1
Lotta Rytkönen
KORONAKRIISIN HOITAMISTA, PERUSSOPIMUSTEN KIERTÄMISTÄ VAI HINTA EU-KLUBIIN KUULUMISESTA?
Kehysanalyysi Next Generation EU -elpymisvälineen uutisoinnista Suomen mediassa
Johtamisen ja talouden tiedekunta Pro Gradu -tutkielma Tammikuu 2022
2
TIIVISTELMÄ
Lotta Rytkönen: ”Koronakriisin hoitamista, perussopimusten kiertämistä vai hinta EU-klubiin kuulumisesta?
Kehysanalyysi Next Generation EU -elpymisvälineen uutisoinnista Suomen mediassa”
Pro Gradu -tutkielma, 98 s.
Tampereen yliopisto
Politiikan tutkimuksen tutkinto-ohjelma, valtio-opin opintosuunta Tammikuu 2022
Tutkielmani tutkimuskohteena on koronaelvytyspaketiksikin kutsuttua Euroopan unionin elpymisväline Next Generation EU:ta koskeva uutisointi Suomen mediassa. Toteutan tutkielman käyttäen kehysanalyysimenetelmää, jonka avulla selvitän, millaisella tavalla aineistoni mediat kehystävät elpymisvälinettä ja millaisia moraalisia arvostuksia ne esittävät aiheeseen liittyen. Aineistona toimivat Suomen suurimman päivälehden, Helsingin Sanomien, toiseksi luetuimman iltapäivälehden Iltalehden, sekä verorahoitteisen Ylen verkkosivuilta löytyvät artikkelit, jotka käsittelevät elpymisvälinettä aikavälillä 1.7.2020- 29.6.2021.
Kun Suomessa pidettiin kansanäänestys Euroopan unioniin liittymisestä vuonna 1995, kannatti suuri osa suomalaisista sanomalehdistä avoimesti jäsenyyttä. Myöhemmin EU-politiikka ja siitä käyty julkinen keskustelu oli pitkälti epäpolitisoitunutta, konsensushakuista ja integraatiomyönteistä. EU-kritiikillä ei ollut vakavasti otettavaa puoluepoliittista purkautumiskanavaa ennen kuin Perussuomalaiset nousivat merkittäväksi tekijäksi puoluekentällä eurokriisin politisoitua EU-kysymyksen.
Kehykset toimivat mediassa valikoinnin ja poissulkemisen välineinä. Kehystämällä asia ympäröidään joillakin asioilla ja toisaalta samalla vaietaan muista. Näin ollen saman asian voi esittää hyvin erilaisessa valossa ilman, että asiaa varsinaisesti vääristellään. Mielenkiintoni kohdistui paitsi siihen, millä tavalla Helsingin Sanomat, Iltalehti ja Yle kehystävät elpymisvälinettä, myös siihen, nouseeko medioiden välille näkyviin eroja. Toteutin kehysanalyysin induktiivisesti, jolloin kehykset nousevat aineistosta itsestään esille, eikä niitä määritellä etukäteen.
Tutkielmani tulosten perusteella konsensuksen aika mediassa on päättynyt. Helsingin Sanomat ja Iltalehti käyttivät paljon samoja kehyksiä, jotka painottivat erityisesti talousnäkökulmia, mutta esittivät pääosin erilaisia moraalisia arvostuksia. Myös muutosta ja laillisuutta koskevat näkökulmat olivat keskeisiä. Yle taas pidättäytyi moraalisista arvostuksista ja käsitteli aihepiiriä lähinnä neutraaleista näkökulmista, sekä tiedettyihin tosiasioihin tai vakiintuneisiin selitysmalleihin perustuen. Ylen uutisoinnissa painottui erityisesti koronanäkökulma, jossa elpymisväline liitetään osaksi COVID-19 -pandemian hoitoa.
Avainsanat: Euroopan unioni, elpymisväline Next Generation EU, kehysanalyysi, media, COVID-19, koronaviruspandemia
Tämän julkaisun alkuperäisyys on tarkastettu Turnitin OriginalityCheck –ohjelmalla.
Sisällys
1 Johdanto ... 4
1.1 Media ja Suomen EU-politiikka ... 4
1.2 Tutkimuskysymykset ja -aineisto... 5
1.3 Tutkimusmenetelmät ja tutkimuksen rakenne ... 7
2 Tutkielman taustaa ... 10
2.1 COVID-19 pandemia ja elpymisväline Next Generation EU ... 10
2.2 Kuohunta kotimaan politiikassa elpymisvälineen ympärillä ... 11
2.3 Lyhyt kuvaus Suomen EU-politiikasta ja sen muutoksista ... 13
3. Media, politiikka ja EU Suomen mediassa ... 16
3.1 Mediajulkisuus ja median rooli poliittisessa järjestelmässä ... 16
3.2 Media toimijana poliittisella areenalla ... 17
3.3 Euroopan unioni Suomen mediassa ... 19
4 Tutkielman tutkimusmenetelmä: Kehysanalyysi ... 22
4.1 Kehysanalyysi median- ja politiikantutkimuksen välineenä ... 22
4.2 Kehystämisen teoriaa ... 23
4.3 Induktiivinen ja deduktiivinen kehysanalyysi ... 25
4 Analyysi ... 29
4.1 Johdatus analyysiin ... 29
4.2 Helsingin Sanomat – monipuolisia näkökulmia ... 32
4.3 Iltalehti: Kuka maksaa? ... 48
6.2 Yle: Koronakriisin vuoksi luotu elvytyspaketti ... 60
7.1 Analyysin tulosten vertailua ... 70
7.2 Pohdintaa medioista löytyneiden eroavaisuuksien syistä ... 75
8 Johtopäätökset ... 79
Lähteet ... 82
1 Johdanto
1.1 Media ja Suomen EU-politiikka
Suomi liittyi Euroopan unioniin vuonna 1995 sen jälkeen, kun enemmistö äänestäneistä oli antanut äänensä jäsenyyden puolesta neuvoa antavassa kansanäänestyksessä. Jäsenyyttä kannatti 56,9 prosenttia ja vastusti 43,1 prosenttia äänensä antaneista (Tilastokeskus, 1994, 10). Ennen kansanäänestystä jokaiseen kotitalouteen lähetettiin valtioneuvoston toimesta lyhyt kaksisivuinen tietopaketti EU:sta (Valtioneuvoston tiedote, 1994). Kaikki tieto EU:sta ja siihen liittymisen hyödyistä ei kuitenkaan tullut tuossa lyhyessä tietoiskussa, vaan Suomen mediatoimijat ottivat ahkerasti osaa asiasta tiedottamiseen. Jäsenyyttä vastustaneissa piireissä mediaa on syytetty puolueelliseksi (Suomenmaa, 2019) ja tutkimuksissakin on todettu uutisoinnin olleen vinoutunutta (Heikkilä, 1996, Mörä, 1999).
Näiden näkökantojen mukaan media ei antanut tasapuolisesti näkyvyyttä molemmille kannoille, vaan suosi jäsenyyttä kannattaneita. On myös yleisesti tiedossa, että Helsingin Sanomien päätoimittajana toiminut sekä lehden suurin yksittäinen omistaja Aatos Erkko kannatti EU-jäsenyyttä, ja osti koko etusivun ilmoituksen jäsenyyden puolesta ennen kansanäänestystä (MTV, 2018). Vastaavia ilmoituksia julkaistiin myös muissa lehdissä, mikä herätti kysymyksiä median roolista EU- kansanäänestyksen alla. Toimiko media tasapuolisena tiedonvälittäjänä, vai sen sijaan tarkoituksellisesti mielipiteiden julkisen mielipiteen muokkaajana EU-jäsenyyden kannalle?
Tämän tutkielman aihe ei kuitenkaan ole kansanäänestys EU-jäsenyydestä, eivätkä median toimet vuonna 1995. Sen sijaan nämä jo 25 vuotta vanhat tapahtumat ovat herättäneet mielenkiinnon tutkia Suomen mediatoimijoiden EU-uutisointia nyt, vuonna 2020 alkaneen COVID-19 -pandemian aikana.
Alkuvuodesta 2020 Euroopan komissio ehdotti jättimäistä elvytyspakettia, joka rahoitetaan lainalla, ja joka sitoo jäsenvaltiot entistä tiukemmin toisiinsa yhteisen velan muodossa. Ennen kuin paketti tuli hyväksytyksi Suomen eduskunnassa kesällä 2021, näkyi kotimaisessa mediassa yllättävän monipuolista ja osin kiihkeääkin keskustelua tästä aihepiiristä.
Länsimaiseen mediaihanteeseen kuuluu vapaa media, jonka päätehtävänä ovat mahdollisimman neutraali ja avoin tiedonvälitys, sekä rooli niin sanottuna ”vallan vahtikoirana”. Vallan vahtikoiran tehtävä on valvoa julkista vallankäyttöä, sekä raportoida vallankäyttäjien toimista. Tähän sisältyy myös vallanpitäjiin kohdistettu kritiikki silloin, kun sen voi katsoa olevan aiheellista. Yksittäinen kansalainen voi näin saada median kautta tietoa, jonka avulla on mahdollista muodostaa mahdollisimman vahvasti tosiasioihin perustuvia mielipiteitä erilaisista poliittista asioista.
Median toimii siis tiedonvälittäjän, mutta mediatoimijoiden rooli myös mielipidevaikuttajana on kiistaton. Median on mahdollista vaikuttaa yleiseen kansalaismielipiteeseen, ja tämä on kaiketi suotavaakin, kun se tapahtuu perustuen faktoihin ja luotettaviin tietoihin. On kuitenkin veteen piirretty viiva, milloin tiedonvälityksestä tulee mielipidevaikuttamista, ja milloin mielipidevaikuttaminen muuttuu faktoihin perustuvasta valistamisesta mielipiteisiin pohjautuvaksi vaikuttamiseksi. Suomalaiset toimittajat pitävät objektiivisuutta ja riippumattomuutta tärkeimpinä ammatillisina arvoinaan (Pöyhtäri, Verronen & Ahva, 2016). Toisaalta samaan aikaan ylivoimainen osa journalistiikan opiskelijoista kannattaa vasemmistopuolueita ja vihreitä (Westinen, 2016).
Ainakin tulevaisuuden toimittajien poliittinen orientaatio on siis hyvin voimakkaasti vinoutunut.
Tämän tutkielman tarkoituksena on selvittää, millaisella tavalla Suomen median eri toimijat raportoivat EU:n uusimmasta elvytyspaketista, jota koronaelvytykseksikin kutsutaan. Nouseeko uutisoinnista esille jotakin selkeitä megatrendejä? Entä tuovatko mediat monipuolisesti esille erilaisia näkökantoja asiaan, vai korostuvatko uutisoinnissa jotkin tietyt näkökulmat? Onko näistä lähtökohdista mahdollista tehdä päätelmiä siitä, kuinka eri mediat asemoivat itsensä suhteessa elvytyspakettiin? Tätä aihepiiriä on mielestäni erityisen tärkeää ja mielenkiintoista tutkia, koska Suomen media on ainakin vuonna 1995 tutkimusten mukaan ottanut poliittisen kannan ja ajanut sitä puoltamalla unioniin liittymistä.
1.2 Tutkimuskysymykset ja -aineisto Tämän tutkielman tutkimuskysymykset ovat:
1. Millaisella tavalla eri mediat kehystävät elpymisväline Next Generation EU:ta koskevaa uutisointia? Millaisia kehyksiä aineistosta nousee esille?
2. Mitkä kehykset ovat kaikkein käytetyimpiä? Kuinka monipuolisia näkökantoja kehyksistä nousee esille?
3. Entä onko eri median toimijoiden välillä havaittavissa eroja siinä, kuinka ne elvytyspakettia kehystävät?
Näiden tutkimuskysymysten avulla on mahdollista selvittää, kuinka eri mediat asemoivat itseään suhteessa EU:hun, sekä elvytyspakettiin ja kuinka monipuolisesti ne aihetta käsittelevät. Lopuksi pohdin vielä hiukan sitä, millaisena tämän tutkielman tulokset näyttäytyvät verrattuna aiempaan tutkimukseen, joka koskee median uutisointia kansanäänestyksestä Euroopan unioniin liittymisestä vuonna 1995.
Tutkimusaineistonani käytän Suomen suurimman päivälehden Helsingin Sanomien, toisen tunnetun iltapäivälehden Iltalehden sekä julkisesti verovaroin tuotetun Ylen kirjoituksia, jotka käsittelevät nyt
suunnitteilla olevaa EU-elvytyspakettia. Aineistooni valikoiduista medioista Helsingin Sanomat ja Iltalehti ovat yksityisiä medioita, joista Helsingin Sanomat kuuluu Sanoma -konserniin. Sanoma - konsernin suurimpiin omistajiin kuuluu Erkon suku, Jane ja Aatos Erkon säätiön kautta. Sanoma oyj osti vuonna 2020 Alma median alueelliset uutismediat, kuten Aamulehden ja Satakunnan kansan (Sanoma, 2020), ja on Suomen suurin mediakonserni.
Iltalehti on Alma median omistama iltapäivälehti. Muita Alma media tunnetuimpia julkaisuja ovat Kauppalehti ja Talouselämä. Alma median suurin osakkeenomistaja on kustannustoimisto Otava (Yle, 2018). Sen juuret ovat Uusi Suomi -nimisessä päivälehdessä, joka oli poliittisesti sitoutunut ja toimi Kokoomuksen äänenkannattajana aina vuoteen 1976, jolloin media irtisanoutui puoluepolitiikasta. Riippumattomaksi, mutta porvarilliseksi lehdeksi profiloitunut Uusi Suomi lopetettiin kannattamattomana vuonna 1997, mutta sen iltapäiväversio, Iltalehti ilmestyy edelleen (Suomen museoviraston nettisivut).
Yle on puolestaan verovaroilla tuotettu julkinen media, jonka tehtävistä säädetään laissa. Laki Yleisradio Oy:stä määrittelee Ylen tehtävät näin:
”Yhtiön tehtävänä on tuoda monipuolinen ja kattava julkisen palvelun televisio- ja radio- ohjelmisto siihen liittyvine oheis- ja lisäpalveluineen jokaisen saataville yhtäläisin ehdoin. Näitä ja muita julkisen palvelun sisältöpalveluja tulee tarjota yleisissä viestintäverkoissa valtakunnallisesti ja maakunnallisesti.” (Laki Yleisradio Oy:stä, § 7)
Ylen toiminnan tulee lain mukaan erityisesti 1. Tukea kansanvaltaa tarjoamalla monipuolisia tietoja, keskusteluja ja vuorovaikutusmahdollisuuksia, 2. tuottaa, tukea ja säilyttää kotimaista kulttuuria, taidetta ja viihdettä, 3. ottaa ohjelmissaan huomioon sivistys- ja tasa-arvonäkökohdat ja 4. kohdella ohjelmatoiminnassaan tasavertaisesti suomen- ja ruotsinkielisiä sekä tuottaa sisältöä myös esimerkiksi saamen kielellä ja viittomakielellä. Edellä mainittujen lisäksi Ylen lakisääteisiin tehtäviin kuuluu myös suomalaisen kulttuuriperinnön vaaliminen, sekä suvaitsevaisuuden, yhdenvertaisuuden ja kulttuurisen moninaisuuden tukeminen. (emt.)
Ylen asema Suomen mediakentässä on siis selvästi erilainen kuin yksityisrahoitteisten ja -johtoisten Helsingin Sanomien ja Iltalehden. Mielestäni juuri tämä asetelma tekee kyseisten medioiden tutkimisesta mielenkiintoista. Ylen lakisääteisten tehtävien mukaan mediayhtiön tulisi edistää kansanvaltaa tarjoamalla monipuolisia tietoja ja keskustelu tasavertaisesti kaikkien saataville. Tämä periaate toki kuulu median ihanteisiin, ja sikäli voidaan ajatella sen velvoittavan myös yksityisiä medioita. Nämä eivät kuitenkaan ole lakisääteisesti sidottuja näihin periaatteisiin. Onkin
mielenkiintoista tutkia, kuinka moninaiset näkemykset pääsevät esille eri medioissa liittyen EU:n elvytyspakettiin.
Olen rajannut aineistoni ulkopuolelle sellaiset uutiset, jotka vain toistavat jonkin poliittisen toimijan mielipiteen tai teon (kuten jonkin äänestyksen tuloksen, puolueen puheenjohtajan tai ministerin kommentin, huippukokouksessa päätetyt asiat ja niin edelleen). Samoin olen jättänyt aineistoni ulkopuolelle analyysit ja kirjoitukset, joissa elvytyspaketti mainitaan, mutta joissa kirjoituksen pääasiallinen aihe on jokin muu. Aineistooni olen sisällyttänyt puolestaan erilaiset analyysit, kolumnit ja pääkirjotukset, sekä myös niin kutsutut vieraskynäkirjoitukset, joiden varsinainen aihe on elpymisväline Next Generation EU. Vaikka vieraskynäkirjoitukset (jollaisia on aineistossani vain Helsingin Sanomissa) eivät edustakaan suoraan lehden kantaa, katson, että julkaisijat ovat kuitenkin tietoisesti päättäneet, kenen mielipiteelle antavat näkyvyyttä sivuillaan. Lisäksi on mielenkiintoista nähdä, nouseeko jotakin erityistä kehystä esiin nimenomaan näissä vieraskynäkirjoituksissa.
Ajallisesti olen rajannut aihepiiriä koskevan uutisoinnin alkaen heinäkuusta 2020, jolloin elpymisvälineestä päätettiin huippukokouksessa, toukokuun 18. päivään vuonna 2021. Alkupään rajauksen tein sillä perusteella, että elpymisvälineestä käyty keskustelu ennen heinäkuuta 2020 oli melko ylimalkaista, sillä elpymisvälineen lopullisesta muodosta ei vielä tiedetty. Loppupäästä olen rajannut aineistoni päättymään kesäkuuhun 2021, jolloin viimeinen elpymisvälinettä koskeva artikkeli julkaistiin Ylellä. Muut mediat lopettivat aiheesta kirjoittamisen jo pian eduskunnan äänestettyä elpymisvälineestä 18.5.2021.
1.3 Tutkimusmenetelmät ja tutkimuksen rakenne
Käytän aineistoni ryhmittelyssä avuksi sisällönanalyysia sekä sisällönerittelyä. Sisällön analyysi puolestaan tarkoittaa aineiston sanallista kuvaamista (Tuomi & Sarajärvi, 2003, 107). Voidakseni saada jonkinlaisen käsityksen siitä, millaiset piirteet aineistostani nousevat esille, minun on myös tehtävä sanallista kuvailua tekemistäni havainnoista. Esille nousevat piirteet voivat olla esimerkiksi käytettyjä sanoja, sanontoja tai lähestymistapoja. Viitataanko EU:hun tai tukipakettiin toistuvasti samoilla luonnehdinnoilla? Vedotaanko kirjoituksissa johonkin syvempään päämäärään, ja jos, mihin? Lähestytäänkö kirjoituksissa aihepiiriä jonkin tietyn viitekehyksen kautta, ja jos, minkälaisen?
Sisällön erittely puolestaan on aineiston objektiivista, systemaattista ja määrällistä kuvailua (Tuomi
& Sarajärvi, 2003, 106). Sisällön erittelyllä kuvataan aineiston sisältöä kvantitatiivisessa, eli määrällisessä muodossa. Tehtyäni aineistolle sisällönanalyysin voin siirtyä erittelemään tekemiäni havaintoja määrällisesti. Määrällisen analyysin myötä voin tehdä päätelmiä siitä, kuinka yleisiä tai harvinaisia esille nousseet piirteet ovat ja näkyykö eri medioiden välillä määrällisiä eroja näissä
piirteissä. Määrällinen ja sanallinen analyysi tukevat tässä toisiaan: sisällönanalyysin avulla voin tehdä kuvailevaa analyysia aineistoni sisällöstä, kun sisällön erittelyllä taas voin osoittaa, kuinka yleisiä tai harvinaisia löydetyt sanalliset kuvailut ovat.
Sisällönanalyysi ja sisällön erittely eivät kuitenkaan ole lopulliset menetelmäni aineiston tutkimiseen.
Käytän edellä mainittuja analyysimenetelmiä aineiston ryhmittelyyn ja kvantifioimiseen analyysin alkuvaiheessa. Päätutkimusmenetelmäni on kuitenkin kehysanalyysi (frame analysis), jonka tavoitteena on löytää aineistosta esille nousevia kehyksiä (frame). Kehystäminen, eli framing on käsitteenä joitain kymmeniä vuosia vanha. Sen kehittäjänä pidetään amerikkalaista sosiologia, Ervin Goffmania. Teoksessaan ”Frame Analysis. An Essay on the Organization of Experience” (1974) Goffman esittää, että framing, siis kehystäminen on oikeastaan kokemusten järjestelemistä mielekkäästi.
Nykypäivänä kehysanalyysi on yksi suosituimmista analyysimenetelmistä erityisesti viestinnän tutkimuksessa (esim. Valenzuela et al. 2019). Kehysanalyysi on kuitenkin toimiva analyysimenetelmä myös politiikan tutkimuksessa, ja sitä on käytetty monilla muillakin aloilla erilaisiin tutkimuskohteisiin (Ikäheimo, 2021, 72). Tässä tutkielmassa käytän kehysanalyysia uutiskehysten tutkimiseen.
Kehysanalyysin voi tehdä kahdenlaisista lähtökohdista: induktiivisesta ja deduktiivisesta ((Semetko
& Valkenburg 2000, 94; de Vreese 2005, 53–54). Induktiivinen lähestymistapa tarkoittaa sitä, että kehyksiä ei määritellä tarkasti etukäteen, vaan ne nousevat esille aineistosta itsestään. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että kehykset eivät ole tutkimuksen lähtökohta, vaan sen tulos (esim. Gamson 1992; Nelson ym. 1992) Deduktiivisessa lähestymistavassa kehykset määritellään puolestaan etukäteen, jolloin ne muodostavat tutkimuksen lähtökohdan. Deduktiiviselle analyysille on tarkemmin määritelty proseduuri, jonka avulla edetä. (Ikäheimo, 2021, 77) Käyn tutkielman teorialuvussa hiukan tarkemmin läpi sekä kehysanalyysia, että induktiivista ja deduktiivista lähestymistapaa.
Tässä tutkielmassa käytän induktiivista lähestymistapaa, sillä olen kiinnostunut nimenomaan siitä, millaisia kehyksiä EU-elvytyspaketin uutisoinnista on löydettävissä. En aio tutkia sitä, lähestyvätkö mediat elvytyspakettia talous-, konflikti- tai vastuukehyksen kautta (olkoonkin, että tämäkin voisi olla mielenkiintoinen tutkimusaihe sinänsä). Sen sijaan olen kiinnostunut siitä, millaisella tavalla mediat aihepiiriä kehystävät ja millaisessa valossa ne siten tahtovat asian esittää. Koska eri mediat käyttävät huomattavaa valtaa julkisessa tilassa ja kykenevät vaikuttamaan politiikan asialistaan ja
siitä, mistä ihmiset puhuvat, on asialla mielestäni enemmän merkitystä kuin valmiiden uutiskehysten määrällisellä analyysilla.
Tutkielman alussa, luvussa numero kaksi avaan hiukan tutkielman taustaa. Esittelen lyhyesti elpymisväline Next Generation EU:n, sekä olosuhteet, joissa se on syntynyt. Annan tiiviin kuvan poliittisesta debatista, joka elpymisvälineen osalta on käyty julkisuudessa sekä sen käsittelystä eduskunnassa. Lisäksi avaan hiukan aiempaa tutkimusta Euroopan unionista Suomen mediassa sekä Suomen EU-politiikkaa. Kolmannessa luvussa käyn läpi tutkielman teoreettista pohjaa, mikä koskee muun muassa median ja politiikan välistä suhdetta sekä mediaa poliittisena toimijana. Tämän lisäksi esittelen tutkimusmenetelmääni kehysanalyysia.
2 Tutkielman taustaa
2.1 COVID-19 pandemia ja elpymisväline Next Generation EU
Tammikuussa 2020 alkoi maailmalle tihkua tietoa Kiinassa ilmenneestä uudenlaisesta hengitystieinfektiosta, joka näytti aiheuttavan keuhkokuumetta. Terveyden ja hyvinvoinnin laitos (THL) tiedotti uudenlaisesta koronaviruksesta 9.1.2020, mutta totesi, että virus on todennäköisesti suhteellisen vaaraton, eikä kuolemantapauksia ole raportoitu (THL, 2020). Tammikuun lopulla THL piti sairauden leviämistä Suomeen vielä epätodennäköisenä, mutta maaliskuussa 2020 ääni kellossa oli jo muuttunut viraston esittäessä, että kuolemantapauksia tulee todennäköisesti Suomessakin (Iltalehti, 2020A). Koska niin kutsutusta koronaviruspandemiasta ei vielä ole juurikaan saatavissa tieteellistä tutkimustietoa, joudun taustaluvussa tukeutumaan median uutisointiin sekä saatavissa oleviin viranomaislähteisiin.
Maaliskuun 11. päivä maailman terveysorganisaatio WHO (World Health Organization) julisti uuden koronaviruksen maailmanlaajuiseksi pandemiaksi (MTV, 2020a). Jo samassa kuussa jotkin Euroopan maat alkoivat sulkea rajojaan ulkomaalaisilta (Turun Sanomat, 2020a), ja pahimmin sairauden runtelemissa maissa, kuten Espanjassa ja Italiassa otettiin käyttöön myös paikallisia liikkumisrajoituksia (MTV, 2020b). Euroopan unioni, jonka perusperiaatteisiin vapaa liikkuvuus oleellisesti kuuluu, oli pian täynnä rajansa sulkeneita jäsenvaltioita. Kesäkuussa 2020 Euroopan komissio avasi nettisivun, jolle koottiin tietoja mm. matkustusrajoituksista, tuvallisuuskäytännöistä ja muista Euroopan sisällä matkustamiseen liittyvistä asioista (Euroopan komissio, 2020a).
Euroopan maiden rajojen sulkemiset tyrehdyttivät turismin lähes tykkänään, ja maiden sisäiset liikkumisrajoitukset ja muut tartuntojen rajoittamiseen tähtäävät viranomaisohjeistukset iskivät vastaavasti palvelusektoriin. Samalla koronaviruksen hoitoon ja ennaltaehkäisyyn alkoi upota valtavia summia valtion rahaa, minkä seurauksena myös Suomi joutui ottamaan lisää velkaa selvitäkseen pandemian taloudellisista vaikutuksista (valtioneuvoston nettisivut, 2020). Yksittäisten valtioiden ohella Euroopan unioni päätti jo maaliskuussa mittavasta taloudellisesta avusta koronaviruksesta pahimmin kärsineihin maihin (Euroopan parlamentin nettisivut, 2020).
Terveydenhuollolle suunnatun hätäavun lisäksi EU-maiden johtajat ja Euroopan komissio ehdottivat 27.5.2020 massiivista 750 miljoonan euron elpymisvälinettä, jota kutsutaan nimellä Next Generation EU (Euroopan unionin nettisivut, 2020a). Kyseinen elpymispaketti on Euroopan Unionin historiassa siitä poikkeuksellinen, että huomattava osa siitä on tarkoitus rahoittaa lainalla (Euroopan unionin nettisivut, 2020b.). Tähän asti jäsenmaat ovat hakeneet lainaa itse, kun EU-budjetti on rahoitettu jäsenmailta kerätyillä maksuilla. Euroopan unionin perussopimukset kieltävät EU-budjetin
rahoittamisen lainalla (Artikla 130) ja estävät myös sen, että jäsenmaa voisi ottaa vastatakseen toisen jäsenmaan lainoja (Artikla 125). Juuri yhteinen lainanotto tekee tästä koronaelvytyspaketiksikin kutsutusta elpymispaketista poikkeuksellisen ja kiistanalaisen.
Next Generation EU -elpymisvälineestä olisi tarkoitus kohdistaa rahoitusta kolmeen eri kohteeseen.
Nämä ovat:
1. Tuki jäsenvaltioille investointien ja uudistusten toteuttamiseen, sisältäen esimerkiksi rahoitustukea investointeihin ja uudistuksiin, jotka liittyvät muun muassa vihreään siirtymään (Euroopan Vihreän kehityksen ohjelma), digitaaliseen muutokseen ja talouden palautumiskykyyn. Lisäksi rahastosta kohdennetaan varoja sosiaalisten vaikutusten perusteella, jolloin huomioidaan esimerkiksi nuorisotyöttömyyden määrä ja jäsenmaiden suhteellinen vauraus.
2. EU:n talouden uudelleen käynnistäminen, jonka tarkoituksena on tarjota kannustimia yksityisille investoinneille. Tukea olisi tarkoitus kohdentaa vihreän kehityksen tukemiseen tukemalla esimerkiksi yritysten vakavaraisuutta.
3. Koronakriisin aikana saatujen oppien hyödyntäminen, esimerkiksi parantamaan terveysturvallisuutta ja varautumista uusiin kriiseihin.
(Euroopan unionin nettisivut, 2020b)
Euroopan unionin virallisilla nettisivuilla elpymispakettia käsittelevässä jutussa todetaan, että elpymispaketin tarkoitus ei ole palauttaa Eurooppaa vanhaan, vaan ”siivittää kohti uutta” (Euroopan unionin nettisivut, 2020b). Käytännössä tämä viittaa siirtymää kohti Vihreän kehityksen ohjelmaa (engl. The European Grean Deal), jonka päämääränä on tehdä Euroopasta maailman ensimmäinen hiilineutraali maanosa vuoteen 2050 mennessä (Euroopan komission nettisivut, 2020b). Huomattava osa Next Generation EU -elpymisvälineen varoista onkin tarkoitus kohdentaa Vihreän kehityksen ohjelman toteuttamiseen.
2.2 Kuohunta kotimaan politiikassa elpymisvälineen ympärillä
Koska Next Generation EU -elpymisväline on luonteeltaan EU:n historiassa poikkeuksellinen, on aiheesta noussut vilkasta keskustelua unionin sisällä. Eduskunnan perustuslakivaliokunta otti kesällä 2020 elpymisvälineeseen kielteisen kannan ja katsoi, että koronakriisiin liittyvät taloudelliset järjestelyt voivat vaarantaa valtion suvereniteetin. Perustuslakivaliokunta piti elvytyspakettia EU- perussopimusten vastaisina ja vaati, että Next Generation EU -paketin kaltaiset päätökset on tehtävä perussopimuksia muuttamalla, ei lainsäädännöllä. (PeVL 16/2020 vp – E 64/2020)
Poliittinen tilanne Suomessa elpymisvälineen ympärillä muuttui erikoiseksi, kun suuri valiokunta otti perustuslakivaliokunnasta poikkeavan kannan ja esitti, että elpymisvälineeseen tarvittavat muutokset voidaan tehdä lähinnä normaalilla lainsäädännöllä (SuVL 6/2020 vp E – 64/2020 vp). Suuri valiokunta ja perustuslakivaliokunta antoivat lausuntonsa kuultuaan asiantuntijoita, mutta myös asiantuntijoiden näkemyksissä oli hajaannusta (Yle, 2020A). Tämän seurauksena syntyi tilanne, jossa valiokunnat hiukan eri asiantuntijoihin vedoten esittivät erilaiset kannat valtioneuvostolle.
Keskustelua elvytyspaketin mahdollisesta ristiriidasta perustuslain ja EU:n perussopimusten kanssa on käyty myös kotimaisessa mediassa. Oikeustieteiden asiantuntijat ovat esittäneet näkemyksiä puolesta ja vastaan. Esimerkiksi Helsingin yliopiston Eurooppa-oikeuden professori Päivi Leino- Sandberg, sekä tutkija Antti Ronkainen Helsingin yliopistosta pitävät Ylen artikkelissa elpymispakettia Euroopan unionin nykyisten perussopimusten vastaisena (Yle, 2020B), kun taas oikeustieteen tohtori Allan Roos sekä Helsingin valtiosääntöoikeuden professori Tuomas Ojanen kommentoivat Helsingin Sanomille, ettei ristiriitaa ole (HS, 2020A).
EU-jäsenmaiden johtajista koostuvan Eurooppa-neuvoston neuvottelut Next Generation EU - elpymisvälineestä kestivät pitkään. Neljä päivää ja neljä yötä kestäneet neuvottelut päättyivät tiistaiaamuna 21.7.2020 ja johtajat pääsivät sopuun 750 miljardin euron tukipaketista (Ilta-Sanomat, 2020). Syksyllä matkaan tuli seuraava mutka, kun Euroopan parlamentti vaati tukipaketin sitomista niin kutsuttuun oikeusvaltioperiaatteeseen (Yle, 2020C). Käytännössä toimi on suunnattu oikeusvaltioperiaatteita rikkoneita Unkaria ja Puolaa vastaan. Maat ilmoittivat vastustavansa kirjausta, jolloin Saksan johdolla ryhdyttiin käymään uusia neuvotteluja siitä, kuinka asia saataisiin sovittua. Lopulta Unkari ja Puola taipuivat kompromissiin, jossa EU-varojen käyttö oikeusvaltioperiaatteen vastaisesti esimerkiksi korruptioon tai demokratian vastaiseen toimintaan on kielletty (Iltalehti, 2020B)
Next Generation EU kohtasi vaikeuksia joissain EU:n jäsenmaissa, mutta suurin osa maista hyväksyi paketin mukinoitta. Saksassa nostettiin kanne elpymisvälinettä vastaan, ja maan perustuslakituomioistuin keskeytti asian poliittisen käsittelyn siksi aikaa, että saisi käsiteltyä asian (Helsingin Sanomat, 2021A). Perusteluna kanteelle toimi näkemys, jonka mukaan elpymisväline on ristiriidassa EU:n perussopimusten sekä Saksan perustuslain kanssa erityisesti siksi, että se vaarantaisi Saksan valtion suvereniteetin. Myöhemmin perustuslakituomioistuin kuitenkin hyväksyi elpymisvälineen todeten, ettei elpymisväline sellaisenaan uhkaa budjettivaltaa, mutta jätti kuitenkin auki mahdollisuuden, että pyytäisi myöhemmin Euroopan unionin tuomioistuimelta ennakkoratkaisua asiasta (Helsingin Sanomat, 2021B).
Suomessa elpymisvälinettä koskevasta eduskunnan äänestyksestä sukeutui eräänlainen jännitysnäytelmä, kun perustuslakivaliokunta päätti huhtikuussa 2021 niukalti äänin 9–8 äänestykseen vaadittavan 2/3 enemmistön pelkän määräenemmistön sijaan. Perusteluna tässäkin oli näkemys, jonka mukaan elpymisväline Next Generation EU sisältää huomattavan budjettivallan siirron Suomen valtiolta EU:lle. Perustuslakivaliokunta katsoi kuitenkin, ettei tämä sinänsä ole välttämättä uhka valtion suvereniteetille. (PeVL-14/2021 Vp)
Vaatimus 2/3 määräenemmistöstä aiheutti tilanteen, jossa oppositiopuolue Kokoomuksen oli päätettävä, ryhtyisikö se tukemaan kritisoimaansa hallituksen esitystä, vai kaataisiko se Suomen EU- myönteisimpänä puolueena elvytyspaketin eduskunnassa. Puolueen puheenjohtaja Petteri Orpo ilmoitti ensin Kokoomuksen pidättäytyvän äänestyksestä kokonaan protestina ”huonosti neuvotellulle” sopimukselle jättäen kuitenkin esitykselle mahdollisuuden päästä läpi (Talouselämä, 2021a), mutta perui muutamassa päivässä puheensa ja antoi Kokoomuksen edustajille omantunnon vapauden äänestyksessä (Talouselämä, 2021b). Näin oli odotettavissa, että suurin osa Kokoomuksen kansanedustajista asettuisi kaikesta huolimatta tukemaan elpymisvälinettä ja esitys tulisi menemään läpi.
Aihetta käsiteltiin eduskunnassa yhteensä viisi päivää. Oppositiopuolue Perussuomalaiset ryhtyi käymään niin sanottua jarrutuskeskustelua, jonka tarkoituksena oli viivyttää asiasta tehtävää päätöksentekoa ja todennäköisesti samalla nostaa puolueen profiilia ”ainoana” elvytyspakettia tosissaan vastustavana puolueena (Talouselämä, 2021c). Lopulta eduskunta hyväksyi paketin äänin 134-57 (Eduskunnan tiedote, 18.5.2021). Hallituspuolue Keskustan riveistä lipesi kaksi kansanedustajaa, jotka äänestivät hallituksen esitystä vastaan. Oppositiopuolueista Kokoomuksen kansanedustajista valtaosa äänesti paketin puolesta 10 hengen ollessa sitä vastaan. Muut oppositiopuolueiden edustajat äänestivät esitystä vastaan. (VaVM 4/2021)
Suomen mediassa käyty keskustelu elpymisväline Next Generation EU:sta käytännössä loppui eduskunnan hyväksyttyä paketin. Tämä tutkielma käsittelee medioiden kirjoittelua ennen elpymispaketin hyväksymistä alkaen heinäkuusta 2020 ja päättyen välittömästi hyväksymisen jälkeen. Oma kiinnostava lukunsa olisi varmasti tutkia myös sitä, millaisella tavalla Next Generation EU:ta käsitellään mediassa myöhemmin, kun paketin todelliset vaikutukset tulevat näkyviin.
2.3 Lyhyt kuvaus Suomen EU-politiikasta ja sen muutoksista
Suomi omaksui Euroopan unioniin liityttyään integraatiomyönteisen linjan, joka säilyi jokseenkin muuttumattomana ensimmäiset 10–15 vuotta. Suomi tuki Euroopan unionin yhteisöllisten toimielinten, kuten komission, parlamentin ja tuomioistuimen vahvaa asemaa unionin
päätöksentekojärjestelmässä. Sekä ylin poliittinen johto että virkamieskunta jakoivat käsityksen EU- politiikan suunnasta (Raunio ja Saari (2006, 30–32). Suomen yhteisöllinen linja poikkesi jonkin verran muista Pohjoismaista (Tiilikainen 2006, 208).
Poliittisen johdon ja virkamieskunnan ajama yhteistyöhakuinen linja aiheutti kansan keskuudessa kritiikkiä, jonka mukaan Suomi oli EU:n ”mallioppilas”, ja liian sinisilmäinen (Store 2014, 138).
Kriittisten näkemysten mukaan Suomi jätti kansallisen edun toiseksi suhteessa EU:n yhteisiin tavoitteisiin. Poliittinen johto kuitenkin katsoi, että yhteistyöhakuisuus olisi pidemmän päälle tehokkaampi tapa ajaa myös Suomen kansallisia tavoitteita kuin ”hankalaksi heittäytyminen” (Rau- nio & Saari 2017, 18–19).
EU-politiikka pysyi todellisuudessa julkisen poliittisen keskustelun ulkopuolella pidemmän aikaa, sillä Suomen pitkäaikaiseksi tavoitteeksi integraatiopolitiikassa muovautui kansallisen yhtenäisyyden korostaminen (Raunio & Saari 2006, 32). Johtuen konsensushakuisuudesta esimerkiksi ennen rahaliitto Emuun liittymistä varmistettiin sekä puolueiden, että sidosryhmien tuki päätökselle.
Rahaliittoon liittymiselle oli siis laaja tuki yhteiskunnallisesti merkittävissä piireissä, eikä aihe politisoitunut huolimatta siitä, kansalaismielipide asiasta oli selvästi kriittisempi (Raunio & Saari 2017, 20–21).
Oppositioon asti ulottuva konsensushakuisuus johti siihen, että puolueiden väliset erot suhteessa EU- politiikkaan olivat käytännössä olemattomia (Raunio 2006, 66) huolimatta siitä, että jotkin puolueet olivat vastustaneet jäsenyyttä ja toiset olleet sen suhteen sisäisesti jakaantuneita (emt. 46-48).
Esimerkiksi Vasemmistoliitto, Kristillisdemokraatit (siihen aikaan Kristillinen liitto) ja Suomen maaseudun puolue (SMP) vastustivat jäsenyyttä. Vihreät taas olivat asian suhteen syvästi jakaantuneet. Käytännössä jäsenyyden jälkeen vallitseva konsensus integraatiopolitiikassa johti siihen, että erilaiset näkemykset integraatiosta eivät päässeet politiikassa näkyviin.
Vasta eurokriisi vuonna 2010 politisoi integraatiopolitiikan Suomessa, kun johtavat poliitikot joutuivat puolustelemaan epäsuosittuja tukipaketteja. Eurokriisin myötä integraation vastaiset, usein populistiset puolueet kasvattivat kannatustaan ympäri Eurooppaa (Raunio & Saari 2017, 11–17). On kuitenkin huomionarvoista, että kasvualusta kriittisemmille äänille oli ollut olemassa jo pidempään, sillä 2000-luvulla tehtyjen tutkimusten mukaan kansanedustajat olivat puolueiden jäseniä ja kannattajia myönteisempiä suhteessa Euroopan integraatioon (Raunio 2006, 51). Lisäksi kaikki puolueet lukuun ottamatta Vasemmistoliittoa ja Perussuomalaisia olivat selvästi integraatiomyönteisempiä kuin keskimääräinen äänestäjä (Mattila & Raunio, 2005, 34).
Eurooppalaisten vasemmistopuolueiden suhtautuminen EU:hun on muuttunut ajan saatossa myönteisemmäksi ja näin on tapahtunut jossain määrin myös Suomessa. EU-kriittiset puolueet Euroopassa ovat pääosin populistisia oikeistopuolueita tai markkinatalouteen kielteisesti suhtautuvia vasemmistopuolueita. Myös Suomen puoluekenttä noudattelee näitä lainalaisuuksia. Ainoa puolue, joka Suomessa on selkeästi profiloitunut integraation vastaisena, on Perussuomalaiset, vaikka myös Kristillisdemokraatit ovat esittäneet EU-kriittisiä kantoja. EU-kritiikki ei kuitenkaan ole ollut vain edellä mainittujen puolueiden etuoikeus. Myös EU-myönteiset puolueet ovat oppositiossa ollessaan esittäneet kriittisiä kantoja esimerkiksi liittyen vuoden 2008 eurokriisiin. (Raunio & Mattila, 2017, 53–55.)
Vaikka suomalaiset ovat sinänsä suhteellisen EU-myönteistä kansaa, suhtautuvat he kuitenkin keskimäärin varautuneesti integraation syventämiseen. Tämä tarkoittaa sitä, että suurempi osa suomalaisista toivoo mieluummin valtioiden välistä, löyhempää liittoa kuin liittovaltiota (Haavisto, 2016). Tarkasteltaessa kannatusta Euroopan unionille väestöryhmittäin löytyy joitakin keskeisiä huomiota. Ensinnäkin jakolinjat ovat pysyneet pitkälti samanlaisina kuin vuonna 1995, kun Euroopan unioniin liittymisestä äänestettiin (Pesonen 1994), mutta yksi ero on löydettävissä: naiset ovat muuttuneet hiukan EU-myönteisemmiksi ja miehet kielteisemmiksi. Yleisesti ottaen EU:hun myönteisimmin suhtautuvat nuoret ja korkeasti koulutetut, kun vanhimmilla ikäluokilla (yli 55- vuotiailla) sekä vähemmän koulutetuilla on taipumusta suhtautua EU:hun kielteisemmin.
(Eurobarometri 2015, teoksessa: Raunio & Saari, 2017, 46.)
Vaikka suomalaiset suhtautuvatkin kielteisesti liittovaltiokehitykseen, on suhtautuminen Euroopan unioniin sinänsä myönteistä. Suomalaisten kannatus EU:ta kohtaan on noussut myös taloudellisesti vaikeina aikoina, kuten vuoden 2008 eurokriisin aikana. Näin ollen vaikuttaa siltä, että taloudelliset haasteet eivät ole heikentämään suomalaisten EU:lle antamaan tukeen. Tämä johtuu todennäköisesti siitä, että suomalaisten Euroopan unionille antama tuki on luonteeltaan pitkäaikaista, instituutioihin liittyvää diffuusia tukea, kuin sen hetkisiin henkilöihin tai poliittisiin puolueisiin liittyvää, spesifiä tukea. Todennäköisesti suomalaiset eivät arvioi EU-jäsenyyden kannattavuutta vain saavutetun taloudellisen hyödyn kautta, vaan kokevat laajempaa yhteenkuuluvuutta Eurooppaan ja Euroopan unioniin, mikä vaikuttaa suopeisiin asenteisiin. (Bäck, 2017, 48–49.)
3. Media, politiikka ja EU Suomen mediassa
3.1 Mediajulkisuus ja median rooli poliittisessa järjestelmässä
Media -sanalla viitataan suomen kielessä ennen muuta tiedonvälitykseen, journalismiin, jonka tarkoitus on välittää tietoa yleisölle (Herkman, 2011, 19). Nykypäivänä ”media” viittaa yhtä lailla lehdistöön, televisioon ja radioon, sekä internetin kautta tapahtuvaan journalistiseen toimintaan.
Toisaalta sosiaalinen media, joka on irrallaan perinteisistä median toimijoista, on laajentanut entisestään käsitystä mediasta. Tässä tutkielmassa medialla viitataan kuitenkin perinteisiin median toimijoihin, joita ovat uutistoimistot ja lehdistö. Sosiaalinen media on tämän tutkielman tutkimuskohteen ulkopuolella.
Media -sanaa käytetään usein kuin media olisi jokin yhtenäinen joukko tai toimija. Näin ei tietenkään ole, vaan media koostuu useista eri toimijoista, jotka ovat toisistaan irrallisia. Sitä paitsi myös eri medioiden toimijat ovat vain joukko erilaisia tiedonvälitykseen erikoistuneita yrityksiä, jonka sisältöä tuottavat toimittajat, uutisankkurit, kuvaajat ja avustajat – siis ihmiset. Tämän takia on mahdotonta esittää, että ”medialla” sinänsä voisi olla jokin yhteinen ikään kuin yhdessä sovittu päämäärä, tavoite tai poliittinen agenda. Ilmiötasolla sanan ”media” käyttö on kuitenkin välttämätöntä, jotta on mahdollista keskustella mediasta, politiikasta ja niiden suhteista (Herkman, 2011, 21). Mediaa on tutkimuksessa toisinaan käsiteltävä ikään kuin ”massana”, jotta sen tutkiminen olisi ylipäänsä mahdollista.
Mediajulkisuuteen kuuluvat paitsi tiedotusvälineet, myös muut avoimet foorumit, kuten nettisivut, blogit, keskustelupalstat, video- ja kuvapalvelut ja jopa Facebookin tapaiset puoliavoimet yhteisöpalvelut (emt. 21.) Perinteinen media sekä sosiaalisen median alustat ovat tehneet nykypäivän julkisuudesta voimakkaasti ”välitettyä”. Toisaalta politiikka on aina ollut ”välittynyttä”, sillä politiikkaa ei voi olla olemassa ilman viestintää ja kommunikaatiota (emt. 23). Median merkitys on kuitenkin korostunut entisestään television ja internetin myötä verrattuna varhaisempiin aikoihin, kun tiedonvälitys oli huomattavasti harvemmissa käsissä.
Medialle on demokraattisessa järjestelmässä perinteisesti asetettu kolme tehtävää. Näitä ovat 1.
tiedonvälitys, 2. kontrollointi ja 3. keskustelufoorumina toimiminen. Näistä ensimmäinen tarkoittaa sitä, että odotamme median toimivan mahdollisimman neutraalina tiedonvälittäjänä, jonka tarkoitus on välittää tietoa yleisölle ja levittää sekä lisätä poliittista tietämystä. Toisella viitataan taasen median rooliin ”vallan vahtikoirana”, eli valtaapitäviä seuraavana tarkkailijana, jonka tehtävä on tuoda julkisuuteen mahdolliset väärinkäytökset. Median toimiminen keskustelufoorumina puolestaan
tarkoittaa, että demokraattisessa järjestelmässä median odotetaan toimivan tasapuolisena alustana, jolla kaikenlaiset mielipiteet ja ihmisryhmät pääsevät ääneen. (Herkman, 2011, 55)
Tutkimustieto tukee väitettä, että media välittää yleisölle poliittista tietoa ja myös lisää poliittista tietämystä (ks. Norris, 2000). Suomalaisen tutkimuksen mukaan politiikka saa myös paljon media- aikaa, ja asialista mukailee usein politiikan tarjoamaa järjestystä (Berg, 2009). Tämä taas näyttää osoittavan, ettei niin kutsuttu medialogiikka suinkaan hallitse politiikkaa, vaan pikemminkin media seurailee politiikkaa (Herkman, 2011, 38). Vaikka suomalaisessa mediassa politiikkaa koskeva uutistarjonta on kohtuullisen monipuolinen, julkisuutta hallitsee kuitenkin melko harvalukuinen eliittijoukko: ministerit, puolueen puheenjohtajat ja eduskuntaryhmien puheenjohtajat, sekä jotkin harvat syystä tai toisesta tunnetummat kansanedustajat (emt. 39).
Suomalaisen tutkimuksen mukaan jo 2000-luvun eduskuntavaaleissa ja presidentinvaaleissa vain noin 8 prosenttia äänestäjistä oli ollut ehdokkaiden kanssa tekemisissä muulla tavoin kuin median kautta (Borg & Moring 25, 70; Moring & Suomen Gallup 2006; Moring & Mykkänen 2009). Vuonna 2012 valtaosa vastaajista kertoi saaneensa paljon tai erittäin paljon tietoa äänestyspäätöksensä avuksi erilaisten medioiden kautta (Moring & Mykkänen, 2011, 67). Vaikka sosiaalinen media onkin noussut yhä tärkeämmäksi politiikan seuraamisen kanavaksi, poliittinen tietämys on silti korkeinta niillä, jotka seuraavat politiikkaa aktiivisesti television ja sanomalehtien kautta (Elo & Rapeli, 2012, 279).
Myös tämä vahvistaa käsitystä siitä, että perinteinen media on edelleen voimakas välittäjä politiikan ja kansalaisten välillä.
3.2 Media toimijana poliittisella areenalla
Keskusteltaessa median ja politiikan välisestä suhteesta nousee usein esille termi ”medioituminen”.
Käsite itsessään on monitulkintainen, mutta jotkut tutkijat ovat erotelleet toisestaan medioitumisen (mediation) sekä medialisoitumisen (medialization) (Silverstone, 2002). Suomennettuna nämä sanat tarkoittavat ”välitteistymistä” sekä ”välineellistymistä” (Herkman, 2001, 18). Välitteistymisellä viitataan siirtymistä ylipäänsä välitettyyn kommunikaatioon, välineellistymisellä taas median lisääntynyttä merkitystä elämässä. Jakoa voi kuitenkin pitää hiukan keinotekoisena, eikä sitä välttämättä voi suoraan soveltaa politiikkaan (Herkman, 2011, 23).
Medioitumista voidaan tulkita kahdella tavalla. Vahvan tulkinnan mukaan politiikka on yhä voimakkaammin median ”armoilla”, ja joutuu mukautumaan median toimintalogiikkaan,
”medialogiikkaan”. Heikko tulkinta sen sijaan kyseenalaistaa tämän näkemyksen ja suhtautuu epäileväisesti medialogiikan olemassaoloon. Kumpikaan näkemys ei kuitenkaan kiistä sitä, etteikö median rooli politiikassa olisi huomattavasti kasvanut. Puhuttaessa politiikan medioitumisesta ja
medialogiikasta tarkoitetaan poliittisen elämän mukautumista valtamedian toimintatapaan ja tarpeisiin. (emt. 22, 24–25.)
Tutkijat ovat esittäneet erilaisia näkemyksiä siitä, kuinka politiikan medioituminen tulee ilmi. Jo huomattavasti ennen nykyisenkaltaista mediaympäristöä tutkija Kent Asp huomautti, että poliittiset toimijat joutuvat mukauttamaan toimintansa median vaatimuksiin, ja kutsui tätä politiikan medioitumiseksi (Asp 1986, 380). Mazzoleni ja Schulz esittävät vuosikymmentä myöhemmin, että politiikan medioituminen on vienyt politiikalta autonomian, ja poliittinen toiminta ja prosessit ovat tulleet riippuvaisiksi mediasta. (1999, 25) Politiikan medioitumisen voidaan ajatella johtavan siihen, että media on muuttunut neutraalista tiedonvälittäjästä poliittiseksi instituutioksi, jolla on huomattava rooli politiikan prosesseissa. (Ampuja Marko, Koivisto Juha & Väliverronen Esa, 2014, 25.)
Jo 1990-luvulla tutkijat esittivät, että media ei ole ainoastaan areena, jossa poliittiset toimijat toimivat, vaan myös itse toimija poliittisissa prosesseissa (Petersson ja Carlberg, 1990). Median rooli politiikassa on siis kahtalainen: toisaalta se tarjoaa poliitikoille ja erilaisille poliittisille ryhmittymille väylän tuoda esille omaa näkemystään, mutta toisaalta se myös itse toimillaan ottaa osaa poliittisiin prosesseihin. Medialla on mahdollisuus vaikuttaa politiikkaan esimerkiksi määrittelemällä politiikan asialistaa (agenda setting) sekä kehystämällä käsittelemiään poliittisia aiheita (framing).
Agenda setting tarkoittaa tietoista valintaa siitä, mistä aiheesta puhutaan. James W. Dearing ja Everett Rogers esittävät teoksessaan Agenda Setting, että agenda setting -prosessi on kilpailua siitä, mitkä aiheet saavat huomiota medialta, poliittisilta eliiteiltä ja yleisöltä. Agenda setting tarjoaa myös selityksen sille, miksi jotkin aiheet nousevat yleiseen tietoisuuteen ja toiset eivät. (1996, 1–2.) Erityisen voimakkaasti julkiseen tietoisuuteen näyttävät nousevan asiat, jotka ovat niin sanotusti kaksipuoleisia ja konfliktisia (ks. Cobb ja Elder, 1983). Aihepiirin konfliktinen luonne vaikuttaa siihen, että asian kannattajat ja vastustajat ottavat yhteen julkisella areenalla, kuten mediassa ja nykypäivänä erityisesti sosiaalisessa mediassa.
Median agenda settingiä, siis politiikan asialistan määrittelyä on mahdollista tutkia kysymällä, kuinka tärkeä jokin asia on median uutisoinnissa. Kuinka kyseinen aihe suhteutuu muihin aiheisiin, joita mediassa käsitellään? Entä minkä tähden asia on pinnalla (Dearing & Everett, 1996, 8)?
Pyrkiessään määrittelemään politiikan asialistaa media siis nostaa jonkin asian esille uutisoinnissa.
Se, kuinka tärkeänä uutisaiheena suhteessa muihin asia näyttäytyy, kertoo jotakin siitä, kuinka korkealle kyseinen asia nousee median agendalla. On kuitenkin syytä muistaa, ettei media ole mikään yksittäinen, yhtenäisesti toimiva toimija, vaan koostuu useista eri toimijoista, joilla voi olla keskenään erilaisia intressejä.
Kehystämisellä tarkoitetaan journalismissa puolestaan jonkin asian tekemistä näkyväksi mahdollisesti muiden asioiden kustannuksella (Ikäheimo, 2021, 73). Tietoisilla tai tiedostamattomilla valinnoilla saman asian voi saada näyttämään hyvinkin erilaisilta riippuen siitä, millaisia kehyksiä asian esille tuomisessa käytetään. Amerikkalaisen mediatutkija Robert Entmanin mukaan kehystäminen on joidenkin puolten valitsemista ja näkyväksi tekemistä, ja sen pohjimmaisena tarkoituksena on edistää tai suosia jotakin tiettyä tulkintaa ja toimintaa (Robert Entman,1993, 52).
Kehystäminen ei siis ole ainoastaan ihmisen tiedostamatonta henkilökohtaisista arvostuksista johtuvaa toimintaa, vaan sen pohjalla on myös pyrkimys vaikuttamiseen. Valitsemalla tietyt faktat ja nostamalla ne keskeisempään huomioon kuin toiset toimittajan on mahdollista ohjata lukijoita ajattelemaan asiasta tietyllä tavalla samalla kuitenkaan suoranaisesti vääristelemättä totuutta. Siksi oletankin tutkielmassani, että median toimijoiden kehystämisen pohjalla on aina jonkin verran tietoista toimintaa ja esimerkiksi valituilla kehyksillä nämä pyrkivät jossain määrin vaikuttamaan lukijoidensa ajatuksiin ja mielipiteisiin.
3.3 Euroopan unioni Suomen mediassa
Suomalaiset saavat tietonsa Euroopan unionista paljolti median välityksellä. Tämä johtuu ehkä osittain siitä, että EU on kohteena varsin kaukainen, ja harvalla ihmisellä on siihen henkilökohtaista kosketuspintaa. Vaikka sanomalehtien merkitys tiedonvälittäjänä on vähentynyt aina 2000-luvulta alkaen, EU-asioissa ne olivat vuonna 2019 yhtä tasavertainen lähde internetin kanssa, ja sosiaalista mediaa tärkeämpi (Eurobarometri, 2019). Tavalliset suomalaiset saavat tietoa EU:sta, kun kansallinen media tuo EU-asioita omille areenoilleen. Harvan mielenkiinto ja resurssit riittävät itsenäiseen tiedonhankintaan EU-tietolähteistä, joten valtaosa EU-tiedosta on median suodattamaa.
(Ikäheimo, 2021, 37–38.)
Suomalaisen median uutisointia EU:sta vuosina 1992–1994 on tutkittu EU-kysymys, kansalainen ja tiedonvälitys -hankkeessa (1996). Tutkija Heikki Heikkilä tarkasteli EU-keskustelun rakentumista suomalaisessa valtavirtamediassa ja esittää, että mediakeskustelu oli tuolloin voimakkaasti valtiokeskeistä. Poliitikot ja virkamiehet saivat mediassa huomattavasti näkyvyyttä, kun EU- jäsenyyden vastustajat jätettiin vähemmälle huomiolle. Uutisointi korosti muun muassa kansallista yhtenäisyyttä, jatkuvuutta, suunnitelmallisuutta ja teknisiä yksityiskohtia. Heikkilän mukaan median toimijahierarkia oli valtiojohtoista ja jäsenyyden vastustajia pyrittiin mitätöimään esimerkiksi väittämällä argumentointia tunnepitoiseksi. (Heikkilä, 1996, 198–208.)
Niin ikään kansanäänestyksen aikaista mediakeskustelua Ylen uutis- ja ajankohtaisohjelmissa tutkinut Iina Hellsten esittää, että jäsenyyden vastustajat leimattiin ylipäänsä kaiken edistyksen
vastustajiksi, joille ei annettu mediassa ymmärrystä. EU-jäsenyyden kannattajat ja vastustajat kategorisoitiin edistyksellisiksi kaupunkilaisiksi ja takapajuisiksi maalaisiksi. Hellstenin mukaan jäsenyyden vastustajat puhuivat toimittajien näkökulmasta vääristä asioista ja väärillä tavoilla, eikä heille siksi annettu näkyvyyttä mediassa. (Hellsten, 1996, 126–128.)
Näiden tutkimustulosten valossa ei herätä kummastusta, että kansalaiset kokivat EU-uutisoinnin puolueellisena (Mörä 1999, 26). Tutkimuksessa mukana olleista lehdistä kaikki lukuun ottamatta Maaseudun tulevaisuutta ottivat jäsenyyteen myönteisen kannan (Mörä, 1999, 174–175).
Puolueellinen uutisointi ei kuitenkaan ollut ainoa tekijä, joka tuki kyllä -puolen voittoa. Jäsenyyden kannalla olivat niin johtava poliittinen eliitti, kuin taloudelliset etujärjestöt ja suuryrityksetkin.
Jäsenyyden vastustajat olivat puolestaan hajanainen ja huonosti organisoitu joukko. (Ikäheimo, 2021, 40.)
Kyselytutkimusten valossa suomalaiset ovat kaiken kaikkiaan hyvin EU-myönteistä kansaa (Haavisto, 2019, 2). Median hegemonia tiedonvälittäjänä on kuitenkin murtunut, kun rinnalle on noussut sosiaalinen media. Tämä vähentää median mahdollisuuksia olla huomioimatta sellaisia näkökantoja, jotka eivät sitä median toimijoita syystä tai toisesta miellytä. Myös mediassa käydyn keskustelun voisi näin ollen olettaa tänä päivänä olevan monipuolisempaa kuin jäsenäänestyksen aikoihin 1990-luvulla, eritoten nyt, kun Perussuomalaisten kasvu yhdeksi suurimmista puolueista on nostanut EU-kritiikin myös politiikan valtavirtaan.
Suomen median EU-uutisointia on leimannut vuosikausia eräänlainen eliittikonsensus. EU nähtiin ennen kaikkea onnistuneena rauhanprojektina, ja siihen suhtauduttiin jopa idealistisesti. Unionille aseteltiin eräänlaista lähetystehtävää, päämääränä viedä vaurautta, vakautta ja hyvinvointia paitsi omalle alueelleen, myös sen ulkopuolelle. Median tarjoama EU-kuva oli pitkälti yhtäpitävä integraatiomyönteisen eliitin kanssa, eikä eliitin näkemys integraatiosta muuttunut 2000-luvulle tultaessa. (Ikäheimo, 2021, 111.)
Yhdysvaltalaista mediaa tutkineet Lee ja Li (2013, 832) esittävät, että lehdistö tukee eliittikonsensusta joko kirjoittamalla vallitsevan paradigman mukaisesti tai vaihtoehtoisesti mustamaalamalla sen vastustajia niin kauan, kun poliittinen eliitti pysyy asiassa yhtenäisenä. Vasta, kun myös toisenlaisista mielipiteistä tulee valtavirtaa myös poliittisessa eliitissä, alkaa lehdistö ottaa aihepiiriin kantaa monipuolisemmin ja esitellä konfliktin molempia puolia. Suomen median EU-uutisointia tutkinut Hannu-Pekka Ikäheimo toteaa, että merkkejä eliittikonsensuksen murtumisesta suhteessa EU:hun ei Suomessa ole. Kirjoittelu unionista on kuitenkin muuttunut hiukan aiempaa kriittisemmäksi 2010- luvulla. (Ikäheimo, 2020, 113.)
Suurin osa EU-uutisoinnista ottaa kyllä huomioon myös unioniin kohdistuvan kritiikin, mutta lähinnä siitä näkökulmasta, kuinka sitä voisi torjua ja kuinka kansalaisten luottamusta lisätä. Mielenkiintoista on myös, kuinka Suomen puoluepolitiikkaa näkyy olevan täysin ulkopuolella EU:ta käsittelevissä asioissa. Unioniin liittyvät ristiriidat näyttäytyvät mediassa lähinnä eri jäsenmaiden välisinä konflikteina, joihin Suomen poliittisilla puolueilla ei ole osaa eikä arpaa. (emt. 115) Tämäkin kuvastaa kenties sitä, kuinka Euroopan unioni ja integraatio ovat olleet suomalaisessa puoluekentässä vahvan yksimielisyyden alla.
4 Tutkielman tutkimusmenetelmä: Kehysanalyysi
4.1 Kehysanalyysi median- ja politiikantutkimuksen välineenä
Kehysanalyysi (frame analysis) on varsinkin journalismin tutkimuksessa suosittu tutkimusmenetelmä, mutta se soveltuu hyvin myös monien muiden tieteenalojen käyttöön.
Politiikantutkimuksessa kehysanalyysia on käytetty erityisesti eliittien luomiin kehyksien, ja niiden vaikutusten tutkimiseen (Ikäheimo, 2021, 72). Kehysanalyysia käytetään myös esimerkiksi psykologiassa, taloustieteessä ja sosiologiassa.
Menetelmän kehittäjänä pidetään amerikkalaista sosiologia, Ervin Goffmania. Teoksessaan An Essay on the Organization of Experience” (1974) Goffman esittää, että framing, siis kehystäminen, on oikeastaan kokemusten järjestelemistä mielekkäästi. Sosiologiassa ollaankin erityisen kiinnostuneita kehysten vuorovaikutuksesta kulttuurisen ja sosiaalisen ympäristön kanssa (de Vreese 2014, 139).
Kehyksen käsite ja kehysanalyysi perustuu tälle Goffmanin luomalle periaatteelle, vaikka eri tieteenalat lähestyvätkin asiaa hiukan eri tavoin.
Tässä tutkielmassa paneudun kehysanalyysiin, sen teoriaan ja käytäntöön erityisesti median- ja politiikantutkimuksen näkökulmasta. Nämä kaksi tutkimuksen alaa voivat lähestyä aineistoa kehysanalyysin keinoin hyvin samanlaisista lähtökohdista ja käyttävät kehysanalyysia samankaltaisilla tavoilla. En pureudu sen syvemmin siihen, minkälaisilla tavoilla kehysanalyysia käytetään esimerkiksi sosiologian tai psykologian piirissä, sillä nämä alat eivät kosketa tutkielmaani.
Suomenkielisessä tieteellisessä tekstissä on vakiintunut käyttöön käännös ”kehys” puhuttaessa englanninkielisestä tieteellisestä termistä ”frame”. Muita suomenkielisiä vastineita sanalle ”frame”
ovat muun muassa kehikko, runko, puitteet ja raamit, eikä käyttöön vakiintunut kehys välttämättä ole paras mahdollinen suomennos (Karvonen, 2000, 78). Kehystämisellä tarkoitetaan joka tapauksessa sitä, millä tavalla jokin asia ”ympäröidään” siten, että esitetyn asian sävy muuttuu kehystä vaihdettaessa. Tutkimuksessa kehyksellä on siis tässä tapauksessa suurempi merkitys kuin konkreettisella kehyksellä, jonka merkitys itse kehystettävään kuvaan on vähäinen. Kehystäminen on pohjimmiltaan jonkin asian tekemistä näkyväksi, kenties jonkin toisen asian kustannuksella.
Erkki Karvonen kuvailee artikkelissaan ”Tulkintakehys (frame) ja kehystäminen” (2000), kuinka kehykset tulevat ilmi jokapäiväisessä elämässä. Tarvitsemme kehyksiä tulkitaksemme eteemme tulevia tilanteita, ja riippuen kehyksistä, sama asia voi näyttää hyvin erilaisilta. Karvonen käyttää esimerkkinä tilannetta, jossa huomaamme kadulla maassa makaavan ihmisen. Voimme tulkita tilanteen sairaskohtaukseksi, jolloin oikea toimintatapa olisi soittaa kiireesti hätäkeskukseen, ja
tarkastaa maassa makaavan ihmisen vointi. Vakavimmassa tapauksessa meidän on aloitettava elvytys. (Karvonen, 2000, 79.)
Toisaalta voimme tulkita tilanteen myös toisin: maassa makaava ihminen, varsinkin, jos hän näyttää ulkoisesti resuiselta ja vieressä on mahdollisesti tyhjä pullo, saattaa meidän mielestämme näyttää selvästi sammuneelta juopolta. Sammunut juoppo taas ei välttämättä saa meitä toimimaan kuten epäily sairaskohtauksesta. Vihjeet, joita ihmisen ulkoasu antaa, vaikuttavat siihen, minkälaisen kehyksen mukaan arvioimme tilannetta. Siisteissä vaatteissa makaava muutoin hyväosaisen näköisen ihmisen on helppo tulkita saaneen äkillisen sairaskohtauksen, vaikka totta puhuen alkoholilla voi aivan yhtä hyvin olla osuutta tapahtuneeseen hänenkin tapauksessaan. Toisaalta laitapuolen kulkijalta näyttäväkin on voinut saada sairaskohtauksen ja tarvita välitöntä ensiapua.
Kehystäminen on yksinkertaisimmillaan siis arkielämässä tapahtuvaa jatkuvaa tilanteet arviointia ulospäin näkyvien vihjeiden avulla. Tämä aihepiiri on esimerkiksi sosiologisen tutkimuksen kiinnostuksenkohteena. Sama pätee kuitenkin myös julkiseen elämään: haemme merkityksiä poliittisille tapahtumille samalla tavalla, kuin arkisillekin asioille, ja yhtä lailla poliittisia tapahtumia tai keskustelunaiheita on mahdollista tulkita monesta erilaisesta näkökulmasta. Näkökulman valinta taas vaikuttaa siihen, millaiset päätelmät teemme siitä, kuinka kussakin tilanteessa tulisi toimia, tai mitä siitä tulisi ajatella. Yhteiskunnassa erilaiset intressiryhmät käyvät jatkuvasti keskinäistä kamppailua siitä, kuka pääse määrittelemään tilannekuvan kussakin tilanteessa itselleen mahdollisimman edulliseksi (Karvonen, 2000, 80).
4.2 Kehystämisen teoriaa
Mediakehykset toimivat samankaltaisella periaatteella kuin poliittisetkin, mutta oleelliseksi toimijaksi median kehystämisen prosessissa nousee toimittaja. Yksittäinen toimittaja joutuu jatkuvasti tekemään kehyksiin liittyviä valintoja välittäessään tietoa eteenpäin median kautta.
Toisaalta toimittajat myös joukkona voivat omaksua samankaltaisia kehyksiä toistensa kanssa, ja esittää näin tietyn asian yleensä tietyssä valossa. Mediatutkija Todd Gitlin toteaa, että mediakehykset ovat valikoinnin, painottamisen ja poissulkemisen malleja, joilla samalla määritellään sitä, mikä on tärkeää ja mikä oikeastaan olemassa (Gitlin 1980, 6).
Gitlinin mukaan toimittaja tekee juttua kirjoittaessaan päätöksiä siitä, mikä ylipäänsä ylittää uutiskynnyksen, mitkä näkökulmat tulevat esitellyiksi, ja siitä, millä tavalla asia esitetään.
Jälkimmäinen pitää sisällään retoriset valinnat ja esimerkiksi valitun kontekstin. (emt.) Toimittaja käyttää siis melko huomattavaa valtaa valitessaan tiedostamatta tai tiedostaen kehyksiä uutisaiheilleen. Mediatutkimuksessa tärkeäksi nousee sen tutkiminen, miksi juuri tiettyä kehystä
käytetään jonkin toisen sijaan. Käytetyt kehykset ovat lopulta aina toimittajan henkilökohtainen valinta, joskaan ei välttämättä tiedostettu sellainen.
Robert Entman esittää määritelmän, jonka mukaan kehystämisen seurauksena ”suositaan ja edistetään tiettyä ongelman määrittelyä, kausaalista tulkintaa, moraalista arviota ja/tai toimintasuositusta”
(1993, 52). Kehystäminen ei siis ole pelkästään asian esittämistä yhdessä valossa, vaikka muutkin vaihtoehdot olisivat mahdollisia, vaan se samalla myös antaa ymmärtää, että ongelman luonne on tietynlainen, se johtuu tietyistä asioista tai johtaa tiettyihin asioihin, ja lisäksi se antaa vihjeitä siitä, kuinka asiaan tulisi moraalisesti suhtautua. Entmanin luoman luokittelun pohjalta tutkimusta tehdessä tulisi kysyä neljää asiaa. Nämä ovat: 1. Mikä määritellään ongelmaksi? 2. Mikä määritellään ongelman syyksi? 3. Mitä moraalisia arvostelmia esitetään? 4. Mitä ehdotetaan ratkaisuiksi?
(Ikäheimo, 20201, 74.)
Entmanin lähestymistapa ei kuitenkaan ole ainoa mahdollinen tapa lähestyä kehysanalyysia.
Yhteiskuntatutkijat David Snow ja Robert Benford puolestaan erottelevat kolme erilaista kehystämisen tapaa. Näitä ovat: 1. Diagnostinen, 2. prognostinen ja 3. motivoiva kehystäminen.
Näistä ensimmäinen tarkoittaa ongelman identifiointia ja syiden tai syyllisten osoittamista. Toinen puolestaan tarkoittaa ratkaisujen tarjoamista, kun kolmannella pyritään hankkimaan esitetylle ongelman määrittelylle ja ratkaisuvaihtoehdolle kannatusta. (Snow & Benford, 1992, 199–202) Hieman samalla tavoin kuin Entmanin lähestymistavassa, voivat nämäkin kehystämisen tavat ottaa kantaa myös moraalisiin tekijöihin, mutta samalla Snow’n ja Benfordin lähestymistavassa tunnistetaan selvästi myös kehystämällä tapahtuva pyrkimys vaikuttamiseen.
Robert Entman ottaa kantaa myös joihinkin viestinnän tutkimuksen aihepiireihin, joita olisi mahdollista lähestyä kehysanalyysin keinoin. Näitä ovat: 1. Yleisön autonomia, 2. journalistinen objektiivisuus, 3. sisällön erittely ja 4. yleinen mielipide ja normatiivinen demokraattinen teoria.
Näistä ensimmäisen, eli yleisön autonomian suhteen kehysanalyysi Entmanin mukaan osoittaa, että tekstin sisältämä määrittely pääosin määrää sen, kuinka yleisö tekstin merkitykset ymmärtää. Vaikka lukijalla sinänsä on vapaus tehdä omat päätelmänsä tekstistä, harva kuitenkaan tulkitsee lukemansa toisin, kuin asia tekstissä on lähtökohtaisesti esitetty. (Entman, 1993, 56–58.)
Journalistisesta objektiivisuudesta Entman puolestaan ajattelee, että tulkintakehysten tiedostaminen tekisi toimittajalle mahdolliseksi asettaa myös toisenlaisia tulkintoja. Useimmiten toimittajat ovat kuitenkin hänen mukaansa yleisten tulkintakehysten ja oletusten vietävissä, jolloin he uusintavat omaksumaansa tulkintaa kirjoituksissaan. Perinteistä sisällönerittelyä (kuten negatiivisten ja positiivisten ilmausten laskemista) Entman taas pitää vähempiarvoisena verrattuna kehysten
tulkintaan ja vertailuun, sillä hänen mielestään ”mekaanisesti listaava” (Karvonen, 2000, 83) tutkimus ei tavoita sitä, mitä lukijat tulkintakehysten ohjaamina tekstistä ymmärtävät. (Entman, 1993, 56–58.) Mitä tulee neljänteen kohtaan, yleiseen mielipiteeseen ja normatiiviseen demokraattiseen teoriaan, Entman puolestaan ajattelee eliitillä olevan huomattava valta asioiden määrittelyssä ja haluamansa tilannekuvan luomisessa. Hän esittää, että poliittiset eliitit kehystävät ja luovat itsellensä mieluisen tilannekuvan, jota journalistit sitten toisintavat kirjoituksissaan (emt.). Tätä kautta poliittisilla eliiteillä olisi mahdollisuus manipuloida yleistä mielipidettä haluamaansa suuntaan käyttäen hyväksi itselleen myötämielisiä toimittajia. Näin ollen myös Entman näkee kehystämisen poliittisen vaikuttamisen keinona, Snow’n ja Benfordin tavoin.
Jotkin tutkijat ovat pitäneet kehystämistä eräänlaisena agenda settingin muotona. Agenda settingillä tarkoitetaan politiikan asialistan määrittelyä. Agenda settingin avulla on mahdollista löytää selityksiä sille, miksi jotkin aiheet nousevat yleiseen tietoisuuteen ja toiset taas eivät. (1996, 1–2.) Kehystäminen voidaan nähdä eräänlaisena ”toisen käden agenda settinginä” (Scheufele, 1999, 297–
298), sillä siinä missä agenda setting on jonkin asian tai aihepiirin nostamista julkisuuteen jonkin toisen sijaan, on kehystäminen joidenkin tekijöiden korostamista tietyn aiheen sisällä toisten mahdollisten tekijöiden sijaan.
Vaikka kehysanalyysi on nykypäivänä suosittu lähestymistapa, useat tutkijat ovat sitä mieltä, että kehysanalyysi on teoreettisesti hajanainen ja teoreettisesti ja empiirisesti epäselvä tutkimusmetodi (ks. esim. Entman 1993; Scheufele 1999; Scheufele 2000; de Vreese 2005). Varhaisissa kehysanalyysitutkimuksissa ei välttämättä määritelty kehyksiä tarkasti, vaan tutkija saattoi erilaisten tekstianalyysimenetelmien avulla pyrkiä itse määrittelemään kehyksiä aineistosta (Ikäheimo, 2021, 72). Tämä heikentää tutkimusten toistettavuutta ja vierittää huomattavan vastuun tekstin tulkinnasta tutkijalle. Tilannetta on kuitenkin pyritty korjaamaan luomalla yhtenäistä teoriaa ja käsitteiden määrittelyä (mm. Scheufele 1999; de Vreese 2005, Scheufele & Tewksbury 2007).
4.3 Induktiivinen ja deduktiivinen kehysanalyysi
Kehysanalyysin voi tehdä kahdenlaisista lähtökohdista: induktiivisesta ja deduktiivisesta (Semetko
& Valkenburg 2000, 94; de Vreese 2005, 53–54). Induktiivinen lähestymistapa tarkoittaa sitä, että kehyksiä ei määritellä tarkasti etukäteen, vaan ne nousevat esille aineistosta itsestään. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että kehykset eivät ole tutkimuksen lähtökohta, vaan sen tulos (esim. Gamson 1992). Deduktiivisessa lähestymistavassa kehykset määritellään puolestaan etukäteen, jolloin ne muodostavat tutkimuksen lähtökohdan.
Deduktiiviselle analyysille on olemassa selkeämmät askelmerkit, joiden avulla edetä. Deduktiivisessa aineistossa määrällinen analyysi on myös induktiivista merkittävämmässä roolissa. Induktiivisessa lähestymistavassa keskeistä on aineiston läpi käyminen sisällönanalyyttisin keinoin. Kun tutkija ei määrittele kehyksiä etukäteen, nousevat kehykset esille aineistosta, ja vaativat tutkijan itse tekemään määrittelyä. Induktiivista lähestymistapaa onkin kritisoitu siitä, että se on hankalasti toistettavissa ja soveltuu vain varsin pienien aineistojen analysointiin (de Vreese 2005, 5).
Koska induktiivinen lähestymistapa ei anna selkeitä askelmerkkejä analyysin etenemiseen, se jättää paljon tilaa tutkijan omille tulkinnoille. Tämä taas vaatii tutkijalta itsereflektiota ja analyysin sekä tulkintojen tekemistä mahdollisimman läpinäkyväksi, jotta lukijalla on mahdollisuus seurata ja arvioida tutkijan tekemiä tulkintoja (Vallaste, 2013, 58). Heikkouksistaan huolimatta induktiivinen lähestymistapa antaa mahdollisuuden hyvin syväluotaavan analyysin tekemiseen. Induktiivisen lähestymistavan kautta aineistosta on myös mahdollista nostaa esille hyvin erilaisia tekijöitä, kuin minkä deduktiivinen, ennalta määritelty lähestymistapa mahdollistaa.
Deduktiivisessa lähestymistavassa aineistosta etsitään valmiita kehyksiä, joita on useanlaisia. Tällöin aineistosta etsittävät kehykset määritellään ja operationalisoidaan ennen analyysia. Entmanin mukaan kehyksiä voidaan löytää tekstistä tarkastelemalla muun muassa tiettyjen ilmaisujen, väitelauseiden sekä stereotyyppisten kuvausten ilmaantuvuutta artikkelissa (Entman, 1993, 52). Gramson ja Modigiani ovat puolestaan määritelleet viisi erilaista kehystämisen tapaa. Näitä ovat 1. metaforat, 2.
mallit, 3. iskulauseet, 4. kuvailut ja 5. visualisointi (Gramson & Modigiani, 1989, 3–4).
Seikkaperäisimmän pohjan kehysanalyysin tekemiselle on luonut James W. Tankard (2001, 101), joka esittää, että ennen analyysia olisi tehtävä seuraavat asiat: 1. ottaa selville mahdolliset kehykset ja 2. luetteloida ne, 3. kehittää avainkäsitteet, iskulauseet ja symbolit, joiden avulla kehysten identifioiminen on mahdollista, 4. käyttää määriteltyjä kehyksiä sisällönanalyysin kategorioina ja lopuksi 5. koodata läpi käydyt artikkelit. Tämän järjestelmän tarkoitus on tehdä kehysanalyysia soveltavista tutkimuksista paremmin toistettavia, ja niiden tuloksista helpommin yleistettäviä.
Yleisimmin käytetyt kehykset on mahdollista jakaa kahteen kategoriaan, aihespesifeihin sekä yleisiin kehyksiin. Aihespesifit kehykset liittyvät johonkin tiettyyn tapahtumaan tai aihepiiriin, kun taas yleiset kehykset ovat löydettävissä aiheesta ja tapahtumista riippumatta (de Vreese 2005, 55).
Aihespesifejä kehyksiä käytetään tyypillisimmin silloin, kun halutaan tehdä syväluotaava analyysi jostakin tietystä aihepiiristä. Haittapuolena on, että tietystä aihepiiristä tehdyt analyysit ovat huonosti toistettavissa ja tulokset heikosti yleistettävissä (Hertog & McLeod 2001, 150–151). Aihespesifit analyysit ovat kuitenkin suosituin kehysanalyysin lähestymistapa (2011, 255–256).
Tyypillisiä yleisiä kehyksiä ovat Shanto Iyengarin (1991) mukaan temaattiset ja episodiset kehykset.
Temaattisessa kehystämisessä aihepiirin laajempi konteksti otetaan huomioon, kun taas episodisessa kehystämisessä jotakin tapahtumaa käsitellään ikään kuin yksittäistapauksena. Cappella ja Jamieson (1997, 47) puolestaan erittelevät strategisia kehyksiä, jolloin uutisessa keskitytään esimerkiksi siihen, kuka voittaa tai häviää, tai käytetään sotaan, peliin tai kilpailuun liittyvää sanastoa. Capellan ja Jamiesonin tutkimuksen perusteella strategiset kehykset olivat hyvin käytettyjä amerikkalaisessa poliittisessa journalismissa.
Muita yleisiä, käytettyjä uutiskehyksiä erityisesti politiikkaa koskevissa uutisissa ovat konfliktikehys, talouskehys, human interest -kehys, sekä vastuu- ja moraalikehys (Semetko ja Valkenburg, 2000).
Politiikkaa käsittelevissä uutisissa asiat hahmotetaan useimmiten konflikti- tai talouskehyksen kautta (Gamson 1992; Neuman ym. 1992, Semetko ja Valkenburg, 2000). Konfliktien kautta kehystetyissä uutisissa nousevat esille erityisesti ihmisten, puolueiden, instituutioiden tai maiden väliset erimielisyydet ja ristiriidat, kun taas talouskehyksille tyypillistä on, että jokin asia esitetään sen aiheuttamien taloudellisten vaikutusten varjossa (Neuman 1992, 74–76).
Tutkittaessa mediakehyksiä politiikan tutkimuksen näkökulmasta keskiöön nousevat uutisista löydettävät kehykset. Kehysanalyysia käytetään kuitenkin analysoimaan sekä journalistista työtä ja siihen vaikuttavia tekijöitä, että kehyksien vaikutusta vastaanottavaan lukijaan. Tutkimuksissa on havaittu, että altistuminen tietyntyyppisille kehyksille vaikuttaa ihmisen mielipiteisiin aihepiiristä.
Tämä tuli ilmi esimerkiksi Schuckin ja de Vreesen (2006) tutkimuksessa, jossa tutkimukseen osallistuville annettiin luettavaksi joko EU:n laajentumisen riskejä tai mahdollisuuksia korostava artikkeli. Pääosa tekstistä oli samanlaista molemmissa, mutta artikkelin sävyä oli muokattu esimerkiksi haastatteluilla. Tutkimuksen tulokseksi tuli, että ne, jotka olivat lukeneet laajentumisen riskeistä, suhtautuivat kysyttäessä aiheeseen varauksellisemmin kuin ne, jotka olivat lukeneet laajentumisen tarjoamista mahdollisuuksista.
Toisaalta kehysten vaikutus lukijaan ei ole suoraviivainen. Riippuen esimerkiksi tulotasosta, koulutuksesta, iästä ja sukupuolesta eri henkilöt voivat tulkita saman uutisen kehyksineen eri tavalla (Druckman & Nelson 2003). Sosioekonomisten muuttujien lisäksi esimerkiksi poliittinen tietämys, ja poliittinen valveutuneisuus vaikuttavat siihen, kuinka henkilö uutiset tulkitsee. Erityisen suuri vaikutus näyttää olevan juuri poliittisella tietämyksellä, jonka korkea taso tutkimusten valossa näyttää hiukan lisäävän henkilön alttiutta kehysten vaikutuksille (mm. Druckman & Nelson 2003; Lecheler
& de Vreese 2012). Aihepiiristä on kuitenkin saatu myös päinvastaisia tuloksia, eikä vahvoja johtopäätöksiä voi siksi vetää kumpaankaan suuntaan (Valentino, Beckmann, & Buhr 200).
