TIELAINSÄÄDÄNNÖN KANSAINVÄLINEN VERTAILU Suomi, Ruotsi, Saksa ja Alankomaat
Teknillisen korkeakoulun maan
mittausosastolla tehty diplomityö Helsinki, syyskuu 2001
tekniikan ylioppilas
Mari Heinonen
Valvoja: prof. Ari Ekroos Ohjaaja: hallitusneuvos Kaisa Leena Välipirtti
Työn nimi: Tielainsäädännön kansainvälinen vertailu:
Suomi, Ruotsi, Saksa ja Alankomaat
Päivämäärä: 11.09.2001 Sivumäärä: 99
Osasto: Professuuri:
Maanmittausosasto Maa-29. Talousoikeus
Pääaine:
Kiinteistö- ja ympäristöoikeus Työn valvoja: Professori Ari Ekroos
Työn ohjaaja: Hallitusneuvos Kaisa Leena Välipirtti
Suomessa uudistetaan lakia yleisistä teistä (1954/243). Nykyisten ohjeiden mukaisesti lainuudistamisprosessiin on sisällyttävä myös osuus kansainvälistä vertailua, johon tällä työllä tähdätään. Tutkimuksen tavoitteena on ollut selvittää kohdemaiden: Ruotsin, Sak
san (liittovaltio sekä osavaltioista Schleswig-Holstein) ja Alankomaiden käytäntöä tie- lainsäädännössä ja erityisesti Suomen lakia yleisistä teistä (1954/243) vastaavissa laeissa sekä peilata niitä Suomen oloihin. Kohdemaiden laeista oli tarkoitus löytää uusia ideoita ja mahdollisuuksia Suomen uudistettavaan yleistielakiin.
Tutkimusmenetelmänä on käytetty pääasiassa ajan hengen mukaisesti intemettiä. Lakien uusimmat versiot ja suuri osa yleistietoa maiden hallinnosta on peräisin internetsivuilta.
Lisänä on käytetty perinteistä lähdekirjallisuutta, mm. lakikommentaareja, tutkimuksia sekä asiantuntijahaastatteluja. Yleistielain uudistamiseen liittyvässä keskustelutilaisuu
dessa Liikenne- ja Viestintäministeriössä tuli esille ajankohtaiset lain ongelmakohdat, joihin tässäkin yhteydessä on pyritty etsimään vastauksia kohdemaiden lainsäädännöis
tä.
Suomessa on perinteisesti tehty oikeusvertailua Ruotsiin olojen samankaltaisuuden vuoksi. Tästä syystä Ruotsin Väglag (1971/948) onkin muodoltaan lähimpänä yleis- tielakiamme. Saksassa sekä liittovaltion, että osavaltion tielait säätelevät tieinfrastruk- tuuria, kuten Suomessa ja Ruotsissa, tosin säännökset ovat tarkempia. Alankomaissa lainsäädäntö perustuu puitelakeihin. Käytössä on liikenneväylälaki, joka kuvaa tie-, ve
si-ja rautatieväyliä lähinnä suunnitteluprosessin osalta, ei sisällöllisesti.
Tutkimuksessa on selvitetty myös yhtenä erityisenä kohtana telekaapeleiden sijoittamis
ta yleisten teiden alueelle ja maksun perimistä niistä kohdemaissa.
Telekommunikaatiosta annettujen lakien mukaan yleistä tarvetta hyödyttävien kaapeleiden vetäminen yleisten teiden alueelle on maksutonta. Elinkeinotarkoituksessa sijoitettavat kaapelit luokitellaan Saksassa tien erityiskäytöksi ja siitä peritään maksua.
Ruotsissa vastaavassa tapauksessa valtiolle aiheutuneet lisäkustannukset korvataan ja laitteiden sijoittamisesta tehdään aina samanmuotoinen puitesopimus.
Avainsanat: tielainsäädäntö, yleiset tiet, telekaapelit Kieli: suomi
Name of the thesis: Legislation on public roads, an international compari- sion: Finland, Sweden, Germany and the Netherlands
Date: 11th September 2001 Number of pages: 99
Department: Professorship:
Surveying Maa-29. Law
Major subject:
Real Estate and Environmental Law Supervisor: Professor Ari Ekroos
Instructor: Senior Adviser, Legal affairs Kaisa Leena Välipirtti
The act on public roads (Y1TL 1954/243) is being reformed in Finland. Nowadays ac
cording to the regulations the legislative reform process needs to include an interna
tional comparison, which this study is aiming to meet. The goal of this reseach has been to clarify the subject countries: Swedens, Germanys (both federal and state Schleswig- Holsteins) and the Netherlands practise in legislation on public roads and especially the acts comparable to the finnish Y1TL (1954/243). The intention is to reflect them to the Finnish conditions. The purpose is to find new ideas and possibilities to the reformed act in Finland.
The methods of research are mainly based on the internet. The latest versions of laws and most of the general information of the governments are found from the web-sites. In addition traditional literature, including commentars, previous studies and expert inter
views are used. In a discussion event concerning the reform of the act on public roads in the ministry of transport and telecommunication there arose some topical problematic issues of the act in which the study has tried to find answers from the legislation of the subject countries.
In Finland there is a tradition to do comparative studies in swedish and other nordic countries legislations. Swedish Väglag (1971/948) is very similar to the finnish Y1TL. In Germany both federal and state acts on public roads regulate the road infrastructure as in Sweden and Finland although in more detailed way. In the Netherlands the legislation is based on framework laws. Tracéwet regulates the planning process of the routes of roads, waterways and railways.
One area of this study is to research placing of optocables in the roadareas. According to the acts on telecommunication, cables which satisfy the common need are free to place by the roadside. If they are ment to satisfy the economic life, in Germany they are defined as special use and are charged. In Sweden the extracosts are reimbursed to the state and there is always a framework agreement similar in content beeing made.
Key words: legislation on public roads, international comparison, optocable Language: Finnish
nisteriöstä. Häntä kiitän ahkerasta osallistumisesta ja mielenkiinnosta työni kulkuun.
Tutkiessani tielainsäädäntöä Suomessa, Ruotsissa, Saksassa ja Alankomaissa tein useita kyselyitä ja haastatteluja tutkimuksen pohjaksi. Tahdonkin kiittää kaikkia haastateltavia vaivannäöstä ja heiltä saamistani arvokkaista tiedonjyväsistä.
Vanhempani, veljeni ja ystäväni ovat kannustaneet minua koko työn ajan. Heitä kiitän siitä, että he ovat jaksaneet kuunnella ja tukea minua sekä oikolukea tekstejäni koko urakan ajan.
Helsinki, syyskuu 2001
Mari Heinonen
Lyhenteet:
Suomi A HE MRL YksTL Y1TL tai L Ruotsi LH MB Prop.
VL Saksa BFStrG DEM GSnStrS
GG LGSn
StrWG S-H TKG
Alankomaat TW
VROM VW
= Asetus (asetus yleisistä teistä 1957/244)
= Hallituksen esitys
= Maankäyttö- ja rakennuslaki
= Laki yksityisistä teistä (1962/358)
= Laki yleisistä teistä (1954/243)
= Lääninhallitus
= Miljöbalk (Ympäristökään)
= Proposition (lakiehdotus)
= Väglag 1971:948 (Tielaki)
= Вundesfemstraßengesetz (Saksan liittovaltion kaukotielaki)
= Deutsche Mark (Saksan markka)
= Gebührensatzung über die Sondemutzung an öffentlichen Straßen in der Stadt Schleswig 1999 (Määräys yleisten teiden erityiskäytöstä perittävästä maksusta Schleswigin kaupungissa)
= Grundgesetz (Perustuslaki)
= Landesverordnung über die Erhebung von Gebühren für
Sondemutzungen, Schleswig-Holstein (Maksu erityiskäytöstä osavaltion määräyksen mukaan)
= Straßen- und Wegegesetz des Landes Schleswig-Holstein (S-H:n Katu
ja tielaki)
= Telekommunikationgesetz (Telekommunikaatiolaki)
= Tracé wet (Liikenneväylä! aki)
= Minister van Volkhuisvesting, Ruimtelijke Ordening en Milieubeheer (Asumisesta, aluekehityksestä ja ympäristöasioista vastaava ministeriö).
= Minister van Verkeer en Waterstaat (Liikenne-ja yleisten töiden ministeriö)
TIIVISTELMÄ... 2
ABSTRACT...3
ALKUSANAT... 4
LYHENTEET:... 5
I JOHDANTO... 10
1. JOHDATUS TUTKIMUKSEEN...10
1.1 Taustaa...Ю 1.2 Tutkimuksen rakenne...10
1.3 Tutkimuskohteet...11
1.4 Tutkimuksessa käytetyt menetelmät...12
II TIELAINSÄÄDÄNNÖN YLEISKUVAUS...13
2. Suomi... 13
2.1 Suomen lainsäädännöstä...13
2.2 Suomen teiden historiaa...13
2.3 Laki yleisistä teistä (21.5.1954/243):... 16
2.3.1 Yleisiä säännöksiä... 17
2.3.2 Tienpitäjä ja tienpitoviranomaiset...17
2.3.3 Tieasiain käsittely ja tiesuunnitelma... 18
2.3.4 Tieoikeuden lakkaaminen... 19
2.3.5 Tienvarsia koskevat maankäyttörajoitukset...19
2.3.6 Oikeus maan tilapäiseen käyttöön... 19
2.3.7 Järjestystä ja liikenneturvallisuutta koskevia säännöksiä...19
2.3.8 Alueiden hankkiminen ja korvaukset...20
2.3.9 Tienpidon kustannukset...21
2.3.10 Rangaistuksia, muutoksenhakua ym. koskevat säännökset... 21
3. RUOTSI...21
3.1 Ruotsin lainsäädännöstä...21
3.2 Ruotsin hallinnosta...21
3.2.1 Kunta... 21
3.2.2 Maakunnanvaltuusto (Landsting, County council)... 22
3.2.3 Valtion viranomaiset... 22
3.2.4 Tieluokat... 22
3.3 Ruotsin teiden historiaa...22
3.4 Väglag 1971:948...24
3.4.1 Yleisiä säännöksiä... 24
3.4.2 Tienpito... 25
3.4.3 Tien rakentaminen...25
3.4.4 Yksityistien muuttaminen yleiseksi...27
3.4.5 Erityisen talvitien rakentaminen... 27
3.4.6 Tien lakkauttaminen...27
3.4.7 Tien kunnossapito...28
3.4.8 Tieoikeus... 28
3.4.9 Maan tilapäinen luovutus... 28
3.4.10 Järjestys-ja turvallisuusmääräykset... 29
3.4.11 Korvaukset ym... 29
3.4.12 Rangaistukset, virka-apuja valittaminen... 30
3.4.13 Lain muutokset... 30
4. Saksa...30
4.1 Saksan lainsäädännöstä...30
4.2 Tielainsäädännöstä...31
4.3 Saksan tiehallinto...33
4.4 Liittovaltion kaukotielaki (Bundesfernstraßengesetz 1994)...34
4.4.1 Liittovaltion kaukoteiden ryhmittely...35
4.4.2 Omistuskirjaus, uudelleenluokitus, lakkauttaminen...35
4.4.3 Tienpitovelvollisuus... 36
4.4.4 Tienpitäjä...36
4.4.5 Omistusoikeus ym. oikeudet...36
4.4.6 Yleiskäyttö...37
4.4.7 Korvaus ylimääräisistä kuluista... 37
4.4.8 Erityiskäyttö...37
4.4.9 Liittymät...38
4.4.10 Rakennelmat liittovaltioteiden varrella... 38
4.4.11 Muutoskielto, etuosto-oikeus... 38
4.4.12 Suojametsiköt... 39
4.4.13 Suojatoimenpiteet...39
4.4.14 Yleisten teiden risteykset... 39
4.4.15 Kiertotiet...39
4.4.16 Sivutoiminta moottoriteiden varrella... 40
4.4.17 Suunnitelmat... 40
4.4.18 Esityöt...40
4.4.19 Kaavavahvistus (Planfeststellung)... 40
4.4.20 Erityislaitteet... 41
4.4.21 Ennenaikainen hallintaan pääsy (Vorzeitige Besitzeinweisung)... 41
4.4.22 Lunastus...41
4.4.23 Korvausmenettelyt...41
4.4.24 Tien valvonta... 41
4.4.25 Liittovaltion ohitusteiden hallinto... 41
4.4.26 Asianomaisuus... 42
4.4.27 Järjestyksenvastaisuus... 42
4.5 Schleswig-Holsteinin katu-ja tielaki (Straßen- und Wegegesetz des Landes Schleswig-Holstein) a) Yleisiä määräyksiä... 4.5.1 Omistuskirjaus... 4.5.2 Uudelleenluokitus... 4.5.3 Lakkauttaminen... b) Tienpito ia omistus... 4.5.4 Tienpitovelvollisuus... 4.5.5 Tienpitäjä... 4.5.6 Tienpitovelvollisuuden vaihtuminen... 4.5.7 Omistusoikeuden käyttö... 4.5.8 Maarekisterin oikaisuja maanmittaus... c) Yleiskäyttö, erityiskäyttö ia kansalaisoikeudellinen käyttö... 4.5.9 Yleiskäyttö... 4.5.10 Erityiskäyttö... 4.5.11 Liittymät... ... 4.5.12 Maksut erityiskäytöstä... 4.5.13 Kansalaisoikeudellinen käyttö... d) Teiden rakentaminen ia suojatoimenpiteet... 4.5.14 Rakennuskielto... 4.5.15 Rakentamisrajoitus... 4.5.16 Rakentamisrajoitus kaavoitetuilla teillä... 4.5.17 Korvaus rakennuskiellosta ja-rajoituksesta... 4.5.18 Suojatoimenpiteet... e) Risteykset ia kiertotiet... 4.5.19 Risteysten ylläpito... 4.5.20 Kiertotiet... f) Suunnitelma, kaavavahvistus. suunninelulupa ja lunastaminen 4.5.21 Suunnitelmat ja esityöt... 4.5.22 Edellytys kaavavahvistukselle ja suunnitelmaluvalle... 4.5.23 Kaavavahvistus (Planfeststellung)... 4.5.24 Muutoskielto ja suunnittelualue... 4.5.25 Ennenaikainen hallintaan pääsy... 4.5.26 Lunastaminen ja korvaus... g) Teiden puhtaanapito ia merkintä... 4.5.27 Tien puhdistus... 4.5.28 Tien nimi ja talonumerot... h) Valvonta ia asianomaisuus... 4.5.29 Tien valvonta... 4.5.30 Osavaltiotielain (StrWG S-H) mukaiset viranomaiset... 42 .43 .43 .44 .44 .44 .44 .44 .45 .45 .46 .46 .46 .46 .47 .47 .47 .48 .48 .48 .48 .48 .49 .49 .49 ..50
..50
..50
..50
..51
..51
..51
..51
..52
..52
..52
..52
..52
..53
4.5.31 Maakuntateiden ja liittovaltioteiden läpikulkujen hallinto....
4.5.32 Liittovaltion kaukotielain (BFStrG) mukaiset viranomaiset..
П Järiestvksenvastaisuudet...
Alankomaat...
5.1 Alankomaiden hallinnosta...
5.1.1 Läänit (provincie, province)...
5.1.2 Kunnat (gemeente, municipality)...
5.1.3 Vesilautakunnat (Waterschappen, Water boards)...
5.1.4 Rahoitus...
5.1.5 Hallinnon rakenneuudistus...
5.2 Alankomaiden tiehallinto...
5.3 Alankomaiden lainsäädännöstä...
5.4 Alankomaiden tielainsäädännöstä...
5.4.1 Aluesuunnittelusta...
5.4.2 Aluesuunnittelulaista, uudistus...
5.5 Alankomaiden Liikenneväylälaki (Tracéwet)...
5.5.1 Yleisiä määritelmiä...
5.5.2 Reittimuistio (De trajectnota)...
5.5.3 Päätös (Beslissing)...
5.5.4 Projektin toimeenpano (Projectuitvoering)...
5.5.5 Erityismenettely kansallisesti tärkeille suurprojekteille...
5.5.6 Määritelmät...
.54 .54 .55 .55 55 .55 .56 .56 .56 .56 .57 .57 .58
..59
.59 .61 ..62
..62
..63
..64
..64
..65
III TELEKAAPELEIDEN SIJOITTAMINEN TIEALUEELLE...66
6. Suomi... 66
7. RUOTSI... 67
...69
...69
...70
... 70
...70
...71
...71
... 71
8. Saksa... 71
Ruotsi... 7.1 Sopimus valokaapeleiden sijoittamisesta maa-alueelle. 7.1.1 Sisältö... 7.1.2 Hakemus ja lupa... 7.1.3 Siirtokustannukset... 7.1.4 Korvaus... 7.1.5 Vahingonkorvaus... 7.1.6 Lopputarkastus ja takuu... 7.1.7 Sopimusaikaja irtisanominen... 8.1 Telekommunikaatiolaki VIII Luku: Liikenneväylien käyttö. 8.1.1 Yleisten teiden käytön periaatteet... 8.1.2 Yhteiskäyttö... 8.1.3 Myönnytys teiden ylläpito-ja omistuskiijaustarkoituksesta... 8.1.4 Vaadittavat muutokset... 8.1.5 Puiden suojelu... 8.1.6 Erityislaitteistot... 8.1.7 Vahingonkorvausvaade. . 71 ..72
..72
-73 ...73
...73
...73
...74
8.2 Maksu erityiskäytöstä osavaltion määräyksen mukaan (Landesverordnung über die Erhebung von Gebühren für Sondernutzungen, LGSn)...74
8.3 Schleswig-Holsteinin määräys yleisten teiden erityiskäytöstä perittävästä maksusta Schleswigin kaupungissa...75
. Alankomaat...*...76
10. Johtopäätöksiä . ...77
IV TIELAINSÄÄDÄNTÖJEN VERTAILUA... 78
7. Vertailevaanalyysi:...78
V YHTEENVETO... 85
LÄHDELUETTELO:...89
LÄHTEET:... 89
Linkkejä:...93
LIITTEET... 95
LIITE 1: VÄGLAG SISÄLLYS:... 95
LIITE 2: BUNDESFERNSTRAßENGESETZ SISÄLLYS:... 95
LIITE 3: Stråben- und Wegegesetzdes Landes Schleswig-Holsteinsisällys:... 96
LIITE 4: TracÉWET SISÄLLYS:...99
Taulukko 1 : Tunnuslukuja...11
Taulukko 2: Ruotsin tienpitoviranomaiset...25
Taulukko 3: Saksan tielainsäädännön hierarkia... 32
Taulukko 4: Rakennelmien etäisyydet yleisestä tiestä... 38
Taulukko 5: Osavaltiotielain (StrWG S-H) mukaiset viranomaiset...54
Taulukko 6: Alankomaiden tielainsäädännön hierarkia...59
Taulukko 7: Korvaus valokaapeleiden sijoittamisesta... 70
Taulukko 8: Korvaus telekaapelilaitteista...71
Taulukko 9: Esim. toimista, joista kerätään erityismaksua Schleswig-Holsteinissa... 75
Taulukko 10: Teiden luokitus ja hallinto Saksassa... 82
Taulukko 11: Yhteenveto... 87
Kuva 1: Saksan osavaltiot... 31
I Johdanto
1. Johdatus tutkimukseen 1.1 Taustaa
Viimeisin lakimme yleisistä teistä on vuodelta 1954. Puolessa vuosisadassa maailma on muuttunut. Siksi lain muutos on ajankohtainen. Toki yksittäisiä lainkohtia on uudistettu lähes vuosittain sieltä täältä, mutta nyt on kokonaisuudistuksen aika. Laki yleisistä teistä on varsin raskasta luettavaa nykyisessä muodossaan, vanhoine sanamuotöineen ja ajatelmineen. Vanhat säädökset maitolaitureista (L 53 §) ja veräjistä (L 54 §) eivät kuulu enää tähän päivään. Yleisiä viittauksia, kuten ”Johtopylväiden asettamisesta tien viereen on säädetty erikseen” (L 41 §:n 5 mom.) on viljelty turhaan. Tämäkin lauseke viittaa tilanteeseen lain tullessa voimaan 1.1.1958. Säännös on informatiivinen.
Johtopylväät ovat jo pääosin historiaa, mikä tekee kyseisen momentin jo vanhentuneeksi ja tarpeettomaksi.1 Lisäksi, kun lakia on Suomessa säännöllisesti tarkistettu ja uudistettu, on suuriakin osia poistettu kokonaan. Tämä on jättänyt jälkeensä aukkoja, jotka voidaan poistaa vain kirjoittamalla laki kokonaan uudelleen.
1.2 Tutkimuksen rakenne
Tutkielmassani keskityn pääasiassa tarkastelemaan kohdemaiden tielakeja ja pyrin havainnollistamaan niiden sisältöä sekä tuomaan esiin mahdollisia Suomen lakiin sovellettavia kohtia. Pohdin yleiskuvauksissa (osio II) myös hieman lain ymmärtämisen helpottamiseksi maan yleistä lainsäädäntöä ennen tarkennusta tielainsäädäntöön, sillä vaikka maat sijaitsevatkin maantieteellisesti varsin lähekkäin ja ovat EU:n jäsenvaltioita, on maiden välillä huomattavia lainsäädännöllisiä eroavaisuuksia. Tässä yhteydessä on kuitenkin mahdotonta tarkastella maiden lainsäädäntöön vaikuttavaa hallinnollista historiaa kattavasti.
Laki on helpoin hahmottaa tarkastelemalla ensin sen sisältöä ylhäältä, suuremmasta kokonaisuudesta käsin. Tämän takia olen ottanut metodikseni lukujen listaamisen ja sitten niiden yksityiskohtaisemman tarkastelun kunkin maan kohdalla olevassa yleiskuvauksessa. Tavoitteena on kokonaisuus, ei sinänsä kunkin yksittäisen pykälän perinpohjainen analysointi. Pyrin etenemään kunkin kohdemaan lain rakenteen mukaisessa järjestyksessä, sillä vertailussa on mielestäni mielenkiintoista myös tarkastella lain rakennetta, kun tavoitteena on uusien ideoiden ja mahdollisuuksien löytäminen oman maamme lakiin. Helpoiten eroavaisuudet käyvät ilmi, kun asioita käsittelee niiden alkuperäisen rakenteen pohjalta.
Lisänä on yksi erityinen aihealue, telekaapelien sijoittaminen, jota on pohdittu omana kappaleenaan (osio III). Tutkimuksessa selvitetään telekaapelien sijoittamista yleisten teiden alueelle ja miten teleyrityksiltä mahdollisesti peritään maksua kaapeleiden sijoittamisesta tutkimuksen kohdemaissa.
1 Seppo Kaasinen 18.4.2001
Tielainsäädäntöjen vertailuosiossa IV kohdemaiden tielakeja on käsitelty yleistielain uudistamisen alkukokouksessa (29.5.2001 Liikenne- ja Viestintäministeriö) esille tulleiden kysymysten pohjalta.
Yhteenveto (osio V) sisältää taulukkomuotoisen yhteenvedon.
1.3 Tutkimuskohteet
Eri maiden lainsäädäntöä tutkittaessa huomio kohdistuu lakien eroavuuksiin. Suomi on perinteisesti ottanut mallia Ruotsin lainsäädännöstä, joten Ruotsin Väglag on lähimpänä omaa tielakiamme. Koska se on pariakymmentä vuotta nuorempi, se on uudenaikaisempi mm. tiiviytensä ansiosta. Ruotsin olosuhteet ovat kohdemaista muutoinkin lähimpänä Suomen oloja. Väglagin säätämisestä on kuitenkin kulunut jo kolmekymmentä vuotta, joten aivan suoraan sovellettavana sitä ei voida pitää, myös siinä on uudistamisen varaa.
Saksan ja Hollannin tielainsäädännöt eroavat jo huomattavammin Suomen lainsäädännöstä. Niissä on oma mannermainen otteensa. Saksalla liittovaltiona, yli 80 miljoonan asukkaan maana ja keskeisenä läpikulkureittinä, onkin hieman erilailla paineita tieasioidensa säätelyyn kuin Suomella. Osavaltiotasolla ja nimenomaisesti Schleswig-Holsteinin lakia tarkastellessa löytyy jo paremmin Suomen oloihin suhteutettavaa vertailuaineistoa. Hollanti taas on Euroopan tiheimmin asuttu maa. Se on kaikin puolin edistyksellinen uusien ajatusten käyttöönotossa, mikä tekee siitä varsin kiinnostavan tutkimuskohteen.
Taulukko 1: Tunnuslukuja
Suomi Ruotsi Saksa Alankomaat
Pinta-ala 1000km2* 337 450 357 42
Väestö milj.as* 5,2 8,9 82,8 15,9
Asukastiheys as/km2 15,4 19,8 231,9 378,6
Vuonna 2000 2000 2000 2000
Yleisten teiden pituus 77993 210907 656140 125575 km"
Vuonna 2001 2000 2000 2000
Autokanta, 1000 autoa + 2466 4145 44979 6609
Autoja/1000 as. 474 466 543 416
Vuonna 2000 1998 1998 1998
* http://www.geographic.org/countries/countries.html 17.4.2001
** ".Suomen osalta http://www.tiehallinto.fi/aikas/halltiet.htm 17.4.2001
'** Tielaitos 2000, s. 41, EU-tietoa. Suomen osalta http://www.tiehallinto.fi/aikas/autokan.htm 17.4.2001
1.4 Tutkimuksessa käytetyt menetelmät
Tutkimus on tehty pääosin käyttäen intemettiä apuvälineenä tiedon löytämiseen. Lait muuttuvat jatkuvasti, joten ajan tasalla olevan ulkomaisen kirjallisuuden löytäminen on vaikeaa. Tutkimuksessa on kuitenkin käytetty myös alkuperäisten lakien kommentaareja sekä muuta aiheeseen liittyvää kirjallisuutta. Tiedon oikeellisuuden selvittämiseksi on tehty kyselyitä kohdemaiden eri organisaatioihin, kuten tielaitoksiin, liikenneministeriöihin ja korkeakouluihin. Suomen Liikenne- ja viestintäministeriön sekä Tiehallinnon yhteyshenkilöiltä on lisäksi saatu avustavaa tutkimusmateriaalia.
II Tielainsäädännön yleiskuvaus
2. Suomi
2.1 Suomen lainsäädännöstä
Suomen lainsäädäntö juontaa juurensa aikaan, jolloin Suomi oli osa Ruotsin kuningaskuntaa (1100-1809). Nämä 700 vuotta yhteistä historiaa muodostavat perustan yhtäläisyyksille suomalaisen ja ruotsalaisen yhteiskunnan, myös niiden lainsäädännön rakenteen, välillä. Tämä yhtäläisyys säilyi, vaikka Suomi siirtyi Venäjän vallan alaisuuteen. Ruotsalainen lainsäädäntö oli käytössä myös 108 -vuotisen autonomian aikana, jonka Suomi vietti tsaarinvallan alaisuudessa. Itseasiassa joiltain osin Ruotsin lainsäädännön periaatteita sovelletaan vieläkin, vaikka Suomi on ollut itsenäinen jo 84 vuotta.
1800-luvun autonomia mahdollisti myös lainsäädännöllisen itsemääräämisoikeuden.
Tästä syystä ei Venäjän lainsäädäntöperinteestä ole juurikaan jäänyt jälkiä Suomeen.
Enemmänkin mannermaisia vaikutteita Suomeen on tullut Skandinavian ohella Saksasta.
Suomen lainsäädäntöön on vaikuttanut myös jäsenyydet YK:ssa (vuodesta 1955), Euroopan neuvostossa (1989 lähtien) ja EU:ssa (alkaen 1995).2
2.2 Suomen teiden historiaa
1900-luvulta lähtien
Tienpidon uudistamisesta oli tullut suuri kysymys 1800 - 1900 -luvun vaihteessa. Asiaa käsiteltiin lähes kaikilla valtiopäivillä vuosisadan vaihteen jälkeen, mutta vielä autonomian aikana muutosta ei tapahtunut. Periaatteessa oltiin kyllä yksimielisiä siitä, että elinkeinorakenteessa oli tapahtunut sellaisia muutoksia, jotka edellyttivät tierasituksen pohjan laajentamista maanomistajapiirien ulkopuolelle. Aiempi maahan sidottu tierasitus oli toiminut niin kauan kuin tiestöstä oli hyötyä pääasiassa vain maanviljelyelinkeinolle, 1900-luvulle se ei enää soveltunut. Ajatuksissa siinsi jo lähitulevaisuudessa toteutettava torppari vapautus, joka synnyttäisi tuhansia pieniä itsenäisiä tiloja, joiden tierasitusosuudet olisivat hyvin pieniä ja näin tiestön hoitaminen entistä epäkäytännöllisempää. Muiden ryhmien intressit ja hallituksen pelko valtion menojen lisääntymisestä lykkäsivät kuitenkin tiereformia. Vasta autoliikenteen lisääntyminen ja talouselämän monipuolistumisen sekä laajentumisen aiheuttama liikennetarpeen nopea kasvu saivat lopulta aikaan tienpidon perinpohjaisen uudistuksen.3
Vuonna 1918 säädettiin tielaki (laki tuli voimaan vuoden 1921 alusta), jonka säädöksiin nykyisinkin voimassa oleva laki pääosin pohjautuu. Yleisten teiden rakentaminen ja
2 http://www.llrx.com/features/finnish.htm 10.4.2001
Englanninkielistä tietoa löytyy oikeusministeriön sivuilta mm. The Legal System of Finland -esitteestä.
http://www.om.fi 3 Perko 1977 s. 23-27
kunnossapito siirtyi valtiolle ja kunnille oltuaan sitä ennen lähinnä maanomistajien rasituksena. Yleisiksi teiksi tässä laissa määriteltiin valtion kustantamat maantiet sekä käyttäjien ylläpitämät paikallistiet. Maanteihin ja paikallisteihin luettiin kuuluvaksi myös sillat, lossit, kaiteet ym. kulkuyhteydelle tarpeelliset rakennelmat kuten tienviitat.
Vuoden 1918 tiere formi koski vain maaseudun tielaitosta, kaupungeissa toimittiin entisen käytännön mukaisesti. Lisääntynyt moottoriajoneuvoliikenne rasitti eniten maaseudun kevyitä hevosteitä, joiden vahvistamiseen tarvittiin valtion apua.
Kaupungeissa kehittyneempi talouselämä taas loi paremmat edellytykset, niin taloudelliset kuin teknisetkin, teiden hoitamiseen. Valtio otti vuoden 1921 alusta haltuunsa noin 75 prosenttia eli 23.800 kilometriä aikaisemmista maanteistämme.
Näistä 5,5 prosenttia eli yli 1.300 kilometriä tuli tie-ja vesirakennusten ylihallituksen ja sen alaisten tiepiirien hoidettavaksi. Valtaosa jäi lääninhallitusten kunnossapidettäväksi, mikä käytännössä hoidettiin tarjoamalla maantien osia huutokaupassa yksityisten urakoitsijoiden kunnossapidettäviksi. Käytössä oli siis kaksi eri tienhoitojäijestelmää aina 1940-luvun lopulle saakka.4
Vuonna 1925 perustettiin Tie- ja vesirakennushallitus (TVH, 1925-1964) tie- ja vesirakennusten ylihallituksen tilalle. TVH:n pääasiallisia tehtäviä olivat tieasioiden osalta tieverkoston kehittäminen sekä teiden, siltojen, tielauttojen ja muiden tielaitteiden rakentaminen ja kunnossapito. Voimaan tuli uusi piirijako, jossa oli yhdeksän piiriä entisen kahdeksan sijaan. Ensimmäiset läänintiemestarit astuvat virkoihin. He olivat lääninhallitusten alaisia vuoteen 1928. Aluksi läänintiemestarit neuvoivat tielautakuntia ja nimismiehiä maanteiden kunnossapidossa ja avustivat urakkasopimuksia
laadittaessa.5 Tällöin alkoi myös koneellinen teiden kunnossapito.6
Vuonna 1927 täsmennettiin tienpitoa uudella tiereformilla. Vuoden 1918 tielaki oli jättänyt liian vapaat kädet valita maanteitä valtion ylläpitämiksi ja ulkopuolelle jäi moni hoitoa vailla ollut vilkasliikenteinen väylä. Ns. entisille maanteille piti saada asianmukaiset isännät, joiksi kaavailtiin kuntia (kunnantiet) ja tarvitsijoiden muodostamia kylätiekuntia (kylätiet). Paikallistiet määriteltiin siis aikaista täsmällisemmin ja niille annettiin yhteiseksi nimeksi “paikallisesti yleiset tiet”, kun taas maantiet olivat “valtakunnallisesti yleisiä teitä”. Paikallisesti yleisiksi teiksi muodostuivat pääasiassa kylätiet, joita 1930-luvun puolivälissä oli yli 28.000 kilometriä. Kunnanteitä oli vain reilut 3.000 kilometriä, vaikka niiden osuutta olikin alunperin kaavailtu suuremmaksi. Maanteitä oli tällöin puolet yleisistä teistä eli n.
32.000 kilometriä. Vuoden 1927 tielaissa kuntien lunastusvelvollisuus ulotettiin koskemaan uusiep rakennustöiden lisäksi huomattavia parannustöitä. Laki perustui pitkälti edeltäjäänsä ja tärkein uudistus olikin maanteiden kunnossapidon siirto kunnallisilta tielautakunnilta nimismiehille ja heitä avustaville tiemestareille.
Tielautakuntien tehtävät supistuivat koskemaan teiden hoidon ja kunnossapidon avustamista ja valvontaa.7 Jo ennen talvisotaa oli esitetty maanteiden kunnossapidon keskittämistä kokonaan TVH:lle. Uutta lakia ei ehditty säätää ennen sodan syttymistä, mutta asian valmistelua jatkettiin sodan aikana.8 Vuonna 1946 yleisten teiden
4 Perko 1977 s.30-33
5 Kaisa Leena Välipirtti 27.4.2001
6 http://www.tiehallinto.fi/tiehist/virsta2.htm 5.2.2001, Perko 1977 s.31 7 Perko 1977 s.40-43
8 Masonen 1999 s.435-436
kunnossapito siirtyi kokonaan tie- ja vesirakennushallitukselle. Nykyisinkin voimassa oleva, vuonna 1927 säädetty ja vuonna 1946 osittain muutettu, laki saatiin viimein hyväksytyksi vuonna 1954. Tielain uudistuksessa lakkautettiin kunnan- ja kylätiet ja muutettiin ne TVH:n hoitamiksi paikallisteiksi. Laki tuli voimaan vuonna 1958.9
Tieverkon kehittymiseen vaikutti automäärän nopea kasvu 1960-luvusta lähtien.
Suomen autokanta vuonna 1960 oli 58 (41) autoa [kaikki (henkilöautot)] 1000 asukasta kohden, kun kokonaisautomäärä vuonna 2001 on noin 476 (412) autoa / 1000 as.10 Alun perin motiivina tieverkon kehittämiseen oli ajatus siitä, että sen mukana valtakunta vaurastuisi ja kehittyisi tasapainoisesti. Toiko tie sitten vaurautta? 60-luvulla tapahtui rakennemuutos, syntyi teollisuus- ja ruuhka-Suomi. Pikateiden rakentamisen jälkeen vaurautta ei kuitenkaan siirtynyt odotetusti niiden mukana pohjoiseen, vaan ihmiset viilasivat teiden mukana maalta kaupunkeihin, etelään, länteen ja rannikoille.11 Tämä trendi on yhä faktaa. Ja voidaankin pohtia, onko syytä lakkauttaa yleisiä teitä syrjäisemmillä seuduilla, joilta asutus on alkanut siirtyä ruuhkakeskuksiin vai olisiko syytä harjoittaa mahdollisesti muunlaista aluepolitiikkaa, saada ihmisiä liikkumaan toiseen suuntaan kehittämällä pienempien kuntien työmarkkinoita. Tietoliikenteen kehittyminen antaa mahdollisuuden etätyön tekemiseen alueellisesti etäälläkin suurista keskuksista.
Vuonna 1964 oli taas uudistuksen aika. Tällöin perustettiin TVH:n tilalle Tie- ja vesirakennuslaitos (1964-1990), johon kuului keskusvirastona tie- ja vesirakennushallitus sekä sen alaiset tie- ja vesirakennuspiirit. Tielaitoksen aika tuli tämän jälkeen, 1990. Vuosien 1990-1997 välisenä aikana tielaitoksen keskusvirastona toimi tiehallitus ja sen alaiset tiepiirit. Vesitieasiat siirtyivät tielaitokselta merenkulkuhallitukselle.
Tielaitosta kehitettiin vuonna 1998 niin, että tuotanto ja viranomaistehtävät erotettiin toisistaan. Jako toteutui laitoksen sisäisenä järjestelynä. Teiden rakentaminen ja ylläpito erotettiin tiehallinnosta tehokkuuden lisäämiseksi. Uudessa mallissa tiehallinto tilaa tienpidon palvelut saman laitoksen tuotantopuolelta tai ulkoisilta markkinoilta.
Olemassa olevat tiepiirit säilyivät. Tuotantotoimintaan perustettiin neljä tuotantoaluetta;
konsultoinnista, lossitoiminnoista ja viennistä muodostettiin tuotannolle valtakunnalliset tulosyksiköt.
Tammikuun alusta 2001 tielaitoskausi Suomen yleisten teiden historiassa päättyi ja Tielaitoksen tehtävää vastuullisena tienpitäjänä ja tienpidon tilaajana jatkaa nyt Tiehallinto. Entinen Tielaitoksen tuotanto siirtyi Tieliikelaitoksen nimisenä kilpailemaan tiealan urakoista muiden maanrakennusyrittäjien kanssa.12
9 Perko 1977 s. 364
10 http://www.tiehallinto.fi/aikas/autokan.htm 17.4.2001 11 Väylä ja valta 12.2.2001
12 http://www.tiehallinto.fi/tiehist/virsta2.htm 5.2.2001
2.3 Laki yleisistä teistä (21.5.1954/243):
Jotta lain hahmottaminen olisi helpompaa, on lain sisällys aluksi listattuja sitten lukujen sisältöä on tarkasteltu yksityiskohtaisemmin pyrkien rakenteen mukaiseen järjestykseen.
1. Yleisiä säännöksiä.
2. Tienpitäjä.
3. Tieasiain käsittelyjä tiesuunnitteluni 5.5.1998/342) 4. Tieoikeuden lakkaaminen.(l5.5.1998/342)
5. luku (Kumottu L:lla 15.5.1998)
6. Tienvarsia koskevat maankäyttörajoitukset.(l5.5.1998/342) 7. Oikeus maan tilapäiseen käyttöön.
8. Järjestystä ja liikenneturvallisuutta koskevia säännöksiä.( 15.5.1998/342) 9. Alueiden hankkiminen ja korvaukset.(15.5.1998/342)
Alueiden lunastaminen ja tieoikeus Haltuunotto
Yleistietoimituksen pitäminen erinäisissä tapauksissa Lunastuskohteen vahvistaminen
Tilusjärjestely
Lunastuksen laajentaminen
Lunastuksen laajentaminen kaava-alueella Asianosaiset ja korvaukset erinäisissä tapauksissa Korvaussopimus
Korvaus tiealueen ulkopuolisten alueiden käytön rajoittamisesta Korvaus omaisuuden poistamisesta erityistapauksissa
Korvaus liittymäkiellosta
Korvaus tutkimustyön ja eräiden muiden toimenpiteiden aiheuttamasta vahingosta Korvausten maksaminen
Korvauksen tallettaminen ja maksaminen erinäisissä tapauksissa Laskuojat
Korvauksia koskeva yleistietoimitus Valtion oikeus korvaukseen
Panttioikeuden haltijan oikeus korvaukseen
10. Tienpidon kustannukset.
11. Tielautakunta. (Kumottu L:lla 15.12.2000/1080)
12. Rangaistuksia, teettämisvelvoitteita, muutoksenhakua ja päätösten tiedoksi antamista koskevat säännökset.(l 5.5.1998/342)
13. Erinäisiä säännöksiä.
Suomessa yleisiä teitä sisällöllisesti säätelevä lainsäädäntö pitää sisällään lain yleisistä teistä (1954/243) ohella asetuksen yleisistä teistä (1957/482), lain oikeudesta entiseen tiealueeseen (1954/245) sekä perustuslain säätämisjärjestyksessä säädetyn lain vastikemaan luovuttamisesta yleistä tietä varten toimitettavan tilusjärjestelyn yhteydessä annetun lain muuttamisesta (1971/45). Lisäksi on eräitä liikenneministeriön päätöksiä näkemäalueista ja lautoista.13 Laissa on viittauksia myös mm. maankäyttö- ja rakennuslakiin sekä ympäristön- ja luonnonsuojelulainsäädäntöön niitä koskevin osin.
Huomattavin, laajin uudistus vuoden 1954 lakiin tehtiin vuonna 1998 (15.5.1998/342).
13Hamari 2000 s. 3
Lain käsittelyn tärkeimpänä tavoitteena on antaa yleiskuvaus lain nykyisestä tilasta ja tuoda esiin erityistä huomiota herättäviä kohtia. Lyhenteellä L tarkoitetaan tässä yhteydessä lakia yleisistä teistä ja lyhenteellä A asetusta yleisistä teistä.
2.3.1 Yleisiä säännöksiä
Yleisiä teitä ovat tiet, jotka ovat yleisen liikenteen käytössä ja joista huolehditaan julkisena tehtävänä. Suomessa yleiset tiet jakautuvat kahteen luokkaan, maanteihin ja paikallisteihin. Liikenteellisesti merkitykselliset maantiet voidaan jakaa edelleen valtateiksi tai kantateiksi. Yleinen tie voidaan tehdä moottoritieksi, moottoriliikennetieksi tai muuksi vain tietynlaista liikennettä varten tarkoitetuksi ajoradaksi liikenteen niin vaatiessa (A 1957/482:1-2 §). Yleisistä teistä on pidettävä luetteloa (A 4 §). Tienpitäjänä on joko valtio tai kunta. Yleisten teiden pitämisen kustannuksista vastaa pääasiassa valtio (L luku 10).
Tien rakentamisen edellytykset määritellään laveasti, teitä voidaan rakentaa “tarpeen mukaan”. 10 §:ää on uudistettu viimeksi 1999 uuden maankäyttö- ja rakennuslain myötä. Tien on perustuttava kyseisen lain mukaiseen kaavaan. Lisäksi pykälässä mainitaan, että liikenneturvallisuuden ym. yleisten seikkojen lisäksi on kiinnitettävä huomiota ympäristönsuojelunäkökohtiin. Teistä aiheutuvien ympäristöhaittojen on jäätävä mahdollisimman pieniksi.
Tien kunnossapidosta säädetään 11-13 §:ssä, joissa on mm. listattu kunnossapitoon kuuluvat tehtävät. Asiasta on säädetty myös erillisessä laissa (Laki katujen ja eräiden yleisten alueiden kunnossapidosta 1978/669). Tien muuttaminen astetta alempi- tai ylempiarvoiseksi saa yleiset ohjeistukset (L 14-16 §). Laissa on ohjeet muuttamisesta paikallistiestä maantieksi, maantiestä paikallistieksi tai yksityisestä tiestä yleiseksi tieksi (A 37-39 §). Tien lakkauttaminen voidaan toteuttaa tarpeen vaatiessa (A 35-36 §).
Lauttojen käytöstä voidaan asetuksella määrätä perittäväksi maksua. Losseista, jotka kuuluvat yleiseen tiehen, maksua ei voi periä. 19 §:ssä osoitetaan tarve kiinnittää huomiota myös luonnonsuojelulakiin mm. muinaismuistojen suojelullisista näkökohdista tiesuunnitelmaa tehtäessä.
2.3.2 Tienpitäjä ja tienpitoviranomaiset
Valtio on pääasiallinen tienpitäjä. Liikenne- ja Viestintäministeriö voi kuitenkin asianomaisen киппдп suostumuksella määrätä kunnan tienpitäjäksi (L 1981/51).
Vuoden 1954 tielain 11. luvussa säädettiin, että kunnassa on oltava tielautakunta, ellei joku muu lautakunta toimi tielautakuntana. Tielautakunta toimii valmistelevana ja täytäntöönpanevana toimielimenä kunnassa tiehallinnon alalla. Tielautakuntia koskevat yleistielain säännökset (L 11 luku) on kuitenkin tämän vuoden alusta kumottu, koska lautakunnilla ei ole enää ollut yleistielain mukaisia tehtäviä. Sen sijaan se on keskeinen viranomainen yksityistielaissa, jonne on otettu lautakuntaa koskeva uusi pykälä (YksTL 6 a §).
Mitä yleistielaissa on säädetty tie- ja vesirakennushallituksesta tai tielaitoksesta ym.
koskee nyt tiehallintoa. Tienpitoviranomaisena on siis nykyisin tiehallinto.
Ympäristökeskuksella on päätösvalta 24 §:n mukaan asemakaava-alueen yleisen tien päätekohdan osalta, muuten se on lausuntoviranomainen (A 14 §). Sillä on myös valitusoikeus (L 105 § 2.mom.). Laissa mainitaan erinäisissä yhteyksissä myös valtioneuvosto, mutta koska laissa ei lainvalmisteluohj eiden mukaan saa käyttää ministeriöiden nimiä, tarkoittaa valtioneuvosto tosiasiallisesti liikenne- ja viestintäministeriötä. Asetuksen 17 §:ssä on ministeriön rooli esitetty selkokielellä, samoin asetuksen 36 §:ssä.
Kunnan tienpito velvollisuudesta ja tienpidon kustannuksista on enemmän asetuksessa (A 48-54§).
2.3.3 Tieasiain käsittely ja tiesuunnitelma
Yleisen tien suunnitelmat, rakentamisen, muuttamisen ja lakkauttamisen hyväksyy joko valtioneuvosto tai tiehallinto (ent. Tielaitos, muutos 2001 alusta14).
Myös alueellisella ympäristökeskuksella on päätösvaltaa. Asetuksessa on tarkemmat säädökset.
Ennen tiesuunnitelman tekemistä on laadittava yleissuunnitelma, jolleivät hankkeen vaikutukset ole vähäiset tai asiaa ole ratkaistu jo asianmukaisessa kaavassa. Ennen tien tekemistä on myös tiesuunnitelma laadittava ja hyväksyttävä. Tiesuunnitelmaan on myös liitettävä ympäristövaikutusten arviointimenettelylain (1994/468) mukainen arviointiselostus, olettaen, että arviointia ei muussa yhteydessä ole jo tehty, jolloin selonteko siitä riittää.15
Tiesuunnitelman sisällöstä määritellään tarkemmin YlTL:n 26 §:ssä. Tiesuunnitelma on tehtävä mahdollisimman perusteellisesti niin, että työ voidaan tehdä sen mukaisesti ilman olennaisia muutoksia. Tiesuunnitelman laatiminen on aloitettava kahdeksan vuoden kuluessa siitä vuodesta, kun hankkeesta laadittu yleissuunnitelma on hyväksytty. Tietyö taas on aloitettava neljän vuoden sisällä tiesuunnitelman hyväksymisestä. Erityisistä syistä määräaikaa voidaan pidentää enintään neljällä vuodella. (L 24-28 §). Määräajoista pidetään käytännössä kohtuullisen hyvin kiinni.
14 Tielaitos:
Yleisten teiden tienpitoon ovat astuneet uudet toimijat. Tielaitos lopetti toimintansa vuoden vaihtuessa.
Sen tehtäviä jatkavat Tiehallinto -niminen valtion virasto ja Tieliikelaitos -niminen valtion liikelaitos, joita koskevat lait astuivat voimaan 1.1.2001. Molemmat organisaatiot toimivat liikenne- ja viestintäministeriön alaisuudessa.
Tiehallinto vastaa Suomen yleisen tieverkon tilasta ja palveluista sekä liikenteen turvallisesta sujumisesta kaikissa oloissa. Tiehallinto vastaa myös tienpitoon liittyvistä viranomaistehtävistä, kuten esimerkiksi erikoiskuljetusten lupien myöntämisestä.
Tieliikelaitos taas tuottaa liikenneväylien ja liikenneympäristön suunnittelu-, rakentamis- ja kunnossapitopalveluja. Tieliikelaitos tarjoaa myös lautta-ja lossiliikennepalveluja.
Neljän vuoden siirtymäkauden jälkeen Tiehallinto tilaa tienpidon kaikki palvelut avoimilta markkinoilta, joilla Tieliikelaitos toimii yhtenä palvelujen tuottajana. Siirtymäkauden aikana kilpailutettavaa osuutta tienpidosta kasvatetaan vaiheittain. Kilpailu avataan siis vaiheittain vuoteen 2004 mennessä.
Uudistuksella on tarkoitus selkeyttää toimijoiden rooleja tienpidossa. Tiehallinnolla ja Tieliikelaitoksella on paremmat mahdollisuudet keskittyä oman ydinosaamisensa kehittämiseen. Uudistus lisää myös tehokkuutta tienpitoon ja tuo säästöjä, jotka voidaan kohdentaa tienkäyttäjien parempaan palveluun.
http://www.tiehallinto.fi/tied/mvtd291200.htm 29.01.2001 http://www.tiehallinto.fi/muutos/lvmtd2909.htm 29.01.2001 15 ks. myös Väänänen 2000
Joskus tiehankkeen rahoituksen järjestyminen viivästyy, jolloin on jouduttu hakemaan neljän vuoden jatkoaikaa. Suunnitelmia pyritään kuitenkin tekemään sitä myötä kuin ne on mahdollista toteuttaa.16
2.3.4 Tieoikeuden lakkaaminen
Kun yleinen tie lakkautetaan, lakkaa myös tieoikeus kyseiseen tiealueeseen, ellei tätä käytetä muuhun tietarkoitukseen (L 33-34 §). Tieoikeuden lakattua on noudatettava, mitä oikeudesta entiseen tiealueeseen on säädetty. Asemakaava-alueella tiealue, jonka tieoikeus on lakannut, siirtyy tienpitäjältä kunnan sekä muulla alueella viereisen kiinteistön omistajan hallintaan (L oikeudesta entiseen tiealueeseen 1954/245).
2.3.5 Tienvarsia koskevat maankäyttörajoitukset
Tien vierialueesta säädetään niin, että tiettyyn etäisyyteen asti tiestä tienpitoviranomaisella on oikeus raivata näkemäesteet, puut, pensaat ym. Lisäksi alueella on oikeus pitää tarpeellisia tiemerkkejä. Rakennusta ei saa myöskään pitää tien vierialueella tai muutoin näkemäalueen sisällä, joka on 20 metriä maantien ja 12 metriä paikallistien (lähimmän) ajoradan keskilinjasta. Erityisestä syystä etäisyyttä voidaan tiesuunnitelmassa tai alueellisen ympäristökeskuksen päätöksellä pidentää enintään 50 metriksi (L 40-41 §).
Liikenteen turvallisuus on aina arvoasteikossa korkeimmalla. Jos on tehty aloite tien rakentamisesta, voi alueellinen ympäristökeskus asettaa enintään kahdeksi vuodeksi kiellon luvattomalle rakentamiselle kyseiselle alueelle. Kieltoa voidaan pidentää enintään neljällä vuodella pakottavista syistä (L 42-44 §).
2.3.6 Oikeus maan tilapäiseen käyttöön
Kun aloite tien tekemisestä on tehty, on viranomaisilla oikeus tehdä tai teettää alueella esitutkimuksia, kuten mittauksia ja kartoituksia. Tietyön ajaksi voidaan ottaa tiemaan ulkopuolella oleva alue käyttöön esim. väliaikaiseksi varastoalueeksi, jos tarve niin vaatii. Toisen alueelle voidaan järjestää tilapäinen kulkutie, mikäli tien käyttö tulvan tms. syyn takia estyy. Myös lumiaita voidaan tarvittaessa pystyttää joko tilapäisenä tai kiinteistön haltijan suostumuksella pysyvänä (L 46-49 §).
2.3.7 Järjestystä ja liikenneturvallisuutta koskevia säännöksiä
Tiepiiri voi sallia yksityisen tien liittämisen kiellon alaiseen tiehen (L 26 § 4.mom), mikäli se on tarkoituksenmukaista eikä aiheuta vähäistä suurempaa vaaraa. Yksityisen tien liittäminen yleiseen on luvanvaraista muilla kuin em. kiellon alueilla. Yksityisen tien pitäjä on vastuussa yksityisen tien liittymän vaatimista rakennelmista/laitteista yleisen tien alueella (L 52 §).
Tiealueeseen kohdistuvaan työhön, kuten johtojen asettamiseen tien yli, on haettava tienpitoviranomaisen lupaa. Puomin pito yleisellä tiellä on kiellettyä. Tien viereen ei saa
16 Seppo Kaasinen 18.4.2001
tehdä kuoppaa tai vastaavaa, josta voi olla vaaraa liikenteelle. Vesistön ylittäville tai muuten erityisen vaarallisille kohdille tiellä on asetettava turvalaitteita. Liikenteen ohjaamiseksi on käytettävä tarpeellisia tiemerkkejä. Laivan talvikulkuväylistä säädetään 58 §:ssä. Jos ajoneuvoliikenne saattaa vaurioittaa jostain syystä heikentynyttä tietä, voidaan liikenne kieltää tai sitä rajoittaa tiellä määräajaksi. Tien varrelle asetettavista liikeilmoituksista säädetään luonnonsuojelulaissa, jonka mukaan mm. kaupallisten ulkomainosten asettaminen asemakaava-alueiden ulkopuolelle on kiellettyä (LuonnonsuojeluL 1996/1096:36 §).
2.3.8 Alueiden hankkiminen ja korvaukset
Uudistuksessa (1998/342) lukuun alueiden hankkimisesta ja korvauksista on lisätty otsikot kullekin pykälälle, mikä tuo epäyhtenäisyyttä lain tämänhetkiseen kokonaiskuvaan. Kysymyksessä on ollut lain osittaisuudistus, jolloin koko yhdeksäs luku kirjoitettiin uudelleen. Siinä on noudatettu nykyaikaista lainvalmisteluohjeiden mukaista kirjoitustapaa pykälät otsikoiden.
Alueiden hankkimista ja korvauksia on pitkälti käsitelty esimerkkien valossa (L luku 9).
Tietarkoitukseen tarvittavien oikeuksien lunastamisesta (alueiden lunastus ja tieoikeus) säädetään kiinteän omaisuuden ja erityisten oikeuksien lunastuksesta annetussa laissa (lunastuslaki 1977/603), jollei muuten ole säädetty. Tienpitäjälle tulevaa pysyvää käyttöoikeutta kutsutaan tieoikeudeksi. Lunastuskin mukaista lunastustoimitusta kutsutaan yleistietoimitukseksi. Sen kustantaa tienpitäjä. Toimitusinsinööri voi suorittaa kyseisen toimituksen ilman uskottuja miehiä mikäli kukaan asianosainen ei sitä vaadi eikä kyse ole korvauksista (L 61 §).
Tietarkoituksiin tarvittavat alueet otetaan tienpitäjän haltuun yleistietoimituksessa pidettävässä haltuunottokatselmuksessa. Haltuunotettaessa tienpitäjälle syntyy tieoikeus (L 61-62 §). Yleistietoimitus pidetään esim. kun yksityinen tie tai katu on muutettu yleiseksi tieksi (L 63 §).
Lunastuksen kohde on vahvistettava yleistietoimituksessa tiesuunnitelman tms. mukaan (L 64 §). Jos tienteosta johtuva tilusten pirstoutuminen aiheuttaa huomattavaa haittaa kiinteistön tai sen osan käyttämiselle, voidaan toimittaa tilusten vaihtoa kiinteistöjen kesken (L 65 §).
Jos tilusjärjestelyä tai uusjakoa ei suoriteta ja mikäli kiinteistön omistaja ei halua korvausta haitastaan, voi se vaatia, että tienpitäjä lunastaa kiinteistön tai sen osan (L 66
§). Kun yleistä tietä tehdään asemakaavassa liikennealueeksi, on tienpitäjä velvollinen, maanomistajan vaatimuksesta yleistietoimituksessa, lunastamaan kiinteistön tai sen osan (L 67 §).
Korvauksiin oikeutettuja ovat myös ne kiinteän omaisuuden omistajat ja käyttöoikeuden haltijat, joilta ei lunasteta omaisuutta, mutta joihin tien haitallisten vaikutusten voidaan katsoa ulottuvan (L 68 §).
2.3.9 Tienpidon kustannukset
Valtion ollessa tienpitäjänä, suoritetaan yleisten teiden tekemisestä ja kunnossapidosta koituneet kustannukset valtion varoista poikkeuksia lukuun ottamatta. Jos kunta on tienpitäjä, maksetaan tienpitäjälle korvaus valtion varoista tiehallinnon ja kunnan hyväksymän kustannusarvion mukaisesti tai mikäli sovittu, tarpeellisina pidettävien todellisten kustannusten mukaan (L 82-83 §).
Kunnalla ei ole oikeutta korvaukseen valtion varoista niistä menoista, jotka määräytyvät sille 9 luvun mukaan, jollei valtioneuvosto toisin määrää. Kunta korvaa valtiolle aiheutuneet kustannukset niistä toimista, jotka ovat kunnan vastuulla. Tienpidon kustannuksista määrättäessä ei oteta lukuun yleisiä hallintokustannuksia, suunnittelukustannuksia tms. (L 91-95 §).
2.3.10 Rangaistuksia, muutoksenhakua ym. koskevat säännökset.
Yleisistä teistä annettujen säännösten rikkomisesta tuomitaan sakkoon, ellei muualla laissa ole säädetty ankarampaa rangaistusta. Lääninhallitus voi käyttää uhkasakkoa, jollei lain määräyksiä noudateta. Päätöksistä voidaan valittaa hallintolainkäyttölain
(1996/586) mukaisesti (L 100-107 §).
3. Ruotsi
3.1 Ruotsin lainsäädännöstä
Ruotsin lainsäädännön juuret ulottuvat mannermaan lainsäädännön perinteisiin. 1700- luvulla ruotsalaiset ja manner-eurooppalaiset oppineet (scholars) olivat läheisessä yhteydenpidossa toisiinsa. Tästä johtuen Ruotsin lainsäädäntö sai voimakkaita vaikutteita Manner-Euroopan maiden saksalais-roomalaisesta lainsäädäntöperinteestä.
Laaja ruotsalainen lakikokoelma säädettiin vuonna 1734. Tämä laki (The Code of 1734) piti sisällään yhdeksän kirjaa, joista neljäs käsitteli maata ja viides rakentamista. Tämä ryhmitys on vielä käytössä laajassa versiossa Ruotsin valtiosääntöä (Sveriges Rikes Lag). Viimeisimmät muutokset ruotsalaisessa lainsäädännössä ovat olleet Euroopan unionin jäsenyyden tulosta (vuodesta 1995).17
3.2 Ruotsin hallinnosta18
Ruotsin hallintoprosessi perustuu kolmeen demokraattisesti valittuun tasoon:
Valtiopäivät (Riksdag, lainsäädäntöelin) kansallisella tasolla, maakunnanvaltuustot alueellisella tasolla ja kunnat paikallistasolla. Kullakin on omat vastuualueensa.
3.2.1 Kunta
Ruotsissa on 289 kuntaa. Kunnat muodostavat maan paikallisen hallintotason.
Kunnanvaltuustot ovat kansan valitsemia. Ne vastaavat paikallisista asioista kansalaisten välittömässä ympäristössä, esim. teistä, vedestä, jätteistä, energiasta,
17 http://www.llrx.com/features/swedish.htm 7.5.2001
18 http://www.sverigedirekt.riksdagen.se/english/swedens_public_sector.asp 7.5.2001, ks. myös EC 2000
kouluista, lasten- ja vanhustenhoidosta jne. Ne antavat myös erilaisia lupia, kuten rakennuslupia tai lupia koskien liiketaloutta ja taloudellista kehitystä. Tämän lisäksi on lukuisa määrä komiteoita, jotka kukin päätösten lisäksi toimeenpanevat toimivaltansa alaan kuuluvia asioita. Kuntien velvollisuuksista on säädetty kunnallislaissa (Kommunallag)19
3.2.2 Maakunncmvaltuusto (Landsting, County council)
Ruotsi jakautuu 21:een maakuntaan. Maakunnanvaltuusto on alueellinen hallintotaso Ruotsissa. Se vastaa alueen yleisistä tehtävistä, joiden hoitaminen olisi yksittäisten kuntien talouden karmalta mahdotonta. Maakuntien päätehtävä on vastata maan kaikesta terveyden- ja sairaanhoidosta sekä hammashoidon suunnittelusta. Yhteistyössä kuntien kanssa maakunnat vastaavat myös alueensa joukkoliikenteestä. Maakunnan vastuulle kuuluu myös joitakin koulutukseen liittyviä tehtäviä. Lisäksi maakunnanvaltuusto on mukana alueen kehityksessä ja kasvussa sekä tukee mm. taloudellista yhteisöä Almi Company Partnersin20 kautta ja alueen turismia sekä kulttuurielämää.
Maakunnanvaltuuston kokous koostuu demokraattisesti valituista politiikoista ja toimii kuin valtiopäivät. Valtuuston johtokunta toimii kuin hallitus. Lisäksi valtuuston päättämiä tehtäviä hoitavat useat toimikunnat.21
3.2.3 Valtion viranomaiset
Ruotsissa on yli 400 toimikuntaa, lautakuntaa ja viranomaista eri osastojen alaisuudessa. Niiden tehtävä on toteuttaa valtiopäivien ja hallituksen päätökset.22
3.2.4 Tieluokat
Teiden hallinnollinen luokitus Ruotsissa on vaihdellut. Nykyisinkin käytetään useita nimityksiä samasta asiasta. Tielaitoksen (VV) suosituksen mukaisesti yleiset tiet jaetaan kolmeen luokkaan:
• Kansalliset tiet (Riksväg / Nationell väg)
• Läänin tiet (Länsväg / Regional väg)
• Paikallistiet (Lokal väg)
Eurooppatiet (Europavägar) kuuluvat kansallisten teiden luokkaan.23 3.3 Ruotsin teiden historiaa
1900-luvulta lähtien
Autoilun kasvu 1900-luvun alussa johti pian siihen, että keskiaikaista tienpito- organisaatiota oli muutettava. Luontoissuoritukset (Naturaprestationema) muuttuivat
19 Ks.lisää http://www.svekom.se/skvad/indexeng.htm Swedish Association of local authorities (8.5.2001) 20 http://www.almi.se/
21 Ks. lisää http://www.lf.se/lfenglish The Federation of Swedish County Councils 22 http://www.sverigedirekt.riksdagen.se/english/swedens_public_sector.asp 7.5.2001
23 http://www.vv.se/vag_traf/underhall/drifthandbok/dokument/ovrigt/vagklass.htm 12.6.2001
yhä enemmän rahalliseen tieveroon (kontant vägskatt) ja tietuki (vägunderhållet) korvattiin kunkin tienpitopiirin omalla tiekassalla (vägkassa). Tiekassat saivat tulonsa osin tieveroista osin valtionapuna. Tiehallinnot (Vägstyrelsema), jotka hoitivat tiekassoja, paikkasivat tiemestareita (vägmästare) ja tietyöntekijöitä (vägarbetare).
Vanhat tiekatselmukset kävivät vähitellen tarpeettomiksi, mutta lakkasivat kokonaan vasta 1930-luvun alussa.
Vuonna 1922 valtiopäivät (riksdagen) päätti autoverosta, joka aluksi meni lyhentämättömänä tienpitoon ja jaettiin kaupunkien ja maaseudun välillä tie-ja vesirakennushallituksen (väg- och vattenbyggnadsstyrelsen) toimesta. Vuodesta 1924 pystyi myös lääninhallitukset (länsstyrelserna) palkkaamaan tieasiantuntijoita, ns.
tiekonsulentteja (vägkonsulenter), jotka olivat pääasiassa tie- ja vesirakennushallituksen alue virkamiehiä (di striktstj änstemän).
Vuoden 1934 tielaissa (joka astui voimaan 1.1.1937) lakkasi luonnontienpito ja tiekatselmukset kokonaan ja tienpitopiireistä muodostettiin 170 tiepiiriä. Tienpitoa voitiin nyt hoitaa rationaalisemmin kun mahdollisuus koneelliseen kunnossapitoon kasvoi. Tienpito oli kuitenkin edelleen kunnallinen tehtävä. Suuremmissa piireissä tahdottiin tasaisempaa verorasitusta. Erityistä tieveroa maksettiin suhteessa kunnallisveroon. Muutokset eivät kuitenkaan vastanneet odotuksia. Kysymys tielaitoksen (vägväsendet) valtiollistamisesta tuli ajankohtaiseksi. Samassa laissa tuli kuninkaallisesta tie- ja vesirakennushallituksesta keskeinen teknisten ja taloudellisten asioiden valvontaviranomainen suhteessa tielaitokseen. Siten hallituksesta tuli vihdoin valvonta-ja johtava elin koko tienpitoon.
Vuonna 1938 hallitus asetti toimikunnan selvittämään tienpidon kansallistamista maaseudulla. Myöhemmin annetun ehdotuksen mukaan yleinen valtion viranomainen, kuninkaallinen tie- ja vesirakennushallitus, saisi suuremman vastuun rakentamisesta ja ylläpidosta sen aiemmin toimittua lähinnä vain valvovana viranomaisena. Selvityksessä ehdotettiin jopa, että lääninhallituksen oikeus päättää tieasioista siirtyisi suurimmaksi osaksi tie- ja vesirakennushallitukselle ja esitetyille tiehallinnoille. Ehdotettiin 323 tiemestarialueen perustamista, jota kutakin johtaisi tiemestari. Tienpito kaupungeissa hoidettaisiin, kuten aiemminkin, kaupungin itsensä toimesta valtionavulla.
Maaseudun tienpito siirtyi valtiolle viimein vuoden 1944 alusta. Tämä oli yksi suurimmista uudistuksista ruotsalaisessa hallinnossa. Kansallistamisen aikana oli käynnissä myös tpinen maailmansota. Tänä aikana tiet olivat varsin epätyydyttävässä kunnossa. Sodan jälkeen oli panostettava niin työn määrällä kuin rahallisesti taas teihin, mutta pula teki sen vaikeaksi.
Kansallistamisen yhteydessä tie- ja vesirakennushallituksen koko kasvoi 60:stä 90:een vakinaiseen virkamieheen. Pääjohtajan alaisuudessa oli seitsemän eri yksikköä:
tievirasto, siltavirasto, varastovirasto, kanslia, julkishallinnollinen virasto, satamavirasto, sekä rautatie- ja ilmailuvirasto (byrån). Tievirasto hoiti rakennus- ja ylläpitokysymyksiä. Vuonna 1968 perustettu Liikenneturvallisuuslaitos
(Trafiksäkerhetsverket) lopetti toimintansa vuoden 1992 alussa. Toiminta ja henkilöstö siirtyivät tällöin nykyiselle Tielaitokselle (Vägverket).24
3.4 Väglag 1971:948
Tielainsäädännöstä vastaava taho Ruotsissa on ns. Elinkeinoministeriö (Näringsdepartementet). Tielaki (Väglag 1971:948) tuli voimaan vuoden 1972 alusta.
Viimeisin uudistus lakiin on tehty 1998 (SFS 1998:832). Vastaavasti kuin Suomessa, myös Ruotsissa on tieasetus (Vägkungörelse 1971:954). Tielakien ohella tielainsäädäntöä kontrolloi voimakkaasti ympäristökään (Miljöbalk 1998:808).
Ruotsin tielaissa on kaksitoista lukua, jotka ovat jakautuneet 77 §:ään. Lisäksi luvussa kolmetoista on määritelty lakiin tehdyt muutokset ja niiden voimaantulo.
Lain sisällys:25 1. Yleisiä säännöksiä 2. Tienpito
3. Tien rakentaminen
4. Yksityistien muuttaminen yleiseksi 5. Erityisen talvitien rakentaminen 6. Tien lakkauttaminen
7. Tien kunnossapito 8. Tieoikeus
9. Maan tilapäinen luovutus
10. Järjestys-ja turvallisuusmääräykset 11. Korvaukset
12. Rangaistukset, virka-apuja valittaminen 13. Muutosmääräykset
3.4.1 Yleisiä säännöksiä
Yleinen tie on karkeasti määriteltynä tie, joka rakennetaan tai muutetaan tielain mukaisesti yleiseksi tieksi. Se on joko valtion tai kunnan ylläpitämä. Yleinen tie lakkaa olemasta yleinen, kun se lakkautetaan. Jos kunta on tienpitäjänä, lakkaa yleinen tie maankäyttö-ja rakennuslain (plan- och bygglagen 1987:10) mukaan, kun se luovutetaan yleisesti käytetyksi kaduksi. Jos vastaavassa tapauksessa tienpitäjänä on ollut valtio, lakkaa tie olemasta yleinen, kun sen hallinnointi on siirtynyt kunnalle (VL 1987:459).
Tiehen kuuluu ajorata ja muut tielaitteet/rakenteet, joita tarvitaan pysyvästi tien olemassaolon, käytön tai kunnossapidon takia. Tielaitteita ovat myös yleisen käytön kannalta välttämättömät, tienpitäjän huoltamat, sillat ja lossit (VL 1-3 §).26
24 http://www.vv.se/om_vv/historia/liten_vagverkshistoria.htm 23.4.2001, http://www.vv.Se/om_vv/historia/w-hist2.htm#fl944 4.4.2001
25 ks. LIITE 1 : lain sisällys alkuperäisellä kielellä (ruotsiksi) suomennoksineen 26 ks. myös Lindström s. 18
3.4.2 Tienpito
Tienpito käsittää sekä tien rakentamisen, että kunnossapidon (VL 4 §). Tienpidossa on otettava huomioon yleisten intressien, kuten liikenneturvallisuuden, lisäksi ympäristönsuojelunäkökohdat sekä estetiikka. Ympäristön huomioiminen on lisätty lakiin 1998, kasvaneiden ympäristöpaineiden tuomana.27
Tienpitäjä on pääsääntöisesti valtio. Mikäli tien hoitaminen sitä vaatii, voidaan tehtävään määrätä myös kunta. (VL 4-5 §)
Tienpitoviranomaisena toimii hallituksen määräyksestä Tielaitokseen (Vägverket) kuuluva paikallishallinto, mikäli valtio on tienpitäjänä. Jos taas kunta pitää tietä, on viranomaisena kunnallinen tielautakunta (VL 6 §). Mikäli kunta laiminlyö tienpitäjänä tienrakennusvelvoitetta, voi Tielaitos määrätä kunnan toimeen tai rakennuttaa tien kunnan kustannuksella (VL 8 §).
Taulukko 2: Ruotsin tienpitoviranomaiset
Tienpitäjä Valtio Kunta
T ienpito viranomainen Tielaitos: paikallishallinto (Vägverket: regionala förvaltning)
Kunnallinen tielautakunta (kommunala nämnd)
3.4.3 Tien rakentaminen
Tien rakentamiseksi lasketaan sekä uuden tien rakentaminen, tien kulun muuttaminen, että tien kunnostaminen. Uusi yleinen tie voidaan rakentaa, jos yleisten kulkuyhteyksien ylläpito tätä vaatii. Muuttamis- ja kunnostustyöt sallitaan yleisen tarpeen niin vaatiessa.
Tielaitos ratkaisee kysymykset tien rakentamisesta neuvoteltuaan lääninhallituksen kanssa. Ristiriitatilanteissa käännytään hallituksen puoleen. Erityisissä tapauksissa LH voidaan määrätä hallituksen toimesta vastaamaan tiekysymyksistä (VL 10-11 §).
Tielain 13 §:ssä määritellään yleisesti, että tien rakentaminen ei saa aiheuttaa vähäistä suurempaa vahinkoa tai haittaa ja sen on oltava kustannuksiltaan kohtuullinen.
Luonnonsuojelulliset ja kulttuuriarvot on otettava huomioon (VL 1998:803), vastaavasti kuin mitä Suomen yleistiekin 10 §:ssä on säädetty. Tietä ei saa rakentaa vastoin detaljikaavaa tai aluepäätöstä, lukuunottamatta vähäisiä poikkeuksia.
Tiensuunnittelijan on tehtävä esitutkimus (förstudie), jossa selvitetään edellytykset jatkosuunnittelulle, tarve tien rakentamiselle. Esitutkimuksesta on käytävä ilmi mahdollisen tieselvityksen tarve (VL 14 b §:n mukainen). Tarkoituksena on selvittää mahdollisimman aikaisessa vaiheessa asianosaiset ja ongelmat, joita saatetaan kohdata28 Esitutkimukseen kuuluu aikaiset neuvottelut asianosaisten lääninhallitusten, kuntien ja yhdistysten kanssa, jotka ajavat luonnon- tai ympäristönsuojeluasiaa alueella (Miljöbalk 6:4 § mukaan29) tai ovat muutoin asianosaisia/0
27 Vrt. Suomen lain yleisistä teistä 10 § 28 Regeringskansliet 2000
29 Miljöbalk 6. luku Ympäristönvaikutustenarviointiselostus ja muut päätöksentekoperusteet 6:4 § Aikainen neuvotteluja päätös merkittävistä ympäristövaikutuksista
Tienrakennuksesta vastaava lääninhallitus päättää esitutkimuksen yhteydessä yhteistyössä muiden asianosaisten lääninhallitusten kanssa, onko projektilla oleellisia ympäristövaikutuksia.30 31 Mikäli oleellisia ympäristövaikutuksia on, käydään neuvotteluja entistä kiivaammin.
Tieselvitys tehdään, kun esitutkimuksessa on todettu tarve selvittää vaihtoehtoiset tiereitit (VL 14 b §). Tieselvityksellä vastataan kysymyksiin missä ja miten tie rakennetaan.32 Selvitys luo perustan tiereitin valinnalle ja liikenneteknisille standardeille. Myös nykyteiden kunnostus otetaan yhtenä vaihtoehtona huomioon.
Vaihtoehtoisissa ratkaisuissa vertaillaan mm. tien reittiä, toimintaa, muotoa, kustannuksia ja ympäristövaikutuksia.33 Tässä vaiheessa tehdään ympäristönvaikutusarviointiselostus, joka pitää hyväksyttää asianosaisella lääninhallituksella. Ympäristövaikutusten arvioinnin menettelystä ja kaavoitukseen kohdistuvista vaatimuksista on säädetty tarkemmin vmpäristökaaressa (miljöbalk, MB 6:3 §,6:5-7 §, 6:8 § ja 6:10-13 §).
Tielaitos jättää omien lausuntojensa ohella kysymyksiä hallitukselle teiden rakentamiseen ja lupaharkintaan liittyen. Hallitus voi lupapäätöksissään asettaa ehtoja yleisten intressien suojelemiseksi.
Tien rakentamiseksi on tehtävä työsuunnitelma (VL 15 §), joka muodostaa perustan muodolliselle käsittelylle ja maasaannon eli maan omistusoikeuden saamisen päätösharkinnalle. Tien täsmällinen sijainti ja rakennustapa sekä tarvittava maa-ala määritellään tässä vaiheessa. Työsuunnitelmassa otetaan huomioon kaikki näkökohdat ja lausunnot, jotka ovat tähän mennessä kertyneet. Neuvotteluja käydään kiinteistönomistajien ja viranomaisten ynnä muiden asianosaisten kanssa.
Ympäristönsuojeluviranomaista on aina kuultava. Ympäristönvaikutusten arvioinnin ja kaavojen osalta sovelletaan ympäristökaarta.
Mikäli alueelta on olemassa detaljikaava, voidaan menettelyä yksinkertaistaa. Myös jos kyseessä on vain tien kunnostamiseen liittyviä toimia, voidaan käsittelyä yksinkertaistaa. Kiinteistön omistajaa on kuitenkin kuultava. Työsuunnitelma tarkastetaan ja asetetaan YVA -selostuksen ohella yleisön nähtäväksi. Lääninhallituksen kanssa tehtävien tarkistusten ja neuvottelujen jälkeen tielaitos (Vägverket) testaa suunnitelman, minkä jälkeen se voidaan vahvistaa. Mikäli lääninhallitus ja tielaitos ovat erimielisiä, alistetaan suunnitelma hallituksen harkintaan. (VL 16-18 §).34
Päätös työsuunnitelmasta raukeaa, mikäli viiden vuoden sisällä ei ole aloitettu rakennustöitä. Hallitus, tai sen luvalla tielaitos, voi pidentää määräaikaa aina kerrallaan kolmella vuodella. Muodollista säännöstä siitä, montako kertaa määräaikaa voi uusia, ei ole. Laissa on sanonta “joka kerta kuin..”, mikä viittaa siihen, että määräaikaa voi uusia
30 ks. myös EC 2000 s. 58
31 ks. lisää Miljöbalk 6:11,12§: Kaavat ja muut suunnitteluperusteet 32 Regeringskansliet 2000
33 Regeringskansliet 2000 34 ks. myös SOU 1996:142
useammin kuin kerran. Pidentämispyyntö on kuitenkin rajoittava, mitä osoittaa, että sen ehtona ovat “erityisen painavat syyt”. Hallituksen esityksessä 1985/86:118 ehdotettiin, että erityisen painavat syyt korvattaisiin sanonnalla erityiset syyt eli toisin sanoen hallitus tahtoi lakiin suurempia vapauksia pidennysten suhteen. Osaston johtajan mielestä riittävä syy määräajan pidennykseen rakennusprojekteissa on, että kohde on voimassaolevan kaavan mukainen ja on todennäköistä, että rakentaminen toteutetaan seuraavan kolmen vuoden aikana.35 Määräajan pidennykseen voidaan periaatteessa suostua useampaan kertaan, mutta jo ensimmäinen pidennyspyyntö arvioidaan rajoittavaksi.36 (VL 18 §)
Tien rakentaminen voidaan aloittaa, kun tiesuunnitelma on tehty ja, jos tarpeen, vahvistettu. Tietyötä tehdessä suunnitelmaan voi tehdä vain vähäisiä muutoksia, muut muutokset on lisättävä työsuunnitelmaan. (VL 20 §).
3.4.4 Yksityistien muuttaminen yleiseksi
Yksityistie voidaan muuttaa yleiseksi, mikäli yleinen tarve sitä vaatii. Tielaitos päättää asiasta neuvoteltuaan lääninhallituksen kanssa. Erimielisyystapauksessa hallitus tekee päätöksen. Tietyissä tapauksissa lääninhallitus on päätöksentekijänä. (VL 21 -23 §).
3.4.5 Erityisen talvitien rakentaminen
Erityinen talvitie lumipeitteisen maan, jään tai jäätyneen vesistön yli voidaan rakentaa, mikäli yleinen tarve sitä vaatii. (VL 24 §).
3.4.6 Tien lakkauttaminen
Yleinen tie voidaan lakkauttaa uuden tien rakentamisen tms. syyn takia, jos sen ei enää katsota täyttävän yleisen tarpeen vaatimuksia. Niin kauan kuin se täyttää nämä yleisen tarpeen kriteerit liikenneväylästä asutuskeskusten välillä, ei sitä saa lakkauttaa. Jos merkitys liikenneväylänä on pieni, voi lakkauttaminen ainakin osalla tiestä tulla kysymykseen. Lakkauttaminen ei saa kuitenkaan aiheuttaa vähäistä suurempaa haittaa seudulle. (VL 25 §).
Usein on niin, että vaikkei osat vanhasta tiestä vastaakaan yleisen tarpeen vaateita, ovat ne silti tärkeitä yksityisinä ajoväylinä asutukselta uudelle yleiselle tielle. Näissä tapauksissa voidaan ajatella tien lakkauttamista (prop. 1971:123 s. 142 f.). Tämän myötä voi tulla ongelmia yksityisille kiinteistönomistajille. Onkin tärkeätä, että valtio on yhteydessä kyseisiin asianosaisiin.37 Päätöksentekijöinä toimivat tielain luvussa 4 mainitut tahot eli tielaitos ja lääninhallitus sekä joissain tapauksissa hallitus.
Lakkauttaminen tapahtuu tienpitäjän koolle kutsumassa toimituksessa. * 6
■ Lakiehdotukseen kohdistuneen kritiikin johdosta esitettiin prop. 1985/86:118 s. 43, 71 ja 82 6 Lars I. Magnusson 8.2.2001
"7 Lars I. Magnusson 8.2.2001
