Poliittinen postmoderni

62 •

niin&näin

^3/97

K I R J A T

Naissubjektin rakennustelineillä

Kolmannessa osassa Marjo Kylmänen ja Tei- ja Enoranta tuovat teorian lähelle tutkijaa.

Heidän kirjoituksensa kuvaavat naissubjektiu- den rakentumista kytköksissä feministisen liikkeen vaiheisiin. Kylmäsen artikkeli on ker- tomus tieteellisestä matkasta, jonka hän teki kolmen vuoden ajan valmistellessaan tutkiel- maa Gertrud Steinin romaanista Ida. Kylmä- sen kyydissä lukija tutustuu myös eurooppa- laisen ja yhdysvaltalaisen feministisen kirjal- lisuudentutkimuksen vaiheisiin, kritiikkiin ja vastakritiikkiin. Artikkelissa pohdittavia kysy- myksiä ovat mm. se, tarvitseeko naiskirjailijaa puolustaa nimenomaan naisena, ja minkälai- nen teoria on milloinkin käyttökelpoinen tut- kimukseen.

Itselleni vaikein artikkeli on Teija Eno- rannan kirjoitus quebeciläisestä Nicole Bros- sardista. Enorannan teksti on lennokasta ja riemukasta kuten ilmeisesti myös Brossar- dinkin mutta varsin vaikeaselkoista. En esi- merkiksi ymmärrä, mitä Enoranta tarkoittaa seuraavalla lauseella: “ Brossardin käsitys subjektiivisuudesta on kollektiivista tilaa, jos- sa vapaiksi integroituneiden naisten sosiaali- nen, poliittinen ja intiimi kanssakäyminen to- teutuu spiraalimuodostelmassa neljännessä ulottuvuudessa.” (S. 132)

Brossardin mukaan nainen on kolonia- lisoitu. Patriarkaatissa hän elää väkivaltaises- sa fiktiossa alistettuna ja riistettynä sekä ajettuna maskuliinisen fantasian idealisoi- maan poseerausasentoon, jossa hän voi vain änkyttää, valehdella ja puhua itseään vastaan.

On vain kaksi hahmoa, jotka eivät ole miehen naiselle asettamia: lesbo ja amatsoni. Jos Brossardin luonnehtima synkkä kuva pitää paikkansa, miehillä ja naisilla ei ole mahdolli- suutta yhdessäoloon tai edes kommuni- kaatioon.

Valovuoden edellä

Naissubjekti ja postmoderni lähestyy teoreettis- ta aihettaan selkeästi ja havainnollisesti. Kirja on osoitus siitä, miten abstraktit teemat voidaan kä- sitellä ymmärrettävästi. Artikkelit ovat kauttaal- taan hyvin rakennettuja ja hyvin kirjoitettuja. Kir- ja on toimitettu hyvin, ja Kososen johdanto- artikkeli onnistuu johdattamaan asiaan perehtymättömänkin lukijan sisälle kirjan post- moderniin feministiseen kehykseen.

Antologia sopii oppikirjaksi, tutkimuksen lähteeksi ja kaikille, joita kiinnostaa (postmoder- ni) feminismi tai subjektiteoriat. Kirja osoittaa, miten feministinen tutkimus on valovuoden edellä niin sanotusta miestutkimuksesta. Samal- la artikkelit onnistuvat näyttämään, miten kirjal- lisuudentutkimus voi vapautua itseriittoisesta tekstin ja tyylin vankilasta, ja tutkija voi rohkais- ta itseään katsomaan ikkunasta ulos maailmaan.

Siellä se on, eikä se heti pure.

Arto Jokinen

P O L I I T T I N E N POSTMODERNISMI

Tuija Pulkkinen, The Postmodern and Politi- cal Agency. University of Helsinki, 1996. 272 s.

K

yllä, sana ‘postmoderni’ todellakin esiin- tyy Tuija Pulkkisen viime vuonna ilmesty- neen, poliittisen toimijuuden luonnetta kos- kevia teorioita tarkastelevan väitöskirjan otsi- kossa. Pulkkinen onnistuu kuitenkin käyttä- mään tätä ikävällä tavalla inflatoitunutta käsi- tettä poikkeuksellisen informatiivisesti ja luomaan jäntevän ja jäsentyneen kokonai- suuden muutaman keskeisen käsitteellisen erottelun ympärille. Pulkkisen projekti on varsin laaja ja kunnianhimoinen, ja on ilah- duttavaa, että joku kerrankin uskaltaa käsitel- lä kysymyksiä, jotka ihan oikeasti ovat tärkeitä.

Toimijuus ilman toimijoita

Pulkkinen määrittelee postmodernin anti- foundationalistiseksi ajattelutavaksi, joka on luopunut etsimästä ilmiöiden lopullista ”pe- rustaa” tai muuttumatonta ”ydintä”, kiinnittää huomiota tiettyihin moderniin ajattelutapaan liittyviin hierarkkisiin dikotomioihin (kuten perusta/ päällysrakenne, todellisuus/ tulkinta, luonto/ kulttuuri) ja epäilee historianfiloso- fisten edistyskertomusten käyttämistä mo- raalisten ja poliittisten päätösten perustana.

Tätä postmodernia asennetta Pulkkinen ottaa tehtäväkseen puolustaa ja hänen ongelmak- seen muodostuu kysymys subjektista. Voi- daanko poliittinen toiminta käsitteellistää ilman oletusta ytimellisestä ja suljetusta perusyksiköstä, jolla on yksiselitteinen “oma tahto”?

Postmodernia vastaan asettuvaa moder- nia yhteiskuntateoriaa Pulkkinen ei tarkastele minkäänlaisena monoliittina, vaan viittaa tuttuun jakoon liberaalin ja hegeliläis-marxi- laisen perinteen välillä. Nämä kaksi modernia perinnettä operoivat omilla käsitejärjestel- millään, joissa samoilla sanoilla (kansalaisyh- teiskunta, vapaus, demokratia, intressi) on lähes vastakkaisia merkityksiä. Koska niiden taustalla olevat poliittiset ontologiat poikkea- vat ratkaisevasti toisistaan, on myös post- modernin taholta tulevan kritiikin oltava sensitiivinen näille eroille. Kuitenkin sekä liberalismin transsendentaali yksilösubjekti (autonominen kansalainen) että hegeliläinen transsendentaali yhteisösubjekti (autonomi- nen kansakunta) näyttäytyvät postmodernille yhtä lailla illusorisina konstruktioina. Yhteistä moderneille poliittisille ontologioille on Pulk- kisen mukaan niiden utooppinen perspektii- vi, lopullisen sovituksen ja emansipaation ho- risontti. Liberalismin vallasta vapautumisen

utopia kieltää vallan väistämättömän läsnä- olon kaikkialla sosiaalisessa todellisuudessa ja depolitisoi monia asioita nähdessään valta- suhteet vain erillisten yksilöiden välisinä ulkoisina suhteina. Hegeliläis-marxilainen val- lan haltuunoton ja täydellistämisen utopia puolestaan tähtää oletetun yhteistahdon to- teutumiseen ja yhteisön täydelliseen itse- hallintaan, mikä käytännössä aina tarkoittaa erojen tukahduttamista.

Esimerkkeinä postmodernia asennetta lähestyvistä ajattelijoista Pulkkinen esittelee Michel Foucault’n, Jean-François Lyotardin ja Judith Butlerin. Pulkkinen yhdistelee Foucault’n ja Lyotardin ajatuksia tavalla, joka saa ne näyttämään hyvinkin yhteensopivilta ja toisiaan täydentäviltä. Toisaalta Pulkkinen tarkastelee Foucault’ta ensisijaisesti liberalis- tisten yksilösubjektiteorioiden kriitikkona, joka problematisoi oletuksen transsenden- taalista, ”intressiensä” pohjalta ”valintoja”

tekevästä yksilötoimijasta, kun taas Lyotard on hänelle hegeliläis-marxilaisen perinteen sisäisen keskustelun jatkaja, ”postmodernin rajalla” oleva yhteisösubjektiteorioiden krii- tikko. Toisaalta taas voidaan ajatella Fou- cault’n genealogisen metodin kyllä periaat- teessa riittävän kaikenlaisten “yhtenäisten subjektien” dekonstruktion välineeksi, mutta Lyotardin puoleen on käännyttävä epäili- jöiden kysyessä, onko poliittinen arviointi ilman autonomista arvioinnin subjektia yli- päänsä mahdollista, ja jos on, niin miten tällainen arviointiprosessi sitten on käsit- teellistettävissä. Koska Foucault itse ei juuri- kaan suostunut systemaattisesti tarkastele- maan tällaista ”puhtaan teoreettista näen- näisongelmaa”, on hänen valtateoriastaan käydyillä keskusteluilla taipumusta muuttua tässä pisteessä kovin hedelmättömiksi. Pulk- kisen ratkaisu, vetoaminen Lyotardin käsit- teeseen differend (jossa on kyse eräänlai- sesta epäoikeudenmukaisesti kohdelluksi tu- lemisen kokemuksesta vailla kielellisiä keino- ja osoittaa vääryyden tapahtuneen) ja ajatuk- siin ”arvioinnista ilman kriteerejä”, vie näh- däkseni asioita ainakin hiukan eteenpäin onko-ongelmaa-oikeastaan-olemassa-vai-ei -jankkaamisesta.

Kontrastiksi Foucault’lle ja Lyotardille Pulkkinen pyrkii osoittamaan useiden mui- den postmodernin suuntaan hapuilleiden teoreetikoiden jääneen kiinni tiettyihin mo- derneihin päähänpinttymiin. Esimerkiksi Richard Rorty tuo kyllä nietzscheläistä perspektivismiä liberaaliin poliittiseen teori- aan, mutta ei kykene kyseenalaistamaan oletusta transsendentaalin yksilösubjektin

”alkuperäisestä vapaudesta”. Jean Baudril- lardin ironisen esitystavan taustalta Pulkkinen puolestaan erottaa voimakkaan moraalisen sitoutumisen hegeliläis-marxilaisen perinteen mukaisiin ideaaleihin. Seyla Benhabibin diskurssietiikasta ja Jurgen Habermasin kommunikatiivisen toiminnan teoriasta löy-

3/97

niin&näin

• 63

K I R J A T

tyy sekä hegeliläisiä elementtejä että vaikut- teita liberalistisesta ontologiasta: he ovat on- nistuneet yhdistämään nämä kaksi modernia perinnettä, mutta eivät ole pystyneet ylittä- mään kumpaakaan.

Vaikka kyse onkin suurista linjoista eikä mitä-kukakin-todella-sanoi-eksegetiikasta, Pulkkinen onnistuu suhteellisen hyvin (aina- kin yksioikoista Habermas-luentaansa lu- kuunottamatta) välttämään filosofiassa niin kovin suositun olkinukke-argumentaation.

Mahdollisesti kuitenkin puhuminen eksplisiit- tisemmin vain yksittäisistä teksteistä (eikä siis henkilöistä ja näiden “modernisuudesta” tai

“postmodernisuudesta”) olisi helpottanut en- tisestään huomion kiinnittämistä argumen- taation etenemiseen eikä joidenkin ajattelijoi- den ehkä osakseen saamaan epäoikeuden- mukaiseen kohteluun.

Feminismin postmoderni

Hahmottelemaansa postmodernia näkökul- maa poliittiseen toimijuuteen Pulkkinen täs- mentää ja konkretisoi tarkastelemalla suku- puoleen ja seksuaalisuuteen liittyvää feminismin sisäistä keskustelua. Tässä kes- kustelussa johdonmukaisimpana postmoder- nistina esitellään Judith Butler, kun taas aina- kin jossain määrin “puolitiehen” modernin kritiikissään ovat Pulkkisen mukaan jääneet mm. Carole Pateman, Donna Haraway ja Teresa de Lauretis.

Pulkkinen osoittaa Judith Butlerin onnistu- neen soveltamaan Foucault’lta omaksuma- ansa genealogista metodia monissa kysy- myksissä johdonmukaisemmin kuin Foucault itse. Dekonstruoidessaan modernin perusta/

päällysrakenne-tyyppisen erottelun biologi- seen ja sosiaaliseen sukupuoleen (sex vs.

gender) Butlerin ei edes epäsuorasti tarvitse olettaa olemassaolevaksi mitään kulttuurin ja valtasuhteiden ulkopuolella olevaa ”luonnol- lista sukupuolta” tai ”luonnollista seksuaali- suutta”: hänen heteroseksuaaliseksi matrii- siksi kutsumansa valtarakenne tuottaa ne molemmat.

Feministisen teoriaperinteen kuvailussa on ollut tapana tehdä erotteluja “liberaalei- hin”, “marxilaisiin”, “radikaalifeministisiin” ja

“postmoderneihin” lähestymistapoihin. Tä- mä kuitenkin yleensä tapahtuu monien pääl- lekkäisten ja epämääräisiksi jäävien kriteerien perusteella: hyvin pitkälle kyse on tutkimuk- sen aihealueista, jossakin määrin tutkijan itseidentifikaatiosta tai poliittisten johtopää- tösten ”radikaaliudesta” ja vain joiltakin osin siitä, mitä Pulkkinen kutsuu ajattelun taustal- la olevaksi “poliittiseksi ontologiaksi”. Tämän vuoksi Pulkkisen erottelut moderni/ postmo- derni ja liberaali/ hegeliläinen vaikuttaisivat selkeydessään huomattavan käyttökelpoisilta työkaluilta myös feministisen teorian kentän tarkastelemiseksi systemaattisesti yhdestä määrätystä näkökulmasta, vaikka hän itse ei

senkaltaiseen laajamittaisempaan kartoitus- työhön ryhdykään.

Pulkkinen kritisoi molempia moderniin fe- minismiin liittyviä foundationalistisia projek- teja: toisaalta aidon “ naiserityisyyden” ja olemuksellisen eron etsimistä, toisaalta taas keinotekoiseksi mielletyn sukupuolen takana olevan aidon “perusihmisyyden” etsimistä.

Vaikka postmoderni lähestymistapa näkeekin

“naiseuden” , “mieheyden”, “lesbouden” ja

“heterouden” kaikki yhtä lailla tuotettuina kertomuksina, performanssina ja jäljittelynä, tämä identiteettien kontingenttius ei Pulkki- sen mukaan kuitenkaan muuta niitä yhtään vähemmän todellisiksi, saati sitten abstraktin yksilön ”vapaiksi valinnoiksi”. Tällaisen mo- dernin vastakkainasettelun tilalle Pulkkinen hahmottelee vision antiessentialistisesta ”ni- mien politiikasta”, joka ei oleta yhteisölliselle identiteetille mitään perustaa, joka voitaisiin

”löytää” ja josta voitaisiin ”tulla tietoisiksi”, mutta joka kuitenkin tunnustaa poliittisen liit- toutumisen perustuvan yhteiseen identiteet- tiin eikä ”yhteneviin intresseihin” sellaisena kuin moderni liberaali perinne ne näkee.

Kyse on väistämättä aina myös identitee- teistä, jos hyväksytään foucaultlainen näke- mys valtasuhteesta sen osapuolten identi- teettien määrittäjänä ja Lyotardin käsitys polittisesta toiminnasta ilmaisujen etsimisenä epäoikeudenmukaisesti kohdelluksi tulemi- sen tunteelle.

Yksi Pulkkisen keskeinen huomio on, että postmodernin kritiikkiin yleensä liittyvä rela- tivismin pelko perustuu siihen kyseenalai- seen oletukseen, että ‘ sosiaalinen’ jotenkin olisi vaarassa joko kadota kokonaan tai aina- kin sirpaloitua toisistaan täysin irrallisiksi saarekkeiksi. Tässä mielessä Seyla Ben- habibin esittämän Lyotard-kritiikin kritiikki on yksi Pulkkisen lähestymistavan ymmärtämi- sen tärkeimpiä avaimia. Pulkkisen mukaan Seyla Benhab kritisoi Lyotardia ottamatta huomioon sitä, että Lyotardille, kuten Hegelillekään, sosiaalisen olemassaolo ei si- nänsä ole (tai voikaan olla) uhattuna tai riip- puvainen sen kummemmin häiriöttömän kommunikaation ja yhteisen kielen mahdolli- suudesta kuin vaikkapa yhteiskuntasopimuk- sen solmimisestakaan. Lyotardille sosiaalinen edeltää loogisesti yksilöiden olemassaoloa ja hänen hegeliläisen perinteen kritiikkinsä pe- rustuu ”vain” siihen, ettei tällä sosiaalisella hänen mukaansa voi olla mitään määrättyä si- sältöä, joten se ei voi muuttua tahtovaksi ja toimivaksi subjektiksi. Pulkkinen menee ta- vallaan vielä Lyotardiakin pidemmälle väittäesssään, että moraalinäkemysten sisältöjen lisäksi myös itse moraalisen arvion- tikyvyn olemassaolo on kulttuurin tuotetta.

Kuitenkaan edes tämän seikan tiedostaminen ei ole uhka moraalin olemassaololle: olipa moraalinen arviointikyky kulttuurisesti tuotet- tua tai ei, se on silti olemassaoleva tosiasia.

Pulkkiselle postmoderni ei ole uuskon-

servatiivista nihilismiä, relativismia tai epäpo- liittista estetismiä, vaan johdonmukaisesti sovellettuna erittäin poliittinen ja politisoiva asennoitumistapa ympäröivään maailmaan.

Pulkkisen mukaan ”radikaalien liikkeiden ei tarvitse perustua utopioille” , mutta kirjan lukeneellekin tämä slogan jää konkreettiselta sisällöltään melko avoimeksi. Kuten Pulkki- nen osoittaa, postmoderni sekularismi on tässä kulttuurisessa ja historiallisessa kon- tekstissa varsin radikaali positio sovellettuna sukupuolta ja seksuaalisuutta koskeviin kysy- myksiin. Mutta voidaanko tästä tehdä mitään yleistyksiä? Mitkä ovat yksittäistapausten analyysiin keskittyvän genealogisen metodin soveltamisen ja poliittisen käyttökelpoisuu- den rajat? Takaako toimijoiden itseymmär- ryksen muutos “yleisesti” konstruktionisti- sempaan ja kontekstuaalisempaan suuntaan jo itsessään identiteettipolitiikan muuttuvan

“joustavammaksi, vivahteikkaammaksi ja te- hokkaammaksi” vai tarvitaanko tietoista

“ postmodernisointia” myös käytännön ja yleisten teorioiden väliin jäävillä tasoilla?

Onko utopioille sijaa politiikassa edes pelkik- si kontingenteiksi työkaluiksi käsitettyinä?

Joka tapauksessa Pulkkisen kirja auttaa löytämään nämä kysymykset ja mahdollistaa siirtymisen kohti konkreettisempaa osoit- taessaan tietyt abstraktit kysymyksen- asettelut tarpeettomiksi. Ja se lieneekin post- modernin tärkein anti poliittiselle teorialle.

Kaisa Luoma

AJATUKSIA AJATTELUSTA, KIELESTÄ JA MERKITYKSESTÄ

Panu Raatikainen (toim.), Ajattelu, kieli, merkitys. Analyyttisen filosofian avain- kirjoituksia. Suom. Tuomo Aho, Janne Hiipakka, Anssi Korhonen, Tuomas Nevan- linna, Panu Raatikainen, Juha Savolainen, Tiina Seppälä ja Risto Vilkko. Gaudeamus, Helsinki 1997. 453 s.

1

Vaikka Gottlob Frege erotti yli sata vuot- ta sitten toisistaan kielellisen ilmaisun

“mielen” ja “merkityksen” ja vaikka Hilary Putnam parikymmentä vuotta sitten jälleen koetti selvittää “merkityksen” merkityksen, merkityksen käsite ei ole lakannut vaivaa- masta filosofeja. Meille on yhä enemmän tai vähemmän epäselvää, mitä se, että sanoil- lamme ja lauseillamme on merkitys ja että ne viittaavat todellisuuteen (puhumattakaan sii- tä, että ne joskus epäonnistuvat viittaamis- pyrkimyksessään), itse asiassa merkitsee.

Kahden modernin kielifilosofian klassik- koartikkelin, Fregen “Über Sinn und Bedeu- tung” (“Mielestä ja merkityksestä”, 1892) ja Putnamin “ The Meaning of ‘Meaning’”