Ensimmäiset askeleet tiellä tulevaisuuteen – Sosiaalisen kuntoutuksen määrittelyjä aikuissosiaalityössä

ENSIMMÄISET ASKELEET TIELLÄ TULEVAISUUTEEN Sosiaalisen kuntoutuksen määrittelyjä aikuissosiaalityössä

Elina Laine

Pro gradu -tutkielma Sosiaalityö

Yhteiskuntatieteiden laitos Itä-Suomen yliopisto Huhtikuu 2020

Tiedekunta

Yhteiskuntatieteiden ja kauppatieteiden

Laitos

Yhteiskuntatieteiden laitos Tekijä

Laine Elina Työn nimi

Ensimmäiset askeleet tiellä tulevaisuuteen – Sosiaalisen kuntoutuksen määrittelyjä aikuissosiaalityössä Oppiaine

Sosiaalityö

Työn laji

Pro gradu -tutkielma Tutkielman ohjaaja/ohjaajat

Professori Timo Toikko Aika

Huhtikuu 2020

Sivumäärä

73 sivua, 2 liitettä (3 sivua) Tiivistelmä

Sosiaalinen kuntoutus käsitteenä ja käytäntöinä on osittain jäsentymätöntä. Tutkielman tehtävänä oli sel- vittää sosiaalisen kuntoutuksen merkityksiä aikuissosiaalityön toimijoille, sosiaalisen kuntoutuksen ta- voitteita sekä sosiaalisen kuntoutuksen tavoitteellisen prosessin toteutumista aikuissosiaalityössä. Erilais- ten näkemysten kautta tarkoituksena oli tavoittaa yhtenäisempää ymmärrystä sosiaaliseen kuntoutukseen ja sen prosessiin liittyen. Sosiaalista kuntoutusta tarkasteltiin kuntoutuksen, hyvinvoinnin edistämisen ja voimavarakeskeisyyden viitekehyksessä.

Tutkielma toteutettiin aineistolähtöisesti Grounded theory -menetelmää soveltaen. Aineisto koostui ai- kuissosiaalityön toimijoille toteutetusta kyselystä, jonka pohjalta tehdyt havainnot kävivät vuoropuhelua tutkimuskirjallisuuden näkökulmien kanssa. Kyselyn ensimmäiseen osaan vastasi 27 ja toiseen osaan 17 sosiaalialan ammattilaista. Aineisto analysoitiin teoriaohjaavan sisällönanalyysin menetelmällä, johon yhdistyi aineistolähtöisen sisällönanalyysin piirteitä. Analyysilla tavoiteltiin kokonaisvaltaista ymmär- rystä, joka ei sulje ulkopuolelleen aiemmista määrittelyistä poikkeavia näkemyksiä.

Tutkielman tuloksena syntyi sosiaalisen kuntoutuksen tavoitteellista prosessia kuvaava malli, jossa ko- konaisvaltainen näkemys hyvinvointiin sekä voimavarakeskeisyyden ja asiakaslähtöisyyden lähtökohdat ympäröivät eri tasoille sijoittuvia sosiaalisen kuntoutuksen tavoitteita. Toimintakyvyn vahvistamisen ja integroitumisen tavoitteiden ylätavoitteiksi asettuvat hyvinvoinnin vahvistaminen ja sosiaalityön tarpeet- tomaksi tekeminen. Yhtenäisen prosessin tavoitteet toteutuvat yksilöllisestä tilanteesta nousevien toimin- tatapojen kautta. Hyvinvoinnin vajeiden ja voimavarojen tunnistamisen kautta muotoutuu erilaisia kun- toutumisen reittejä.

Asiasanat

sosiaalinen kuntoutus, aikuissosiaalityö, hyvinvointi, voimavarakeskeinen lähestymistapa Säilytyspaikka

Itä-Suomen yliopiston kirjasto Muita tietoja

Faculty

Faculty of Social Sciences and Business Studies

Department

Department of Social Sciences Author

Laine Elina Title

First Steps on the Way to the Future – Definitios of Social Rehabilitation in Adult Social Work Main Subject

Social Work

Level

Master’s Thesis Supervisor

Professor Timo Toikko Date

April 2020

Number of Pages

73 pages, 2 appendices (3 pages) Abstract

Social rehabilitation as a concept and as conventions is partially fragmented. The purpose of this Master’s thesis was to examine the meanings of social rehabilitation interpreted by actors in adult social work, goals of social rehabilitation and the fulfillment of goal-directed social rehabilitation process in adult social work. The goal of the thesis was to reach more connected understanding of social rehabilitation and its process through different views stated by social work professionals. Social rehabilitation was examined in the framework of rehabilitation, well-being and strengths-based approach.

The thesis was implemented data-based using the Grounded theory method. The data consisted of a ques- tionnaire answered by professionals in adult social work. The perceptions made from data were compared with viewpoints from research literature. The first part of the questionnaire was answered by 27 and the second part by 17 workers in social work. The data was analysed by means of theory-based content analysis that had features from data-based content analysis. The analysis targeted in finding an overall understanding that also includes viewpoints differing from previous understandings.

As a result of the thesis, a model featuring the goal-directed process of social rehabilitation was devel- oped. In the model, goals of social rehabilitation on different levels are circled by an overall viewpoint on well-being as well as strengths-based approach and customer centered approach. Strengthening well- being and achieving needlessness of social work are presented as goals above the goals of integration and social performance. The goals of a connected understanding of social rehabilitation are actualized by individual procedures. Different paths of rehabilitation are formed by identifying deficits of well-being and client’s personal strengths.

Key Words

social rehabilitation, adult social work, well-being, strengths-based approach

1 JOHDANTO ... 1

2 SOSIAALINEN KUNTOUTUKSESSA ... 3

2.1 Sosiaalinen kuntoutuksen viitekehyksessä ... 3

2.2 Sosiaalinen kuntoutus tavoitteellisena toimintana ... 5

2.3 Sosiaalinen kuntoutus sosiaalihuoltolaissa ... 8

3 SOSIAALINEN KUNTOUTUS HYVINVOINNIN VAHVISTAJANA ... 10

3.1 Sosiaalinen hyvinvoinnissa ... 10

3.2 Toiminnan teoria hyvinvoinnin jäsentäjänä ... 13

3.3 Voimavarakeskeinen lähestymistapa ... 15

4 TUTKIMUKSEN TOTEUTUS ... 18

4.1 Tutkimustehtävä ja tutkimuskysymykset ... 18

4.2 Metodologiset valinnat ... 18

4.3 Aineisto ... 20

4.4 Aineiston analyysi ... 22

4.5 Tutkimuseettiset kysymykset ... 27

5 TAVOITTEELLINEN TIE TULEVAISUUTEEN – SOSIAALINEN KUNTOUTUS AIKUISSOSIAALITYÖSSÄ ... 29

5.1 Ensimmäiset askeleet muutokseen – Sosiaalisen kuntoutuksen määrittelyjä... 29

5.2 Miksi tie on rakennettu? – Sosiaalisen kuntoutuksen tavoitteita ... 35

5.3 Haasteita matkan varrella ... 40

5.4 Kun päästään perille ... 45

6 MONIALAINEN SOSIAALINEN – KOKONAISVALTAISTA HYVINVOINTIA RAKENTAMASSA ... 47

6.1 Yhteinen reitti ... 47

6.2 Fyysinen, psyykkinen, sosiaalinen – vai kuitenkin kokonainen ... 51

6.3 Aivan omat askeleet – voimavarat käyttöön ... 55

7 JOHTOPÄÄTÖKSET ... 58

8 POHDINTA ... 64

LÄHTEET ... 67

LIITE 1: Ensimmäinen kyselylomake ... 74

LIITE 2: Toinen kyselylomake ... 75

1 JOHDANTO

Sosiaalinen kuntoutus on tie tulevaisuuteen.

Näin kuvasi sosiaalisen kuntoutuksen tavoitteita ja prosessia sosiaalialan ammattilainen tämän tutki- muksen aineistona toimineen kyselyn vastauksissa. Pitkä tie risteyksineen ja mutkineen sekä kaikki, mikä tuon tien varrella auttaa etenemään, muodostaa ajattelun kehyksen tutkimukselle ja sen esittä- mälle ymmärrykselle sosiaalisesta kuntoutuksesta. Sosiaalisen kuntoutuksen tärkein tavoite löytyy tien päästä. Matkan kuluessa kohdataan kuitenkin monta välitavoitetta, joiden saavuttaminen mah- dollistaa perille pääsemisen. Tässä tutkimuksessa tärkeää on tavoitteellinen prosessi – se, mitä edel- lyttää sosiaalisen kuntoutuksen tien kulkeminen loppuun saakka.

Tutkin pro gradu -tutkielmassani aikuissosiaalityön työntekijöiden näkemyksiä sosiaalisesta kuntou- tuksesta osana työtään. Sosiaalihuoltolaissa (130/2014, 17§) sosiaalinen kuntoutus on määritelty so- siaalityön ja sosiaaliohjauksen keinoin annettavana tehostettuna tukena sosiaalisen toimintakyvyn vahvistamiseksi, syrjäytymisen torjumiseksi ja osallisuuden edistämiseksi. Laki määrittelee sosiaaliselle kuntoutukselle raamit ja tavoitteet, mutta jättää paljon tilaa erilaisille tulkinnoille, ymmärryksille ja käytännöille. Aikuissosiaalityössä suorittamani sosiaalityön syventävä harjoittelu ja tämän yhteydessä toteuttamani kehittämistehtävä saivat minut kiinnostumaan näistä näkemyksistä ja tulkintaeroista sekä erilaisista käytännöistä ja haasteista sosiaalisen kuntoutuksen ympärillä.

Harjoitteluun liittyvänä kehittämistehtävänä toteutin aikuissosiaalityön sosiaalityöntekijöille, sosiaaliohjaajille ja kuntouttavan työtoiminnan sosiaaliohjaajille kyselyn, jonka tavoitteena oli tuoda esille työyhteisön tapaa ymmärtää sosiaalisen kuntoutuksen käsitettä, tavoitteita, menetelmiä ja haasteita sekä toimia pohjana sosiaaliseen kuntoutukseen liittyvän työn kehittämiselle. Kyselyyn saadut vastaukset toivat esille monia mielenkiintoisia näkökulmia sosiaaliseen kuntoutukseen. Nämä vastaukset toimivat aineistona tutkiessani sosiaaliseen kuntoutukseen liittyviä sosiaalityöntekijöiden, sosiaaliohjaajien ja kuntouttavan työtoiminnan sosiaaliohjaajien näkemyksiä. Tutkimuksen tehtävänä on selvittää sosiaalisen kuntoutuksen merkityksiä aikuissosiaalityön toimijoille, sosiaalisen kuntou- tuksen tavoitteita sekä sosiaalisen kuntoutuksen tavoitteellisen prosessin toteutumista ja sen haasteita.

Sosiaalihuoltolain uudistuksen myötä sosiaalisesta kuntoutuksesta tuli vasta muutama vuosi sitten lakisääteinen osa sosiaalityötä. Tämä yhdistettynä sosiaalisen kuntoutuksen määrittelyn väljyyteen ja

monitulkintaisuuteen tekee sosiaalisesta kuntoutuksesta aikuissosiaalityössä ajankohtaista. Työn yh- tenäisyys on asiakkaan oikeuksien toteutumisen näkökulmasta olennaista. Aiheeseen liittyvä – var- sinkin lakimuutoksen jälkeen toteutettu – tieteellinen tutkimus on vielä rajallista. Sosiaalisen kuntou- tuksen osittainen jäsentymättömyys myös erottaa sen muista kuntoutuksen alueista (Puromäki, Kuu- sio, Tuusa & Karjalainen 2017, 11). Sosiaalihuollon asiakkaan lakisääteiset oikeudet, sosiaalisen kun- toutuksen vakiintumattomat käytännöt ja tutkimustiedon rajallisuus tekevät tästä tutkimuksesta pie- nen, mutta tärkeän osan kohti muotoutuvaa, yhteistä ja jäsentynyttä ajattelu- ja toimintatapaa.

Tutkimuksella tavoitellaan ymmärrystä aikuissosiaalityön työntekijöiden sosiaaliseen kuntoutukseen liittyvistä näkemyksistä ja näkemyseroista. Erilaisten näkemysten kautta tutkimuksen tehtävänä on tavoittaa yhtenäisempää ymmärrystä sosiaaliseen kuntoutukseen ja sen prosessiin liittyen.

Taustateorian muodostavat kuntoutuksen – etenkin sosiaalisen kuntoutuksen – ja hyvinvoinnin muotoutumisen teoriat. Yhdessä ne luovat raamit sosiaalisen kuntoutuksen edellytyksille toimia hyvinvoinnin kokonaisvaltaisena vahvistajana yhdessä muiden kuntoutuksen osa-alueiden kanssa.

Kuntoutuksen kokonaisuuden ja etenkin sosiaalisen kuntoutuksen lisäksi tutkimuksen teoreettinen tausta pohjautuu sosiaalityön tutkimuksessa kehitetystä toiminnan teoriasta, joka jäsentää hyvinvoin- nin kokonaisuutta ihmisen psyko-fyysis-sosiaalisen rakenteen kautta olemisen, tekemisen ja omista- misen tasoilla (Niemelä 2016, 100-101). Tutkimuksen viitekehys pitää sisällään myös sosiaalityön voimavarakeskeisen lähestymistavan, joka kyselyvastausten ja Sosiaalihuoltolain (1301/2014) tavoit- teiden kautta osoittautui tutkimusprosessin kuluessa olennaiseksi täydennykseksi teoriataustaan.

Tutkimus on toteutettu aineistolähtöisesti laadullisin menetelmin. Olennaisia tutkimuksessa ovat kyselyvastauksista nousevat näkökulmat ja kokemukset, sekä näiden yhdistyminen tutkimuskirjallisuuden näkökulmiin. Yhdessä ne lisäävät ymmärrystä sosiaalisen kuntoutuksen ja sen haasteiden näyttäytymisestä aikuissosiaalityön työntekijöiden ja heidän asiakkkaidensa arjessa rakentaen samalla yhteisesti ymmärrettyä ja yhtenäisempää prosessia.

2 SOSIAALINEN KUNTOUTUKSESSA

2.1 Sosiaalinen kuntoutuksen viitekehyksessä

Sosiaalista kuntoutusta voidaan tarkastella laajemmassa kuntoutuksen viitekehyksessä, jolle omi- naista ovat monialaisuus ja monitieteisyys. Kuntoutus on laajalle ulottuvaa, tiedolle mutta myös luo- vuudelle rakentavaa ammatillisuutta, jonka tavoitteena on kuntoutujan toimintakyvyn vahvistuminen (Tate 2006, 160-161). Kuntoutuksesta puhuttaessa voidaan tarkastella kuntoutujan elinkohtaisia toi- mintoja, sosiaalista toimintaa tai sosiaalisen toiminnan sosiaalisia ja yhteiskunnallisia yhteyksiä.

(Härkäpää & Järvikoski 2018, 192.) Perinteinen tapa kuvata tätä monimuotoisuutta ja monialaisuutta on ollut kuntoutuksen jakaminen neljään osajärjestelmään – lääkinnälliseen, kasvatukselliseen, am- matilliseen ja sosiaaliseen. Tässä jaossa lääkinnällinen, kasvatuksellinen ja ammatillinen kuntoutus ovat määrittyneet konkreettisiksi palveluiksi ja toimenpiteiksi. Sosiaalisen kuntoutuksen on muista kuntoutuksen osa-alueista erottanut sen osittainen jäsentymättömyys, sillä sosiaalisen kuntoutuksen jäsennykset ja määrittelyt ovat tapahtuneet lähinnä tavoitteiden tasolla. (Puromäki, Kuusio, Tuusa &

Karjalainen 2017, 11.) Neljän osajärjestelmän jaossa sosiaalisen kuntoutuksen sisällön voidaan sanoa määrittyneen jopa kuntoutuksen muilta järjestelmiltä vapaaksi jääneeksi alueeksi (Kananoja 2012, 35).

Sosiaalisen kuntoutuksen määrittelyssä olennaista on sosiaalisen käsite. Sosiaalinen tarkoittaa kump- panuutta ja ihmisten elämistä toisiinsa liittyneinä yhdyskuntina. Se voidaan määritellä ihmisille tyy- pilliseksi taipumukseksi elää heidän hyvinvointiaan vahvistavissa ryhmissä. (Kananoja 2012, 36.) Sosiaalisen määrittelyn kautta voidaan määritellä myös sosiaalisen asiantuntemuksen vastuualue kun- toutuksessa. Se keskittyy yksilön arkielämään, kotiin, lähiyhteisöihin ja yhteiskuntaan kohdistuviin kytkentöihin. Usein sosiaalinen kuntoutus määrittyy myös sen toimintamuotojen tai asiakasryhmien kautta. (Härkäpää & Järvikoski 2018, 192.) Toimintamuotojen kautta ymmärrettynä sosiaalinen kun- toutus määritellään toimenpiteinä ja keinoina, joita sosiaalisten toimintaedellytysten vahvistamisessa tarvitaan. Nämä keinot voivat olla esimerkiksi valmennusta, ohjausta, taitojen opettelua tai apuväli- neiden mahdollistamista. Sosiaaliselle kuntoutukselle tavanomaisesti määriteltyjä asiakasryhmiä puolestaan ovat esimerkiksi päihde- ja mielenterveyskuntoutujat, ikääntyneet, pitkäaikaistyöttömät ja

vapautuneet vangit, joiden vaikeudet ja kuntoutumisen tarpeet määrittyvät lähtökohtaisesti sosiaali- selle ulottuvuudelle. Tarve sosiaaliselle kuntoutukselle syntyy tilanteissa, joissa sosiaalisuus ihmi- selle tyypillisenä piirteenä on estynyt, rajoittunut tai heikosti kehittynyt. Tällaiset rajoitteet voivat kehittyä myös seurauksena mille tahansa sairaudelle tai vammalle. (Kanaoja 2015, 36.) Sosiaalista kuntoutusta ei näin ollen voida rajata yksittäisten asiakasryhmien kuntoutukseen tai joihinkin kun- toutumisen prosessin vaiheiseen (Härkäpää & Järvikoski 2018, 192). Sosiaalinen kuntoutus on selke- ämpää ymmärtää tavoitteiden kautta. Sosiaalisen toteutuminen yksilön elämässä edellyttää sosiaalista toimintakykyä, jota voidaan vahvistaa monin eri tavoin. Nämä tavat voivat olla tavanomaisia sosiaa- lipalveluita tai muita palveluita, jotka ohittavat perinteisemmän ymmärryksen kuntoutuksesta. Sosi- aalista kuntoutusta tavoitteiden kautta määriteltäessä olennaisia ovat asiakasryhmien ja toimenpitei- den sijaan kuntoutumista edistävät vaikutukset. (Kananoja 2015, 36.)

Sosiaalinen kuntoutus on tärkeää erottaa ja yksilöidä. Samalla kuntouksen monialaisuudelle tyypil- listä on sen osajärjestelmien toteutumisen limittäisyys rajatun yksilöitymisen tai peräkkäisyyden si- jaan. (Härkäpää & Järvikoski 2018, 192.) Kuntoutus on moniulotteista toimintaa – yleiskäsite kaikille yksilön toiminta- ja työkyvyn palautumista ja ylläpitämistä edistäville toiminnoille ja orientaatioille – joten sosiaalinen ja kuntoutuksen muut osa-alueet eivät välttämättä ole selkeästi erotettavissa toi- sistaan (Karjalainen & Vilkkumaa 2012, 3). Kuntoutuksen kokonaisuutta voidaan kuvata Maailman terveysjärjestön luokitusjärjestelmän, ”International Classification of Functioning, Disability and Health” -mallin kautta. ICF-mallin luomisen tavoitteena on ollut tarjota tieteellinen pohja terveyden, terveyteen liittyvän toimintakyvyn, näiden määrittäjien ja näiden aiheuttamien ilmiöiden ymmärtä- miselle. Samalla tarkoituksena on ollut luoda eri ammattilaisten ja heidän asiakkaidensa välille yh- teinen tapa tarkastella toimintakykyä koskevia kysymyksiä. (WHO 2001, 5.) Malli yhdistää toimin- takyvyn lääketieteellisen ja yhteiskunnallisen tarkastelun (Härkäpää & Järvikoski 2018, 194). Lääke- tieteellisissä malleissa toimintarajoitteet nähdään fyysisen tai psyykkisen vaivan aikaansaamina yk- silöllisinä ongelmina. Yhteiskunnallisissa malleissa puolestaan toimintarajoitteet nähdään yhteiskun- nasta nousevina, jolloin toipuminen on pohjimmiltaan yhteiskuntaan integroitumista. (Terveyden- ja hyvinvoinnin laitos 2004, 20; Tate, Strettles & Osoteo 2003, 137-138). ICF-mallissa terveydentilaan ja toimintakykyyn liittyviä ongelmia sekä niiden kuntoutusta tarkastellaan yksilön ja ympäristöteki- jöiden vuorovaikutuksessa muotoutuvana. (Härkäpää & Järvikoski 2018, 194.) Lääketieteellinen ja yhteiskunnallinen tarkastelutapa toimintarajoitteisiin on yhdistetty biopsykososiaalisen ratkaisun kautta. Terveyttä ja toimintakykyä tarkastellaan samanaikaisesti ja vuorovaikutuksellisesti biologi- sista, psykologisista ja yhteiskunnallisista näkökulmista. (Terveyden ja hyvinvoinnin laitos 2004, 20.)

Ihmisen toimintakykyä kuvataan ICF-mallissa ruumiin ja kehon toimintojen; ruumiin rakenteiden;

suoristusten ja osallistumisen; sekä ympäristötekijöiden tasoilla. (Terveyden ja hyvinvoinnin laitos 2004; 47, 105, 123 & 169.) Malli kuvaa vuorovaikutusta, joka toteutuu kaikkien toimintakyvyn taso- jen välillä. Toimintakyvyn vajeissa onkin usein kyse monimutkaisista vuorovaikutussuhteista ja yh- teisvaikutuksista biopsykososiaalisen kokonaisuuden osien välillä. (Härkäpää & Järvikoski 2018, 195; Tate, Strettles & Osoteo 2003, 139.) Sosiaalinen kuntoutus voidaan näin ollen profiloida vastuu- alueidensa ja lähestymistapansa kautta. Sitä voidaan lähestyä asiakasprofiilien, toimintatapojen ja ta- voitteiden kautta. Kuntoutuksen kokonaisuudessa on kuitenkin olennaista nähdä yksilöllinen asiakas omassa ympäristössään (Härkäpää & Järvikoski 2018, 205). Kuntoutuksen osa-alueiden ja erilaisten toimintakyvyn vajeiden välillä on yhteys, joka edellyttää vastuualueiden välisiä yhteyksiä ja avara- katseisuutta vastuualueiden sisällä.

2.2 Sosiaalinen kuntoutus tavoitteellisena toimintana

Sosiaalista kuntoutusta tavoitteiden kautta määriteltäessä olennaisia ovat kuntoutumista edistävät vai- kutukset. Sosiaalinen kuntoutus voidaan määritellä suunnitelmallisena ja tavoitteellisena toimintana, jonka tavoitteina ovat arjen selviytymiskeinojen ja elämänhallinnan parantuminen sekä sosiaalisen toimintakyvyn vahvistuminen (Puromäki, Kuusio, Tuusa & Karjalainen 2017, 15; Kananoja 2015, 36.). Sosiaalinen kuntoutus tavoitteellisena toimintana on sosiaalisen toimintakyvyn parantamiseen suuntaava prosessi, joka kasvattaa kykyä selviytyä arjen rooleista, välttämättömistä toiminnoista ja vuorovaikutussuhteista (Järvikoski & Härkäpää 2004, 24). Tavoitteiden määrittelyn merkitys koros- tuu, kun huomioidaan, että sosiaalista toimintakykyä voidaan vahvistaa monin eri tavoin – myös ta- vanomaisin sosiaalihuollon palveluin, jotka eivät aina sisälly perinteisempään ymmärrykseen kun- toutuksesta (Kananoja 2015, 36). Sosiaalisen kuntoutuksen tavoitteiden tarkasteleminen tekee luon- tevaksi ja ymmärrettäväksi ajatuksen palveluiden, toimenpiteiden ja menetelmien monimuotoisuu- desta ja joissain tapauksissa tarkasta määrittelemättömyydestä. Yksittäisen palvelun kuuluminen tai kuulumattomuus sosiaalisen kuntoutuksen käsitteen alle määrittyy yksilöllinen ja toisaalta kokonais- valtaisen palvelutarpeen kautta (Tuusa & Ala-Kauhaluoma 2014, 9; Hanga, DiNitto & Wilken 2016, 46). Sosiaalisen kuntoutuksen määrittely – yksityiskohtaisesti toimintamuotojen, asiakkuuden ja ta- voitteiden tasolla – on näin ollen haastava tehtävä, mutta tavoitteiden taso mahdollistaa vahvat lähtö- kohdat ymmärrykselle sosiaalisesta kuntoutuksesta. Sosiaalisessa kuntoutuksessa toimintamuodot ja palvelut tukevat tavoitteita. Palvelut suunnitellaan vahvistamaan sosiaalista toimintakykyä siten, että

asiakkaan tarpeet toteutuvat ja aktiivinen osallisuus yhteiskuntaan mahdollistuvat. Sosiaalinen toi- mintakyky onkin useissa määritelmissä asetettu sosiaalisen kuntoutuksen päätavoitteeksi, jonka sy- vällinen ymmärrys voi tehdä palvelumuotoihin keskittyvän ajattelun jopa tarpeettomaksi. Sosiaalinen toimintakyky on yhteisössä toimimisen edellytys ja näin ollen kuntoutusprosesseja läpäisevä periaate.

Sosiaalisen toimintakyvyn tavoitteen lisäksi määritelmissä korostuu sosiaalisen kuntoutuksen proses- siluonne. (Väisänen 2018, 26-27.) Sosiaalinen kuntoutus on paitsi tavoitteellista, myös pitkäjänteistä sosiaalista toimintakykyä vahvistavaa kuntoutusta.

Viimeaikaisissa sosiaalisen kuntoutuksen määritelmissä on toimintakyvyn ohella korostunut osalli- suuden vahvistaminen, joka on keskeinen tavoite myös uudessa sosiaalihuoltolaissa. (Väisänen 2018, 28; Sosiaalihuoltolaki 130/2014.) Lain suunnitteluvaiheesta lähtien ajattelussa on korostunut sosiaa- lihuollon merkitys kokonaisvaltaisen hyvinvointipolitiikan toteuttajana sekä täysivaltaisen toimijuu- den ja osallisuuden vahvistajana. Samalla tavoitteena on ollut siirtää sosiaalihuollon painopistettä korjaavuudesta oikea-aikaisuuteen, asiakaslähtöisyyteen, kokonaisvaltaisuuteen ja hyvinvoinnin edistämiseen. (Sosiaalihuollon lainsäädännön uudistaminen 2012, 88-89). Osallisuuden tavoitteessa korostuvat myös sosiaalisen kuntoutuksen vahva yhteiskunnallisuus sekä tasa-arvon ja yhdenvertai- suuden periaatteet (Väisänen 2018, 28).

Sosiaalisen kuntoutuksen kolmantena päätavoitteena voidaan pitää syrjäytymisen ehkäisemistä.

Olennaista on tällöin ymmärtää syrjäytymiseen johtavia tekijöitä ja prosesseja (Ward 2009, 248).

Sosiaalisen kuntoutuksen kautta tuetaan ja edistetään asiakkaan mahdollisuuksien mukaan elämän- hallintaa ja työmarkkinavalmiuksia tai elämänhallintaa ja toimintakykyä. Sosiaalinen kuntoutus ta- voittelee suunnitelmallisesti selviytymiskeinojen ja elämänhallinnan vahvistumista. (Tuusa & Ala- Kauhaluoma 2014, 6.) Sosiaalinen kuntoutus pyrkii siis yksilön lähtökohdista ja mahdollisuuksista riippumatta pitämään kiinni toimivasta elämästä, arjesta ja osallisuudesta. Syrjäytymisen ehkäisemi- sen, osallisuuden vahvistamisen ja toimintakyvyn vahvistamisen tavoitteita lähestytään sosiaalisessa kuntoutuksessa sosiaalisten vahvuuksien ja rajoitusten kautta. Kaiken kuntoutuksen keskeisiä peri- aatteita ovat vahvuuksien hyödyntäminen ja rajoitusten kompensoiminen. Sosiaalinen kuntoutus hyö- dyntää näitä periaatteita sosiaalisten ongelmien sekä sosiaalisten mahdollisuuksien kautta. (Kananoja 2012, 39-40.) Rajoitusten ja mahdollisuuksien tasapainottaminen on lähtökohta sosiaalisen kuntou- tumisen – ja kaiken kuntoutumisen – toteutumiselle.

Sosiaalisen kuntoutuksen kokonaisuuden hahmottamista helpottaa sosiaalisen toimintakyvyn vahvis- tumisen, osallisuuden lisääntymisen ja syrjäytymisen ehkäisemisen päätavoitteiden purkaminen pie- nempiin osiin. Sosiaalisen kuntoutuksen tavoitteet ja niihin tähtäävät menetelmät voidaan nähdä yh- teisötaitojen; sosiaalisten taitojen; arkitaitojen; ja asiakasosallisuuden vahvistamisena sekä voimava- raistamisena. Sosiaalinen kuntoutus voimavaraistamisena tukee positiivista muutosta, kasvua ja ke- hitystä. Sillä on yhteys voimauttamisen käsitteeseen. Asiakasosallisuus tarkoittaa asiakkaan osalli- suutta omassa prosessissaan. Arkitaitojen vahvistaminen lisää kykyä selviytyä arjen toiminnoista. So- siaalisten taitojen vahvistamisella tavoitellaan sosiaalisten tilanteiden hallintaa ja kykyä luoda yh- teyksiä. Yhteisötaidot ovat omaehtoisuuden lisääntymistä, sopeutumiskykyä ja tulevaisuusorientaa- tion vahvistumista. (Raivio 2018, 6-7.) Menetelmällisesti näitä tavoitteita voidaan saavuttaa useam- milla tavoilla. Sosiaalinen kuntoutus on kaiken kaikkiaan laaja kokonaisuus, jonka voi perustellusti nähdä erilaisina ja muuttuvina palveluina. Erilaisuudestaan huolimatta näillä palveluilla on yhteiset lähtökohdat ja tavoitteet.

Myös sosiaalista kuntoutusta työmuotona voidaan tarkentaa. Hinkan, Koiviston ja Haverisen (2006, 23-36) mukaan se muodostuu kokonaisuudesta, jonka osia ovat psykososiaalinen työ; suunnitelmal- linen työskentelymalli; yhteistyö; ja työllistämisen tukitoimet. Psykososiaalisena työnä ymmärretään asiakkaan emotionaalinen ja toiminnallinen tukeminen. Sen tavoitteita ovat asiakkaan elämänhallin- nan ja työllistymisen edellytysten parantaminen sekä työllistymisen tukeminen. Suunnitelmallisella työskentelymallilla tarkoitetaan työtapaa, jossa toimitaan asiakkaan määrittelemien tavoitteiden saa- vuttamiseksi. Tavoitteisiin ja suunnitelmaan edetään asiakkaan määrittelemien ongelmien ja toivei- den kautta. Yhteistyö voi olla moniammatillista työtä, verkostoyhteistyötä tai yhteistyötä asiakkaan omien lähiverkostojen kanssa. Työllistämisen tukitoimia ovat erilaiset työjaksot, koulutus ja näissä tukeminen. Työllistymisen lisäksi näillä tavoitellaan työn kuntouttavia ja elämänlaatua lisääviä teki- jöitä. Tässä kokonaisuudessa kuitenkin korostuu työllistymisen edistäminen, joka uuden sosiaalihuol- tolain määrittelyissä jää aiempia käytäntöjä heikommaksi osaksi sosiaalista kuntoutusta (Väisänen 2018, 30). Etenkin psykososiaalinen työ sosiaalisen kuntoutuksen muotona on näin ollen ajankohtai- sempaa ymmärtää emotionaalisena ja toiminnallisena tukemisena asiakkaan yksilöllisistä lähtökoh- dista ja tavoitteista lähtien.

2.3 Sosiaalinen kuntoutus sosiaalihuoltolaissa

Sosiaalihuoltolaissa (130/2014) 17§ sosiaalinen kuntoutus on määritelty sosiaalityön ja sosiaalioh- jauksen keinoin annettavana tehostettuna tukena sosiaalisen toimintakyvyn vahvistamiseksi, syrjäy- tymisen torjumiseksi ja osallisuuden edistämiseksi. Sosiaalihuoltolain uudistuksen myötä vuonna 2015 sosiaalisesta kuntoutuksesta tuli lakisääteinen osa sosiaalityötä. Lain määritelmä jättää kuiten- kin paljon tilaa erilaisille tulkinnoille, ymmärryksille ja käytännöille sosiaalisen kuntoutuksen ympä- rillä. Sosiaaliselle kuntoutukselle ei ole vielä muodostunut selkeitä yhteisiä ja hyväksyttyjä sisältöjä tai kriteereitä, vaan se rakentuu palveluina paikallisesti käytäntöjen ja tarpeiden pohjalta. Sosiaalisen kuntoutuksen käsitettä käytetään laaja-alaisesti ilmaisemaan toimintaa, jonka katsotaan edistävän yk- silön toimintamahdollisuuksia yhteiskunnassa. (Puromäki, Kuusio, Tuusa & Karjalainen 2017, 11.) Sosiaalisen kuntoutuksen palveluiden, toimenpiteiden ja menetelmien tulkinnallisuudesta huolimat- ta sosiaalihuoltolain (130/2014, 17§) määrittely muodostaa niille jonkinlaisen viitekehyksen. Sosiaa- liseen kuntoutukseen kuuluvat sosiaalisen toimintakyvyn ja kuntoutustarpeen selvittäminen; kuntou- tusneuvonta ja -ohjaus sekä tarvittaessa kuntoutuspalvelujen yhteensovittaminen; valmennus arkipäi- vän toiminnoista suoriutumiseen ja elämänhallintaan; ryhmätoiminta ja tuki sosiaalisiin vuorovaiku- tussuhteisiin; sekä muut tarvittavat sosiaalista kuntoutumista edistävät toimenpiteet. Nuorten sosiaa- lisella kuntoutuksella tuetaan nuorten sijoittumista työ-, työkokeilu-, opiskelu-, työpaja- tai kuntou- tuspaikkaan sekä ehkäistään näiden keskeyttämistä. Laki näin ollen määrittää, mitä sosiaaliseen kun- toutukseen kuuluu, muttei sulje muita sosiaalista kuntoutumista edistäviä toimintoja sen ulkopuolelle.

Puromäen, Kuusion, Tuusan ja Karjalaisen (2017, 4) mukaan sosiaalihuoltolain mukaisen sosiaalisen kuntoutuksen toteutumisessa onkin yksityiskohtien osalta huomattavaa vaihtelua eri kuntien välillä.

Lain määrittely jättää tilaa toteuttaa sosiaalista kuntoutusta monin erilaisin tavoin. Erityisesti vaihte- levat käsitykset siitä, missä palveluprosessin vaiheessa asiakas vahvimmin hyötyy sosiaalisesta kun- toutuksesta sekä siitä, millainen on sosiaalisen kuntoutuksen suhde kuntouttavaan työtoimintaan.

Hallituksen esitys eduskunnalle sosiaalihuoltolaiksi ja eräiksi siihen liittyviksi laeiksi (HE 164/2014) korostaa sosiaalisen kuntoutuksen määrittelyn tarvetta lain valmisteluhetken tilanteessa, jolloin suo- malaisessa lainsäädännössä ei vankeuslakia lukuun ottamatta ole ollut varsinaista sosiaalista kuntou- tusta ohjaavaa säännöstä. Hallituksen esityksessä todetaan kuitenkin kuntoutuksen sosiaalisen ulot- tuvuuden vahvistuneen aikuissosiaalityön, sosiaalipolitiikan ja työtoiminnan kehittämisen myötä. So- siaalisella kuntoutuksella on yleisimmin tavoiteltu työmarkkinavalmiuksien edistämistä, elämänhal-

linnan vahvistamista tai toimintakyvyn vahvistamista tilanteissa, joissa työllistyminen avoimille työ- markkinoille on haasteellista. Tämä on jättänyt heikompaan asemaan syrjäytyneet tai syrjäytymis- vaarassa olevat sosiaalihuollon asiakkaat ja heidän sosiaalisen osallisuutensa tukemisen. Syrjäytynei- den tai syrjäytymisvaarassa olevien henkilöiden toimintakyvyn vahvistamiseksi luodut toimintara- kenteet ovat jääneet hajanaisiksi. Moniammatilliset rakenteet sosiaalihuollon, kansaneläkelaitoksen sekä työ- ja elinkeinohallinnon tuottamien palveluiden osalta ovat muotoutuneet osin päällekkäisiksi ja järjestämisvastuiltaan epäselviksi. Sosiaalisen kuntoutuksen aseman selventämiseksi sille on uuden sosiaalihuoltolain myötä ollut tarpeellista antaa lainmukainen määritelmä.

Hallituksen esitys (HE 164/2014) korostaa eri tahojen yhteistyötä ja vastuiden selventämistä sosiaa- lisessa kuntoutuksessa. Esityksessä nähdään sosiaalisen kuntoutuksen kehittämisen kohteina myös aktivoivien ja selkeiden palvelukonseptien kehittäminen sekä asiakkaiden valikoitumisen, työproses- sien ja ohjauksen mallien kehittäminen. Sosiaalisen kuntoutuksen tavoitteiden osalta uuden sosiaali- huoltolain tulkinnassa keskeistä on sosiaalisen toimintakyvyn vahvistaminen ja kuntoutustarpeen ko- konaisvaltainen selvittäminen. Palvelukokonaisuus kootaan yksilöllisiin tavoitteisiin vastaavaksi (Tuusa & Ala-Kauhaluoma 2014, 6). Aiempiin sosiaalisen kuntoutuksen tavoitteisiin viittaava työ- kyvyn edistämisen näkökulma sen sijaan jää lain määritelmässä heikoksi. Osallisuuden edistämistä ja syrjäytymisen torjumista ei uudessa laissa yhdistetä suoraan työelämään. Ne ovat sosiaalisen kun- toutuksen tavoitteita sellaisenaan ja yhdistettävissä monimuotoiseen yhteiskunnalliseen osallisuu- teen. Työelämän ja ammatillisen kuntoutuksen näkökulmat sosiaaliseen kuntoutukseen korostuvat kuitenkin nuorten asiakkaiden kohdalla. (Väisänen 2018, 30.)

3 SOSIAALINEN KUNTOUTUS HYVINVOINNIN VAHVISTAJANA

3.1 Sosiaalinen hyvinvoinnissa

Kuntoutuksen kokonaisuuden ja etenkin sosiaalisen kuntoutuksen ymmärryksen lisäksi tutkimuksen teoreettinen tausta pohjautuu sosiaaliselle kuntoutukselle hyvinvoinnin edistäjänä. Kuntoutuksen nel- jään osajärjestelmään - lääkinnälliseen, kasvatukselliseen, ammatilliseen ja sosiaaliseen – jaottelun sijaan viime aikoina ovat korostuneet monialaisuus ja kuntoutuksen osa-alueiden limittyminen toi- siinsa. Toisaalta sosiaalinen kuntoutus on välillä asettunut lääketieteellisen ja lääkinnällisen vastavoi- maksi ja toisenlaiseksi lähestymistavaksi kuntoutukseen. (Härkäpää & Järvikoski 2018, 192-193.) Molemmista näkökulmista tarkasteltuna on olennaista paikantaa niin hyvinvoinnin rakentumisen ko- konaisuus kuin sosiaalisen paikka ja merkitys tämän kokonaisuuden osana.

Hyvinvoinnin edistämisen palveluiden voidaan ajatella tavoittelevan voimavarojen mahdollisimman vahvaa hyödyntämistä ja tarvittaessa kompensointia. Tällaiset palvelut kohdentuvat fyysisten, psyyk- kisten ja sosiaalisten toimintojen vajavuuksien hallintaan; tukeen merkittävien muutosten yhteydessä;

tärkeiden toimintojen ylläpitoon tai vahvistamiseen; sekä keinojen kehittämiseen menetysten kom- pensoimiseksi. Hyvinvoinnin edistäminen voidaan toiminnan ajankohdan ja kohdentumisen mukaan jakaa primaari-, sekundaari- ja tertiääripreventioihin. Primaarit strategiat hyvinvoinnin vahvistami- sessa määrittyvät ennaltaehkäiseviksi. Sekundaaripreventiolla tarkoitetaan varhaista toteamista ja tarttumista hyvinvointia heikentäviin tekijöihin. Tertiääripreventio hyvinvoinnin edistäjänä puoles- taan tarkoittaa toimintakyvyn vajeiden vähentämistä. Samalla se asettuu vahvasti kuntoutuksen alu- eelle ja toteutuu yleensä nimenomaan kuntoutuksen kautta. (Godfrey 2001.) Kuntoutus tavoittelee hyvinvoinnin vahvistamista kokonaisvaltaisesti ihmisen eri toimintojen alueilla. Sen eri osa-alueet limittyvät monessa kohdassa päällekkäin. Kuitenkin hyvinvoinnin edistäminen eri osa-alueilla voi- daan erotella ja määritellä omien tavoitteittensa kautta. Sosiaalisen kuntoutuksen päätavoitteet tässä kokonaisuudessa ovat toimintakyvyn vahvistaminen, osallisuuden edistäminen ja syrjäytymisen eh- käiseminen (Tuusa & Ala-Kauhaluoma 2014, 6). Näiden käsitteiden tarkastelu avaa sosiaalisen osuutta hyvinvoinnin rakentumisessa kuntoutuksen näkökulmasta.

Sosiaalisen toimintakyvyn kulmakivinä voidaan pitää sosiaalisia taitoja, arkitaitoja ja yhteisötaitoja.

Sosiaaliset taidot ovat yhteydessä kykyyn selviytyä erilaisissa ja muuttuvissa vuorovaikutustilan- teissa. Nämä taidot liittyvät erityisesti itseilmaisuun, kykyyn rakentaa ja ylläpitää ihmissuhteita, ottaa vastuuta toisista sekä luottaa toisiin ihmisiin. Sosiaaliset taidot rakentuvat, kehittyvät ja muokkaan- tuvat elinympäristön, luonteenpiirteiden ja kokemusten yhteisvaikutuksesta. (Raivio 2018, 45.) Arki- taidot ovat usein tavanomaisina pidettyjä taitoja, jotka ovat lähtökohtaisesti osa jokapäiväistä elämää.

Ne ovat kodista ja asumisesta huolehtimista; talouden hallintaa ja suunnittelua; itsestä ja terveydestä huolehtimista; sekä arjen rooleissa toimimista. Arkitaidot ovat tekijöitä, jotka eivät toimiessaan kiin- nitä juurikaan huomiota. Ongelmien esiintyessä ne voivat vaikuttaa hyvinkin vahvasti osallisuuteen ja toimintakykyyn. (Raivio 2018, 46.) Yhteisötaidot liittyvät yhteisölliseen tai yhteiskunnalliseen toi- mintaan osallistumiseen. Yhteisötaitoja voidaan kuvata osallistumisen taitona, jolloin niiden vahvis- taminen voi asiakkaan tavoitteista riippuen olla esimerkiksi työelämävalmiuksien vahvistamista.

(Raivio 2018, 48.) Kannasojan (2013, 200-201) mukaan sosiaalinen toimintakyky rakentuu sosiaalis- ten taitojen, sosiaalisen kompetenssin ja sopeutumiskyvyn varaan, muttei kuitenkaan ole arvioitavissa yksistään niiden perusteella. Sosiaaliset taidot, sosiaalinen kompetenssi ja kyky sopeutua ovat sosi- aalisen toimintakyvyn selittäjiä muttei osa-alueita. Kannasoja määrittelee sosiaalisen toimintakyvyn sosiaalista toimintaa ohjaavana ja tulevaisuuteen suuntautuvana yleistyneenä asenteena itseä ja muita kohtaan. Sosiaaliseen toimintakykyyn yhdistyviä ominaisuuksia ovat tavoitteellisuus; halu ja kyky kehittyä; sekä toimintaa estävien tekijöiden tunnistaminen ja niihin vaikuttaminen. (Kannasoja 2018, 52-53.) Hyvin samantyyppinen määritelmä sosiaaliselle toimintakyvylle on kirjattu hallituksen esi- tykseen uudeksi sosiaalihuoltolaiksi (HE 164/2014). Sosiaalinen toimintakyky määrittyy esityksessä tulevaisuuteen orientoituneeksi ja sosiaalista toimintaa ohjaavaksi, yksilölliseen ja yhteisölliseen kas- vuun ja kehitykseen pyrkiväksi asenteeksi itseä ja toisia kohtaan. Sosiaalinen toimintakyky on siis ennen kaikkea asenne, joka ohjaa sosiaalisia toimintoja. Se rakentuu taitojen – kuten sosiaalisten tai- tojen sekä arki- ja yhteisötaitojen – ja sopeutumiskyvyn varaan olematta kuitenkaan niiden kanssa yhtenevä asia. Nämä taidot ovat sosiaalista toimintakykyä selittäviä rakennusaineita – eivät siis osa- alueita vaan osatekijöitä sosiaalista toimintaa ohjaavan asenteen muodostumisessa. Sosiaalisen kun- toutuksen näkökulmasta ja tarkasteltaessa hyvinvoinnin edistämisen eri tavoin ajoittuvia preventioita, on mielenkiintoista, että voimassa oleva sosiaalihuoltolaki (1301/2014) keskittyy aiempaa vahvem- min itsenäisessä selviytymisessä tukemiseen, kokonaistilanteen huomioimiseen, ennaltaehkäisevään työhön ja riskitekijöiden tunnistamiseen. Nämä tekijät siirtävät painopistettä ongelmakeskeisyydestä tukemiseen ja tunnistamiseen. Samalla sosiaalisen kuntoutuksen painopiste siirtyy tertiääripreventi- oiden ohella primaari- ja sekundaaripreventioiden mahdollisuuden huomioimiseen.

Osallisuus voidaan ymmärtää suhteessa niihin kokonaisuuksiin ja suhteisiin, joihin ihminen elämäs- sään kiinnittyy. Tällaisia kokonaisuuksia tai suhteita voivat olla esimerkiksi hyvinvointivaltio, työ- markkinat tai yhteisiin mielenkiinnon kohteisiin perustuva yhteisöt, joissa muotoutuvat arvot ja ar- vostukset. Samalla niissä tuotetaan ja jaetaan hyvinvointia. Tämä tuottaa osallisuuden ja hyvinvoin- nin mahdollisuuksia mutta samalla rajoituksia, esteitä ja vaihtelua. (Hoggett 2001, 37.) Tähän kehyk- seen liittyy läheisesti ajatus toimintavalmiuksista (eng. capability), joka viittaa yksilön vapauteen ja mahdollisuuteen tavoitella arvostamiaan asioita tai muuttaa resurssejaan sellaisiksi. Nussbaumin (2011) mukaan tekijöitä, joihin ihminen tätä vapauttaan käyttää – tai joiden kohdalla hänen vapau- tensa voi olla rajoittunutta – ovat elämä itsessään, terveys, tunteet, järki, mielikuvitus, leikki, aistimi- nen, yhteys muihin ihmisiin ja eläimiin sekä vaikuttaminen elinympäristöön ja yhteiskuntaan. Nämä tekijät voidaan ymmärtää myös osallisuuksina (Isola, Kaartinen, Leemann, Lääperi, Schneider, Val- tari & Keto-Tokoi 2017, 10). Vapauden ja toimijuuden lisäksi osallisuus kohdistuu tarpeiden täytty- miseen (Hirvilammi 2014, 28–32). Tarpeet voivat olla aineettomia, aineellisia tai niiden välimuotoja.

Niillä on yhteys tekijöihin, joiden tavoittamiseksi yksilö käyttää toimintavapauttaan. (Isola ym. 2017, 10.) Osallisuuden kokemus ei kuitenkaan synny vain tarpeiden saavuttamisesta, toimijuudesta tai va- paudesta saavuttaa tarvitsemiaan asioita. Osallisuus tarvitsee rakentuakseen myös vuorovaikutusta, jolloin merkityksellisyyden kokemus ja luottamus omaan toimijuuteen voivat kehittyä samoin kuin usko omiin vaikutusmahdollisuuksiin. Osallisuus on tästä näkökulmasta katsottuna mahdollisuutta vaikuttaa oman elämänsä kulkuun. (Emt. 19.) Yleisemmän tason ajattelun ohella osallisuus voidaan paikantaa konkreettisempina – välillä limittäin tai päällekkäin asettuvina – osa-alueina. Osallisuus omassa elämässä on pohjimmiltaan autonomiaa, johon liittyy elämän hallittavuus ja ymmärrettävyys.

Se on yhteyttä omiin tarpeisiin ja voimavaroihin. (Emt. 25, 29.) Osallisuus vaikuttamisen proses- seissa tarkoittaa yhteyttä prosesseihin, joissa neuvotellaan resurssien jakamisesta, merkityksellisyy- destä tai arvon muodostumisesta. Se on vaikuttamista ympäristöönsä, oman ääneen kuuluvuutta ja jäljen jättämistä. (Emt. 29, 31.) Osallisuuden kolmas osa-alue, osallisuus paikallisesti, näyttäytyy osallisuutta edistävinä olosuhteina, vastavuoroisina suhteina sekä arvokkuuden ja merkityksellisyy- den kokemuksena. Se rakentuu yhteisen hyvän tavoittelun ja osallistumisen mahdollisuuksien kautta.

(Emt. 38.) Hyvinvoinnin edistäminen ja sosiaalinen kuntoutus osallisuuden vahvistamisena toteutu- vat näin yksilön suhteessa omaan elämään, ympäristöön ja yhteiskuntaan.

Syrjäytymisen ehkäiseminen sosiaalisen kuntoutuksen tavoitteena asettuu syrjäytymisen käsitteen ympärille. Syrjäytymisellä tarkoitetaan jonkin ulkopuolelle tai reunalle joutumista. Tämä jokin tar- kentuu yhteiskuntatieteellisessä käytössä yhteiskunnaksi ja sen instituutioiksi. (Sandberg 2015, 1.) Syrjäytymisen käsite piirtää symbolisen raja-aidan, jonka ulkopuolella ovat toiset eli syrjäytyneet.

Englannin kielen termit marginalisation ja exclusion tarkentavat syrjäytymisen tarkoittamaan useam- man tason ilmiöitä. Näiden merkitys suomen kielessä vastaa lähinnä syrjässä olemista ja ulossulke- mista. Syrjäytymisen käsite pitää näin ollen sisällään symbolisen raja-aidan ulkopuolelle suljetut, mutta myös rajan sisäpuolelle asettuvat, sisäpiiriin silti kuulumattomat. (Helne 2002, 20-22.) Syrjäy- tyminen ei ole aina äärimmäisyyttä. Se on silti vahvaa osattomuutta yhteiseksi koetusta, joka rakentuu suhteissa ja vuorovaikutuksessa. Syrjäytymisessä on kyse rajoista ja tiloista – normaaliksi koetusta (Ward 2009, 249; Helne 2002, 22). Syrjäytyminen voidaan monilta osin ajatella osallisuuden nega- tiivisena vastaparina. Osallisuus on läsnä paikoissa ja tilanteissa, joiden ulkopuolelle syrjäytyminen yksilön siirtää. Syrjäytymisen käsite liittyy osallisuutta vahvemmin yhteiskuntaan, mutta pohjimmil- taan molemmissa on kyse jonkin osana olemisesta – tai tämän yhteyden puuttumisesta. Marginaalissa elävien ihmisten puolelle asettuminen ja heidän asemansa parantaminen on perinteisesti ymmärretty sosiaalityön tehtävänä. Tämän integroivan tehtävänsä lisäksi sosiaalityöllä on osallistava tehtävä, jo- hon liittyy vahvasti ulkopuolisuuden ja tämän myötä syrjäytymisen ehkäiseminen. (Juhila 2002, 11, 18.)Syrjäytymisen ehkäiseminen sosiaalityön ja sosiaalisen kuntoutuksen tavoitteena osoittaa, ettei kuntoutuksessa ole kyse ainoastaan tertiääripreventioista. Kyse on myös ennaltaehkäisystä ja varhai- sesta puuttumisesta. Sosiaalisessa kuntoutuksessa nämä kietoutuvat yhteen toimintakyvyn vajeiden vähentämisen kanssa.

Voidaan havaita, ettei sosiaalisen hyvinvoinnin edistäminen – kuten kuntoutuskaan – ole tarkkara- jaista. Kuntoutus kohdentuu tertiääripreventioihin eli toimintakyvyn vajeiden vähentämiseen, mutta sosiaalinen hyvinvointi on kokonaisuus, joka toteutuu vahvimmin ymmärtämällä myös varhaisen puuttumisen ja ennaltaehkäisyn merkitys. Sosiaalisen toimintakyvyn ja osallisuuden vajeet sekä syr- jäytyminen kehittyvät kaikki vähitellen, monen tekijän yhteisvaikutuksesta. Sosiaalisen hyvinvoinnin vahvistaminen edellyttää kokonaisvaltaisuutta niin ajallisesti kuin hyvinvoinnin rakentumisen ym- märtämisessä.

3.2 Toiminnan teoria hyvinvoinnin jäsentäjänä

Hyvinvoinnin muotoutumista ja hyvinvoinnin edellytyksiä on lähestytty useista eri näkökulmista.

Hyvinvointia on sosiaalityössä määritelty ainakin tarveteoreettisesti, resurssiperustaisesti sekä toi- mintaan osallistumisen ja kykyjen kautta. Tarveteorioissa hyvinvointia kuvataan tarpeen tyydytyksen tilana. Resurssiteoriat asettavat keskiöön käytössä olevat resurssit hyvinvoinnin rakentumisen mah-

dollisuuksina. Kolmas lähestymistapa korostaa toimintamahdollisuuksien toteutumista toimintaky- kyjen avulla. (Niemelä 2016, 98-99.) Toiminnan teoria yhdistää laajasti erilaisia hyvinvointiteorioita.

Se pitää sisällään ihmisen tarpeet, resurssit ja toimintamahdollisuudet hyvinvoinnin tekijöinä jäsen- tämällä ihmisen toiminnan ulottuvuuksia psyko-fyysis-sosiaalisen rakenteen sekä olemisen, tekemi- sen ja omistamisen tasoilla. Hyvinvointi toteutuu siis eri ulottuvuuksilla ja toiminnan tasoilla, jotka ovat yhteydessä toisiinsa ja kokonaisvaltaiseen hyvinvointiin (Emt. 2016, 100-102.) Toiminnan teoria tutkimuksen taustateoriana kiinnittyy kuntoutuksen kokonaisuuteen, joka edistää hyvinvointia toi- minnan eri tasoilla ja ulottuvuuksilla. Sosiaalinen kuntoutus on osa kokonaisvaltaisen hyvinvoinnin vahvistamista. Sosiaalisen toimintakyvyn vaje estää hyvinvoinnin toteutumisen sosiaalisen rakenteen osalta. Hyvinvointi voi tällöin toteutua monilla tasoilla ja ulottuvuuksilla muttei kokonaisena. Muilla ulottuvuuksilla toteutuva hyvinvointi puolestaan tukee myös sosiaalisen hyvinvoinnin mahdolli- suutta. Hyvinvoinnin laaja-alainen kokonaisuus on näin ollen huomionarvoinen tutkittaessa sosiaa- lista kuntoutumista, joka on osa kuntoutuksen laajempaa – lääkinnällistä, kasvatuksellista, ammatil- lista ja sosiaalista – kokonaisuutta.

Toiminnan teoria jäsentää hyvinvoinnin kokonaisuutta ja sosiaalisen osuutta siinä kuntoutuksen mo- nialaista viitekehystä vastaavasti. Toiminnan fyysis-aineelliset, kielellis-sosiaaliset ja psyykkis-hen- kiset ulottuvuudet rakentavat hyvinvointia kokonaisvaltaisesti omistamisen, tekemisen ja olemisen tasoilla. (Niemelä 2016, 100-101.) Tästä johtaen voidaan ajatella, että toteutuva hyvinvointi on mo- nimutkaisia kytkentöjä ihmisen psyykkisen, fyysisen ja sosiaalisen ulottuvuuden välillä. Toimiva kyt- kentä edellyttää kaikkien yhteen liitettyjen osien toimintaa ja niiden yhteistoimintaa. Kokonaisval- taista hyvinvointia edistävä sosiaalinen hyvinvointi ja toimintakyky ovat oikeanlaisten fyysisten, psyykkisten ja sosiaalisten tekijöiden toimivaa yhdistymistä. Sosiaalisen kuntoutuksen näkökulmasta on olennaista paitsi kokonaisuus, myös se, kuinka epäsuotuisat kytkennät sosiaaliseen ympäristöön heikentävät ja vaarantavat yksilöllistä hyvinvointia (Emt., 97.)

Hyvinvointia vahvistavia toiminnan tasoja ja ulottuvuuksia voidaan hahmottaa myös toteutumismuo- toina. Hyvinvoinnin fyysis-aineellinen ulottuvuus toteutuu omistamisen tasolla pääomana ja tuloina;

tekemisen tasolla osallisuutena työhön ja harrastuksiin; sekä olemisen tasolla aineellisina perustar- peina kuten ravintona, vaatteina ja asuntona. Vastaavasti hyvinvoinnin kielellissosiaalinen ulottuvuus toteutuu sosiaalisena pääomana ja vaikutusvaltana; sosiaalisena itsensä toteuttamisena ja osallisuu- tena; sekä hyvänä olona ihmissuhteissa. Psyykkis-henkinen hyvinvoinnin ulottuvuus puolestaan to- teutuu henkisenä pääomana ja osaamisena; henkisenä itsensä toteuttamisena ja oppimisena; sekä hy-

vänä olona omana itsenä. (Niemelä 2016, 101.) Hyvinvointia rakentavat näin ollen riittävä toimeen- tulo, yhteys muihin ihmisiin ja yhteiskuntaan sekä oleminen ja kasvu omana itsenä. Vertailtaessa tätä sosiaalisen kuntoutuksen toimintakyvyn vahvistamisen, osallisuuden vahvistamisen ja syrjäytymisen ehkäisemisen päätavoitteisiin, voidaan huomata yhteys toiminnan eri ulottuvuuksien välillä. Yksilön sosiaaliseen toimintakykyyn vaikuttavat vähintään välillisesti aineellisten ja henkisten resurssien to- teutuminen. Osallisuus on yhtä lailla osallisuutta työhön, yhteiskuntaan ja henkilökohtaisiin ihmis- suhteisiin. Syrjäytymisen kokemus puolestaan voi näyttäytyä perustarpeiden, sosiaalisten suhteiden tai mielekkään tekemisen vajeina. Sosiaalisen kuntoutuksen menetelmät ja palvelut ovat moninaisia ja ne kootaan asiakkaan tarpeista lähtien. Sosiaalinen kuntoutus lähtee liikkeelle sosiaalisen toimin- takyvyn ja kuntoutuksen tarpeen laaja-alaisesta selvittämisestä ja tämän pohjalta yksilöllisesti koos- tetuista palveluista. (Tuusa & Ala-Kauhaluoma 2014, 6.) Sosiaalinen kuntoutus ei siis rakennu aino- astaan sosiaalisesta vaan moniulotteisesta hyvinvoinnin ymmärryksestä. Toiminnan teoria luo pohjan tälle ymmärrykselle tarkastellessaan ihmistä, hänen hyvinvointiaan ja hyvinvoinnin vajeitaan koko- naisuutena, jonka osat heikentävät tai vahvistavat toisiaan.

3.3 Voimavarakeskeinen lähestymistapa

Voimavarakeskeinen lähestymistapa sosiaalityöhön ja sosiaaliseen kuntoutukseen osoittautui proses- sin edetessä olennaiseksi täydennykseksi tutkimuksen teoriataustaan. Uuden sosiaalihuoltolain näkö- kulmamuutos siirsi sosiaalisen kuntoutuksen tavoitteita työkyvystä ja ammatillisuudesta yksilöllisten edellytysten pohjalta toteutuvaan osallisuuden edistämiseen. Tämä osoittaa asiakkaan henkilökoh- taisten voimavarojen ja niiden hyödyntämisen tarpeen (Tuusa & Ala-Kauhaluoma 2014, 6; Väisänen 2018, 30). Samalla aikuissosiaalityön toimijoilta kerätty kyselyaineisto tuo vahvasti esille osallista- vuuden sekä asiakkaan tarpeiden ja voimavarojen tunnistamisen merkityksen sosiaalisessa kuntou- tuksessa. Sosiaalinen kuntoutus on ensimmäisiä askeleita, jotka otetaan asiakkaan voimavarojen poh- jalle voimavarojen hyödyntämistä tavoitellen.

Voimavarakeskeinen ajattelutapa sosiaalityössä siirtää asiakkaan kohteesta subjektiksi. Sosiaalityön lähtökohtina ovat tällöin asiakkaan kuuleminen ja eteneminen asiakkaan tavoitteista lähtien. Voima- varakeskeisyys yhdistyy näin tavoitteellisuuteen, jossa olennaista on asiakkaan kanssa määriteltyihin tavoitteisiin ja suuntaviivoihin pohjautuva toiminta. (Rostila 2001, 40.) Näin voimavarakeskeinen lähestymistapa sosiaalityössä liittyy tiiviisti asiakaslähtöisyyteen. Asiakaslähtöisyydessä ammattieet- tisesti tarkasteltuna keskeistä on tilannekohtainen, asiakkaan erityiset tarpeet huomioiva harkinta

(Juhila 2009, 302). Asiakkaan aito kuunteleminen ja asiakkaan omakohtainen tavoitteiden asettami- nen asettuvat tällöin työn lähtökohdiksi. (Rostila 2001, 40). Asiakkaan ja sosiaalityöntekijän välistä suhdetta voidaan asiakaslähtöisesti ajateltuna kuvata kumppanuutena, jolloin myös asiakkaalla itsel- lään on ohjaava rooli työn suuntaviivoihin ja sisältöön. Sosiaalityö lähtee tällöin liikkeelle asiakkaasta sekä asiakkaan tarpeista ja tavoitteista. (Hall, Juhila, Barton & Pösö 2003, 11.) Asiakaslähtöisyys näyttäytyy kaikissa voimavarakeskeisen työn periaatteissa, joita ovat vahvistumista edistävät olosuh- teet, sosiaalisten suhteiden lisääminen, yhteenkuuluvuuden vahvistaminen, itseparantuminen, yhteis- työn voimauttava vaikutus, asiakkaaseen uskominen ja dialogisuus. Voimavarakeskeisyys sosiaali- työssä lähtee siis liikkeelle asiakkaan olemassa olevien resurssien ja rajoitteiden tunnistamisesta sekä toisaalta resurssien lisäämisestä yhteistyössä asiakkaan kanssa. (Rostila 2001, 40.) Tällä on yhteys voimauttamisen käsitteeseen. Voimauttaminen sosiaalityössä on yhdistelmä yhteistyötä, auttamista, itseparantumista, vapautumista ja arvostusta. Voimavaroja korostavassa työskentelyssä sosiaalityön- tekijä asettuu ohjaavaan ja tukevaan asemaan suhteessa asiakkaaseen. (Adams 2003; 2, 55.) Voima- varakeskeisyydessä pyritään olosuhteisiin, joissa asiakkaan on mahdollista löytää voimansa ja vah- vuutensa ongelmien ratkaisemiseen (Rostila 2001, 41).

Voimavarakeskeisessä muutostyössä yksilön ja ympäristön suotuisa vuorovaikutus nähdään ongel- mien ratkaisemisen mahdollistajana. Yksilön toimijuuden vahvistuminen on seurausta yksilön valin- tojen ja sosiaalisen ympäristön välisestä suotuisasta toiminnasta. Vastaavasti sosiaalityön ongelma- kohdissa on usein taustalla asiakkaan voimien tunnistamisen ja käyttöönoton näkökulmasta epäsuo- tuisa ympäristö. Toiminnan puitteita ei kuitenkaan voida muuttaa asiakkaan puolesta, joten asiakkaan ja sosiaalityöntekijän yhteistoiminta edellyttää asiakkaan itsensä määrittelemiä pulmia, pyrkimyksiä ja vahvuuksia. (Rostila 2001, 40-41.) Tämä on sosiaalisen kuntoutuksen näkökulmasta mielenkiin- toista, sillä asiakaslähtöisyys ja asiakkaan osallistaminen prosesseihin ovat korostuneet niin viime aikojen teoriakehityksessä kuin lainsäädännössä sosiaaliseen kuntoutukseen liittyen. Suotuisa vuoro- vaikutus sosiaalityöntekijän ja asiakkaan välillä edellyttää huomion kiinnittämistä kommunikaation mahdolliseen epäsymmetriaan ja valtasuhteisiin. Myönteinen vuorovaikutus rakentuu empatian, auk- toriteetin ja ongelmien myönteisen kohtaamisen toimivalle suhteelle. Tällöin asiakkaan on mahdol- lista prosessin kuluessa asemoitua mahdollisuuksia omaavaksi ja osaavaksi. (Olesen 2003, 210-211;

221.) Myönteiselle vuorovaikutukselle perustuva asiakkuus ei ole valmiiksi määriteltyä. Se on tilan- nesidonnaista ja muuttuvaa. Asiakkaan ja sosiaalityöntekijän vuorovaikutteiset tulkinnat rakentavat yksilöllistä asiakkuutta. Asiakaslähtöisyys ja myönteinen vuorovaikutus rakentuvat monimuotoisen ja kategorisoimattoman yksilöllisyyden ymmärrykselle. (Hall, Juhila, Barton & Pösö 2003, 12.)

Voimavarakeskeinen näkökulma hyvinvoinnin edistämiseen korostaa myös yhteenkuuluvuutta. Se merkitsee yhteistoimintaa ja toimivaa suhdetta niin asiakkaan ja työntekijän välillä kuin henkilökoh- taisissa ihmissuhteissa. Se on asiakkaan näkökulman huomioimista ja hyväksymistä sekä suhteiden vahvistamista muihin ihmisiin. Yhteistoiminnan periaatteeseen liittyy dialogisuus, joka on ennen kaikkea asiakkaan ainutlaatuisuuden ja omien tulkintojen kunnioittamista. (Rostila 2001, 41-42.) Dia- loginen vuorovaikutus on kohtaamista, vastavuoroisuutta ja yhteistä työstämistä. Keskeisessä roolissa ovat asiakkaan omat tulkinnat, tunteet ja merkitykset, joista keskustellaan avoimesti erilaiset näkö- kulmat ja ymmärrykset huomioiden. Eri näkökulmien kautta muotoutuva dialogi synnyttää uutta ym- märrystä ja uudenlaista tietoa. Tämän kautta rakentuu ymmärrys konkreettisista, asiakasta auttavista palveluista ja toimenpiteistä. (Hänninen & Poikela 2016, 157-158.) Asiakasta kunnioittavan sosiaali- työn on oltava valmis haastamaan asiakkaan ja työntekijän väliset voimasuhteet. Ammattilaisen on tunnistettava omat oletuksensa ollakseen avoin asiakkaan omalle ymmärrykselle ja tulkinnoille. (Sa- kamoto & Pitner 2005; 435, 442) Voimavarakeskeisyydessä olennaista on asiakkaaseen uskominen monestakin näkökulmasta (Rostila 2001, 42). Sosiaalisen kuntoutuksen näkökulmasta se on usko- mista heikoimmassa asemassa olevien mahdollisuuksiin vaikuttaa omaan suuntaansa ja kuntoutumi- seensa.

4 TUTKIMUKSEN TOTEUTUS

4.1 Tutkimustehtävä ja tutkimuskysymykset

Tutkielmassa tarkastellaan aikuissosiaalityön työntekijöiden näkemyksiä sosiaalisesta kuntoutuk- sesta osana työtään. Sosiaalihuoltolain (130/2014, 17§) uudistuksen myötä sosiaalisesta kuntoutuk- sesta tuli vasta muutama vuosi sitten lakisääteinen osa sosiaalityötä. Lain määritelmä jättää kuitenkin paljon tilaa erilaisille tulkinnoille, ymmärryksille ja käytännöille sosiaalisen kuntoutuksen ympärillä.

Tutkimuksen tehtävänä on selvittää sosiaalisen kuntoutuksen merkityksiä aikuissosiaalityön toimi- joille, sosiaalisen kuntoutuksen tavoitteita sekä sosiaalisen kuntoutuksen tavoitteellisen prosessin to- teutumista ja sen haasteita. Tutkimus tavoittelee ymmärrystä aikuissosiaalityön työntekijöiden sosi- aaliseen kuntoutukseen liittyvistä näkemyksistä ja näkemyseroista. Erilaisten näkemysten esiin tuo- misen kautta tutkimuksen tarkoituksena on tavoittaa yhtenäisempää ymmärrystä sosiaaliseen kuntou- tukseen ja sen prosessiin liittyen.

Konkreettisina tutkimuskysymyksinä haetaan vastausta seuraaviin kysymyksiin:

1. Mitä sosiaalinen kuntoutus tarkoittaa aikuissosiaalityön toimijoille?

2. Millaisena näyttäytyy sosiaalisen kuntoutuksen tavoitteellinen prosessi?

3. Miten tämä prosessi toteutuu aikuissosiaalityössä ja millaisia ovat sen toteuttamisen ja toteutumisen haasteet?

4.2 Metodologiset valinnat

Tutkimus lähtee liikkeelle aineistolähtöisesti kyselyaineiston herättämistä kysymyksistä ja huomi- oista. Aineisto täydentyy tutkimuskirjallisuuden näkökulmilla, jotka käyvät vuoropuhelua kyselyvas- tausten kanssa. Kyselyaineisto ja kirjallisuuden näkökulmat yhdessä ohjaavat sosiaaliseen kuntou- tukseen liittyvän ajattelun kehittymistä ja tutkimuksen suuntaviivoja. Myös aineiston analysointi ete-

nee aineistolähtöisesti, sillä tutkimuksen tarkoituksena on tuoda esiin aikuissosiaalityön työntekijöi- den näkemyksiä sosiaaliseen kuntoutukseen liittyen. Olennaisia ovat kyselyvastauksista nousevat nä- kökulmat ja kokemukset.

Tutkimusmenetelmässä on piirteitä Grounded Theory -tyyppisestä ajattelusta, jossa tutkimuksen pe- rusväittämät muotoillaan ensisijaisesti tutkittavan aineiston pohjalta. Grounded Theory ajattelutapana jättää aineiston analyysissä tilaa odottamattomillekin tekijöille. Tutkimussuunnitelma on saanut al- kunsa selvittämisen tarpeesta ja toiveesta eikä niinkään oletuksesta. Grounded Theory edustaa aineis- topohjaista tapaa tehdä tutkimusta, jossa aineiston annetaan kertoa sisältönsä. (Metsämuuronen 2011, 101-102.) Tämän tutkimuksen menetelmä ei noudata puhtaasti Grounded Theory -menetelmän toi- mintamallia. Jo tutkimusaikataulu on asettanut rajoitteensa sille, kuinka paljon aineistoa on mahdol- lista täydentää prosessin edetessä esille nousevien tekijöiden ohjaamana. Kuitenkin tutkimuksen läh- tökohtana on avoimuus aineistosta nousevalle ymmärrykselle ja tämän ymmärryksen selventäminen useiden aiemman tutkimuksen näkökulmien kautta.

Grounded Theoryn lähtökohtainen tarkoitus on teorian rakentaminen. Se on teorian oivaltamista ai- neiston pohjalta, aineistoa systemaattisesti analysoiden. Tällaisen, puhtaasti aineistolähtöisen teorian rakentamisen edellytyksenä on, ettei tutkimusprosessi pohjaudu tutkijan ennakkoajatuksille teoreet- tisista lähtökohdista. (Urquhart 2013.) Tässä tutkimuksessa tutkimus- ja teorianmuodostusprosessit lähtevät liikkeelle nimenomaan aineistosta ja sen esiin nostamista ilmiöistä. Alun perin toiseen tar- koitukseen kerätty aineisto herätti mielenkiinnon aiheeseen, aineistoon ja aineiston näkökulmiin, jotka eroineen ja yhtäläisyyksineen antavat mahdollisuuden luoda yhtenäisempää ymmärrystä sosi- aaliseen kuntoutukseen liittyen. Aiemmat sosiaalisen kuntoutuksen määrittelyt tukevat prosessin ete- nemistä. Tutkimuksella tavoitellaan kuitenkin ymmärrystä, joka ei sulje ulkopuolelleen aiemmista määrittelyistä poikkeavia ajatuksia. Näin tutkimuksen teoreettinen ymmärrys kehittyy aineisto edellä ilman ennakkoon omaksuttuja käsityksiä. Tämä on olennaista Grounded Theory -menetelmällä to- teutetussa tutkimuksessa. Teoriaa ei pakoteta mahtumaan mihinkään olemassa olevaan teoreettiseen viitekehykseen. Prosessin kuluessa aineistosta nousevat osaset yhdistellään toisiinsa sopiviksi ja sel- vitetään, miten kokonaisuus asettuu suhteessa aiemmin tiedettyyn. (Bryant & Charmaz 2007.) Tässä tutkimuksessa aineistosta lähtien rakentuvaa kokonaisuutta peilataan sosiaalisen kuntoutuksen, hy- vinvoinnin rakentumisen ja voimavarakeskeisyyden teorioihin.

Grounded theory -menetelmän mukainen prosessi ja teorianmuodostus kehittyy jatkuvan vertailun kautta. Aineiston osasia vertaillaan jo olemassa oleviin käsitteisiin ja rakenteisiin. Olennaista on ana- lysoida, tuoko tutkittava osa aineistoa jotain uutta aiempiin jaotteluihin ja tulkintoihin. Tutkimuksen näkökulma laajenee uudenlaisten havaintojen myötä. (Urquhart 2013.) Grounded theory -menetel- mässä tavoitellaan aineiston saturaatiopistettä, jolloin lisäaineisto ei enää tarjoa uusia näkökulmia jo todettuun. (Bryant & Charmaz 2007.) Tässä tutkimuksessa saturaatiopisteen ei voida väittää löytyvän.

Kyselyaineistoa voitaisiin täydentää esimerkiksi haastatteluilla. Grounded theory -menetelmää nou- datetaan ennen kaikkea tarkkuudessa ja ennakkoluulottomuudessa, jolla aineistosta nousevia ajatuk- sia ja näkemyksiä yhdistellään näkökulmia kokoavaksi ymmärrykseksi. Kyselyaineisto täydentyy aiemman tutkimuksen näkökulmilla sosiaaliseen kuntoutukseen. Bryant & Charmaz (2007) kuvaavat aiempia tutkimuksia yhtenä mahdollisuutena Grounded theory -tutkimuksen aineiston täydentämi- seen. Aiempaa tietoa ei kuulu väheksyä. Jo ymmärretty tieto on olemassa, eikä Grounded theory - tutkimuskaan rakennu aivan puhtaalle alustalle.

Corbin & Strauss (2008) kuvaavat Grounded theory -menetelmää reittinä saavuttaa perusteellisempi tietoisuus käsiteltävistä teemoista vertailun ja tarkan analyysin lisäksi risteävien aineistojen kautta.

Toisaalta Grounded Theory -tutkimuksen voidaan kritisoida tuottavan tarkkoja analyyseja mikrotason ilmiöistä (Urquhart 2013). Tämän tutkimuksen kyselyaineistoon pohjautuvaa näkökulmaa laajenne- taan täydentämällä aineistosta lähtöisin olevia ajatuksia mahdollisimman monipuolisilla tutkimuskir- jallisuuden näkökulmilla. Monimuotoisuus on huomioitu myös aineistossa, jonka myötä esille nou- sevat eri ammattiryhmien edustajien äänet. Sosiaalisen kuntoutuksen parissa työskentelevien näke- myksiä analysoimalla etsitään ajattelutapaa, joka yhdistää sosiaalisen kuntoutuksen teoreettiset läh- tökohdat käytäntöön kokemusta arvostaen. Tavoite on Corbinin ja Straussin kuvailema perusteelli- sempi ymmärrys, jossa eri näkökulmat käyvät keskustelua keskenään.

4.3 Aineisto

Tutkimuksen aineisto koostuu sosiaalityön syventävään harjoitteluun kuuluvaan kehittämistehtävään liittyen toteutetun kyselyn vastauksista. Kehittämistehtävän taustalla olivat työyhteisön johtavan so- siaalityöntekijän havaitsemat työntekijöiden erilaiset ymmärrykset sosiaalisen kuntoutuksen teemaan liittyen. Kyselyyn vastanneessa aikuissosiaalityön työyhteisössä työskentelee 9 sosiaalityöntekijää, 10 sosiaaliohjaajaa ja 8 kuntouttavan työtoiminnan sosiaaliohjaajaa. Tärkeänä osana työtään he to- teuttavat sosiaalihuoltolain (130/2014, 17§) mukaista sosiaalista kuntoutusta. Ymmärrys sosiaalisen

kuntoutuksen käsitteestä, sen menetelmistä ja tavoitteista eivät kuitenkaan ole yksiselitteisiä. Sosiaa- lihuoltolaki määrittelee sosiaalisen kuntoutuksen melko avoimesti, jolloin kunnat voivat toteuttaa so- siaalisen kuntoutuksen palveluita tarvelähtöisesti. Määritelmän väljyys antaa mahdollisuuden todel- listen tarpeiden ja niihin vastaavien palveluiden kohtaamiseen. Samalla se voi tehdä sosiaalisen kun- toutuksen tunnistamisesta sekä tavoitelähtöisestä ja tasapuolisesta toteuttamisesta haasteellista. (Pu- romäki, Kuusio, Tuusa & Karjalainen 2017, 11; 15-16.) Määritelmän väljyys antaa yksilöllisten tar- peiden tunnistamisen ja niihin vastaamisen lisäksi tilaa yksilöllisille tulkinnoille. Tämä voi myönteis- ten vaikutustensa ohella johtaa yhtenäisyyden ja yhteisen ymmärryksen puutteeseen.

Sosiaalinen kuntoutus, sen menetelmät ja tavoitteet toteutuvat jatkuvasti osana aikuissosiaalityötä.

Asiakkaat ohjautuvat yksilöllisten sosiaalisen kuntoutuksen tarpeidensa pohjalta palvelukokonai- suuksiin, joissa tavoitellaan sosiaalisen kuntoutumisen päämääriä. Tämän tutkimuksen toteuttamisen tarpeeseen johtivat kehittämistehtävän aikana esiin nousseet huomiot aikuissosiaalityön työntekijöi- den erilaisista näkemyksistä sosiaalisen kuntoutuksen teemaan liittyen sekä toisaalta sosiaaliseen kuntoutukseen ja sen tavoitteelliseen toteutumiseen liittyvistä haasteista. Harjoitteluun liittyvänä ke- hittämistehtävänä toteutetun kyselyn tavoitteena oli tehdä sosiaaliseen kuntoutukseen liittyvää työtä näkyväksi sekä rakentaa yhtenäisempää ymmärrystä ja toimintatapoja sosiaaliseen kuntoutukseen liittyen. Kysely tuotti vastauksia, joita tarkastelemalla voidaan hahmottaa erilaisia ymmärryksiä, toi- mintatapoja ja näkemysten eroja sekä näiden pohjalta tuottaa yhtenäisempää ymmärrystä sosiaalisesta kuntoutuksesta ja sen toteuttamisesta aikuissosiaalityössä.

Harjoittelun aikana muotoilin kyselylomakkeen, jonka tavoitteena oli tuoda esille aikuissosiaalityön työntekijöiden tapaa ymmärtää sosiaalisen kuntoutuksen käsitettä, tavoitteita, menetelmiä ja haas- teita. Kyselyyn toivottiin vastauksia kaikilta työyhteisön sosiaalityöntekijöiltä, sosiaaliohjaajilta ja kuntouttavan työtoiminnan sosiaaliohjaajilta eli yhteensä 27 työntekijältä. Kysymykset muotoiltiin siten, että niihin annetut vastaukset tuovat esille työntekijöiden käsityksiä ja kokemuksia sosiaalisesta kuntoutuksesta ja sen toteutumisessa olennaisista tekijöistä. Kysely toteutettiin kaksiosaisena. Ensim- mäinen osa jaettiin osallistujille vastattavaksi sosiaalityöntekijöille ja sosiaaliohjaajille järjestetyissä tapaamisissa. Pienimuotoisen ensimmäisen kyselyn tavoitteena oli taustoittaa kyselyyn vastaamisen jälkeen sosiaalisesta kuntoutuksesta käytävää yhteistä keskustelua. Kyselyn laajempi toinen osa lä- hetettiin sähköpostitse samoille työntekijöille. Kyselyn kokonaistavoitteena oli selvittää, mitä sosiaa- linen kuntoutus tarkoittaa aikuissosiaalityön työyhteisön eri toimijoille, sekä millaisina näyttäytyvät sen tavoitteet ja tavoitteellinen prosessi. Kyselyssä tarkasteltiin sosiaalisen kuntoutuksen tavoittee- seen vastaavia, aikuissosiaalityön käytössä olevia menetelmiä ja palveluita sekä sitä, mihin tarpeisiin

näitä menetelmiä ja palveluita käytetään. Kyselyn perusteella pyrittiin hahmottamaan myös ajatus- ja toimintaketju siitä, millä perusteilla tietty palvelu kohdistuu tietylle asiakkaalle. Samalla tarkasteltiin, miten tavoitelähtöinen työskentely ja kuntouttava työote toteutuvat aikuissosiaalityössä. Kyselyn kautta hahmotettiin lisäksi sosiaalisen kuntoutuksen, sen toteuttamisen ja toteutumisen haasteita.

Anonyyminä vastatun kyselyn kautta tavoiteltiin työyhteisön erilaisia tapoja ymmärtää ja toteuttaa sosiaalista kuntoutusta asiakastyössä. Kaikki näkemykset haluttiin tuoda tasapuolisesti esille. Tavoit- teena oli myös jatkuvasti tehtävän, sosiaalisen kuntoutuksen tavoitteisiin vastaavan työn tunnistami- nen. Taustalla vaikutti näin ollen myös ajatus työn näkyväksi tekemisestä. Kyselyn ensimmäiseen osaan saatiin vastaukset kaikilta 27 työntekijältä eli 9 sosiaalityöntekijältä, 10 sosiaaliohjaajalta ja 8 kuntouttavan työtoiminnan sosiaaliohjaajalta. Toiseen, sähköpostitse toteutettuun osioon saatiin vas- taukset yhteensä 17 työntekijältä – 6 sosiaalityöntekijältä, 5 sosiaaliohjaajalta ja 6 kuntouttavan työ- toiminnan sosiaaliohjaajalta.

Kyselyn ensimmäinen osa koostui taustakysymysten lisäksi kahdesta avoimesta kysymyksestä. Toi- nen osa koostui viidestä avoimesta kysymyksestä sekä taulukosta, johon koottiin ajatus- ja toiminta- ketjuja siitä, millä perusteilla tietty palvelu kohdistuu tietylle asiakkaalle. Kyselyn teemoja kaiken kaikkiaan olivat sosiaalisen kuntoutuksen käsitteen merkitys; sosiaalisen kuntoutuksen tavoitteet; so- siaalisen kuntoutuksen ja tavoitteellisen työskentelyn toteutuminen; sosiaalisen kuntoutuksen tavoit- teisiin vastaavat palvelut ja menetelmät asiakastyössä; yhteistyötahot sosiaalisen kuntoutuksen toteu- tuksessa; sosiaalisen kuntoutuksen palveluiden kohdentuminen erilaisille asiakkaille; sosiaalisen kun- toutuksen asiakkaiden tarpeet; perusteet sosiaalisen kuntoutuksen palveluiden valinnalle; sekä sosi- aalisen kuntoutuksen toteuttamiseen ja toteutumiseen liittyvät haasteet. Kyselyllä pyrittiin kokonais- kuvaan, jonka pohjalta erilaiset näkemykset sekä kehittämisen tarpeet ja kohteet ovat selkeästi ha- vaittavissa ja eroteltavissa.

4.4 Aineiston analyysi

Tutkimuksen aineisto analysoitiin teoriaohjaavan sisällönanalyysin menetelmällä, johon yhdistyy ai- neistolähtöisen sisällönanalyysin piirteitä. Sisällönanalyysia laadullisen tutkimuksen perusanalyysi- menetelmänä on mahdollista käyttää kaikissa laadullisen tutkimuksen perinteissä (Tuomi & Sarajärvi 2018, 78). Sen tavoitteena on tarkastella systemaattisesti aineiston tarjoamaa ja tutkimuskysymysten

näkökulmasta olennaista, kommunikatiivista materiaalia. (Mayring 2004, 266). Teoriaohjaava sisäl- lönanalyysi etenee lähtökohtaisesti aineiston ehdoilla kuten aineistolähtöinen sisällönanalyysi. Me- netelmät eroavat kuitenkin toisistaan analyysiyksilöiden muotoilemisen tavoissa. Aineistolähtöisessä sisällönanalyysissä analyysiyksiköt muotoutuvat puhtaasti aineiston pohjalta. Teoriaohjaavassa sisäl- lönanalyysissa nämä valitaan aineistosta teorian ohjatessa valintoja. (Tuomi & Sarajärvi 2018, 98.) Teoriaohjaavaa sisällönanalyysia hyödyntäessään tutkija käy näin ollen jatkuvaa keskustelua aineis- ton ja teorian välillä käyttäen siis abduktiivista päättelyä. (Tuomi & Sarajärvi 2018, 109.) Sisällönana- lyysissä kaiken kaikkiaan on olennaista systemaattisuus, joka ilmenee analyysin säännönmukaisuu- dessa ja vaiheittaisessa etenemisessä sekä teoriaohjaavan sisällönanalyysin kohdalla teoriasta riippu- vaisessa luokittelussa (Mayring 2004, 268). Tässä tutkimuksessa aineistosta nousseet havainnot yh- distyivät sosiaalisen kuntoutuksen tavoitteiden ja sosiaalisen hyvinvoinnin edistämisen kehykseen.

Sosiaalisen kuntoutuksen näkökulmasta olennaisiksi nousivat sen päätavoitteet – toimintakyvyn vah- vistaminen, osallisuuden edistäminen ja syrjäytymisen ehkäiseminen. Hyvinvoinnin edistämisen osalta analyysiä veivät eteenpäin erityisesti hyvinvointia kokonaisvaltaisesti kuvaavan toiminnan teo- rian elementit. Tutkimuksen kannalta olennaista on toiminnan teorian mukainen hyvinvoinnin toteu- tuminen vuorovaikutteisesti ja pala palalta fyysis-aineellisella, kielellis-sosiaalisella ja psyykkis-hen- kisellä ulottuvuudella toiminnan eri tasoilla – omistamisena, tekemisenä ja olemisena. Hyvinvoinnin rakentumista eri tasoilla ja ulottuvuuksilla tarkasteltiin sosiaalisen kuntoutuksen tavoitteiden näkö- kulmasta – kuinka nämä tavoitteet toteutuvat mahdollisimman kokonaisvaltaisesti huomioiden kun- toutuksen monialaisuuden sekä eri osajärjestelmien liukuvat ja osin limittäiset rajanvedot. Toiminnan teoria tarjoaa toimivia suuntaviivoja sille, millaista asiakaskohtaista lähestymistapaa sosiaalisen kun- toutuksen tavoitteisiin pääseminen edellyttää. Sosiaalisen kuntoutuksen tavoitteet ovat lähempää tar- kasteltuna hyvinvoinnin kokonaisvaltaisen edistämisen osatavoitteita. Samat vuorovaikutussuhteet edistävät tai estävät molempien toteutumista. Tutkimuksen viitekehys pitää sisällään myös sosiaali- työn voimavarakeskeisen lähestymistavan, joka kyselyvastausten ja Sosiaalihuoltolain (1301/2014) tavoitteiden kautta osoittautui tutkimusprosessin kuluessa olennaiseksi täydennykseksi teoriataus- taan.Voimavarakeskeinen ajattelutapa sosiaalityössä siirtää asiakkaan kohteesta subjektiksi. Yksilön ja ympäristön suotuisa vuorovaikutus nähdään ongelmien ratkaisemisen mahdollistajana. (Rostila 2001, 40). Nämä ajattelutavat vastaavat sosiaalisen kuntoutuksen mukaista toimijuuden tukemista ja hyväksyvää vuorovaikutusta hyvinvoinnin vahvistajina.

Taustateorian luomat suuntaviivat kävivät tutkimuksessa keskustelua aineistosta nousseiden näkö- kulmien, kokemusten ja ajatusten kanssa. Teoriaohjaavuudesta huolimatta myös aineistolähtöisyys oli tutkimuksessa vahvasti esillä, sillä tutkimuksen tarkoituksena oli tuoda esiin aikuissosiaalityön