Arvid Liljelundin nuoruus · DIGI

H E L M E R W I N T E R

ARVID LILJELUNDIN NUORUUS

ERIPAINOS VARSINAIS-SUOMEN MAAKUNTAKIRJA 3:STA

78

täjäiset ja perinnöt eivät olleet suuret, ja varmasti kaupungin suuri tulipalo 1855, joka vahingoitti Liljelundienkin kotia, oli omiaan vaikeuttamaan perheen toimeentuloa.

Nämä tulevan taiteilijan vanhemmat eivät ajan tavan mukaan olleet saaneet muuta kuin koti- ja rippikouluopetusta. Isä, luon­

taisen kyvykkäänä, oli kuitenkin hankkinut itselleen myöskin kir­

joitustaidon, joten hän pystyi antamaan lapsilleen opetuksen ensi alkeet, mikäli siihen aikaa riitti varsinaiselta ammattityöltä ja niiltä monilta yleisiltä toimilta, joita hänelle pienen paikkakunnan oloissa käsityöläisten edustajana runsaasti karttui. Niinpä räätälimestari Liljelund m. m. oli vuonna 1868 perustetun ja vielä nykyäänkin elävän Uudenkaupungin käsityöläisyhdistyksen perustajia. Kau­

pungin historiankirjoittaja Kaukovalta mainitsee häntä muutenkin käytetyn monissa luottamustoimissa.

Huolimatta luonteensa vakavuudesta ja hiljaisuudesta, joka räätälimestari Liljelundilla ja hänen vaimollaan oli yhteisenä omi­

naisuutena, hän kuitenkin saavutti lastensa sydämellisen luottamuk­

sen ja ymmärtämyksen siinä määrin, että heistä Viktor vielä van­

hoilla päivillään muistelee isää "miesten parhaimpana” ( ”en pärla biand männen” ). Lapsia karttui perheeseen vuosien vieriessä seit­

semän, nimittäin tytär Justiina Vilhelmiina (s. 1842), ja pojat, tuleva taiteilijamme Emanuel Arvid (s. 20. 1. 1844), Johan Ferdinand (s. 1847), Viktor Ludvig (s. 1849), Axel Adrian (s.

1852), Isaak Vilhelm (s. 1854) ja noin puolivuotiaana kuollut Frans Oskar (s. 1856).

Kuten sanottu oli koti suhteellisen varaton. Päivät pitkät, kello kuudesta aamulla kello kymmeneen illalla riitti työtä. Vaikka Liljelund aikoinaan olikin kaupungin parhaaksi tunnettu vaatturi- mestari, ja toinen porvari toisensa jälkeen hänen työhuoneestaan sai uuden surtuutin ja muut tarpeelliset vaatekappaleet, eivät vuosi­

tulot kuitenkaan koskaan nousseet 1,200 markkaa korkeammaksi.

Paljon ei näinollen riittänyt lasten koulutukseen, vaikka äitikin puolestaan koetti perheen taloudellista asemaa huojentaa hoita­

malla kahta lehmää, jotka antoivat hieman leivän särvintä. — Vaa­

timaton, 36 markan suuruinen lisätulo vuosittain saatiin sitäpaitsi vieraalle luovutetun porstuakamarin vuokrasta. Talon muut huo­

neet: makuuhuone, keittiö ja työhuone olivat perheen omassa hal­

lussa, joten voimme ymmärtää, että ahtaus oli suuri, varsinkin kun

79 ajoittain isän apuna omien poikien pieninä ollessa vielä oli oppi- poikiakin. Ehkä osittain näistä ahtaista oloista johtui molempien vanhempien kivulloisuus; he kuolivat suhteellisen aikaisin 52— 53 vuoden iässä.

Liljelundin kotitalo Uudessakaupungissa.

Talvisin lapset ahkeraan käyttivät läheistä Kukonmäkeä kelkka- mäkenään ja toisinaan he saivat lähteä kaupungin lähilahtiin luis­

telemaan, mutta yleensä oli tuvan lämpö heistä mieluisampi. Kesällä sen sijaan houkuttelivat ihanat marjametsät ja Janhuan lahden uimaranta heitä luonnon helmaan lähtemään. Vuoroin lapset pää­

sivät viikoksi tai pariksi isovanhempien, enon ja serkkujen luo Birkholmaan tai ulkosaariston Tevaluotoon isoäidin sisaren luo, joka oli sikäläisen luotsi Liljan vaimo. — Näillä kesäretkillä pojat lähinnä kiintyvät isoisäänsä, Adrian Hollmeniin, Ison ja Vähän Birkholman omistajaan. Hän ei koskaan ollut erikoisemmin harras­

tanut maanviljelystä, vaan todellisena saaristolaisena harjoitti pää­

asiallisesti merenkulkua. Omalla aluksellaan hän usein oli käy­

nyt Tukholmat, Tallinnat, Riiat y. m. rantalaivurien kauppapaikat.

Eräällä matkallaan hän kuitenkin oli lastin purkauksessa taittanut jalkansa ja parisen kylkiluuta, mistä seurasi pitkäaikainen, toi­

80

vottomalta näyttävä sairaus. Tällöin hän luovutti talonpidon pojal­

leen, ja näin hänelle jäi sitten parannuttuaan aikaa kalasteluun ja muuhun pikkuaskarteluun. Myöhemmällä iällään hän oli pit­

kän aikaa lautamiehenä ja sai sitten herastuomarin arvonimen.

Ukon ominaisuuksia oli myös leikillisyys ja kerskailuhalu, jonka muistona vieläkin paikkakunnalla elää hänen sanantapansa ”tääll’

oo rohtu niin ku Birkholman kaapiss’.” Häneltä on siis varmaan Arvid Liljelund perinyt leikillisyytensä ja rikkaan mielikuvituk­

sensa. Birkholmassa vieraileville tyttärensä pojille ukko valmisti monta juhlahetkeä ottamalla heidät mukaan aamuisille haukikoukun kokemisretkille. Kertojani, Viktor Liljelund, vieläkin muistaa, miten hän 3— 4 vuotisena näki isoisän kantavan selässään haukea, jonka pyrstö laahasi maata, vaikka ukko oli lähes kahden metrin mit­

tainen.

Tällaisia ilonhetkiä riitti kuitenkin vain kesän ajaksi. Muu osa vuotta kului ahkeraan työskentelyyn kotona räätälin pöydällä, jonka istujiksi tuli kolme pojista, tai koulussa, jonka käymiseen isä Lilje­

lund vaikeuksista huolimatta koetti hankkia pojilleen tilaisuutta.

Yleensä menestyivät nuoret Liljelundit hyvin koulussa, — tyttärelle ei ajan katsantokannan mukaan koulusivistys ollutkaan tarpeen, vaan Miina sai jo aikaisin tottua auttamaan äitiä taloudessa. — Hyväpäinen Ferdinand veli, jota Uudenkaupungin ala-alkeiskoulun taitava rehtori Wiwolin ylimääräisesti ohjasi saksan- ja latinan­

kielissä, tuli apteekkioppilaaksi Raumalle. Farmaseuttina hän työs­

kenteli Pietarissa, proviisorina Helsingissä, kunnes tuli Ylimarkun ja myöhemmin Someron apteekkariksi. Toverien keskuudessa hän oli tunnettu lempinimellä Smörjelund, kun taas Arvidia hänen am­

mattinsa mukaan mainittiin nimellä Oljelund. — Viktor oli luok­

kansa paras oppilas ja niinpä toisinaan sattui, että hän opettajan, Gustav Vilhelm Bergrothin, ollessa "sattuneesta syystä” poissa tun­

nilta, sai hoitaa opettajan tehtävät. Myöskin hän omana kouluaika­

naan oli niin sanotun sunnuntaikoulun apuopettajana. Koska Viktor omasi huomattavat taiteelliset taipumukset, kehoittivat monet uuskaupunkilaiset häntäkin antautumaan taiteilijauralle veljen esi­

merkkiä noudattaen, mutta nämä aikeet eivät kuitenkaan toteutu­

neet. Hän oli sittemmin vaatturina Uudessakaupungissa ja Helsin­

gissä, jossa hän harrastaen ammattitaidon kohottamista, lisäsi omia tietojaan ja pitkät ajat hoidettuaan Helsingin ammattikoulujen tar-

1869 1869 Liljelundin äidin vanhemmat Birkholmasta.

1871 Liljelundin vanhemmat.

#

kastajan virkaa nykyään nauttii ansaittua vanhuuden lepoa las­

tensa parissa.

Hyvin menestyivät koulussa ja sittemmin kunnollisesti suorit­

tivat elämäntehtävänsä myöskin nuorimmat veljeksistä, terveydel­

tään heikko Axel, räätälinkisälli Helsingissä ja Vilhelm eli ” Isak iloinen poika” (kuten hän itseään nimitti sisarelleen kirjoittamis­

saan kirjeissä) puuseppämestari ja kehyskauppias, joka myös osoitti huomattavia taiteellisia taipumuksia. Syyttä ei Arvid rak­

kaasta velisarjasta puhuessaan sanokaan kirjeessään: ” De kunna se, att det ligger i familjen Liljelund, att ha sinne för skön konst”.1 Taiteellisia ominaisuuksia voinee erikoisemmin havaita äidin puolisessa suvussa, sillä sen esi-isät, Putsaaren Kleemolat, olivat aikoinaan tunnettuja laivan- ja veneenrakentajia, ja ehkä kuului heihin myöskin Putsaaren Matti, Uudenkaupungin vanhan kirkon tornin rakennusmestari. Niin voinee ajatella heidän taiteellisen sil­

mänsä periytyneen jälkeläisillekin. Kleemolasta polveutuu muu­

ten myöskin tunnettu Liljestrandien sivistyssuku.

Mitä Arvidiin tulee, tuntuu kuin hän ei alussa olisi erikoisem­

min harrastanut opiskelua. Ainakin osoittavat Uudenkaupungin ala-alkeiskoulun säilyneet tutkintopöytäkirjat hänen järjestysnume­

ronsa vain hitaasti kohonneen. Aluksi hän oli luokkansa viimeisiä oppilaita ja mainitaanpa hänestä kerran ajan'drakooniseen tapaan

"straffad med stut för obotlig lättja” (rangaistu selkäsaunalla parantumattoman laiskuuden takia). Kuritus lieneekin langennut hyvään maaperään, sillä hänen erotodistuksensa mainitsee näistä asioista seuraavaa:

"Oppilas E m a n u e l A r v i d L i l j e l u n d , joka on synty­

nyt 20 päivänä tammikuuta 1844, kirjoitettu ensimmäisen luokan suo­

malaisen luokan oppilaaksi 2 päivänä helmikuuta 1853, josta hän 25 elokuuta 1856 on eronnut, on k i i t e t t ä v ä n käytöksen ja v ä l t ­ t ä v ä n ahkeruuden ohella verrattuna luokan vaatimuksiin saavut­

tanut t y y d y t t ä v ä t taidot, joka täten todistetaan Uudessakau­

pungissa 25 päivänä elokuuta 1856. C. Q. W iwolin.”

Arvid joutui keskeyttämään koulunkäyntinsä verraten aikaisin ryhtyäksensä ansiotyöhön isänsä ammatissa. Viime vuosisadalla 82

1 ” He saattavat nähdä, että Liljelundin perheellä on taipumuksia kauno­

taiteeseen.”

uuskaupunkilaiset eivät yleensä kyenneet hankkimaan lapsilleen korkeampaa opetusta, sillä koulunkäynti Turussa oli useimmille liian rasittavaa. Koulunsa päätettyään Arvidkin siis jatkoi pereh- tymistään isänsä käsityöhön, hän kun tämän sanojen mukaan oli

83

”Viuluniekka” 1863. Uudenkaupungin Museossa.

Arvid Liljelundin piirustus.

"syntynyt räätäliksi”. Mutta pojassa oli jo varhain herännyt halu ruveta taiteilijaksi. Kynää ja sivellintä hän käytti aina kuin vain siihen tilaisuutta oli, ja herätti taipumuksillaan huomiota. Isä vas­

tusti kuitenkin jyrkästi näitä suunnitelmia. Kerrotaan hänen sano­

neen pojalleen: ”Se on paljasta laiskuutta ja herraksi pyrkimistä.

Pysy sinä räätälinä ja ansaitse leipäsi kunniallisella tavalla, kuten

84

minäkin, äläkä rupea maailmaa kiertämään.” Rehtori Wiwolinin välityksellä suostuttiin kuitenkin siihen, että pojan piti saada "töh­

riä paperia” mielensä mukaan, sitten kun hän ensin oli saanut kisälli- kirjan.

Myöhemmällä iällä Arvid Liljelund kyllä leikkiä laskien puhuu saaneensa hyviä aiheita räätälinpöydällä istuessaan. Muiden muassa hän kertoo aikoneensa maalata "lihavan fläskborgarin" kauppaa hieromassa räätälin työhuoneessa. Tästä siis näemme, miten jo aikaisin tosielämän ja arkisen aherruksen kuvat viehättävät tulevan taiteilijan silmää. Samalla on meidän kuitenkin todettava, että Arvid myöhemmin katkeruudella ajattelee elämänsä "ainoata vastoinkäy­

mistä", joka isän tahdon mukaan niin moneksi vuodeksi sitoi hänet räätälin pöydälle ikäkautena, jolloin monet muut saivat nuoruu- tensa herkimmät hetket omistaa taiteilijaksi valmistautumiseen.

Sama ajoittainen katkeruus ilmenee eräässä toisessakin kirjeessä, jossa hän mainitsee Liljelundin velisarjasta, että se on "katajan juuressa kasvanut". Vaaditun kisällikirjan Arvid Liljelund sai 1862 Rauman räätäliammattikunnalta, ja hänen kerrotaan itse pitäneen tätä todistusta erittäin suuressa arvossa.

Mutta lukuunottamatta suosijansa rehtori Wiwolinin innostavaa ja kehittävää opetusta, nuori käsityöläinen sunnuntaikoulussa erikoi­

sella mielenkiinnolla otti osaa maalarimestari Olanderin piirustus- tunteihin, jolloin hän veljensä kertoman mukaan myöskin sai harjoi­

tella mustaliitupiirustusta. Maalarimestari Olander oli itse pieni tai­

teilija ja hänen kättensä tuotetta ovat m. m. Uudenkaupungin uuden kirkon erikoismalliset ikkunaverhot, joissa etupäässä sinikeltaisin värein valkoisella pohjalla esiintyvät tavallisimmat raamatulliset ver­

tauskuvat: karitsa, palmu, kalkki, risti y. m. Opettajan pojan, rovasti Karl Olanderin, kertoman mukaan maalarimestari ainakin myöhem­

min neuvoi esimerkiksi puita maalatessa käyttämään eräänlaista täplämaalausta.

Muudan Arvid Liljelundin tämänaikaisista piirustuksista on säi­

lynyt, nimittäin "Viuluniekka" (1863). Voimme kuvitella nuoren räätälinkisällin iloa, kun hän tunnustukseksi osottamastaan harras­

tuksesta ja taidosta, lukukauden lopussa toimeenpannussa näytte­

lyssä sai palkinnoksi hopeaisen piirtimen (ritstift), jonka eräät kaupunkilaiset olivat tarkoitusta varten- lahjoittaneet. Mutta ei siinä kyllin onnea! Vietettiinpä eräitä nimipäiviä tähän aikaan taval­

85 lista vilkkaammassa Uudessakaupungissa, jonne m. m. oli majoi­

tettuna osa Viipurin jalkaväkirykmenttiä, suomalaisen everstin Hästeskon johdossa. Näille Liljelundin elämässä käänteentekeville, tehtailija F. A. K. Toiletin nimipäiville, toukokuun 21 päivänä

”Oma kuva” (1871.) (Ateneumin kokoelmissa).

Arvid Liljelundin maalaus.

1863 toi tulevan taiteilijan suosija ja avustaja, senaikaisen Uuden­

kaupungin merkkimies, jo edellä monasti mainittu rehtori Karl Gustav Wiwolin mukanaan Liljelundin vähäistä aikaisemmin piir­

tämän jäljennöksen "Viulunsoittaja”. Liljelundin taitavasti tekemä piirros herätti vieraissa ansaittua huomiota. Tuloksena oli, että vieraat rehtori Wiwolinin sekä eversti Hästeskon ja nimipäivien viettäjän yhteisestä aloitteesta keräsivät keskuudestaan varoja avustaakseen Liljelundia, 19-vuotiasta räätälinkisälliä Turun piirus­

86

tuskouluun, uuskaupunkilaissyntyisen hovimaalari R. W . Ekmanin oppilaaksi, tavallaan siis jatkamaan pienen Uudenkaupungin arvo­

kasta taidetraditiota. Hauska sattuma on, että Ekmanin ja Lilje- lundin syntymätalot, jotka nykyään museon toimesta ovat muisto- kilvellä varustetut, ovat lähinaapureja sijaiten kulmittain Alisen- kadun ja Pohjoistullikadun leikkauskohdassa.

Hovimaalari Ekmanilta, jolle asiasta oli kirjoitettu, saatiin sitten suopea vastaus ja kehoitus opintojen jatkamiseen. Näin arvovaltai­

seen suositukseen kilpistyi isänkin vastenmielisyys taiteilijauraa kohtaan, ja muutamien varakkaiden kaupunkilaisten luvattua vuo­

tuista avustusta lähti nuori ”taituritaimi” Arvid Liljelund syys­

kuussa 1863 Turkuun alkamaan varsinaisia opintojaan taiteen ohdakkeisella polulla.

Helmer Winter.

Uudenkaupmigi!

kansankirjasto

Arvid Liljelundin 100-vuotis muisto.

Tänään tulee kuluneeksi 100 vuotta uuskaupunkilaisen tai­

teilijan Arvid L i l j e l u n d i n syntymästä. Hän oli hovimaa­

lari R. W. Ekmanin oppilas ja kohosi sittemmin huomatta­

vaksi tekijäksi etupäässä muo­

to- ja laatukuvamaalarina.

Suomen taiteen historiassa hä­

nellä on katoamaton, kunnia­

kas sijansa.

Seuraavassa julkaisemme lehtori Helmer W in t e r i n kirjoittaman kuvauksen tai­

teilijan lapsuudesta ja varhai­

semmista nuoruusvuosista.

Vuonna 1839 saapui Raumalta Uu­

teenkaupunkiin köyhä räätälinkisälli Emanuel Liljelund (syntynyt 1. 10.

1818). Säilyneistä tiedoista päätellen ei hänen lapsuus- ja nuoruusaikansa Raumalla ollut kovinkaan valoisaa ja helppoa. Äitinsä kuoltua, jonka huo­

lehtijana ja auttajana hän oli ollut, hän päätti siirtyä paremmille leipä- maille, taloudellista nousukauttaan alkavaan Uuteenkaupunkiin. Täällä nuori räätäli heti menestyi niin hyvin, että hänet, pian mainitaan paikkakun­

nan parhaimpana räätälinä. Kauan ei kestänyt, ennenkuin nuori mestaris- mies huomasi, että ”ihmisen ei ole hyvä yksinänsä olla”. Purjehdus- ja kalamatkoillaan hän lienee tutustu­

nut tulevaan vaimoonsa, Birkholman

"herastuomarin” Adrian Hollmenin 'hoikkaan ja heiveröiseen tyttäreen, Justiina Mathildaan. Kesäkuun kau­

neimmillaan kukkiessa 1841 vietettiin iloiset häät kotisaaressa ’hemma i skrud” (kotona morsiuspuvussa), kuten vihkiäisten toimittaja pastori J. J. Korsman on kirkonkirjoihin merkinnyt. Taidolla ja tarmolla työs­

kennellen uuttera ja raitis nuori per­

heenisä jatkoi entistä ammattiaan ensin vuokrahuoneistossa Alisen- ja Pohjoistullikadun kulmassa, talossa, jonka siihen aikaan omisti luotsi ja entinen laivamies Mats Karlsson.

Myöhemmin siirryttiin omaan Oravan korttelikunnassa sijaitsevaan taloon, jonka hankkimiseen nuoren räätäli- mestarin suunnitelmat jo aikaisin olivat tähdänneet, ja jonka rakennuk­

siin hän itse monipuolisena miehenä kuuluu tehneen piirustukset. Perheen taloudellinen tila ei ollut ”loistava”, päinvastoin, sillä herastuomarin tyt- tären myötäjäiset ja perinnöt eivät olleet suuret, ja varmasti kaupungin suuri tulipalo 1855, joka vahingoitti Liljelundienkin kotia, oli omiaan vai­

keuttamaan perheen toimeentuloa.

Nämä tulevan taitelijan vanhem­

mat eivät ajan tavan mukaan olleet saaneet muuta kuin koti- ja rippikou- luopetusta. Isä, luontaisen kyvyk­

käänä, oli kuitenkin hankkinut itsel­

leen myöskin kirjoitustaidon, joten hän pystyi antamaan lapsilleen ope­

tuksen ensi alkeet, mikäli siihen aikaa riitti varsinaiselta ammatityöltä ja niiltä monilta yleisiltä toimilta, joita hänelle pienen paikkakunnan oloissa käsityöläisten , edustajana runsaasti

karttui. Niinpä räätälimestari Lilje­

lund m.m. oli vuonna 1868 perustetun ja vielä nykyäänkin elävän Uuden­

kaupungin käsityöläisyhdistyksen pe­

rustajia. Kaupungin historiankirjoit­

taja Kaukovalta mainitsee häntä muutenkin käytetyn monissa luotta­

mustoimissa.

Huolimatta luonteensa vakavuu­

desta ja hiljaisuudesta, joka räätäli- mestari Liljelundilla ja hänen vai­

mollaan oli yhteisenä ominaisuutena, hän kuitenkin saavutti lastensa sydä­

mellisen luottamuksen ja ymmärtä­

myksen siinä määrin, että heistä Vik­

tor vielä vanhoilla päivillään muiste­

lee isää ”miesten parhaimpana” (”en pärla bland männen”). Lapsia karttui perheeseen vuosien vieriessä seitse­

män, nimittäin tytär Justiina Vilhel­

miina (s. 1842), ja pojat, tuleva taitei­

lijamme Emanuel Arvid (s. 20. 1.

1844), Johan Ferdinand (s. 1847), Vik­

tor Ludvig (s. 1849), Axel Adrian (s.

1852), Isaak Vilhelm (s. 1854) ja noin puolivuotiaana kuollut Frans Oskar (s. 1856).

Kuten sanottu ci* koti suhteellisen varaton. Päivät pitkät, kello kuudesta aamulla kello kymmeneen illalla riit­

ti työtä. Vaikka Liljelund aikoinaan olikin kaupungin parhaaksi tunnettu vaatturimestari, ja toinen porvari toi­

sensa jälkeen hänen työhuoneestaan sai uuden surtuutin ja muut tarpeel­

liset vaatekappaleet, eivät vuositulot kuitenkaan koskaan nouseet 1.200 markkaa korkeammaksi. Paljon ei näinollen riittänyt lasten koulutuk­

seen, vaikka äitikin puolestaan koetti perheen taloudellista asemaa huojen­

taa hoitamalla kahta lehmä, jotka antoivat hieman leivän särvintä. —

Vaatimaton, 36 markan suuruinen li­

sätulo vuosittain saatiin sitäpaitsi vie raalle luovutetun porstuakamarin vuokrasta. Talon muut huoneet, ma­

kuuhuone, keittiö ja työhuone olivat perheen omassa hallussa, joten voim­

me ymmärtää, että ahtaus oli suuri, varsinkin kun ajoittain isän apuna omien poikien pieninä ollessa vielä oli oppipoikiakin. Ehkä osittain näis­

tä ahtaista oloista johtui molempien vanhempien kivulloisuus; he kuolivat suhteellisen aikaisin 52—53 vuoden iässä.

Talvisin lapset ahkeraan käyttivät läheistä Kukonmäkeä kelkkamäke­

nään ja toisinaan he saivat lähteä kaupungin lähilahtiin luistelemaan, mutta yleensä oli tuvan lämpö heistä mieluisampi. Kesällä sen sijaan hou­

kutelivat ihanat marjametsät ja f Janhuan lahden uimaranta heitä luonnon helmaan lähtemään. Vuoroin lapset pääsivät viikoksi tai pariksi isovanhempien, enon ja serkkujen luo Birkholmaan tai ulkosaariston Tevaluotoon isoäidin sisaren luo, jo­

ka oli sikäläisen luotsi Liljan vaimo.

— Näillä kesäretkillä pojat lähinnä kiintyvät isoisäänsä, Adrian Holl- m£nin, Ison ja Vähän Birkholman omistajaan. Hän ei koskaan ollut eri­

koisemmin harrastanut maanviljelys­

tä, vaan todellisena saaristolaisena harjoitti pääasiallisesti merenkulkua.

Omalla aluksellaan hän usein oli käy­

nyt Tukholmat, Tallinnat, Riiat ym.

rantalaivurien kauppapaikat. Eräällä matkallaan hän kuitenkin oli lastin purkauksessa taittanut jalkansa ja parisen kylkiluuta, mistä seurasi pit­

käaikainen, toivottomalta näyttävä sairaus. Tällöin hän luovutti talon­

pidon pojalleen, ja näin hänelle jäi sitten parannuttuaan aikaa kalaste- luun ja muuhun pikkuaskarteluun.

Myöhemmällä iällään hän oli pitkän aikaa lautamiehenä ja sai sitten he­

rastuomarin arvonimen. Ukon omi­

naisuuksia oli myös leikillisyys ja kerskailunhalu, jonka muistona vie­

läkin paikkakunnalla elää hänen sa- nantapansa ”tääll’ oo rohtu niin kum Birkholman kaapiss’.” Häneltä on siis varmaan Arvid Liljelund perinyt leikillisyytensä ja rikkaan mielikuvi­

tuksensa. Birkholmassa vieraileville tyttärensä pojille ukko valmisti mon­

ta juhlahetkeä ottamalla heidät mu­

kaan aamuisille haukikoukun koke- misretkille.

Tällaisia ilonhetkiä riitti kuitenkin vain kesän ajaksi. Muu osa vuotta kului ahkeraan työskentelyyn kotona räätälin pöydällä, jonka istujiksi tuli kolme pojista, tai koulussa, jonka käymiseen isä Liljelund vaikeuksista huolimatta koetti hankkia pojilleen tilaisuutta. Yleensä menestyivät nuo­

ret Liljelundit hyvin koulussa, — tyttärelle ei ajan katsantokannan mukaan koulusivistys ollutkaan tar­

peen, vaan Miina sai jo aikaisin tot­

tua auttamaan äitiä taloudessa. — Hyväpäinen Ferdinand veli, jota Uu­

denkaupungin ala-alkeiskoulun taita­

va rehtori Wiwolin ylimääräisesti oh_

jasi saksan- ja latinankielissä, tuli apteekkioppilaaksi Raumalle. Farma­

seuttina hän työskenteli Pietarissa, proviisorina Helsingissä, kunnes tuli Ylimarkun ja myöhemmin Someron apteekkariksi. Toverien keskuudessa hän oli tunnettu lempinimellä Smör- jelv-nd kun taas Arvidia hänen am­

mattinsa mukaan mainittiin nimellä

Oljelund. — Viktor oli luokkansa pa­

ras oppilas ja niinpä toisinaan sattui, että hän opettajan, Gustav Vilhelm Bergrothin, ollessa "sattuneesta syys­

tä” poissa tunnilta, sai hoitaa opet- ajan tehtävät. Myöskin hänen omana kouluaikanaan oli niin sanotun sun­

nuntaikoulun apuopettajana. Koska Viktor omasi huomattavat taiteelliset taipumukset, kehoittivat monet uus- kaupunkilaiset häntäkin antautu­

maan taiteilijauralle veljen esimerk­

kiä noudattaen, mutta nämä aikeet eivät kuitenkaan toteutuneet. Hän oli sittemmin vaatturina Uudessakaupun.

gissa ja Helsingissä, jossa hän harras­

taen ammattitaidon kohottamista, li­

säsi omia tietojaan ja pitkät ajat hoi­

ti Helsingin ammattikoulujen tarkas­

tajan virkaa.

Hyvin menestyivät koulussa ja sit­

temmin kunnollisesti suorittivat elä­

mäntehtävänsä myöskin nuorimmat veljeksiltä, terveydeltään heikko Alex, räätälinkisälli Helsingissä ja Vilhelm eli ”Isak iloinen poika” (ku­

ten hän itseään nimitti sisarelleen kirjoittamissaan kirjeissä) puuseppä- mestari ja kehyskauppias, joka myös osoitti huomattavia taiteellisia taipu- mukisa. Syyttä ei Arvid rakkaasta veiisarjasta puhuessaan sanokaan kirjeessään: ”De kunna se, att det ligger i familjen Liljelund, att har sinne för skön konst”.

(”He saattavat nähdä, että Lilje- lundien perheellä on taipumuksia kaunotaiteeseen.”)

Taiteellisia ominaisuuksia voinee erikoisemmin havaita äidin puolises­

sa suvussa, sillä sen esi-isät, Putsaa­

ren Kleemolat,: olivat aikoinaan tun­

nettuja laivan- ja veneenrakentajia,

ja ehkä kuului heihin myöskin Put­

saaren Matti, Uudenkaupungin van­

han kirkon tornin rakennusmestari.

Niin voinee ajatella heidän taiteellisen silmänsä periytyneen jälkeläisillekin.

Kleemolasta polveutuu muuten myös tunnettu Liljestrandien sivistyssuku.

Mitä Arvidiin tulee, tuntuu kuin hän ei alussa olisi erikoisemmin har­

rastanut opiskelua. Ainakin osoitta­

vat Uudenkaupungin ala-alkeiskou­

lun säilyneet tutkintopöytäkirjat hä­

nen järjestysnumeronsa vain hitaasti kohonneen. Aluksi hän oli luokkansa viimeisiä oppilaita ja mainitaanpa hänestä kerran ajan drakooniseen ta­

paan ”strafi'ad med stue för obotlig lättja” (rangaistu iselkäsaunalla pa­

rantumattoman laiskuuden takia).

Kuritus lieneekin langennut hyvään maaperään, sillä hänen erotodistuk­

sensa mainitsee näistä asioista seu- raavaa:

”Oppilas E m a n u e l A r v id L i 1- j s 1 u n d, joka on syntynyt 20 päivä­

nä tammikuuta 1844, kirjoitettu en­

simmäisen luokan suomalaisen luo­

kan oppilaaksi 2 päivänä helmikuuta 1853, josta hän 25 elokuuta 1856 on eronnut, on ki i t e 11 ä v ä n käytök­

sen ja v ä l t t ä v ä n ahkeruuden ohella verrattuna luokan vaatimuk­

siin saavuttanut t y y d y t t ä v ä t taidot, jotka täten todistetaan Uudes­

sakaupungissa 25 päivänä elokuuta 1856.

C. G. Wiwolin.”

Arvid joutui keskeyttämään kou­

lunkäyntinsä verraten aikaisin ryh- tyäksensä ansiotyöhön isänsä amma­

tissa. Viime vuosisadalla uuskaupun- kilaiset eivät yleensä kyenneet hank­

kimaan lapsilleen korkeampaa ope­

tusta, sillä koulunkäynti Turussa oli useimmille liian rasittavaa. Koulun­

sa päätettyään Arvidkin siis jatkoi perehtymislään isänsä käsityöhön, hän kun tämän sanojen mukaan oli

"syntynyt räätäliksi”. Mutta pojassa oli jo varhain herännyt halu ruveta taiteilijaksi. Kynää ja sivellintä hän käytti aina kuin vain siihen tilaisuut­

ta oli, ja herätti taipumuksillaan huo­

miota. Isä vastusti kuitenkin jyrkästi näitä suunnitelmia. Kerrotaan hänen sanoneen pojalleen: ”Se on paljasta laiskuutta ja herraksi pyrkimistä.

Pysy sinä räätälinä ja ansaitse leipäsi kunniallisella tavalla, kuten minäkin, äläkä rupea maailmaa kiertämään.”

Rehtori Wiwolinin välityksellä suos­

tuttiin kuitenkin siihen, että pojan piti saada ”töhriä paperia” mielensä mukaan, sitten kun hän ensin oli saa­

nut kisällikirjan.

Myöhemmällä iällä Arvid Liljelund kyllä leikiä laskien puhuu saaneensa hyviä aiheita räätälinpöydällä istues­

saan. Muiden muassa hän kertoo ai­

koneensa maalata ”lihavan fläskbor- garin” kauppaa hieromassa räätälin työhuoneessa. Tästä siis näemme, mi­

ten jo aikaisin tosielämän ja arkisen aherruksen kuvat viehättävät tulevan taiteilijan silmää. Samalla on meidän kuitenkin todettava, että Arvid myö­

hemmin katkeruudella ajattelee elä­

mänsä ”ainoata vastoinkäymistä*”, joka isän tahdon mukaan niin mo­

neksi vuodeksi sitoi hänet räätälin pöydälle ikäkautena, jolloin monet muut saivat nuoruutensa herkimmät hetket omistaa taiteilijaksi valmis­

tautumiseen. Sama ajoittainen katke­

ruus ilmenee eräässä toisessakin kir­

jeessä, jossa hän mainitsee Lilje­

lundin veiisarjasta, että se on ”kata- jan juurella kasvanut”. Vaaditun ki­

sällikirjan Arvid Liljelund sai 1862 Rauman räätäliammattikunnalta, ja hänen kerrotaan itse pitäneen tätä to­

distusta erittäin suuressa arvossa.

Mutta lukuunottamatta suosijansa rehtori Wiwolinin innostavaa ja ke­

hittävä opetusta, nuori käsityöläinen sunnuntaikoulussa erikoisella mielen­

kiinnolla otti osaa maalarimestari Olanderin piirustustunteihin, jolloin hän veljensä kertoman mukaan myös­

kin sai harjoitella mustaliitupiirustus- ta. Maalarimestari Olander oli itse pieni taiteilija ja hänen kättensä tuo­

tetta ovat m.m. Uudenkaupungin uu­

den kirkon erikoismalliset ikkunaver­

hot, joissa etupäässä sinikeltaisin vä­

rein valkoisella pohjalla esiintyvät tavallisimmat raamatulliset vertaus­

kuvat: karitsa, palmu, kalkki, risti ym. Opettajan pojan, rovasti Karl Olanderin, kertoman mukaan maala­

rimestari ainakin myöhemmin neuvoi esimerkiksi puita maalatessa käyttä­

mään eräänlaista täplämaalausta.

Muudan Arvid Liljelundin tämän- aikaisista piirustuksista on säilynyt, nimittäin ”Viuluniekka” (1863). Voim­

me kuvitella nuoren räätälinkisällin iloa, kun hän tunnustukseksi osoitta­

mastaan harrastuksesta ja taidosta, lukukauden lopussa toimeenpannussa näyttelyssä sai palkinnoksi hopeaisen piirtimen (ritstift), jonka eräät kau­

punkilaiset olivat tarkoistusta varten lahjoittaneet. Mutta ei siinä kyllin onnea! Vietettiinpä eräitä nimipäiviä tähän aikaan tavallista vilkkaammas.

sa Uudessakaupungissa, Jonne mm.

oli majoitettuna osa Viipurin jalka­

väkirykmenttiä, suomalaisen everstin

Hästeskon johdossa. Näille Liljelun- din elämässä käänteentekeville, teh­

tailija F. A. K. Toiletin nimipäiville, toukokuun 21 päivänä 1863 toi tule­

van taiteilijan suosija ja avustaja, senaikaisen Uudenkaupungin merkki»

mies, jo edellä monasti mainittu reh­

tori Karl Gustav Wiwolin mukanaan Liljelundin vähäistä aikaisemmin piirtämän jäljennöksen ”Viulunsoit-' taja”. Liljelundin taitavasti tekemä piirros herätti vieraissa ansaittua huo­

miota. Tuloksena oli, että vieraat rehtori Wiwolinin sekä eversti Häs­

teskon ja nimipäivien viettäjän yhtei.

sestä aloitteesta keräsivät keskuudes­

taan varoja avustakseen Liljelundia, 19-vuotiasta räätälinkisälliä Turun piirustuskouluun, uuskaupunkilais- syntyisen hovimaalari R. W. Ekmanin oppilaaksi, tavallaan siis jatkamaan pienen Uudenkaupungin arvokasta taidetradiota. Hauska sattuma on, että Ekmanin ja Liljelundin syntymätalot, jotka nykyään museon toimesta ovat muistokilvellä varustetut, ovat lähi­

naapureja sijaiten kulmittain Alisen- kadun ja Pohjoistullikadun leikkaus- kohdassa.

Hovimaalari Ekmanilta, jolle asias­

ta oli kirjoitettu, saatiin sitten suopea vastaus ja kehoitus opintojen jatka­

miseen. Näin arvovaltaiseen suosituk­

seen kilpistyi isänkin vastenmielisyys taiteilijauraa kohtaan, ja muutamien varakkaiden kaupunkilaisten luvattua vuotuista avustusta lähti nuori ”taitu_

ritaimi” Arvid Liljelund syyskuussa 1803 Turkuun aloittamaan varsinaisia opintojaan taiteen ohdakkeisella po­

lulla.