emonstratiivit ovat tutuimmillaan pronomineja (vaikkapa tämä, tuo, se), adverbeja (sitten, tässä, tuolloin) ja adjektiiveja (tämmöinen, sellainen). De- monstratiiveilla on paljon myös partikkelin tehtäviä (vaikkapa Viinaa se juot sinäkin).
Jotkin tehtävät ovat vahvasti syntaktisia (Se on nätti sää tänään tai Se, joka voitti missi- kisan, oli nimeltään Tytti). Erityyppisistä tehtävistä jäsentyy kielessä kuin kielessä usein hyvin monilohkoinen tai -tasoinen de- monstratiivisysteemi, joka kullakin tasol- laan voi muodostaa useamman demonstra- tiivin jakaman semanttisen kentän (huomaa vaikkapa suomen tämä, tuo, se -kolmikko yhtäällä ja tälleen, tuolleen, silleen toisaalla).
Ajatukseen semanttisista kentistä mää- räjärjestyksisinä tasoina sisältyy ajatus, että jokin taso on pohjimmainen, primaari(mpi), toinen taas siitä juontuva, sekundaari(mpi).
Aika vakiintunut ja jo sellaisten pragmatii- kan uranuurtajien kuin Karl Bühlerin (1934) vankasti perustelema on kanta, että demonstratiivien semanttis-pragmaattisen perustason muodostavat prototyyppiset spatiaaliset käytöt, joissa puhuja suhteuttaa referentin puhujan ja kuulijan suhteellisiin fyysisiin sijainteihin (esimerkiksi Ota tämä tästä tai Hae tuo tuolta, joissa puhuja suh- teuttaa referentin omaan tai kuulijan kans- sa yhteiseen sijaintiin). Tämä lähtökohta on Diesselilläkin, tai oikeammin: Diessel puo- lustaa ja kehittelee tätä näkemystä uuden ty- pologis-vertailevan tiedon ja uudentyyppis- ten näkökulmien kautta.
Diesselin kirja kuvaa vertaillen 85:n eri kielen demonstratiivien spatiaalisia perus- systeemejä ja niistä juontuvia muita tasoja
DEMONSTRATIIVIT JA KIELIOPILLISTUMINEN
Holger Diessel Demonstratives: Form, function, and grammaticalization. Amsterdam: John Benjamins 1999. 203 s. ISBN 902-722-943-0.
D
semanttis-pragmaattisesta, sanamuodos-tuksen ja ennen muuta kieliopillistumisen näkökulmasta. Kieliopillistuminen merkit- see Diesselille sitä, että yhden tason käytös- tä juontuu uusia, määrätavalla toisenlaisia.
Näiden johdannaiskäyttöjen — uusien kie- lellisten yksikköjen — kieliopillisuus nä- kyy toisaalta usein myös vahvempana syn- taktisuutena ja merkityksen erityistyneisyy- tenä sekä niiden semanttisten perusopposi- tioiden ja merkitysten hämärtymisenä, jot- ka hallitsevat prototyyppistä spatiaalista ta- soa. Kieliopillistuminen jatkuu pääsääntöi- sesti vain yhteen suuntaan, ja kieliopillis- tumispolkujen ääripäissä on jo paljon sel- laista demonstratiivislähtöistä sana- ja muo- toainesta, joka ei enää varsinaisesti kuulu demonstratiivisysteemien piiriin (esimer- kiksi määräiset artikkelit).
MUOTOJA,
LEKSEEMEJÄ, SYSTEEMEJÄ Kirjan toinen luku tarjoaa kiintoisan (vaik- kakin suppean) katsauksen demonstratii- vien morfologiaan ja leksikologiaan. Käy muun muassa ilmi, että jonkin kielen de- monstratiivisto saattaa koostua muutamasta taipumattomasta ja muihin sanoihin kom- binoitumattomasta partikkelista, kun taas toisessa kielessä on lähes 700 demonstra- tiivista sananmuotoa juontuneena 12 de- monstratiivikannasta ja sankasta joukosta taivutus- ja johdinmorfeemeja. Ihan alkuun luvussa pohditaan muotojen ja lekseemien kirjoa neljässä kielessä (guugu jimiddhirris- sä, ambulasissa, ewondossa ja koreassa).
Sen jälkeen Diessel analysoi hiukan katta-
vammin demonstratiivikantoja, demonst- ratiivien taivutusta eri syntaktisissa kon- teksteissa ja demonstratiivisten liitteiden (clitics) luonnetta.
Käy ilmi, että koreassa ei ole itsenäisiä demonstratiivipronomineja, vaan että par- tikkeleita i (kohde lähellä puhujaa), ku (koh- de lähellä kuulijaa) ja ce (kohde etäämpä- nä puhujasta ja kuulijasta) liitetään erilai- siin luokittaviin (ja sijoissa ja luvuissa tai- puviin) substantiiveihin (esimerkiksi ce il
’se/tuo asia’ ja ce san ’se/tuo vuori, i kes- tul-i ’nämä asiat’). Saman kolmikon poh- jalta on syntynyt adverbitripletti yeki, keki, ceki ’tässä, siinä, tuolla/siellä yms.’ Uudes- sa-Guineassa puhutussa ambulasin kieles- sä on niin ikään kolmikko, mutta siinä jako perustuu etäisyyteen puhujasta: kén ’koh- de lähellä’, an ’kohde keskietäisyydellä’, wan ’kohde kaukana’. Kun näitä de- monstratiivikantoja yhdistetään persoona- pronomineihin, saadaan sarja itsenäisiä, elolliseen olioon (ihmiseen ja eläimeen) viittaavia pronomineja. Tästä sarjasta kui- tenkin puuttuu keskietäisyys (eli mediaali- suus): läsnäolijaan viitataan vain proksi- maalisti (eli lähiviitteisesti) ja muihin ihmi- siin distaalisti (eli etäviitteisesti). Kielessä on myös toinen, kaikkia kolmea etäisyyttä koskeva sarja elottomiin olioihin viittaavia pronomineja. Afrikkalaisessa ewondossa on puolestaan sitten koreaa muistuttava pro- nominikolmikko, mutta lokaalisten adver- bien sarja on nelijäseninen: vá ’kohde lähel- lä puhujaa’, vála ’kohde lähellä kuulijaa’, válí ’kohde etäämpänä puhujasta ja kuuli- jasta’, álí ’kohde hyvin etäällä puhujasta ja kuulijasta’. Tämän tyypin sarjoja on vielä kaiken lisäksi kahta tyyppiä: tarkkaa sijain- tia ilmaisevia (vertaa suomen tässä-sanaan) ja epämääräisempää aluetta ilmaisevia (huomaa suomen täällä-tyyppi).
Diessel puuttuu vaikeaan kysymykseen eri demonstratiiviluokkien (pronominit, ad- verbit ja niin edelleen) keskinäisistä suhteis-
ta ja perusluonteisten demonstratiivikanto- jen (huomaa esimerkiksi suomen tä-) suh- teista noihin luokkiin. Hänen mukaansa ei ole suoraa tietä demonstratiiviadverbeista (esimerkiksi englannin here) pronominei- hin (esimerkiksi this) eikä päinvastoin. Ke- hitystä on kummankinsuuntaista (ja on yh- distelmiä, esimerkiksi saksan das da tai ruotsin den där). Lisäksi on joskus niin, että sekä adverbit että pronominit juontuvat pri- maarista (spatiaalis-deiktisestä) partikkelis- ta tai juuresta. Hyvä esimerkki tästä on yllä kuvattu korean systeemi (jonka adverbeis- sa yeki, keki, ceki on eki-osa yhtä kuin sub- stantiivi eki ’paikka’). Suomesta Diessel ei puhu, mutta on helppo huomata, että suo- mi on kieli, jossa demonstratiivisysteemi lähtee pääosin kantoihinsa yhtenevistä pro- nomineista. On kyllä tämä/nämä-pari, jos- sa pronominikantaan tä-/nä- on liittynyt arvoituksellinen -mä-affiksi, ja se-demonstra- tiivi on (sekundaaristi) monikantainen: se- /si-/sii-).
Aineistonsa pohjalta Diessel tekee (s.
32–33) muun muassa seuraavat yleistyk- set:
1) Demonstratiiviset liitteet (kliitit) kyt- keytyvät nomineihin, ja kytkeytyminen on suhteellisen löyhää (demonstratiivi- sia affikseja ei ole).
2) Demonstratiivien taivutus korreloi nii- den syntaktisten funktioiden mukaan (esimerkiksi: itsenäiset pronominit tai- puvat useammin kuin attribuuttiasemai- set).
3) Lukutaivutus on tavallisinta, sitten su- vun ja sijan merkintä.
4) Jos kielessä substantiivit taipuvat, tai- puu itsenäinen demonstratiivipronomi- nikin.
5) Useimmat demonstratiivit ovat yksi- morfeemisia, mutta on myös moni- morfeemisia demonstratiiveja, joissa deiktisen juuren lisäksi on nominaalis-
tin, 3. persoonan pronomini, substantii- vin luokitsin tai muu sellainen.
KAHDENTYYPPISIÄ MERKITYKSIÄ Kuten jo kävi ilmi, jossain kielessä voi olla satoja eri demonstratiivisia sananmuotoja (mukaan lukien taivutusmuodot), jossain vain jokunen perussana. Kaikissa tapauk- sissa kuitenkin demonstratiiviin kuuluu jokin morfeemi, joka vastaa sen perus- demonstratiivisesta merkityksestä. Sen li- säksi siinä voi Diesselin (s. 35) mukaan olla erilaisia, ennen muuta referenttiä kuvaavia aineksia.
Perusdemonstratiivinen merkitys on deiktinen. Deiktisyydellä Diessel (mp.) tar- koittaa sitä osaa kielellisen elementin mer- kityksestä, joka jollain ratkaisevalla taval- la viittaa johonkin puhetilanteen olennai- seen puoleen tai piirteeseen. Diessel yhtyy Bühlerin (1934) jo perinteeksi vakiintunee- seen käsitykseen, että deiksis pohjaa kol- meen semanttiseen kategoriaan: persoo- naan, paikkaan ja aikaan. Demonstratiivi- deiksis on Diesselin mukaan paikka- eli spatiaalideiksistä: »ne [demonstratiivit] il- maisevat kohteen, paikan tai henkilön suh- teellista etäisyyttä (origoksikin kutsuttuun) deiktiseen keskukseen, joka on tavallisesti yhteydessä puhujan sijaintiin» (s. 36). Niin sanotusta diskurssideiksiksestä eli teksti- ympäristöön »viittaamisesta» Diessel to- teaa, että se voidaan nähdä primaarin spa- tiaalideiksiksen kehittymänä.
Kaikissa kielissä on Diesselin mukaan vähintään kaksi eri demonstratiivia viittaa- massa etäisyysasteikon eri päihin: proksi- maali sana (esimerkiksi englannin this tai here) viittaamassa lähelle deiktistä keskusta (puhujaa tai sitten puhujaa ja kuulijaa) ja distaali (esimerkiksi englannin that tai there) tarkoittamassa jotain deiktisestä keskukses- ta matkan päässä olevaa, siis »toista» suh- teessa lähimpään. Kokonaan kaksijäsenisiä
systeemejä on Diesselin aineistossa run- saasti. On myös systeemejä, jotka ovat muuten kaksijäsenisiä, mutta joissa on li- säksi neutraali, mitään spesifistä etäisyyttä ilmaisematon demonstratiivi. Tämä neut- raali jäsen voi toimia kantana, johon kiin- nitetään etäisyyden merkitsimet (esi- merkiksi alamblakissa ingr on neutraali, ind-ar-r proksimaali ja ind-ur-r distaali; vrt.
myös ranskan celui-/ce-kantaan ja -ci/-là- affiksiin, s. 37).
Diessel punnitsee Andersonin ja Keena- nin (1985) näkemystä, että neutraali de- monstratiivi on lähellä definiittistä (eli mää- räistä) artikkelia tai 3. persoonan pronomi- nia, ja päätyy Himmelmannin (1997) tavoin vastakkaiselle kannalle: välttämätöntä de- monstratiivissa ei ole, että se ilmaisisi deik- tistä (spatiaalista) kontrastia. Neutraaleja demonstratiiveja on monessakin kielessä, mutta tyypillisesti nuo neutraalit demonst- ratiivit ovat pronomineja (huomaa esi- merkiksi saksan der). Kaikissa kielissä on vähintään spatiaalinen adverbioppositio.
Tämän voi hyvin havaita eräistä suomalai- sille lukijoille tutuista kielistä, joita Diessel ei käsittele: venäjästä ja virosta. Kummas- sakin on neutraali valtapronomini (venäjäs- sä etot ja virossa see), mutta spatiaaliset ad- verbioppositiot (venäjässä zdes’ ’tässä, tääl- lä’ ja tam ’tuolla, siellä’, virossa vastaavasti siin ja seal).
Kolmijäseniset systeemit ovat useimmi- ten etäisyysjakoisia (distance-oriented:
lähi-, keski- ja etäetäisyys suhteessa puhu- jaan) taikka persoonajakoisia (person-ori- ented: kiintopisteenä on puhuja tai kuulija, tai sitten viitataan noiden kiintopisteiden ohi). Näistä tuli mainituksi edellä jo esi- merkkejä, mutta mainittakoon vielä etäi- syysjakoinen espanja ja persoonajakoinen japani. Hiukan yllättävää on, että Diessel ei sanallakaan puutu niihin havaintoihin, jois- sa etäisyys- ja persoonakeskisten systee- mien ero on suhteellistettu: mediaali eli kes-
kietäisyydelle viittaaminen voi samastua (tai esimerkiksi murteittain tai kuvausnäkö- kulman mukaan vaihtua) kuulijan lähipii- riin viittaamiseen (ks. esim. Larjavaara 1986: 42–45). Mielenkiintoinen on se Diesselin toistama Fillmoren (1997) ha- vainto, että etäisyyssuhteita ei koskaan ole kolmea enempää, mutta että persoonajakoi- seen systeemiin voi tulla neljäs, hyvin etääl- le viittaava jäsen (katso edeltä sitä, mitä sa- noin ewondosta). Jos tämä havainto pätee universaalisti, niin eräistä saamen murteis- ta julkaistut tiedot nelijäsenisistä etäisyys- jakoisista systeemeistä kaipaavat tarkistusta (vrt. Larjavaara 1986: 72).
Puhujaan ja/tai kuulijaan suhteutettujen etäisyyspiirteiden lisäksi demonstratiivi voi ilmaista vaikkapa referentin näkyvillä oloa, referentin sijaintia korkeusulottuvuudella, referentin sijantia joen ylä- tai alajuoksun suuntaan suhteessa puhujan sijaintiin, refe- rentin liikettä kohti tai poispäin ja niin edel- leen (s. 41). Näkyvillä olo on tärkeä piirre Amerikan intiaanikielten systeemeissä, ja siihen saattaa liittyä myös näkymättömis- sä olevien referenttien suhteuttamista tieto- piiriin: yksi ilmaus kertoo kohteen sijain- nin olevan tiedossa, toinen tietymättömis- sä. Tällä tavoin demonstratiivisysteemistä voi tulla huomattavan monimutkainen.
Kaikissa tapauksissa kyse on kuitenkin deik- siksestä: kohteen suhteuttamisesta puhe- tilanteeseen ja siinä nimenmaan puhujan (ja kuulijan tai vain kuulijan) olinpaikkaan.
Demonstratiiveilla on myös kvalitatii- visia piirteitä, jokta eivät ole deiktisiä: on puhujasta (ja kuulijasta) riippumatonta, onko viittauskohde laadultaan henkilö, muu olio vai paikka, onko ei-inhimillinen koh- de elollinen vai ei, onko elollinen kohde uros vai naaras, onko kohteita yksi, kaksi vai useampia ja niin edelleen (s. 47). Kyse on siis ennen muuta referenttien ontologias- ta. Diessel mainitsee myös, että demonst- ratiivi voi joskus ilmaista, onko kohde ra-
jattu (bounded, restricted) vai rajaamaton (unbound, extended). Tekstistä ei käy tar- koin ilmi, mistä tässä on loppujen lopuksi kyse, mutta suomalainen lukija uumoilee jotain jaollisen ja jaottoman opposition ta- paista tai nimenomaan sitä, mitä suomessa ilmaistaan partitiivin ja ei-partitiivin erolla (ihmisiä vs. ihmiset tai vettä vs. vesi). Mie- lenkiintoinen ilmiö!
SYNTAKTISIA FUNKTIOITA Demonstratiivien syntaksi liittyy Diesselin vertailevassa tutkimuksessa läheisesti morfo- logiaan ja semantiikkaan: eri syntaktisissa funktioissa käytetään usein erityyppisiä demonstratiiveja. Syntaktisia funktioita ja vastaavia tyyppikategorioita Diessel (esim.
s. 57 ja 89) erottaa neljä: 1) itsenäinen de- monstratiivipronomini (pronominal pro- noun), 2) substantiivia määrittävä de- monstratiiviattribuutti (adnominal deter- miner), 3) verbiä määrittävä demonstratiivi- adverbi (demonstrative adverb) sekä 4) identifioiva demonstratiivi (demonstrative identifier, huomaa vaikkapa saksan lause Das ist mein Vater). Missään Diesselin kor- puksen kielessä ei ole eri lekseemejä kai- kissa näissä funktioissa, mutta jokaisessa on ainakin kahta tyyppiä. (Suomesta voisi sa- noa, että on vain tyypin 3 ja muiden väli- nen ero, siis monifunktioinen pronomini ja adverbit.) Hieman outoa on, että Diessel ei puhu mitään demonstratiiviadjektiiveista (sellaisista kuin suomen tällainen) eikä kiinnitä huomiota paljoakaan muihin adver- beihin kuin lokaalisiin (eli täällä- muttei vaikkapa silloin-tyyppiin).
Sellaisia kieliä, joissa on epäitsenäinen demonstratiivipronomini mutta ei itsenäis- tä, on Diesselin aineistossa jokunen. Yksi niistä on jo edellä mainittu korea. Tämmöi- sissä kielissä itsenäistä demonstratiivia vas- taava lauseke saadaan yhdistämällä prono- miniin jokin enemmän tai vähemmän muo-
dollinen pääsana, joskus jopa 3. persoonan pronomini. Myöskään sellaisia kieliä ei Diesselin aineistossa ole monta, joissa itse- näinen demonstratiivipronomini ja adnomi- naalinen demonstratiivimäärite erotetaan muodollisesti. Yksi tämmöinen kieli on kuitenkin japani, jossa kore, sore, are ovat sarja itsenäisiä ja kono, sono ja ano attri- buuttipronomineja. Mulaon kielessä distaa- li itsenäinen pronomini on hui ja attribuutti ka. Puolittainen kategoriaero näkyy Diesse- lin mukaan turkissa niin, että itsenäinen pronomini taipuu mutta epäitsenäinen ei.
Diesselin tutkimissa kielissä on tavalli- sinta, että on sekä itsenäinen että määrite- pronomini ja että nämä eivät eroa muodol- taan tai taivutukseltaan. Usein on myös niin, että määritepronomini on syntaktisesti huo- mattavan lähellä itsenäistä: demonstra- tiiviattribuutti voidaan tulkita usein lausek- keen pääsanaksi siinä missä susbtantiivikin, tai pronominin ja substantiviin suhde on ainakin rinnasteisen appositionaalinen (tätä olen painottanut suomen osalta jo 1990, esim. s. 173–183). Aina näin ei ole: kieli- opillistumisprosessi on voinut (kuten eng- lannissa) johtaa siihen, että demonstratiivi on alisteinen NP-kokonaisuudelle (vertaa suomeen, jossa demonstratiivi muun muas- sa lohkeaa helposti: Tää oli Järvinen ihan uunona hetken). Tämä ei vielä kuitenkaan välttämättä tee (englannissa) demonstratii- vista yhtä alisteista modifioijaa kuin esi- merkiksi adjektiiviattribuutti on (s. 68).
Diessel kehittelee aika perusteellisesti (lingvistiikassa uudehkoa) ajatusta de- monstratiivisista identifikaattoreista yhtenä syntaktisena tyyppinä (s. 78–88). Kysees- sä on monista kielistä tuttu, usein lauseen- alkuisena subjektina esiintyvä, tarkoitteen kanssa semanttisesti ja muutenkin inkon- gruoiva neutraali pronomini (esim. ruotsin Det är min mamma ’se/hän on äitini’ tai venäjän vastaava Eto moja mama; esimer- kit omiani). Diesselin aineistossa on paljon
kieliä, joissa tämmöinen identifikaattori eroaa jo leksikaalisestikin muista demonst- ratiiveista (vaikka toki juontuisi samasta juuresta; aina ei kuitenkaan ole edes näin).
Esimerkiksi ponapean (semanttisesti japa- nilaistyyppinen) pronominisarja on me, men, mwo ja vastaavat identifikaattorit ovat ie, ien, io (s. 83; huomaa myös ranska, jos- sa paljas ce ei enää ole muussa demonstra- tiivisessa käytössä; ranskasssa kuitenkin kieliopillistuminen on Diesselin mukaan johtanut identifikaattorista erityiseen astetta formaalisempaan »ekspletiiviin», esimer- kiksi C’est toi que je connais le mieux ’se olet sinä, jonka tunnen parhaiten’, s. 149).
Saksan das-demonstratiivilla on paljon muutakin käyttöä, mutta se erottuu lause- kontekstissaan vaivatta identifikaattoriksi:
Das sind meine Freunde. Suomeen sovel- lettuna ajatus identifikaattorista selittäisi ehkä osan puhe- ja osin kirjakielenkin hän/
se-distribuutiosta: (— Kukas siellä oli?)
— Se/*hän oli vaan Kalle.
PRAGMAATTISIA TASOJA Diessel jakaa demonstratiivien käytön nel- jään eri tapaan tai tasoon. Hänen jakonsa pohjaa ennen muuta Lyonsiin (1977), Halli- dayhin ja Hasaniin (1976) ja Himmelman- niin (1996 ja 1997), mutta sisältää omia piirteitä ja painotuksia. Tasot ovat
1) eksofora
2) endofora, jota on kolmea tyyppiä:
a) anafora, b) diskurssideiksis
c) rekognitionaalinen käyttö.
Diessel korostaa (muun muassa s. 93), että eksoforinen eli puhetilanteessa läsnä oleviin kohteisiin viittaava tai suhteuttava käyttö on pohja, josta muut käytöt (eli en- dofora kaikkineen) juontuvat.
Demonstratiivien eksoforinen käyttö (1) voi Diesselin mukaan olla gesturaalista (esi- merkiksi This finger hurts ’tähän sormeen sattuu’) tai symbolista (This city stinks
’tämä kaupunki haisee’) sen mukaan, oival- taako kuulija viittauskohteen puhujan elei- den ja osoitusten vai kokonaistilanteen poh- jalta. Viittauskohde saattaa olla puhujan ha- vaintopiirin ulkopuolellakin (esimerkiksi puhelimessa Hello, is Peter there? ’hei, onko Peter siellä?’). Eksofora voi myös suuntautua kohteeseen, jolla ei Diesselin mukaan ole fyysistä olemassaoloa (esi- merkiksi This is a nice feeling; s. 95).
Temporaalisen eksoforaan ei Diessel kiinnitä lainkaan huomiota (siis sellaiseen kuin Tänä vuonna on paljon mustikoita).
Temporaalinen demonstratiivieksofora on selvästi sekundaaria verrattuna spatiaali- seen, mutta olisi ollut kiintoisaa vaikkapa tietää, onko tämä hetki/päivä/vuosi -tyyp- pinen temporaalinen lähideiksis yleistäkin ei-eurooppalaisissa kielissä.
Anaforiset demonstratiivit (2a) ovat Diesselin määritelmän mukaan samaviittei- siä jonkin edeltävään tekstiin kuuluvan nominilausekkeen kanssa. Ne siis viittaavat sen kanssa samaan kielenulkoiseen kohtee- seen. Kun eksoforinen demonstratiivi oh- jaa kuulijaa suoraan kielenulkoiseen maa- ilmaan, anaforinen orientoi häntä edeltä- vään tekstiin ja vasta sen kautta ulos maa- ilmaan. Tällaisena tekstuaalisena element- tinä anaforinen demonstratiivi rinnastuu 3.
persoonan pronomineihin, nolla-anaforaan, määräiseen artikkeliin ja kielen muihin si- dostimiin (s. 96).
Diessel esittelee erityyppisiä näkemyk- siä siitä, miksi milloinkin käytetään nimen- omaan demonstratiivista sidostinta muiden sijasta. Valinta näkyy vaihtelevan aika lail- la kieli kieleltä. Vaikutuksensa on muun muassa sillä, onko kielessä definiittistä ar- tikkelia tai 3. persoonan pronominia. Jos on, niin tavallinen on järjestys, jossa ensimainin-
taa seuraava viittaus sisältää demonstratii- vin, mutta sen jälkeen referenssiketjussa tulee muita NP:itä (siis ikään kuin suomen sarja eräs mies – tämä mies – hän).
Monissa kielissä jompikumpi tai joku kielen demonstratiiveista a) on painottunut eksoforisen käytön ohessa kielen anafori- seksi valtademonstratiiviksi tai b) on pel- kästään anaforisessa käytössä. Edellisistä Diessel mainitsee esimerkiksi japanin so- kannan, joka eksoforassa tarkoittaa jotain kuulijan lähipiirissä olevaa. Tyypillistä on- kin, että kielen kuulijakeskinen tai sitten etäviitteinen demonstratiivi saa anaforisia tehtäviä. Diessel mainitsee suomen ja war- damanin kielen sellaisina, joissa eksofori- sena distaali demonstratiivi on saanut ana- forisen valtademonstratiivin roolin (s. 99).
Latinassa on demonstratiivi is, jolla on vain anaforista käyttöä. Tässä suhteessa latinan kaltaisia kieliä on Diesselin aineistossa useita: kieliopillistuminen on vienyt entisiä perusdemonstratiiveja pragmaattisiin eri- tyisfunktioihin.
Diesselin diskurssideiksis (2b) ei ole sama asia kuin vaikkapa Lyonsin (1977) textual deixis, vaan ihan erityinen, hyvin keskeinen demonstratiivisen viittaamisen tyyppi. Se määrittyy ennen muuta kohteen mukaan. Diskurssideiktinen demonstratii- vi ei ole samaviitteinen minkään saman tekstin NP:n kanssa (vertaa anaforaan) eikä se luo referenssiketjuja, vaan kyse on viit- taamisesta ja sidostamisesta johonkin sa- massa tekstissä ilmaistuun propositioon tai propositiojoukkoon (termin propositio mel- ko väljässä mielessä). Tekstuaalinen »viit- taus» kohdistuu samalla lauseisiin, sitä laa- jempiin tekstiyksikköihin, kielellisiin tekoi- hin ja niin edelleen. Esimerkiksi jos sanon johonkin toisen esittäämään Tuo ei ole tot- ta, otan kantaa propositioon, mutta jos sa- non Tuo on valhe, puhun puheaktin illoku- tiivisesta merkityksestä (s. 101). Tällä tapaa diskurssideiktinen demonstratiivi sitoo
tekstin yksikköjä toisiinsa: sen, jossa de- monstratiivi esiintyy, siihen, joka on de- monstratiivin kanssa samaviitteinen propo- sitiojoukko tai kielellisenä tekona varsinai- nen viittauskohde. Tähän tekstuaalisuuteen kuuluu, että diskurssideiktinen demonstra- tiivi — päinvastoin kuin anaforinen — voi kytkeä (»viitata») tekstissä eteenpäinkin, olla siis kataforinen: Listen to this: – – (s.
102).
Monet kielet erottavat anaforiset ja dis- kurssideiktiset demonstratiivit toisistaan.
Joissain kielissä jako liittyy morfologiaan.
Esimerkiksi ainussa taa ’tällä tavalla’ on eksoforisen käyttönsä ohessa diskurssideik- tinen demonstratiivi.
Rekognitionaalisen käytön (2c) huo- mioiminen on demonstratiivitutkimuksen uusinta aaltoa. Ilmiöstä on käytetty monia nimityksiä, eikä rekognitionaalinen ole pa- ras mahdollinen (mutta ei ehkä huonompi- kaan kuin omani eli etäanaforinen vuodel- ta 1990). Kyse ei nimittäin ole aina pelkäs- tä tunnistuttavuudesta, vaan mukana voi olla hyvin monenlaista muuta sijoittelua kognitiivisen universumin eri lohkoille ja tasoille (huomaa vaikkapa lausumat Pu- heenjohtajaksi valittin se/tuo/tämä Lippo- nen, joiden tulkinnassa on hyvin monta vaihtoehtoa; oma esimerkkini).
Rekognitionaalinen demonstratiivi on aina adnominaalinen (attribuuttiasemai- nen), ja sen päätehtävä on muistuttaa kuu- lijalle, että lausekkeen referentti on tuttu jostain muualta kuin edeltävästä tekstistä (tai ympäröivästä tilanteesta). Rekognitio- naalinen demonstratiivi siis (pääsääntöises- ti) rakentaa jonkin tavalla tai toisella tutun referentin ensimainintaa diskurssissa (eli tekstissä tai keskustelussa), esimerkiksi I couldn’t sleep last night. That dog (next door) kept me awake ’en voinut nukkua viime yönä; se (naapurin) koira piti minut hereillä’; s. 106. Kyse on siis pragmaatti- sesti presupponoiduista mutta tekstissä vie-
lä mainitsemattomista referenteistä.
Olennaista Diesselin mukaan on myös, että referentin tuttuus on kuulijan ja puhu- jan yksityistä yhteistä tietoa eikä yleistä kulttuurista tietoa (jota merkitään esimer- kiksi englannissa määräisellä artikkelilla, ei demonstratiivillla, esimerkiksi Last night I met the President). Jos kohde on yleisesti tunnettu, rekognitionaalinen demonstratii- vi ilmaisee puhujan ja kuulijan yhteistä, erityistä näkökulmaa; esimerkiksi That Henry Kissinger sure knows his way around in Hollywood. Joissain tapauksissa rekog- nitionaalinen demonstratiivi voi ilmaista
»emotionaalista deiksistä» (esimerkiksi How’s that throat? ’kuinkas se kurkku jak- saa’, s. 107). Tämmöiset huomiot näyttävät istuvan vain osin suomen tyyppiseen kie- leen, jossa rekognitionaalisten demonst- ratiivien käyttö on puhekielessä hyvin run- sasta ja monivivahteista.
Rekognitionaalisella demonstratiivilla varustettuihin NP:ihin voi Diesselin mu- kaan liittyä täydentäviä sivulauseita tai muuta jälki-informaatiota, joka varmistaa tunnistamisen (oma esimerkkini suomesta:
Muistatko sen Erkki-Pekka Mäkisen... siel- tä Messukylästä... joka osti sen kirjailijan talon...) Tämmöiset lisät on kuitenkin ero- tettava kiinteistä sivulauseista, joihin sito- via demonstratiiveja Diessel sanoo »deter- minatiiveiksi»: The true artist is like one of those scientists who – –’todellinen taiteili- ja on kuin sellainen tieteilijä, joka – – (s.
108). Determinatiiveihin palaan tuonnem- pana.
Diessel erottaa rekognitionaalisista de- monstratiiveista myös ne käytänteet, joita hyödynnetään nimenomaan uusien refe- renttien esittelyssä. Tämmöinen on englan- nin painoton this-attribuutti: A few years ago, there was this hippie, long-haired, slo- venly... ’muutama vuosi sitten siellä oli eräs hippi, pitkätukkainen, sotkuinen...’ (s. 109).
Tällaisia demonstratiiveja Diessel pitää
spesifisinä indefiniittisinä artikkeleina (spe- cific indefinite articles) ja osoittaa niitä muistakin kielistä kuin englannista. Diesse- lin mukaan spesifinen indefiniittinen artik- keli on rekognitionaalisen demonstratiivin (edelleen)kieliopillistuma (s. 138).
On kieliä, joissa rekognitionaalisella demonstratiivilla on oma, kieliopillistunei- suudesta kertova muotonsa. Diesselin teks- tistä voi kuitenkin päätellä, että runsaasti näitä ei ole. Yhtä kaikki rekognitionaalinen demonstratiivi on erittäin keskeinen muo- to demonstratiivinkäyttöä, mutta havaitak- seni — esimerkiksi suomessa — huomat- tavan laiminlyöty tutkimuskohde.
Esiteltyään demonstratiivien pragmaat- tiset tyypit Diessel palaa eksoforaan: perus- telemaan eksoforan erityisasemaa. Ekso- fora on Diesselin mukaan prototyyppistä demonstratiivien käyttöä (s. 110), josta muut käytöt ja niiden edelleenkehittymät juontuvat. Diessel asettuu näin selkeästi toiselle kannalle kuin (hänen muuten pal- jon hyödyntämänsä) Himmelmann (1996), jonka mielestä mitään selvää näyttöä ekso- foran primaariudesta ei ole. Diesselin mie- lestä Himmelmannin näkemys pohjaa ylen vähäiseen tietoon eri kielistä, ja tämmöistä ahdasalaisuutta vastaan hän asettaa laajan kieltenvälisen vertailuaineistonsa (s. 110).
Diessel perustelee kantaansa kolmella eri argumentilla. Ensimmäinen näistä tulee hänen oman tutkimuskenttänsä ulkopuolel- ta: lapsenkielen tutkimuksesta. Diessel se- lostaa Clarkin (1978) tutkimusta siitä, mi- ten lapset omaksuvat demonstratiivit. Clar- kin mukaan eleillä ja spatiaalisella osoitta- misella on tärkeä rooli sellaisten lapsen kie- leen hyvin varhain tulevien ilmausten kuin
this, that ja there oppimisessa. Tuo oppimi- nen tapahtuu neljän vaiheen sarjana. Ensin lapsi osoittelee ilman demonstratiivista viit- taamista. Sitten hän liittää osoitteluun de- monstratiiveja. Tämän jälkeen osoitteluun ja esimerkiksi pronominiin kytkeytyy muita kielellisiä aineksia ja syntyy sellaisia il- mauksia kuin this shoe tai that mine. Vasta neljänneksi lapsi oivaltaa, kuinka käyttää demonstratiiveja ilman osoittamista, luot- taen vain tilanteen antamaan informaatioon.
(S. 110.)
Toinen argumentti eksoforan primaariu- den puolesta tulee Diesselin mukaan tunnus- merkkisyysteoriasta. Koska esimerkiksi anaforiset demonstratiivit ovat kieltenväli- sessä vertailussa usein morfologisesti tunnusmerkkisiä verrattuna eksoforisiin (vertaa esimerkiksi usanissa e ja e-ng, länsi- grönlannissa manna ja ta-manna), ne voi- daan nähdä sekundaareina suhteessa ekso- forisiin. Missään Diesselin aineiston kieles- sä ei ole niin, että eksoforinen demonstra- tiivi olisi morfologisesti kompleksisempi kuin anaforinen, mutta päinvastainen ei ole edes harvinaista. Tämä tunnusmerkkisyys- kriteeri pätee eksoforan ja anaforan tai kai- ken demonstratiivien käytön ja rekognitio- naalisuuden erotteluun, mutta ei jostain syystä toimi eksoforan ja diskurssideiksik- sen kesken.
Kolmas Diesselin argumentti on histo- riallinen. Ei tosin ole kielenmuistomerkeis- tä saatavaa tietoa siitä, kuinka endoforan kolme muotoa (eli anafora, diskurssideik- sis ja rekognitionaalisuus) olisivat juontu- neet eksoforasta1, mutta siitä on, kuinka näistä kolmesta kielensisäisen demonstra- tiivisuuden tyypistä on juontunut kieliopil-
––––––––––
1 Tässä kohdin Diessel on nähdäkseni turhan ehdoton. On paljon demonstratiiveja, joiden kehitys eksofori- sesta endoforiseksi on jäljitettävissä. Näitä ovat muun muassa espanjan aquel ’se, tuo’, latinan ecce ille ’katso tuo/se’, venäjän etot (< e ’kas’ + tot ’se, tuo’) ja ruotsin den här (< den ’se, tuo’ + här ’siellä, tuolla’.
listumia: anaforasta 3. persoonan pronomi- neja (erittäin yleinen kehityskulku erisukui- sissa kielissä), diskurssideiksiksestä erilai- sia lausekonnektiiveja, rekognitionaalisuu- desta determinatiiveja. Eksoforasta näitä ei ole suoraan juontunut, mikä asettaa maini- tut kolme endoforan muotoa eksoforan ja kieliopillistuneimpien demonstratiivikäy- tänteiden väliin, etenkin kun otetaan huo- mioon se, mitä lapsen kielellinen kehitys ja toisaalta tunnusmerkkisyysanalyysi tahol- laan opettaa.
KIELIOPILLISTUMISEN TIET Endoforan kolmen muodon johtaminen prototyyppisestä (spatiaalisesta) eksoforas- ta on vain alkua sille detaljikkaalle koko- naiskuvalle demonstratiivien kieliopillistu- misesta, jonka Diessel maalaa teoksensa viimeisessä pääluvussa.
Kuvailtuaan ensin suppeasti mutta an- tavasti kieliopillistumisteoriaa Diessel esit- tää (s. 118) nelijakoisen hahmotelman de- monstratiivien kieliopillistumisen linjoista:
1) Funktionaaliset muutokset: kieliopilli- sen yksikön funktiona ei enää ole ekso- foran tapaan ohjata kuulijan huomiota kielenulkoisen maailman kohteisiin;
yksikkö ei ole enää deiktisesti kontras- tiivinen, siis eri tavalla ohjaava kuin jokin rinnasteinen yksikkö; nämä muu- tokset ovat tapahtuneet siirryttäessä eksoforasta endoforaan.
2) Syntaktiset muutokset: yksikön esiinty- minen on edeltävään vaiheeseen verrat- tuna rajoittuneempaa ja sijoittuu vain tiettyihin syntaktisiin konteksteihin; yk- sikkö on pakollinen tietyissä syntakti- sissa rakenteissa.
3) Morfologiset muutokset: yksiköistä valikoituu käyttöön yksi, useimmiten distaali vaihtoehto; taivutus saattaa ka- dota.
4) Fonologiset muutokset: yksikkö redu- soituu fonologisesti; yksikkö saattaa sulautua muihin vapaisiin muotoihin.
Näiden kriteereiden pohjalta voi mää- rittää, onko demonstratiivi kieliopillistunut ja missä määrin muutos on tapahtunut.
Merkille pantavaa on, että jo ensimmäise- nä mainitut, funktionaaliset muutokset eli endoforistumisen muodot merkitsevät kie- liopillistumista ja että — kuten Diessel ko- rostaa — mitään selvää rajaa endoforisten demonstratiivien ja varsinaisten kieliopil- listen merkitsimien välillä ei ole. On vain enemmän tai vähemmän kieliopillistunei- ta demonstratiiveja (s. 119).
Diessel käyttää paljon tilaa kuvatakseen yllä hahmoteltuja kieliopillistumisen muo- toja ja teitä. Pohdiskelu on poikkeukselli- sen kiinnostavaa ja valaisevaa. Selostan nyt vain muutamaa pääkohtaa. Determinatiivi- suudesta puhun kohta erikseen.
Monesta Euroopankin kielestä (esi- merkiksi slaavilaisista ja romaanisista) tuttu 3. persoonan pronominien synty demonst- ratiiveista on Diesselin mukaan universaa- listikin yleinen ilmiö, jossa kehityksen kul- ku ei aina pysähdy 3. persoonan pronomi- niin, vaan jossa 3. persoonan pronominista voi tulla kliittinen pronomini ja lopulta ver- bin kongruenssia ilmaiseva pääte. Esimerk- kinä tämmöisestä on vaikkapa ranska: lati- nan perusdemonstratiivi ille ’tuo, se’ on ke- hittynyt 3. persoonan pronominin kautta kongruenssin merkitsimeksi eräissä rans- kan varieteeteissa. (Sama pronomini on toi- saalta kieliopillistunut ranskassa myös määräiseksi artikkeliksi.) Suomensukuisis- ta kielistä ei tietääkseni tunneta tätä kehi- tystä kokonaisuudessaan; sen sijaan de- monstratiivien käyttäminen 3. persoonan pronominin sijasta on tuttua muun muassa suomesta ja marista; ja virossahan moni de- monstratiivi on kokonaan muuttunut 3. per- soonan pronominiksi (= ta, nad, tema, ne-
mad).
Relatiivipronominit ovat usein de- monstratiivilähtöä (vaikka vielä useammin entisiä interrogatiiveja). Suomessakin joka on entinen demonstratiivi. Suomesta Dies- sel ei puhu, mutta hän kuvaa havainnolli- sesti, miten saksan anaforinen der ’se (tuo, tämä)’ on voinut kieliopillistua (paitsi artik- keliksi myös) relatiivipronominiksi. (Ver- taa suomen lauseyhdistelmiä Pihalla oli mies; se soitti posetiivia ja Pihalla oli mies, joka soitti posetiivia). Samaan tapaan sivu- lausesyntaksin kehittyessä on syntynyt alis- tuskonjuktioita, esimerkiksi saksan dass ja englannin that (ja muuten myös demonstra- tiivilähtöinen suomen että). Erona on vain se, että alistuskonjuktiot (myös suomen että) ovat olleet kataforisia, kieliopillistuneet Hän sanoi että/näin/tämän: kaunis ilma tänään -tyyppisistä lauseyhdistelmistä.
Määräiset artikkelit ovat miltei kieles- sä kuin kielessä tehtäväänsä kieliopillistu- neita entisiä demonstratiiveja. Perustyyppi- sessä tapauksessa kaikki edellä luetellut kieliopillistumismuutokset koskevat mää- räistä artikkelia: deiksis katoaa, syntaksi, morfologia ja fonologia muuttuvat (vertaa esimerkiksi englannin the-sanaa kielen de- monstratiiveihin, s. 129). Aina ei näin ole:
artikkeli voi taipua luvussa, suvussa ja si- joissa (esimerkiksi saksan der). Monessa kielessä artikkeli on sanan perään liittyvä enkliitti (esimerkiksi romaniassa, bulgarias- sa, ruotsissa ja baskissa). Olennaista artik- kelin merkityksessä on se, että peruskäytös- sään se ilmaisee valikoimatonta tuttuutta, kun taas demonstratiivi viittaa tai yhdistää selektiivisesti määrätaholle tilanteeseen, tekstiin tai tietopiiriin. Kiintoisa on Diesse- lin tieto, että edetessään kieliopillistumis- tiellä määräinen artikkeli voi muuttua pel- kän spesifisyyden (tiettyyden, ei välttämättä tuttuuden) ilmaisimeksi ja lopulta silkaksi suvun tai substantiiviluokan merkitsimek- si (s. 129).
DETERMINATIIVISUUS Suomen kieliopeissa puhuttiin pitkään de- terminatiivisuudesta eli sivulauseviitteises- tä demonstratiivikäytöstä (esimerkiksi Se, joka uniinsa uskoo, varjoaan väistää tai Se, että olet isä, velvoittaa sinua). Kun anglo- amerikkalainen uuden aallon syntaksi löi täällä itsensä läpi 1970-luvulla, tuo katego- ria ja käsite unohdettiin: ei enää nähty suo- men kielessä sellaista, mitä ei merentakai- nen mallinantaja ollut löytänyt englannista (vaikka kategoria toki on englannissakin ja jopa mainitaan joskus englannin kieliopeis- sa). Niinpä onkin ilo tavata vanha tuttu Diesselin kirjassa.
Diessel johtaa determinatiivit demonst- ratiivien rekognitionaalisesta käytöstä. Nii- tä on sekä itsenäisinä pronomineina (esi- merkiksi englannin those who... tai ruotsin dem som...) että epäitsenäisinä attribuuttei- na (esimerkiksi ruotsin de turister som...).
Ruotsista Diessel kiinnittää huomiota siihen kriteeriin, että determinatiivia seuraava sub- stantiivi ei ole määräisessä muodossa, vaik- ka vastaavaa anaforista pronominia tai ar- tikkelia seuraava olisi (vertaa De turisterna fick mycket sol, s. 135–136). Saksasta Diessel mainitsee keskeisen, mutta oudol- la tapaa kahdesta demonstratiivista (= der ja jener) kehittyneen derjenige ’se (joka)’
-muodosteen, jonka käyttö etenkin puhees- sa on syntaktisesti erittäin monivivahteis- ta. Venäjästä Diessel ei puhu mitään, mutta kertoa ehkä ansaitsee, että venäjässä van- ha, deiktisestä käytöstä jäänyt tot-pronomi- ni on kieliopillistunut nimenomaan deter- minatiiviksi (kun taas sen kehittymä etot jatkaa laaja-alaisena ’tämä, tuo, se’ -yleis- demonstratiivina).
Suomessa determinatiivin kieliopillistu- neisuus näkyy muun muassa a) sivulause- siteisen se-pronominin vapaassa viittaus- suunnassa (eteen tai taakse) ja b) semantti- sen kongruenssin puutteena (se, joka ei il-
maise referentin inhimillisyyttä tai ei-inhi- millisyyttä). Se on olennaisesti formaalimpi ja kieliopillisempi yksikkö kuin tavallinen anaforinen tai rekognitionaalinen se, puhu- mattakaan eksoforisesta se-demonstratii- vista.
SUOSITTELEN
Kuten ihan viimeksi sanotusta näkee, Diesselin kirja houkuttelee heti sovelta- maan kieliopillistumis- ja demonstratiivi- oppeja suomeen. Itselleni se on toisaalta antanut myös nostalgisia tuttuuselämyksiä.
Kun 1980-luvulla tutkin itäisten itämeren- suomalaisten kielten ja suomenkin de- monstratiiveja, törmäsin ilmiöihin, joille en löytänyt nimeä ja kuvausta senaikaisessa kirjallisuudessa ja joita sain niin muodoin osoitella ja nimetä omin päin. Nyt Diessel ja hänen soveltamansa pääosin 90-luvun tutkimus näyttää noita ilmiöitä laajassa ty- pologis-vertailevassa valaistuksessa.
Diesselin kirja on sisällöltään laaja, monitasoinen ja innostava, vaikka sivumää- rä on niukahko ja tyyli korutonta. Kaikkea kaikesta siinä ei ole käsitelty, mutta se, mitä siinä on, antaa tutkijalle tankin täyteen puh- tia ja virikkeitä edetä demonstratiivien mer- killisen maailman eri kolkille. Suosittelen kirjaa kaikille kieliopillistumisilmiöistä ja demonstratiiveista kiinnostuneille ja eten- kin niille, joilla on halua ja uskallusta jat- kaa 1980- ja 1990-luvuilla alulle pantua demonstratiivien peruskartoitusta suomessa ja sen lähisukukielissä.
MATTI LARJAVAARA
Sähköposti: matti.larjavaara@helsinki.fi LÄHTEET
ANDERSON, STEPHEN R. – KEENAN, EDWARD
L. 1985: Deixis. – T. Shopen (toim.), Language typology and syntactic de-
scription III s. 259–308. Cambridge:
Cambridge University Press.
BÜHLER, KARL 1934: Sprachtheori: Die Darstellungsfunktion der Sprache.
Jena: Fischer.
CLARK, EVE 1978: From gesture to word: On the natural history of deixis in lan- guage aquisition. Teoksessa J. S. Bru- ner ja A. Garton (toim.), Human growth and development, s. 85–120.
Oxford: Oxford University Press.
FILLMORE, CHARLES J. 1997: Lectures on deixis. Stanford: CSLI Publications.
HALLIDAY, M. A. K. – HASAN, RUQAIYA 1976:
Cohesion in English. London: Long- man.
HIMMELMANN, NIKOLAUS 1996: Demonstra- tives in narrative discourse: A tax- onomy of universal uses. Teoksessa B. A. Fox (toim.), Studies in anapho- ra s. 205–254. Amsterdam: Benja- mins.
–––– 1997: Deiktikon, Artikel, Nominal- phrase: Zur Emergenz syntaktischer Struktur. Tübingen: Niemeyer.
LARJAVAARA, MATTI 1986: Itämerensuomen demonstratiivit I: karjala, aunus, lyy- di ja vepsä. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
–––– 1990: Suomen deiksis. Helsinki: Suo- malaisen Kirjallisuuden Seura.
LYONS, JOHN 1977: Semantics I–II. Cam- bridge: Cambridge University Press.
