KANSAINVÄLISEN ADOPTIOVANHEMPIEN KÄSITYKSIÄ HAASTEISTA JA ADOPTIONJÄLKEISEN TUEN JA PALVELUIDEN TARPEESTA
Kevät 2008
Pro gradu-tutkielma
Sosiaalityön koulutusohjelma Lapin yliopisto
Maija-Leena Lehto
SISÄLLYS
1 JOHDANTO...2
2 KANSAINVÄLINEN ADOPTIO JA PALVELUIDEN TARJONTA...5
2.1. Kansainvälisestä adoptiosta ja adoptioprosessin sisällöstä...5
2.2 Adoptioperheille suunnattuja palveluita...14
2.3 Kansainvälisen adoption ja palveluiden kehittäminen...21
3 MONISÄIKEINEN VANHEMMUUS...27
3.1 Vanhemmuuden määrittelyä ja arviointia...27
3.2 Käsityksiä adoptiovanhemmuudesta ja adoptiovanhemmuuden erityispi- irteistä...36
4 TUTKIMUKSEN TOTEUTTAMINEN...46
4.1 Tutkimuksen lähtökohta ja tutkimusasetelma...46
4.2 Tutkimusaineiston kerääminen ja tutkimusjoukko...50
4.3 Fenomenografinen lähestymistapa aineiston analyysissä...55
4.4 Eettiset kysymykset...60
5 ADOPTIOVANHEMPIEN NIMEÄMIÄ HAASTEITA...63
5.1 Yksilöllinen ja yhteisöllinen vuorovaikutus...63
5. 2 Palvelurakenteen aiheuttamia haasteita adoptioperheille...73
6 ADOPTIOVANHEMPIEN KÄSITYKSIÄ PALVELUISTA...81
6.1 Adoptioperheiden tukeminen ja kohdennettavuus...81
6.2 Adoptioperheiden arkea ja voimavaroja tukevien ilmiöiden huomioiminen palvelurakenteessa...89
7 POHDINTA...94
LÄHTEET...103
LIITTEET...110
1 JOHDANTO
Kansainvälinen adoptio on viimevuosina lisääntynyt ja tulee tulevaisuudessa lisääntymään entisestään. Kansainvälisyyden, monikulttuurisuuden ja globalisaation myötä ihmisten asenteet ovat lisänneet adoptioiden määrää ja kiinnostusta adoptioprosessia kohtaan. Ihmisillä on kuitenkin yksilölliset syynsä adoptiovanhemmuuteen. Yhtenä syynä voi olla lapsettomuus, joka näyttää lisääntyvän yhteiskunnassamme. Toisaalta myös ihmisten suvaitsevaisuus on lisännyt kiinnostuneisuutta adoptiolasten kasvattamiseen. Adoptioaiheisia pro gradu-tutkielmia on tehty etenkin adoptioprosessista ja lakisääteisestä adoptioneuvonnasta, mutta laajempia tutkimuksia kansainvälisestä adoptiosta on tehty varsin vähän. Adoptiopalvelunantajina toimivat Pelastakaa Lapset ry, Interpedia ry ja Helsingin kaupungin sosiaalivirasto, jotka ovat saaneet sosiaali- ja terveysministeriöltä luvan adoptiotoiminnan järjestämiseen. Adoptioneuvontaa antavat Pelastakaa Lapset ry ja kuntien sosiaalitoimet. Sosiaalityön osalta adoptiotoiminnan osaaminen on keskeistä, koska adoptoiminen edellyttää aina lakisääteistä adoptioneuvontaa, jota antaa sosiaalityöntekijä.
Tutkielmassani tarkastelen yhteiskunnassamme ajankohtaista ja lisääntyvää aihetta, kansainvälistä adoptiota. Aikaisemmat tutkielmat ovat tarkastelleet, miten adoptioneuvonta toimii käytännössä adoptiohakijoiden näkökulmasta ja mitä mieltä he ovat sosiaalityöntekijän antamasta neuvonnasta.
Adoptiopalveluiden antaminen on vaativaa sosiaalityötä, sillä siinä vaikutetaan monen ihmisen tulevaisuuteen kokonaisvaltaisesti. Palveluiden tulisi tukea hakijoita koko adoptioprosessin ajan lapsen edun mukaisesti. Adoptiopalveluihin kuuluvat myös jälkipalvelut, jossa sosiaalityöntekijän tulee ohjata ja tukea perhettä lapsen saavuttua vanhempiensa luokse. Sosiaali- ja terveysministeriön laatiman oppaan (1998, 30) mukaan jälkipalvelu on adoptioneuvonnan antajan tarjoamaa apua ja tukea adoptioon liittyvissä asioissa lapselle, adoptiovanhemmille, biologisille vanhemmille sekä sisaruksille jopa vuosikymmeniä lapseksiottamisen jälkeen. Adoptiovanhemmille on tärkeää saada halutessaan keskustella adoption jälkeenkin adoptioon ja lapsen
kehitykseen liittyvistä asioista adoptioneuvonnan antajan kanssa. Tutkimuksessa käsittelen laajempana kokonaisuutena adoptionjälkeisen tuen ja avun saantia, koska jälkipalvelu -terminä kattaa vain osan adoptioperheille suunnatusta palvelusta.
Jälkipalveluita osana lakisääteistä adoptioneuvontaa ja adoptionjälkeisiä palveluita on tutkittu vain vähän. Vasta näinä päivinä adoptionjälkeisten palveluiden kehittämistä on alettu pitää tärkeänä osana vanhemmuuden tukemista. Mielestäni adoptionjälkeisten palveluiden huomioiminen olisi yhtä tärkeää kuin neuvonta ennen lapsen saapumista perheeseen. Tämän vuoksi haluan suunnata tutkimukseni adoptionjälkeisten palveluiden tarpeellisuuteen ja toimivuuteen osana adoptiopalveluita. Kiinnostuneisuus kohdistuu palveluihin ja niiden kehittämiseen osana adoptioprosessia. Tarkastelen tutkielmassani aihetta vanhempien käsitysten kautta ja pyrin kehittämään adoptiopalveluita heidän tarpeiden mukaisiksi. Adoptiovanhempien käsityksien tutkimisessa käytän apuna fenomenografista lähestymistapaa.
Tutkimuksen empiiristä aineistoa kerään haastattelemalla adoptiovanhempia yksilö- ja parihaastattelun avulla. Teemahaastattelun avulla selvitän, kuinka adoptionjälkeiset palvelut toimivat käytännössä, ovatko vanhemmat saaneet riittävästi tukea ja apua lapsen tultua perheeseen sekä millaista palvelua vanhemmat kaipaisivat. Lapsen tultua uuteen kotiin, on varauduttava myös mahdollisiin haastaviin tilanteisiin, joissa vanhemmat tarvitsevat sosiaalista tukea ja ohjausta. Adoptiopalvelunantajan on huomioitava perheen kokonaistilanne, niin vanhempien voimavarat kuin lapsen etu ja kehitys. Adoptio voi olla ilon keskellä myös kriisivaihe. Madeleine Katsin ja Anne Kranckin (1989, 153) mukaan seurantavaihe on tärkeä lapsen uuteen kotiin tulon jälkeen, sillä ensimmäisten kuukausien aikana luodaan pohja lapsen ja vanhempien suhteen muodostumiselle. Myös ympäristö reagoi aina, kun perheeseen tulee adoptiolapsi. Ennen kaikkea adoptio on lapselle muutostilanne, jopa kriisi.
Perheen kannalta tämä saattaa olla hankala vaihe, jolloin vanhempien saama tuki ja apu auttavat heitä jaksamaan ja selviämään tilanteesta.
Tutkimukseni tarkoituksena on hankkia tietoa, jonka pohjalta voidaan kehittää sosiaalityötä ja adoptiopalveluita sekä huomioida asiakkaiden palvelujen tarpeet etenkin adoptionjälkeisten palveluiden osalta. Tutkimukseni tarkoituksena on kehittää adoptiopalvelunantajien ja sosiaalityöntekijöiden työtä ja osaamista adoptioprosessissa ohjaajana ja tukijana sekä kehittää palveluita tarpeita vastaaviksi. Nykyään adoptiotietämys on varsin heikkoa muun muassa kunnan sosiaalihuollossa. Tarvitaan lisää tietoa ja erityisosaamista adoptioon liittyvissä asioissa. Myös palveluohjauksen kannalta adoptiotietämys on edellytys adoptiovanhempien ohjaamisessa tarpeidenmukaisiin palveluihin. Palveluiden kehittämisen tarkoituksena on saada mahdollisimman joustava palveluverkosto, joka huomio adoptioasiakkaiden yksilölliset tarpeet.
Tutkimukseni alussa käsittelen kansainvälistä adoptiota ja adoptioperheille suunnattua palveluiden tarjontaa. Kansainvälisen adoption ja adoptioprosessin tuntemus auttaa tutkimukseni tarkoituksen ja tavoitteiden hahmottamisessa.
Teoriaosassa käsitteellistän vanhemmuutta ja tarkastelen sen eri ulottuvuuksia.
Vanhemmuuden käsitteellistämisen kautta tarkastelen adoptiovanhemmuutta, joka luo myös erilaisia piirteitä vanhemmuudelle. Empiirisessä osassa pyrin avaamaan tutkimusprosessiani ja sen eri vaiheita. Aineistonanalyysin kautta tarkastelen aineistosta saamiani tuloksia ja pohdin, millaisia mahdollisuuksia palveluilla on kohdata adoptioperheitä ja millaisia palveluita tulisi kehittää, jotta ne vastaisivat adoptiovanhempien kokemiin haasteisiin tarkoituksenmukaisella tavalla.
2 KANSAINVÄLINEN ADOPTIO JA PALVELUIDEN TARJONTA
2.1. Kansainvälisestä adoptiosta ja adoptioprosessin sisällöstä
Suomen kansainvälisten lapseksiottamisasioiden lautakunnan selvityksen (2006:57, 11) mukaan Suomessa adoptiota koskevat säännökset sisältyvät adoptiota koskevaan lakiin (153/1985) ja asetukseen (508/1997) sekä asetukseen Suomen kansainvälisten lapseksiottamisasioiden lautakunnasta (509/1997).
Adoptioasioissa keskeisenä ohjeistuksena on myös lastensuojelua ja yhteistyötä kansainvälisissä adoptioasioissa koskeva yleissopimus, Haagin sopimus. Suomi on liittynyt Haagin sopimukseen vuonna 1997. Suomen kansainvälisten lapseksiottamisasioiden lautakunta on Haagin sopimuksen 6 artiklan 1 kappaleen mukainen keskusviranomainen. Lautakunta on Sosiaali- ja terveysministeriön alainen toimielin. Sosiaali- ja terveysministeriön vastuulla on adoptiopalvelun yleinen suunnittelu, ohjaus ja valvonta. Kansainvälisen adoptioon liittyvistä käytännön tehtävistä vastaavat kansainvälisen lapseksiottamispalvelunantajat.
Suomessa Sosiaali- ja terveysministerin myöntämällä luvalla palvelunantajina toimivat Pelastakaa Lapset ry, Interpedia ry ja Helsingin kaupungin sosiaalilautakunta.
Suomeen on adoptoitu ulkomailta lapsia 1970-luvulta lähtien. Suomeen adoptoitujen lasten lukumäärä on varsin pieni verrattuna useisiin muihin lapsia vastaanottaviin maihin. Kuvio 1. esittää Suomeen ulkomailta adoptoitujen lastenlukumäärää vuodesta 1985 vuoteen 2006. Lasten lukumäärä on kasvanut lähes jatkuvasti ja vuonna 2005 lukumäärä on suurempi kuin koskaan aiemmin.
Kuvio 1. Ulkomailla syntyneiden adoptoinnit Suomeen 1985–2006.
Väestötilastot, Tilastokeskus.
Tulevaisuudessa adoptiolasten määrä näyttää kasvavan vuosi vuodelta.
Tilastokeskuksen vastaavan tilastojohtajan Riitta Haralan (2006) mukaan Suomeen adoptoitiin ulkomailla syntyneitä lapsia vuonna 2005 yhteensä 338.
Määrä on kasvanut vuodesta 2004 26:della lapsella. Pelastakaa Lapset ry:n mukaan vuonna 2006 Suomeen tuli edellisvuotta vähemmän lapsia. Tämä voi johtua muun muassa siitä, että maat ovat tiukentaneet adoptiovanhempien hakukriteerejä. Esimerkiksi Kiina otti käyttöönsä uudet adoptiovanhemmuuteen vaadittavat kriteerit vuonna 2007, joka voi osaltaan vaikuttaa tulevaisuudessa tilastoihin. Todennäköisesti Kiinan nopea taloudellinen kasvu on osaltaan vähentänyt hylättyjen lasten määrää ja toisaalta taloudellinen kasvu on lisännyt maan sisäisiä adoptioita. Tämä ilmiö näkyy myös edellä olevasta Tilastokeskuksen 2006 laatimasta kuviosta 1. Ennustettavaa kuitenkin on, että Kiinan uusien säännösten vuoksi adoptiohakemukset muihin maihin lisääntyvät.
Taulukko 1. Suomeen vuonna 2005 saapuneet adoptiolapset. Lasten lukumäärä, lähettäjämaa, sukupuoli ja palvelunantaja. (Lapseksiottamisasioiden lautakunta 2006:57, 17).
Maa Pelastakaa
Lapset ry Interpedia
ry Hki
sos.ltk. Lapset
yht.
Tyttö Poika Yht. Tyttö Poika Yht. Tyttö Poika Yht.
Etelä-
Afrikka 7 2 9 2 16 18 27
Etiopia 4 1 5 5
Filippiinit 4 15 19 19
Intia 8 7 15 15
Kiina 69 2 71 66 3 69 140
Kolumbia 9 6 15 1 4 5 20
Puola 2 2 2
Thaimaa 5 6 11 9 14 23 8 8 42
Venäjä 16 19 35 35
Viro 1 2 3 3
Yhteensä 94 44 138 103 33 136 4 30 34 308
Taulukon 1. mukaan Suomeen adoptoitiin ulkomailta eniten Kiinassa syntyneitä lapsia yhteensä 140 niin Pelastakaa Lapset ry:n kuin Interpedia ry:n kautta.
Thaimaassa syntyneitä lapsia adoptoitiin 42 ja Venäjältä 35 lasta. Näistä maista adoptoitiin eniten lapsia vuonna 2005. Helsingin kaupungin sosiaalilautakunta välitti lapsia eniten Etelä-Afrikasta. Vastaava tilastojohtaja Jari Tarkomaan (2007) mukaan vuonna 2006 Suomeen adoptoitiin ulkomailta eniten Venäjältä, 56 lasta. Ulkomailta Suomeen adoptoiduista lapsista oli syntynyt Kiinassa 49 ja Thaimaassa 30 lasta. Näistä maista adoptoitiin vuonna 2005 eniten lapsia Suomeen. Ulkomaisissa adoptioissa valtaosan adoptoinneista suoritti kaksi vanhempaa, 85 %. Tästä voidaan havaita, että vuoden 2006 tilastot ovat hieman muuttuneet vuodesta 2005, etenkin Kiinan osalta. Tähän voi vaikuttaa, että Kiinassa on laadittu uudet soveltuvuuskriteerit adoptiovanhemmille. Toiseksi hakijoiden lisääntymisen vuoksi ulkomaan linjat hakuprosessien osalta tukkiutuvat, jolloin lapsia saadaan Suomeen vähemmän.
Taulukko 2. Ikäjakauma ja lukumäärä Suomeen saapuneista adoptiolapsista vuosina 1985–2005. (Lapseksiottamisasioiden lautakunta 2006:57, 20).
Ikäjakauma Lkm
Alle 1-vuotias 716
1-vuotias 826
2-vuotias 462
3-vuotias 256
4-vuotias 192
5-vuotias 158
Yli 6-vuotias 296
Yht. 2906
Taulukon 2. mukaan ulkomailta tulleista adoptiolapsista suurin osa on 1- vuotiaita. Vuonna 2005 ulkomailta adoptoituja lapsia oli yhteensä 2906. Yleisesti ottaen adoptiovanhemmat toivovat mahdollisimman pientä lasta, mutta myös vanhempia lapsia tulee Suomeen lapsitoiveiden ja ikäkriteerien johdosta.
Ikäkriteerien vuoksi ikääntyneemmät vanhemmat saavat vanhempia lapsia, jotta ikäero säilyisi lapseen nähden mahdollisimman luonnollisena.
Heikki Parviaisen (2003, 43–45) mukaan kansainvälisten lapseksiottamisasioiden lautakunnalle vuosina 1985–2000 on tullut lupahakemuksia yhteensä 2114.
Hakijoista aviopareja oli 91,7 %. Yksinhakijoista yksi oli mies. Hakijoista 83,6 prosentilla ei ollut biologisia lapsia. Kansainvälistä adoptiota hakeneista suurin osa oli iältään 35–39-vuotiata. Lapsettomuus ei ole aina syy tai edellytys adoptiolapsen hankinnalle. Osalla adoptioperheistä on aikaisempia adoptiolapsia tai biologisia lapsia. Suomen kansainvälisten lapseksiottamisasioiden lautakunnan (2006:57, 22) vuoden 2005 tilastotietojen mukaan ikäryhmä 35–39 -vuotiaat ovat edelleen enemmistö hakijoista. Yhdessä hakijoita oli 212 ja yksinhakijoita oli vain 13. Suurimmalla osalla hakijoista ei ollut aikaisempia lapsia.
Kansainvälisen lapseksiottamisen eteneminen on pitkä prosessi, jossa seurataan vanhempien tilannetta ja annetaan vanhemmille lakisääteistä adoptioneuvontaa.
Sosiaali- ja terveysministeriön laatiman oppaan (1998:7, 37–41) mukaan perheen halutessa adoptoida ulkomailta lapsen menettely aloitetaan informaatiota tiedus-
telemalla. Tällöin viranomaisten on ohjattava perhettä käyttämään kansainvälistä lapseksi ottamispalvelua ja saamaan adoptioneuvontaa. Suomessa kansainvälisen lapseksiottamispalvelun antajia ovat Helsingin kaupungin sosiaalilautakunta, Interpedia ry ja Pelastakaa Lapset ry. Kansainvälisissä adoptioissa tarvitaan Suomen kansainvälisen lapseksiottamisasioiden lautakunnan lupa ennen kuin adoptio voidaan lähettää vireille kohdemaahan. Lupahakemus laitetaan vireille palveluantajan välityksellä. Hakemuksen liitteenä tulee olla todistus kansainvälisestä lapseksiottamispalvelusta, adoptioneuvonnassa tehty kotiselvitys, hakijoiden virkatodistus ja mahdolliset muut tarvittavat liitteet.
Lautakunta arvioi täyttävätkö hakijat adoptiosta annetun lain mukaiset edellytykset kansainväliseen adoptioon. Tämän jälkeen palveluantaja antaa ohjeita hakijoille valitun ulkomaisen palvelunantajan edellyttämistä asiakirjoista.
Yhteydenpito ulkomaille tapahtuu ainoastaan suomalaisen palveluantajan kautta.
Hakemuksen käsittelyvaiheet ja kestot riippuvat maasta ja kulttuurista. Kukin valtio toimii maan lainsäädännön edellyttämällä tavalla. Hakuprosessissa edellytetään, että hakijat sitoutuvat kirjallisesti vastaanottamaan juuri heille myönnetyn lapsen. Monet maat edellyttävät, että vanhemmat tulevat noutamaan lapsen itse. Luovuttajavaltion viranomaiset voivat näin varmistaa, että lapsi pääsee hyvään kotiin. Lapseksiottamispäätöstä voi joutua odottamaan maassa useita viikkoja. Tänä aikana vanhemmilla ja lapsella on mahdollisuus tutustua toisiinsa lapsen kotimaassa. Perheen on hyödyllistä tutustua lapsen kotimaahan, tapoihin, kulttuuriin ja lasta hoitaviin henkilöihin. Usein adoptio vahvistetaan lapsen syntymämaassa, mutta joissakin tapauksissa se tapahtuu lapsen ollessa jo Suomessa. Adoptioneuvonnanantaja seuraa sijoituksen onnistumista ennen adoption vahvistamista. Adoption vahvistamisen jälkeen seurataan sijoituksen onnistumista esimerkiksi seurantakäyntien yhteydessä ja lähetetään lapsen synnyinmaahan tietoa lapsen tilanteesta uudessa kotimaassaan.
Annika Creutzer (2002) käsittelee kirjassaan monipuolisesti adoptioprosessin vaiheita äidin näkökulmasta. Hän kuvaa omia mietteitään ja eri vaiheita lapsen tuloon saakka sekä pohtii myös lapsen tulevaisuutta. Hänen kertomuksensa adoptioprosessin vaiheista Ruotsissa ovat lähes samanlaisia kuin Suomessa.
Adoptioneuvonta, lapsenhakumatkat sekä tunteet ovat kertomuksessa oleellisesti läsnä.
Hän pitää tärkeänä tukimuotona keskustelua toisten adoptiovanhempien kanssa.
Byrokratian tuottamia vaikeuksia ovat muun muassa erilaisten lomakkeiden täyttäminen hakuprosessin eri vaiheissa ja vielä lapsen ollessa kotona. Eri kohdemailla on erilaisia käytäntöjä muun maussa kansalaisuuden vahvistamisen suhteen.
Lapseksiottamisesta annetun lain 1 §:n mukaan lapseksiottamisen tarkoituksena on edistää lapsen parasta vahvistamalla lapsen ja vanhemman suhdetta adoptoitavan ja adoptoijan välille. Adoptoiminen tulee olla lapsen edun mukainen toimenpide. Adoptoivien pitää olla 25 vuotta täyttäneitä.
Enimmäisikärajaa ei säädetä laissa. Lapsen ja vanhemman ikäeroon on kiinnitettävä kuitenkin huomiota. Aviopari voi vain yhdessä hakea adoptiota.
(Ottolapsineuvonta 1998, 2-3). Helsingin kaupungin sosiaaliviraston perheoikeudellisten asioiden (2006, 2) mukaan ikärajalla pyritään turvaamaan lapselle vanhempien läsnäolo aikuisikään asti. Jotkut maat edellyttävät hakijalta myös varttuneempaa ikää. Kulttuuriset tekijät ja arvolähtökohdat aiheuttavat vaatimuseroja maiden välillä. Pelastakaa Lapset ry:llä on suositus, että lapsen ja vanhemman välinen ikäero ei saa ylittää 45 ikävuotta. Jos hakijana on vanhempi henkilö, hänellä on mahdollisuus saada kansainvälisen adoption kautta muutaman vuoden ikäinen lapsi. Ikäero huomioidaan jokaisen kohdalla niin, että se olisi mahdollisimman luonnollinen. Käytännönjaksollani Pelastakaa Lapset ry:llä huomasin, että joillekin pareille tuotti hankaluuksia heidän välinen ikäeronsa ja maakohtainen vaatimus iästä. Ikä vaikuttaa myös hakijoiden maan valintaan. Osa maista pitää tärkeänä elämäkokemusta huomioimalla näin vanhemmat hakijat. Käytännönjaksolla huomasin, että yleisesti adoptiota hakevat ovat varttuneempia. Tähän osasyynä voi olla se, että he ovat ensin yrittäneet biologista lasta jo pitkään ja heillä voi olla takanaan lapsettomuushoitoja.
Adoptiohakijaksi päätyminen vie myös oman aikansa, avioparilta kysyy tahtoa ja motivoituneisuutta tulla ensimmäiseen adoptioinfoon. Avioparin päätöksestä osallistua adoptioneuvontaan, alkaa jo valmistautuminen vanhemmuuteen.
Kansainväistä adoptiota hakeville on asetettu erinäisiä vaatimuksia mahdollisuuteen saada adoptiolapsi. Vaatimukset vaihtelevat eri maissa.
Madeleine Katsin ja Anne Kranckin (1989, 53) mukaan viranomaiset kiinnittävät huomionsa hakijoiden ikään, avioliittoon, terveydentilaan, taloudellisiin ja sosiaalisiin oloihin. Perheellä tulee olla valmiuksia ottaa vastaa erityistä hoitoa ja tukea tarvitseva lapsi. Kulttuuri ja arvolähtökohdat tulevat esiin muun muassa vaatimuksissa.
Helsingin kaupungin sosiaaliviraston perheoikeudellisten asioiden (2006, 2) mukaan adoptiovanhemmiksi soveltuvat tavalliset, tasapainoiset hakijat.
Keskeisenä lähtökohtana hakijoilla tulee olla luonnollinen halu ja tarve hoitaa lasta. Humanitaariset motiivit eivät yksin riitä perusteluiksi tulla vanhemmiksi.
Adoptiolain mukaan pariskunnan tulee elää avioliitossa. Parisuhteen tulee olla toimiva ja hyvä sekä adoptiolapsen hankinta tulee olla yhteinen päätös. Myös yksinelävä voi hakea adoptiota. Useat maat eivät kuitenkaan hyväksy adoptiovanhemmaksi yksinäistä hakijaa. Tärkeintä on hakijoita arvioitaessa, että lapselle voidaan tarjota mahdollisimman pysyvä ja tasapainoinen perhe, koska adoptiolapsi on voinut kokea useita lähisuhteiden menetyksiä ja muutosvaiheita.
Heli Karhumäki (2005, 19) lisää myös, että kaikki kontaktimaat edellyttävät avioparilta, etteivät he adoptiohakijana pyri biologiseen raskauteen adoptioprosessin aikana. Resurssit ovat yleensä rajalliset ja on toivottavaa, ettei adoptioprosessi keskeytyisi raskauden takia. Adoptiolapsi voidaan luovuttaa kuitenkin niin lapsettomiin perheisiin kuin perheisiin, joissa on jo lapsia.
Heli Karhumäki (2005, 21) korostaa, että adoptiovanhempien kannattaa tutustua kohdemaan arvoihin ja kulttuuriin. Monet maat pitävät tärkeänä taloudellista vakautta, jotta lapsen koulutus-, harrastus- ja terveydenhoitomahdollisuudet täyttyisivät. On huomioitava, että monet lapset tulevat köyhistä maista ja varakkuutta pidetään tärkeänä lapsen tulevaisuuden kannalta. Monissa maissa arvostetaan erityisesti myös lämmintä perheyhteyttä ja lähiverkoston tukea.
Kohdemaan kulttuurintuntemus on eduksi adoptiohakijoille. On myös suositeltavaa, että vanhemmat pohtisivat lapsen kasvattamista niin, että
alkuperäinen kulttuuri säilyisi ainakin osittain lapsen elämässä. Esimerkiksi vanhempien antama yksipuolinen
käsitys synnyinmaasta voi vaikuttaa lapsen identiteetin kehitykseen. Lapsen alkuperällä on aina jonkinlainen merkitys lapsen identiteettiin.
Maarit Peltoniemi-Ojala (1999, 43–45) huomioi, että on tiettyjä elämänasenteita ja elämäntilanteita, jotka voivat olla esteenä tai mutkistaa adoption mahdollisuuksia. Tällaisia voivat olla esimerkiksi ongelmat tai muutokset perhe- tai parisuhteessa. Epätasapainoinen elämäntilanne ei ole oikea aika lapsen tulolle perheeseen. Lisäselvityksiä ja pohdintaa voi edellyttää myös toiminta uskonnollisissa tai ideologisissa ääriliikkeissä. Tätä tarkastellaan silloin, kun arvioidaan lapsen kehityksen kannalta otollista ympäristöä. Adoptiota saattaa myös mutkistaa, jos vanhemmilla on erittäin aikaa vievä työ tai jos perhe aikoo muuttaa ulkomaille. Tällöin voidaan ehdottaa palamaan adoptioprosessiin myöhemmin kunnes elämä on vakiintunut. Adoptiovanhemmilta edellytetään myös lääkärintodistus terveydentilasta. Vanhempien fyysisestä ja psyykkisestä terveydentilasta ei saisi tulla riskitekijää silloin, kun lapsi on vielä alaikäinen.
Adoptioneuvonnan aikana tarkastellaan myös parin taloudellista tilannetta, siihen kiinnitetään huomiota jokaisessa kohdemaassa. Perheen asuinolosuhteissa tulee olla tilaa lapselle. Hyvinvointiyhteiskunnassamme ei ehkä aseteta taloudelle niin suurta painoarvoa kuin kehitysmaissa, koska yhteiskunnassa perheillä on tarvittaessa oikeus erilaisiin sosiaalietuuksiin ja tukitoimiin.
Tarmo Heikkilän (2007, 2) mukaan kansainvälinen adoptio voi merkittävästi muuttaa muutaman ihmisen elämän ja toteuttaa heidän haaveensa. Adoptio palvelee yksittäisen lapsen oikeuden toteuttamista sekä mahdollisuutta vanhemmuuteen. Kansainvälisellä adoptiolla ei ole kuitenkaan laajamittaisia myönteisiä vaikutuksia lapsen lähtömaan kehitykselle. Tämä ei ratkaise myöskään perustavanlaatuisia ongelmia, koska silti monet lapset jäävät taistelemaan elämän perustarpeista. Kansainvälisen adoption kautta ei tehdä kehitysyhteistyötä, joka mahdollistaisi kokonaisten yhteisöjen kestävän kehityksen ja muutoksen. Adoptiota kehittämällä olisi mahdollista kuitenkin parantaa maan lasten asemaa niin, että tapahtuisi myönteistä kehitystä koko yhteisöä ajatellen.
Sosiaali- ja terveysministeriön laatimassa adoptioneuvonta oppaassa (1998) käsitellään adoptiota ja sen vaikutuksia lapseen, vanhempiin, perheeseen ja adoptioprosessin juridisia menettelytapoja. Oppaan (1998, 5-6) mukaan adoption vahvistamisen jälkeen lapsi on juridisesti samassa asemassa kuin biologiset lapset. Adoptiolapsi perii adoptiovanhempansa ja heidän sukulaisensa kuten rintaperillinen tai hänen lapsensa. Adoptiolapsella katkeaa oikeus periä hänen biologiset vanhempansa tai sukulaisensa. Pelastakaa Lapset ry:llä sain tutustua adoptiotoimintaan ja sijaisperhetoimintaan. Adoptioneuvonnassa monet vanhemmat perustelivat valintansa päätyä adoptiohakijaksi eikä sijaisperheeksi sillä, että he halusivat myös juridisesti itselleen lapsen. Sijaisvanhemmuus on tietyllä tavalla väliaikaista vanhemmuutta ja jaettua vanhemmuutta, jossa ei täyty haluttu vanhemmuus kokonaan esimerkiksi perillisenä. Monen adoptiohakijan mukaan heillä vallitsisi myös pelko siitä, että he eivät saisi pitää lasta kovin kauaa.
Sosiaalisia ja psykologisia vaikutuksia ajatellen adoptio on tapahtumana suuri muutosvaihe, jossa kaikki tarvitsevat valmentautumista ja tukea.
Adoptioneuvonnassa annetaan pääsääntöinen tuki ja valmennus adoptiovanhemmille. Lapsen tulo voi aiheuttaa tiedostamattomiakin kuvitelmia ja pelkoja vanhemmissa ja lapsessa. Avoimella keskustelulla voidaan estää väärien kuvitelmien syntyminen. Myös biologisille vanhemmille, adoptio voi olla hyvin vaikea prosessi, joten he tarvitsevat myös neuvontaa ja tukea.
(Ottolapsineuvonta, 1998, 7) Käytännönjaksolla saamani tiedon mukaan kansainvälisen adoption kohdalla ei usein tiedetä, millä tavalla biologiset vanhemmat on huomioitu lasta luovutettaessa. Osa adoptiolapsista on hylättyjä ja heidän vanhempiaan ei tiedetä. Kansainvälisen adoption kohdalla jokaisella maalla on omat käytäntönsä, kuinka he huomioivat lapsen mahdolliset biologiset vanhemmat.
Adoptioneuvonta oppaan (1998) mukaan lapsen kannalta adoptiotapahtuman vaikutukset voivat riippua keskeisesti lapsen kokemuksista ennen adoptiota, erityisesti erokokemukset voivat olla ahdistavia. Lapsen ikä ja kehitysvaihe
adoptoimisen aikana on myös merkittävä. Tämä tulee huomioida myös siirron ja muutoksen valmistelussa. Lapsen kannalta on tärkeää, että adoptiovanhemmilla on
kyky avoimesti keskustella lapsen kanssa hänen perhetaustastaan ja adoptiosta yleensäkin. Lapsen käsitys biologisista vanhemmistaan voi vaikuttaa lapsen sopeutumiseen perheenjäseneksi. On huomioitava, että vaikka lapsen fyysinen suhde aikaisempaan perheeseen tai olinpaikkaan katkaistaisiin, lapsen psykologiset siteet eivät kuitenkaan katkea. Mitä vanhempi lapsi on, sitä enemmän hänellä on muistoja, niin kielteisiä kuin myönteisiäkin. Kokemukset ovat tärkeä osa lapsen identiteettiä, eikä niitä kannata pyrkiä häivyttämään.
Vieraaseen kotimaahan olisi hyvä suhtautua ymmärtävästi ja arvostavasti.
Siirtymävaihe on erityisen raskas esimerkiksi kansainvälisen adoption kautta tulleille, koska adoptioon liittyy maantieteellisesti pitkä matka. Seurauksena on kulttuurinen muutos. Tämä vaatii perheeltä runsaasti aikaa, kärsivällisyyttä ja myötätuntoa. Myös adoptiovanhemmilla saattaa olla takanaan kriisejä, kuten lapsettomuus, keskenmenoja tai biologisen lapsen menetys. Vanhempien on selvitettävä ensin omat menetyksensä ennen kuin voivat antaa adoptiolapselle hyvän kasvuympäristön. Tällöin on myös helpompi tukea lasta, kun hän prosessoi omia menetyksiään. (Ottolapsineuvonta 1998, 8)
2.2 Adoptioperheille suunnattuja palveluita
Adoptioperheille suunnatuista palveluista on todennäköisesti kaikista tunnetuin adoptioneuvonta, jossa edellytetään käymistä ennen lapsen tuloa. Mielestäni adoptioneuvonta palvelee niin asiakasta kuin työntekijääkin. Asiakkaat pohtivat elämänpolitiikkaansa ja arvolähtökohtiansa. Työntekijä arvioi näistä lähtökohdista asiakkaiden soveltuvuuden adoptiovanhemmaksi. Asiakkaille täytyy luoda mahdollisimman luonteva ympäristö keskustella avoimesti vaikeistakin kysymyksistä. Asiakkaan ei tulisi tuntea olevansa arvioinnin kohteena. Pääsääntöisesti asiakkaat arvioivat itse itseään. Pelastakaa Lapset ry:n (2007) mukaan adoptioneuvonnan alussa arvioidaan hakijoiden edellytyksiä adoptiovanhemmuuteen eri maiden asettamien kriteerien mukaisesti.
Adoptioneuvossa käsitellään hakijoiden valmiuksia adoptiolapsen vanhemmuuteen. Keskusteluteemoja ovat esimerkiksi
hakijoiden motiivit, henkilöhistoria, nykyinen elämäntilanne, parisuhde, sosiaaliset verkostot, hakijoiden kokemat menetykset, kasvatukseen liittyvät kysymykset, adoptiolapsen erityisyys sekä muut merkitsevät asiat.
Adoptioneuvonnan aikana syvennytään myös hakijoiden mielikuviin lapsesta ja vanhemmuudesta. Hakijoiden kanssa keskustellaan myös lapsen oikeudesta itseään koskeviin tietoihin ja niiden merkitystä lapsen identiteetin muodostumisessa. Christine Naradin ja Patrick W. Masonin (2004, 484, 486) mukaan adoptioneuvonnassa käsitellään kansainvälisen adoption tuomien riskien mahdollisuutta sekä niiden aiheuttamia ongelmia pitkällä tähtäimellä.
Adoptioneuvonnassa keskustellaan aiheista tukevalla tavalla. Hakijat ja työntekijät ovat yhteistyössä ja näin voidaan saada varmennusta siihen, että hakijat voidaan kelpuuttaa vanhemmuuteen. Yleinen lasten kasvun ja kehityksen tunteminen auttaa vanhempia ymmärtämään myös adoptiolasten erityistarpeet ja reagoimaan niihin tukevalla ja kehittävällä tavalla.
Adoptiovanhemmuuteen valmistaudutaan pitkän prosessin aikana.
Adoptioneuvonta kestää yleensä vuoden ajan, jona aikana sosiaalityöntekijä ja hakijat tapaavat noin kuusi kertaa yksilöllisten tarpeiden mukaan adoptiovanhemmilta vaaditaan sitoutumista arvioida itseään kasvattajana ja vanhempana. Parisuhteen toimivuutta ja vakautta pidetään tärkeänä edellytyksenä adoptiolapsen saamiselle. Adoptioneuvonnassa tuetaan, arvioidaan ja valmentaudutaan vanhemmuuteen erilaisten pohdintojen ja näkemysten kautta.
Adoptioneuvonnalla pyritään saamaan vanhemmiksi haluavat pohtimaan kokonaisvaltaisesti adoptiolapsen tulon merkityksiä, elämänmuutosta, epävarmuutta, voimavaroja, erityistarpeiden huomioimista ja niin edelleen.
Tarkoituksena on saada vanhemmat pohtimaan adoptiolasten vaikutusta heidän elämäänsä ja tulevaisuuteensa sekä havaitsemaan vanhemmuuden erityisyys.
Sosiaali- ja terveysministeriön oppaan (1998, 12) mukaan adoptioneuvonnassa selvitetään ovatko vanhemmuuden edellytykset adoptiolapsisuhteen perustamiselle olemassa ja voidaanko lapsen ja vanhempien välille perustaa lapsen kannalta myönteinen ja pysyvä suhde. Adoptiovanhemmuuteen
valmennetaan myös erilaisten tukitoimien kautta. Vanhemmiksi aikovilla on mahdollisuus osallistua adoptiovalmennuskursseille, jossa käydään läpi
vanhemmuutta ja adoptiolapsen erityispiirteitä, joihin on tärkeä perehtyä ennen lapsen tuloa perheeseen.
Vanhemmuus ymmärretään hyvin monimerkitykselliseksi. Vanhemmuutta pidetään yhtenä tärkeänä tekijänä lapsen tasapainoisen kehityksen kannalta.
Adoptioneuvonta ei ole pelkästään tiedon jakamista vaan sillä tuetaan adoptiohakijoita vanhemmuuteen sekä luodaan valmiuksia vanhemmuuden kehittymiseen ja kehittämiseen. Vanhempien ja palvelujentarjoajien olisi hyvä pohtia, mitä vanhemmuus merkitsee eri elämänalueilla? Miten vanhemmuus ymmärretään? Millaisia vaatimuksia ja odotuksia yksilöt, yhteisöt ja yhteiskunta asettavat vanhemmuudelle? Mitä vanhemmuuden arvioinnilla ja vaatimuksilla tuotetaan? Asettaako yhteiskunta liikaa odotuksia vanhemmuudelle? Miten asenteet vaikuttavat etenkin adoptiovanhemmuuteen? Koetaanko adoptio liian haastavaksi pitkien prosessien takia? Ympäristön ja yhteiskunnan vaikutukset muovaavat myös ihmisenä ja vanhempana kasvamista. Adoptioneuvonnassa pyritään kuitenkin selventämään, että kukaan ei ole täydellinen ja elämään kuuluvat myös vastoinkäymiset, joista ei tarvitse selvitä yksin.
Adoptioneuvonnassa vanhemmat pohtivat, miten heidät on kasvatettu ja mitä vanhemmat haluaisivat välittää niistä kasvatusmetodeista omalle lapselleen.
Vahvuuksien ja heikkouksien pohtiminen selkeyttää käsityksiä vanhemmuudesta ja omista voimavaroista. Verkostokartan hahmottaminen tukee myös vanhemmuutta ja sen kehittymistä. Mielestäni on tärkeää huomioida adoptiovanhemmuuteen valmistautuessa, että hakijoiden omien vanhempien kasvatus ei välttämättä ole verrattavissa adoptiolapsen kasvatukseen.
Lähtökohdat ovat eriävät ja tuoreilla adoptiovanhemmilla ei ole mallia omasta lapsuudestaan adoptiovanhemmuudesta. Adoptiovanhemmat eivät voi suoranaisesti pitää omia vanhempiaan esikuvanaan adoptiolapsen kasvatuksessa.
Useinhan tuoreet vanhemmat ottavat ainakin jossakin määrin vastaan lapsen hoitoon ja kasvatukseen liittyvää tukea omilta vanhemmiltaan. Usein toivotaan, että vanhemmat tutustuisivat ja loisivat kontakteja adoptiolapsensa kulttuuriin ja
ihmisiin. Olen havainnut ihmisten kyseenalaistavan ja pohtivan, miksi adoptiovanhemmuudelta vaaditaan asetettuja edellytyk-
siä. Adoptiolapsella on jo oma historiansa, josta ei välttämättä tiedetä mitään, traumaattisia kokemuksia, varhaisessa vuorovaikutuksessa hän on voinut kokea hyvin vaikeita asioita ja menetyksiä, kiintymyssuhdetta ei ole ehkä kehittynyt keneenkään, hän on kokenut erotilanteita ja uuteen ympäristöön voi olla vaikea sopeutua. Erityistarpeet huomioiden vanhemmuus voi olla haasteellinen tehtävä.
Adoptiovanhemmuutta ei näin ollen voida verrata ainoastaan biologiseen vanhemmuuteen ja siinä hyväksyttyihin kasvatusmetodeihin.
Mielestäni adoptionjälkeisiä palveluita ja haasteita pohdittaessa on hyvä tiedostaa adoptioneuvonnassa pohdittuja asioita ja niiden merkitsevyyttä.
Adoptioneuvonnan sisältö vaikuttaa osaltaan vanhemmuuteen ja sen eri ulottuvuuksiin. Tulevat vanhemmat saavat ennen seuraavaa tapaamista kotitehtävän, jonka avulla he pohtivat tulevaa teemaa. Kasvatusta ja vanhemmuutta pohtiessaan hakijat saavat vanhemmuuden roolikartan. Sen avulla molemmat miettivät, missä rooleissa heillä on vahvuuksia ja missä kehitettävää.
Adoptioneuvonnassa käsitellään vanhemmuus teemaa myös seuraavien kysymysten avulla. Miten sinua on kasvatettu omassa lapsuudessasi? Mitä saamastasi kasvatuksesta haluaisit välittää myös omalle lapsellesi? Miten haluaisit itse kasvattaa lapsesi? Mitä vahvuuksia/valmiuksia sinulla on, kun ajattelet itseäsi adoptioäitinä ja – isänä? Mitkä asiat kasvatuksessa ja vanhemmuudessa askarruttavat, kun ajattelet ulkomailta adoptoitua lasta perheessäsi? Näitä vastauksia voidaan pohtia myös eri vanhemmuuden roolien käyttämisen ja kehittämisen avulla. Oman elämän läpikäyminen antaa vastauksia moniin kysymyksiin. Jopa siihen, millainen olen ihmisenä, aviopuolisona tai vanhempana. Mielestäni on kuitenkin huomioitava, että vanhemmuuden roolikartta on vain alustus vanhemmuuden pohtimiseen niin biologista kuin adoptiovanhemmuutta pohdittaessa. Vanhemmuuden roolikartta ei tee kenestäkään suoranaisesti riittävän hyvää vanhempaa. Riittävän hyvä vanhemmuus lähtee vanhemmista itsestään ja halusta ottaa vastaan uusia haasteita ja olla muuntautumiskykyinen. Viranomaiset voivat olla tukena vanhemmuuteen kasvamisessa ja kehittymisessä.
Sanna Mäkipää (2006, 192–201) tarkastelee Ottolapsineuvonta -oppaan (1998) sisältöä ja rakennetta sosiaalisen konstruktivismin kautta. Hänen mukaansa sosiaalityöntekijä ohjaa ammatillisen vallan avulla asiakastaan kohti lineaarista elämänkulkua ja siihen liittyviä ihanteita. Adoptioneuvonta sisältää kattavasti keskeiset psykososiaalisen tiedon osaamisen osa-alueet, kuten kehityspsykologian, kiintymyssuhdeteorian sekä neuvonnan ja ohjauksen että teorian ja käytännön. Osaamisen ja ymmärtämisen vaatimus kohdistuu vanhempiin, vaikka tietosisältö kuvataan lapsen kokemuksien näkökulmasta.
Tällä pyritään saamaan vanhemmille mahdollisimman kattava tietomäärä sekä myös taitoa ja osaamista. Tarkoituksena on, miten perhe pärjää adoptioneuvonnassa annetun valmennuksen avulla. Ammattiapuun tulee olla kuitenkin valmis ottamaan yhteyttä vaikeuksien kohdatessa. Mielestäni adoptioneuvonta on tarkasti säädeltyä, kuten Mäkipääkin sitä kuvaa.
Adoptioneuvonnan lopputuloksena on kotiselvitys ja suositukset kansainväliseen adoptioon. Tällainen rakenne ohjaa hakijoiden päätäntävaltaa ja perheenperustamista. Sosiaalityöntekijä on valta-asemassa tietyllä tavalla koko prosessin ajan. Lähtökohtana on kuitenkin hakijoiden kanssa yhteinen prosessi ja reflektointi. Hakijat ovat kuitenkin adoptioneuvonnassa keskeisessä asemassa oman elämänkulunsa muotoutumisessa.
Pelastakaa Lapset ry:n toimintasuunnitelman (2007, 11) mukaan jälkipalvelu -käsitteellä tarkoitetaan toimintaa, jolla annetaan käytännön apua adoptiolasten taustatietojen selvittämisessä, katkenneiden suhteiden uudelleen solmimisessa sekä juurien etsimisessä. Olen huomioinut, että kyseistä jälkipalvelua annetaan käytännössä vain kotimaisissa adoptioissa. Adoptoidut alkavat itse kysellä taustatietoja tullessaan täysi-ikäisiksi. Tällöin muun muassa Pelastakaa Lapset ry:n työntekijät ovat apuna taustojen selvittämisessä. Jälkipalvelutyön lisäksi on syytä puhua adoptionjälkeisestä tuesta ja palveluista, jolloin saadaan laajempi käsitys siitä, millaisia erilaisia palveluita on tarjolla tai kehitteillä adoptioperheille.
Mielestäni on kuitenkin huomioitava jälkipalvelutyö osaksi palveluiden ja tuen saantia. Kaisa Tervonen-Arnkil (2007) on toimittanut Pelastakaa Lapset järjestön Minun Elämäni -projektista artikkelikokoelman vuosilta 2003-2006. Projektin
yhtenä osa-alueena on alku- ja jälkipalvelu adoptioprosessissa. Irene Pärssinen- Hentulan (2007, 144–148) mukaan ulkomailta adoptoidut lapset ja heidän vanhempansa ovat uusi asiakasryhmä jälkipalvelutyössä. Palveluun hakeutumisen syynä ovat usein lasten taustatietojen selvittäminen sekä lisäksi adoptiovanhemmat etsivät tukea lapselle ja itselleen erilaisiin lastenongelmiin ja perhe kriiseihin. Jälkipalvelun kehittämiseen liittyy olennaisena osana myös alkupalvelun huomioiminen. On tärkeä tiedostaa, miten adoptiotyötä on aikoinaan tehty, mistä lähtökohdista ja minkälaisin perustein tietoja on kirjattu tai miksi jotain on jätetty kirjaamatta. Projektissa alku- ja jälkipalvelulla pyritään tukemaan lapsen ja vanhempien hyvän vuorovaikutuksen kehittämistä sekä adoptiolapsen oman identiteetin kehittymistä.
Jälkipalvelutyössä tuetaan adoption eri osapuolia, joilla on tarvetta keskusteluun tai pyrkimys selvittää omaan taustaan liittyviä kysymyksiä. Pelastakaa Lapset ei ole aiemmin tietoisesti markkinoinut jälkipalvelutyötä asiakkaille, koska on ajateltu, että jälkipalveluun hakeutumiselle tulisi olla henkilökohtainen tarve.
Nykyisin on kuitenkin alettu enemmän tiedottaa jälkipalvelutyöstä jo adoptioneuvonnan aikana. Lapsen taustatietojen määrä on myös adoptiovanhempien kannalta usein ongelmallinen. Tiedon puuttuessa, koetaan tarvittavan enemmän tietoa ja tiedon puuttumista pidetään ongelmallisena. Jos tietoa on runsaasti, se saatetaan kokea taakaksi ja siitä ei osata keskustella lapsen kanssa. Lapsen taustan selvittäminen tulee ajankohtaiseksi, kun lapsi on perheenjäsen ja vanhemmat ymmärtävät lapsen taustan tärkeyden. Tässä vaiheessa monet adoptiovanhemmat tarvitsevat tukea ja tietoa näiden sisältöjen käsittelyyn. Vanhemmat joutuvat pohtimaan mitä, milloin ja miten kertoa lapselle taustatietojen erilaisista sisällöistä. Toisaalta voidaan todeta adoptiolasten narratiiveja tutkineiden Treachetin ja Katzin (2004, 27) mukaan ettei adoptiolasten taustatiedoissa ole mitään niin pahaa, mitä lapsi ei olisi jo kokenut. Usein lapset jo jollakin tavalla tiedostavat ja omaavat käsityksensä tapahtuneista. (Pärssinen-Hentulan 2007, 149–161)
Alustavien kartoituksieni perusteella olen havainnut, että vanhemmat kokevat jälkiseurannan ja tukipalvelujen olevan riittämättömiä tai he eivät ole saaneet
lainkaan neuvontaa enää tarkan kotiselvitysvaiheen jälkeen, kun lapsi on tullut kotiin. Kuitenkin Sosiaali- ja terveysministeriön laatiman oppaan (1998:7, 41) mukaan usein lapsen luovuttajamaat haluavat saada tietoa lapsen olosuhteista sekä kehityksestä, kasvusta ja sopeutumisesta adoption vahvistamisen jälkeenkin.
Tällöin sosiaalityöntekijät tekevät seurantakäyntejä perheeseen ja kartoittavat lapsen tilannetta, sopeutumista perheeseen ja tarkastelevat lapsen kehityksen tasoa. Seurantakäynneillä tarkastellaan pääosin lapsen sopeutumista uuteen ympäristöön, kiintymyssuhteen kehittymistä ja lapsen yleistä vointia.
Vanhempien tarpeiden huomioiminen jää vähemmälle.
Deborah Borchersin (2003, 1437–1441) mukaan lasten neuvoloilla on iso merkitys adoptionjälkeisissä palveluissa. Siellä tulee huomioida lasten kehityksen lisäksi myös vanhempien hyvinvointi. Lasten neuvolassa adoption parissa työskentelevien on tärkeää muistuttaa perheitä keskustelemaan adoptiosta. Avoin keskusteleminen adoptioasioista vaikuttaa lasten ja vanhempien kehitykseen ja psyykkiseen hyvinvointiin Mielestäni tämä on osasyy, miksi adoptioneuvonnassa painotetaan vanhempien ja lasten vuorovaikutusta ja sitä, että adoptiota pidetään luonnollisena osana perhettä lapsen saapumisesta asti. Vanhempien on tärkeää puhua lapsen kanssa adoptiosta ja keskustella lapsen kanssa hänen ikätasoaan vastaavalla tavalla. Historian kuluessa on huomioitu vakavia esimerkkejä siitä, kun adoptiota on salattu lapselta. Aikuisiällä murtunut identiteetti voi tuoda psyykkisiä vaikeuksia. Adoptioneuvonnassa vanhempia valmennetaan kohtaamaan lapsi sellaisena kuin hän on unohtamatta huomioida myös lapsen alkuperä. Palveluiden tarjoajat pyrkivät tuottamaan sellaisia adoptionjälkeisiä palveluita, jotka tukevat vanhempia huomioimaan lapsen erityistarpeet.
Muun muassa Pelastakaa Lapset ry, Adoptioperheet ry ja Yhteiset Lapsemme ry järjestävät adoptioperheille erilaisia tapahtumia, koulutustilaisuuksia, yhteisiä tapaamisia, maakohtaisia tapaamisia, vertaistukiryhmiä, leirejä ja niin edelleen.
He pyrkivät kehittämään toimintaa niin, että ne suuntautuisivat niin vanhemmille, lapsille, nuorille kuin sukulaisillekin. Lisäksi koulutustilaisuuksia järjestetään viranomaisille. Pelastakaa Lapset ry:n toimintasuunnitelman (2007 45) mukaan
yhtenä hankkeena on huomioida terveydenhuollon ja sosiaalitoimen osaaminen adoptiolasten erityistarpeiden kohtaamisessa. Hankkeen tarkoituksena on kouluttaa ja lisätä osaamista sosiaali- ja terveydenhuollossa adoptioperheiden kohtaamisessa. Tämä nähdään tärkeänä osa-alueena adoptioperheiden lisääntyessä. Pohdittavana on, olisiko tarvetta lisätä adoptiokuraattorien määrää niin, että he olisivat perheiden saatavilla myös alueellisesti.
2.3 Kansainvälisen adoption ja palveluiden kehittäminen
Suomessa aivan viime vuosina on alettu tutkia kansainvälistä adoptiota enemmän. Tämä johtunee siitä, että adoptiot ovat lisääntyneet ja on huomattu, että yhteiskunnassamme tarvitaan lisää tietoa adoptioon liittyvistä ilmiöistä.
Tutkimukset painottuvat kuitenkin pro gradu-tutkielmiin. Tampereen yliopistossa on tehty muutamia tutkielmia adoptioon liittyvistä aiheista muun muassa adoptioprosessista ja adoptioneuvonnasta. Adoptiovanhemmilta on kartoitettu, miten he ovat kokeneet heidän ja viranomaisten välisen yhteistyön sujuneen adoptioneuvonnan osalta. Suurin osa adoptioon liittyvistä tutkimuksista näyttää olevan lapsilähtöisiä ja varhaisiin vuorovaikutussuhteisiin keskittyviä.
Adoptionjälkeisistä palveluista on tutkimuksia ja tietoa hyvin vähän. Mielestäni vasta nykypäivinä on alettu kiinnittää huomiota enemmän perheen selviytymiseen lapsen jo ollessa adoptioperheessä. Adoptioon liittyvää jälkipalveluiden tarvetta koskevaa laajempaa tutkimusta ei ole käsittääkseni tehty. Erilaisia kyselyitä on kuitenkin palvelun tarpeesta osoitettu adoptiovanhemmille. Muun muassa Pelastakaa Lapset ry on tehnyt kyselytutkimuksen Etelä-Suomen alueen asiakkaille ja kunnille kartoittaakseen palvelujen tarvetta. Kysely oli osana keväällä 2003 aloitettua Pelastakaa Lasten
”Minun elämäni” -projektia, jonka teemana oli lasten kuuleminen, osallisuus ja vuorovaikutus. (Ks. Tervonen-Arnkil 2003)
Tampereella adoptiota koskevat tutkimukset käsittelevät pääosin adoptioneuvontaa ja siihen liittyviä seikkoja. Muun muassa Johanna Sola (2002) on tutkinut
vanhempien tarinoiden kautta vuorovaikutusta lakisääteissä adoptioneuvonnassa.
Taru Kiuru (2006) on tutkinut, miten adoptoitu suhteuttaa itsensä sosiaaliseen ja biologiseen perheeseensä. Heidi Kujansuu (2003) on tarkastellut adoptioperheiden sopeutumista ja tukipalveluita kansainvälisen adoptioprosessin aikana haastattelemalla perheiden kokemuksia. Vaikka varsinaisia tutkimuksia on adoption jälkipalveluista vähän, niihin on alettu kiinnittää enemmän huomiota kuin aiemmin. Muun muassa Pelastakaa Lapset ry kartoittaa vanhempien jälkipalvelujen tarvetta Internet-sivuillaan. Vuonna 2007 Pelastakaa Lapset, Interpedia ja Helsingin kaupungin sosiaalitoimisto toteuttavat yhdessä tutkimushankkeen. Sen tarkoituksena on selvittää, miten ulkomailta Suomeen adoptoidut lapset ovat sopeutuneet uusiin olosuhteisiin uudessa kotimaassaan.
Lisäksi tutkimuksessa selvitetään lasten terveyspalvelujen käyttöä, arvioidaan terveyttä, psyykkistä sopeutumista ja mahdollisia kehityksen häiriöitä tai ongelmia. Tutkimus on laajamittainen, joten siinä kartoitetaan myös vanhempien kokemuksia omasta vanhemmuudestaan sekä maamme palvelujärjestelmistä ja niiden puutteista. Tutkimustiedon avulla palveluita voidaan kehittää vastaamaan paremmin perheiden tarpeita. Tutkimus sivuaa joiltakin osin hyvin läheisesti vuoden 2006 lopussa pro graduani varten aloittamaani tutkimussuunnitelmaa.
Ulkomailla on tutkittu adoptioon liittyviä ilmiöitä laajemmin kuin suomalaisissa tutkimuksista. Useat tutkimukset liittyvät psykologisiin ilmiöihin, kuten lasten kiintymyssuhteiden kehittymiseen, vanhempien ja lasten välisiin suhteisiin ja niin edelleen. Muun muassa Femmie Juffer, Marian J. Bakermans-Kranenburg ja Marinus H van IJzendoorn ovat tutkineet vanhemmuuden merkitystä lapsen kiintymyksen kehittymisessä. He kirjoittavat (2005, 263–274) artikkelissaan adoptioperheille tehdyistä ehkäisevistä interventioista. Adoptiovanhemmuuteen liittyvät tutkimukset ovat oleellinen osa adoptioprosessin kehittämistä. Leila Pölkky-Pieskä (1999) on tutkinut pro gradu-tutkielmassaan kansainvälistä adoptiovanhemmuutta kasvatustehtävänä. Hän tarkastelee tutkimuksessa erityisesti sitä, miten kansainvälisten adoptiolasten vanhemmat kokevat vanhemmuuden, miten he kasvattavat lapsensa ja onko kasvatuksessa jotakin
erityispiirteitä. Tutkimus on vanhemmuuden tarkastelun kannalta merkittävä, koska vanhemmuuden arviointi
liittyy oleellisesti adoptioneuvontaan. Adoptiovanhemmat joutuvat määrittelemään vanhemmuuttaan ja sen merkityksiä ja motiiveja adoptioprosessin aikana. Myös Soile Kestilä (2007) on tehnyt pro gradu- tutkielman adoptiovanhempien vanhemmuudesta haastatteluja käyttäen.
Tutkimuksen keskeinen käsite on vanhemmuus, jonka avulla hän tarkastelee vanhemmuuden rakentumista, vanhemmuuteen siirtymistä sekä vanhemmuuden rooleja. Vanhemmuudessa lastenkasvatus on keskeistä ja adoptiolapsien kasvatuksessa vanhemmat joutuvat pohtimaan myös kulttuurisia tekijöitä. Heidi Virkki (2006) on tutkinut pro gradu-tutkielmassaan suomalaisuutta koskevia käsityksiä adoptionuorten elämässä. Tutkimuksessa tarkastellaan kulttuuri- identiteettiä ja mahdollista erilaisuuden kokemista.
Adoptiokirjallisuuteen tutustuessani olen havainnut tutkimusten osalta saman kuin Heikki Parviainen tutkimuksessaan (2003, 11–12). Adoptiota koskevat suomalaiset tutkimukset käsittelevät pääasiassa lainsäädäntöä ja adoptiolasten sopeutumista yhteiskuntaan. Muita tutkimuksellisia lähteitä ovat eri julkaisuissa ilmestyneet artikkelit tai adoptiota käsittelevät lastensuojelulliset yleisteokset.
Kotimaisesta ja kansainvälisestä adoptiosta on tehty jonkin verran tutkielmia eri yliopistoissa. Suomalaisen adoptiota käsittelevien oppaiden ja tutkimuskirjallisuuden tutkimuksellisen käytön ongelma on siinä, että tiedot perustuvat pääasiassa samoihin lähteisiin. Adoptiota koskevaa tutkimusmateriaalia ovat tuottaneet pääosin adoptiojärjestöt, kuten Pelastakaa Lapset ry ja Interpedia. Tutkimuskirjallisuudesta tehtävissä päätelmissä ja niiden arvioinnissa on huomioitava myös järjestöjen näkökulmien vaikutus tieteelliseen tutkimukseen. Mielestäni ulkomailla adoptiosta on tehty erilaisia tutkimuksia, joihin Internetin kautta voi tutustua päällisin puolin, mutta ulkomaalaisen kirjallisuuden saaminen tuottaa hankaluuksia. Tutkimuskirjallisuuden lisäksi adoptiovanhemmat ovat julkaisseet teoksia omista lähtökohdistaan, kokemuksistaan ja näkemyksistään, joita voidaan tarkastella esimerkiksi tapaustutkimuksellisesti.
Adoptoinnin lisääntyessä maailmanlaajuisesti, adoptioon liittyviä palveluita ja tukimuotoja on alettu kehittää. Media muovaa osaltaan ihmisten käsityksiä ja
adoptioperheiden tilannetta tuoden niin positiiviset kuin negatiiviset prosessit julkisuuteen. Toivottavasti julkisuudessa käydyt keskustelut valveuttavat viranomaisia kehittämään palvelujen ja kohdentamaan toimintaa tarpeen vaativalla tavalla. Esimerkkinä voin käyttää 4D -dokumenttia (2006), jossa käsiteltiin adoptioperheiden elämää lapsen tultua kotiin osaksi hyvin dramatisoivalla tavalla. Adoptiolapsen äiti Amy Thompson kertoi, että he eivät uskaltaneet hakea apua sosiaaliviranomaisilta, koska heidät on todettu hyviksi vanhemmiksi adoptiohyväksynnän saamisessa. Avunhakemisen kynnys oli niin suuri, että vanhempien voimavarat eivät kestäneet. Tuentarve havaittiin liian myöhään lapsen menehdyttyä. Tämän dokumentin sisältöä voidaan pitää ääriesimerkkinä. On kuitenkin tiedostettava todellisuus ja tarkasteltava yksilöllistä jälkipalvelujen tarvetta ehkäisevänä ja tukevana työmuotona. On luonnollista, että vanhemmat kokevat jossakin kehitysvaiheessa haastavia tilanteita ja miettivät, miten tilanteet tai asiat ovat ratkaistavissa. Tällöin voidaan tarvita myös ulkopuolisten ihmisten tukea. Etenkin eri kulttuurien kohdatessa, lapsen kiintymyssuhteiden kehittyessä, minäkuvan rakentuessa ja sosiaalisissa vuorovaikutustilanteissa perhe voi kohdata haasteita. Adoptioperheiden kuulluksi tuleminen on tärkeä osa palvelujen kehittämistä ja arvioimista.
Pelastakaa Lapset ry on tehnyt asiakkailleen kyselyn, jonka tarkoituksena on selvittää Pelastakaa Lapset ry:n Etelä-Suomen alueen asiakkaiden ja kuntien palvelutoiveita. Kyselyn yksi osio oli suunnattu adoptioperheille. Tutkimuksessa ei eritelty kotimaisia ja kansainvälisiä adoptioita, vaikka niissä saattaa olla eroja.
Tutkimuksen tavoitteena on kehittää palveluita lisääntyneeseen lastensuojelupalvelujen tarpeeseen. Kyselyssä vastaajat saivat valita valmiista vaihtoehdoista toivomansa palvelut. Adoptioperheet toivoivat eniten kaikkia psykososiaalisia palveluita sekä vertaisryhmien tukea. Yksilöterapialle olisi myös paljon kysyntää. Tutkimuksesta ilmeni myös, että ”juurimatkojen” järjestäminen lapsen kotimaahan herätti kiinnostusta adoptioperheissä. Pääasiassa kyselyssä toivottiin lapsille erilaisia palveluita. Psykososiaalisten palveluiden osalta vanhemmat toivoivat palveluita eniten 7-12-vuotiaille lapsille. Tarvetta kuitenkin olisi myös vanhemmille suunnattuihin palveluihin. Toiveina oli koulutusta
tuleville adoptiovanhemmille, koulutettujen lastenhoitajien palveluita, neuvontapuhelimia, tukea vanhemmille parisuhteeseen sekä yhteistä toimintaa muiden adoptiovanhempien kanssa. (Tervonen-Arnkil 2003, 2-6, 13) Palveluiden tarvetta kehittäessä ja arvioitaessa tulee huomioida koko perhe sekä myös läheiset.
Barry Luckock ja Angie Hart (2005, 125) pohtivat artikkelissaan adoptiopolitiikkaa ja -käytäntöä sekä millaista tukimuotoja ja palveluita adoptioperheet tarvitsisivat. Englannissa adoptioiden määrä on kasvanut ja palveluiden suunnittelussa on huomioitava entistä enemmän adoptioperheiden tarpeet. Adoptiosijoituksen onnistumisen kannalta on erittäin tärkeää huomioida adoptioperheiden palveluiden tarve ja saatavuus. Tutkijat selvittävät millaisille palveluille olisi tarvetta ja onko valtion tarjoamat kaikille yhteiset palvelut riittäviä adoptioperheille, tarvitsevatko perheet erityispalveluita ja työntekijöiltä erityisammattitaitoa. Ovatko adoptioperheet ja biologiset perheet vertailukelpoisia? Asetetaanko adoptioperheet etuoikeutettuun asemaan erityispalveluiden saannissa? Onko palveluiden kehittämisen peruseste perheiden kaksijakoisuus? Adoptiopolitiikan tulee ottaa huomioon perheiden yksilöllisyys adoptiosta huolimatta. Tutkijat ovat luokitelleet adoptiopalveluiden tarpeen kahteen luokkaa: taloudelliseen tukeen ja ammatilliseen interventioon. Tukea antavaan ammatilliseen interventioon kuuluvat tukiryhmät adoptiovanhemmille, lapsille ja biologisille vanhemmille. Neuvottelevaan palveluun tulisi kuulua tiedottaminen ja yhteistyö adoptiolasten ja biologisten vanhempien välillä.
Suomessa jälkipalvelu -termiä käytetään selvitettäessä lasten juuria ja taustoja niitä pohtiville adoptoiduille. Interventiopalveluiden tulisi huomioida myös lasten ja vanhempien terapeuttiset tarpeet. Palveluiden tulisi huomioida myös lapsen koulutus ja mahdollinen koulutuksen lykkäys yksilöllisenä erityistarpeena.
Adoptiopalveluihin tulisi kuulua myös adoption sijoituksen onnistumisen ja perheiden voimavarojen seuraaminen adoptionjälkeisenä aikana. Tällä vältyttäisiin sopeutumisongelmien aiheuttamilta haasteilta ja toimenpiteiltä.
Interventiopalveluihin kuuluvat avustustoiminta, tuki, ohjaus ja tiedottaminen.
Tutkijat täsmentävät, että Englannissa vallitseva perheiden kahtiajakoisuus tulisi
selvittää yksilöllisistä tarpeista ja erityistarpeista käsin. Valtion politiikalle adoptiopalvelut tuottavat niin mahdollisuuksia kuin rajoituksia. Yhteiskunnan tasolla
käydään keskustelua lasten hyvinvoinnista ja vastuunkantamisesta sekä perhestatusten selkeyttämisestä. Palvelut edellyttävät viranomaisilta erityistä ammattitaitoa.
Myös Suomessa adoptioperheiden määrän kasvaessa on alettu kiinnittää enemmän huomiota palveluiden tarjontaan muun muassa eri projektien kautta.
Pelastakaa Lapset ry:n Eheämpi elämä -projekti kehittää ja kokeilee uusia työmuotoja adoptiolasten, -nuorten ja heidän perheittensä tukemisessa. Vuonna 2007 uutena työmuotona on aloitettu adoptioperheiden varhainen tukeminen videoavusteisella vuorovaikutuksen tukemisen menetelmällä. Lisäksi projektissa jatketaan jälkipalvelutyötä, lasten taustatietojen kirjaamista sekä juurimatka- toiminnan kehittämistä kansainvälisessä adoptiossa. (Toimintasuunnitelma 2007, 14–15). Mielestäni varhaisen vuorovaikutuksen tukeminen on adoptiovanhempien sekä -lasten kannalta tärkeä kehitys palveluissa. Vanhemmat saavat näin tukea konkreettisesti lapsen ollessa jo uudessa kodissaan. Varhainen vuorovaikutus auttaa lasta ja vanhempia kiintymään toinen toisiinsa.
3 MONISÄIKEINEN VANHEMMUUS
3.1 Vanhemmuuden määrittelyä ja arviointia
Vanhemmuutta on syytä tarkastella laaja-alaisesti käsitteellistämällä, koska vanhemmuus terminä voi jäädä muuten hyvin pintapuoliseksi sanaksi muiden sanojen joukkoon. Yhteiskunnallisella ja yksilötasolla voidaan pohtia, mitä vanhemmuus on? Mitä vanhemmuus on yhteiskunnan käsityksen mukaan, mikä yksilötasolla ja mikä yhteisötasolla? Mitä vanhemmuudelta vaaditaan? Kuinka vanhemmuus sisäistetään? Mikä on riittävän hyvää vanhemmuutta? Voiko vanhemmuus olla hukassa? Tarkastelen vanhemmuus -käsitettä seuraavan kuvion 2. mukaisten ilmiöiden ja käsitteiden kautta. Jokainen teema muovaa omalta osaltaan vanhemmuus -käsitettä. Vanhemmuus mukautuu lapsen ja vanhemman kehityksen myötä sekä eri aikakausina, yhteiskunnan asenteiden, yhteisön, kulttuurin ja kansainvälisyyden kautta. On myös huomioitava, että vanhemmuus on sekä yksilöllinen käsite että kollektiivinen käsite.
Kuvio 2. Vanhemmuus-käsitteen ulottuvuuksia VANHEM-
MUUS VANHEM-
MUUS Yhteisku
nta Yhteisku
nta
Yhteisö Yhteisö
Globaali us Globaali
us Historia
Historia Kulttuu
ri Kulttuu
ri Yksilö Yksilö
Marjatta Bardyn (2002, 39–41) mukaan vanhemmuuteen kasvaminen on vaativimpia kehitystehtäviä. Siihen sisältyy neuvottomuuden, pelon, huolen ja syyllisyyden kokemuksia. Tietoa lapsen kehityksestä on paljon, mutta kuinka saada ne tukemaan vanhemmuutta. Toisaalta vanhemmuus ei ole ensisijassa tiedollinen asia. Vanhemmuus ei ole muusta persoonallisuudesta erillään, vaikka sen tehtävät ovat erityiset ja ainutlaatuiset verrattuna muihin elämässä kohdattaviin tehtäviin. Vanhemmuus on suhde lapseen, johon vaikuttavat molemmat vanhemmat ja heidän sosiaalinen ympäristönsä ja elinolonsa.
Vanhemmuuteen vaikuttaa myös se, että jokainen vanhempi on sukupolvensa jäsen ja saanut oman aikakautensa kasvatuksen. Näin ollen vanhemmuus luodaan aina uudestaan eri aikakausien ja kulttuurien vaikutuksen johdosta. Vanhempien oma kokemus ja käsitys vanhemmuudesta ja kasvatuksesta vaikuttavat kasvatusnäkemyksiin ja valintoihin.
Ismo Laukkarisen artikkelissa (2001, 4) Tuula Tamminen kertoo, että vanhemmuus on elinikäinen kasvuprosessi. Aikuisella on mahdollisuus henkiseen kypsymiseen, mutta vanhemmuudessa he eivät tule koskaan valmiiksi.
Jälkeenpäin voi huomata, että olisi pitänyt toimia toisin. Seija Sihvola (2002, 42) pitää vanhemmuuden kantavana voimana parisuhdetta. On kuitenkin huomioitava, että vanhemmuutta on monenlaista myös adoptiovanhemmuudessa.
Mielestäni vanhemmuutta ei voida arvioida tai määritellä vanhempien keskinäisillä suhteilla. Vanhempien ja lasten välinen suhde on relevantimpi tarkastelun kohde. Vanhemmuutta on tärkeä tarkastella myös yksilötasolla.
Adoptioon ovat oikeutettu yksinhakijat, jotka rakentavat vanhemmuuden yksin.
Myös avioerojen lisääntymisen tuloksena vanhemmuus saa uuden ulottuvuuden.
Vanhemmuutta voidaan pitää näin yksilöllisenä, lapsen ja vanhemman välisen suhteen kehittymisenä. Vanhempien eri roolit muovaavat myös vanhemmuutta.
Sukupuolikysymykset ovat myös yksilöllisen vanhemmuuden muovaavia tekijöitä.
Tarja Pösön (2006, 98) mukaan vanhemmuus on yhteiskunnan myötä muuttunut, mutta vanhemmuuden ainutkertaisuus on pysynyt samana.
Vanhemmuussuhteissa on monia yhteiskunnallisia, kulttuurisia ja ideologisia tasoja, mutta kuitenkin
yksittäisen lapsen kohdalla eletään ainutkertaisessa arjessa. Tämän vuoksi vanhemmuuden laatu ja riittävyys on aina ajankohtainen. On pohdittava, miten vanhemmuussuhteita ohjataan ja valvotaan sekä millä ehdoilla ja oikeuksilla niihin puututaan. Onko tapahtumassa niin, että puutteellista vanhemmuutta ei haluta hyväksyä? Samanaikaisesti kuitenkin olisi huomioitava, että lapsen ei tarvitse elää riittämättömän aikuishuolenpidon kohteena. Tämän vuoksi tarvitaan viisautta tasapainottelemaan niin, että voidaan hyväksyä monenlaista vanhemmuutta varmistaen kuitenkin, ettei hyväksymisen myötä lapsi tai nuori vahingoitu. Mielestäni vanhemmuuden määrittely ja ylipäänsä termin käsitteellistäminen on tärkeää, jotta hahmottaisimme, mistä kulloinkin puhutaan.
Adoptioneuvonnassa vanhemmuutta käydään läpi enimmäkseen perheen yksilöllisistä lähtökohdista. Vanhemmuutta tarkastellaan hakijoiden ideologisista lähtökohdista ja heidän kokemuksiensa kautta. Uudet näkökulmat kehittävät myös omaa ajattelua.
Seuraava kuvio 3. hahmottaa, mistä kaikista osatekijöistä vanhemmuus koostuu sekä, miten nuo osatekijät ovat vuorovaikutuksessa keskenään. Vanhemmuus on hyvin monisäikeinen ja abstraktinen käsite, joka muodostuu arjen pienissä asioissa ja jokapäiväisten asioiden keskellä.
ÄITI representaat
iot äitiydestä
SOSIAALI -SET SUHTEET
ASIAN- TUNTI- JUUDEN
TASO
LAPSI Kiintymyss
uhde ISÄ
representaat iot isyydestä
VANHEM- MUUS Kyky hoitaa vanhemmuu
tta PERHEYKSIKÖN TASO
perhehistoria
kyky hyötyä resursseista
YHTEISKUNNAN TASO lait, normit, asetukset sosiaalipolitiikka arvot
Vuorovaikutus
Kollektiivi nen vanhemmu
us
Kuvio 3. Vanhemmuuden osatekijät ja rakenteet (vrt. Schmitt 2003, 300).
Olen pelkistänyt Florence Schmittin (2003, 300) laatimaa kuviota vanhemmuuden osatekijöistä ja -rakenteista, jotka koostuvat muun muassa yhteiskunnan arvoista, normeista, kulttuurista, historiasta ja lainsäädännöstä.
Kulttuuri on käsitteenä laajin kokonaisuus, jossa vanhemmuus toteutuu. Eri kulttuureissa vallitsevat tietyt käsitteet perheestä, vanhemmuudesta ja kasvatuksesta. Käsitteet muotoutuvat myös eri aikakausien mukaisesti.
Yhteiskunta luo kuitenkin tietyt arvot,
normit, lainsäädännön ja sosiaalipolitiikan. Kulttuuri muodostuu eri ryhmistä.
Yhtenä tarkasteltavana ryhmänä on perhe, jossa vallitsee tietynlainen perhekulttuuri. Lapsi omaksuu tietyt piirteet vanhemmilta ja muilta perheenjäseniltä. Vanhempien luoma perhekulttuuri muovaa lapsen kasvatusympäristön. Lapsesta kasvaa näin yhteiskunnan jäsen. (Schmitt 2003, 301–302) Kuviossa 3. on merkitty äidin ja isän omat representaatiot äitiydestä ja isyydestä. Haluan tarkentaa, että representaatioilla tarkoitetaan mentaalisia representaatioita, jotka ovat omia käsityksiämme todellisen maailman tapahtumista ja ilmiöistä. Vanhempien tulee pohtia omia käsityksiänsä vanhemmuudesta ja vanhempana olemisesta. Tähän vaikuttavat usein opitut käsityksemme ja kokemuksemme. Kuviota 3. tarkastellessani, huomioin, että Florence Schmitt ei osoita alkuperäisessä kuvassaankaan kansainvälisyyttä ja sen vaikutusta vanhemmuuden rakenteisiin ja sisältöihin. Hän keskittyy pääasiassa yksilöihin ja instituutioihin. Kansainvälistyminen vaikuttaa osaltaan vanhemmuuteen ja sen rakentumiseen, kuten adoptiossa se on keskeisenä teemana. Vanhemmuuden konteksti ja siihen vaikuttavat tekijät eivät rajoitu yksilöön, yhteisöön ja yhteiskuntaan vaan myös globalisaatio tuo uusia ulottuvuuksia vanhemmuuden käsitteellistämiseen.
Mari Rautiainen (2001, 3, 7) pohtii, että vanhemmuus kehittyy lapsen kanssa ja tämän vuoksi on aina vuorovaikutuksellinen. Kuitenkin jokainen vanhempi on saanut lähtökohdat vanhemmuuteensa omasta lapsuuden perheestään ja kasvuympäristöstään. Lapsen kehityksen kannalta on välttämätöntä vastuullinen vanhemmuus. Se on myös yhteiskunnallisesti tärkeä elämän jatkuvuuteen liittyvänä tehtävänä. Tämän vuoksi vanhemmuuden tukeminen on myös yhteiskunnallinen tehtävä. Tähän velvoittavat myös perusoikeus- ja lapsioikeudelliset säännökset ja kansainväliset sopimukset. Mielestäni vanhemmuus on moninainen tehtävä, johon liittyy monia eri rooleja.
Huomioitavaa on se, että vanhemmat usein täydentävät toistensa rooleja ja osaamistaan. Kaikki eivät ole osaajia kaikissa osa-alueissa. Roolien tiedostaminen auttaa hahmottamaan omaa käsitystä vanhempana olemisesta.
Mielestäni perheiden kanssa työskentelevät työntekijät tarvitsevat usein
apuvälineitä vanhemmuuden arviointiin. Hyvänä työvälineenä voidaan pitää vanhemmuuden roolikarttaa, jonka myös Mari Rautiainen (2001, 24) ottaa
esille. Hän selventää, että vanhemmuuden roolikartassa vanhemmuus on jaoteltu useaan alueeseen. Vanhemmuus ei ole kuitenkaan lokeroitunutta, kuten ei ole elämäkään. Sen vuoksi vanhemmuuden roolit yhdistyvät toisiinsa. Elämän opettaja ja rajojen asettaja sekä myös rakkauden antaja ja ihmissuhdeosaaja voivat yhdistyä toinen toisiinsa. Tunteiden hyväksyntä, anteeksipyytäminen ja -antaminen rakentuvat sitä kautta, että vanhempi hyväksyy lapsen kokonaisena kaikkine tunteineen. Ihmissuhdetaitojen opettajalla on kykyä sietää omia tunteitaan, jakaa omastaan, pyytää anteeksi ja kestää tappioita. Vanhemmuuden jatkuva oppiminen on osa vanhemmuuden prosessia. Vanhemmilla on mahdollisuus roolikartan kautta arvioida omaa vanhemmuutta ja sen sisältöä konkretisoimalla sitä arkielämän rooleihin.
Benjamin Spock (1990, 47) pohtii vanhemmuutta, sen helppoutta ja vaikeutta.
Hän kuvaa myös isovanhemmuutta, joka näyttäytyy paljon helpommaksi kuin vanhemmuus. Vanhemmilla on yleensä työpaineita ja kiireinen elämänvaihe lasten ollessa pieniä. Tämä vaikeuttaa osaltaan paneutumista vanhemmuuden tehtäviin. Mielestäni isovanhemmat ovat käyneet jo pitkän prosessin kehittyäkseen vanhemmuuteen ja eläneet lasten eri kehityskaudet.
Isovanhemmilla ei liene niin paljon kasvatusvastuuta lapsenlapsistaan vaan vastuu kohdentuu vanhemmille. Tämä luo tietynlaisia paineita nyky- yhteiskunnan vanhemmille ja vanhemmuuden määrittelylle. On myös huomioitava, että lapsen kasvatukseen osallistuvat vanhempien lisäksi myös erilaiset yhteiskunnan instituutiot. Nykyisin onkin keskusteltu siitä, mikä kuuluu vanhemmuuteen ja sen vastuuseen ja mikä kuuluu yhteiskunnan vastuualueeseen.
Maarit Alasuutari (2003, 165–168) käsittelee väitöskirjassaan tutkimusaineistoaan, jonka hän on kerännyt haastattelemalla vanhempia. Siinä ilmenee, että vanhemmat jakavat tulkinnoissaan lapsen kasvatuksen institutionaalisen henkilöstön kanssa. Vanhemmat määrittelevät nämä tärkeäksi osaksi lasten kehitystä. Samalla tämä asettaa ammattikasvattajat vastuulliseen rooliin lapsen kehityksessä. Vaikka vanhemmat sitoutuvat ja ottavat vastuuta lapsen kehityksen kulusta, vanhemmat eivät kuitenkaan katso olevansa vastuullisia kaikissa osa-alueissa, vaan vastuu jakautuu myös yhteiskunnallisille
