152
Suomen Akatemian Valta Suomessa -tutki- musohjelman satona syntynyt, Anu Koivusen ja Mikko Lehtosen toimittama Kuinka meitä kutsutaan on merkittävä puheenvuoro, joka tuo kulttuurin ja affektien näkökulmaa suo- malaisen yhteiskunnan ja politiikan tutkimuk- seen. Kuten kirjoittajat toteavat, tunne ja järki kuuluvat aina yhteen. Ymmärtääksemme itse- ämme meidän onkin kysyttävä, ”miltä tuntuu todella”. Erittäin tärkeä on kirjoittajien huo- mio, että kulttuurisissa identifikaatioissa on politiikkaa ja valtaa koskevan suomalaisen keskustelun sokea piste – minkälaisiin kulttuu- risiin positioihin eri ihmiset samaistuvat, kun perinteiset poliittiset identifikaatiot ja ryhmät eivät enää puhuttele?
Kirjan artikkeleissa analysoidaan 1990–2010-lukujen välistä ajanjaksoa suo- malaisessa yhteiskunnassa hyvin erilaisten mediakulttuuristen esitysten kautta. Ajanjak- soa kutsutaan uusliberalismin normalisoitumi- sen ajaksi, jolloin markkinalogiikka alkoi ulot- tua kaikille yhteiskunnan sektoreille ja sosi- aaliseen elämään. Sama ajanjakso on myös merkinnyt poliittista ja kulttuurista avautu- mista ja monimuotoisuuden lisääntymistä. Kir- jan teemat kehystetään teoreettisesti myö- häismoderneista valtioista ja yhteiskunnallisen vallankäytön tavoista käsin, joita ei kirjoitta- jien mukaan voi ymmärtää pelkästään poliitti- sin ja taloudellisin analyysein.
Vuoden 2011 eduskuntavaalien ja maabrän- dikeskustelun kautta Koivusen ja Lehtosen laa- timassa johdannossa lähestytään globaalistu- miseen liittyvää suomalaista yhteiskunnallista kamppailua, jossa erotellaan arvoryhmitty- minä uusliberaalit globaalistajat, hyvinvointi-
valtion perinnön puolustajat ja uusnationalis- tit. Kuitenkin tämän kolmijaon valossa kaikki tarkastelevat globaalistumista hyvin kansal- lisesta näkökulmasta: missä ovat ”aidot” glo- baalit, jotka näkevät maailman keskinäisriip- puvaisena paikkana ja globalisaation muuna- kin kuin talouskilpailuna?
Kirjassa avautuu kaksi tarkastelukulmaa median ja mediakulttuurin rooliin suomalai- sessa nyky-yhteiskunnassa: yhtäältä artikke- leissa analysoidaan sitä, miten esitykset kan- sallisista ja kulttuurisista identifikaatioista rakentuvat, toisaalta sitä, minkälaiseksi muo- dostuu median, sen toimijoiden sekä yleisöjen rooli todellisuuden tuottamisessa ja yhteiskun- nallisten asioiden käsittelyssä. Koko ajan läsnä on myös kysymys tunteiden ja affektien roo- lista julkisessa viestinnässä. Nämä olisi ehkä voinut myös teemoittaa selkeämmin, nyt artik- kelit seuraavat toisiaan järjestyksessä, jonka logiikasta ei ole täyttä varmuutta. Jonkinlaista hajanaisuutta siis teoksessa esiintyy sen ilmei- sistä ansioista riippumatta. On tietysti mah- dollista, että nykyisessä tutkimusmaailmassa koherentin, selkeän näkökulman varaan raken- tuvan kokonaisesityksen vaatimaa työstämis- aikaa ei yksinkertaisesti löydy.
Lähestymistapojen lisäksi myös artikke- lien esitystavat ja tyylit poikkeavat toisistaan, ei mitenkään erityisen häiritsevästi mutta kui- tenkin niin, että lukija kiinnittää huomiota asi- aan. Lukijaystävällisintä on tietysti mennä suo- raan asiaan ja kertoa, mikä erityinen tapaus tulee puheeksi artikkelissa. Lisäksi raskassou- tuinen teoreettisuus olisi mahdollista välttää, kuten kokeneimmat kirjoittajat selkeällä var- muudella tekevät. Se lisää tekstin luettavuutta Media & viestintä 35(2012): 3–4
Kirja-arvio
Lotta Lounasmeri
Kun ideologia ja valta piiloutuvat
Anu Koivunen ja Mikko Lehtonen (toim.) (2011). Kuinka meitä kutsutaan?
Kulttuuriset merkityskamppailut nyky-Suomessa. Tampere: Vastapaino, 299 s.
153
kuitenkaan vähentämättä uskottavuutta, kun teksti samalla ankkuroituu relevanttiin tutki- muskirjallisuuteen.
Vaikkei kirja annakaan suurta roolia teo- reettisten käsitteiden esittelylle ja määritte- lylle, joitakin keskeisiä käsitteitä esitellään ja avataan. Johdannossa otetaan keskeiseksi hegemonia-käsite, joka riittävästi määriteltynä on erittäin käyttökelpoinen ja edelleen selitys- voimainen vallan analyysissä. Sen sijaan dis- kurssin käsitettä ei problematisoida tai sen kummemmin määritellä. Onko siitä jo tullut yleiskieleen kuuluva sana, joka ei ole enää pel- kästään tieteellisen keskustelun termi? Kult- tuurintutkimuksen parissa kiistanalaiseksi käyneeseen identiteetin käsitteeseen ote- taan myös etäisyyttä ja puhutaan mieluummin identifikaatioista.
Kaikki artikkelit kytkeytyvät uusliberalis- min ajan analyysiin ja nyky-yhteiskunnan kil- pailulliseen luonteeseen. Ensimmäisessä artik- kelissa Jussi Ojajärvi esittelee Kristian Smed- sin ohjaamaa Tuntematonta Sotilasta ja sen saamaa vastaanottoa yhteiskunnallisen kamp- pailun näyttämönä. Se on tapauksena erittäin havainnollinen historiallisuutensa johdosta, sillä se antaa mahdollisuuden ajassa liikku- vien kulttuuristen tulkintojen ja tuntojen pai- kallistamiseen ja kytkeytyy myös suomalai- sen yhteiskunnan laajempaan, taloudelliseen ja poliittiseen murrokseen. Lisäksi on tervetul- lutta analysoida teatterin roolia yhteiskunnal- lisen muutoksen kuvaajana ja tulkitsijana sekä tutkia teatterin herättämiä reaktiota, sillä se edustaa vahvaa kansallisen kulttuurin genreä.
Näytelmän vastaanoton analyysissä tulee esille se, kuinka kivuliasta suomalaisessa kult- tuurissa usein on tunnustaa moneutta, Kyy- rön (2009) sanoin ”monen Suomen diskurs- sia”, joka pyrkii horjuttamaan yhtenäistä, tur- vallista tarinaa, ”yhden Suomen tai keskuksen diskurssia”.
Toinen suomalaisuutta ja sen kulttuurisia normeja käsittelevä artikkeli on Leena-Maija Rossin Mogadishu Avenue -televisiosarjaa ana- lysoiva teksti, joka olisi sopinut luontevasti Ojajärven jatkoksi. Selkeällä kysymyksenaset- telulla varustetussa artikkelissa Rossi osoittaa, kuinka ”kaikki ei ole sitä miltä näyttää” – ana-
lysoitu sarja tarjoaa erilaisia tulkinnan mah- dollisuuksia ja siksi horjuttaa itsestään selväksi usein luultuja kulttuurisia ja muita kategori- oita. Se myös näyttää, kuinka uusliberalismin- kin ajalla yhteiskunnalliset erot ovat edelleen myös luokkaeroja.
Televisiokulttuuria analysoidaan Mari Pajalan artikkelissa julkisen (Yle) ja yksityi- sen (MTV) television muistelusarjojen kautta.
Näennäisen kantaa ottamattomat sarjat toimi- vat ideologisina kertomuksina Suomen lähihis- toriasta ja ottavat eri tavoin kantaa viestintä- politiikkaan ja television rooliin suomalaisessa kulttuurissa. Improvisaatioteatteria käsitte- levässä Hanna Suutelan artikkelissa nähdään tämä taidemuoto itse asiassa uusliberalistista ihmiskuvaa heijastavana, kun näyttelijä joutuu luomaan nahkansa jokaisen tehtävän kohdalla uudestaan ollessaan yleisön käskytettävänä.
Kiintoisa on huomio siitä, että improvisaatio on Suomessa perinteisesti nähty vapauttavana ja liberaalina, kun taas ulkomaiset tutkimukset ovat todistaneet sen kliseisyydestä ja stereo- tyyppisyydestä. Tämäkin kulttuurimuoto tar- joaa mahdollisuuksia niin vapautumisen kuin valtaan suostumisen suuntaan: yhtäältä se on Suutelan mukaan toiminut yhteiskunnalli- sen ahdistuksen ja kritiikin purkukanavana ja toisaalta välineenä, jolla yleisöjä ja näytteli- jöitä on suostuteltu uudenlaiseen kuluttajan ja työntekijän muottiin.
Tosi-tv-ohjelma Big Brotherin yleisöjen toi- mijuutta analysoiva Mikko Hautakankaan artikkeli tuo kirjaan tärkeää pohdintaa ver- kon ja sosiaalisen median vaikutuksista ylei- sön rooliin ja vaikuttamisen mahdollisuuksiin.
Hieman hitaasti käynnistyvässä artikkelissa tuoretta näkökulmaa tuo yhdistetty yleisöjen sekä tuotannon ja tuottajien tutkiminen. Teks- tissä tuotantoa ei käsitellä ”koneistona”, osana rakennetta, vaan yksittäisinä toimijoina, joilla on valinnan mahdollisuuksia. Tällainen lähes- tyminen auttaa näkemään missä ja miten val- taa oikeasti käytetään. Sekä improvisaatiota että Big Brother -ohjelmaa analysoivassa artik- kelissa tulee esille yleisön mahdollisuus vallan- käyttöön, joka näyttäytyy itse asiassa enem- män alistavana kuin positiivisena, mahdollista- vana vaikuttamisena.
154
Media & viestintä 35(2012): 3–4Kirjan loppupuolella päästään käsiksi poli- tiikan ja poliitikkojen mediasuhteeseen ja sitä kautta perinteisempään mediatutkimuk- seen alueeseen, jossa metodeina käytetään muun muassa agenda settingiä ja kehysana- lyysiä ja teoreettista lähestymistä ammenne- taan medioitumisen ja poliittisten skandaalien tutkimuksesta. Erkki Karvonen tuo Tanja Kar- pelan mediasuhdetta käsittelevässä artikkelis- saan esille journalismin ja median tutkimuk- sen tämän hetken päällimmäisiä kysymyksen asetteluja kuten viihteellistymisen ja kaupallis- tumisen, siihen liittyvän yksityisen ja julkisen rajanvedon sekä niin sanotun mediajärjestyk- sen murtumisen, kun laatujournalismi skan- daalin hetkellä omaksuu sensaatiojournalismin logiikan. Tärkeä journalismin valtaan liittyvä kritiikki on se, kuinka journalismin toimijat itse eivät useinkaan tunnusta eivätkä ehkä tunnistakaan omaa valtaansa. Yhteiskuntavas- tuun käsite tuodaan tekstissä kiinnostavalla tavalla journalismin ja sananvapauden tarkas- teluun. Tähän lienee tultu, kun journalismi on ensisijaisesti mediayritysten liiketoimintaa.
Kirjan päättävässä Anu Koivusen artikke- lissa ”Jyrki Kataisen kyyneleet eli sivustakat- sova valta” pureudutaan siihen, miltä poli- tiikka mediasta katsottuna näyttää. Suoras- taan pelottava on johtopäätös, jonka mukaan politiikka tyhjenee todellisista toimijoista, kun sivustajakatsojuus ja mediauhrius näyttäy- tyvät päällimmäisinä rooleina. Analysoitavat tapaukset – Anneli Jätteenmäen pääministeri- ydestä tehty tv-sarja ja Jyrki Kataisen lehdistö- tilaisuus, jossa ilmoitettiin ulkoministeri Ilkka Kanervan erosta, olisi voitu esitellä heti teks- tin alussa. Näiden poliitikkojen suhde tuntei- siin ja tunnustuksellisuuteen on oiva tapa ana- lysoida vallalla olevaa mediakulttuuria ja poli- tiikan draamallisuutta. Heidän välillään nähdyt erot olisi voinut nostaa myös otsikkoon – toi- nen itkee, mutta toisen kyyneleitä ei nähdä, vaikka niitä varmasti on. Koivusen tulkinta on osuva: miespoliitikon julkisuuskuvassa heik- kouden osoittaminen on osoitus vallasta.
Olennaista on myös, että kaikki näyttää ja tun- tuu aidolta. Kun Lehtonen ja Koivunen avaus- artikkelissa tähdentävät tunteiden ja kult-
tuurisen näkökulman merkitystä nyky-yhteis- kunnan ymmärtämiseen, Koivunen kuitenkin piilottaa omassa artikkelissaan affektiivisen lähestymistapansa avaamisen alaviitteeseen.
Jos tämä on yksi kirjan keskeisiä teesejä, sitä olisi voinut nostaa näkyvämmäksi. Kyvyttö- myys käsitellä – tunnistaa ja tunnustaa – tun- teita voi hyvinkin olla suomalaisen yhteiskun- nan suurin ongelma. Sama tiedostamattomuus liittyy läpi kirjan uusliberalismin ideologiaan ja valtaan. Lopussa esitetty kysymys vallan katoamisesta onkin äärimmäisen kiehtova ja lukija jää todellakin pohtimaan sitä. Valtaa tut- kimaan ryhtyneet löytävät usein kertomuksia voimattomuudesta. Vallan piiloutumisen on useissa pohjoismaisissa tutkimuksissa todettu olevan tyypillistä näille avoimuutta julistaville yhteiskunnille. Mistä tämä kertoo – pelkääm- mekö valtaa?
Viitteet:
Kyyrö, Jere (2009). ”Suomi on kuollut.” Kristian Smedsin Tuntematon sotilas -näytelmän ja sitä käsittelevän lehtikirjoittelun kansakuntapuheen ja kansalaisuskonnon analyysi. Pro gradu -tutkielma. Turun yliopisto.
