269
K
irsti Salmi-Niklanderin tutkimuksen otsikko houkuttelee lukemaan, sillä olemme olleet näkevinäm- me aikuiskasvatuksen tutkimuk- sessa työväen omaehtoisia si- vistyspyrintöjä koskevan tutki- muksen mentävän aukon. Sikä- li kun työväen opinnollista ja si- vistyksellistä toimintaa on ai- kuiskasvatuksen tutkimuksessa tarkasteltu, on niillä viitattu en- nen kaikkea reformistiseen so- siaalidemokraattiseen työväen- liikkeeseen. Esimerkiksi käy se työväenliikkeen ”voittajien his- toria”, jota esitellään ansiok- kaasti vapaan sivistystyön vuosikirjassa Valistus, sivistys, kasvatus. Työväenliikkeen tais- televan siiven pyrinnöt ovat jääneet aikuiskasvatuksessa paljolti tutkimatta. Historiatie- teessä, kulttuurintutkimuksessa ja kansanperinteen tutkimuk- sessa tällaista työtä on kuiten- kin tehty jo jonkin aikaa, kuten näkyy Ulla-Maija Peltosen (Pu- nakapinan muistot, 1996) ja Kirsti Salmi-Niklanderin väitös- kirjoista, molemmat folkloristii- kan alalta.Salmi-Niklander tarkastelee tutkimuksessaan karkkilalaisten työläisnuorten elämää, ajatus- maailmaa ja heidän muodosta- maansa keskusteluyhteisöä 1910- ja 1920-luvuilla. Keskeise-
nä aineistona on Högforsin so- siaalidemokraattisen nuoriso- osaston toimittama ja käsin kir- joittama Valistaja-lehti, joka il- mestyi reilun kymmenen vuo- den ajan, vuosina 1914–1925.
Lehti antaa monikerroksisen ja sisäisesti jännitteisen kuvan 1900-luvun alun työläisnuori- son ajattelusta. Vaikkakin käsin- kirjoitetuilla lehdillä, joita levi- tettiin tietyn yhteisön sisäises- sä verkostossa sekä luettiin ää- neen iltamissa ja kokoontumi- sissa, oli vahva asema ja tärkeä merkitys myös suomalaisissa joukkojärjestöissä, esimerkiksi nuorisoseuroissa, ei niitä ole tutkimusaineistoina juurikaan.
Kuitenkin käsinkirjoitetut leh- det olivat ensimmäisiä maaseu- tuköyhälistön ja työväestön haltuun ottamia kirjallisen ilmai- sun muotoja. Salmi-Niklanderin tarkastelemat karkkilalaisnuoret olivat perheidensä ja yhteisö- jensä ensimmäinen luku- ja kir- joitustaitoinen sukupolvi, joille kirjoitustaidosta muodostui sekä käytännön työväline että luovan yhteisöllisen ilmaisun väline (vrt. informaatio- ja tieto- tekniikka sekä medialukutaito omana aikanamme).
Salmi-Niklander hyödyntää monia eri tutkimusmetodeja sekä analyyttisiä lähestymista- poja Valistaja-lehden erityyppi- siä kirjoituksia (lähi)lukiessaan ja analysoidessaan. Keskeisin tutkimusmetodi on tekstien lä- hiluku (tai diskurssianalyysi), jonka avulla tekijä nostaa esiin viisi teemaa työläisnuorten teksteistä; sosialismin, romant- tisen, kansanomaisen ja moder- nismin sekä valistuksen teeman.
Valistaja-lehden ideologisia KIRSTI SALMI-NIKLAN-
DER(2003). Itsekasvatusta ja kapinaa. Tutkimus Karkki- lan työläisnuorten kirjoitta- vasta keskusteluyhteisöstä 1910- ja 1920-luvuilla. Suo- malaisen kirjallisuuden Seura.
552 s.
ratkaisuja perustelevat sekä agi- taatiota tavoittelevat kirjoituk- set kytkeytyvät luonnollisesti sosialistiseen diskurssiin ja rak- kauskertomukset romanttiseen diskurssiin.
Salmi-Niklander erittelee useita työläisnuorison elämäs- sä keskeisiä teemoja. Yksi niis- tä on työ, jota työläisnuoret, yllätys sinänsä, pohtivat kirjoi- tuksissaan huomattavan vähän.
Tehdastyötä Högforsin rauta- ruukissa käsittelevät tekstit ovat usein fiktiivisesti etäänny- tettyjä.
Kansanomaisesta diskurs- sista työtä tarkasteltaessa huo- mio kiinnittyi työntekijöiden välisiin ristiriitoihin ja hierarki- oihin sekä työhön liittyvään kansanomaisen kerronta- ja pi- lailukulttuuriin. Sosialistisessa diskurssissa työ oli yhtä aikaa sekä elämän ehto ja yhteiskun- nan perusta että kapitalistisen riiston ja orjuutuksen väline.
Romanttisessa työdiskurssissa työ esitettiin luovana toiminta- na ja itsensä toteuttamisen areenana ja välineenä. Työhön liittyvälle valistusdiskurssille oli keskeistä valistuneen ja va- listumattoman työläisen vastak- kainasettelu. Valistunut työläi- nen oli kollektiivisista, saavute- tuista eduista ja sopimuksista kiinnipitävä työläinen. Hän ky- keni erottamaan työ- ja vapaa- ajan toisistaan sekä viettämään valistavaa vapaa-aikaa. Valistu- maton työläinen oli vanki hie- rarkkisessa ja patriarkaalisesti johdetussa tehtaassa. Hänellä ei ollut omaa työn ulkopuolista elämää tai ajatusmaailmaa. Pe- rinteisiin kiinnittyneenä hän ei ymmärtänyt aikojen muuttumis-
KAPPALE SUOMALAISEN AIKUISKASVATUKSEN VAIETTUA HISTORIAA
AIKUISKASVATUS 3/2004 KIRJA-ARVIOITA
270
ta. Työtä käsiteltiin Valistajan teksteissä myös retorisen pu- heen avulla, seuraavassa, vuonna 1921 julkaistussa repor- taasinomaisessa historiikissa Katsaus työmiehen elämään Högforsissa 40 vuotta sitten, tekstissä orjuusretoriikan avulla:
Elämä siihen aikaan oli tosi- aankin orjan elämää. Työpäivät olivat hirveitä: 14, 15 tuntia päi- vässä. Sanomattakin on selvää, minkälainen henkinen taso sen ajan työmiehellä oli. Vapaa ai- kansa hänen täytyi nukkua, sil- lä niin kuin jo mainitsin työpäi- vät olivat pitkiä kestäen kah- deksaan jopa yhdeksään illalla.
Ja aamulla takaisin työhän jo kello viideltä. Se oli ainaista raa- tamista kapitaalin hyväksi. Tai niin kuin Kapteenin hyväksi.
[…] niin kuin jo mainitsin sen ajan työmies ei voinut itseään kehittää ei ruumiillisesti eikä henkisesti. (Salmi-Niklander 2004, 294).
Tutkimus on tehty mikrohis- toriallisella otteella, joka vieras- taa suuria historiallisia kaaria ja synteesejä. Siinä pyritään pi- kemminkin tavoittamaan se ar- kipäiväisen elämän monivivah- teisuus ja ideologinen epäsel- vyys, joka tuppaa häviämään silloin, kun yritetään kertoa suurta tarinaa. Käsillä olevaa tutkimusta onkin kiinnostavaa lukea rinnan vaikkapa Suomen työväenliikkeen historian kanssa, josta vastaansanomat- tomasti näkee sen, kuinka ide- ologiaa on vaikea paeta; ideolo- gia kirjoittaa myös kirjoittajiaan.
Mikrohistoriassa ideologia piiloutuu ja miltei häipyy arki- päiväisten tapahtumien alle, ja voi myös peittyä sinne. Ehkä tästä syystä tutkimuksesta jää sellainen kuva, ettei kansalais- sotakaan dramaattisine ja trau- maattisine kokemuksineen sä-
väyttänyt Karkkilan työläis- nuorisoa. Ainakaan se ei sanot- tavammin näy Valistaja-lehden kirjoituksissa. Onko kysymys tutkijan valinnasta vai aineiston laadusta, sitä ei voi tietää. Tai ehkä kysymys on nimenomaan sellaisesta asiasta, josta pitää vaieta – sekä ulkoisesta uhasta että psyykkisestä pakosta – ja pukea trauma monenmoisten metaforien ja kiertoilmausten kaapuun.
Tässä tutkimuksessa histori- an suuria tapahtumia ei noste- taan esiin oikeastaan millään tavalla. Tekijä ei esimerkiksi viit- taa niihin tapahtumiin, jotka on tavattu sijoittaa tutkimusajan- kohtaan, ja joista alkoivat työ- väenliikkeen hajaannuksen vuodet. Pelkkinä mainintoina ne eivät toki kuulu mikrohistorial- lisen otteen tapaan tuottaa his- toriaa, mutta jokin yleinen ke- hys tai vuosiluvuittain etenevä tapahtumakaavio olisi saattanut selventää kiinnostaa ajankuvaa ja kytkenyt Karkkilan työläis- nuorten tarinat ja kokemukset yleisiin tapahtumiin.
Hiukan puutteelliseksi jää myös otsikon käsite itsekasva- tus, jota olisi voinut tarkastella myös suhteessa suomalaiseen itseopiskelun historiaan ja tut- kimukseen. Kannattaa muistaa Hollon pieni kirjanen Itsekasva- tus ja elämisen taito (1931), joka kertoo käsitteen idean (s. 12).
Salmi-Niklanderin tuhdin (450 sivuisen) ja yksityiskohtai- sen väitöskirjan lukeminen an- taa lukuelämyksiä, jotka suh- teellistavat oman aikamme itse- ään toistavat muutospuheet ja –retoriikan. Mitä tulee ihmisten sosiaaliseen kanssakäymisen keskeisiin ominaisuuksiin ja säännönmukaisuuksiin, voi vain todeta, että kaikki on kuin ennen – mikään ei ole juurikaan
muuttunut. Karkkilalaiset työ- läisnuoret ”chattailivat” käsin- kirjoitetun lehtensä sivuilla muodostaen vuorovaikutuksel- lisen yhteisön, jossa itseä, mui- ta ja maailman menoa saattoi tarkkailla ja kommentoida fiktii- visen roolin kautta ja fiktivoi- dun tekstin avulla, pseudomur- teella (Rauman sellaisella!) kir- joittaen. Kansalaissodan jäl- keen karkkilalaisiinkin nuori- soon pesiytynyt ”tanssiraivo”
aiheutti lähes vastaanvanlaista ideologista ja eettis-moraalista paheksuntaa kuin nuorten suo- simat yliyön kestävät ”ravet”
nykyään.
Itsekasvatusta ja kapinaa on tekijänsä sanoin ”kannanot- to muistamisen puolesta”. Tut- kija pitää Valistaja-lehden tut- kimusaineistoaan konkreettise- na menneisyydestä kertovana dokumenttina, ”jota vasten yk- silön, perheen ja yhteisön muis- titietoa voidaan peilata”. Lisäk- si hän kirjoittaa tutkimustaan läpäiseväksi ohjeeksi: ”En käsit- tele tutkimieni tekstien kirjoitta- jia kohteina vaan kumppaneina – en kirjoita tätä tutkimusta niin- kään heistä tai heidän teksteis- tään kuin yhdessä heidän kans- saan.” Se on hyvä ohje, joka ai- kuiskasvatuksen tutkijoidenkin kannattaa muistaa. Suomessa työväen tutkimusta edistää Työväen historian ja perinteen- tutkimuksen seura, joka julkai- see sekä Väki voimakas -vuosi- kirjaa että yhdessä Työväen perinnelaitosten kanssa Työvä- entutkimus-lehteä. Niistä voi olla iloa silloin, kun tutkitaan suomalaisen aikuiskasvatuksen vaiettua historiaa ja kehitellään vaikkapa radikaalin aikuiskas- vatuksen suuntaviivoja.
Petri Salo ja Juha Suoranta
AIKUISKASVATUS 3/2004 KIRJA-ARVIOITA
