UEF//eRepository
DSpace https://erepo.uef.fi
Rinnakkaistallenteet Filosofinen tiedekunta
2019
Isänmaan asialla. Sydänraja, Isänmaan tähden ja toista
maailmansotaa koskeva kulttuurinen muisti
Arminen, Elina
Suomalaisen Kirjallisuuden Seura
Artikkelit tieteellisissä kokoomateoksissa
© Suomalaisen Kirjallisuuden Seura All rights reserved
https://www.finlit.fi/fi
https://erepo.uef.fi/handle/123456789/7792
Downloaded from University of Eastern Finland's eRepository
Isänmaan asialla
Sydänraja, Isänmaan tähden ja toista maailmansotaa koskeva kulttuurinen muisti
Elina Arminen
Jokaisella on oma käsityksensä historiasta ja isänmaasta, ja silloin niitä
väärinkäsityksiä ja totuuksia on miljoonia. Ei siinä minun totuuteni paljon paina.
(SR, 182.)
Toisen maailmansodan aikaa kuvaavalla kirjallisuudella on Suomessa ollut keskeinen rooli neuvottelussa kansallisen identiteetin ja historian tulkintojen suhteista. Kysymykset siitä, mitä sodasta on muistettu, mistä on kerrottu ja kenen ääntä on kuunneltu, ovat kytkeytyneet laajempiin yhteiskunnallisen arvokeskustelun painopisteisiin ja poliittisiin voimasuhteisiin.1 Myös suomalainen nykyromaani on pääsemättömissä sota-aikaa koskevista totuuksista ja väärinkäsityksistä. Vaikka sotakirjallisuus on perinteisesti mielletty miehiseksi lajiksi, viime vuosina eniten julkista keskustelua ovat herättäneet nuorehkojen naiskirjailijoiden
mikrohistoriaa ja yksilön kokemusta painottavat tulkinnat sota-ajasta.
Sota oli keskiössä jo Sirpa Kähkösen vuonna 1998 aloittamassa Kuopio-sarjassa, johon kuuluvat esimerkiksi Mustat Morsiamet (1998), Lakanasiivet (2007) ja Neidonkenkä (2009).
Katja Ketun Kätilö (2011), Heidi Köngäksen Dora, Dora (2012) ja Paula Havasteen Yhden toivon tie (2012) nostivat huomion kohteeksi Lapin sodan ja sota-ajan Lapin. Lapin sota on taustalla myös Minna Rytisalon romaanissa Lempi (2016). Jenni Linturin Isänmaan tähden (2011) käsittelee suomalaisen Waffen SS-pataljoonan vapaaehtoisten kokemuksia ja Maritta Lintusen Sydänraja (2012) puolestaan sodan merkitystä osana myöhempien sukupolvien itseymmärrystä. Toisen maailmansodan aikaa käsittelevät myös Sofi Oksasen Viroon sijoittuvat Puhdistus (2008) ja Kun kyyhkyset katosivat (2012) sekä Riikka Ala-Harjan Normandiaan sijoittuva Maihinnousu (2012). Myös kotimaiset mieskirjailijat, kuten Tommi
1 Suomalaisessa sotakirjallisuudessa voidaan erottaa monenlaisia traditioita. Realistinen, rivimiesten
näkökulmaa painottava sotaromaani on saanut 1950-luvulta alkaen seurakseen modernistisia, vasemmistolaisia, sivistyneistön pettymystä kuvastavia ja viihteellisiä tulkintoja. (Ks. Niemi 1988.) Evakkoromaanit,
jälleenrakennusromaanit ja naisten sotakokemuksia koskevat romaanit ovat olleet tärkeänä vastapainona rintamakuvausten miehiselle traditiolle. Suomalaisesta sotakirjallisuudesta suurin osa käsittelee talvi- ja jatkosotaa. Lapin sodan käsittely kaunokirjallisuudessa oli pitkään vähäisempää, mutta 2000-luvulla se on ollut tärkeä aihe ja se on herättänyt mielenkiintoa myös kirjallisuudentutkimuksessa (ks. esim. Sääskilahti 2014, 2015a ja 2015b; Arminen 2015 ja Jytilä 2015).
Kinnunen teoksissaan Neljän tien risteys (2014) ja Lopotti (2016), ovat nostaneet esiin erilaisten marginaaliryhmien kokemuksia sodasta ja sen muistamisen tavoista.
Mainitsemissani teoksissa on paljon muutakin yhteistä kuin ilmestymisajankohta. Nykyiset sotaromaanit ovat käsitelleet pitkään arkaluontoisina pidettyjä teemoja ja niihin liittyvää häpeän ja syyllisyyden kokemusta. Tällaisia ovat esimerkiksi Suomen ja Saksan aseveljeys, siihen liittyvät ihmissuhteet ja niiden päättyminen Lapin sotaan, sotavankileirit, sotarikokset, etnisten vähemmistöjen kohtelu, naisten asema ja seksuaalisen väkivallan rooli sodassa sekä suomalaisten tietoisuus holokaustista. Teoksissa irrottaudutaan jossain määrin ”kansallisesta”
tarkastelusta: Suomen asemaa sodassa tarkastellaan osana toisen maailmansodan
kokonaisuutta tai irtaudutaan kokonaan suomalaisesta perspektiivistä.2 Tarkastelemissani teoksissa, kuten viimeaikaisessa historiankirjoituksessakin (ks. esim. Tuominen 2015), korostuvat erilaisten etnisten ryhmien kokemusten ja kohtelun erot, mikä purkaa illuusiota suomalaisten sotakokemuksen yhtenäisyydestä. Mainitsemilleni teoksille on myös ominaista reflektiivinen suhde menneestä tietämiseen. Teoksissa pohditaan historiografiselle
metafiktiolle (ks. Hutcheon 1989, 3–32) ominaisin keinoin historian, dokumenttien ja yksityisten kokemusten suhdetta. Samalla nykyisten sotaromaanien tavat hahmottaa menneisyyttä kytkeytyvät sotakirjallisuuden moniin traditioihin ja populaarikulttuurin kliseiseen sotakuvastoon (Arminen 2015, 15–17).
Vaikka tämänhetkinen toisen maailmansodan aikaa käsittelevä kirjallisuus mielellään
korostaa rooliaan vaiettuja aiheita koskevan keskustelun avaajana, arkaluontoisia teemoja on suomalaisessa sotakirjallisuudessa käsitelty jo aiemmin. Sotaan liittyvä totaalisen
vaikenemisen perinne on pitkälti klisee, ja sen sijaan voidaan puhua kirjallisuuden pitkään kestäneestä terapeutin roolista (ks. Kivimäki 2015, 302). Esimerkiksi suomalaisia SS- vapaaehtoisia ovat käsitelleet ainakin Niilo Lauttamuksen Vieraan kypärän alla (1957) ja Tiina Korhosen Rautasaappaiden kaiku (1990). 2000-luvun kriittisissä sotaromaaneissa on temaattisia ja rakenteellisia yhtymäkohtia erityisesti 1960- ja 1970-lukujen kriittiseen ja vasemmistolaiseen sotakirjallisuuteen. Paavo Rintalan Sissiluutnantti (1963) käsittelee kaukopartiomiehen mielen järkkymistä psykologisen romaanin keinoin, ja Sotilaiden äänet (1966), Leningradin kohtalonsinfonia (1968) ja Napapiirin äänet (1969) antavat äänen sodan eri osapuolille. Hannu Salaman Siinä näkijä missä tekijä (1972) kuvaa toisen maailmansodan
2 Suomalainen talvi- ja jatkosotaa käsittelevä kaunokirjallisuus – ja jossain määrin myös tutkimus – on keskittynyt paljolti Suomen ja Neuvostoliiton konfliktin tarkasteluun. Sen sijaan maailmansodan
kokonaisuuteen liittyvät ideologiset ja eettiset kysymykset ovat jääneet vähemmälle huomiolle. (Ks. Kivimäki, Hytönen ja Karonen 2015, 18–23.)
aikana Tampereella toiminutta kommunistista ryhmää, joka pyrki sabotoimaan Suomen ja samalla Saksan sotatoimia. Timo K. Mukan Laulu Sipirjan lapsista (1966) kuvaa Lapin sotaa pasifistisesta näkökulmasta ja nostaa esiin kysymyksiä sotilaskarkuruudesta ja seksuaalisesta väkivallasta. Näissä teoksissa pohditaan myös sotaa koskevien kertomusten, muistetun ja koetun välistä suhdetta ja sodan vaikutuksia jälkipolviin.
Tässä artikkelissa tarkastelen 2000-luvun suomalaisia sotakirjoja soveltaen Jan Assmannin (1992/2011) kehittämää kulttuurisen muistin käsitettä. Ymmärrän sotaa käsittelevät
kaunokirjalliset teokset osaksi kulttuurista muistia, monien jakamaa ja sen vuoksi sekä persoonallista että kansallista identiteettiämme muovaavaa käsitystä menneisyydestä.
Keskityn erityisesti Jenni Linturin romaaniin Isänmaan tähden ja Maritta Lintusen romaaniin Sydänraja. Olen valinnut nämä romaanit analyysin kohteeksi, koska ne tarkastelevat
eksplisiittisesti sodan muistamisen ja unohtamisen suhdetta. Niissä käsitellään muistoja ja dokumentteja, joiden varassa jälkipolvet pyrkivät tekemään tulkintojaan menneestä.
Romaaneiden tavoissa käsitellä menneisyyttä on kuitenkin myös perustavia eroja: Isänmaan tähden korostaa sodan kokeneiden traumaa, kun taas Sydänraja lähestyy jälkipolvien
suhdetta menneisyyteen myös huumorin ja ironian avulla. Selvitän artikkelissani, millaisina kyseisissä teoksissa välittömät sotakokemukset ja myöhempi sotaan liittyvä muistamisen prosessi representoidaan ja millaisin kerronnan keinoin. Samalla pohdin, millaisena romaanit kokonaisuutena pyrkivät välittämään sotaa koskevan muistin ja kuinka nämä tulkinnat kytkeytyvät jatkuvaan neuvotteluun kansallisesta menneisyydestämme. Suhteutan tarkastelemieni teosten teemoja ja kertomisen tapoja sekä suomalaisen sotakirjallisuuden traditioon että muuttuviin tulkintoihin sodan ja kansallisen suhteista.
Sodasta puhumisen ja vaikenemisen tapoja
Niin artikkelini kuin tarkastelemani teokset kiinnittyvät 2000-luvun aikana sekä historian että kirjallisuudentutkimuksen piirissä vilkkaana käytyyn keskusteluun toiseen maailmansotaan liittyvästä muistista. Sodan ja muistin suhdetta luotaavalle tutkimukselle ja kirjallisuudelle on luonut pohjaa erityisesti holokaustia koskeva tutkimus (ks. esim. LaCapra 1994; Hirsch 2008;
Rothberg 2009). Tarkastelemissani sotakirjoissa voidaan nähdä dialoginen suhde myös
”uuteen” tai ”eettiseen” sotahistoriaan, joka korostaa sodan tunnekokemuksia sekä purkaa erityisryhmien traumaattisiin kokemuksiin liittyvää vaikenemisen perinnettä.3
Kirjallisuudentutkimuksessa sotaa koskevaa vaiettua tai muutoin torjuttua menneisyyttä on usein käsitteellistetty psykoanalyyttiseen tutkimustraditioon liittyvän trauman käsitteen avulla. 2000-luvun suomalaisen sotakirjallisuuden analyysissa trauman käsitettä on
ansiokkaasti soveltanut Riitta Jytilä (2015). Hän soveltaa Marianne Hirschin (2008, 103–128) käsitettä ”jälkimuisti” (postmemory), jolla tarkoitetaan jälkipolvien tarvetta kuvata sotaa.
Jytilä (2015, 134) esittää, että nykyisissä traumanarratiivia hyödyntävissä sotakirjoissa
romaanikerronta palvelee sellaisten sukupolvien kuvittelun ja eläytymisen tarvetta, jotka eivät ole sotaa itse kokeneet.
Traumakirjallisuudessa kyse on yksilön traumaattisen kokemuksen ja sen muistamisen representaatioista. Samalla kertomus yksilön järkyttävästä kokemuksesta sekä sen
yhtäaikaisesta torjumisesta ja läsnäolosta muistissa toimii metaforana koko kansakunnan tai etnisen ryhmän oletetulle traumalle. Vaikka traumakirjallisuus on kehittynyt erityisesti holokaustia ja Yhdysvaltain mustien orjuutta käsittelevässä kerronnassa, se on tarjonnut malleja myös monien muiden vaikeiden kokemusten kaunokirjalliseen käsittelyyn. Trauma kirjallisuudentutkimuksen käsitteenä on nähty myös ongelmallisena: jos oletetaan analoginen yhteys yksilön muistin ja kokonaisen kansakunnan muistin välille, kulttuuristen
representaatioiden ja konventioiden vaikutus muistamiseen ja historian ymmärtämiseen jää syrjään (Kansteinen ja Weilinböck 2008, 229). Ajatus kokonaista sukupolvea ja yhteiskuntaa kollektiivisesti koskevasta traumasta myös laajentaa käsitettä melkoisesti, sillä sodassakin vain osa ihmisistä saa hoitoa vaativan traumaperäisen sokin (Kivimäki 2013, 15–16).
Traumanarratiivi, jossa kielellistetään järkyttävän tai väkivaltaisen muiston torjuntaa tai mieleen palauttamista, on pikemmin nähtävä yhtenä konventionaalistuneena tapana kuvata sotaa.
3 Uudesta sotahistoriasta esimerkkejä ovat Sönke Neizelin ja Harald Welzerin Sotilaat. Taistelemisesta,
tappamisesta ja kuolemisesta (Soldaten. Protokolle vom Kämpfen, Töten und Sterben, 2011), jossa tarkastellaan haastattelu- ja kuulusteluaineistojen pohjalta saksalaisten sotilaiden suhdetta tappamiseen ja kuolemaan, Ville Kivimäen Murtuneet mielet (2013), joka käsittelee taistelukokemusten vaikutuksia sotilaiden mielenterveyteen, André Swanströmin Hakaristin ritarit (2018), jossa puretaan suomalaisista vapaaehtoisista koostuneeseen SS- pataljoonaan liittyneitä myyttejä, ja Sari Näreen ja Jenni Kirveen toimittama Ruma sota (2008), jonka artikkelit luotaavat talvi- ja jatkosodan nurjinta puolta, kuten huumausaineiden käyttöä, metsäkaartilaisten
kokemushistoriaa, poliittisten vankien kohtelua ja seksuaalista väkivaltaa. Mikrohistoria, muistitieto ja
marginalisoitujen ryhmien sota-aikaan liittyvät kokemukset ja tunteet korostuvat monissa muissakin 2000-luvun sota-aikaa koskevissa tutkimuksissa (ks. esim. Lähteenmäki 1999; Junila 2000; Kemppainen 2006) sekä jälleenrakennusajan tutkimuksissa (ks. esim. Tuominen 2003; Kivimäki ja Hytönen 2015).
Tässä artikkelissa soveltamani kulttuurisen muistin käsite tuo kommunikatiivisen
näkökulman muistin ja unohduksen suhteisiin (ks. Assmann 2011). Käsite viittaa menneen ja nykyisen vuorovaikutukseen sosiokulttuurisessa kontekstissa (Erill 2008, 2). Kulttuurisen muistin pohjalla ovat toki yksilöiden muisti ja kokemukset. Voidaan ajatella, että
kollektiivinen muisti on sidottu ihmisen elinikään: se kattaa samaan aikaan eläneiden ihmisten jakamat kokemukset ja niihin perustuvan yhteiseksi mielletyn tiedon. Kulttuurinen muisti on merkityksiltään laajempi: se kuvaa suhdettamme yhteiseksi mieltämäämme
menneisyyteen jopa vuosituhansien taakse. Se on riippuvainen menneisyyttä koskevan tiedon institutionaalisesta ylläpitämisestä: tiedon säilyttämisestä, esittämisestä ja uusintamisesta sukupolvelta toiselle. Tässä prosessissa voidaan erottaa monia tasoja. Materiaaliset objektit voivat kantaa muistoja, ja jokaisella kansakunnalla on esimerkiksi tärkeitä paikkoja,
rakennuksia ja teoksia. Niiden merkitykset välittyvät yhteisön sosiaalisessa
vuorovaikutuksessa. Käsitystä menneestä muokkaavat myytit, rituaalit, kouluopetus,
historiankirjoitus, kirjallisuus ja elokuvat (Assmann J. 2008, 114–118). Kulttuurisen muistin vaikutukset ulottuvat henkiselle ja kognitiiviselle tasolle. Koska kyse on yhteistä
menneisyyttä koskevista mielikuvista, kulttuurinen muisti on tärkeä kansallisia ja etnisiä identiteettejä muovaava tekijä. Sillä on vaikutuksensa myös yksilön itseymmärrykseen ja tulkintoihin kokemuksistaan. (Erill 2008, 5–6.)
Kulttuurinen muisti on luonteeltaan monisuuntaista, prosessuaalista ja muuntuvaa, kuten Michael Rothberg (2009, 1–29) korostaa. Se voi sisältää useita rinnakkaisia muisteja: voidaan puhua kansakunnan tai etnisten vähemmistöryhmien muisteista, paikallisuuteen tai
sosiaaliseen ryhmään liittyvästä muistista tai perheiden ja sukujen muistista. Kulttuurinen muisti voi olla jopa transnationaalista. Rothbergin (mt., 6–7) mukaan esimerkiksi holokausti on historiankirjoituksen ja median representaatioiden myötä muovautunut keskeiseksi osaksi maailmanlaajuista tietoisuutta menneestä, ja siihen liittyvä kuvasto on globaalisti
tunnistettavaa. Erilaiset muistot eivät lähtökohtaisesti sulje toisiaan pois. Koska muisti niveltyy kansallisten identiteettien tuottamiseen, erilaisille instituutioille on kuitenkin
ominaista korostaa joidenkin ryhmien kokemusta ja painaa joko tietoisesti tai tiedostamattaan toisten ryhmien kokemusta tai kansallisesti liian häpeällistä unohduksiin (Assmann A. 2008, 100, 104–105).
Kulttuurisen muistin kuva menneestä on riippuvainen nykyisyydestä: se, mitä muistetaan, miten se ymmärretään ja mikä unohdetaan, on riippuvaista kulloisistakin arvoista sekä ideologisista ja taloudellisista voimasuhteista. Tähän liittyy spatiotemporaalista liikettä:
menneisyyden traumaattiset muistot voivat tulla uudelleen ajankohtaisiksi uusissa sosiaalisissa ja poliittisissa tilanteissa (Rothberg 2009, 3–5, 18–19; ks. myös Jytilä 2015, 136).4 Kun jokin aiemmin marginaalisena pidetty kokemus ajankohtaistuu uudelleen, syntyy liikettä kulttuurisen muistin marginaalin ja keskiön välillä. Aleida Assmann (2008, 100–104) onkin kuvannut kulttuurista muistia kaanonin ja arkiston välisinä suhteina: jotakin unohtuu, jotakin tuhotaan tietoisesti, jotakin nostetaan kaanoniin ja paljon jää arkiston hyllylle tai mummolan vintille. Viimeisessä tapauksessa dokumentit ovat esiin kaivettavissa, ja niillä on mahdollisuus muuttaa valtavirtaistuneita menneisyystulkintoja.
Artikkelissani ymmärrän tarkastelemani sotakirjat osaksi toista maailmansotaa koskevaa, kommunikatiivisesti rakentuvaa kulttuurista muistia. Tällaisena niillä on sekä kansallisia, vähemmistöihin liittyviä että kansalliset rajat ylittäviä ulottuvuuksia. Etenen analyysissani siten, että tarkastelen ensin teosten tapaa representoida muistia, unohtamista ja niiden
suhdetta historiaan. Tämän jälkeen analysoin niitä merkityksiä, joita taisteluille, tappamiselle ja väkivallalle teoksissa annetaan, ja niiden suhdetta aiempiin sodan väkivallan tulkintoihin.
Lopuksi pohdin, kuinka teosten tulkinnat sodasta ja väkivallasta paikantuvat nykyisiin, suhteellisen laajasti jaettuihin käsityksiin sodasta osana yhteistä historiaamme. Pohdin myös, kuinka tuo ymmärrys vaikuttaa niihin keinoihin, joilla sodasta kaunokirjallisuudessa
puhutaan.
Ole sinä se, joka ei unohda5
Maritta Lintusen Sydänrajassa pohditaan sodan muistamisen ja unohtamisen tarvetta kolmessa sukupolvessa. Eri sukupolvien kokemuksia yhdistävä kertomusrakenne on ollut viimeaikaisessa suomalaisessa kirjallisuudessa tyypillinen tapa hahmottaa menneisyyden vaikeita kokemuksia (ks. Heidi Grönstrandin artikkeli tässä kokoelmassa). Sydänrajassa sodan muistaminen on teoksessa osa henkilöiden identiteettityötä. Sekä sodan kokeneet että myöhemmät sukupolvet peilaavat tunteitaan ja tarpeitaan kertomukseen kansallisesta menneisyydestä. Tästä syystä sota-aika on monien keskenään kilpailevien muistien kohtaamispaikka. Teoksessa on useita kertojia. Osa kerronnasta sijoittuu sota-aikaan, osa
4 Esimerkiksi holokaustia koskeva historia auttaa meitä ymmärtämään rasismia yleisemminkin, ja sitä koskeva tutkimus on antanut käsitteitä myös muiden kansanmurhien tarkastelemiseen (Rothberg 2009, 7–12).
5 Lukujen nimet ovat sitaatteja teoksista SR, 62, IT, 225 ja IT, 217.
2000-luvulle. Tärkein kertojista on vähän alle parikymppinen Ronja6, joka löytää isoäitinsä Ainon vintiltä dokumentteja jatkosodassa kaukopartioreissulla kuolleen isoenonsa Otto Sachsen kohtalosta. Ronja eläytyy ja samastuu Oton kokemuksiin niin voimakkaasti, että kokee elämäntehtäväkseen pitää Oton muisto elossa ja ”todistaa” hänen puolestaan (SR, 62).
Tämä päämäärä vie Ronjan mukaan ääri-isänmaallisen Sydänraja-verkoston toimintaan.
1940-luvulle sijoittuva kerronta koostuu Oton tajunnanvirran katkelmista ja hänen isänsä huolensekaisista pohdinnoista.
Ronjan kuva Otosta ja sen mukana koko sota-ajasta perustuu paljolti hänen tarpeeseensa löytää jokin esikuva ja samastua tähän. Ronja näkee Oton rohkeana sankarina ja
kaukopartioreissut osoituksena isänmaallisuudesta ja periaatteellisuudesta. Ronjan samastuminen menee niin pitkälle, että hän kokee voivansa päästä osalliseksi Oton
kokemuksista, jos vain toimii niin kuin sankarinsa. Ronja alkaa urheilla, ja pian hänen pyöreä teinitytön vartalonsa alkaa muistuttaa soturin kurinalaista kroppaa. Hän menee
vapaaehtoisena armeijaan ja lopulta muuttaa sukunimensä Sachseksi päästäkseen lähemmäs sankariaan. Ronjalle menneisyyden kohtaaminen on kuvittelemista, joka suuntaa hänen omia ratkaisujaan. Hänen toimintansa muistuttaa ilmiötä, jota Marianne Hirsch (2008, 103–107) on kutsunut jälkimuistiksi: jälkipolvet voivat samastua heille kerrottuihin tarinoihin ja
valokuvista ja muista dokumenteista tuttuihin mielikuviin sodasta sekä omaksua sen osaksi identiteettiään siten, että kokevat itsekin tarvetta sodan ”muisteluun”. Tässä kyse on
jälkipolvien muodostamasta konstruktiosta, ei varsinaisesta muistamisesta.
Erilaiset dokumentit tarjoavat Ronjalle tärkeän kosketuskohdan Oton maailmaan ja toimivat kuvittelun virikkeenä. Dokumentit paitsi tarjoavat tietoa ovat myös konkreettisia, mennyttä edustavia objekteja, joissa koemme menneisyyden olevan läsnä. Tällaisten objektien
merkitykseen perustuu myös historiallisille paikoille suuntautunut turismi (Assmann A. 2008, 100–101). Mutta vaikka muistelu tai menneisyyden kuvittelu kiinnittyykin materiaalisiin objekteihin, ne saavat merkityksensä vasta suhteessa historiaan ja kirjoitettuun tietoon.
Sydänrajassa Ronjan isoäiti Aino edustaa sitä dokumenttien ja tarinoiden muodostamaa polkua, jonka avulla myöhemmät polvet voivat rakentaa omaa tulkintaansa historiasta. Aino on itse kokenut sota-ajan, ja hän on säilyttänyt siihen liittyviä tavaroita, kirjeitä sekä
päiväkirjoja ja koonnut leikekirjan veljestään. Kuten seuraavasta katkelmasta voi havaita, isoäitikin on Ronjalle aluksi reliikki, jonka avulla hän ajattelee voivansa lähestyä Ottoa:
6 Päähenkilön nimi viittaa Astrid Lindgrenin Ronja ryövärintyttäreen. Kuten Lindgrenin Ronja myös Lintusen Ronja kamppailee isäsuhteensa ongelmien kanssa.
Vasta tuona tammikuisena päivänä sain lukea isoenoni Otto Sachen nimen virallisesti kirjanlehtiin painettuna, se pongahti esiin liilanvärisen mustekynän alleviivaamana, historiikkien, sotapäiväkirjojen ja dokumenttiromaanien lehdiltä.
(SR 21–22.)
Isoäitiänikin tuijotin tuorein silmin: tässä oli Oton sisko, uskottu, se ihminen, joka oli tuntenut Oton perin juurin. Nuo kädet olivat koskettaneet Ottoa, nuo korvat olivat kuulleet Oton äänen. Kun Aino kysäisi haluaisinko omakseni veljen elämästä kootun valokuva-albumin, hämmennyin niin, etten hetkeen saanut sanaa suustani. (SR, 37.)
Ronjan fanaattinen hurahtaminen Ottoon esitetään Sydänrajassa psykologisesti ja historiallisesti motivoituna, vaikkakin ironisesti liioitellen. Ronjan historiallisen
ahmimisreaktion taustalta kaivetaan kerros kerrokselta suomalaista kulttuurista muistia: sitä, kuinka sotaa on yhteiskunnassamme milloinkin käsitelty ja jätetty käsittelemättä, sekä sitä, millaisiksi nämä vaiheet suomalaisessa historiankirjoituksessa ovat kiteytyneet. Nuoren naisen kiinnostus Suomen sotahistoriaa kohtaan kumpuaa tietämättömyydestä,
päämäärättömyyden tunteesta ja auktoriteettikapinasta. Ronja on rikkinäisen ja riitaisan perheen nuorin lapsi. Hänellä ei ole ystäviä eikä onnistumisen kokemuksia. Otto edustaa sitä, mitä häneltä puuttuu: selkeää päämäärää ja yhteisöön kuulumista. Ronja ajattelee voivansa saada suunnan elämälleen viemällä eteenpäin niitä arvoja, joiden puolesta ajattelee Oton kuolleen.
Ronjan sotaa koskeva tietämättömyys johtuu siitä, että hänen kodissaan sodasta ei ole puhuttu. Tästä syystä historian tulkintakehys, jonka avulla Ronja voisi paremmin ymmärtää löytämiään dokumentteja, jää puuttumaan. Menneisyyttä koskevan tiedon aukkojen taustalla on edellisen sukupolven auktoriteettikapina. Ronjan isä edustaa 1970-luvun
vasemmistoradikaalien sukupolvea ja on koko ikänsä suhtautunut sodan käyneisiin
halveksuvasti ja kieltänyt muita tuomasta eriäviä näkökantoja esiin. Vasemmistoradikaalien suhtautuminen on usein tulkittu reaktioksi edellisen sukupolven sotatraumaan ja
käsittelemättä jättämiseen. Historioitsija Marja Tuominen (1991, 73–87) hahmottaa 1960- luvun nuorten ydinkokemukseksi kapinan sitä vastaan, että heidän pitäisi lunastaa kalliilla hankittu rauha. Tämä näkyi muun muassa sodan käyneen sukupolven ”uhrin” arvon
kieltämisenä – mikä taas esti rakentavaa dialogia syntymästä. Tämä kommunikaatiokatkos tulee hyvin esiin romaanissa kuvatussa taistelussa isoäidin kirjoista:
Äiti kielsi tuhoamasta Aino Sachsen muistokirjastoa – siten isoäiti oli nimennyt erikseen järjestämänsä tammihyllykön, johon oli aseteltu romaaneja, historiateoksia ja dokumentteja. Äkkiä vilkaisten ne näyttivät liittyvän toiseen maailmansotaan. Isä puolestaan kielsi ”oikeistopaskan lukemisen” – ja se olikin ainoa selkeä kielto meidän perheessämme. Isä halusi olla boheemeista boheemein ja
vasemmistoälyköistä älyllisin. Sen pyrkimyksen kupeessa olivat kypsyneet isän avioliittojen hedelmät: neljä hermoraunioiksi kulutettua vaimoa ja kuusi enemmän tai vähemmän omituista lasta – jotka saivat elää anarkistisen vapaina ja villeinä, kunhan eivät vain hengittäneet väärää ilmaa. (SR, 20–21.)
Paradoksaalisesti Ronja kuitenkin vaihtaa yhden autoritaarisen mallin toiseen: isän
vasemmistolainen fanatismi vaihtuu nationalistiseen fanaattisuuteen. Romaanissa Isänmaan tähden ongelmallisimmalla tavalla sotaa koskevaa kulttuurista muistia hyödyntää ääri-
isänmaallinen Sydänraja-verkosto. Armeijassa Ronja tutustuu Annikaan, joka tuntuu jakavan hänen ihailunsa Otto Sachsea ja jatkosodan veteraaneja kohtaan. Annika toimii aktiivisesti järjestössä, jonka päämääränä on jatkaa sitä projektia, joka Suomelta ”jäi kesken vuonna 1944”: saada Karjala takaisin. Toisin kuin monet muut samalla asialla olevat liikkeet Sydänraja pyrkii päämääräänsä käyttäen ”älykkäitä keinoja”. Annika luonnehtii järjestön päämääriä seuraavasti:
Vasta sitten, kun ihmisen sydämessä on tarpeeksi syvä jälki, hän on motivoitunut tekemään mahdottomiltakin tuntuvia tekoja. Vasta sitten, kun ihmisen sydämessä on tarpeeksi syvä viillos: häiritsevä, parantumaton haava, joka ei anna rauhaa, voi hänen tietää olevan uskollinen asialleen. Valtakunnat muuttelevat rajojaan, mutta teidän sydämiinne on vedetty todellinen sydänraja, jota jokainen puolustaa parhaaksi katsomallaan tavalla. (SR, 148–149.)
Osalla meistä on siellä omaisuutta, sukua ja vainajia, osalla rakkaita ja kipeitä muistoja. Ne asiat on elettävä uusiksi. Kaikenmaailman Karjala-liikkeet ovat vouhkanneet asiat pahasti solmuun. Asialla on ollut suutaan soittavia pappoja, joilla
on lapiomiehen aivot, lapiomiehen koulutus ja lapiomiehen logiikka. Ei asioita niin edistetä. (SR, 151.)
Annikan puheessa toistuvat sanat ”viillos” ja ”haava” viittaavat diskurssiin sodasta kansallisena traumana. Hän laajentaa trauman koskemaan paitsi sodan kokeneita myös jälkipolvia. Annika ei kuitenkaan pyri tämän trauman parantamiseen vaan traumaattisen muiston vaalimiseen ja vihan ylläpitämiseen.
Kuvaus järjestön toiminnasta kommentoi kriittisesti tämänhetkisille äärioikeistolaisille järjestöille ominaista tapaa käyttää historiaa hyödykseen. Sydänraja-verkosto valjastaa sotaveteraanien kokemukset ja heihin liittyvät mielikuvat asioidensa ajamiseen. Verkoston toiminta perustuu siihen, että kokemus sodassa koetuista menetyksistä on siirtynyt osaksi jossain määrin yhteistä kulttuurista muistia ja kulttuurista identiteettiä suomalaisena. Järjestö rakentaa jäsentensä isänmaallisuuden ja yhteenkuuluvuuden tunnetta vetoamalla
kansallisuuseroihin ja pitämällä yllä menetyksiin liittyvää vihan tunnetta.
Karjalan merkitys Sydänrajan tavoitteiden kohteena on kulttuurisen muistin näkökulmasta erityisen kiinnostava. Karjala on ensinnäkin konkreettinen paikka, joka on menetetty.
Toisaalta Karjalasta on muotoutunut symboli, johon toisen maailmansodan menetykset ovat ankkuroituneet. Nämä molemmat ulottuvuudet näkyivät kotiseutumatkailussa Karjalaan rajan auettua 1990-luvulla. Nämä matkat olivat tapoja, joilla ihmiset käsittelivät menetyksen kokemuksiaan. Sydänraja-järjestö menee tätä pidemmälle, sillä se korostaa evakoiden oikeutta sodassa menetettyihin maihin. Puhuessaan Karjalasta Sydänraja-verkosto käyttää kuitenkin 2010-luvun ihmistä koskettavaa kieltä: sen keinoihin kuuluu vetoaminen yksilöihin.
Kaukopartiomies Oton tarina on juuri kiehtova yksilötarina, jonka järjestö haluaa ottaa keulakuvakseen. Ronja taas on tyypillinen ääriliikkeen kannattaja: heikoksi itsensä tunteva nuori, joka kokee saavansa voimaa itseään vahvemmasta järjestöstä ja toisen ryhmän vihaamisesta.
Sydänraja pohtii, miksi jälkipolvet ovat edelleen kiinni sotaan liittyvän vihan ja surun muistamisessa. Sodan kuvataan yhä määrittävän suomalaisten itseymmärrystä mutta hyvin erilaisin tavoin. Niin Ronjan kuin hänen isänsä sukupolvelle suhde sotaan on omien arvojen muodostamisen ja aiempien sukupolvien arvojen kiistämisen areena. Ne näyttäytyvät eri aikakausien kilpailevina tulkintoina sodasta, ja niille on ominaista kieltäytyminen dialogista muiden tulkintojen kanssa. Romaani esittää sotaa koskevalle muistille tyypilliseksi, että
sodan kokenut sukupolvi jää kiinni muistoihinsa, seuraava sukupolvi kieltää sodan merkityksen ja kolmas sukupolvi edustaa uutta kiinnostusta mutta käyttää sotaa koskevia kertomuksia oman identiteettinsä rakentamisen välineenä. Sydänraja korostaa historiaa koskevan tietoisuuden säilymistä: menneisyyden dokumentteja ei pysty lukemaan eikä ymmärtämään ilman eri aikakausien välimatkaa silloittavaa tietoa. Sydänrajan
kerrontarakenne on kytköksissä ajatukseen menneisyydestä loittonemisesta ja sukupolvien välisistä kommunikaatiokatkoksista: 2000-luvun nuorella on käsissään vain dokumentit ja joukko keskenään ristiriitaisia tulkintoja. Sydänrajassa painotetaankin, että tietämättömyys ja kulttuurisen muistin aukot avaavat erilaisille ääriliikkeille mahdollisuuden ”väärinkäyttää”
menneisyyttä. Tämä tematiikka kytkee romaanin laajemmin Euroopassa kasvavaan huoleen äärioikeiston noususta ja sen aiheuttamista ongelmista, kuten rasismista, konservatismista ja globaalista vastuusta luopumisesta.
Aina sama muistikirja
Isänmaan tähden kuvaa neljän nuoren suomalaisen sotilaan, Antti Vallaksen, Erkki Laitisen, Erkki Luttisen ja Erkki Rajanperän liittymistä vapaaehtoisena Saksan armeijan SS-joukkoihin ja heidän kokemuksiaan taisteluista Ukrainassa ja Kaukasuksella. Suomesta Saksan SS- joukkoihin lähti kesällä 1941 koulutettavaksi 1 407 miestä. Aloite sotilaiden lähettämiseen tuli Saksalta, ja se oli ehtona aseiden ja varusteiden saamiselle (Jokipii 2001, 182–184).
Monet lähtijät, kuten Linturin romaanin Anttikin, tavoittelivat parasta tuohon aikaan tarjolla ollutta sotilaskoulutusta ja sen myötä samankaltaista roolia kuin jääkäreillä oli ollut Suomen itsenäistyessä ja kansalaissodan aikana (ks. Kyösti ja Fromm 2016). Romaanin aihepiiri sitoo Suomen ja Saksan kohtalot tiiviisti yhteen ja asettuu purkamaan (jo
historiantutkimuksessakin vanhentunutta) käsitystä Suomen jatkosodasta jonkinlaisena erillissotana.
Suomalaisten osallistuminen sotaan Saksan SS-joukoissa on ollut kauan arka aihe.
Historiantutkimuksessa on pitkään korostettu, että saksalaisissa joukoissa taistelleet suomalaiset palvelivat isänmaataan siinä missä muutkin sotilaat. Suomalaispataljoona on pyritty pitämään irrallaan SS-sotilaiden maineesta raakoina erikoisjoukkoina ja Hitlerin ideologisina vahtikoirina.7 Tätä mielikuvaa on pitänyt yllä erityisesti Mauno Jokipiin
7 Aiemmat suomalaisten SS-sotilaiden kokemuksia käsittelevät teokset, kuten Niilo Lauttamuksen Vieraan kypärän alla ja Viikinkidivisioona (1970), Tiina Korhosen Rautasaappaiden kaiku ja Marko Tiaisen sarjakuva
Panttipataljoona (1968), joka oli ensimmäinen ja edelleen tunnetuin aihepiiriä käsittelevä tutkimus. Vasta viime vuosina on ilmestynyt kriittisempiä arvioita suomalaisten sotilaiden suhteesta kansallissosialistiseen ideologiaan ja osallisuudesta sotarikoksiin (ks. Holmila 2013; Swanström 2018; Westerlund 2019).8 André Swanström (2018, 29–30, 153) on tutkimuksessaan Hakaristin ritarit osoittanut, että Jokipii on tietoisesti jättänyt huomiotta suomalaisten kannalta raskauttavia dokumentteja.
Kuten Sydänraja myös Isänmaan tähden sijoittuu kahdelle aikatasolle, 1980-luvun lopulle ja sota-aikaan. Teos noudattelee viimeaikaisessa suomalaisessa historiallisessa romaanissa yleistynyttä traumakertomuksen rakennetta, jossa menneisyyden torjutut tapahtumat palaavat välähdyksinä päähenkilön mieleen. Romaanin alussa 79-vuotias dementoitunut Antti Vallas putoaa kotitalonsa katolta. Loukkaantuminen palauttaa hapertuneeseen mieleen
vuosikymmenten takaiset SS-pataljoonakokemukset, jotka Antti on aktiivisesti painanut unohduksiin ja siinä melkein onnistunutkin. Teos jakautuu lyhyisiin lukuihin, joissa
fokalisoija vaihtelee. Osa luvuista on kerrottu dementoituneen Antin fokalisoimana, osassa luvuista fokalisoijina ovat Antin vaimo Leila, serkku Kaarlo sekä tytär Kaarina. 1940-luvulle sijoittuvat luvut on erotettu muista paikan nimen ja päiväyksen sisältävällä otsikolla,
esimerkiksi ”Stara-Pavloskaja 21.9.1942”. Kerronta etenee mennyttä ja nykyistä yhdistellen kohti Antin mieltä järkyttäneitä tapahtumia. Kerronnallisesti erityisen haastavia ovat vanhan Antin osuudet, sillä niissä kerronta pyrkii luomaan vaikutelman dementoituneen mielen liikkeistä. Antin mielessä sota-ajan kokemukset ja nykyhetki sulautuvat yhteen. Hän näkee vaimossaan, tyttäressään ja tyttärentyttäressään sota-ajan tovereidensa kasvot. Antti ylittää kognitiivisen ristiriidan vaimon harmaan tukan näkemisestä nuoren Erkin päässä huomiolla sotakokemuksen ja katolta putoamisen rinnakkaisuudesta:
SS-pataljoona. Hyökkäys kukkulalle 701 (2012), eivät juurikaan painota sotaan liittyviä poliittisia ja ideologisia kysymyksiä. Pääpaino on suomalaissotilaiden sankaruudessa ja selviämisessä Saksan rautaisen armeijan komennossa.
8 Jokipiin tutkimuksen nimi liittyy pataljoonan kutsumanimeen, joka viittaa suomalaisiin SS-sotilaisiin Saksalta saadun avun ”panttina”. SS-joukkoihin tuli hakea ja läpäistä vaatimukset vähintään 170 cm:n pituuden, hyvän terveyden, 17–23 vuoden iän ja taustojen suhteen. Saksalla oli joukkoja myös muista satelliittimaista. Waffen- SS Viking -divisioona koostui pohjoismaisista vapaaehtoisista. Suurin osa heistä oli Saksan miehittämistä maista, Tanskasta ja Norjasta, mutta mukana oli myös 100 ruotsalaista. Ukrainassa suomalaisjoukot yhdistettiin Viking-joukkoihin. Pataljoona eteni Kaukasukselle asti. Suomalaiset kotiutettiin heinäkuussa 1943. (Jokipii 1968/2000.) Saksasta oli toivottu kansallissosialistisesti ajattelevia miehiä. Jokipiin (2002, 187–188) mukaan suomalaiset värvääjät pyrkivät tietoisesti karsimaan ääriaineksia, kun taas André Swanström (2018, 47) on osoittanut, että noin 46 % Panttipataljoonan vapaaehtoisista oli ilmoittanut kannattavansa Isänmaallista kansanliikettä (IKL) tai muuta äärioikeistolaista ryhmää.
Maailma oli kummallinen paikka nuorelle panttisotilaalle. Aurinko paistoi, vaikka nurmikko oli märkä. Erkin tukka oli harmaa, vaikka hän oli nuori. Sellaista oli sotaanlähtö ja katolta putoaminen, kummallista. Kai se johtui siitä, että eloon saattoi jäädä vain vanhuudessa ja sodassa, kiireiseen keski-ikään tai varhaisiin eläkevuosiin sellainen kamppailu ei kuulunut.
”Kuulehan Erkki”, Antti sanoi, sillä Erkki oli ollut hänen uskollisin ja hänen parhain toverinsa sodassa.
”Erkki on kuollut. Minä olen sinun vaimosi Leila”, Erkki sanoi. (IT, 31.)
Katkelmasta ilmenee, että kerronta myötäilee sekavaa mieltä jopa niin pitkälle, että
kertojankin puheessa Leilasta tulee Erkki, koska Antti on fokalisoijana. Myös se, että Antin kaikki toverit ovat Erkkejä, on lukijan kannalta hankalaa mutta sisällöllisesti motivoitua.
Erkit ovat kaksoisolentosuhteessa toisiinsa, ja he edustavat erilaisia tapoja reagoida samoihin tilanteisiin.
Teoksen takaumia ja dementoituneen mielen liikkeitä yhdistelevä kerrontaratkaisu korostaa katkosta historian ja vaiettujen kokemusten välillä. Palattuaan rintamalta Antti on ollut hyvin hiljainen mies. Hän on mennyt naimisiin ja elänyt varsin tasaista ja onnellistakin perhe- elämää. Sotakokemuksistaan hän ei ole puhunut mitään. Romaani ei suoraan ota kantaa Antin vaikenemisen syihin: ilmeisimpänä selityksenä lukijalle tarjoutuu se, että sodan jälkeen aseveljeys Saksan kanssa oli arkaluontoinen asia. Natsi-Saksan hirmutekojen tultua julki suomalaisista SS-joukoista mieluummin vaiettiin julkisuudessa. Perheelle dementoituneen Antin sotamuistot putkahtavat esiin yhtäkkiä, outoina repaleina. Läheiset eivät tavoita minkäänlaista kokonaiskuvaa siitä, mitä Antti on kokenut ja miten suuri merkitys sota-ajan tapahtumilla on ollut hänen persoonaansa. Kuten Jan Assmann (2008, 109–110) on todennut, omakohtaisiin kokemuksiin perustuvat muistot ja kertomukset kestävät eliniän ja häipyvät tavoittamattomiin jo kolmannen sukupolven kohdalla. Lukijalle romaanin kerronta avaa suoran näkymän nuoren Antin ja hänen tovereidensa kokemuksiin. Perheenjäsenten
tietämättömyyttä korostava kerrontarakenne tuo kuitenkin metafiktiivisesti esiin, että myös se, mitä nuoresta Antista kerrotaan, on eräänlaista jälkimuistia, 2000-luvun kirjailijan yritystä lähestyä menneisyyttä (ks. myös Hirsch 2008).
Romaanissa Isänmaan tähden on esillä monenlaisten sota-aikaa koskevien muistien
olemassaolo. Michael Rothbergin (2009, 1–7) mukaan on ongelmallista, jos erilaiset muistit nähdään kilpailevina ja kyseenalaistetaan eri asioiden muistamisen tarpeellisuus. Tietoisuus
kilpailevista muisteista tulee usein esiin, kun vähemmän mairittelevat tiedot menneisyydestä näyttävät uhkaavan kansallista identiteettiä vahvistavaa kertomusta. Toisaalta myös
vähemmistöryhmät voivat mustasukkaisesti vartioida sitä, kenen kärsimyksestä puhutaan.9 Teoksessa Isänmaan tähden Antin ja hänen serkkunsa Kaarlon kokemukset ja muisti näyttäytyvät tällaisina kilpailevina muisteina. Jatkosota syttyy Antin ollessa Saksassa
koulutuksessa. Kaarlo joutuu Kannakselle puolustamaan maataan. Sodan päätyttyä serkusten asema on täysin erilainen: Antti vaikenee, kun taas Kaarlo jakaa kokemuksensa kymmenien tuhansien vertaistensa kanssa, ja häntä kunnioitetaan isänmaan puolustajana ja sankarina. Hän osallistuu aktiivisesti veteraanitoimintaan ja pystyy puhumaan kokemuksistaan nuoremmille sukupolville. Kaarlo muistuttaa paljolti sellaista veteraania, jollaisena suuri osa suomalaisista sodan käyneet isät, isoisät ja isoisoisät muistavat.
Romaanissa Isänmaan tähden jännite kahden erilaisen sotaa koskevan muistin välillä purkautuu symbolisia ulottuvuuksia saavassa kiistassa Antin päiväkirjasta. Samalla teos nostaa esiin kysymyksen yksityisen ihmisen muistojen ja inhimillisen merkityksenannon, dokumenttien ja kirjoitetun historian suhteesta. Ennen Saksaan lähtöään Antti on saanut Kaarlolta lahjaksi päiväkirjan. Hän on kirjoittanut siihen kaikki tärkeimmät kokemuksensa.
Kotiin palattuaan Antti ei ole näyttänyt kirjaa kenellekään. Kirjoittaessaan hän ikään kuin siirtää pahat muistot ja syyllisyyden pois itsestään. Antin kirjoittamisen prosessin kuvaus heijastelee käsitystä historiasta valikoituna narratiivina. Päiväkirjat, raportit, kirjeet ja muut dokumentit edustavat mennyttä, mutta niiden sisällöt ovat jo valintojen tulosta. Toisia asioita pidetään tärkeämpinä kuin toisia, ja jotkin asiat ovat niin järkyttäviä, että niitä ei edes haluta dokumentoida. Seuraavassa katkelmassa paikannimet Lineinaja ja Malgobek viittaavat ensimmäiseen ja viimeiseen taisteluun, joihin suomalaispataljoona osallistui. Kummastakin Antti epäröi kirjoittaa:
Lineinaja, hän aloitti ja siihen hän myös lopetti. Hän ei kirjoittanut ensimmäisestä taistelusta, Luttisen rohkeudesta tai omasta pelosta. Hän ei kirjoittanut pikkupojista, jotka Vursti oli ampunut. Hän ei pohtinut teon oikeutusta. Hän ei kirjoittanut sodasta
9 Rothbergin (2009, 2) mukaan esimerkiksi juutalaisten kärsimyksen muistaminen on herättänyt useissa afrikkalais-amerikkalaisten tasa-arvoliikkeissä närää, koska niiden mukaan orjuus tuotti suurempaa kärsimystä kuin holokausti. Esimerkiksi Toni Morrison viittaa orjuuden tuottamaan suurempaan kärsimykseen romaaninsa Minun kansani, minun rakkaani (Beloved, 1987) mottolauseessa ”Kuusikymmentä miljoonaa ja enemmän”.
Lause on muunnos holokaustin tuhoja kuvaavasta ilmaisusta ”kuusi miljoonaa ja enemmän”. Rothbergin (mp.) mukaan kansanmurhiin liittyviä vallan mekanismeja ja vaikenemisen periaatteita olisi pikemminkin
hedelmällistä tarkastella rinnakkain, koska ne molemmat paljastavat rasismin rakenteita.
ja rajoista joita ei ollut ja jotka kuitenkin olivat. Hän ei ihmetellyt sitä, että moraali sijaitsi sanoissa, eikä sydämessä kuten hän oli poikasena ajatellut. (IT, 72.)
Muistikirjassa oli enää yksi tyhjä sivu. Siihen Antti kirjoitti totuuden, kaiken sen, mitä oli tapahtunut Mozdon ja Malgobekin välissä. Sitten hän suki silmänsä.
Aamulla tuli käsky. Pään hakkaaminen Stalingradin seinään oli loppunut. (IT, 124.) Noin 50 vuotta myöhemmin Antin tyttärentytär Johanna innostuu sota-ajan muistitiedosta ja päättää tehdä sitä koskevan opinnäytetyön. Kaarlo on luvannut nuoren tutkijan
kiinnostuksesta imarreltuna kirjoittaa omista kokemuksistaan Kannaksella. Antin alkaessa houria Saksasta ja SS-joukoista Johanna kuitenkin havahtuu siihen, että hänen isoisänsä on kokenut jotain poikkeuksellista. Kaarlon suhtautuminen Johannan kysymyksiin on kuitenkin tyly:
”Tiesitkö sinä, että vaari oli SS-joukoissa?”
”Tiesin kai, mutta unohdin. Ei ollut paljon aikaa ajatella sellaisia juttuja.
Katsohan, meillä oli sota täälläkin.”
Kaarlo veti edellisen yön aherruksen ostoskassista. Hän ei halunnut painostaa, mutta liuskoissa oli enemmän kuin tarpeeksi materiaalia yhdelle opinnäytetyölle. Tietysti mukaan mahtuivat vain rusinat. Sanomattakin oli selvää, ettei yksikään kirjallinen sotataival voisi kuvata tarpeeksi perinpohjaisesti kaikkea sodan kamaluutta ja hirveyttä. [– –]
”Mutta jos sinä et pahastu, niin minä haluaisin tietää, minkälaista sota oli vaarille.”
”Mutta tyttö hyvä, eihän sinun vaarisi ollut sodassa. Hän oli Saksassa.” (IT, 222–223.)
Antin muistikirjaan merkityt kokemukset symboloivat vaiettujen toista maailmansotaa
koskevien muistojen asemaa. Vaikka vaikeista asioista vaietaan, ne ovat silti läsnä: Kaarlo on koko ikänsä kokenut, että Antin ahdistunut puhumattomuus vie tilaa heiltä kaikilta muilta.
Kaarlo pitää tiukasti kiinni omaksumastaan sotaveteraani-identiteetistä ja kokee, että on lunastanut vapauden tuleville polville. Toiminnallaan hän vahvistaa Suomessa monesti yhdistäväksi ja eheyttäväksi koettua valtavirtaista tulkintaa sodasta. Samalla hän kokee Antin vaietun tarinan uhaksi, ja kieltäessään Antin ylipäätään olleen sodassa hän osallistuu
kollektiiviseen vaikenemiseen. Hänen reaktionsa tuo esiin monien suomalaisten ristiriitaiset tunteet häpeälliseksi koetun historian äärellä: jos aletaan puhua SS-sotilaista, se uhkaa vähentää maataan puolustaneiden sotilaiden tekojen arvoa.
Isänmaan tähden pohtii, mitä kulttuurisen muistin ja eletyn menneisyyden suhteille tapahtuu, kun kosketus sodan kokeneisiin katoaa. Käsitys menneisyyttä koskevan tiedon
valikoitumisesta ohjaa romaanin kerrontaa. Yksilöllinen ja kulttuurinen muisti näyttäytyvät analogisissa suhteissa toisiinsa. Antti ei kirjoita kaikkea vaan valikoi ja jättää kirjoittamatta vaikeimmista asioista. Samoista asioista, esimerkiksi siitä, mitä kaikkea suomalaiset
vapaaehtoiset tekivät ja näkivät Puolassa ja Kaukasuksella, ovat myös historioitsijat erimielisiä (vrt. esim. Jokipii 2000, 187–195, 211–217, 759; Holmila 2013, 230–237;
Swanström 2018; Westerlund 2019; ks. myös Lappi-Seppälä 1945). Romaanissa Isänmaan tähden korostetaan myös sitä, että kun dokumentit katoavat tai tuhoutuvat, osa kulttuurisesta muistista katoaa. Teoksen lopussa Kaarlo nakkaa suutuksissaan vanhan muistikirjan järveen.
Antin kokemukset sulavat musteen mukana olemattomiin. Kun kenelläkään ei ole
mahdollisuutta päästä käsiksi SS-päiväkirjaan, Kaarlon edustama sovinnaisen isänmaallinen tulkinta sodasta vahvistuu.
Joskus oli tapettava, että eläminen ihmisinä oli mahdollista
Mitä kaukopartiomies Otto Sachse tiedusteluretkillään koki ja mitä Lineinajan ja Malgobekin välissä tapahtui? Tässä luvussa pureudun tapoihin, joilla romaaneissa Sydänraja ja Isänmaan tähden ”kuvitellaan” sotakokemuksia, joista erilaiset dokumentit antavat vain aavistuksen.
Molemmissa teoksissa painottuvat sodan raaimmat puolet ja niiden vaikutukset ihmisen psyykeen. Näkökulma fokusoituu yksilön kokemukseen, tunnemaisemaan ja etiikkaan.
Toisaalta teoksissa tartutaan laajempaan eettiseen vastuuseen ja ideologisiin vaikuttimiin yksittäisten sotilaiden tekojen takana. Näitä aihepiirejä on käsitelty taajaan myös
viimeaikaisessa eettisessä sotahistoriassa (ks. esim. Neizel ja Welzer 2011; Nurminen 2011;
Kivimäki 2008). Pohdinkin, miten teosten representaatiot tappamisesta ja kuolemasta jäsentävät sodan paikkaa osana kansallista kertomustamme.
Maritta Lintusen Sydänrajassa kokemukset sotatapahtumista välittyvät Oton
tajunnanvirranomaisten, kursiivilla muusta kerronnasta erotettujen katkelmien lävitse. Niissä hän selostaa välittömiä vaikutelmiaan partioreissuiltaan tai kommentoi hyvin lakoniseen
sävyyn tuntemisiaan ja tuntematta jättämisiään. Katkelmissa korostuvat äärimmilleen jännittyneen kehon aistimukset ja reaktiot:
Puolukanvarpujen ja kanervien sekaan pujotellut ryssien varmistuslangat löytyvät käsillä haparoiden; yksikään ei onnekseni katkea, kun ryömin tähystystornin sivuitse hetkellä, jolloin vartija kääntää kasvonsa pohjoista kohti. Katajikon takana
punnertaudun kyykylleni, kuulostelen sydän jyskyen mahdollisia hälytyksen ääniä.
(SR, 40.)
Olen nähnyt silpoutuneita, madoista turvonneita, mustiksi pöhöttyneitä ruumiita, haistanut kalman, koonnut partiotoverin kallonpalaset varvukosta kotimultiin vietäväksi. Olen kantanut kranaattitulessa äitiähuutavaa pakokauhuista seitsemäntoistavuotiasta silmänkantamattoman leton ylitse.
Vanginsieppausmatkoilla olen empimättä likvidoinut kuulustelujen jälkeen riesaksi jääneet vangit. Se on pitänyt tehdä äänettömästi, puukkoa tai kirvestä käyttäen. Kuka siis uskoisi jos tunnustaisin, että isän ja äidin pohjalaisiin maisemiin virittelemä uusi, tyyni elämä olikin minulle suurin sodasta aiheutunut järkytys. (SR, 26–27.)
Oton lähes luettelomaisesta kerronnasta välittyy vaikutelma ihmisestä, joka suorittaa eteensä tulevat tehtävät systemaattisesti yrittäen kaikin voimin pitää tunteensa ulkopuolella.
Teoksessa se, mitä Otto mahdollisesti koki ja tunsi, näyttäytyy myöhempien neuvottelujen kohteena. Tällöin se merkityksellistyy suhteessa myöhempään sotaa koskevaan tietoon ja nykyisiin käsityksiin sodan uhista.
Ronjan tulkinta sodasta on kokoelma romantisoituja mielikuvia, joille hän hakee vahvistusta äärinationalistisesta liikkeestä. Tärkeän vastapainon tälle tulkinnalle muodostavat isoäiti Aino ja YK-joukoissa palvellut Eero, johon Ronja tutustuu matkallaan Karjalaan. Ainon mukaan Oton tiedusteluretket eivät johtuneet isänmaallisuudesta vaan siitä, että nuori levoton poika oli jäänyt koukkuun partioretkien aiheuttamaan jännitykseen:
”Ensimmäisen sotatalven jälkeen Otto ei enää osannutkaan elää normaalisti. Poikaan oli tarttunut tappamisen ja tapetuksi tulemisen kuume.” [– –]
”Jos minun veljeni eläisi nyt nuoruuttaan, hänelle varmasti diagnosoitaisiin ADHD tai muu aivokemiallinen häiriö. Poika oli tulla hulluksi siviilissä, aina oli päästävä reissuille.” (SR, 59–60.)
Ainon kommentti oikeastaan vain vahvistaa sen, mikä tulee implisiittisesti esiin jo Oton kertomuksesta: sodan kauhut eivät häntä järkytä vaan pysähtyminen. Eero puolestaan on kokenut Afganistanissa samantapaisia vaarallisia tilanteita kuin Ronjan Otto-eno. Hän vie Ronjan tapaamaan psyykkisesti pahasti traumatisoitunutta kaveriaan, joka kolmekymppisenä on työkyvyttömyyseläkkeellä, lääkeriippuvainen ja kärsii vaikeasta unettomuudesta.
Sydänrajassa sotakokemukset sidotaan psyykkiseen haavoittumiseen ja siihen, mitä jatkuva tietoisuus kuoleman läsnäolosta tekee ihmisen mielelle. Sodan tuhoava vaikutus psyykeen oli esillä jo Paavo Rintalan Sissiluutnantissa, joka kuvaa niin sanottua ”tappajan tautia”, sotilaan yhtäaikaista addiktoitumista taisteluiden tuottamaan jännitykseen ja psyyken vähittäistä murtumista. Psyyken ja affektien roolia korostava puhetapa on ollut esillä myös
viimeaikaisessa sotahistoriassa. Sodan psyykkisiin vaikutuksiin on liittynyt paljon
vaikenemista ja häpeää: niin psyykeltään horjuva kuin raakuuksista jollakin tasolla nauttiva soturi on näyttäytynyt särönä isänmaan puolustamista ja uhrimieltä korostavassa
kertomuksessa. Ville Kivimäen (2013, 367–394) mukaan sota-aikana ja sen jälkeenkin psyykkisesti sairastuneet leimattiin helposti, eikä asiantuntevaa hoitoa juuri ollut tarjolla.
Koska psyyken ongelmille ei ollut käsitteitä, sotilaan oli vaikea tunnistaa omaa tilaansa, saati hakea apua. Neizel ja Welzer (2013, 43–50) ovat kartoittaessaan saksalaisten sotilaiden tapoja puhua kuolemasta löytäneet kertomusmalleja, joissa tappamisesta puhutaan kuin urheilusta. Psyykkistä haavoittumista korostava tulkinta näyttäytyy ymmärrettävänä nykyhetken kontekstista, jossa sotatraumoista on runsaasti tietoa. Toisen maailmansodan kokemusten rinnastaminen sotaan Afganistanissa osoittaa Oton kokemien tilanteiden olevan edelleen arkipäivää eri puolilla maailmaa. Sodan psyykeä vahingoittavat vaikutukset näkyvät vielä 70 vuotta myöhemmin Ronjassa, joka puhkuu revanssihenkeä ja toistelee
maailmansotien taustalla olleita nationalistisia iskulauseita.
Jenni Linturin romaanissa Isänmaan tähden nuorten suomalaisten SS-sotilaiden ensimmäinen kosketus taisteluihin on varsin erilainen kuin he ovat kuvitelleet: he osallistuvat ukrainalaisen Lineinajan kylän tuhoamiseen. He päätyvät myös surmaamaan naisia, lapsia ja vanhuksia.
Tapahtumat kuvataan kaoottisina vaikutelmina pölystä, hiestä ja ympäriinsä makaavista ruumiista. (IT, 69.) Se, mikä Antin mieltä eniten painaa, ei kuitenkaan liity Lineinajan
taisteluun vaan sitä seuranneeseen raakaan tapahtumasarjaan. Tulikasteensa jälkeen Antti, Rajanperä, Laitinen ja Luttinen lähtevät etsimään maksullista seksiä. Rajanperä pääsee sopimukseen köyhän ja pelokkaan juutalaiseksi luulemansa naisen kanssa. Yllättäen kuitenkin hyväksikäytetyn naisen pikkusisko alkaa solvata heitä:
”Fašist, fašist”, tyttö huusi. Päässään hänellä oli isänsä kypärä.
Antti ei ajatellut kuolemaa. Hän ajatteli elämää. Hän tarttui pistooliin. Tyttö putosi jaloilleen. Luoti läpäisi kaulan, tappoi hitaasti mutta varmasti. (IT, 88.) Linturin teoksessa suomalaissotureiden kuvataan syyllistyvän seksuaaliseen hyväksikäyttöön ja lapsen murhaamiseen. Tapahtumat eivät kuitenkaan pysähdy tähän. Osoittautuu, että naiset eivät olekaan juutalaisia tai venäläisiä vaan saksalaisia. Asiasta käynnistetään selvitys.
Rajanperää epäillään, joten Antti salaa oman osuutensa ja sysää tapahtuneen tämän syyksi.
Pian hän alkaa kuitenkin pelätä vilpittömän ja oikeudentuntoisen Erkki Luttisen paljastavan hänet. Aivan romaanin loppupuolella palataan ratkaisuun, joka Antin mieltä on painanut vuosikymmenet ja jota hänen hapertunut muistinsa katolta putoamisen hetkellä tavoittelee.
Malgobekin kaoottisen taistelun aikana hän ampuu Luttisen. Kiinnijäämisen mahdollisuutta ei ole, koska miehiä kuolee satamäärin ympäriltä muutenkin:
Sattumaako se oli vai kohtalo, että hän kaikista eloonjääneistä sattui kierähtämään juuri sille paikalle. Sen miehen viereen, jonka yksinkertaisuutta ja oikeudentuntoa hän oli Rajaperän tuomion jälkeen alkanut pelätä. (IT, 214–215.)
Antti ei ollut erityisen älykäs, tai erityisen rohkea, mutta hänellä oli kyky tehdä päätöksiä ja pysyä elossa. Joskus oli tapettava, että eläminen ihmisinä oli mahdollista, eläimenä saattoi elää tappamattakin. (IT, 217.)
Romaanissa kuvattu väkivaltainen tapahtumasarja Lineinajasta Malgobekiin nostaa esiin niitä vaikeita kysymyksiä, joita suomalaisten ja saksalaisten aseveljeydestä puhuttaessa on usein yritetty häivyttää taustalle. Tutkimusta Suomen ja Saksan sodanaikaisista suhteista on pitkään säestänyt vakuuttelu, että kyse ei ollut aatteellisesta yhteydestä vaan pakkotilanteesta.
Vakuuttelu kertoo lähinnä siitä, että ajatus natsi-ideologian tukemisesta ei ole sopinut
suomalaisille tärkeään kertomukseen jatkosodasta ”torjuntavoittona”.10 Kysymys suomalaisista SS-joukoista on ollut ongelmallinen. Pohjoismaisista vapaaehtoisista
koostuneiden SS-Viking-joukkojen on tiedetty osallistuneen 600 juutalaisten joukkomurhaan Puolan Lvovissa (Rhodes 2003, 3–19, 53–68; Holmila 2013, 218). Suomalaisjoukkojen osuus oli pitkään epävarma. Mauno Jokipii on maininnut joidenkin suomalaisten kuulleen tällaisista tapauksista tai nähneen siviileihin ja sotavankeihin kohdistuneita julmuuksia. Jokipii
(1968/2000, 216) kuitenkin korostaa että ”suomalaiset eivät ole, mikäli lähteistä ja
kertomuksista tiedetään missään joutuneet itse osallistumaan julmuuksien toimeenpanoon”.
Antero Holmila (2013, 236) on korostanut saksalaisten rinnalla taistelleiden suomalaisten osallisuutta ja vastuuta riippumatta siitä, kuka joukkomurhat toteutti.11 André Swanström on päiväkirja- ja kirjeaineistojen perusteella osoittanut myös suomalaisten rikkoneen
kansainvälisiä sodankäynnin normeja. Toisessa tapauksessa suomalaiset ovat osallistuneet juutalaisten joukkoteloituksiin ja toisessa tapauksessa sotavangiksi jääneen venäläisen komissaarin teloitukseen. (Swanström 2018, 154–264.) Lisäksi Swanström (mt., 146) nostaa esiin useita sotarikosepäilyjä, jotka ovat aikanaan jääneet tutkimatta. Kansallisarkiston vuonna 2019 suorittama selvitys The Finnish SS-volunteers and atrocities 1941–1943 niin ikään tukee olettamusta, että suomalaiset vapaaehtoiset osallistuivat juutalaisiin,
siviiliväestöön ja sotavankeihin kohdistuneisiin väkivallantekoihin (Westerlund 2019).
Linturin teos asettuu vaikeat eettiset kysymykset häivyttävää historian tulkintaa vastaan ja pakottaa lukijan tarkastelemaan suomalaisten sotilaiden mahdollista osuutta Natsi-Saksan sotarikoksissa. Siviilien asemaa Lineinajan taistelussa Jokipii kuvaa näin: ”Täällä yleiseen tapaan runsaita asukkaita ei ollut evakuoitu minnekään, vaan he joutuivat taistelun ajan kyyristelemään kotiensa lattioilla ja nurkissa”. Jokipiin näkökulma on puhtaasti sotilaiden toiminnassa. Lineinajan taistelun hän kuvaa jättäneen ”myönteisen muiston siitä, kuinka hyökkäyksen kuuluu sujua” (Jokipii 2002, 231) ja mainitsee, että suomalaiset selvisivät
”leikistä” neljällä kaatuneella. Linturin taistelukuvauksessa painopiste on siinä, että sotilaat
10 Suomalaisessa sotahistoriassa kysymys antisemitismistä ja osallisuudesta holokaustiin on pitkään ollut marginaalissa toisin kuin monissa muissa Saksan rinnalla sotineissa valtioissa (ks. esim. Kivimäki, Hytönen ja Karonen 2015, 19–20). Viimeaikaisessa tutkimuksessa Suomen ja Saksan suhteesta on tietoisesti haettu toisenlaista näkökulmaa. Simo Muir (2013, 46–68) on esittänyt, että koska holokausti on osa yhteistä eurooppalaista kulttuurista muistia, koko sotaa ja Suomen ratkaisuja tulisi katsoa makronäkökulmasta ja juutalaiskysymyksen kannalta.
11 Sakari Lappi-Seppälän muistelmateoksesta Haudat Djneprin varrella (1945) ilmenee, että pataljoonan suomalaiset sotilaat joutuivat todistamaan juutalaisten kidutuksia. Swanström pohtii, missä määrin suomalaiset ovat olleet mukana toteuttamassa tekoja. On epätodennäköistä, että he ovat voineet kieltäytyä esimiesten käskystä osallistua esimerkiksi siviileihin kohdistuviin väkivallantekoihin ja teloituksiin. (Swanström 2018, 23–
24, 140, 147–148.)
tappoivat myös siviilejä ja että kylään jääminen merkitsi kuolemaa. Linturin tulkinnassa nuoret suomalaissotilaat ovat omaksuneet natsien toimintaperiaatteet siinä, että pitävät juutalaisiksi luulemiaan naisia vapaana riistana. Se, että teoksessa siviileihin kohdistuva väkivalta ja seksuaalinen väkivalta korostuvat, on kytköksissä nykyiseen tietoisuuteen sodan väkivallan monista kasvoista. Sotaa ei tarkastella vain vihollisarmeijoiden konfliktina vaan eri väestöryhmiin eri tavalla kohdistuvana väkivaltana.
Teoksessa Isänmaan tähden hätkähdyttävää on se, että Antin syyllisyyttä ja ahdistusta ei aiheuta varsinaisesti seksuaalisen hyväksikäytön todistaminen ja nuoren tytön tappaminen.
Trauma, jonka ympärillä Antin mieli askartelee, liittyy Luttisen kohtaloon. Neizel ja Welzer ovat lähestyneet kertomusaineistojensa pohjalta sotaa tilana, jossa vihollisten ”hyväksytty”
tappaminen päästää esiin myös sellaiset teot, jotka tiedetään epäeettisiksi ja joita ei muulloin tehtäisi. Ryhmän paine ja ryhmän keskinäiset arvot vaikuttavat, ei niinkään ylhäältä annettu nationalistinen ideologia. (Neizel ja Welzer 2011, 189.) Antin teossa ei ole kyse käskyn toteuttamisesta eikä anonyymista vihollisesta. Hän tappaa ihmisen, jonka tuntee hyvin.
Romaanissa pohditaan Antin hahmon kautta sitä, kuinka ihminen voi sotatilanteessa menettää kosketuksensa oppimaansa moraaliin ja jopa menettää kyvyn tuntea empatiaa. Eloonjäämisen tarve ajaa hänet tekemään tekoja, joita hän ei missään muussa tilanteessa tekisi.
Teoksissa Sydänraja ja Isänmaan tähden jatketaan kriittistä keskustelua toisen
maailmansodan ajasta nostamalla esiin sodan psyykkisiä vaikutuksia ja rumimpia puolia, jotka eivät ole sopineet kertomuksiin suomalaisista sotilaista sankareina tai uhreina: Voiko joku sotia jännityksen vuoksi? Tekivätkö suomalaisetkin sotarikoksia? Teokset pakottavat lukijan tietoiseksi sodan väkivallan moninaisuudesta ja siitä, että se kohdistuu erilaisiin ihmisryhmiin hyvin eri tavoin. Samalla teokset pakottavat tarkastelemaan suomalaisten ratkaisuja suhteessa maailmansodan laajempaan problematiikkaan.
Yksilökeskeisessä näkökulmassa on myös ongelmansa.12 Sydänrajassa Ottoon ja Ronjaan keskittyvä tarkastelupiste jättää sodan muut uhrit kasvottomiksi. Vielä ongelmallisempana näyttäytyy teoksessa Isänmaan tähden kuvattu trauman aihe: Osallistuminen siviilien, myös lasten, surmaamiseen ei teoksessa riitä aiheeksi sodan aiheuttaman syyllisyyden taakan kuvaamiseen. Väkivallanteon uhrina on ihminen, jonka tekijä tuntee ja johon lukija on saanut
12 Yksilön kokemusta ja mikrohistoriaa painottavan lähestymistavan ongelmat näkyvät toisinaan myös tutkimuksessa. Sari Näre (2008, 25–30) esimerkiksi ihmettelee poliittisten vankien kohtaloita selvittävässä artikkelissaan, mitä Suomen virkavallalla oli kommunisteja vastaan. Hänen tulkintansa mukaan kommunistit vain halusivat Paasikiven–Kekkosen linjalle ja yya-politiikkaan ennen muita. Näreen tulkinta on historiaton siinä mielessä, että se ohittaa ajankohdan aatteellisen ilmapiirin ja siitä johtuvien konfliktien taustat.
tutustua.13 Sodan raakuutta kuvataan monissa muissakin sota-aikaan sijoittuvissa 2000-luvun teoksissa äärimmäisten tekojen kautta. Tekojen motiivit voivat olla hyvin yksityisiä.
Esimerkiksi Katja Ketun Kätilössä kuvataan suorasukaisesti useita raiskauksia. Tämän lisäksi kätilönä toimiva päähenkilö surmaa raskaana olevan kilpailijansa lapsen tämän kohtuun gynekologisen tarkastuksen yhteydessä. Sofi Oksasen Puhdistuksessa karkotuksen ja henkirikoksen takana on sisarkateus ja mustasukkaisuus. Minna Rytisalon Lempissä
mustasukkainen kotiapulainen surmaa evakkoon lähtiessään synnyttämässä olevan emännän ja väittää tämän lähteneen saksalaisten matkaan.
Syitä siihen, miksi tällaiset väkivallan äärimmäisyyttä ja yksityisyyttä korostavat
kerrontaratkaisut toistuvat nykyisissä naisten kirjoittamissa sotaromaaneissa, voidaan etsiä monelta suunnalta. Ilmiön taustalla voidaan erottaa jälkiä nykyisestä yksilökeskeisestä tunnekulttuurista, joka ilmenee esimerkiksi omaelämäkerrallisten teosten, sosiaalisen median ja tosi-tv:n suosiossa sekä perinteisen uutismedian tavassa kertoa maailman tapahtumista dramaattisten yksilökokemusten kautta. Voidaan myös kysyä, ovatko nykyiset kirjailijat ja lukijat jo niin etäällä sodasta, että sen aiheuttaman kärsimyksen kuvitteluun tarvitaan melodraamalle ominaista läheisten ihmissuhteiden ongelmiin liittyvää kuvastoa. Ironisesti voisi todeta, että joitakin nuoren polven naiskirjailijoita näyttää vaivaavan samantapainen
”historian ahmimishäiriö” kuin Sydänrajan Ronjaa. Teoksissa pyritään historian kriittiseen ymmärtämiseen, mutta kyse on samalla 2000-luvun ihmisen identiteettityöstä. Romaaneissa historia ahmaistaan sarjana dramaattisia kauhukuvia, joissa pääosassa on, kuten
syömishäiriöromaaneissakin, kärsivä naisruumis.
Sydänraja ja Isänmaan tähden osana kulttuurista muistia
Edellä olen selvittänyt, kuinka Jenni Linturin romaanissa Isänmaan tähden ja Maritta Lintusen Sydänrajassa hahmotetaan sodan muistoa osana nykyisyyttä ja tapoja ”kuvitella”
sota-ajan tapahtumia. Tässä päätösluvussa pohdin, mikä on teosten ja niiden sisältämän sodan kuvan asema osana kulttuurista muistia. Kuten historiaa käsittelevissä romaaneissa usein teosten kerronnalle on ominaista anakronistisuus: menneestä kerrotaan nykyisistä
lähtökohdista käsin, ja sodan muistamista peilataan nykyisiin eettisiin ongelmiin.
13 Linturin romaanin kuvaama tilanne muistuttaa myös Toni Morrisonin romaanin Koti (Home, 2012) asetelmaa.
Siinä Korean sodasta palannut nuori mies kärsii sotatraumasta ja unohduksesta. Romaanissa käy ilmi, että hän on surmannut pienen lapsen, ja tuo muistikuva vähitellen palaa hänen mieleensä.
Teoksissa Sydänraja ja Isänmaan tähden keskeisessä roolissa on se, mitä ja miten sodasta ylipäätään voidaan tietää. Tämä lähtökohta muovaa romaanien kerrontaa, jossa on paljon historiografisen metafiktion aineksia. Jälkipolvet näyttäytyvät dokumenttien tarkastelijoina ja tarinoiden kuuntelijoina, aiempi sukupolvi oman tarinansa kertojana mutta itsekin kiinni myöhempien vuosikymmenien tuottamassa tiedossa. Sydänraja ja Isänmaan tähden käsittelevät paitsi muistamista myös unohtamista: joidenkin dokumenttien katoaminen tai sivuuttaminen on muovannut sekä historiaa että kansallista itseymmärrystämme siinä missä
”muistetut” tapahtumatkin. Teoksissa korostuu monenlaisten kokemusten olemassaolo mutta myös se, että erilaisille kokemuksille voidaan antaa paljon jopa vastakkaisia tulkintoja.
Tällainen muistia ja unohtamista reflektoiva kerrontarakenne korostaa menneeseen sijoittuvien kerrontajaksojen roolia myöhempien sukupolvien ”kuvitteluna”.
Sota-ajan muistamista on pohdittu myös aiemmassa suomalaisessa kirjallisuudessa. Salaman Siinä näkijä missä tekijä, Rintalan Äänet-sarja ja Mukan Laulu Sipirjan lapsista perustuvat sodan kokeneiden haastatteluihin, kertomuksiin ja tekijöiden lapsuusmuistoihin. Niissä muistelu, haastattelutilanne ja kirjoittamisprosessi jäsentävät teosten rakennetta. Vaikka näiden teosten kerronnassa on yhtymäkohtia tarkastelemiini sota-aikaa käsitteleviin teoksiin, myös erot ovat suuria. Nykyromaaneissa ajallisen etäisyyden kasvaminen näkyy esimerkiksi siten, että kyse on arkistoaineistoista, ei koetuista muistoista. Etääntyminen merkitsee myös vapaampaa fiktiivistä otetta, jolloin dramatiikka ja suuret tunteet korostuvat arkipäiväisten kokemusten sijaan. Sota-ajan kokemus saa jännittävän, kipupisteitä vähitellen paljastavan traumakertomuksen muodon. Tämä voidaan havaita paitsi Jenni Linturin romaanissa Isänmaan tähden ja Maritta Lintusen romaanissa Sydänraja myös Sofi Oksasen Puhdistuksessa ja Katja Ketun Kätilössä.
Tarkastelemissani teoksissa näkyy suhde tämänhetkiseen eettisyyttä painottavaan
sotahistoriaan ja sen tuottamiin kansallisen kertomuksen uudelleentulkintoihin. Teoksissa Sydänraja ja Isänmaan tähden korostuvat sodan psyykkiset vaikutukset ja kysymykset sodan nurjimmasta puolesta, kuten siviileihin kohdistuvasta väkivallasta ja sen aiheuttaman
painolastin kantamisesta. Teokset korostavat yksilön kokemusta ja tunnemaisemaa. Esillä ovat myös sellaiset tunteet, jotka eivät ole sopineet sankaruutta tai uhriutta korostaviin kertomuksiin, kuten ajatus tappamisen addiktoivuudesta. Henkilökohtaisuus painottuu myös kuvauksissa nuoremman sukupolven suhteesta menneisyyteen. Teoksissa fokuksena on yksilöiden tunteenomainen ja samastuva kiinnittyminen sotaa koskevaan kertomukseen, jolloin sota näyttäytyy myös yksilöllisiä identiteettejä muovaavana tekijänä. Sydänraja
käsittelee ongelmia, joita katkokset historiaa koskevassa tiedossa tuottavat: romantisoidut ja äärinationalistiset tulkinnat nousevat tietämättömyydestä ja ihmisen tarpeesta sepittää itsensä osaksi jotakin itseään vahvempaa ryhmää. Molemmissa teoksissa toisen maailmansodan aika nähdään edelleen kulttuurisia ja persoonallisia identiteettejä muovaavana tekijänä, jolloin menneisyyden tulkinnoista voi tulla ase.
Romaaneissa Sydänraja ja Isänmaan tähden kiinnitytään rajat ylittävään tietoisuuteen maailmansodan vaikutuksista. Niissä pyritään kaksoisvalotukseen, jossa Suomen sota-ajan erityistä problematiikkaa selvitetään myös laajemmasta perspektiivistä. Molemmissa teoksissa pyritään kuitenkin myös avaamaan Suomen tilanne, aatteellinen ilmapiiri ja syyt ratkaisuille, jotka näyttäytyvät epäeettisinä kahdeksankymmenen vuoden perspektiivistä tarkasteltuna. Esimerkiksi teoksessa Isänmaan tähden Linturi asettaa rinnakkain
sotakirjallisuuden perinteisemmän, kansallista historiaa ja identiteettiä painottavan
näkökulman, joka tulee esiin Kaarlon kokemuksissa, ja transnationaalisen, sodan ylirajaista logiikkaa seurailevan perspektiivin. Laajempi kertomus, josta Suomenkin sotahistoriaa tarkastellaan, saa teoksessa muotoa ja sisältöä holokaustiin liittyvästä kertomuksesta.
Ylirajainen perspektiivi merkitsee, että suomalainen historiatulkintakaan ei voi rakentua pelkälle kertomukselle uhriudesta ja urheasta torjunnasta vaan osana eettisesti hyvin vaikeaa kokonaisuutta, jossa oikeaa puolta ei ole.
Sota-aika on keskeinen osa suomalaisten kulttuurista muistia tai pikemmin muisteja.
Kirjallisuutta, joka on nostanut esiin erilaisten ryhmien äänen, on ilmestynyt koko sodan jälkeisen ajan. Kun nykypäivänä muistelemme sotaa, voimme kysyä, identifioidummeko yhä vihan ja menetyksen kertomuksiin vai johonkin muuhun. Kulttuurisen muistin käsite auttaa hahmottamaan historian ja kansallisen identiteetin suhteita. Nykyinen sotaa käsittelevä kirjallisuus tavoittelee jälleen ”hyvää” ja rakentavaa kertomusta sodasta. Tällä kertaa tuo kertomus ei rakennu patrioottiselle asenteelle tai vaikenemiselle, vaan siinä näkyy halu ja pyrkimys vaikeimpienkin asioiden huomioimiseen ja kuvitteluun, eräänlaiseen rehellisyyden ja tunnustamisen imperatiiviin. Toki tämä kertoo samastumisesta menneeseen mutta nyt refleksiivisestä näkökulmasta, muistamisen ja identifioitumisen perinteen tietoisesta uudelleenarvioinnista.
Lähteet
Lintunen, Maritta 2012: Sydänraja. WSOY, Helsinki. (SR)
Linturi, Jenni 2011: Isänmaan tähden. Teos, Helsinki. (IT) Tutkimuskirjallisuus
Arminen, Elina 2015: Vankileirejä ja Bossin pukuja. Heidi Köngäksen Dora Dora ja Lapin sodankulttuuripoetiikka. – Kulttuurintutkimus 4/2015, 13–24.
Assmann, Aleida 2008: Canon and Archive. Teoksessa A Companion to Cultural Memory Studies. An International and Interdisciplinary Handbook. Toimittaneet Astrid Erill, Ansgar Nünning ja Sara Yang. Walter de Gruyter, Berlin.
Assmann Jan 2008: Cultural and Communicative Memory. Teoksessa A Companion to Cultural Memory Studies. An International and Interdisciplinary Handbook. Toimittaneet Astrid Erill, Ansgar Nünning ja Sara Yang. Walter de Gruyter, Berlin.
Assmann, Jan 2011: Cultural memory and early civilization. Writing, remembrance, and political imagination. (Das kulturelle Gedähtnis. Schrift, Erinnerung und Politische Identität in frühen Hochkulturen, 1992.) Cambridge University Press, Cambridge.
Erill, Astrid 2008: Cultural Memory Studies. An Introduction. Teoksessa A Companion to Cultural Memory Studies. An International and Interdisciplinary Handbook. Toimittaneet Astrid Erill, Ansgar Nünning ja Sara Yang. Walter de Gruyter, Berlin.
Hirsch, Marianne 2008: The Generation of Postmemory. – Poetics Today 29(1), 103–128.
Holmila, Antero 2013: ”Soldaten wie Andere auch”. Finnish Waffen-SS Volunteers and Finland’s Historical Imagination. Teoksessa Finland’s Holocaust. Silences of History.
Toimittaneet Simo Muir ja Hana Worthen. Palgrave MacMillian, London.
Hutcheon, Linda 1989: Historiographic Metafiction. Parody and the Intertextuality of
History. Teoksessa Intertextuality and Contemporary American Fiction. Toimittaneet Patrick O’Donnell ja Robert Con Davis. Johns Hopkins University Press, Baltimore.
Jokipii, Mauno 2000/1968: Panttipataljoona. Suomalaisen SS-pataljoonan historia.
Veljesapu Ry, Helsinki.
Jokipii, Mauno 2002: Hitlerin Saksa ja sen vapaaehtoisliikkeet. Waffen-SS:n suomalaispataljoona vertailtavana. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki.
Junila, Marianne 2000: Kotirintaman aseveljeyttä. Suomalaisen siviiliväestön ja saksalaisen sotaväen rinnakkainelo Pohjois-Suomessa 1941–1944. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki.
Jytilä, Riitta 2015: Kuvittelun keinoin. Sodasta kertominen ja muistamisen mahdollisuus Katja Ketun romaanissa Kätilö. Teoksessa Nainen kulttuurissa, kulttuuri naisessa.
Toimittaneet Viola Parente-Čapková, Heidi Grönstrand, Ritva Hapuli ja Kati Launis. Turun yliopisto, Turku.
Kansteinen, Wulf ja Weilinböck, Harald 2008: Against a Concept of Cultural Trauma.
Teoksessa A Companion to Cultural Memory Studies. An International and Interdisciplinary Handbook. Toimittaneet Astrid Erill, Ansgar Nünning ja Sara Yang. Walter de Gryter, Berlin.
Kemppainen, Ilona 2006: Isänmaan uhrit. Sankarikuolema Suomessa toisen maailmansodan aikana. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki.
Kivimäki, Ville 2008: Rintamaväkivalta ja makaaberi ruumis. Nuorten miesten matka puhtaudesta traumaan. Teoksessa Ruma sota. Talvi- ja jatkosodan vaiettu historia.
Toimittaneet Sari Näre ja Jenni Kirves. Johnny Kniga, Helsinki.
Kivimäki, Ville 2013: Murtuneet mielet. Taistelu suomalaissotilaiden hermoista 1939–1944.
WSOY, Helsinki.
Kivimäki, Ville 2015: Uusi Suomi. Sotasukupolvi ja sodan jälkeinen aika. Teoksessa
Rauhaton rauha. Suomalaiset ja sodan päättyminen 1944–1950. Toimittaneet Ville Kivimäki ja Kirsi-Maria Hytönen. Vastapaino, Tampere.
Kivimäki, Ville; Hytönen, Kirsi-Maria ja Karonen, Petri 2015: Ennen huomispäivää. Toisen maailmansodan päättyminen Suomessa ja Euroopassa. Teoksessa Rauhaton rauha.
Suomalaiset ja sodan päättyminen 1944–1950. Toimittaneet Ville Kivimäki ja Kirsi-Maria Hytönen. Vastapaino, Tampere.
Kyösti, Jukka ja Fromm, Synnöve 2016: Suomalaisena SS-miehenä Itärintamalla. Minerva Kustannus, Helsinki.
LaCapra, Dominic 1994: Representing the Holocaust. History, Theory, Trauma. Cornell University Press, Ithaca.
