Hirnuva huumori, suloinen satiiri ja ulvova yhteiskuntakritiikki – Tutkielma Arto Paasilinnan huu- morista ja yhteiskuntakritiikistä
Petri Lajunen Kirjallisuus
Itä-Suomen yliopisto Filosofinen tiedekunta Humanistinen osasto 17.6.2021
Itä-Suomen yliopisto, filosofinen tiedekunta Humanistinen osasto
Kirjallisuus
Lajunen, Petri, J.: Hirnuva huumori, suloinen satiiri ja ulvova yhteiskuntakritiikki – Tutkielma Arto Paasilinnan huumorista ja yhteiskuntakritiikistä
Pro gradu-tutkielma, 83 sivua
Tutkielman ohjaaja:, professori Risto Turunen Kesäkuu 2021
Asiasanat: pikareskiromaani, karnevalismi, huumori, satiiri, veijarit, Arto Paasilinna, Jäniksen vuosi, Ulvova mylläri, tricksterit, myytit, folklore
Tässä maisterin tutkielmassa tutkin Arto Paasilinnan teoksia Jäniksen vuosi ja Ulvova mylläri. Arto Paasilinna on yksi Suomen tuotteliaimpia ja kansainvälisesti menestyneimpiä kirjailijoita.
Tästä huolimatta häntä on tutkittu verrattain vähän. Tämä tutkielma vastaa paitsi tähän tarpee- seen niin se antaa tietoa Arto Paasilinnan huumorista ja hänen yhteiskuntakritiikistään, joka pon- nistaa aina keskiaikaisesta karnevaali kulttuurista.
Tutkielmani on monitieteinen tutkimus, jossa käytän kulttuurintutkimuksellista otetta. Tutkimuk- seni selvittää, miten Arto Paasilinna hyödyntää vaellusromaanin lajitraditiota alustana komiikalle ja yhteiskuntakritiikilleen. Lisäksi se antaa aivan uutta tietoa siitä, miten Arto Paasilinna on istut- tanut vaellusromaanin ja karnevalismin tradition osaksi suomalaista kansankulttuuria. Tutkiel- massani tarkastellaan veijareiden, noiden ikiaikaisten sankarien suhdetta myyttisiin trickstereihin ja heidän edustamaansa traditioon.
Tutkielmani keskeisiä tuloksia ovat Paasilinnan romaaneista löytyvät lajitradition piirteet, jotka tukevat paitsi huumoria ja satiiria syntymistä teoksiin sekä sosiologiasta tutun elämäntavan kä- sitteen hyödyntäminen kirjallisuutta koskevassa tutkimuksessa.
University of Eastern Finland, Philosophical Faculty School of Humanities
Literature
Lajunen, Petri, J.: Hirnuva huumori, suloinen satiiri ja ulvova yhteiskuntakritiikki – Tutkielma Arto Paasilinnan huumorista ja yhteiskuntakritiikistä
Master’s Thesis, 83 pages
Supervisors: professor Risto Turunen June 2021
Keywords: picaresque novel, carnevalism, humour, satire, trickster, Arto Paasilinna, The Year of the Rabbit, The Howling Miller, myths, folklore
This thesis studies two literary works by Arto Paasilinna: Jäniksen vuosi (The Year of the Rabbit) and Ulvova mylläri (The Howling Miller). Arto Paasilinna is one of the most productive and inter- nationally successful authors in Finland –yet there has been relatively little research on his work.
This thesis responds not only to this need, but also concentrates on Arto Paasilinna’s humour and social critique, which has its roots in medieval carnival culture.
The thesis is a multidisciplinary study in which I use a cultural research approach. I aim to find out, how Arto Paasilinna utilises the tradition of travel literature as a platform for comic effect and social critique. In addition, the thesis provides new insight into how Arto Paasilinna has in- corporated travel literature and carnevalism into Finnish folklore. The thesis studies rogues, the age-old heroes, their relationship to mythical tricksters, and the tradition they represent.
The main results of the thesis are finding the features specific to the literary genre which support the emergence of both humour and satire in Paasilinna’s works. I also the utilise the concept of lifestyle familiar from sociology in literary research.
Lyhenteet
JV Jäniksen vuosi UM Ulvova mylläri
Sisältö
1 Johdanto ... 6
1.1 Tutkielman tausta ja aiempi tutkimus ... 6
1.2 Tutkimuskysymykset ... 8
2 Tutkielman aineisto ... 10
2.1 Jäniksen vuosi ... 10
2.2 Ulvova mylläri ... 11
2.3 Muu tuotanto ... 12
3 Kirjailija Arto Paasilinna ... 14
4 Teoreettis-metodologiset lähtökohdat ... 16
4.1 Keskeiset käsitteet ... 16
4.1.1 Vaellusromaani ... 16
4.1.2 Veijarit ... 19
4.1.3 Huumori ja satiiri ... 20
4.1.4 Elämäntapa ... 25
5 Analyysi teoksista Jäniksen vuosi ja Ulvova mylläri ... 31
5.1 Vaellusromaanin lajipiirteet teoksissa Jäniksen vuosi ja Ulvova mylläri - ”Mukavassakaan kylässä ei pidä iättömiin joutilaana asua.” ... 31
5.2 Huumori ja satiiri teoksissa Jäniksen vuosi ja Ulvova mylläri - ”Poikamies, jolta kuoli vaimo.” ... 40
5.3 Elämäntavan kuvaukset teoksissa Jäniksen vuosi ja Ulvova mylläri - ”Mokoma ammatti.” 56 6 Kahden hullun vaellus: yhteenveto ja reflektio ... 68
6.1 Reflektio ... 75
1 Johdanto
1.1 Tutkielman tausta ja aiempi tutkimus
Kun olin neljän vanha rakas Hugo-ukkini kuoli. Muistan hänestä tarinan, joka kuvaa häntä ja hä- nen luonnettaan melkoisen hyvin. Ajoimme tihkusateessa Savonlinnaan. Mummoni parkkipai- kalla kinastelin neljävuotiaan päättäväisyydellä äitini kanssa siitä, että tarvitseeko ulkona kumi- saappaita vai ei. Äitini voitti taistelun ja kumisaappaat pysyivät jalassani. Hugo istui polttele- massa tupakkaa porraskäytävässä, kun odotteli saapumistamme ja tahdoin päästä hänen seu- rakseen. 1980-luvulla ei vanhemmilleni tullut mieleenkään tupakan savun vaarat, mutta sen si- jaan keskustelimme vielä kertaalleen kumisaappaiden välttämättömyydestä porraskäytävässä.
Jälleen kerran äitini veti pidemmän korren keskustelussa. Mieleeni on jäänyt, kun väliovi sulkeu- duttua ukki kumartui puoleeni ja kehotti minua viemään kumisaappaat välioven ja ulko-oven vä- liin. Puolen vuoden kuluttua ukkini menehtyi keuhkosyöpään, mutta tarinat ja muistot hänestä ovat jääneet elämään. Ukkini oli humoristi ja veijari, mikä ehkä on syynä siihen, että maisterin tutkielmassani tutkin juuri veijareita ja traditiota, jossa he ovat hyvin edustettuina.
Tein kandidaatin tutkielmani Arto Paasilinnan teoksesta Jäniksen vuosi. Minulle Paasilinna on aina ollut merkityksellinen kirjailijana ja ilman häntä olisin tuskin koskaan vihkiytynyt kirjallisuu- den ja lukemisen maailmaan. Paasilinna on yksi Suomen tuotteliaimpia sekä kansainvälisesti ar- vostetuimpia kirjailijoita. Suomessa Paasilinnaan on suhtauduttu ensisijaisesti humoristina.
Ranskassa ja Italiassa häntä on pidetty jopa filosofina (Kemppainen 2012). Tässä maisterin tut- kielmassani on osia tuosta kandidaatin tutkielmastani ja jatkan aiheen parissa syventämällä ana- lyysiani teokseen Ulvova mylläri.
Kandidaatin tutkielmassani tarkastelin Jäniksen vuodessa esiintyvää huumoria ja yhteiskuntakri- tiikkiä. Tässä tutkielmassa laajennan tarkastelua Jäniksen vuoden lisäksi Paasilinnan toiseen te- okseen Ulvova mylläriin. Tutkimukseni aineistona on Paasilinnan teokset Jäniksen vuosi ja Ulvova mylläri. Paasilinnan tuotanto on laaja. Yksin kaunokirjallinen tuotanto käsittää 36 teosta. Rajaan
analyysini näihin teoksiin, koska molemmat edustavat omanlaistaan kertomustraditiota karne- vaalisen lajin sisällä. Rajauksessa olen käyttänyt hyväksi WSOY:n kokoelmateoksien rajauksia. Jä- niksen vuosi on sen mukaan vaellusromaani ja Ulvova mylläri kertoo yksinäisestä piruparasta (Kemppainen 2012: 309). Jäniksen vuosi on Paasilinnan läpimurto ja Risto Jarva on tehnyt siitä menestyselokuvan. Myös Ulvova mylläri on sovitettu valkokankaalle. Rajaan analyysini näihin kahteen teokseen myös siksi, että mielestäni ne kuvastavat parhaiten Paasilinnan laatua kirjaili- jana.
Sari Salin (2015: 4) on määrittänyt Jäniksen vuoden päähenkilö Kaarlo Vatasen veijariksi ja myös tricksteriksi. Veijareiden hän mainitsee olevan suorassa sukulaissuhteessa juuri trickstereille, jotka ovat ristiriitaisia hahmoja ja joilla on sekä konnan että sankarin viitta harteillaan. Pro gradu- tutkielmassa tarkastelen Jäniksen vuoden Vatasen lisäksi Ulvovan Myllärin Gunnar Huttusta.
Tuon analyysissani esiin millaisia veijarihahmoja he ovat ja millaisia myyttisiä ja trickstereihin lii- tettäviä piirteitä heissä esiintyy. Kandidaatin tutkielmani tuloksena havaitisin, että Jäniksen vuo- dessa huumori ja yhteiskuntakritiikki rakentuivat juuri vaellusromaanin muodon ja veijarihah- mon mukanaan tuoman huumorin kautta. Oletan, että näin voisi olla myös muissa Paasilinnan teoksissa. Mutta poiketen kandidaatin tutkielmastani, maisterin tutkielmassani tutkin Paasilinnaa enemmän satiirikkona kuin humoristina.
Vaikka Arto Paasilinna oli hyvin tuottelias kirjailija, häntä on tutkittu siihen nähden verrattain vä- hän. Jäniksen vuotta on tutkinut aiemmin vuonna 2008 Pertti Sillanpää, joka on tarkastellut Paa- silinnan luontosuhdetta (Sillanpää 2008). Tutkimusta ovat tehneet myös jo aiemmin mainittu Sari Salin (2015) sekä Anita Hartikainen ja Juha Väisänen (2016). Heidän tutkimuksensa kohdistui Jä- niksen vuoteen. Lisäksi Jani Tanskanen on tutkinut gradussaan teosta Ulvova mylläri ja siinä määrittyvää hulluutta ja toiseutta (Tanskanen 2017). Hartikainen ja Väisänen ovat tutkineet artik- kelissaan Jäniksen vuotta ja Tuomas Kyrön teosta Kerjäläinen ja jänis. He tulkitsivat Jäniksen vuo- den yhteiskuntakriittiseksi teokseksi, mutta analyysi keskittyi erityisesti Kyrön teokseen (Hartikai- nen & Väisänen 2016). Sari Salinin artikkeli keskittyi Vataseen veijarihahmona ja analyysi keskittyi siihen, miten kirja täyttää vaellusromaanin tunnuspiirteet ja millainen veijarihahmo Vatanen on.
(Salin 2015). Salinin (2015) artikkelissa tutkittiin kirjan päähenkilöä Vatasta juuri veijarina ja tricks- terinä. Hartikaisen ja Väisäsen (2016) artikkelissa taas korostettiin romaanin yhteiskunnallista asetelmaa. He näkivät teoksen juuri yhteiskuntakritiikkinä, joka esitettiin Vatasen hahmon kautta. Hartikainen ja Väisänen eivät sen sijaan asettaneet Vatasta veijarin tai tricksterin ase- maan eivätkä tutkineet sen vaikutusta huumoriin ja teoksen yhteiskuntakritiikkiin. Veijarihahmo tuo teoksiin mukaan vieraan elementin ja vastakkainasettelun yhteiskunnan ja veijarin välillä, mutta Salin ei kiinnittänyt huomiota tähän.
Veijarit asettavat aina vastakohtaisuuden jollekin. Vaellustarinat muodostavatkin oivan pohjan huumorille ja satiirille asettamalla kaksi toisistaan eroavaa elämäntapaa rinnakkain. Elämänta- van käsite tulee sosiologiasta ja sillä tarkoitetaan erityisesti arkielämän kuvausta ja miten se hah- mottuu (Allardt 1995: 87). Sosiaalisen murroksen ja elämäntavan muutoksia Aleksis Kiven ja Väi- nön Linnan teoksista on Suomessa tarkastellut muun muassa Antti Eskola (Eskola 1988: 122- 131). Paasilinnan teokset kuvaavat paitsi nykyistä myös mennyttä elämäntapaa. Tästä syystä tar- kastelen teoksissa esiintyviä aiheita osin myös folkloristiikan kautta ja sitä missä määrin kerto- muksia on paikannettavissa suomalaiseen ikiaikaiseen kertomusperinteeseen.
1.2 Tutkimuskysymykset
Tutkimuskysymyksiäni ovat: Miten Paasilinnan teokset edustavat vaellusromaanien lajia? Mil- laista huumoria ja satiiria Paasilinnan teoksissa esiintyy ja mille ne rakentuvat? Millaisia elämän- tavan kuvauksia Paasilinnan romaaneista on löydettävissä?
Näiden kysymysten lisäksi vastaan tutkielmassani: Mille Vatanen asettaa vastakohdan ja mitä teos pyrkii huumorin ja satiirin keinoin kyseenalaistamaan? Salinin (2015) artikkeli kiinnittää huo- mionsa Jäniksen vuodessa esiintyvään folkloreen ja kansanperinteeseen, josta tricskterit ponnis- tavat. Tarkastelen, miten Paasilinna käyttää hyväkseen vaellusromaanin traditiota ja miten hän hyödyntää samalla myös suomalaista mytologiaa.
H.K. Riikonen toteaa, että satiiri kohdistaa usein huomionsa henkilöihin ja heidän edustamiinsa instituutioihin. Arto Paasilinnan tuotannosta löytyy paljon esimerkkejä tästä (Riikonen 2012: 345).
Analyysillani pyrin esittämään, miten Paasilinna kuvaa elämäntapaa satiirin ja huumorin keinoin.
Samalla kiinnitän huomiota siihen, miten Paasilinna esittelee eri instituutioita ja millaista elämän- tapaa hänen sankarinsa edustavat. Satiiri edustaa kuitenkin usein päinvastaista elämää kaikessa liioittelussaan ja karnevalismissaan kuin realistinen romaani, joka on perinteisesti ollut Suo- messa paljon arvostetumpi laji kuin karnevalistisen lajin romaanit.
Meillä Suomessa lajin tutkimus on tullut kirjallisuudentutkimukseen vasta 1980-luvulla. Tähän ovat vaikuttanut suuresti Mihail Bahtin ja Alastair Fowler (Salin 2011: 5). Paasilinnan tuotannon laajempi tarkastelu karnevalistisen lajin kautta on tärkeää senkin takia, että meillä Paasilinnaa on yleisesti luonnehdittu pelkästään humoristiksi eikä häntä ole nähty niinkään osana suurempaa kirjallista traditiota. Karnevalistisen lajin elinkaari on pitkä ja Paasilinna on osa tuota kirjallista traditiota. Tässä tutkielmassa tarkastelen vaellusromaanin lajityyppiä satiirin ja yhteiskuntakritii- kin alustana. Kirjallisen tradition tunteminen antaa mahdollisuuden sekä yhteiskuntakritiikille että naurulle. Tutkimukseni on relevantti siis monestakin syystä. Paasilinnaa ja Paasilinnan tuo- tantoa yleisemmin on Suomessa tutkittu verrattain vähän. Tutkielmani antaa tietoa suomalai- sesta vaellusromaanista, suomalaisesta satiirista ja siitä, millaisia elämäntavan kuvauksia teok- sista on paikannettavissa. Paasilinnan valitsema laji on oiva pohja sekä satiirille että elämäntavan kuvaukselle. Sen takia näitä kaikkia kolmea on herkullista tarkastella suhteessa toisiinsa.
2 Tutkielman aineisto
2.1 Jäniksen vuosi
Kaksi ahdistunutta miestä istui autossa. Laskeva aurinko häiritsi heidän silmiään pölyisen tuulilasin lävitse. Oli juhannuskesä. Suomalainen kesämaisema hiekkaisella syrjätiellä lipui miesten väsyneitten silmien ohitse, kumpikaan ei kiinnittänyt huomiota illan kauneuteen. (JV, 5)
Näillä sanoilla alkaa Arto Paasilinnan teos Jäniksen vuosi. Alussa kaksi miestä istuu autossa. Toi- nen on toimittaja ja toinen kuvaaja. He ovat juuri kinastelleet siitä, ajavatko he suoraan Helsin- kiin vai jäävätkö yöksi Heinolaan. Heidän autonsa osuu tiellä loikkivaan jäniksenpoikaseen. Ku- vaaja kiroaa sitä, että tuulilasi oli mennä rikki. Toimittaja sen sijaan poistuu metsään etsimään jäniksenpoikasta, joka on loukannut törmäyksessä takajalkansa. Kuvaajan huuteluista huoli- matta toimittaja ei palaa autoon ja toimittaja kuulee kuinka auto ajaa pois. Tästä alkaa Kaarlo Va- tasen matka jäniksen kanssa halki Suomen.
Seikkailu on vaiherikas ja se alkaa jostain Hämeen metsiköistä ja päättyy siihen, kun Vatanen ja jänis ottavat riistaksi karhun itärajan toisella puolen. Vatanen heittäytyy irtolaiseksi ja pakenee kaupunkia ja sen edustamaa elämäntapaa. Irtolaisuudestaan huolimatta Vatasta kohdellaan aina hyvin, missä hän kulkeekin, ja Vatanen ajautuu erilaisiin tilanteisiin ja seikkailuihin hieman tahto- mattaan. Vatanen on taitava ja kaikkivoipa työmies, jolta onnistuu niin metsäpalon sammutus- työt kuin savottaurakkakin. Siviiliammatiltaan Vatanen taas on ollut toimittaja, joka on ollut kovin kyllästynyt työhönsä. Yhtenäistä juonta teoksessa ei ole vaan se koostuu erillisistä, toisistaan ir- rallisista luvuista, jotka jokainen muodostaa omanlaisensa seikkailun. Seikkailun päätyttyä on usein taas jatkettava matkaa ja lähdettävä tien päälle joko sen takia, että olot käyvät tukaliksi tai työt on tehty.
2.2 Ulvova mylläri
Ulvova mylläri sijoittuu Perä-Pohjolaan ja aikaan joskus sotien jälkeen. Toisin kuin Jäniksen vuo- dessa, niin siinä ei paeta maalta kaupunkiin, vaan Ulvova mylläri sijoittuu maaseudulle. Sen pää- henkilö on poikkeusyksilö nimeltään Gunnar Huttunen, joka asettuu pitämään Suukosken myl- lyä:
Olemukseltaan Gunnar Huttunen oli hoikka ja ryhdikäs. Kun hän käveli, hän otti puolitoista kertaa pitempiä askeleita kuin muut miehet. Lumessa Huttusen jäljet näyttivät siltä kuin normaalikokoinen mies olisi siitä juossut. Heti kun satoi lunta Huttunen höyläsi itselleen sukset, jotka olivat niin pitkät että ne ulottuivat tavallisen talon räystäälle asti. Huttusen hiihtämä latu oli leveä ja yleensä suora, ja koska hän oli keveä mies, hän sauvoi melkein tasatahtia. Sommanjäljistä näki heti oliko Huttu- nen ollut liikkeellä. (UM: 8)
Gunnar Huttusen fyysinen olemuskin on sellainen, että se aiheuttaa kunnioitusta muissa kyläläi- sissä. Kyläläiset ovat hyvin tyytyväisiä, kun kylälle saadaan taas oma ja toimiva mylly. Gunnar Huttusella on kuitenkin piirteitä, joita kaikki kyläläiset eivät ymmärrä. Hän muun muassa väittää edellisen myllynsä palaneen ja vaimon sen mukana. Kirkonkirjoista kuitenkin löytyy merkintä siitä, että Gunnar Huttunen on poikamies. Tällaiset ovat omiaan aiheuttamaan puheita kyläläis- ten keskuudessa, mutta varsinaista huolta kyläläisten keskuudessa aiheuttaa se, että Huttusella on varsin kummallisia ja eläimellisiä piirteitä. Hän kutsuu kylän nuoria illanviettoon luokseen ja esittää erilaisia eläimiä sekä kylän silmäätekeviä. Tätä pidetään varsin kummallisena. Lisäksi Hut- tusella on tapana myös välillä ulvoa öisin, mikä pitää muita kyläläisiä hereillä.
Tarinan edetessä Huttunen saa vihamiehiä kylästä. Nämä tahot ovat varsin institutionaalisessa asemassa kyläläisten silmissä ja heillä on arvovaltaa. Huttunen on hyvin kiivasluonteinen ja jou- tuukin välillä myös kiivaan luonteensa takia selkkauksiin kyläläisten kanssa. Huttunen lähetetään mielisairaalaan, josta hän pakenee takaisin myllylleen. Huttunen ajautuu niin epämieluisaan ase- maan, että hän joutuu pakenemaan erakoksi metsiin. Hänet saadaan lopulta juonittelun avulla kiinni ja lähetetään Ouluun hullujen huoneelle. Sinne Huttunen ei saattajineen koskaan kuiten-
kaan saavu, mutta kyläläisiä alkaa vainota koira ja susi, jotka riivaavat varsinkin Huttusen vaino- ajia. Vaikka kyläläiset pääsevät lopulta eroon Huttusesta, niin öisin he heräävät suden ulvontaan, ja lopulta hekin joutuvat toteamaan: ””Jotenki se Huttunen ulvoskeli luonnollisemmalla äänellä”
(UM,236).
2.3 Muu tuotanto
Arto Paasilinna oli varsin tuottelias kirjailija. Hänen syksyinen teoksensa oli kotimaisen jää-kiek- koliigan sarjakauden aloitukseen rinnastettavissa oleva tapahtuma kuten Pekka Tarkka kirjoitti Helsingin Sanomiin (Kemppainen 2012: 137). Yhteensä Paasilinnalta ilmestyi 34 romaania, vuo- den 1975 jälkeen yksi vuodessa vuoteen 2009 asti. Poikkeuksen teki vuosi 1978, jolloin kirjaa ei ilmestynyt.
Paasilinnan romaanit ovat vaellusromaaneja vauhdikkaita teoksia, joissa pureudutaan usein jo- honkin yhteiskunnalliseen ongelmaan. Paitsi Jäniksen vuodessa niin muissakin Paasilinnan teok- sissa toteutuu pako yhteiskunnasta. Samanlaiset aiheet ovat toteutuneet ainakin teok-sissa Hir- tettyjen kettujen metsä, Maailman paras kylä ja Hirttämättömien lurjusten yrttitar-ha. Romaa- nien sankareina Paasilinnalla on usein tavallinen suomalainen mies, joka joutuu törmäykseen yhteiskunnan kanssa. Vaeltamisen lisäksi Paasilinnalle tyypillisiä olivat tarinat, jotka kertoivat eläimen ja ihmisen läheisyydestä. Arto Paasilinna profiloitui kirjailijaksi, joiden teoksissa esiintyi- vät miehet. Poikkeuksen tähän teki teos Suloinen myrkynkeittäjä, jossa päähenkilö oli vanha rouva. Teoksessa Paasilinna puuttui suomalaisessa yhteiskunnas-sa yleistyneeseen vanhusten hyväksikäyttöön. Ritva Haavikko on luonnehtinut Paasilinnan kirjailijan laatua sekä hänen teoksi- aan seuraavasti: ”Paasilinna pystyy puhumaan aikamme kipeistä ongelmista niin että tavallinen lukija ei paiskaa kirjaa kiinni.” (Haavikko 2010: 274-278.)
Paasilinna itse on kertonut käsitelleensä kirjojensa aiheissa erilaisia teemoja. Teoksessa On-nelli- nen mies hän käsittelee kunnallista korruptiota, pasifismia ja sodanvastaisuutta edusta-vat teok- set Operaatio Finlandia, Sotahevonen ja Herranen aika. Näiden aiheiden lisäksi hän on käsitellyt
teoksissaan taloudellista ahneutta, suomalaista mytologiaa sekä suomalais-ten itsemurhia. Paa- silinnan itsensä sanoin hänen teoksistaan on leikki kaukana. (Paasilinna 2010: 295-298.)
3 Kirjailija Arto Paasilinna
”Sen verran Lapin jätkän täytyy aina osata liioitella, että siinä on kymmenen prosenttia täyttä val- hetta ja loput on sitten jotakuinkin jotakin tottakin” (Arto Paasilinna/Yle 2007: 19.00). Näin sanoo Arto Paasilinna Ylen Elävästä arkistosta löytyvässä dokumentissa. Hyberbola eli liioittelu onkin ollut yksi tietoisista tehokeinoista, joita Paasilinna on teoksissaan käyttänyt. Paasilinna kirjoittaa vakavistakin aiheista ankarasti liioitellen (Kemppainen 2012: 108).
Ritva Haavikko on kirjoittanut Arto Paasilinnan romaanien olevan vaellusromaaneja, jonka pää- henkilöt joutuvat merkillisistä tilanteista ja seikkailuista toiseen. Romaanien sankari on usein ta- vallinen suomalainen mies. Poikkeuksen tähän tekee teos Suloinen myrkynkeittäjä, jossa pää- henkilönä on nainen. Arto Paasilinna oli hyvin tuottelias kirjailija, jolta ilmestyi uusi romaani joka syksy. Pekka Tarkka Helsingin Sanomissa kirjoitti, että Arto Paasilinnan romaani on vuodenai- kaan liittyvä ilmiö, joka vertautui kotimaisen jääkiekkoliigan aloitukseen. Suomessa Arto Paasilin- nan arvo kirjailijana tunnustettiin varsin hitaasti. Sen sijaan esimerkiksi Ranskassa hänen romaa- ninsa ovat saaneet innostuneen vastaanoton niin lukijoilta kuin kriitikoiltakin. (Haavikko 2000:
273-277; Kemppainen 2012: 137.)
Arto Paasilinna on kertonut hänellä olleen yhteensä 12 ammattia. Näiden joukossa on ollut toi- miminen lentojätkänä ja renkinä. Kirjailijan uran kannalta Paasilinnalle merkityksellisintä on ollut hänen lehtimiestaustansa. Journalisti oppii kirjoittamaan nopeasti ja iskevästi (Paasilinna 2012:
288-291). Paasilinna oli kirjailijanakin harvinaisen tuottelias ja hänen lauserakenteensa olivat sel- keitä ja tarkkoja.
Paasilinnaa itseään sekä harmitti että mairitteli se, että häntä kutsuttiin humoristiksi. Siitä huoli- matta hänen teoksissaan on hyvin synkkiäkin teemoja, joita käsitellään huumorin keinoin. Jänik- sen vuoden synnystä hän sanoo, että se syntyi, koska hän oli kyllästynyt kulutusyhteiskuntaan ja sen mukanaan tuomaan turhanpäiväiseen elämäntapaan. Teoksen perusteemana on se, kuinka herkkä ihminen ei jaksa enää edistää yhteiskunnan sairastumista ja saastumista. Teoksessa Ul-
vova mylläri Paasilinna sanoo kiinnittäneensä huomiota yhteiskunnalliseen syrjintään, ahneu- teen ja omien etujen tavoitteluun. Siinä yhteisöään lahjakkaammasta ihmisestä tehdään mielisai- ras ja rikollinen. Hän nimittää teosta älykkään hulluuden kuvaukseksi. Ulvovan myllärin maise- mat muistuttavat Tervolaa ja siellä oli 1950-luvulla omaperäinen mylläri. (Paasilinna 2000: 294- 297; Kemppainen 2012: 131.)
H.K. Riikonen (2012: 330) on tuonut esille Arto Paasilinnan kyvykkyyden sekä huumoriin että sa- tiiriin. Suhteessa veljensä Erno Paasilinnaa vertautuu Arto Paasilinna puhtaasti humoristiksi, mutta hänet on yhdistettävissä myös satiirin traditioon. Satiirikon lailla Paasilinnaa on ivannut sekä instituutioita että niitä edustavia ammatteja. Riikonen epäilee Paasilinnan suosion syyksi hänen huumoriaan, mutta Paasilinnan tuotannossa on myös laaja ja monipuolinen satiirinen ote (mts: 344-355). Tästä syystä Arto Paasilinnaa voi surutta kutsua humoristiseksi satiirikoksi.
4 Teoreettis-metodologiset lähtökohdat
4.1 Keskeiset käsitteet
Tutkielman ote on kulttuurintutkimuksellinen. Hyödynnän tutkimuksessani sekä kulttuurintutki- muksellista lähestymistapaa että sosiologiaa. Tutkielmani on monitieteinen. Tutkielman keskeisiä käsitteitä ovat vaellusromaani lajina, veijarihahmot, huumori ja sen keinot ja elämäntapa.
4.1.1 Vaellusromaani
Mattiesko Hytönen kirjoitti Helsingin Sanomissa, että Jäniksen vuosi on hyvä pikareskiro- maani. ”Jäniksen vuodessa Paasilinnan ote on läpeensä suomalaiskansallinen ja siksikin hän on onnistunut. Paasilinna tuntee Suomen ja suomalaisen ihmisluonteen – miesluon- non.” (Kemppainen 2012: 101)
Valtaapitäviä on pilkattu aina. Koomiikka onkin nähty yhtenä merkittävänä keinona vallalla ole- van järjestyksen kyseenalaistamiseksi. Mihal Bahtinin merkittävä teos Francois Rabelais – kes- kiajan ja renesanssin nauru esittää ajatuksen groteskista naurusta. Keskiaika näyttäytyy usein hyvin synkkänä ja pimeänä aikakautena ihmiskunnan historiassa. Se ei kuitenkaan ole sitä, sillä kirkollisten juhlien lisäksi erilaiset karnevalistiset juhlat rytmittivät keskiajalla elävien ihmisten elämää. Nämä juhlat olivat vastakohta kirkon asettamalle normaalille yhteiskunnalle (Bahtin 2002: 7–8). Olli Alho teoksessaan Hulluuden puolustus näki karnevalistisen naurun pyrkimyksenä kääntää maailmassa vallitseva järjestys päälaelleen ja juhlia näin ollen syntynyttä päälaellaan olevaa maailman tilaa. Alho erottaa kaksi traditionaalista naurun tutkimusperinnettä toisistaan.
Ensimmäinen on konservatiivinen naurun perinne, joka näkee karnevalistisen naurun aitona yri- tyksenä kumota vallalla oleva maailmanjärjestys. Toinen perinne on juuri Rabellais’n edustama perinne, jonka mukaan karnevalistisen naurun tehtävä on saattaa valtaapitävät naurunalaiseksi, mutta ei niinkään kumota maailmanjärjestystä (Alho 1988: 95–96).
Karnevalistisen naurun tehtävä oli ja on edelleen kyseenalaistaa yhteiskunta ja sen järjestys het- keksi. Karnevalistinen nauru kyseenalaistaa samalla yhteiskunnan mukanaan kantamat arvot, normit ja roolit. On kyse sitten konservatiivisesta tai Rabelais’n edustamasta perinteestä niin
huumori ja nauru suuntautuu juuri aiemmin mainittuihin yhteiskunnan arvoihin, normeihin ja rooleihin. Nauru kääntää tilanteen niin, että valtaapitäville nauretaan. He ovat hetken naurun ja pilkan kohde.
Salin (2015: 8) on määritellyt Arto Paasilinnan teoksen Jäniksen vuosi pikareskiksi eli vaellusro- maaniksi. Arto Paasilinna on itse yhtynyt tähän määritelmään ja myöntänyt kirjoittaneensa pika- reskiromaaneja (YLE). Vaellusromaanilla on pitkä perinne varsinkin Ranskassa sekä Espanjassa.
Claudio Guillen ajoittaa vaellusromaanin synnyn 1500-luvulle. Ensimmäisiä tradition maineik- kaita edustajia oli Don Quijote (Guillen 1971: 72). Vaellus- eli pikareskiromaanin nimi juontuu sa- nasta pícaro, joka tarkoittaa veijaria. Tästä on saanut nimensä kokonainen lajityyppi: género pi- caresco tai novela pícaresca. Vaellusromaani nauroi romantiikan ajan romaanihenkilöille, jotka esiintyivät ritariromaaneissa. Päähenkilöt olivat tyypillisesti hyvinkin romantisoituja sankarihah- moja. Vaellusromaaneissa seikkailee aina pikaro eli veijari. Vaellusromaaneiden määrittämisessä on kahta koulukuntaa. Toinen on niin sanottu suljettu näkemys, joka laskee pikareskin historial- liseksi periodiksi, ei niinkään lajiksi. Toinen koulukunta näkee pikareskin narratiivisena raken- teena, joka universaali kerronnan tyyppi. Vaellusromaani jatkaa narrien kulttuurista jatkumoa.
Salin määrittelee siis Vatasen pikaroksi eli suomalaisittain veijariksi. Vaellusromaaneille on tyypil- listä se, että sankari on tien päällä ja veijareille ei ole tietynlaista stereotypiaa vaan Salinin mu- kaan veijareita on monenlaisia (Salin 2008: 83–85). Vaellusromaanit edustavat karnevalistisen naurun perinnettä. Ne edustavat karnevalisoituneen kirjallisuuden lajia (Salin 2011: 5).
Bahtin liittää vaellusromaaneihin olennaisena osana kuuluvan tien kronotoopin käsitteen. Hänen mukaansa vaellusromaani on suoraa sukua seikkailu- ja taparomaaneille ja rinnastaa ne Antiikin romaanityyppeihin. Antiikin seikkailu- ja taparomaaneissa sekä veijariromaaneissa toteutuu tien kronotooppi, kuten kansansaduissakin. Tien valinta rinnastuu elämäntaipaleen valintaan ja kan- sanrunoudessa tien valinta on elämäntaipaleen käännekohtia. Hänkin toteaa, että samalla kun sankari seuraa tietä, hän pääsee hyvin seuraamaan myös jokapäiväistä elämää. Toisinaan veijari ryntää tilanteisiin vieraana voimana tai sattuu yhteentörmäys. Hänen mukaansa sankari kokee seuraavan tapahtumaketjun: syy – rangaistus – sovitus – autuus (Bahtin 1979: 271, 284). Risto Tu- runen on pitänyt matkaa metaforana. Hänen mukaansa vaellusromaaneissa matka on motiivi.
Turunen on tutkinut Lassilan, Meren sekä Lehtosen tuotantoa ja niiden traditiota. Muiriin viitaten
hän kirjoittaa vaellusromaaneissa motiivina olevan matkan yhteiskunnallisten kerrostumien lä- vitse (Turunen 1992: 111).
Suomalaisen vaellusromaanin perinne on pitkä. Se alkaa jo ehkä hieman yllättäen Aleksis Kiven Seitsemästä veljeksestä, jossa on episodimainen rakenne ja se täyttää muutenkin lajityypilliset piirteet. Vaellusromaaneille on tyypillistä, että päähenkilö on orpo ja että lopussa päähenkilö te- kee parannuksen. Seitsemän veljeksen tapauksessa orpoja on peräti seitsemän. Tämä on kirjaili- jalta omaperäinen ratkaisu, mutta veijareina veljekset ovat hyvin perinteisiä. He ovat lainsuojat- tomia ja irrallisia. (Salin 2011: 15.)
Guillen sekä Bahtin ovat tuoneet esille sen, että vaellusromaaneille on tyypillistä, että niiden ra- kenne on episodimainen. Episodimaisuudella tarkoitetaan tässä tapauksessa sitä, että jokainen luku rakentaa oman kokonaisuuden eikä luvut tai seikkailut ole välttämättä kiinteästi yhteydessä toisiinsa. Alkuasetelemassa on yleensä nuori poika, alun perin orpo, jonka kasvutarinaa lukija seuraa. Vaellusromaanissa täyttyy usein myös se, että päähenkilö kärsii yksinäisyydestä, kuten käy Daniel Defoen Robinson Crusoessa. Vaellusomaaneille on tyypillistä, että sankari on ristirii- dassa hänen ja yhteisön välillä. Guillen ei halua kuitenkaan määritellä liian tarkasti vaellusro- maanin rakennetta vaan tunnustaa, että vaellusromaani voi kuulua vaellusromaanin lajiin ilman, että siinä toteutuvat kaikki lajin piirteet (Guillen 1971: 84-85; Bahtin 1979: 225). Espanjalaiset tut- kijat, jotka ovat olleet myös tarkkoja vaellusromaanin historiallisesta ajanjaksosta ovat painotta- neet, että kerronta on myös minämuotoista eli kerronnan tulee olla homodiegeettistä (Guillen 1971: 81). Toisaalta poikkeuksen tähän tekee esimerkiksi Cervantesin Don Quijote, joka luokitel- laan vaellusromaaniksi. Tästä syystä tässä tutkielmassa kiinnitän huomioni tuohon Guillenin määritelmään, jossa vaellusromaanilla voi olla monenlaisia piirteitä ja kaikkien piirteiden ei tar- vitse täyttyä, jotta kertomus luokitellaan vaellusromaaniksi. Salinin ja Guillenin (2011: 15) mu- kaan kuuluakseen tiettyyn lajiin teoksen ei tarvitse kuitenkaan täyttää kaikkia lajin piirteitä kuulu- akseen siihen. Nojaan tutkielmassani tähän tulkintaan.
Ylläolevaan Guillenin määritelmään viitaten on aineistoni rajaus perusteltu. Jäniksen vuosi on pe- rinteinen vaellusromaani, jossa ollaan konkreettisesti tien päällä tai matkalla jonnekin suurin osa teoksesta. Saliniin (2015: 9) viitaten on teos malliesimerkki vaellusromaanien sarjamaisuudesta, jossa jokainen luku muodostaa oman tarinansa. Ulvovassa myllärissä esiintyy taas Fallstaffin kal- tainen yksinäinen piruparka, joka pyrkii olemaan osa yhteiskuntaa siinä kuitenkin onnistumatta.
4.1.2 Veijarit
Veijareiden perinne on pitkä. Se alkaa muinaisista mytologioista trickstereinä ja päättyy länsimai- sessa kirjallisuudessa narrin ja ilveilijän kautta veijarin rooliin. Olli Alho on käyttänyt tricksteristä myös käsitettä veijari (Alho 1988: 38). Trickster on ristiriitainen jumalhahmo, joka ei ole puhtaasti hyvä eikä paha. Trickster on samaa sukua narrien ja ilveilijöiden kanssa Tricksterit ja ilveilijät kääntävät maailmamme ylösalaisin ja kyseenalaistavat ajattelumme. He ovat samaan aikaan sankareita sekä konnia (Salin 2008: 43). Tricksterien perinne elää yhä tänäkin päivänä vahvana Pohjois-Amerikan intiaanien keskuudessa (Wikström 2004: 279). Myös Antiikin Kreikassa oli omat tricksterinsä kuten jumalten sanansaattajana toiminut Hermes. Hänen elämäntapansa oli liikku- vainen ja Hermes tunnettin primitiivisyydestään ja mytologiassa hänen roolinsa olivat moninai- set (Salin 2008: 44).
Guillenin mukaan vaellusromaanien sankareille, veijareille, on kolme tunnusomaista tyyppiä.
Vaellusromaanien sankarit ovat vaeltajat, narrit ja tyhjäntoimittajat tai vähäosaiset. Vaeltajista hän esittelee esimerkkinä Odysseian, narrien rooli oli merkittävä renessanssin aikakaudella ja vähäosaisista hän nostaa esille Falstaffin hahmon. Vähäosaiselle sankarille tyypillisintä on, että hän selviää tilanteista huumorinsa avulla. Näitä samanlaisia sankareita on maailmankirjallisuus pullollaan jo ennen varsinaisen vaellusromaanin syntyä. Hänen mukaansa veijareita ei voi kui- tenkaan lukea itsenäisiksi sankareiksi. Veijariromaaneille on tyypillistä irralliset tapahtumat tai tapahtumien ketju. Veijarit ajautuvat usein ristiriitaan ympäröivän yhteiskunnan kanssa. Tapah- tumat ja ympäröivä maailma ovat yhtä lailla pääosassa kuin veijarikin. (Guillen 1971: 75-77.) Salin (2008: 139) kiinnittää huomionsa siihen, että veijarit ovat olleet osa kirjallisuutta jo kauan.
Renessanssin aikakauden raikuva nauru on muuttanut muotoaan. Nykyajan sankari on hieman nukkavieru, katkeroitunut ja sivistynyt. Hän on tavallinen ihminen, joka tietää olevansa ulkopuoli- nen (mts: 139-140). Nauru on Bahtinin mukaan redusoitunut, vaimentunut. (Bahtin 1991: 239).
Michael Andre Bernsteinin on tuonut veijarin hahmossa esiin tämän modernin ja postmodernin puolen. Hänen mukaansa hylkiösankari on sivistynyt. Se, että sankari on sivistynyt ja intellektuelli tekee hänestä hylkiösankarin (Bernstein 1992: 90; Salin 2008: 140, 143). Se, että sankarin on va- linnoistaan tietoinen tekee hänestä hylkiön.
Veijarit luovat ja tuovat teoksiin mukaan vieraan elementin. Vieraan elementin käsite liittyy alun perin Mihail Bahtinin dialogisuuteen (Bahtin 1991: 95-97). Tässä tutkielmassa käytän vierasta ele- menttiä ikään kuin normin vastaisuutena. Dialogisuus on ikään kuin kategorisointia meidän ar- voihimme ja normeihimme ja muun maailman ja ympäristön arvoihin ja normeihin. Veijarit usein edustavat näitä yhteiskunnallinen epätyypillisiä arvoja ja normeja. Bahtinille vieras tarkoittaa esi- merkiksi tekstissä ilmenevää kiroilua, joka poikkeaa muusta tekstistä. Minun tutkielmassani vie- ras elementti toimii vieraana arvona tai käyttäytymisenä muulle maailmalle ja ympäristölle.
4.1.3 Huumori ja satiiri
Tapahtuminen asioiden tai ihmisten tai kaikkien niiden taitava yhteen-törmäyttäminen on minulle huumorin eräs tunnusmerkki. Sinänsä pui-sevat, harmaat, ikävät jopa murheelli- set elementit saavat tällaisessa yhteydessä uuden merkityksen. Ne vaikuttavat toisiinsa, ne muuttu-vat, ne toimivat kuin kemiallisen prosessin ainesosat. (Kemppainen 2012: 139.)
Sari Kivistö (2010) määrittää satiirin olevan satiirikon leikkiä ilman sen suurempaa tavoitetta muuttaa maailmaa. Satiirin erottaa muista kritiikin muodoista se, että se on hauskaa ja sijoittuu fiktiiviseen maailmaan. Satiiri ja huumori menevät usein sekaisin, koska molemmat naurattavat, mutta erona on nähty se, että satiiri ei pyri pelkästään naurattamaan kuten huumori. Satiirin ke- peän pinnan alla on vakavammat aiheet. Yksi perinteinen laji, jossa satiiria esiintyy on pikareski eli vaellusromaani. (Kivistö 2010: 15-16; Pankakoski 2010: 241). Voi siis sanoa, että satiiria ei ole ilman huumoria, mutta huumoria voi olla ilman satiiria. Tällä tarkoitan sitä, että satiiri käyttää huumoria tehokeinonaan. Huumoriksi usein luemme sen, mikä meitä naurattaa, vaikka tieteen kielellä tulisi puhua komiikasta. Aarne Kinnunen on pyrkinyt määrittelemään, mitä komiikka ja huumori ovat. Kinnusen mukaan huumori on valikoitunut asenne. Hänen mukaansa huumoria ei ole ilman komiikkaa eikä komiikkaa ilman huumoria (Kinnunen 1994: 249). Timo Pankakosken mukaan huumori on asenne, jolla ei ole ilkeää tai ivallista sävyä. Hänen mukaansa huumori on enemmän tapa tarkastella maailmaa ja komiikka korostaa tarkasteltavan kohteen ominaisuuksia (Pankakoski 2010: 236).
Seppo Knuuttila niin ikään pitää huumorin määrittämistä vaikeana. Hänen mukaansa se on kyt- köksissä kulttuurien asenne- ja ilmaisuarsenaaleihin. Knuuttila viittaa muun muassa edellä mai- nittuun Kinnuseen, mutta tuo esille myös Olli Alhon kulttuurihistoriallisen näkökulman sekä Marja Ylösen suomalaisia pilapiirroksia tutkineen väitöksen. Knuuttilan mukaan huumori on aina sidottu kontekstiinsa (Knuuttila 2015: 7-8). Edellä mainittuihin viitaten en näekään syytä määri- tellä tarkasti Paasilinnan huumoria tiettyyn skaalaan tai luokkaan. Arto Paasilinna on humoristi- nen satiirikko tai satiirinen humoristi. Satiiri ja huumori eivät ole kumpikaan hänelle vieraita. Sen sijaan tuon analyysissani esille hänen teostensa komiikan ja osoitan, mihin nauru suuntautuu ja mistä se rakentuu. Vaikka en pyri komiikan lajin tarkkaan määrittelyyn, käytän analyysissani hy- väksi joitakin komiikan teorioita.
Ajatuksena se, että huumoria pitäisi tutkia kuulostaa, itsestään huvittavalta. Tiede ei kuitenkaan ole jäänyt saamattomaksi, vaan huumoria on tutkittu niin filosofiassa, neurologiassa, psykologi- assa, sosiologiassa, kielitieteessä kuin antropologiassakin (Laakso 2014: 27). Tieteellisissä teks- teissä huumorille on kuitenkin tehty erilaisia määritelmiä. Huumori sana juontuu latinan humor- sanasta. Sana viittasi nesteeseen, ja jos ihmisen nesteet olivat kunnossa, hänellä oli hyvä huu- mori. Valistuksen aikakaudella 1700-luvulla huumoriin liitettiin huvittuneisuus, mutta huumori alkoi saada erilaisia jaotteluja. 1800-luvulla huumori liitettiin jopa hyveellisiin arvoihin (Hietalahti 2019: 25–26). Huumori ja nauru liitetään usein yhteen, mutta jako ei ole selkeä. Koska huumoria voi olla ilman naurua ja naurua ilman huumoria. Seuraavassa teen pienen katsauksen huumo- rista sekä satiirista ja niiden tutkimuksesta.
Esteettiseltä ja filosofiselta kantilta huumoria on tutkittu jo Platonin ajoista lähtien. Platonin mu- kaan jumalia ei sopinut kuvata kovaäänisesti nauraen eikä Valtion vartijoidenkaan tullut olla herkkiä nauramaan. Naurun hän yhdistää pahansuopien nautintojen joukkoon. Aristoteleen mu- kaan nauru liittyy rumuuteen. Komediassa hänen mukaansa kiinnitetään huomio ihmisen ru- muuteen eli vikoihin. Homeros jäljitteli ihmisen naurettavuutta eikä sepittänyt piloja ja kaskuja.
Aristoteleen näkemys naurusta poikkeaa paljon Platonin ajattelusta. Aristoteles korostaa mieli-
hyvän kohtuullisuuden merkitystä, mutta hän liitti nauruun vapauttavan vaikutuksen. Hänen mu- kaansa nauru ja komiikka syntyvät ristiriidasta, siitä, että syntyy äkillinen näkökulman vaihdos.
(Knuuttila 1992: 87-89.)
Rene Descartes on johtanut tästä ajattelusta oman tulkintansa, jossa iva nousee keskeiseen ase- maan ja hän näkee naurun hyvin ristiriitaisena. Ivan hän yhdistää vihaan, joka syntyy ilosta, kun näemme vikoja toisissa. Naurun merkityksen ja roolin hän näkee rangaistusvälineenä, jonka avulla ohjataan kohti oikeaa ja sopivaa. Thomas Hobbes mukaan ilo syntyy muiden kustannuk- sella ja hänen mukaansa nauru syntyy siitä, kun vertaa itseään johonkin puutteelliseen tai epä- onnistuneeseen (mts, 89-90). Ylipäätään esteettisen taidefilosofian piirissä on ollut haasteellista hyväksyä sitä, että huumorin kentällä on olemassa matalamielistä silmänvilkutusta. Suuren huu- morintajun kehittymisen on nähty olevan pitkän ajan prosessi, joka on mahdollista vasta van- hemmalla iällä. 1980-luvulla kulttuurifilosofit nostivat ylevyyden tunteen jälleen jalustalle. Hei- dän mukaansa huumori syntyy voimakkaiden ristiriitojen avulla (mts, 91-92).
Yrityksistä huolimatta huumorin piirissä ei ole saatu luotua yhtä pätevää yleisteoriaa. Kirjallisuus- tutkimuksen piirissä huumoria on tutkittu juuri ylemmyysteorian lähtökohdista käsin. Folkloris- tiikka on tutkinut huumoria perinnelajianalyyttisten käsitteiden avulla. Antropologiassa huumori viittaa sosiaalisiin funktioihin, psykologiassa psyykkisiin ja historiatieteessä piirissä vallalla on ol- lut mentaliteettitutkimus. Erilaiset lähtökohdat ja käsitteet ovat asettaneet omat vaikeutensa myös sen määrittämiselle, mitä huumori on. (mts: 92-93.)
Henri Bergson on yhteiskuntafilosofi, joka pyrki määrittämään sitä, mille nauramme ja mitä ko- miikka on. Henri Bergson jaotteli, että komiikka muodostuu kolmella erilaisella keinolla. Ko- miikka on hänen mukaansa inhimillistä ja nauru kohdistuu aina johonkin inhimilliseen. Toinen on tunteettomuus ja tällä hän viittaa siihen, että komiikan aistijan tulee olla tarpeeksi levollinen, jotta hän voisi nauraa ja olisi valmis vastaanottamaan huumorin. Lisäksi Bergsonin mukaan ko- miikka ja nauru on aina älyjen yhteyttä. Se tarvitsee samanlaisen alustan kasvaakseen (Bergson 2000: 8–11). Bergsonin luokittelusta voidaan siirtyä hienovaraisempaan luokitteluun, nimittäin erilaisiin huumorin lajeihin. Komiikan alagenrejä ovat muiden muassa huumori, satiiri, ironia ja
parodia. Paasilinnaan on usein liitetty satiiri sekä hyperbola eli liioittelu retorisena keinona. Satii- rilla viitataan ivalliseen jopa kohdettaan pilkkaavaan asenteeseen, jolla pyritään tuomaan esille yhteiskunnassa olevia epäkohtia. (Kivistö 2012: 12). Kuten olen edellä maininnut, satiiri on veijari- romaaneille ominaista ja oivallinen alusta sille. Veijarit luovat samalla laajan kuvan yhteiskun- nasta ja sen erilaisista sosiaalisista luokista. Vaellusromaanin lajityyppi oikein kutsuu kertojansa ja lukijansa avoimeksi satiirille esitellessään erilaisia kaupunkeja, maita, ammatteja ja eri sosiaali- sista asemista tulevia henkilöitä (Guillen 1971: 83).
Satiiri on yksi komiikan alalajeista. Satiirilla on vuosituhansien perinteet (Koivukoski 2019: 26).
Komiikka on kulkenut ihmisen mukana koko ihmiskunnan historian ajan. Aristoteleen mukaan juuri huumori on se seikka, joka erottaa ihmiset eläimistä. Koominen voi olla satiirista, ironista tai pilkantekoa. Bergsonin mukaan huumori on yhteiskunnan väline, jolla se nauraa normista poikkeamiselle (Cameron 1993: 5). Satiiri on komiikan muodoista se, joka on kaikista kantaaotta- vin. Kirjallisuushistorian tutkijalle satiiri on paljastanut kirjan kirjoittamisen aikaan vallalla olleita poliittisia ja kulttuurisia virtauksia (Kivistö 2012: 14). Tässä tutkielmassani tarkastelen sekä huu- moria että satiiria, koska molemmat ovat yhdistetty Paasilinnaan. Paasilinnan yhteiskuntakritiikki on jäänyt usein hänen huumorinsa varjoon.
Suomalaisten pessimismi ja oman arvon vähättely ovat näkyneet vahvasti suomalaisten suhtau- tumisessa satiiriin (Kivistö 2012: 12-13). Vähättelyyn ei kuitenkaan ole syytä, sillä suomalaisen sa- tiirin historia on yllättävänkin pitkä. Se ulottuu aina 1600-luvun Viipuriin asti, jossa pilkan koh- teena olivat saksalainen kauppiasluokka (Riikonen 2012: 30-31). Arto Paasilinna kuuluu satiirin historiamme toiseksi viimeiseen kauteen, joka ulottuu 1950-luvulta 2000-luvulle. Hän ei ole puh- taasti satiirikko, mutta toisaalta ei puhdas humoristikaan. Hänen tuotannossaan on Veikko Huo- visen tavoin viitteitä niin huumorista kuin satiiristakin (Riikonen 2012: 330).
Huumorista satiirin erottaa se, että kun huumori tai komedia pyrkivät hauskuuttamaan, on satii- rin tehtävien kirjo moninaisempi. Satiiri on naurun asein esitettyä kritiikkiä jotakin henkilöä tai asiaa kohtaan. Satiirikot hyödyntävät huumorin eri tyylejä kuten parodiaa ja ironiaa esityksis- sään. Satiiri asettuu usein yhteiskunnan tapahtumien taitekohtiin, jossa politiikka ja kulttuuri
ovat muutoksessa. Suomessa tällainen selkeästi tunnistettava ajanjakso on ollut 1900-luvun si- sällissota, jolloin esiintyi kyllästymistä luontolyyrikoihin ja idealistisiin kuvastoihin. Paradoksaali- sesti on usein ajateltu, että satiiri, joka on subjektiivista, liioittelevaa ja aggressiivista, antaa pa- remman kuvan todellisuudesta kuin muut esitystavat. Satiirin kritiikin kohteena ovat olleet usein vallanpitäjät, poliitikot, papit, virkamiehet ja kulttuuriväkikin. (Kivistö 2012: 12-16.)
Reijo Virtanen on nostanut esille Paasilinnan yhteyden menippolaiseen satiirin perinteeseen (Vir- tanen 2012: 22-24). Menippolainen satiiri on saanut nimensä Menippos Gadaralaiselta. Termi tuli käyttöön vasta kaksisataa vuotta hänen jälkeensä eläneeltä Varrolta, joka käytti sitä 100-luvulla ennen ajanlaskumme alkua. Genrellä on pitkät perinteet ja Bahtinin mukaan sen kehitys ei ole loppunut vielä tänäkään päivänä. Hän näkee sen karnevaalimaailmankuvan pääedustajista (Bah- tin 1991: 166-167). Bahtinin mukaan menippolainen satiiri antaa suuren painon nauruelemen- tille ja karnevalismille (Bahtin 1991: 168, 194). Hän tuo esille menippolaisen satiirin fantastisen luonteen, jossa saatetaan osaltaan irrottautua arkitodellisuudesta. Menippolainen satiiri perus- tuu vastakohtaisuuksille sekä se leikittelee vakavilla aiheilla kuten uskonnolla. Menippolaisella satiirilla on Bahtinin mukaan karnevalisoitunut käsitys maailmasta (mts: 194-196). Nämä ovat kaikki piirteitä, jotka ovat yhdistetty myös Paasilinnaan aiemmin. Pyrin analyysissäni osoittamaan näitä piirteitä.
Satiirin yksi retorisista tehokeinoista on liioittelu (Kivistö 2012: 15). Arto Paasilinna itse on tuonut esille, että hän käyttää liioittelua teoksissaan paljon hyväkseen (Kemppainen 2012: 136). Hyber- bola on, kuten Paasilinna toteaa, liioittelua, jolla pyritään korostamaan tekstin keskeistä ajatusta.
Ilmaus, jossa taivastellaan, että toista ei ole nähty sataan vuoteen on arkikielessä käytettyä liioit- telua eli hyperbolaa (Cross 2011: 55–56). Paasilinna on tuonut huumoristaan esiin myös sen, että hän tuo kaksi yhteensopimatonta asiaa yhteen (Kemppainen 2012: 139). Tämä liittyy keskeisesti toiseen huumorin teoriaan, joka on inkongruenssiteoria. Sillä on yhteys menippolaiseen satiiriin.
Se on menippolaisen satiirin keskeisiä tehokeinoja. Inkongruenssilla tarkoitetaan tilannetta, jossa kaksi yhteensopimatonta asiaa muodostavat tilanteeseen komiikkaa, kun ne liitetään yh- teen. Inkongruenssiteoria onkin tänä päivänä yksi yleisimmistä huumoriin liitetyistä teorioista.
Inkongruenssi on sitä, että asiat tapahtuvat päinvastoin kuin olemme tottuneet tai kaksi toisiinsa
sopimatonta asiaa esiintyvät yhdessä. Huumorissa tämä inkongruenssin kohdalla tarkoittaa sitä, että asiat kyseenalaistavat aiemmin oppimaamme ja kokemaamme (Bahtin 1991: 172-173;
Laakso 2014: 30; Morreal 2009: 10–13).
Tutkimuksessani tärkeämpi arvo kuin se, miten tai mihin teoriaan Paasilinnan huumoria voi osoittaa, on se, miten ja mille se rakentuu. Huumori ja satiiri ovat aina ajankuva maailmastaan ja kulttuuristaan. (Kivistö 2012: 14-15; Knuuttila 2015:12) Tätä tärkeää huomiota tarkastelen analyy- sissani.
4.1.4 Elämäntapa
Ryhdyin kirjoittamaan romaania, joka kertoi yhteiskuntaan kyllästyneestä miehestä, toi- mittajasta. Kyseessä oli sama tilanne kuin minulla itselläni: olin loppuun asti väsynyt toi- mittaja, tulevaisuuden näkymät kaupungeissa näyttivät masentavilta. Yleensäkin tulevai- suus vaikutti uhkaavalta, yhteiskunnallinen elämä näytti riistäytyvän käsistä. Tarkoitin Jä- niksen vuoden hätähuudoksi, oirehtivan ihmisen vapauden-himon ylistyslauluksi. Kirjoitin kirjan vetreään tyyliin, rakensin siihen vaellusromaanin juonen, ja niin kävi, että sitä pidet- tiin humoristisena kirjana. Olin ihmeissäni: näinkö tässä kävikin. Kirjan sanomaa sinällään ei juuri käsitelty, aina sitä ei edes huomattu. Tarkoittamani ankarat kehysrakennelmat jäi- vät kevyemmän kerronnan jalkoihin ja alle. (Kemppainen 2012: 138.)
Tutkielmassani analysoin Arto Paasilinnan, miten teokset täyttävät vaellusromaanin tyypilliset piirteet, millä keinoin Arto Paasilinna huumorin ja satiirinsa rakentaa ja millaista elämäntapaa hän kuvaa. Voisi kuvitella, että huumorin ja elämäntavan käsitteet ovat kaukana toisistaan, mutta näin ei suinkaan ole. Elämäntapa pyrkii kuvaamaan arkielämää, miten se hahmottuu kokonai- suudeksi ja miten se liittyy yhteiskuntaan ja sen muutokseen (Allardt 1995: 87). Seppo Knuuttila on väitöskirjatutkimuksessaan Kansanhuumorin mieli tutkinut huumorin ja maailmankuvan yh- teyttä toisiinsa. Maailmankuva ja elämäntapa ovat lähikäsitteitä toisilleen, kuten Knuuttila toteaa.
Maailmankuva on Penttilää lainaten: ”se tiedoston kokonaisuus, jonka yksilö tuntee ja hallitsee perinteen ja kulttuurin eri muodoissa”. Elämäntapa taas tulkitaan arjen kulttuurin ja taloudellis-
ten määreiden rajapinnaksi. Maailmankuva on enemmän ohjaavaa toimintaa, ajattelua (Knuut- tila 1992: 29-30, 45-46). Oletan, että Paasilinnan huumori ja yhteiskuntakritiikki on kohdistunut juuri suomalaiseen elämäntapaan ja siinä tapahtuneisiin muutoksiin. Tutkielmani ei ole niinkään kiinnostunut selittämään kaskuja, kuten Knuuttila väitöksessään vaan selittämään ja ymmärtä- mään Paasilinnan yhteiskuntakritiikkiä ja kirjallisuuden ymmärrän vain välineenä sille. Pyrin ana- lyysissäni osoittamaan, että Paasilinna hyödyntää teoksissaan paljon myös suomalaiskansallisia, myyttisiäkin aiheita.
Vaellusromaanit kuvaavat jokapäiväistä elämää hyvin, koska sankarit joutuvat kohtaamaan erilai- sia olosuhteita, ammatteja sekä sosiaaliluokkia (Guillen 1971: 83; Bahtin 1979: 284) Veijarit tuo- vat kertomuksiin aina mukanaan tietynlaisen vieraan elementin. Tämä vieraselementti osoittaa aina jotakin vastaan. Veijarit edustavat vastakohtaa yhteiskunnalle, jossa elävät ja antavatkin sa- malla hyvän kuvan siitä yhteiskunnasta, jossa elävät ja siinä olevien ihmisten elämäntavasta. Tätä vastakohtaisuutta tai vierasta elementtiä avaan elämäntavan. Toisaalta vaellustarinat kuvaavat hyvin yhteiskuntaa ja sen elämäntapaa. Sosiologiasta ponnistava elämäntavan käsite on hyödylli- nen silloin, kun pyritään tutkimaan suurempia yhteiskunnallisia ilmiöitä. On luonnollista kuvata suurten ihmisryhmien olennaisia piirteitä heidän elämäntapansa perusteella (Eskola 1985: 164- 167; Roos 1986: 35). Paasilinnan tuotanto on hyvin laaja, joten voi olettaa, että hänen tuotan- tonsa myös kuvaa yhteiskunnan ilmiöitä laajasti.
”Elämäntapa on ihmisten arkielämän prosessi edellytyksineen ja pyrkimyksineen,” kirjoitti Marja Järvelä (2013: 75). Elämäntavan tutkimus eli kultakauttaan Suomessa 1980-luvulla. Hän on tutki- nut elämäntavan muutoksen vaikutusta kulttuuriin. Järvelä jakaa sodanjälkeisen Suomen elä- mäntavat kolmeen periodiin. Ensimmäinen ajanjakso sijoittuu sotien jälkeisestä ajasta aina 1950- luvun loppuun saakka. Järvelä on nimennyt ajanjakson ”Talonpoikaisyhteiskunnasta palkkatyön yhteiskuntaan.” Tuona aikakautena maaseutu ja maatalous kukoistivat lisääntyneen teollistumi- sen rinnalla. Maaseudulla lapsiperheiden koot olivat isoja ja naisten tehtävä oli usein huolehtia perheen lapsista. Kaupungissa elettiin vieläkin yhden huoltajan palkan voimin. Erona maaseu- tuun oli se, että arkipäivän toiminta-alueet olivat sosiaalisesti eriytyneempiä maaseutuun näh-
den. Jälleenrakennuskauden perheet muistuttivat enemmän työkollektiivia kuin kuluttajakotita- louksia. Toinen ajanjakso sijoittuu 1960- ja 1970-luvuille. Se on nimeltään ”Elintason nousun ora- vanpyörään”. Tuona aikana tapahtui suuri sosiaalinen rakennemuutos, joka ymmärretään usein väestön siirtymäksi maalta kaupunkeihin palkkatyön perässä. Siitä syntyi palkkatyön yhteiskunta.
Palkkatyön yhteiskunnassa palkkatyö on kansalaiselle paitsi toimeentulonlähde myös sopimus- suhde yhteiskunnan kanssa, joka vaikuttaa arkielämään ja elämäntapaan monin tavoin. Hyvin- vointipalvelut lisääntyivät, yhä useampi alkoi saada eläkettä ja mahdolliset sosiaaliseen luok- kanousuun lisääntyivät. Toimihenkilöiden määrä lisääntyi huomattavasti. Yhä useammat naiset menivät palkkatöihin ja siirryttiin työkollektiiveista palkansaajaperheisiin. Kolmas ajanjakso on siirtyminen ”Keskiluokkaisen palkansaajan markkinamaailmaan”. Se sijoittuu 1980-luvun alusta 1990-luvulle. Palkkatyön yhteiskunnan kasvu jatkui aina 1980-luvun loppuun saakka ja se vauras- tutti suomalaisia. Kotitalouksien hoivatehtävät siirtyivät palkkatyön alueelle ja naiset siirtyivät enenevissä määrin työelämään ja he suuntautuivat varsinkin toimihenkilötehtäviin, jossa vaadit- tiin paljon koulutusta. Elämäntavat eivät kuitenkaan vaurastumisesta huolimatta suuresti eriyty- neet. Tähän vaikutti peruskoulu ja palkkatyöyhteiskunnan sopimukselliset seikat. 1990-luvun alussa yllätti lama ja luksusta ei päästy nauttimaan pitkään. Kulutustason kasvu sekä lisääntynyt markkinointi muokkasi kuitenkin suomalaista elämäntapaa suuresti ja se poikkesi arvoiltaan pe- rinteisistä suomalaisista arvoista, joka nojasi talonpoikaisiin arvoihin. Jari Heinosen mukaan Suo- messa kansallisen yhtenäisyyden perinne on pitkä eikä yksilöllistymiselle ole juurikaan annettu sijaa. Valtaosalle suomalaisista vaurastuminen tarkoitti mahdollisuutta purkaa niukkuutta. (Hei- nonen 1997: 49: Järvelä: 79-84.)
Edellä kuvattu elämäntapa ja elämäntapojen muutos on myös vahvassa yhteydessä Arto Paasi- linnan tuotantoon. Sijoittuuhan hänen teoksensa juuri siihen aikaan, kun suomalainen yhteis- kunta ja elämäntapa kokivat suurinta muutostaan. Yhteiskunnassa on erilaisia sosiaalisia arvoja sekä normeja, jotka ohjaavat toimintaamme. Sosiaalisilla arvoilla tarkoitetaan ihmisen toiminnan yleisluontoisia päämääriä ja niiden avulla voidaan arvioida ihmisen toimintaa. Tavoiteltavia ar- voja voivat olla esimerkiksi isänmaallisuus, maailmanrauha tai tasa-arvo. Hyveet saattavat sekoit- tua myös arvojen kanssa. Silloin ne kuvaavat sellaista käytöstä, joka on toivottua. Arvot ovat valit- tuja ja ihmiset pyrkivät toimimaan arvojensa ohjaamina (Allardt 1995: 51 – 52, 58 – 59).
Arvot voivat muuttua ihmisen ikääntyessä ja hänen kokemustensa lisääntyessä. Arvojen perus- teella muodostetaan normeja. Arvot sekä yhdistävät että erottavat ihmisiä toisistaan. Arvot muo- dostavat normeja. Normit eivät ole yhtä eksplisiittisiä kuin lait, mutta ne ovat implisiittisiä sään- töjä, jotka ohjaavat ihmisten toimintaa. Normien käsitteeseen kuuluu myös se, että normin rik- komisesta seuraa rangaistus tai palkkio. Normit ovat läheistä sukua tavoille, jotka uusintuvat yh- teiskunnassa niin, että ihmiset valvovat toinen toisiaan. Esimerkki tällaisesta on se, että miehet ottavat hatun pois päästä sisällä tai miehet avaavat naiselle oven. Nämä eivät ole lakiin kirjoitet- tuja sääntöjä, mutta se on odotettua hyvää käytöstä (Helkama 2015: 8-9).
Sosiaalisten arvojen ja normien ohella ihmisten toimintaa ohjaa myös sosiaaliset roolit. Per- soona on sitä, mitä ihminen on, kun taas rooliin ihminen pystyy valinnoillaan vaikuttamaan. Siinä suhteessa rooli liittyvät läheisemmin arvon ja normin käsitteeseen. Roolit ovat myös sellaisia, että ne saattavat vaihdella tilanteittain. Sosiaalisia rooleja ovat esimerkiksi toimittajan, opettajan tai äidin roolit. Nämä roolit kantavat mukanaan erilaisia merkityksiä. Niillä on myös tietynlainen aseman ja rooli yhteiskunnassa. Opettajalta odotetaan tietynlaista käytöstä koululuokassa ja osana kouluinstituutiota sekä myös koulun ulkopuolella. Äidiltä taas odotetaan osana yhteisöä tietynlaista toimintaa ja tietynlaista käytöstä. Äidiltä esimerkiksi voidaan odottaa, että hän pitää huolta lapsista ja osoittaa lämpöä heitä kohtaan. Joskus nämä sosiaaliset roolit joutuvat tör- mäykseen keskenään. (Allardt 1995: 60–61.)
Bahtin (1979: 284) on tuonut esille myös, kuinka veijarit törmäävät usein instituutioiden kanssa.
Tästä syystä instituutiot ovat elämäntavan ohella tärkeä käsite tutkimuksessani. Institutionaalis- tumisella viitataan siihen, kun yhteiskunnassa muodostuu pysyviä rooleja ja normeja. Esimerk- kejä tällaisista institutionaalisista normeista ovat liikennesäännöt, joiden määrä on liikennemää- rien kasvaessa kasvanut. Sellaisia laitoksia, jotka ovat normien ja roolien säätelemiä käyttäyty- miskokonaisuuksia, kutsutaan instituutioiksi. Esimerkkejä tällaisista ovat perhe, uskonto, poli- tiikka, talous ja sosiaalipolitiikka ja hyvinvointivaltio (Allardt 1995: 219-245).
Perhe on yksi perustavimpia sosiaalisia instituutiota. Instituutio tämän instituution sisällä on avioliitto. Perheellä on lukuisia erilaisia tehtäviä kuten lasten synnyttäminen, hoivaaminen ja kas- vattaminen. Tämä on yksi yhteiskunnan toiminnan kannalta merkityksellisimpiä instituutioita (Al- lardt 1995: 221). Perheen tavoin uskonto on esiintynyt kaikissa yhteiskunta muodoissa. Yleismaa- ilmallisesti voi sanoa, että uskonnoissa on kyse siitä, että niissä erotetaan pyhä ja epäpyhä toisis- taan sekä annetaan toimintasääntöjä. Uskonto on sosiaalinen instituutio vasta, kun kokonainen ryhmä omaksuu sen omakseen. Uskonnon sosiaalisen luonteen vuoksi sen ympärille syntyy myös aina organisaatioita, kuten meillä kirkko. Uskonnot vaikuttavat vahvasti yhteiskuntaan ar- vojen, normien ja ajatustottumusten avulla. Tästä hyvä esimerkki on protestanttisesta etiikasta, jossa painotetaan työnteon merkitystä ja arvoa (mts: 226-228).
Koulutus on instituutio, joka on näistä edellä mainituista uusin. Koulutus on kasvanut räjähdys- mäisesti. Koulutus tuottaa ja uusintaa työvoimaa sekä ylläpitää taloutta. Koulutus on myös sosi- aalisen kontrollin muoto, jossa opetetaan suhtautumistapoja ja arvoja. Koulutus mahdollistaa sen, että tiettyjä asioita yhteiskunnassa aletaan pitää itsestäänselvyyksinä. Näiden lisäksi koulu- tus karsii ja valikoi. Se on sekä keino nousta yhteiskuntaluokissa ylöspäin että uusintaa yhteis- kuntaluokkia. Samalla se mahdollistaa yksilölle uusia mahdollisuuksia ja hyvinvointia (mts: 230- 233).
Talous taas luo instituutioita, jotka mahdollistavat erilaisten taloudellisten laitosten ja institutio- naalisten järjestelyiden olemassaolon. Ne liittyvät omistukseen, työnjakoon ja taloudelliseen vaihtoon. Työnjako on teollistumisen yksi keskeisimmistä edellytyksistä. Yksilöiden hyvinvointi on hyvin paljon kiinni siitä, minälaisen aseman he työnjaossa saavuttavat. Myös ne säännöt ja järjes- telyt, jotka liittyvät rahaan ja sen liikkeeseen ovat hyvin keskeisessä asemassa yhteiskunnassa (mts: 236-237). Valtiosääntö sekä perustuslaki määrittelevät keskeiset poliittiset laitokset ja nii- den toiminnan. Demokratiassa kansalaisilla on oikeus tulla kuulluksi ja saada äänensä kuuluviin.
T.H. Marshallin kansalaisuus käsite on tässä hyödyllinen, kun hän puhuu poliittisista resursseista, joita jokaisella kansalaisella on. Näitä ovat yksilölliset oikeudet, johon kuuluvat sananvapaus, oi- keus vapauteen sekä oikeus omistukseen. Poliittisiin oikeuksiin kuuluu yleinen ja yhtäläinen ää-
nioikeus. Sosiaalisiin oikeuksiin kuuluu oikeus elää yhteiskunnassa vallitsevien ihanteiden ja koh- tuullisen elintason mukaisesti. Paitsi ihmiset myös laitokset ohjaavat poliittista toimintaa. Valenti- nin jaottelun mukaan on erotettavissa neljä politiikkaan vaikuttavaa vallan muotoa. Taloudelli- nen valta on kontrollointia muille välttämättömistä aineellisista voimavaroista. Organisatorinen valta tarkoittaa sitä, että valtaa omaavat tahot saavat joukon ihmisiä toimimaan organisaationa.
Ideologinen valta tarkoittaa sitä, että vallassa oleva saa muut hyväksymään näkemyksensä ja so- siaaliset määritelmänsä poliittisesta tilanteesta. Institutionaalisella vallalla tarkoitetaan sitä, että jonkin laitoksen päätökset koetaan sitoviksi. (mts: 243-246.)
Monimutkainen sosiaalipoliittinen järjestelmä mahdollistaa sosiaalipolitiikan ja hyvinvointipolitii- kan. Sosiaalipoliittisen järjestelmän tärkeimmät institutionaalistuneet alat ovat työpolitiikka, asuntopolitiikka ja sosiaalipolitiikka. Hyvinvointivaltio on kohdannut kritiikkiä siitä, että toimiak- seen se vaatii taakseen paljon byrokratiaa. Suuren byrokratian määrän on nähty johtavan siihen, että edustuksellinen demokratia on kärsinyt, kun edustuksellisen demokratian toimielinten vai- kutusvalta on vähentynyt. Hyvinvointivaltio itsessään on yksi institutionaalinen järjestelmä. (mts:
246-248.)
5 Analyysi teoksista Jäniksen vuosi ja Ulvova mylläri
5.1 Vaellusromaanin lajipiirteet teoksissa Jäniksen vuosi ja Ulvova mylläri - ”Mukavassa- kaan kylässä ei pidä iättömiin joutilaana asua.”
Tässä kohtaa analyysiani tarkastelen niitä piirteitä, jotka ovat Arto Paasilinnan teoksessa Jäniksen vuosi ominaisia juuri vaellusromaanille. Teos alkaa varsin arkipäiväisestä tilanteesta, jossa kaksi elämäänsä kyllästynyttä miestä istuvat autossa. He ovat työmatkalla, kunnes kovaa ajava auto törmää tiellä loikkivaan jäniksen poikaseen. Toinen heistä, toimittaja Vatanen lähtee metsään et- simään jänistä ja hetken mielijohteesta ei palaakaan enää autoon vaan jää metsään hoivaamaan jäniksen poikasta.
Kirjan kaksi ensimmäistä lukua liittyvät tiiviisti toisiinsa. Ne muodostavat selkeän jatkumon, jossa luodaan seikkailulle herkullinen alkuasetelma. Sen jälkeen tarina etenee huomattavasti episodi- maisemmin, eivätkä luvut ole keskenään kovinkaan läheisesti kytköksissä vaan etenevät ilman vahvaa sidosta toisiinsa.
Vatanen päätti mennä taloon pyytämään yösijaa. Pihalla kaapi puutarhaa sadetakki- nen nainen, kädet olivat mullasta mustat. Vanha nainen, Vatasen mielessä kävi vai- mon kuva. Tässä naisessa oli vähän samanlaista.
- Päivää.
Nainen nousi kumarasta asennostaan ja katsoi tulijaa ja sen jälkeen märkää jänistä, joka hyppeli Vatasen jaloissa.
- Minä olen Vatanen, tulin juuri Kuopiosta, jäin vahingossa tänne autosta, piti jäädä Nilsiän kirkolla. Täällä vähän satelee, mitä sitä tännepäin kuuluu.
Nainen katsoi jänistä.
- Mikä se tuo sitten on?
- Tämähän on jänis vaan. Se on syntyisin tuolta Heinolan puolesta, otin sen sieltä matkakaveriksi… yhdessä ollaan reissattu.
- Milläs asioilla te liikutte, kysyi nainen epäluuloisena.
- Eipä minulla varsinaisia asioita ole, kuljeksin vaan tämän jäniksen kanssa eri pai- koissa, ajankuluksi… niin kuin sanottu jäin linjurista, alkaa jo väsyttääkin. Sopisiko, että olisin vaikka yötä? (JV:29–30)
Episodimaisuus on tunnusomainen piirre vaellusromaaneille. Guillenin (1971: 84-85) mukaan vaellusromaanit ovat tapahtuma tai tapahtumien ketju. Tämä on piirre, joka toteutuu Jäniksen vuodessa. Vaellusromaaneille on tyypillistä myös tien päällä oleminen ja matkan taittaminen.
Bahtinin mukaan vaellusromaaneissa on ”tien kronotooppi” eli ajan ja paikan yhdistelmä. Kro- notoopin käsitteellä viitataan tietyn genren ominaisiin ajan ja paikan piirteisiin (Bahtin 1981, 84–
85). Jäniksen vuodessa tämä toteutuu alusta loppuun. Vasta vankila lopettaa tien päällä olemi- sen. Ylläoleva lainaus kuvaa hyvin tien päällä olemista sekä rakenteen episodimaisuutta. Vatanen kulkee jäniksen kanssa tiellä päämäärättömästi. Tämän hän todentaa sanomalla: ”eipä minulla varsinaisia asioita ole, kuljeksin vain.”
Yllä oleva lainaus tuo hyvin esiin Vatasen veijarina. Kuten Guillen (1971) on todennut niin veijarit edustavat aina vierasta elementtiä. Veijarihahmot ovat ristiriitaisia eikä heitä pysty puhtaasti lu- kemaan sankareiksi, mutta ei myöskään konniksi. Heillä on yleensä erilaisia taloudellisia, sosiaali- sia ja henkilökohtaisia ongelmia, jotka ikään kuin vääjäämättä työntävät veijarin seikkailuihin ja tielle (mts: 83-92). Kyseinen ajelehtiminen vie Vatasta seikkailusta toiseen. Huomattavaa Vata- sessa veijarina on se, että tarinan alussa hän esittäytyy tavallisena kansalaisena. Vasta riisues- saan tämän yhteiskunnan täysivaltaisen kansalaisen roolin, hän muuttuu veijariksi.
Toimittaja katsoi lompakkoonsa. Siinä oli muutama satanen rahaa, lehtimieskortti, sairausvakuutuskortti, vaimon valokuva, joitakin kolikoita, pari kondomia, avain- nippu, vanha vappumerkki. Ja vielä kyniä, lehtiö, sormus. Lehtiöön työnantaja oli painattanut: Kaarlo Vatanen, toimittaja. Sairausvakuutuskortin mukaan Kaarlo Vata- nen oli syntynyt 1942. (JV: 8)
Kuvatussa kohtauksessa Vatanen riisuu kansalaisen roolinsa. Tähän asti Vatanen on ollut kansa- lainen luku muiden kaltaistensa joukossa. Hän muuntautuu veijariksi ja astuu luonnon armoille.
Jäniksen vuodessaonkin yhtenä kantavana teemana paluu luonnon armoille. Vatanen palaa luontoon, koska on kyllästynyt omaan elämäänsä, sekä hän on tyytymätön omaan elämäänsä ja hän kokee oman sosiaalisen elämänsä raskaana. Vatanen ei tunnu hyväksyvän omaa rooliaan yhteiskunnassa ja hänen taloudellinen tilanteensakaan ei ole kehuttava:
Vataselle maksettiin kyllä aika hyvää palkkaa, mutta silti hänellä oli ainainen raha- pula. Vuokra teki kuukaudessa melkein tuhat markkaa, asuminen on Helsingissä
kallista. Omaa asuntoa Vatanen ei vuokransa takia koskaan saisi. Veneen hän oli hankkinut, mutta siitäkin oli vekselivelkaa. Vatasella ei ollut juuri harrastuksia venei- lyn lisäksi. Vaimo puhui joskus teatteriin menosta, mutta Vatanen ei halunnut liikkua vaimonsa kanssa, oli jo niin kyllästynyt tämän ääneenkin. (JV: 14)
Vatanen on kyllästynyt kaikkeen siihen elämään, mitä kaupunki edustaa. Kuten yllä olen tuonut esille, on veijareilla usein taloudellisia, sosiaalisia sekä henkilökohtaisia ongelmia. Vatasen hah- mossa toteutuvat nämä kaikki. Vatasen ammatti on arvostettu, mutta hän ei itse arvosta sitä.
Vuokra on niin kallis, että hänellä ei ole varaa ostaa sen takia omaa asuntoa. Hänellä ole harras- tuksia veneilyn lisäksi ja veneestäkin on laina. Elämän asettamat haasteet vääjäämättä työntävät Vatasen tielle. Vatanen kokee, että täydellinen vastakohtaisuus kaupungille on ratkaisu, siksi hän lähtee luontoon ja sen armoille. Vatanen on vieras elementti, koska hän jättää yhteisön ja sen edustamat arvot.
Jäniksen vuoden episodimainen rakenne myös pääsee yllättämään lukijan. Kirjan lähestyessä loppuaan Vatanen ajautuu juopottelemaan ja ryyppyreissu ajaa Vatasen hetkeksi kaupunkiin sekä uusiin kihloihin. Tätä Vatanen ei tosin itse muista, mutta juopporeissun sekä alkoholimyrky- tykseen johtuneen seikkailun tapahtumat kerrotaan lukijalle seikkaperäisesti (JV: 138-149). Tämä osa Vatasen seikkailua pääsee yllättämään lukijan, koska siihen asti Vatanen ja jänis ovat vältel- leet kaupunkia. Jänis ei ole osallistunut juopotteluun vaan on ollut sillä välin huolehdittavana eläinlääkärin luona Helsingissä. Vatasen ja jäniksen seikkailut eivät kuitenkaan pääty tähän vaan he palaavat erämaahan ja retkelle, joka päättyy vasta siihen, että Vatanen lähtee jäniksen kanssa kaatamaan karhua Venäjän rajan yli (JV: 161-169). Jo nämä seikat saavat lukijan liittämään teok- sen lajiinsa vaellusromaaniksi. Jäniksen vuodessa toteutuu vaellusromaanin tunnusomaiset piir- teet. Kuten analyysini osoittaa, siinä esiintyy veijari, jolla on sosiaalisia, taloudellisia sekä henkilö- kohtaisia ongelmia. Se on rakenteeltaan hyvin episodimainen, eivätkä tapahtumat ole vahvasti sidoksissa toisiinsa.
Salin on tuonut esiin näiden edellä mainittujen lisäksi, että vaellusromaanille on tärkeää se, että tapahtumat tapahtuvat jokapäiväisessä maailmassa. Lisäksi hän nostaa esille sen, että vaikka yleensä veijari toimii yleensä yksin, niin lajille on tyypillistä myös se, että siinä seikkailee pääpari.
Tässä tapauksessa pääpari on jänis ja Vatanen. Tämä ei tosin ole vierasta suomalaisessa vaellus- romaaneissa esimerkkeinä mainittakoon Seitsemän veljestä sekä Sinuhe Egyptiläinen, jossa en- sin mainitussa sankareita on peräti seitsemän. (Salin 2011: 15; Salin 2015: 9-10.)
Vatanen nousi Heinolan linja-autoon, sillä mukavassakaan kylässä ei pidä iättömiin joutilaana asua.
Vatanen istui linja-auton takapenkillä jänis korissa. Takaosassa muutamat maalaismiehet tupa- koivat. Kun he näkivät jäniksen korissa, he alkoivat rakennella keskustelua siitä. Todettiin, että tänä vuonna oli tavallista enemmän jäniksenpoikasia, arvailtiin, olisiko tämä jänis uros vai naa- ras. (JV: 17)
Yllä oleva sitaatti kuvastaa hyvin Vatasen vaeltavaa luonnetta, joka ajaa häntä tien päälle sekä pakoon vanhaa elämäänsä. Samalla se osoittaa, kuinka hyvin vaellusromaani kuvaa ihmisten elä- mää ja elämäntapaa. Vatanen kulkee, koska hänen on pakko kulkea. Hänellä on tarve paeta yh- teiskuntaa, joka ei edusta sellaisia arvoja, joita Vatanen siltä haluaisi. Vatanen haluaisi perheen, lapsen, jota vaimo ei hänelle anna. Vatanen haluaisi oman asunnon, mutta ei sitä saa. Tämä on ristiriidassa sen kanssa, että Vatanen ajautuu vaeltamaan. Hän haluaa pysyvyyttä, mutta ainoa pysyvyys, jonka hän löytää on tien päällä oleminen. Toisaalta Vatanen on hahmo, josta lukija ei tiedä paljoakaan. Hän hallitsee monenlaisia taitoja ja hän on sivistynyt, kuten Bernsteinin (1992:
90) kuvaamat modernit hylkiöt. Vatanen on hahmoltaan moderni veijari. Hän on valinnut tietoi- sesti irtolaisen elämän, vaeltamisen. Vatanen lukee muun muassa kirjoja vaellusretkillään. Hän on sivistynyt ja tietoinen valinnoistaan. Se tekee hänestä varsin modernin veijarihahmon.
Vaellusromaaneille (Salin 2011: 16) on historiallisesti ollut tyypillistä se, että päähenkilö tai pää- henkilöt tekevät lopussa parannuksen. Tämä ei toteudu Jäniksen vuodessa:
Niin kävi Vataselle: hänet vangittiin Vainikkalassa ja toimitettiin vankivaunussa Helsinkiin, jonne myös jänis lähetettiin; se matkusti vanerilaatikossa, jonka kyljissä oli pyöreitä reikiä ja jonka kan- nessa luki: ’Eläin’.
Tutkintovankeudessa Vatanen tuumi asioidensa tilaa, mutta ei osoittanut katumusta, vaan päinvastoin paatui muurien sisällä, niin että jopa vankilan lempeäkatseinen pastori ravisteli pää- tään nieleskellen palaa kurkussaan. (JV: 173)
Päinvastoin kuin esimerkiksi Kiven Seitsemässä veljeksessä, jossa veljekset tuntevat lopussa ka- tumusta, niin Vatanen ei tätä tunne. Sen sijaan hän jopa paatuu vankilassa eikä ymmärrä katua edes instituution edessä, ja lopuksi hän pakenee sieltä. Se, että instituutiot joutuvat arvostelun kohteeksi on hyvin tyypillistä niin Paasilinnan teoksille kuin vaellusromaaneille ylipäänsä. Se sen sijaan, että Vatanen ei osoita katumusta eikä tahtoa tehdä parannusta vaan päinvastoin, on vael- lusromaaneille hyvin epätyypillinen piirre. Vaellusromaaneille tyypillinen piirre on se, että lo- pussa sankari tekee parannuksen ja tekee paluun yhteiskunnan jäseneksi (Salin 2011: 16).
Analyysini osoittaa, että Jäniksen vuodessa on epäluotettava kertoja. Tämä on piirre, joka tulee esiin myös muussa Paasilinnan tuotannosta. Tämän saman huomion on aiemmin tehnyt Salin (2015: 18):
Minulla tämän kirjan kirjoittajalla, on ollut ainutlaatuinen onni saada vierailla Vatasen luona hä- nen tutkintovankeutensa aikana; kävimme pitkiä keskusteluja, joista laadin mahdollisimman tarkkoja muistiinpanoja, ja niiden perusteella olen kirjoittanut tämän kirjan. (JV: 174)
Salinin huomio on tarkka ja hän pohtii Paasilinnan luotettavuutta kertojana. Tyypillisessä vaellus- romaanissa kertoja on veijari itse (Guillen 1971: 97). Tässä teoksessa näin ei ole, mutta Paasilinna asettautuu samaan asemaan kuin Sancho Pancha Don Quijotessa. Paasilinna ottaa Panchan roo- lin itselleen Vatasen uskollisena aseenkantajana kirjatessaan Vatasen seikkailut muistiin. Toi- saalta jäniksellä on myös selkeästi Sancho Pancan rooli sankarin karnevalistisena parina, vaikka häntä ei kuvaillakaan inhimillisenä, mutta silti jänis pysyy Vatasen rinnalla alusta loppuun asti.
Paasilinna palauttaa vaellusromaanin juurilleen, kun Vatanen saa myyttisiä piirteitä. Vatasen va- paudenkaipuu on suurempi ja vahvempi kuin vankilan muurit ja kalterit. Vatanen pakenee niiden läpi vapauteen jäniksen kanssa ja näin hän tekee lopullisen paluun luontoon. Vatanen saa yli- luonnollisia voimia, kun hänen vapauden kaipuunsa on niin suuri (JV: 175). Tämä tekee hänestä jopa myyttisen tricksterin, aivan kuten Salin on ansiokkaasti tuonut esiin (Salin 2015:9).
Jäniksen vuoden jälkeen siirryn analysoimaan Ulvovan mylllärin lajipiirteitä. Jäniksen vuodesta poiketen Ulvovassa myllärissä ei olla tiellä koko ajan, vaikka se onkin eräänlainen pakotarina, mutta tarinan alussa teoksen päähenkilö mylläri Gunnar Huttunen saapuu tien päältä kylään.
Siitä huolimatta teoksesta on löydettävissä vaellusromaanin lajille tyypillisiä piirteitä.
