TERRA 128: 3 2016 Kirjallisuutta – Litteratur
192
Valtion rakennusperinnön hyvä hoito
HAKLI, OLLI & AINO LAINE (2016; toim.). Valtiol- le rakennettu. 236 s. Museovirasto, Helsinki.
Valtion rakennusperintöön kuuluu laaja valikoima eri- laisia rakennustyyppejä keskiaikaisista linnoista moder- neihin virastotaloihin, kasarmeista ja vankiloista met- säkämppiin ja majakoihin. Ne kaikki kertovat omaa ta- rinaansa Suomen historiasta ja hyvinvointivaltion kehi- tyksestä. Rakennukset on perinteisesti katsottu osaksi kansallista kulttuuriperintöä, jonka vaalimisesta ovat vastanneet ensisijaisesti julkiset toimijat. Viime vuosi- na käytännöt ja vastuut ovat kuitenkin muuttuneet val- tion leikatessa menojaan.
Museoviraston tuore julkaisu esittelee valtion raken- nusperinnön hyvän ylläpidon periaatteita ja käytännön esimerkkejä. Teos on suunnattu erityisesti valtion ra- kennusperinnön parissa työskenteleville, mutta sen oh- jeet soveltuvat hyvin kaikille arvokiinteistöjä hallinnoi- ville ja julkisia rakennushankkeita suunnitteleville. Lu- ettavaa löytyy myös niille, joita kiin-
nostaa valtion rakennusperinnön his- toriallinen muodostuminen tai vaik- kapa se, miksi valtion virastotalo näyttää siltä kuin näyttää.
Museoviraston edellinen aihetta käsittelevä teos Valtion rakennuspe- rinnön vaaliminen (1998) painottui enemmän valokuviin ja havainnolli- siin piirustuksiin työmaadokumen- toinnista ja työmaiden suojauksesta.
Nyt kuvat esimerkiksi rakennusvau- rioista ovat jääneet pois. Yksi ku- vauskohde on kuitenkin pysynyt sa- mana: Iästä johtuvaa patinaa esitel- lään molemmissa kirjoissa Suomen- linnan Pirunkirkon portaikkoa esittä- vällä kuvalla.
Teos on jaettu seitsemään osioon ja
siinä on 34 artikkelia. Kirja tarjoaa perustiedot valtion rakennusperintöä koskevasta hallinnosta ja lainsäädän- nöstä sekä esittelee hyvää kiinteistönhoitoa ja rakennus- hankkeiden suunnittelua valtion arvokohteissa. Kirjoit- tajat ovat valtion kiinteistönhaltijoita, suojeluviranomai- sia ja kulttuuriperinnön asiantuntijoita. Suurin osa ar- tikkeleista on kirjoitettu Museovirastossa, viisi artikke- lia Metsähallituksessa ja kolme Senaatti-kiinteistöissä.
Lisäksi kirjaan on saatu artikkelit tieliikenteen alan val- takunnallisesta erikoismuseo Mobiliasta, Eduskunnas- ta, Suomenlinnan hoitokunnasta ja Puolustusvoimien rakennuslaitoksesta.
Ensimmäisessä osiossa käsitellään valtion kiinteistö- jen hallinnassa tapahtuneita muutoksia ja kiinteistöjä koskevaa lainsäädäntöä. Viime vuosikymmeninä val- tion hallintoa on uudistettu voimakkaasti ja toimitilat on haluttu tehokkaampaan käyttöön. Kiinteistöjen hal- linta on keskitetty pääosin Senaatti-kiinteistöille, Met- sähallitukselle ja Liikennevirastolle. Esimerkiksi Mu- seoviraston hallussa ennen olleet linnat ja museot siir- tyivät Senaatti-kiinteistöille vuonna 2014. Museoviras- to kuitenkin edelleen valvoo ja ohjaa valtion arvoraken-
nusten suojelua ja toimii restaurointihankkeiden asian- tuntijana.
Toisessa osiossa esitellään valtion rakennusperinnön luokittelua ja arvottamista. Valtion kiinteistöstrategia 2010 jaottelee valtion kiinteistövarallisuuden strategi- seen ja ei-strategiseen. Strategiseen kiinteistövarallisuu- teen kuuluvat ne rakennukset, joiden omistaminen on valtiolle välttämätöntä joko valtion tehtävienhoidon tai omaisuuden luonteen vuoksi. Ei-strategisesta kiinteis- tövarallisuudesta voidaan luopua. Strategista jakoa on sovellettu myös Museoviraston hallussa aiemmin olleen kulttuurihistoriallisesti arvokkaan kiinteistövarallisuu- den kohdalla. Viime aikoina onkin nähty esimerkiksi Museoviraston ennen omistamien kartanoiden myynti- ilmoituksia. Tänä vuonna myyntiin ovat tulleet ainakin Koitsanlahdenhovi Parikkalassa ja Pukkilan kartano Kaarinassa. Myös Metsähallitus on kehitellyt oman ”ar- vottamisavaimen” hallinnassaan olevien strategisten
kohteiden määrittelemiseksi.
Mikko Härö Museovirastosta kir- joittaa teoksen johdannossa, että val- tion rakennusperinnön kohdalla haas- te ei niinkään ole perinteisten suoje- lukohteiden säilyminen vaan nuorem- man, sotien jälkeen syntyneen raken- nusperinnön vaaliminen sen arvoja kunnioittaen. Suomen rakennuskanta on nuorta ja nykyaikaa lähellä olevan arkkitehtuurin arvottaminen on vai- keaa. Senaatti-kiinteistöissä nuorta rakennuskantaa on arvotettu omalla asiantuntijaryhmällä, ja osalle raken- nuksista on tiettyjen kriteerien täyt- tyessä annettu arvokiinteistön status.
Status otetaan huomioon rakennuk- sen ylläpidossa ja korjaustoimissa niin, ettei rakennuksen arvoja vaaran- neta. Varsinainen suojelutarve voi- daan ratkaista tulevaisuudessa.
Seuraavat kolme osiota käsittelevät kiinteistöjen hoi- toa, käyttöä ja ylläpitoa. Rakennuksen säilymisen kan- nalta käytön jatkuvuus on ensiarvoisen tärkeää, mutta käyttö aiheuttaa rakennuksille myös muutostarpeita.
Valtion virastoissakin vanhasta huonetoimistomallista on siirrytty monitilatoimistoihin, joissa on erikokoisia tiloja erilaiseen työskentelyyn. Senaatti-kiinteistöissä työskentelevän Selja Flinkin artikkelissa on kuvia Hel- singin yliopistomuseo Arppeanumin uudistetuista tilois- ta. Muutoksen havainnollistamiseksi olisi ollut mielen- kiintoista nähdä kuvia myös lähtötilanteesta.
Muissa artikkeleissa käsitellään muinaisjäännöskoh- teiden hoitoa, arvokalusteiden säilyttämistä, viestinnän suunnittelua valtion korjausrakennuskohteissa, Meren- kurkun maailmanperintöalueelle laadittua korjausohjeis- toa sekä vapaaehtoistyön mahdollisuuksia kulttuuriym- päristön hoidossa. Yksi asia nousee esiin lähes kaikis- sa artikkeleissa: ylläpidon ja hoidon tärkeys. Kiinteis- tön hyvä hoito säästää sekä budjettia että alkuperäistä arkkitehtuuria. Pekka Lehtinen Museovirastosta toteaa artikkelissaan, että jos kiinteistölle on annettu kulttuu-
TERRA 128: 3 2016 Kirjallisuutta – Litteratur 193 rihistoriallinen strateginen merkitys, sen ylläpitoon ja
hoitoon on myös varattava riittävät resurssit. Valtion tu- lisi hoitaa omistamaansa arvokasta kulttuuriperintöä vastuullisesti ja suunnitelmallisesti ja toimia näin esi- merkkinä myös muille. Ylläpidosta säästäminen johtaa lopulta suuriin ja kalliisiin korjaushankkeisiin.
Kirjan kuudes osio esittelee monipuolisesti rakennus- hankkeen suunnittelussa huomioon otettavia asioita. Ar- tikkeleissa paneudutaan rakennushankkeen vaatimiin ar- keologisiin selvityksiin, esteettömyyteen, turvajärjes- telmiin, talotekniikkaan sekä viime aikoina paljon esil- lä olleeseen aiheeseen eli sisäilman laatuun. Lehtinen toteaa korjaushankkeen suunnittelun vaiheita käsitelles- sään, että erityisesti kulttuurihistoriallisesti arvokkaan rakennuksen muuttamisessa uuteen käyttöön on käytet- tävä harkintaa ja käyttövaihtoehtojen vertailussa pitäi- si aina olla mukana myös niin sanottu nollavaihtoehto.
Rakennushistoria tulisi selvittää heti, kun mahdollinen korjaushanke tulee näköpiiriin, koska rakennushistoria- selvitys on välttämätön työkalu suunnittelun tavoittei- den määrittelyssä. Hyvissä ajoin tehtyjen tutkimusten tärkeyttä ja korjaustoimenpiteiden dokumentointia ko- rostetaan monessa artikkelissa.
Viimeinen osio käsittelee erilaisia restauroinnissa ja rakennustutkimuksessa käytettäviä tutkimusmenetelmiä, kuten pigmentti- ja sideainetutkimuksia ja analyyttisia valokuvausmenetelmiä. Tutkimusmenetelmät ovat ke- hittyneet merkittävästi sitten edellisen kirjan, jossa tut- kimusvälineitä olivat vielä enimmäkseen kynä, mitta, vasara ja erilaiset lastat. Niillekin toki on edelleen käyt- töä. Kirjan lopussa on vielä sanasto keskeisistä käsit- teistä.
Teos on haluttu kirjoittaa positiivisessa ja rakentavas- sa hengessä. Kirjasta saa sen vaikutelman, että valtion rakennusperintöä hoidetaan pitkäjänteisesti, suunnitel-
mallisesti ja kulttuuriperintöarvoja kunnioittaen. On to- ki huojentavaa lukea, että Säätytaloa ja Eduskuntataloa hoidetaan mallikkaasti, mutta olisiko kirjaan voinut ot- taa mukaan myös esimerkin kohteesta, jossa kaikki ei ole mennyt niin hyvin? Virheistäkin on yleensä mahdol- lista oppia. Askarruttamaan jäi myös se, miten käy niil- le arvorakennuksille, joista valtio päättää luopua. Suo- jelustatus säilyy, mutta esimerkiksi Museoviraston oh- jaava rooli ei enää ulotu niihin samalla tavalla kuin en- nen ja käyttötarkoituksen muuttuminen aiheuttaa raken- nuksille suuria muutospaineita. Eniten kirjassa kummas- tutti se, että ilmastonmuutoksen vaikutuksista rakennus- perinnölle ei mainittu sanallakaan. Energiatehokkuus- vaatimuksiin viitattiin ohimennen, mutta niihinkään ei sen kummemmin paneuduttu.
Juha Vuorinen kiteyttää kirjan viestin kirjoittaessaan, että ”vain tieto kohteista voi lisätä ymmärrystä, ymmär- ryksen avulla kykenemme lukemaan rakennusten mer- kityksiä, merkityksen välittämänä opimme arvostamaan kohteita ja arvostuksen kautta vaalimaan niitä” (s. 94).
Tätä viestiä olisi ollut kiinnostavaa peilata nykyiseen kehitykseen, jossa vastuuta kansallisen kulttuuriperin- nön hoidosta ja ylläpidosta ollaan siirtämässä yhä enem- män yksityisille toimijoille. Samalla teoksessa olisi voi- nut ottaa kantaa suojelun ja ylläpidon haasteisiin, kun työhön käytettävissä olevat resurssit tuntuvat olevan vä- hissä kaikilla sektoreilla. Tällaisenaankin teos toimii erinomaisena käytännön oppaana ja antaa kiinnostavan näkökulman suomalaisen hyvinvointivaltion kehityk- seen ja meneillään olevaan muutokseen.
NIINA UUSI-SEPPÄ Historian, kulttuurin ja taiteiden tutkimuksen laitos Turun yliopisto
