9.-luokkalaisten nuorten koulu-uupumuksen yhteys uneen ja koettuun terveyteen

Reeta Mäkinen

9.-LUOKKALAISTEN NUORTEN KOULU- UUPUMUKSEN YHTEYS UNEEN JA

KOETTUUN TERVEYTEEN

Kasvatustieteiden ja kulttuurin tiedekunta Pro gradu -tutkielma Helmikuu 2021

TIIVISTELMÄ

Reeta Mäkinen: 9.-luokkalaisten nuorten koulu-uupumuksen yhteys uneen ja koettuun terveyteen Pro gradu -tutkielma

Tampereen yliopisto

Kasvatustieteiden tutkinto-ohjelma Helmikuu 2021

Tutkimuksen tavoitteena oli selvittää, miten 9.-luokkalaisten nuorten kokema koulu-uupumus on yhteydessä uneen sekä koettuun terveyteen. Lisäksi tutkittiin, esiintyykö koulu-uupumuksen esiintyvyyden suhteen eroja sukupuolittain tai sosioekonomisen aseman mukaan. Tutkimuksessa koulu-uupumus määriteltiin kouluun liittyväksi stressioireyhtymäksi, johon liittyy kolme eri osa-aluetta: kyyninen suhtautuminen koulunkäyntiin, uupumusasteinen väsymys sekä kokemus riittämättömyyden tunteesta opiskelijana (Salmela-Aro, Kiuru,

Leskinen & Nurmi, 2009b).

Koulu-uupumuksen tutkiminen suhteessa nuoren terveyteen ja hyvinvointiin on tärkeää tässä ikävaiheessa,

sillä nuoruusikä nähdään perustana myöhemmälle terveydelle ja peruskoulun päättymisvaihe voi aiheuttaa muutoksia nuoren hyvinvoinnille. Tutkimusaihetta taustoitti myös tietoisuus koulu-uupumuksen esiintyvyydestä eri tavoin eri sukupuolilla. Sen sijaan sosioekonomisen aseman ja koulu-uupumuksen

yhteydestä oli aiemmin ristiriitaista tutkimustietoa.

Tutkimusaineistona käytettiin MetLoFIN-pitkittäistutkimuksen hyvinvointia koskevaa aineistoa, joka on kerätty Helsingin metropolialueen 14 kunnasta vuosina 2011–2016. Tutkimuksessa käytetään vuonna 2014 kerättyä aineistoa. Tutkimusotos koostui 9.-luokkalaisista nuorista (N ≈ 7738). Tutkimuksessa hyödynnettiin

MetLoFIN-tutkimushankkeen hyvinvointikyselyn aineistoa

oppilaiden koulu-uupumuksesta, yöunen pituudesta, univaikeuksista ja koetusta terveydestä. Tutkimusote oli kvantitatiivinen ja aineisto analysoitiin SPSS-ohjelmiston avulla käyttäen korrelaatiotestejä, t-testiä, yksisuuntaista varianssianalyysia ja lineaarista regressioanalyysia.

Tutkimuksen tulokset osoittivat, että sekä nuoren yöunen pituus että univaikeudet, mutta myös koettu terveys olivat yhteydessä koulu-uupumukseen. Näin ollen lyhyempi yöuni ja useammin koetut univaikeudet liittyivät suurempaan koulu-uupumukseen. Myös heikko koettu terveys liittyi suurempaan koulu-uupumukseen.

Tutkimustulosten perusteella nuoren sosioekonomisen aseman yhteys koulu-uupumukseen näyttäytyi äidin koulutuksen perusteella, jolloin mitä matalampi koulutus vastaajan äidillä oli, sitä enemmän nuori oli koulu- uupunut. Univaikeudet, yöunen pituus, koettu terveys ja sosioekonominen asema selittivät 10.0% koulu- uupumuksen vaihtelusta. Sen sijaan koulu-uupumuksen esiintyvyydessä ei havaittu tilastollisesti merkitseviä sukupuolieroja.

Tutkimuksen myötä saatiin uutta tietoa koulu-uupumuksen yhteydestä nuorten uneen ja koettuun terveyteen. Tulosten perusteella voidaan havaita koulu-uupumuksen liittyvän muihinkin nuorten hyvinvoinnin ja terveyden ongelmiin. Tuloksilla voidaan nähdä olevan merkitystä yhteiskunnallisessa kontekstissa, sillä koulu-uupumuksella voi olla kielteisiä vaikutuksia nuoren terveyteen ja hyvinvointiin sekä koulumenestykseen ja tulevaisuuteen. Tämän tutkimuksen tuloksia voidaankin tarkastella osana laajempaa yhteiskunnallista keskustelua nuorten hyvinvointi- ja terveyseroista. Tutkimuksen tulosten perusteella koulu-uupumuksen esiintyvyyttä sekä yhteyttä muihin nuoren hyvinvoinnin ja terveyden ulottuvuuksiin tulisi jatkossa tutkia peruskoulukontekstissa lisää. Tutkimuksen tulokset vahvistavat aiempaa tutkimusta kouluhyvinvointi- ja terveyserojen kasautumisesta pitkälti samoille nuorille, mikä täytyisi huomioida niin kouluissa kuin poliittisessa päätöksenteossa.

Avainsanat: Koulu-uupumus, kouluhyvinvointi, nuorten uni, nuorten koettu terveys Tämän julkaisun alkuperäisyys on tarkastettu Turnitin OriginalityCheck -ohjelmalla.

SISÄLLYS

1 JOHDANTO ... 5

2 TUTKIMUKSEN TEOREETTINEN TAUSTA ... 8

2.1 Nuoruus elämänvaiheena ... 8

2.2 Koulu nuoren kehitys- ja oppimisympäristönä ... 10

2.3 Koulu-uupumus ilmiönä ... 13

Koulu-uupumuksen taustalla olevat tekijät ... 14

2.4 Koulu-uupumus, terveys ja hyvinvointi ... 19

Nuorten uni ja nukkumistrendit ... 20

Uni ja koulu-uupumus ... 22

Nuorten koettu terveys... 23

Koettu terveys ja koulu-uupumus ... 26

2.5 Tutkimusongelma ja tutkimuskysymykset ... 28

3 TUTKIMUKSEN METODOLOGISET LÄHTÖKOHDAT ... 32

3.1 Tieteenfilosofiset näkemykset oman tutkimusasetelman taustalla ... 32

3.2 Aineiston kuvaus ... 33

3.3 Mittarit ja muuttujat ... 34

3.4 Tutkimusmenetelmien kuvaus ... 36

4 TULOKSET ... 39

4.1 Koulu-uupumus ja uni ... 39

4.2 Koulu-uupumus ja koettu terveys... 40

4.3 Koulu-uupumuksen sukupuolierot... 40

4.4 Koulu-uupumuksen erot sosioekonomisen aseman mukaan ... 41

4.5 Koulu-uupumuksen vaihtelua selittävät tekijät regressiomallissa ... 41

4.6 Tutkimuksen eettisyys ... 43

5 POHDINTA ... 46

5.1 Koulu-uupumus ja uni ... 46

5.2 Koulu-uupumus ja koettu terveys... 51

5.3 Koulu-uupumuksen sukupuolierot... 53

5.4 Koulu-uupumuksen erot sosioekonomisen aseman mukaan ... 56

5.5 Koulu-uupumuksen vaihtelua selittävät tekijät ... 59

5.6 Tutkimuksen rajoitukset ... 60

5.7 Tulosten hyödynnettävyys ja yhteiskunnallinen merkitys ... 63

Johtopäätökset ... 66

LÄHTEET ... 68

TAULUKOT TAULUKKO 1. TUTKIMUKSEN MUUTTUJIEN KESKEISET TUNNUSLUVUT………36

TAULUKKO 2. TUTKIMUKSESSA KÄYTETTYJEN MUUTTUJIEN PEARSONIN KORRELAATIOKERTOIMET………39

TAULUKKO 3. LINEAARISEN REGRESSIOANALYYSIN TULOKSET KOULU- UUPUMUKSELLE………43

KUVIOT

KUVIO 1. TUTKIMUSASETELMA ... 30

1 JOHDANTO

Tässä tutkimuksessa tarkastellaan yläkouluikäisten nuorten kokemaa koulu- uupumusta sekä unta ja nuorten koettua terveyttä. Tutkimuksen tarkoituksena on selvittää, miten 9.-luokkalaisten nuorten kokema koulu-uupumus on yhteydessä heidän uneensa ja koettuun terveyteensä. Lisäksi tutkimuksessa selvitetään, esiintyykö koulu-uupumuksen esiintyvyydessä eroja sukupuolen tai sosioekonomisen aseman mukaan. Tutkimuksessa koulu-uupumus määritellään kouluun liittyväksi stressioireyhtymäksi, johon liittyy kolme eri osa-aluetta:

kyyninen suhtautuminen koulunkäyntiin, uupumusasteinen väsymys sekä kokemus riittämättömyyden tunteesta opiskelijana (Salmela-Aro, Kiuru, Leskinen

& Nurmi, 2009b).

Tutkimusaihe on tärkeä ja ajankohtainen, sillä uusimman Kouluterveyskyselyn (THL, 2020a), mukaan vuonna 2019 koulu-uupumusta koki 8. ja 9.lk pojista 11.2% ja tytöistä 20.1%. Luvut olivat hieman suurempia kuin vuonna 2017 toteutetussa Kouluterveyskyselyssä, jossa 8. ja 9.lk pojista 10.4%

ja tytöistä 17% koki koulu-uupumusta (THL, 2020a). Koulu-uupumus on ollut usein esillä myös mediassa niin nuorten sairauslomalle joutumisen (HS, 2016) kuin opintoihin liittyvien paineiden (Yle, 2019) näkökulmasta. Toisaalta median tuottama keskustelu uupuneista koululaista ei voida katsoa koskevan kaikkia, sillä uusimman Kouluterveyskyselyn mukaan suomalaiset lapset ja nuoret viihtyvät koulussa ja pitävät koulunkäynnistä. Yli puolet vastanneista suomalaisnuorista käykin mielellään koulua (THL, 2020c). Myös uusimmat PISA- tulokset (Leino ym., 2018, 102–105) esittävät suomalaisnuorten itse koetun hyvinvoinnin olevan hyvällä tasolla. Niin peruskouluikäisten kuin vanhempienkin opiskelijoiden kokema stressi on kuitenkin lisääntynyt 1970-luvulta asti (Salmela- Aro & Näätänen, 2005, 112). Vaikka nuorista noin kymmenes on hyvin koulu- uupunut, jopa 30% on uupumisvaarassa (Salmela-Aro & Näätänen, 2005, 18).

Nuorten koulu-uupumus tuleekin ottaa vakavasti, sillä se voi johtaa myöhemmin

esimerkiksi masennukseen (Salmela-Aro, Savolainen & Holopainen, 2009a) ja koulupudokkuuteen (Bask & Salmela-Aro, 2012).

Nuorten kouluhyvinvointi voidaan nähdä osittain polarisoituneena (Salmela- Aro, 2016.) Vaikka suuri osa nuorista voi hyvin, on innostunut koulusta ja on tyytyväinen elämäänsä, osalle nuorista kasaantuu kuitenkin haasteita niin hyvinvoinnin, terveyden kuin koulunkin suhteen. Koulun suhteen ongelmia kasaantuu motivaatiossa, pärjäämisessä ja hyvinvoinnissa (Salmela-Aro &

Tuominen-Soini, 2013.) Koulu-uupumusta esiintyykin erityisesti niillä nuorilla, joilla on valmiiksi haasteita oppimisen ja motivaation suhteen (Salmela-Aro &

Näätänen, 2005, 20–21). Tästä voi kehittyä kielteinen kehä, jonka pitkittyessä nuoren syrjäytymisriski kasvaa vakavasti (Salmela-Aro & Tuominen-Soini, 2013, 249). Tämän vuoksi tutkimuksessa tarkastellaankin koulu-uupumuksen yhteyttä nuorten uneen ja koettuun terveyteen.

Koulu-uupumusta voidaan pitää ilmiönä, joka jatkuu kouluun liittyvästä stressistä suurempaan uupumustilaan (Salmela-Aro, Kiuru, Pentikäinen &

Jokela, 2008a). Mikäli oppilas on stressaantunut jo yläkoulussa, lukioon siirryttäessä stressin määrä kasvaa (Salmela-Aro & Tuominen-Soini, 2013).

Tämän vuoksi olikin syytä tarkastella koulu-uupumuksen esiintyvyyttä ja yhteyttä nuoren hyvinvointiin ja terveyteen jo peruskoulun kontekstissa. Peruskoulun päättyminen on kriittistä aikaa nuoren tulevaisuuden terveyden ja hyvinvoinnin näkökulmasta, sillä tällöin tapahtuu seuraavan opiskelupaikan valinta tai koulutuksen ulkopuolelle jääminen (Karvonen & Koivusilta, 2010). Nuorten kouluhyvinvoinnin polarisoitumisen ehkäisemiseksi tulee tunnistaa koulu- uupumuksen syyt ja seuraukset niin yksilön, yhteisöjen kuin yhteiskunnan näkökulmasta, jotta nuorten hyvinvointi- ja terveyseroja voidaan kaventaa sekä ehkäistä syrjäytymistä. Toisaalta yhteiskunnassa ilmenevä yksilöllistymisen ja kilpailun kulttuuri saattavat selittää uupumuksen lisääntymistä nuorten kamppaillessa laajenevien valinnanmahdollisuuksien keskellä. Mikäli nuori jää ilman tukea päätösten tekemisen suhteen, epävarma tilanne voi näyttäytyä koulu-uupumuksen ilmenemisenä (Salmela-Aro & Näätänen, 2005, 112.)

Tutkimuksen myötä pyritään tuottamaan tietoa yläkouluikäisten nuorten koulu-uupumuksen ja unen sekä koetun terveyden yhteydestä.

Tutkimusaineistona käytetään valmista MetLoFIN-pitkittäistutkimuksen hyvinvointia koskevaa aineistoa, joka on kerätty Helsingin metropolialueen 14

kunnasta vuosina 2011–2016 perustuen yksilöseurantaan. Tutkimusaineistona ovat 9.-luokkalaiset nuoret (N ≈ 7738). Tässä tutkimuksessa hyödynnetään MetLoFIN-tutkimushankkeen vuonna 2014 kerättyä hyvinvointikyselyn aineistoa oppilaiden koulu-uupumuksesta, yöunen pituudesta, univaikeuksista ja koetusta terveydestä. Koulu-uupumuksen lisäksi muita mittareita ovat itseraportoitu yöunen pituus, koetut univaikeudet ja koettu terveys. Aiemmin koulu-uupumusta on tutkittu erityisesti toisen asteen opiskelijoiden tai nuorten aikuisten kontekstissa. Koska koulu-uupumus näyttää olevan yleisempää toisen asteen opinnoissa (THL, 2020a), tulisi ilmiön tutkimista ulottaa myös varhaisempaan, peruskoulun kontekstiin, jolloin monisyisen ilmiön ennaltaehkäisyä voisi toteuttaa varhaisemmassa vaiheessa tiedettäessä uupumuksen yhteyttä nuoren muihin hyvinvoinnin ja terveyden osa-alueisiin.

2 TUTKIMUKSEN TEOREETTINEN TAUSTA

2.1 Nuoruus elämänvaiheena

Nuoruusiällä tarkoitetaan psyykkistä kehitysvaihetta lapsuuden ja aikuisuuden välissä. Murrosiän biologiset ja fysiologiset kehitysvaiheet kestävät noin 2–5 vuotta, mutta nuoruusikä nähdään pidempänä elämänvaiheena kattaen ikävuodet 12–22 (Aalberg & Siimes, 2007, 67.) Nuoruus elämänvaiheena käsittää useita muutoksia fyysisellä, psyykkisellä ja sosiaalisella tasolla (Blakemore & Mills, 2014). Tällöin nuori yrittää sopeutua murrosiän muutoksiin ja muodostaa uutta identiteettiä. Tässä elämänvaiheessa erilaiset fyysiset ja psyykkiset muutokset voivat tapahtua nopeasti samalla kun yhteiskunnan erilaiset haasteet, vaatimukset ja vaikutukset nuorta kohtaan kasvavat. Samalla nuoret myös itsenäistyvät vanhemmistaan ja rakentavat uutta identiteettiä (Breidablik, Meland & Lydersen, 2008; Aalberg & Siimes, 2007, 67–73.)

Nuoruusikä voidaan jakaa kolmeen eri vaiheeseen: varhaisnuoruuteen 12–

14-vuotiaana, varsinaiseen nuoruuteen 15–17-vuotiaana ja jälkinuoruuteen 18–

22-vuotiaana. Varhaisnuoruus on sidoksissa puberteettiin eli alkavaan murrosikään. Tällöin fyysiset muutokset ovat nopeita ja nuori voi kokea hämmennystä omasta muuttuvasta kehostaan ja toisaalta samalla kokea ristiriitaa vanhemmista eriytymisen ja riippuvuuden myötä. Varhaisnuoruudelle onkin tyypillistä tasapainottelu riippuvuuden ja itsenäistymisen välillä, mikä voi aiheuttaa kiistoja vanhempien kanssa. (Aalberg & Siimes, 67–69.) Varhaisnuoruutta on tyypillisesti pidetty haastavana elämänvaiheena, johon sisältyy erilaisia ristiriitoja vanhempien kanssa, voimakkaita mielialan vaihteluita ja riskikäyttäytymistä (Arnett, 1999).

Tässä tutkimuksessa perusjoukkona ovat peruskoulun 9. -luokkalaiset nuoret, jolloin nuoruuden vaiheista tarkastelun kohteena on varsinainen nuoruusikä eli keskinuoruus. Tässä ajanjaksossa keskeistä on seksuaalisuuden

kehittyminen, mikä vaikuttaa nuoren ihmissuhteisiin ja voi aiheuttaa hämmennystä. Vanhemmista eriytymisen myötä nuori tarvitsee tukea vertaisistaan, joten vertaissuhteiden merkitys korostuu tässä vaiheessa entisestään. Samalla itsetuntemuksen kehitys ja selkiytymättömät tunteet voivat aiheuttaa korostuneen herkkyyden lähiympäristön viesteille. Kohdattuaan erilaisia paineita nuori voi kehittyä tutkimaan itseään ja omia kykyjään. Nuori myös suuntautuu lähiympäristöönsä ja voi löytää sieltä uusia vaikutusmahdollisuuksia (Aalberg & Siimes, 2007, 68–70.) Merkittävin nuoruuden kehityksellinen tavoite liittyy itse hankitun autonomian saavuttamiseen. Autonomian saavuttaminen muotoutuu lapsuuden riippuvuudesta kohti aikuisuuden itsenäistymistä. Nuori saavuttaa autonomian toteuttaessaan kehitystehtävänsä eli irtauduttuaan vanhemmistaan, jäsentämällä murrosiän myötä muuttunutta ruumiinkuvaansa sekä hyödynnettyään vertaistensa tukea. Psyykkisen kasvun nopea kehittyminen sisältää myös taantumisvaiheita, jolloin nuori voi työstää lapsuudesta tulleita traumoja ja toisaalta punnita toiveitaan ja niiden toteutumista (Aalberg & Siimes, 2007, 67–

68.) Taantumavaiheet ilmenevätkin kehityksellisenä ristiriitana ja jo saavutettujen ominaisuuden heikkenemisenä, mikä näkyy esimerkiksi lapsenomaisena käytöksenä, mutta toisaalta mahdollisuutena aiempien kokemusten uudelleenkäsittelyyn (Aalberg & Siimes, 2007, 74-82.) Taantumavaiheessa nuori on kuitenkin erityisen herkässä psykososiaalisessa kehitysvaiheessa esimerkiksi syrjäytymisriskin näkökulmasta. (Aalberg & Siimes, 2007, 137–141.)

Viimeisenä nuoruuden vaiheena aikuisuuden kynnyksellä on jälkinuoruus, jossa omat kokemukset aiemmista nuoruusvaiheista jäsentyvät. Nuori on aiemmin eriytynyt vanhemmistaan, mutta kykenee tässä vaiheessa luomaan uudenlaisen, aikuisemman suhteen heidän kanssaan. Samalla nuoren empatiakyky vertaissuhteissa kasvaa. Vaikka puberteetin myrskyt ovat jo takana, nuori voi kokea identiteettikriisiä pohtiessaan omaa paikkaansa irrottauduttuaan vanhemmista ja tullessaan osaksi yhteiskuntaa vastuineen ja aikuisuuden päämäärineen. (Aalberg & Siimes, 2007, 70–71.) Voimakkaista muutosvaiheista huolimatta nuoruusikä voidaan nähdä ainutlaatuisena elämänvaiheena, mahdollisuutena kasvuun ja voimakkaisiin tunnekokemuksiin (Arnett, 1999) sekä persoonallisuuden ja identiteetin rakentumiseen (Aalberg & Siimes, 2007, 67).

Nuoruuden mielialanvaihtelut, riskinotto, vertaisuus ja kasvava itsetietoisuus ovat

tyypillisiä kehitykselle mahdollistaen suotuisan siirtymisen seuraavaan elämänvaiheeseen, aikuisuuteen (Blakemore & Mills, 2014.)

2.2 Koulu nuoren kehitys- ja oppimisympäristönä

Koulu on nuorelle merkittävä elämänalue vaikuttaen monilta osin nuoren hyvinvointiin sekä siihen, millaiseksi nuoren tulevaisuus muodostuu (Salmela- Aro, 2008, 233; Salmela-Aro & Tuominen-Soini, 2013, 242–243). Nuoret viettävät suuren osan ajastaan koulussa, joten kouluympäristöllä on merkittävä vaikutus nuoren terveydelle ja hyvinvoinnille. Kouluympäristö rakentuu fyysisistä ja psykososiaalisista tekijöistä. Fyysiset tekijät liittyvät koulurakennuksiin, ympäristöön ja koulun pihaan. Kuten aikuisilla työympäristön, nuorilla psykososiaalisen kouluympäristön nähdään voivan vaikuttavan nuorten hyvinvointiin ja terveyteen (Samdal & Torsheim, 2012.) Psykososiaalisia tekijöitä ovat erilaiset kouluympäristön vaatimukset, sitoutuminen, autonomian kokemukset, sosiaalinen tuki ja suhteet (Markkanen, Välimaa & Kannas, 2019).

Nuorten sosiaalisen ympäristön nähdään olevan vuorovaikutuksessa nuorten terveyteen ja hyvinvointiin, sillä sosiaaliset verkostot ja siellä tapahtuva hyväksyntä ovat nuoruudessa tärkeitä. Tällöin nuoret voivat olla herkempiä ympäristöstään tulevia sosiaalisia signaaleja kohtaan, jolloin nuorten tekemät päätökset voivat muotoutua sosiaalisen kontekstin ohjauksessa. (Blakemore &

Mills, 2014.) Sen lisäksi, että koulu yhteiskunnallisena instituutiona tukee nuoren oppimista ja kasvua, tarjoaa se myös mahdollisuuden sosiaalisten suhteiden luomiselle yhteisöllisenä tilana (Kiilakoski, 2012, 7–12). Parhaimmillaan kouluyhteisö tukeekin nuoren emotionaalista ja sosiaalista kehitystä (Niemi, Junttila, Asanti, Clarke & Seppinen, 2013, 146). Ikätovereiden ja ryhmän merkitys nuoren kehitykselle ja identiteetin rakentamiselle onkin tärkeää ja ulkopuolelle jääminen voi uhata nuoren psyykkistä kehitystä (Aalberg & Siimes, 2007, 72–73).

Koulunkäynnillä onkin merkittävä vaikutus myös nuoren mielenterveyteen, tunne- elämään ja minäkuvaan (Uusikylä, 2006).

Kouluympäristön vaikutus nuoren terveyteen ja hyvinvointiin voi olla sekä myönteinen että kielteinen. Erityisesti psykososiaaliset tekijät, kuten kokemukset autonomiasta ja osallisuudesta, läheiset ihmissuhteet koulussa sekä kokemukset oppimistilanteiden hallinnasta liittyvät nuorten tyytyväisyyteen koulussa. Sen

sijaan kouluympäristö, joka ei tarjoa nuorille näitä kokemuksia, koetaan todennäköisimmin stressaavaksi. Positiiviset kokemukset koulusta voivat toimia resurssina nuoren koulumenestykselle ja hyvinvoinnille, mutta negatiiviset kokemukset voivat sen sijaan vaikuttaa nuoren koulukokemuksiin ja hyvinvointiin kielteisesti (Samdal & Torsheim, 2012.)

Vaikka suomalainen peruskoulujärjestelmä mahdollistaa kaikille lähes tasavertaiset koulutusmahdollisuudet, nuoret ovat kuitenkin keskenään erilaisessa asemassa terveyteen, sairauteen, hyvinvointiin ja pahoinvointiin liittyen. Suomalaisnuoria tarkastellessa havaitaankin ristiriitainen tilanne. Vaikka osaamistaso on kansainvälisessäkin vertailussa korkeaa, nuoret eivät voi emotionaalisesti kovin hyvin tai koe viihtyvänsä koulussa. Suuri osa kuitenkin pitää koulunkäyntiä mielekkäänä, vaikka kokeekin sen olevan tylsää. (Salmela- Aro, 2008, 233–234.) Vaikka enemmistö suomalaisnuorista voi hyvin, on kuitenkin noin viidesosalla erilaisia psykososiaalisia terveyteen ja hyvinvointiin liittyviä ongelmia, kuten ahdistusta, syrjintää, kiusaamista tai uupumusta

(

Koulu-uupumuksen ja kouluun kiinnittymisen käsitteet ovat merkityksellisiä tarkasteltaessa nuorten psykososiaalista hyvinvointia koulussa (Virtanen, Lerkkanen, Poikkeus & Kuorelahti, 2018). Appleton, Christenson, Kim & Reschly (2006) ovat eritelleet kouluun kiinnittymisen kognitiiviset, psykologiset, behavioraaliset ja akateemiset ulottuvuudet, jotka huomioivat oppilaan sisäiset tekijät ja kouluympäristön sekä siihen liittyvän vuorovaikutuksen osana kouluun kiinnittymistä. Kognitiiviset kiinnittymisen ulottuvuudet näyttäytyvät esimerkiksi oppilaan kokemuksina koulun merkityksestä ja omista kouluun liittyvistä tavoitteista, kun taas psykologiset tekijät liittyvät oppilaan kuulumisen tunteeseen sekä vuorovaikutussuhteisiin opettajan ja vertaisten kanssa. Behavioraaliset eli käyttäytymiseen liittyvät tekijät ovat oppilaan aktiivista osallistumista koulutyöskentelyyn eri muodoissa, ja akateemiset tekijät liittyvät koulumenestykseen ja kotitehtävien tekoon. Koulun kiinnittymisprosessiin liittyy kuitenkin monia tekijöitä, kuten vanhempien tuki, vertaisten kouluun liittyvät tavoitteet ja arvot sekä koulun psykososiaalinen ilmapiiri (Appleton ym., 2006.)

Tässä tutkimuksessa kouluhyvinvointi määritellään oppilaan intona ja energisyytenä koulua kohtaan eli hyvänä kiinnittymisenä kouluun (Salmela-Aro &

Upadaya, 2012) sekä toisaalta vähäisenä koulu-uupumuksena (Salmela-Aro ym., 2009b). Kouluun kiinnittymiseen liittyykin kouluinnon käsite, mikä näyttäytyy koulutyöhön liittyvänä energiana, omistautumisena ja uppoutumisena. Energia käsittää positiivisen suhtautumisen koulutyöhön sekä sietokyvyn ja valmiuden ponnistella koulutyön vuoksi. Omistautuminen näyttäytyy koulutyön kokemisena mielekkääksi, jolloin oppilas kokee innostusta ja merkityksellisyyttä koulutyössään. Uppoutuminen sen sijaan kuvastaa oppimiseen liittyviä hetkiä, jolloin oppilas on erittäin syventynyt koulutehtäviinsä (Salmela-Aro & Upadaya, 2012.)

Suomalaisnuorten kouluun kiinnittyminen vaihtelee (Wang, Chow, Hofkens,

& Salmela-Aro, 2015; Tuominen-Soini & Salmela-Aro, 2014). Mielenkiintoista on, että tytöt ovat yleensä poikia enemmän kiinnittyneempiä kouluun (Linnakylä &

Malin, 2008; Salmela-Aro & Upadaya, 2012; Janosz, Archambault, Morizot &

Pagani, 2008), samalla kun tytöt myös kokevat enemmän koulu-uupumusta (Salmela-Aro & Näätänen, 2005, 18; Walburg, 2014; Salmela-Aro & Tynkkynen, 2012). Wang ja kollegat (2015) havaitsivat suomalaisnuorten kiinnittymisen kouluun heikentyvän peruskoulun viimeisellä luokalla ja toisen asteen opinnoissa huolimatta hyvästä koulumenestyksestä. Suomalaisista peruskoulun loppua käyvistä nuorista lähes puolet ei pidä koulua enää merkityksellisenä (Salmela- Aro, 2016). Kun oppilas on emotionaalisesti kiinnittynyt kouluun positiivisella tavalla, hän kykenee nauttimaan koulunkäynnistä ja arvostamaan koulusuorituksia. Sen sijaan negatiivinen emotionaalinen kiinnittyminen kouluun voi näyttäytyä koulu-uupumuksena (Wang ym., 2015.) Heikko kouluun kiinnittyminen voi myös toimia riskitekijänä koulupudokkuudelle eli koulun keskeyttämiselle (Archambault, Janosz, Morizot, & Pagani, 2009; Janosz ym., 2008). Aiemmassa pitkittäistutkimuksessa havaittiin, että menestyneet ja hyvin kouluun kiinnittyneet lukiolaiset valmistuivat opinnoistaan, mutta heikosti kiinnittyneet ja koulusta irtautuneet voivat keskeyttää opintonsa (Archambault ym., 2009). Toisaalta osa tytöistä saattaa keskeyttää koulun hyvästä kiinnittymisestä huolimatta (Janosz ym., 2008). Hyvä kouluun kiinnittyminen sen sijaan näyttäisi olevan vahvasti yhteydessä niin oppilaiden kokemaan vähäisempään ahdistukseen kuin käsitykseen itsestään (Linnakylä & Malin,

2008). Opiskelijoiden kouluun kiinnittymisellä on täten merkitystä niin hyvinvointiin koulussa kuin sen ulkopuolellakin.

Nuoren kiinnittyminen kouluun saattaa riippua myös psykologisten perustarpeiden täyttymisestä. Itsemääräämisteorian (Ryan & Deci, 2017) mukaan ihminen tarvitsee yhteisöllisyyden, autonomian ja kompetenssin kokemukset, jotka ovat edellytyksenä hyvinvoinnille ja oppimiselle. Samdalin ja Torsheimin (2012) mukaan nämä tarpeet saattavat olla edellytyksenä kouluun kiinnittymiselle. WHO:n pitkittäistutkimuksessa havaittiin, että tärkeimmät nuorten hyvinvointiin koulussa vaikuttavat osa-alueet liittyvät sosiaalisiin konteksteihin, kuten vanhemmilta, vertaisilta ja opettajilta saatavaan tukeen, koulun asettamien odotusten täyttämiseen sekä kokemukseen, että kykenee vaikuttamaan koulun asioihin (Samdal & Torsheim, 2012.) Kouluun kiinnittymistä voidaan tarkastella oppilaan kouluun sitoutumisen sekä koulusta irtautumisen näkökulmista. Mikäli oppilas ei kykene selviytyvänsä koulutyön jatkuvista vaatimuksista, koulusta irtautumisprosessi voi näyttäytyä koulu-uupumuksen kehittymisenä (Salmela-Aro ym., 2009b.)

2.3 Koulu-uupumus ilmiönä

Uupumus on yleisesti käsitetty työhön liittyväksi oireeksi (Maslach, Schaufeli, &

Leiter, 2001), jolloin käsitettä on tarkasteltu työuupumuksena (burnout) työikäisten näkökulmasta. Työuupumus kehittyy pitkäaikaisten emotionaalisten työhön liittyvien stressitekijöiden seurauksena. Työuupumus käsitetään uupumuksena, kyynisyytenä ja tehottomuutena. Tällöin työuupunut työntekijä kokee rasitusta ja kroonista väsymystä, voi suhtautua työhönsä välinpitämättömästi ja nähdä sen merkityksettömänä. Tehottomuus näyttäytyy kokemuksena työhön liittyvän pätevyyden ja suoritusten heikentymisestä (Maslach ym., 2001.) Työuupumuksen käsite voidaan siirtää koulukontekstiin tarkasteltaessa koulua vaatimuksineen opiskelijoiden työnä (Kiuru, Aunola, Nurmi, Leskinen, & Salmela-Aro, 2008). Koulu-uupumus määritellään kouluun liittyväksi pitkittyväksi stressioireyhtymäksi, johon liittyy kolme eri osa-aluetta:

kyyninen suhtautuminen koulunkäyntiin, uupumusasteinen väsymys sekä kokemus riittämättömyyden tunteesta opiskelijana (Salmela-Aro ym., 2009b).

Kyynisesti koulunkäyntiin suhtautuva nuori ei koe koulutyötä mielekkääksi

aliarvioiden koulunkäynnin tärkeyttä. Mikäli nuori ei koe kykenevänsä vastaamaan koulutyön vaatimuksiin, motivaatio ja mielekkyys koulunkäyntiä kohtaan laskevat. Voimakas koulutyötä kohtaan oleva väsymys eli ekshaustio syntyy, mikäli nuori ilman riittäviä edellytyksiä tai palkitsevia tuloksia yrittää saavuttaa annettuja tavoitteita kohti. Uupumisasteinen väsymystila ei kuitenkaan mene nukkumalla ohi. Kolmas koulu-uupumuksen tekijöistä on riittämättömyyden tunne koulutyötä kohtaan. Jos nuori kokee, ettei saa aikaan tai kykene tekemään asioita tarpeeksi, hän alkaa kokea itsensä riittämättömäksi koulussa (Salmela- Aro & Näätänen, 2005, 11–12.)

Koulu-uupumusta voidaan tarkastella prosessina, jossa uupumusasteinen väsymys ja kyynisyys opintoja kohtaan voivat johtaa riittämättömyyden tunteisiin opiskelijana (Salmela-Aro, 2008, 234–235). Aluksi koulutyön suuret vaatimukset aiheuttavat uupumista, mikä voi näyttäytyä uniongelmina. Jatkuessaan pitkään uupumus voi johtaa kyynisyyteen koulutyötä kohtaan, jolloin mielekkyys koulua kohtaan katoaa. Uupunut nuori ikään kuin suojelee itseään epäonnistumisilta vähättelemällä koulun merkitystä. Lopulta motivaation ja mielekkyyden puute johtaa riittämättömyyden tunteisiin opiskelijana, mikä vaikuttaa myös koulutyössä suoriutumiseen. (Salmela-Aro & Näätänen, 2005, 11–12.)

Suomalaisista nuorista hyvin koulu-uupuneita on noin 10% ja erittäin koulu- uupuneita noin 5%. (Salmela-Aro & Näätänen, 2005, 18). Vuosien 2006–2013 Kouluterveyskyselyistä ilmenee, että koulu-uupumus on lisääntynyt jonkin verran peruskouluikäisillä tytöillä samalla kun se on vähentynyt lukiolaispoikien kohdalla (Luopa ym., 2014, 34). Vaikka tyttöjen koulumenestys on poikia parempi, tytöt kokevat enemmän koulu-uupumusta sekä perus- että toisella asteella (Salmela- Aro & Näätänen, 2005, 18; Salmela-Aro & Tynkkynen, 2012; Walburg, 2014) ja heillä esiintyy poikia enemmän kyynisyyttä, uupumusasteista väsymystä ja riittämättömyyden tunteita (Salmela-Aro, 2008, 236). Koulu-uupumuksen esiintyvyydessä onkin ollut selkeästi havaittavia sukupuolieroja.

Koulu-uupumuksen taustalla olevat tekijät

Koulu-uupumukseen vaikuttavat keskeisimmät tekijät liittyvät nuoren motivaatioon ja sosiaaliseen ympäristöön ja ovat osittain pysyviä (Salmela-Aro, 2010; Salmela-Aro & Tuominen-Soini, 2013). Kouluympäristö nuoren

merkittävänä kehitysympäristönä voi lisätä nuoren hyvinvointia ja vaikuttaa nuoren mahdollisuuksiin opiskelijana, mutta toimia myös päinvastoin heikentäen nuoren hyvinvointia esimerkiksi kilpailun ja erilaisten odotusten vuoksi.

Kouluympäristöä voidaan tarkastella nuorten työympäristönä, sillä sen nähdään sisältävän työympäristölle ominaisia elementtejä (Samdal & Torsheim, 2012).

Työn vaatimusten ja hallinnan malli (Job Demand-Control Model) tarkastelee työkuormitusta ja stressiä kahden psykososiaalisen työympäristön ulottuvuuden, työn hallinnan ja vaikutusmahdollisuuksien näkökulmasta. Mallin mukaan kuormittavimmat ja terveydelle haitallisimmat työt ovat sellaisia, joissa yhdistyvät sekä korkeat työn vaatimukset että työntekijän heikot vaikutusmahdollisuudet.

Korkeita työn vaatimuksia voivat olla esimerkiksi erilaiset aikapaineet ja kiireen kokemus, heikkoja hallintamahdollisuuksia sen sijaan työntekijän matalat vaikutusmahdollisuudet työhönsä liittyviin asioihin. Mikäli työssä yhdistyy sekä korkeat vaatimukset, kuten kiire, ja työntekijän heikot vaikutusmahdollisuudet työhönsä liittyen, työntekijä voi kokea kuormitusta, stressiä ja terveyden heikentymistä (Karasek & Theorell, 1990, 31–82.) Karasek & Theorell (1990, 68–

76) ovat lisänneet malliin vielä kolmannen ulottuvuuden, sosiaalisen tuen, jolloin myös sen puute nähdään terveyttä kuormittavana ja stressiä aiheuttavana tekijänä.

Työn vaatimusten ja hallinnan malli voidaan Samdalin ja Torsheimin (2012) mukaan ulottaa koulukontekstiin tarkasteltaessa koulua nuorten työnä. Tällöin korkeat koulun vaatimukset yhdistettynä oppilaan heikkoihin vaikutusmahdollisuuksiin voivat aiheuttaa stressiä ja vaikuttaa terveyden heikentymiseen (Samdal & Torsheim, 2012). Koulu-uupumus lisääntyykin koulutyön vaatimusten kasvaessa (Salmela-Aro, 2008, 236) näyttäytyen tilanteena, jossa oppilaan omat sisäiset resurssit eivät kohtaa omien tai muualta tulevien odotusten kanssa (Kiuru ym., 2008). Tilanne voikin näyttäytyä nuoren elämässä melko haastavana – samalla kun nuoret kamppailevat kehitysvaiheeseen kuuluvien fyysisten ja psyykkisten muutosten kanssa, he myös kohtaavat yhteiskunnasta ja kouluympäristöstä tulevat vaatimukset (Aalberg & Siimes, 2007). Kuten työn vaatimusten ja hallinnan mallissa (Karasek

& Theorell, 1990) työntekijän kohtaama kiire, myös koulussa erityisesti rauhaton ja kiireinen työskentelyilmapiiri sekä muuten negatiivinen ilmapiiri ovat yhteydessä koulu-uupumukseen peruskoulussa (Salmela-Aro ym., 2008a).

Aiemmassa, yli puolet Suomen kouluista kattavassa tutkimuksessa havaittiinkin, että peruskoulussa oppilaat kokivat uupumista erityisesti kokiessaan kouluilmapiirin negatiiviseksi sekä kokiessaan vähäistä tukea koulusta, esimerkiksi opettajilta ja terveydenhoitajilta. Lukiotasolla sen sijaan erityisesti opettajien antama positiivinen motivaatio, kuten kiinnostus oppilaita kohtaan ja koettu oikeudenmukaisuus liittyivät vähäisempään koulu-uupumukseen (Salmela-Aro ym., 2008a.)

Myös nuoren koulumenestys liittyy koulu-uupumukseen. Lukiossa koulu- uupumusta havaittiin enemmän opiskelijoilla, jolla oli heikko koulumenestys (Salmela-Aro ym., 2008a). Kiurun ja kollegoiden (2008) tutkimuksessa nuoret, joilla oli heikko koulumenestys, ilmoittivat muita nuoria enemmän koulu- uupumuksesta. Myös Salmela-Aro kollegoineen (2009b) havaitsivat heikon koulumenestyksen edistävän koulu-uupumuksen oireista kyynisyyttä ja riittämättömyyden tunnetta koulua kohtaan. Toisaalta myös erilaiset oppimisvaikeudet ja motivaatioon liittyvät haasteet liittyvät koulu-uupumukseen (Salmela-Aro & Näätänen, 2005, 21-22), ja koulu-uupumus onkin huomattavasti yleisempää nuorilla, joilla on erilaisia oppimisvaikeuksia. Myös motivaatiolla on merkitystä koulu-uupumuksen muodostumiselle. Koulu-uupumuksen onkin havaittu olevan koulumotivaatioon voimakkaasti yhteydessä (Salmela-Aro, 2008, 236–239.)

Motivaation lisäksi nuorten esittämät tavoitteet opiskelulle ilmensivät Salmela-Aron (2008, 236–239) tutkimuksessa koulu-uupumusta, jolloin uupumuksesta kärsivät nuoret arvioivat tavoitteensa negatiivisessa valossa stressaaviksi ja haasteellisiksi saavuttaa. Huolestuttava näkökulma onkin se, että koulu-uupuneilla nuorilla on usein haasteita koulumotivaatiossa, mutta myös oppimisvaikeuksia, ja riskikäyttäytymistä (Salmela-Aro & Näätänen, 2005, 21- 22). Lisäksi koulu-uupumusoireista kyyninen asenne yhdistettynä heikkoon koulumenestykseen näyttää ennustavan koulupudokkuutta (Bask & Salmela-Aro, 2012). Koulu-uupumukseen liittyy myös nuoren kiinnittyminen kouluun. Mitä heikommin nuori on kiinnittynyt kouluun ja mitä matalampi koulumenestys hänellä on, sitä enemmän havaitaan kyynisyyden ja riittämättömyyden tunteita sekä heikkoa arvostusta koulua kohtaan (Salmela-Aro ym., 2009b). Koulu-uupumus ja – kiinnittymisprosessit voivatkin olla jossain määrin rinnakkaisia ja sisältää samoja taustatekijöitä (Virtanen ym., 2018).

Myös kouluun liittyvät siirtymävaiheet kasvattavat uupumuksen riskiä, sillä ne voivat aiheuttaa erilaisia koulun kiinnittymiseen ja irtautumiseen liittyviä prosesseja. Erityisesti peruskoulusta toiselle asteelle siirryttäessä muutokset nuoren hyvin- ja pahoinvoinnissa ovat yleisiä (Salmela-Aro, 2013.) Muutoksia on havaittu erityisesti lukioon siirtyvillä oppilailla, jolloin siirtymä on näyttäytynyt emotionaalisen sitoutumisen heikkenemisenä, ahdistuksen lisääntymisenä, koulutyön nautinnon heikentymisenä ja ylikuormittumisen kokemuksina (Wang ym., 2015). Toiseen asteen opiskelijoilla koulu-uupumusta on havaittu vähemmän ammattikoululaisten kuin lukiolaisten keskuudessa (Salmela-Aro, Kiuru & Nurmi, 2008c; Salmela-Aro & Upadaya, 2012; Salmela-Aro & Tynkkynen, 2012), missä kouluun kiinnittyminen on suurempaa ja toisaalta kouluun liittyvät vaatimukset voivat olla korkeampia kuin ammattikoulussa (Salmela-Aro ym., 2008c).

Kouluympäristön lisäksi nuoren perhe ja muut sosiaaliset suhteet vaikuttavat nuoren hyvinvointiin ja menestymiseen koulussa. Vanhempien kokema työuupumus ja nuorten koulu-uupumus näyttävät olevan yhteydessä toisiinsa, erityisesti samaa sukupuolta olevan vanhemman ja nuoren välillä (Salmela-Aro, 2010.) Voidaankin pohtia, heijastaako ilmiö nyky-yhteiskuntaa kiireineen, vaatimuksineen ja suorituspaineineen, mikä voi näyttäytyä uupumuksena niin vanhempien kuin lastenkin osalta. Kiireen tunteminen koulussa nähdäänkin yhtenä koulu-uupumuksen riskitekijöistä (Salmela-Aro, 2010; Salmela-Aro, 2013).

Vanhempien vaikutus nuoren koulu-uupumukseen saattaa liittyä myös sosioekonomiseen asemaan, jonka on havaittu vaikuttavan myös nuoren koulumenestykseen (Caro, McDonald, & Willms, 2009; Castro ym., 2015) ja kouluun kiinnittymiseen (Ollila, Koivisto, Karvonen & Lindfors, 2020). Tähän liittyen Linnakylä ja Malinin (2008) havaitsivat, että kaikista kielteisemmin kouluun suhtautuneilla oppilailla oli myös matala sosiaalinen perhetausta. Luon, Wangin, Zhangin ja Chenin (2016) mukaan vanhempien matala sosioekonominen asema ennusti merkittävästi nuoren koulu-uupumusta. Sen sijaan vanhempien korkean sosioekonomisen aseman on havaittu toimivan suojaavana tekijänä nuoren koulu-uupumusta vastaan (Salmela-Aro ym., 2016a). Perheen uupumustilanteeseen vaikuttaa myös taloudellinen tilanne. Uupumusta koetaan perheissä sitä enemmän, mitä enemmän perheissä on taloudellisia haasteita

(Salmela-Aro, 2010). Taloudelliset huolet perheessä altistavatkin nuoria erilaisille ongelmille koulussa ja hyvinvoinnissa ja voivat myös aiheuttaa erimielisyyksiä perheiden vuorovaikutuksessa (Luopa ym., 2014, 74-75; Lemetyinen, 2014, 105- 112).

Vanhempien lisäksi myös nuoren kaveripiiri sosiaalisena ympäristönä liittyy koulu-uupumuksen esiintymiseen. Nuoruudessa vertaissuhteiden merkitys korostuu ja ystävyyssuhteet ovat osa nuoren identiteetin rakentumisprosessia (Aalberg & Siimes, 2007, 71–73; Salmela-Aro, 2008, 233–239). Nuoren kaveripiirin on havaittu muotoutuvan keskenään samankaltaiseksi koulu- uupumuksen suhteen, jolloin koulu-uupumus ajan myötä tarttuu kaveripiirin kesken (Kiuru ym., 2008; Salmela-Aro, 2010). Toisaalta kaveripiirin koheesio voi kuitenkin suojata koulu-uupumuksen kehittymiseltä. Kavereilta saatu sosiaalinen tuki ja ”yhteen hiileen puhaltaminen” auttavat koulu-uupumuksen lisääntymiseltä (Salmela-Aro, 2008, 233–239). Vaikka nuoren vertaisryhmillä on näin vaikutusta koulu-uupumukseen, ei vaikutusta ole havaittu kuitenkaan kaveripiirin valinnan suhteen (Kiuru ym., 2008). Sen sijaan nuoren asema omassa vertaisryhmässään voi vaikuttaa koulu-uupumuksen ja kouluun kiinnittymiseen. Rimpelä kollegoineen (2020) havaitsivat, että suosituilla nuorilla oli vähemmän koulu- uupumusta ja he olivat hyvin kiinnittyneitä kouluun. Myös kouluissa ilmenevä yhtenäisyyden ilmapiiri voi suojata oppilaita koulu-uupumukselta ja parantaa oppilaiden sitoutumista kouluun (Rimpelä ym., 2020). Kaveripiirin hyvä koulumenestys voi suojata koulu-uupumuksen lisääntymiseltä, mutta sen sijaan vertaisryhmän heikko koulumenestys voi lisätä koulu-uupumusta ajan kuluessa (Kiuru ym., 2008.)

Koulu-uupumusta voidaan ehkäistä kehittämällä nuorten omia vahvuuksia ja lisätä uupumukselta suojaavia tekijöitä, kuten vanhempien ja kavereiden tukea (Salmela-Aro, 2008, 233–244). Koulu-uupumuksen vastakohtaa, kouluintoa, voidaan parantaa tukemalla nuoren itsetuntoa ja koulumotivaatiota (Salmela-Aro, 2013). Kuten aiemmin todettiin, kouluympäristön olosuhteet eivät välttämättä vastaa nuorten kehittyviin tarpeisiin (Salmela-Aro, 2016). Sovittamalla nuoren tarpeet ja koulussa tapahtuvat kokemukset nuori voi kuitenkin innostua opiskelusta uudelleen (Salmela-Aro, 2013). Kuten työuupumuksen (Maslach ym., 2001), myös koulu-uupumuksen ehkäisyssä tulisi keskittyä tukemaan nuoren kouluun kiinnittymistä. Opettajilta ja vanhemmilta saadun tuen on havaittu olevan

tärkeimpiä tekijöitä oppilaan hyvän koulumenestyksen kanssa suojaamassa oppilasta koulu-uupumukselta sekä lisäämässä oppilaan kiinnittymistä kouluun (Virtanen ym., 2018). Nuoren sosiaalisen ympäristön merkitys koulu- uupumuksen aiheuttajana ja toisaalta siltä suojaavana tekijänä on siis monella tapaa tärkeä (Salmela-Aro & Tuominen-Soini, 2013, 250–251).

Merkittävä tekijä koulu-uupumuksen ehkäisyssä on kuitenkin varhainen puuttuminen nuoren koulu-uupumukseen tiedettäessä koulu-uupumuksen aiheuttamat riskit esimerkiksi masennuksen kehittymiselle, koulupudokkuudelle ja syrjäytymiselle (Salmela-Aro ym., 2009a; Bask & Salmela-Aro, 2012; Salmela- Aro & Tuominen-Soini, 2013). Koulu-uupumus on kuitenkin käsitteenä varsin uusi, eikä tutkimusta aiheesta ole peruskoulukontekstista kovinkaan merkittävästi. Koulu-uupumusta esiintyy kuitenkin jo alakoulussa ja lähes puolella 6.-luokkalaisista on havaittu kyynisyyttä koulua kohtaan (Salmela-Aro, Muotka, Alho, Hakkarainen & Lonka, 2016b). Kouluterveyskyselyissä koulu- uupumukseen liittyviä kysymyksiä on ollut vuodesta 2006 lähtien (Luopa, Pietikäinen, Puusniekka, Jokela & Sinkkonen, 2007, 14).

Kouluterveydenhuollosta saatava tuki suojaa koulu-uupumukselta, mikä onkin merkittävä tekijä uupumuksen ehkäisyssä. Vähäisen kouluterveydenhuollon sekä opettajien tuen on havaittu olevan yhteydessä lisääntyneeseen koulu- uupumukseen peruskoulussa. Mitä vähemmän oppilaat saavat tukea kouluterveydenhuollosta tai opettajalta, sitä enemmän heidän on havaittu kokevan koulu-uupumusta (Salmela-Aro, 2010.) Oppilas- ja opiskeluhuollon riittämättömät resurssit sekä kouluterveydenhuollon saatavuuden alueelliset erot aiheuttavat kuitenkin epätasa-arvoa näiden palveluiden käytön suhteen (Lindfors, Karvonen, Minkkinen & Rimpelä, 2016, 44–46; Salmela-Aro & Tuominen-Soini, 2013, 253; Kivimäki ym., 2018).

2.4 Koulu-uupumus, terveys ja hyvinvointi

Koulu-uupumuksen on aiemmin todettu olevan yhteydessä useisiin tekijöihin nuoren kouluhyvinvointiin ja koulumenestykseen liittyen (Salmela-Aro ym., 2008a; Salmela-Aro, 2008, 239). Vastaavasti koulu-uupumusta on aiemmin tutkittu kvantitatiivisesti valmista aineistoa hyödyntäen tutkittaessa koulu- uupumuksen yhteyttä akateemisiin taitoihin ja itsetuntoon (Parviainen, 2016)

sekä kasvatustyyleihin (Jurmu & Nuutinen, 2013). Koulu-uupumuksen vaikutusta uneen tai nuoren koettuun terveyteen on kuitenkin tutkittu vasta vähän peruskouluikäisillä nuorilla. Tässä ikävaiheessa kouluhyvinvoinnin tarkasteleminen suhteessa terveyteen on merkityksellistä, sillä terveys ja hyvinvointi muotoutuvat lapsuudessa ja nuoruudessa muodostaen pohjan tulevaisuuden terveydelle (Vingilis, Wade & Seeley, 2002; Currie ym., 2012).

Nuorten uni ja nukkumistrendit

Nuoruus on tärkeää aikaa fyysiselle ja psykososiaaliselle kehitykselle, jolloin riittävän ja laadukkaan yöunen merkitys korostuu (Dewald, Meijer, Oort, Kerkhof,

& Bögels, 2010). Uni on yksi tärkeimmistä ihmisen hyvinvoinnin tekijöistä vaikuttaen ihmisen kokonaisvaltaiseen terveyteen (Ohayon ym., 2017). Riittävän unen merkitys nuoruudessa on tärkeää niin kehityksen kuin murrosiän muutosten vuoksi (Dewald ym., 2010), mutta myös muistin ja oppimisen näkökulmasta (Sallinen, 2013). Nuorten yöunen määrä kuitenkin vähenee murrosiän edetessä (Fredriksen, Rhodes, Reddy & Way, 2004). Käypä hoito – suositus riittävästä yöunesta nuorille yksilöstä riippuen on 8–10 tuntia (Partonen, 2020). Kuitenkin Kouluterveyskyselyn (THL, 2020b) mukaan 8- ja 9-luokkalaisista suomalaisnuorista 34.8 % nukkuu arkisin alle 8 tuntia. Täten yli kolmasosa 8–9- luokkalaisista nuorista nukkuu vähemmän kuin suositukset esittävät. Erityisesti kouluviikon aikana suuri osa nuorista nukkuu liian vähän (Urrila & Pesonen, 2012). Näin ollen merkittävä osa nuoria menee kouluun vähäisillä yöunilla, mikä vaikuttaa koulussa suoriutumiseen. Väsymyksen ja huonolaatuisen sekä riittämättömän unen on havaittu olevan merkittävässä yhteydessä heikompaan koulumenestykseen (Gradisar, Gardner & Dohnt, 2011; Dewald ym., 2010) ja toisaalta myös koulumenestyksen heikompaan kehittymiseen verrattuna virkeisiin, hyvin nukkuviin nuoriin (Kronholm ym., 2015). Riittämättömällä yöunella on yhteys harmaan aineen määrän aivoalueilla, jotka liittyvät keskittymiseen ja tarkkaavaisuuteen eli ovat tärkeitä oppimiselle (Urrila ym., 2017). Aiemmin on havaittu, että mitä myöhemmin nuoret menevät nukkumaan, sitä heikompi koulumenestys ja motivaatio heillä on. Myöhemmin nukkumaan menevillä nuorilla on myös muita enemmän poissaoloja sekä ylikuormittuneisuuden tunnetta koulua kohtaan (Merikanto, Lahti, Puusniekka &

Partonen, 2013.) Unen laatu ja kesto voivat täten vaikuttaa monella tapaa nuoren oppimiseen ja toimintaan koulussa.

Koulusuoriutumisen lisäksi unella on vaikutusta nuoren hyvinvointiin ja terveyteen. Nuorten myöhäisen nukkumaanmenoajan ja siitä seuraavan lyhyen unen on havaittu olevan yhteydessä masennusoireiden lisääntymiseen ja itsetunnon laskuun (Fredriksen ym., 2004), mutta myös terveysongelmiin sekä haitalliseen terveyskäyttäytymiseen, kuten tupakointiin (Merikanto ym., 2013).

Murrosiälle tyypillisiä ovat erilaiset psykosomaattiset oireilut ja käyttäytymiseen liittyvät vaikeudet, mitkä voivat osaltaan vaikuttaa unen laatuun (Kortesoja ym., 2020). Lyhyt unen kesto ennusti Kortesojan ja kollegoiden (2020) tutkimuksessa voimakkaasti nuoren emotionaalista oireilua ja erilaisia käyttäytymishäiriöitä.

Toisaalta käyttäytymishäiriöt ja emotionaaliset oireet voivat näyttäytyä nuoren unihäiriöinä ja näin ollen vaikuttaa nuoren terveyteen. Riittämätön yöuni voi altistaa nuoren erilaisiin emotionaalisiin ja käyttäytymiseen liittyviin ongelmiin, mitkä voivat näyttäytyä unihäiriöinä (Kortesoja ym., 2020.) Sen sijaan pidemmät yöunet ovat yhteydessä parempaan koettuun psykologiseen hyvinvointiin (Kalak, Lemola, Brand, Holsboer–Trachsler & Grob, 2014).

Nuorten myöhäinen nukkumaanmenoaika on yhteydessä heikompaan unenlaatuun, unihäiriöihin ja väsymykseen (Merikanto ym., 2013).

Suomalaisnuorten väsymys ja unettomuusoireet ovat lähes kaksinkertaistuneet 1990-luvusta 2000- luvulle (Kronholm ym., 2015). Unettomuus on nuorten yleisin koettu unihäiriö. Nuorten unettomuus voi olla vakavaa, sillä sen on havaittu olevan yhteydessä psyykkisiin häiriöihin, kuten päihde – tai ahdistuneisuushäiriöihin ja lisäävän riskiä sairastua myöhemmin masennukseen (Urrila & Pesonen, 2012.) Lisäksi nuorten unettomuus on usein kroonista ja kuten muutkin univaikeudet, se voi jatkua aikuisuuteen (Urrila & Pesonen, 2012;

Dregan & Armstrong, 2010). Unettomuudesta kärsivät etenkin tytöt, joista noin 7% kärsii jokaöisistä nukahtamisvaikeuksista verrattuna poikien 3.8% (Urrila &

Pesonen, 2012). Tytöillä esiintyykin poikia enemmän koettuja unihäiriöitä ja myös unen kesto jää poikien unta lyhyemmäksi (Kortesoja ym., 2020; Rimpelä, 2010;

Schraml, Perski, Grossi & Simonsson-Sarnecki, 2011).

Nuorten nukkumistottumuksiin vaikuttavat nuoren oman kehitysvaiheen lisäksi sosiaaliset suhteet ja muut ympäristötekijät. Murrosikään tullessa nuorten uni vähenee ja kevenee (Urrila & Pesonen, 2012; Fredriksen ym., 2004; Kalak

ym., 2014). Myös murrosiän edetessä nuorten unen kesto vähenee jonkin verran ja koetut unihäiriöt lisääntyvät (Kortesoja ym., 2020). Nuorten nukkumistottumuksille on tyypillistä arkisin lyhyet yöunet, mutta viikonloppuna pitkään nukkuminen, jolloin unta tulee noin 2 tuntia arkea enemmän (Gradisar ym., 2011). Toisaalta myös nuorten sosiaaliset suhteet voivat vaikuttaa vuorokausirytmin siirtymistä myöhemmäksi niin kutsutun sosiaalisen jetlagin kautta. Tällöin sosiaaliset syyt, kuten digilaitteilla pelaaminen tai sosiaalisen median käyttö siirtävät nukahtamisaikaa myöhemmäksi (Urrila & Pesonen, 2012.) Pesonen (2019) pitääkin sosiaalisen median käyttöä ajankohtaisena riskitekijänä nuoren riittävän unensaannin kannalta.

Uni ja koulu-uupumus

Nuorten uniongelmat ja väsymys saattavat liittyä myös koulu-uupumukseen (Salmela-Aro & Näätänen, 2005). Nuoria aikuisia tutkiessaan Wolf ja Rosenstock (2017) havaitsivat alle 7 tunnin yöunen ennustavan uupumista. Nuorten aikuisten unen laadun ja keston on havaittu olevan yhteydessä fyysiseen terveyteen, psykologiseen terveyteen ja akateemiseen suoriutumiseen (Wong ym., 2012).

Myös niin sanotulla päivätyypillä voi olla yhteyttä hyvinvointiin ja terveyteen.

Merikanto, Suvisaari, Lahti & Partonen (2016) havaitsivat nuorten aikuisten iltapainotteisen rytmin olevan suuremmassa yhteydessä työuupumukseen, unen, mielialan ja käyttäytymisen ongelmiin verrattuna päivätyypiltään aamupainotteisia nuoria aikuisia. Iltapainotteisilla havaittiin myös heikompaa elämänlaatua ja terveydentilaa, sekä enemmän päiväväsymystä, sillä he nukkuivat arkisin vähemmän kuin aamupainotteiset (Merikanto ym., 2016.) Nuorten aikuisten iltapainotteisen rytmin yhteys työuupumukseen voi olla huolestuttavaa, sillä iltapainotteinen rytmi saattaa muotoutua jo nuoruudessa (Kuula ym., 2018).

Unen ja koulu-uupumuksen yhteyttä on tutkittu aiemmin erityisesti toisen asteen opiskelijoiden kohdalla. Lehdon, Kortesojan ja Partosen (2019) tutkiessa toisen asteen opiskelijoita koulu-uupumus oli yhteydessä uneliaisuuteen päivällä, väsymykseen ja huonoon unen laatuun. Sen sijaan sängyssä vietetty aika, viikonloppuisin viivästynyt vuorokausirytmi, tai päivittäiset nukkumiskäytännöt eivät selittäneet koulu-uupumusta (Lehto ym., 2019). Myös Gerber kollegoineen

(2015) havaitsivat toisen asteen opiskelijoiden koulu-uupumuksen liittyvän huonoon unen laatuun ja unihäiriöihin. Samankaltaisia tuloksia havaittiin jo 6. - luokkalaisten kohdalla, jolloin heikon unenlaadun havaittiin olevan yhteydessä koulu-uupumukseen sekä matalampaan kouluintoon (Maksniemi, Hietajärvi, Lonka, Marttinen & Salmela-Aro, 2018). Vaikka nuorten uniongelmien syinä voivat olla vuorokausirytmin siirtyminen myöhemmäksi ja murrosiän hormonaaliset muutokset, myös koetun stressin tiedetään vaikuttavan merkittävästi unen laatuun ja pituuteen (Urrila & Pesonen, 2012). Toisaalta unen keston tiedetään ennustavan nuoren psykologista hyvinvointia (Kalak ym., 2014).

Koulu-uupumuksen alussa koulutyön suurista vaatimuksista uupunut nuori voi kärsiä uniongelmista. Toisaalta uupumisasteinen väsymys voi olla yhteydessä univaikeuksiin (Salmela-Aro, 2008, 234–235, 239.) Onkin tarpeellista tutkia, miten peruskouluikäisten nuorten uni on yhteydessä nuorten kokemaan koulu- uupumukseen.

Nuorten koettu terveys

Terveys käsitteenä ei ole yksiselitteisesti määriteltävissä ja vaihtelee tieteenalan mukaan. Teoreettiset määrittelyt terveydelle painottavatkin käsitteen laajuutta (Blaxter, 1990, 35; Manderbacka, 1995, 17). Terveys-käsitteen määrittelyyn vaikuttaa tieteenalan lisäksi tarkasteltava näkökulma, joka voi olla esimerkiksi sosiaalinen, subjektiivinen tai lääketieteellinen (Manderbacka, 1995, 17).

Maailman terveysjärjestö WHO:n mukaan terveys määritellään täydellisen fyysisen, psyykkisen ja sosiaalisen hyvinvoinnin tilaksi (WHO, 1948). WHO:n määritelmä on saanut kuitenkin laajalti kritiikkiä, vaikka sitä voidaan osittain pitääkin hyvänä terveyden mittarina määritellessään negatiivisen terveyden sairauden puuttumisena ja positiivisen terveyden ihmisen kokonaisvaltaisen hyvinvoinnin tilana (Manderbacka, 1995, 12).

Blaxter (1989) on määritellyt terveyden mittarit kolmeen eri luokkaan tarkastelemalla huonon terveyden määritelmää. Lääketieteellisessä mallissa huono terveys käsitetään jonkin sairauden tai terveydentilan poikkeavuuden kautta. Lääketieteellinen määritelmä terveydelle korostaa sairauksien puuttumista, kun taas funktionaalinen käsitys terveydestä korostaa ihmisen toimintakykyisyyttä. Funktionaalisessa mallissa huono terveys nähdään yksilön

tai muiden määrittelemänä toimintakyvyn heikentymisenä niin, ettei ihminen kykene selviytymään arkipäiväisistä toiminnoista (Blaxter, 1989.) Bowling (1997, 1–8) on kuitenkin kritisoinut terveyden mittausta pelkästään lääketieteellisin ja funktionaalisin menetelmin toteamalla, että terveyden mittaamisessa tulisi näiden mallien ohella tarkastella myös ihmisen tuntemuksia. Kuten Blaxter (1990, 35) on todennut, ihminen voi kokea olevansa terve mahdollisesta sairaudesta tai diagnoosista huolimatta. Bowling (1997, 1–8) onkin esittänyt kritiikkiä terveyden käsitteellistämisestä ja mittaamisesta pelkästään lääketieteellisin ja funktionaalisin menetelmin ja todennut pelkästään niiden käytön kiistanalaisiksi, sillä nykyään terveyttä mitattaessa myös ihmisen kokemukset ja tunteet omasta terveydentilastaan sekä elämänlaatu pitäisi ottaa huomioon.

Kolmannessa, subjektiivisessa terveyskäsityksessä korostuu yksilön oma kokemus heikentyneestä terveydentilastaan (Blaxter, 1989; Manderbacka, 1995, 17). Subjektiivisella eli koetulla terveydellä tarkoitetaan yksilön subjektiivista arviota yleisestä terveydestä (Currie ym., 2012, 67; Manderbacka, 1995;

Lahelma, 1992, 201). Koettu terveys ennustaa kuolleisuutta ja sairastuvuutta (Idler & Benyamini, 1997; Martikainen, Aromaa, Lahelma, Heliövaara & Klaukka, 2002), terveyspalvelujen käyttöä (Breidablik ym., 2008) ja toimintakykyä (Fayers

& Sprangers, 2002). Koettua terveyttä voidaan käyttää melko luotettavana mittarina väestön terveyttä ja hyvinvointia tutkittaessa (Martikainen ym., 1999).

Myös nuorten kohdalla koettu terveys on tärkeä mittari kuolleisuudesta ja sairastuvuudesta (Breidablik ym., 2008) ja voi ennustaa aikuisiän terveyttä (Karvonen, 1998, 70). Toisaalta koettu terveys ei välttämättä edusta lääketieteellistä tilaa vaan liittyy ihmisen minäkäsitykseen omasta terveydestään (Breidablik ym., 2008). Huolimatta koetun terveyden mittarin vastaavuudesta lääketieteen mittareihin, terveyden subjektiiviset mittarit voivat kuitenkin ennustaa esimerkiksi kuolleisuutta jopa lääketieteellisiä mittareita paremmin (Manderbacka, 1995, 24–26).

Nuorten oma toimintakyky sekä fyysinen, psyykkinen ja sosiaalinen terveys vaikuttavat siihen, miten he arvioivat omaa koettua terveyttään (Vingilis ym., 2002). Vaikka nuoren fyysinen terveydentila voi ennustaa parhaiten koettua terveyttä, koettuun terveyteen vaikuttavat kuitenkin myös useat muut yksilö- ja ympäristötekijät. Arvio koetusta terveydestä nähdäänkin melko suhteellisena ja vaihtelevan iän, sukupuolen ja sosiaalisen aseman vaikutuksesta (Manderbacka,

1995, 28). Erilaiset yksilölliset, psykologiset, käyttäytymiseen ja sosiaaliseen ympäristöön liittyvät tekijät määrittävätkin nuoren arvioita omasta terveydestään (Vingilis ym., 2002.) Nuorten koettu terveys heikkenee terveyspalvelujen käytön, vammaisuuden, terveyttä heikentävän käyttäytymisen ja yleisen hyvinvoinnin heikentymisen vuoksi (Breidablik ym., 2008). Nuorten koettu terveys vaihtelee murrosiässä yksilöiden sisällä (Sokol, Ennett, Gottfredson, & Halpern 2017) ja vähenee iän myötä (Currie ym., 2012, 68). Koetun terveyden eroihin murrosiässä vaikuttavat erilaiset demografiset tekijät, kuten sosioekonomiset olosuhteet, vanhempien terveys, tulot koulutus sekä varhaislapsuuden kokemukset (Bauldry, Shanahan, Boardman, Miech, & Macmillan, 2012; Sokol ym., 2017; Wade &

Vingilis, 1999; Piko & Keresztes, 2007; Välimaa, 2000).

Peruskoulussa nuoren koulumenestyksellä on yhteyttä koettuun terveyteen, jolloin yleisesti koulussa paremmin menestyvät raportoivat paremmasta koetusta terveydestä. Toiselle asteelle siirryttäessä koetun terveyden erot liittyvät ennemminkin koulutusmuotoon, jolloin eroja havaitaan ammattikoulun ja lukiokoulutuksen välillä (Karvonen & Koivusilta, 2010.) Nuorten koetussa terveydessä on havaittu sukupuolten välisiä eroja ja useissa tutkimuksissa tytöt ovat arvioineet koetun terveytensä poikia heikommaksi (Currie ym., 2012, 68;

Vingilis ym., 2002; Wade & Vingilis, 1999). Esimerkiksi Välimaan (2000, 70–73) tutkiessa nuorten koettua terveyttä tytöt ilmoittivat poikia useammin erilaisista oireista, erityisesti väsymyksestä ja erilaisista mielialaoireista. Koetun terveyden lisäksi tytöt ilmoittivat poikia useammin myös heikommasta elämään tyytyväisyydestä (Markkanen ym., 2019). Huolimatta murrosiän monista muutoksista, nuorten koetun terveyden mittaamista voidaan pitää kuitenkin melko vakaana Breidablikin ja kollegoiden (2008) tutkiessa samoja nuoria neljän vuoden ajan.

Suomalaisnuorten koettua terveyttä voidaan pitää melko hyvänä. Vuosien 2006–2013 kouluterveyskyselyistä ilmenee, että nuoret kokivat terveytensä paremmaksi verrattuna vuosituhannen alkuun. Nuoret kuitenkin kokivat suunnilleen saman verran erilaisia oireita kuin aiemmin, erityisesti tytöt, joiden kohdalla oireita koettiin merkittävästi poikia useammin (Luopa ym., 2014, 75.) Kouluterveyskyselyjen raportin mukaan suomalaisnuorten yleisin päivittäin koettu oire on väsymys tai heikotus. Peruskoululaisista tytöistä joka viides koki väsymysoireita päivittäin, pojista noin 10% (Luopa ym., 2014, 31.) Nuorten

terveys on pohjana myöhemmälle, aikuisuuden terveydelle, minkä vuoksi nuorten koetun terveyden tarkastelua suhteessa kouluhyvinvointiin voidaan pitää tärkeänä.

Koettu terveys ja koulu-uupumus

Nuorten terveyden ja koulu-uupumuksen yhteyttä on tutkittu erityisesti lukioikäisillä nuorilla. Lukioikäisten nuorten koetun stressin on todettu korreloivan vahvasti niin terveydellisten ongelmien kuin ahdistuksen kanssa. Aiemmassa tutkimuksessa koettu terveys oli vahvasti yhteydessä stressin, masennuksen ja ahdistuksen kanssa (Wiklund, Malmgren-Olsson, Öhman, Bergström, &

Fjellman-Wiklund, 2012). Myös Ystgaardin (1997) mukaan stressioireilla ja akateemisilla ongelmilla, kuten koulupaineilla, on merkittävä vaikutus nuoren subjektiiviselle terveydelle. Toisaalta Karvonen, Vikat ja Rimpelä (2005) havaitsivat tutkimuksessaan, että hyvin koulussa menestyneet nuoret olivat erityisessä riskissä psykososiaalisille terveysongelmille. Koulu-uupumuksen yhteyttä terveyteen on tutkittu tarkastellen yhteyttä erikseen fyysisiin ja psyykkisiin oireisiin. Uupumisasteisen väsymyksen on havaittu olevan joiltain osin yhteydessä somaattisten oireiden kokemiseen, kuten päänsärkyyn tai niska- hartiaseudun oireisiin. Kyynisyyden on havaittu olevan voimakkaasti yhteydessä masennukseen ja matalaan itsearvostukseen sekä heikkoon koulumenestykseen. Myös riittämättömyyden tunteet ovat voimakkaassa yhteydessä masennukselle. Riittämättömyyden tunteiden on myös havaittu olevan yhteydessä heikkoon itsetuntoon ja elämäntyytyväisyyteen. Erittäin voimakas yhteys havaittiin riittämättömyyden tunteiden ja somaattisten oireiden, kuten päänsäryn välillä (Salmela-Aro, 2008, 239.) Sen sijaan aiempien, työikäisiin kohdistuvien tutkimusten myötä on havaittu työuupumukseen liittyvät lisääntyneet sydän- ja verisuonitautien riskit. Työuupumus voi toimia riskinä myös muille fyysisen terveyden riskeille, kuten 2-tyypin diabetekselle (Melamed, Shirom, Toker, Berliner & Shapira, 2006.) Pitkittyessään stressin oireet voivat esiintyä niin emotionaalisella tasolla (Ystgaard, 1997) kuin fyysisinä terveyshaittoina (Melamed ym., 2006).

Koulu-uupumuksen on havaittu olevan yhteydessä myös joihinkin nuoren terveystottumuksiin. Esimerkiksi Minkkisen ja kollegoiden (2019) mukaan

nuorten koulu-uupumus ja tupakointi olivat vahvasti yhteydessä toisiinsa yläkoulun 7. ja 9. luokalla, jolloin suuri koulu-uupumus 7.luokalla ennusti enemmän tupakointia 9.luokalla. Myös 7.luokan tupakointi ennusti kasvanutta koulu-uupumusta 9.luokalla (Minkkinen ym., 2019). Fyysisen terveyden riskien lisäksi koulu-uupumuksella on myös vaikutuksia nuorten mielenterveyteen ja elämäntyytyväisyyteen (Gerber ym., 2015). Koulu-uupumus voi pitkittyessään olla riskinä myös masennuksen kehittymiselle (Salmela-Aro & Tuominen-Soini, 2013). Suomalaisnuorten pitkittäistutkimuksessa havaittiin koulu-uupumuksen ennustavan myöhempiä masennusoireita. Koulu-uupumuksen ja masennuksen yhteys voi esiintyä myös kumulatiivisesti, jolloin koulu-uupumus ennustaa masennusoireita, jotka voivat myöhemmin jälleen ennustaa koulu-uupumusta.

Näin ollen koulu-uupumus ja masennus voivat kehittyä samanaikaisesti.

(Salmela-Aro, ym., 2009a). Vuosien 2006–2013 välillä noin 40% tytöistä oli kokenut erilaisia masennukseen viittaavia oireita viimeisen kuukauden aikana, mutta pojilla mielialaan liittyvät oireet olivat harvinaisempia (Luopa ym., 2014, 75.) Vuosina 2010–2011 8.-ja 9.- luokkalaisista nuorista keskivaikeaa tai vaikeaa masennusta koki 17.8% tytöistä, ja pojista 7.3% (Wargh, Konu, Kivimäki, Koivisto

& Joronen, 2015). Luvuissa havaitaan masennusoireiden sukupuolittaiset erot.

Nuorten masennus on yhteiskunnallisesti vakava ongelma ja siitä johtuvat ennenaikaiset eläkkeet ovat yleistyneet voimakkaasti viime vuosina (Salmela- Aro, 2013). Nuorten syrjäytymisen hinta on paitsi sosiaalisesti myös taloudellisesti korkea etenkin tulevaisuudessa väestörakenteen muuttuessa (Aaltonen, Kotimäki, Salonen & Tenhunen, 2020, 85). Näin ollen koulu- uupumuksen ja masennuksen ehkäisy voidaan nähdä myös nuorten syrjäytymisen ehkäisemisenä.

Sen sijaan koetun terveyden yhteyttä koulu-uupumukseen on tutkittu vasta vähän peruskoulukontekstissa. Terveyden tiedetään kuitenkin olevan yhteydessä esimerkiksi nuoren koulutusvalintoihin luoden terveyseroja jo varhain nuoruudessa (Dobewall ym., 2019). Lisäksi psykososiaalisella kouluympäristöllä, eli vertaissuhteilla, vanhemmilta saadulla tuella ja nuoren koulutustavoitteilla on merkitystä nuoren koettuun terveyteen (Markkanen ym., 2019). Markkasen ja kollegoiden (2019) tutkiessa 7–9- luokkalaisia suomalaisnuoria havaittiinkin, että nuoret, joilla oli hyvät vertaissuhteet sekä vähemmän koulusta johtuvia paineita, ilmoittivat vähemmän koettuja oireita sekä koetun terveytensä ja

elämäntyytyväisyytensä paremmaksi verrattuna niihin nuoriin, joilla oli vähemmän sosiaalisia suhteita. Toisaalta erilaiset koulupaineet liittyvät heikompaan koettuun terveyteen (Markkanen ym., 2019.) Koulu-uupumukselle onkin tyypillistä kokea riittämättömyyden tunnetta opiskelijana (Salmela-Aro &

Näätänen, 2005, 11–12).

Nuorten koetun terveyden yhteyttä koulu-uupumukseen on syytä tutkia, sillä nuoruuden terveys nähdään perustana aikuisuuden terveydelle. On myös huomattava, että tytöt ilmoittavat useammin koetun terveytensä heikoksi poikiin verrattuna. Jofferin ja kollegoiden (2016) mukaan poikiin verrattuna tytöt keskittyivät enemmän erilaisiin stressitekijöihin arvioidessaan koettua terveyttä.

16–18-vuotiaita ruotsalaisnuoria tutkittaessa koetun stressin havaittiin olevan vahvasti yhteydessä terveysvaivojen ja ahdistuksen kanssa. Itse koettu terveys korreloi vahvasti stressin, masennuksen ja ahdistuksen kanssa (Wiklund ym., 2012.) Myös kouluun liittyvät haasteet voivat liittyä heikompaan koettuun terveyteen vielä aikuisuudessa (Lavikainen ym., 2006). Toisaalta koettu terveys vaikuttaa liittyvän nuoren psykososiaaliseen toimintaan, jolloin sen tarkasteleminen suhteessa kouluhyvinvointiin on perusteltua (Page ym., 2009).

Koska koettu terveys mittaa kokemuksia, se voi heijastaa nuoren terveyden sosiaalista ulottuvuutta ja olla yhteydessä ajankohtaisiin yhteiskunnan ilmiöihin (Karvonen, 1998, 70).

2.5 Tutkimusongelma ja tutkimuskysymykset

Tutkimusongelmaa taustoittaa tutkittavan ilmiön ajankohtaisuus, sillä Kouluterveyskyselyn mukaan 9-luokkalaisten suomalaisnuorten koulu-uupumus on lisääntynyt parin viime vuoden aikana (THL, 2020a). Koulu-uupumuksella tiedetään olevan monia kielteisiä vaikutuksia liittyen nuoren terveyteen, koulumenestykseen, kouluvalintoihin ja hyvinvointiin. Kuitenkaan tutkimusta unen ja koetun terveyden yhteydestä koulu-uupumukseen peruskoulukontekstiin sijoittuen ei ole tutkittu kovinkaan merkittävästi peruskouluikäisten suomalaisnuorten keskuudessa.

Tämän tutkimuksen tavoitteena on selvittää, millä tavalla a) uni ja b) koettu terveys ovat yhteydessä 9. luokkalaisten nuorten kokemaan koulu- uupumukseen. Lisäksi tutkitaan, esiintyykö koulu- uupumuksen esiintyvyydessä

eroja sukupuolen tai nuoren sosioekonomisen aseman mukaan.

Tutkimusasetelma on esitetty kuviossa 1.

KUVIO 1. Tutkimusasetelma

Tutkimuskysymykset ja hypoteesit ovat seuraavat:

1. Miten 9.- luokkalaisten nuorten uni on yhteydessä koulu-uupumukseen?

H1: Ensimmäisenä tutkimushypoteesina on aiempien tutkimusten perusteella syytä olettaa, että koulu-uupumus on yhteydessä uneen (Lehto ym., 2019;

Gerber ym., 2015; Wolf & Rosenstock, 2017; Maksniemi ym., 2018; Salmela-Aro, 2008). Tällöin oletetaan, että pidempi yöuni ja harvemmin koetut univaikeudet liittyvät vähäisempään koulu-uupumukseen, kun taas univaikeudet ja vähäinen yöuni liittyvät suurempaan koulu-uupumukseen, sillä aiemmissa tutkimuksissa koulu-uupumus on yhdistetty väsymykseen ja ongelmiin nukkumisessa (Lehto ym., 2019; Gerber, ym., 2015; Wolf & Rosenstock, 2017; Maksniemi ym., 2018;

Salmela-Aro, 2008).

2. Miten 9.- luokkalaisten nuorten koettu terveys on yhteydessä koulu- uupumukseen?

H2: Toisena tutkimushypoteesina voidaan aiemman työuupumukseen ja koulu-uupumukseen liittyvän tutkimuskirjallisuuden (Wiklund ym., 2012;

Ystgaard 1997; Melamed ym., 2006) perusteella olettaa koetun terveyden olevan yhteydessä koulu-uupumukseen. Tällöin nuoret, jotka kokevat terveytensä heikommaksi, voivat kokea enemmän koulu-uupumusta ja toisaalta nuoret, jotka kokevat terveytensä hyväksi voivat kokea vähemmän koulu-uupumusta.

3. Miten sukupuoli on yhteydessä koulu-uupumukseen?

H3: Kolmantena tutkimushypoteesina oletetaan aiemman tutkimuksen pohjalta, että koulu-uupumuksessa esiintyy sukupuolieroja (Salmela-Aro &

Tynkkynen, 2012; Schraml ym., 2011; Salmela-Aro ym., 2008a; Salmela-Aro

& Näätänen, 2005, 18; Walburg, 2014). Tällöin oletetaan, että tytöillä esiintyy enemmän koulu-uupumusta kuin pojilla.

4. Miten sosioekonominen asema on yhteydessä koulu-uupumukseen?

H4: Neljäntenä tutkimushypoteesina oletetaan aiemman tutkimuksen pohjalta, että sosioekonominen asema saattaa olla yhteydessä koulu- uupumukseen (Luo ym., 2016; Salmela-Aro ym., 2016a). Aiempi tutkimus sosioekonomisen aseman yhteydestä koulu-uupumukseen on kuitenkin ollut ristiriitaista, sillä Suomen kontekstissa esimerkiksi Virtanen ym., (2018) ja Tuominen-Soini ja Salmela-Aro (2014) eivät havainneet koulu-uupumuksessa sosioekonomisia eroja.

3 TUTKIMUKSEN METODOLOGISET LÄHTÖKOHDAT

3.1 Tieteenfilosofiset näkemykset oman tutkimusasetelman taustalla

Kasvatustieteellinen lähestymistapa on muiden ihmistieteiden tapaan usein ymmärtävä, jolloin tutkimuskohdetta pyritään ymmärtämään ja tulkitsemaan inhimillisenä kohteena (Raatikainen, 2005). Ihmistieteiden ja luonnontieteiden suhde on kuitenkin ollut kompleksinen sisältäen kaksi eri näkökulmaa tieteenaloihin liittyen (Cohen ym., 2007, 6–10; Raatikainen, 2005). Esimerkiksi käsitykset tieteellisen tiedon objektiivisuudesta ja pyrkimyksistä siihen ovat vaihdelleet näkökulmien mukaan (Raatikainen, 2005).

Ihmistieteitä ja luonnontieteitä on verrattu toisiinsa kärjistäen luonnontieteiden pyrkivät selittämään ja ennustamaan ihmistieteiden pyrkiessä ymmärtämään ja tulkitsemaan (Raatikainen, 2005). Toisaalta on korostettu yhden saman tieteellisen menetelmän sopivuutta niin luontoon kuin ihmisiinkin tutkimuskohteena ja ajateltu ihmistieteissä olevan samat tieteellisyyden kriteerit kuin luonnontieteissä ollakseen tieteellisiä. Tämän reduktionistisen kannan mukaan kaikki ihmistieteen tieto voidaan palauttaa luonnontieteisiin. Toinen näkökulma ihmis- ja luonnontieteiden suhteesta on korostanut ihmistieteiden erilaisuutta luonnontieteisiin verrattuna, sillä ihmistieteet noudattavat ymmärtävää tai tulkitsevaa menetelmää ja sosiaalinen todellisuus nähdään muodostuvan eri ympäristöissään. Toisaalta tällöin on ajateltu, ettei ihmistieteissä voi olla mahdollisuutta objektiiviselle tiedolle. Tällöin ihmistieteiden ei nähdä esittävä kausaalisia selityksiä vaan ennemminkin tavoitteena on esittää erilaisia tulkintoja ja merkityksiä tutkittavista ilmiöistä käyttäen hermeneuttista kehää ja ymmärtäen, ettei tulkintoja kyetä tekemään täysin objektiivisesti, eli ymmärretään tutkijan ja sosiaalisen todellisuuden vaikuttavan ilmiön tulkintaan (Cohen ym., 2007, 6–10; Raatikainen, 2005.)