Kymmenvuotisjakson jälkeen Virittäjä on jälleen muuttanut muotoaan. Ulkoi- sen muodonmuutoksen ohella ovat myös lehden ››syvärakenteet›› muuttuneet. Toi- mituksen kokoa on laajennettu, ja aikai- sempi toimituskunta on muuttunut toi- mituksen työtä tukevaksi toimitusneuvos- toksi. Myös toimituslinjaa on tarkoitus eräiltä osin hieman muuttaa. Kirjallisuus- osasto on saanut omat erityistoimitta- jansa, ja se tulee aikaisempaa enemmän esittelemään - ei niinkään arvostelemaan - uusinta ulkomaista lingvististä kirjalli- suutta. lVIahdollisuuksien mukaan pyri- tään esittelyt kokoamaan jotakin teemaa tai koulukuntaa koskeviksi sikermiksi.
Kotimaisten kielitieteellisten teosten ar- viointi säilyy tietenkin ohjelmassa edel- leen. Samalla tavoin johonkin aiheeseen tai aihepiiriin liittyviksi pyritään ryhmit- tämään kielemme käytäntö -osaston kir- joitukset. Artikkeliosasto sen sijaan säilyt- tää perinteisen muotonsa; se on edelleen avoin kirjoituksille, jotka koskevat suomea ja sen sukukieliä, äidinkielen opetusoppia, kielenilmiöihin liittyviä etnologian, folk- loristiikan ja kotimaisen kirjallisuuden tut- kimuksen lohkoja. Ns. teemanumeroita toimitetaan vain, kun kirjoittajakunnan aktiivinen kiinnostus erityisteemaan antaa siihen aiheen. Tämä numero antaa vasta viitteitä siitä, mihin suuntaan Virittäjä seuraavissa numeroissa kehittyy. On ehkä syytä vielä tähdentää, ettei lehti nyt, kuten ei aiemminkaan, ole sitoutunut minkään oppisuunnan tai koulukunnan äänenkan- nattajaksi. Samalla kun Virittäjä kiittää
Suunnitelmia,
mietteitä ja mietintöjä
edellistä päätoimittajaa pitkäaikaisesta ansiokkaasta työstä, se toivoo uuden asun- sa ja toimitustapansa tyydyttävän lukija- kuntaa. jotta kirjoittajien ja toimituksen välinen yhteistyö joustavoituisi, on toi- saalla lehdessä julkaistu ohjeita avustaja-
kunnalle.
›ı‹
Viime huhtikuun lopussa valtioneuvos- to asetti komitean, jonka tehtävänä oli laatia ehdotus suomen ja sen sukukielten sekä ruotsin kielen tutkimusta harjoitta- vien laitosten hallinnollisesta yhdistämi- sestä. Tämä komitea, johon kuului pu- heenjohtajana tohtori Matti L. Aho ja kuusi jäsentä, toimi ripeästi; se päiväsi mietintönsä Tuomaan päivänä ja jätti sen opetusministeri Jaakko Itälälle 20.
tammikuuta. Mietintö sisältää uudistus- ehdotuksen erityiskysymyksiä selvittele- vän luvun lisäksi ehdotuksen laiksi koti- maisten kielten tutkimuskeskuksesta ja lain soveltamista koskevan asetusehdo- tuksen sekä liitteinä suunnitellun tutki- muskeskuksen ensimmäisten vuosien me- noarvioluonnoksen ja Matti Sadeniemen samaa aihetta käsittelevän muistion, jolle Ahon komitean työ paljolti rakentuu.
Eri yhteyksissä ainakin kolmen viime vuosikymmenen aikana esitetty ajatus kotimaisten kielten instituutista on mie- tinnössä tarkentunut yksityiskohtaisesti jäsennellyksi ja epäilyksittä toteutuskel-
poiseksi suunnitelmaksi. Varhaisimmat samaan tähtäävät ehdotukset on valtio- vallalle tehty tiettävästi jo 1930-luvun lo-
pulla. Runsasta vuosikymmentä myöhem- min istunut kaıı sanperinıiekomiteakiin- nitti asiaan huomiota (Virittäjä 2/1951), ja kymmenen vuotta sen jälkeen asia oli taas esillä. Valtion tiedehallinnon uudel- leenjärjestelyehdotusta koskevassa lausun- nossaan Martti Rapola perusteli paina- vasti valtion rahoittaman kieli-instituutin tarvetta ja luonnosteli instituutin raken- netta ja toiminnallisia tavoitteita. Rapo- lan lausunto on julkaistu vuoden 1960 Virittäjässä. Muutamaa vuotta myöhem- min Suomen Akatemian kohtaloa pohtinut komitea kiinnitti asiaan jälleen huomiota, ja 1969 valtiovalta otti asiassa vihdoin aloitteen käsiinsä. Opetusministeriö antoi ensin Matti Sadeniemelle tehtäväksi sel- vittää kotimaisten kielten tutkimuksen ja huollon alalla nykyään vallitsevat hal- linnolliset, toiminnalliset ja taloudelliset epäkohdat ja esittää suunnitelman niiden tarkoituksenmukaisesta korjaamisesta. Sa- deniemen selvityksestä tekemiensä päätel- mien perusteella valtioneuvosto asetti sit- ten Ahon komitean.
Pitkään ilmassa olleen ajatuksen kypsy- minen nykyiselleen johtuu epäilemättä yleisestä tiedepoliittisesta kehityksestä, jota opetusministeriö on määrätietoisesti ohjannut. Paitsi sitä, että äidinkielen tut- kimus kuuluu yleensä jokaisen kansan perusoikeuksiin ja -velvollisuuksiin, on suomen ja sen sukukielten tutkimus niitä tutkimuksemme keskeisaloja, joissa mei- dän on mahdollista taloudellisten voima- varojemme ja tutkimuskapasiteettimme perusteella pysyä etenevän kansainvälisen tutkimuksen tasalla. Vielä muutama vuo- sikymmen sitten Suomen, Viron ja Unka- rin valta-asema fennougristiikan kärki- maina oli kiistaton. Tämän päivän tilan- ne on jo toinen. Neuvostoliitossa ja Yh- dysvalloissa on suomensukuisten kielten tutkimus nopeasti vahvistunut ja laajen- tunut, ja sellaisessakin maassa kuin Sak- san liittotasavallassa, jossa ei lainkaan asu suomensukuisia kansoja, on fenno- ugristiikan oppituoleja neljä. Suomessa niitä on kaksi. Kaikkiaan suomea opete- taan tällä hetkellä lähes viidessäkymme-
2
nessä ulkomaisessa yliopistossa japania myöten. Nykylingvistiikan kiinnostus ei-
indoeurooppalaisia kieliä kohtaan on ym-
märrettävää ja suuntautuminen fenno- ugristiikkaan, mikä sinänsä on tietenkin vain hyvä, on sitäkin ymmärrettävämpää, kun tämän tieteenalan emämaissa on jo pitkän tutkimus- ja keruutoiminnan an- siosta tarjon tutkimukselle välttämättömiä laajoja ja hyvin järjestettyjä aineskokoel- mia.
Toisaalta valtion tiedehallinnon uudel- leenjärjestelyt ovat seurauksineen viime vuosina muuttaneet mietinnön käsittele- mien laitosten asemaa. Aiemmin nuoret suomen kielen ja fennougristiikan harras- rajat saivat jatkokoulutuksensa Sanakir- jasäätiön, suvun, Suomalais-
ugrilaisen Seuran, Karjalan kielen sana- kirjan yms. toimissa. Samalla kun tutkija- koulutus on siirtynyt näistä laitoksista hu- manistisen toimikunnan alaiseksi täysi- päiväiseksi ja -palkkaiseksi pätevöitymi- seksi, ovat mainittujen laitosten mahdolli- suudet kilpailla alan parhaasta työvoi-
masta auttamatta menneet. Laitokset, joissa suoritetun työn julkitulo ei niiden suurisuuntaisuuden vuoksi ole eikä voi olla erityisen nopeaa, eivät enää houkut- tele opinnoissaan hyvin menestyneitä, etenkin kun eräät toiset alat voivat tar- jota myös muutoin paremmat edut. Var- hemmin kun kyseisistä laitoksista siirryt- tiin korkeakoululaitoksen virkoihin, ei yhteiskunnan varoin hankittu pitkä eri- koiskoulutus mennyt kokonaan hukkaan
_ eri asia tietenkin on, että se eräiltä
osin oli myöhempien tehtävien kannalta
epätarkoituksenmukaista. Kun yleisesti havaitaan, ettei kollektiivisesti tehdylle sanakirja- tms. työlle parhaan osan työ- päivästään uhraava enää pysty tasaver- taisesti kilvoittelemaan ammattipätevöi- tyjän kanssa yliopistoviroista, ja kun lai- toksien töitä ei yleensä ole totuttu pitä- mään elämäntehtävinä - sisällöltään
ne hyvinkin voisivat olla sellaisia _, on
ilmeistä, että erikoiskoulutuksen saaneen
työvoiman siirtyminen muihin tehtäviin tulisi lähiaikoina aikaisempaa yleisem-
Suomen
mäksi. Useissa tapauksissa pitkä erikois- koulutus menisi tällöin täysin hukkaan.
Tällaisten epäkohtien poistoon opetus- ministeriö nähdäkseni toimillaan tähtää.
Tutkimuskeskusta luonnostellessaan Ahon komitea on lähtenyt tiukasti ole- massa olevista laitoksista. Katteettomas- ta suurellisuudesta ja tyhjälle rakenta- misesta ei komiteaa voi syyttää. Hallinto- toimistoa lukuun ottamatta kaikilla suun- nitelluilla osastoilla ja toimistoilla ja nii- hin kaavailluilla toimilla on jo vastineet todellisuudessa. Uutuutena on kuitenkin mainittava, että kolmas kotimainen kie- lemme, lappi, on nyt saamassa oman kieli- lautakuntansa. Esitetty muutos merkit- seekin ensisijaisesti hallinnollisesti sekavan nykytilanteen selkiyttämistä ja laitosten toimintaedellytysten vahvistamista. Ilmei- sesti suunnitellussa hallintokaaviossa on jo kaikki ne ytimet, joista myös tulevien tutkimustarpeiden ja yhteiskunnan tarvit- semien kielipalvelumuotojen toimintayksi- köt voivat kehittyä. Tärkeää olisi, että suunniteltu hallintokaavio voisi jousta- vasti myötäillä tutkimuksen kehityksestä aiheutuvia painopisteen spontaaneja muu- toksia. Jos Valtiovalta toteuttaa nyt esi- tetyn suunnitelman, se asettaa ensi ker- ran kotimaisten kielten tutkimuksen sa- maan asemaan kuin esimerkiksi muinais- tieteen tutkimuksen.
Syyskaudella tuli julkisuuteen toinen- kin äidinkielen asemaa koskeva mietintö.
Tulevan lukion opetussuunnitelmaa ja tuntíjakoa pohtinut komitea ehdottaa
äidinkielen opetuksen tuntimäärää vähen- nettäväksi peräti viidenneksellä. Oikean taustan vähennysehdotus saa, kun tode- taan, että jo ennen vähennystä äidinkie- lelle varattu tuntimäärä on Suomessa Euroopan alhaisin. Ehdotus onkin herät- tänyt poikkeuksellisen voimakkaan reak- tion. Yksi monipuolisen asiantuntijajou- kon perusteltu kannanilmaisu on toisaalla lehdessämme. Äidinkielen ratkaiseva mer- kitys kaikessa korkeamman asteisessa ope- tuksessa ja oppimisessa on niinitsestään selvä tosio, ettei se erityisperusteluja kai- paa. Kielen ja nimenomaan äidinkielenä opitun kielen osuus ajattelussa, todellisuu- den hahmottamisessa ja viestinnässä on perusluonteinen. Kyky antaa ajatukselle täsmällinen kielellinen hahmo on perus- vaatimus, joka jokaisen lukion suoritta- neen tulisi täyttää. Samalla soisi jokaisen lukiolaisen saavan niin paljon syvempää tietoa itse kielestä, että hän saisi aina- kin aavistuksen siitä, miten kieli meitä ajatteluttaa ja miten meitä kielellä ajat- telutetaan. Äidinkieli ei enää lukiossa ole oppiaine sanan tavanomaisessa mer- kityksessä, se on kaikkien opetettavien aineiden perusta. Voi vain ihmetellä, miten kahdeksassa viikkotunnissa tämä tieto oppilaille välitetään, kun äidinkie- len opettajan on ajan vaatimusten mu- kaisesti oltava myös esteetikko, logonomi, logopedi jopa komeljanttari. Äidinkielen ja yleensä kielten opetuksen kysymyksiin on syytä palata tuonnempana uudelleen.
Tällä erää keskustelun jatkoksi riittänee viittaus Gleasonin teokseen Linguistics
and English Grammar, jota esitellään tä- män numeron kirjallisuusosastossa.
T. T.
