NUORTEN NÄKEMYKSIÄ OSALLISUUDESTAAN LASTENSUOJELUSSA
Janika West-Rannanpää Pro gradu -tutkielma Sosiaalityö
Itä-Suomen yliopisto Yhteiskuntatieteiden laitos Toukokuu 2016
WEST-RANNANPÄÄ, JANIKA: Nuorten näkemyksiä osallisuudestaan lastensuoje- lussa
Pro gradu -tutkielma, 71 sivua, 3 liitettä (4 sivua)
Tutkielman ohjaajat: Professori Sari Rissanen, Yliopistonlehtori Veli-Matti Poutanen Toukokuu 2016_________________________________________________________
Avainsanat: Osallisuus, kehityspsykologia, nuoruus, lastensuojelu
Tämän tutkimustyön tarkoituksena oli selvittää millaisia näkemyksiä lastensuojelun asi- akkaina olevilla nuorilla on osallisuudestaan lastensuojelussa. Tutkimuskysymykset oli- vat: ”Miten osallisuus toteutuu lastensuojelun asiakkaina olevien nuorten näkökulmasta?
Mitkä tekijät edistävät ja estävät osallisuuden toteutumista? Minkälaisia eroja osallisuu- den näkemyksissä esiintyy eri ikäryhmien välillä?” Tutkimus on yhteiskuntatieteellinen tutkimus, jonka kohteena oli nuoren osallisuus lastensuojelussa. Huomion kiinnittäminen nuoruuden kehityspsykologisiin edellytyksiin osallisuudelle toi tutkimukseen myös psy- kologista näkökulmaa.
Tutkimuksen teoreettisena viitekehyksenä toimivat osallisuuden ja kehityspsykologian teoriat. Tutkimustyön empiirinen aineisto koostui kahdesta ryhmähaastattelusta, varhais- nuorten ja myöhäisnuorten haastattelusta. Ryhmähaastattelut suoritettiin puolistrukturoi- tuina teemahaastatteluina. Tutkimukseen osallistui kolme 12–14-vuotiasta varhaisnuorta ja kolme 17–18-vuotiasta myöhäisnuorta. Varhaisnuoret olivat lastensuojelun avohuollon asiakkaina ja myöhäisnuoret olivat jälkihuollon asiakkaina tai siirtymässä siihen. Kaikki tutkimukseen osallistuneet olivat tyttöjä. Tutkimuksen aineisto analysoitiin sisällönana- lyysillä.
Tämän tutkimuksen tulokset osoittavat, että osallisuuden toteutuminen lastensuojelussa edellyttää eri ikäkausien kehitystehtävien ymmärtämistä, sillä myöhäis- ja varhaisnuorilla on hyvin erilaiset käsitykset ja odotukset osallisuudestaan. Osallisuuden toteutuminen edellyttää hyvän vuorovaikutuksen rakentamista nuoren ja aikuis-asiantuntijan välille kaikissa lastensuojelun prosesseissa. Nuoret kaipaavat työskentelyyn enemmän kodin- omaisuutta ja aitoa välittämistä. Tieto lastensuojelun prosesseista ja nuoren mahdollisuus vaikuttaa omiin asioihinsa, ovat osallisuuden peruselementtejä. Nuorten mahdollisuus osallisuuteen näyttäytyy henkilösidonnaisena eli aikuis-asiantuntijasta riippuvaisena.
Parhaimmillaan nuorten osallisuus heitä koskevassa työskentelyssä oli toteutunut, kun he olivat saaneet olla mukana päätöksenteoissa ja päättää itsenäisesti ikätasoon sopivista konkreettisista asioista. Nuorten osallisuuden mahdollistui parhaiten tilanteissa, joissa työntekijä oli kokenut, luotettava ja nuoresta aidosti välittävä. Tämän tutkimuksen perus- teella lastensuojelussa tulisi kiinnittää enemmän huomioita nuoren kohtaamiseen, jotta osallisuus mahdollistuisi.
Department of Social Sciences Social work
WEST-RANNANPÄÄ, JANIKA: Adolescent perceptions of their participation in child protection
Master's thesis, 71 pages, 3 appendices (4 pages)
Advisors: Professor Sari Rissanen, University Lecturer Veli-Matti Poutanen
January 2016_________________________________________________________
Keywords: Participation, developmental psychology, adolescent, child protection The purpose of this thesis was to find out adolescent child protection clients’ perceptions of their roles in participating in welfare interventions focused on them. The study exam- ined how participation actualized from the perspectives of the adolescent child protection clients. Secondly, the research aimed to discover the encouraging and inhibitive factors of participation as well as differences in the conception of participation among different age groups.
The study can be classified as a qualitative social sciences research focusing on youth participation in child protection. Acknowledging the developmental prerequisites of par- ticipation added a psychological perspective to the research.
The theoretical frame of this research consists of the theories of welfare participation and developmental psychology. The empirical data consists of two semi-structured group in- terviews carried out among 3 sub-teens (girls in ages 12-14) and 3 late-teens (girls in ages 17-18). Younger participants were clients of open social welfare as the older participants can be categorized as “maintenance” clients with a former relation-ship with child pro- tection.
The research data was analysed as a content analysis. The study results indicate that in order to ensure youth participation in child protection services, differences in develop- mental differences must be taken into account. Age groups showed differences in com- prehending participation as well as in shaping expectations of it. Creating a good quality young - adult -interaction throughout different stages of child protection is pivotal in en- suring an adolescent participation. The teenagers brought out a desire for a “home-like”
functioning and genuine caring in the interaction with welfare professionals. The basic elements of adolescent participation are knowledge (given information) and enabling of true opportunities for involvement. The possibilities in participation appeared in the in- terviews as contingent upon the adults (professionals) involved.
The best experiences of participation were articulated as situations, were the adolescent took part in the decision-making process as an independent participant, deciding of age appropriate and concrete matters. The participation was best realized in interaction with an experienced, reliable adult with a genuine sense of caring. According to this research, in order to improve adolescent participation in child protection services, the quality of youth encountering should be emphasized.
1 JOHDANTO ... 3
2 NUORTEN OSALLISUUS ... 5
2.1 Nuorten osallisuuden määrittelyä ja malleja ... 5
2.2 Nuoret osallisina lastensuojelun kontekstissa ... 8
2.2.1 Vuorovaikutus ja nuoren kohtaaminen ... 10
2.2.2 Osallisuuden vaikutukset ... 13
3 NUORUUDEN KEHITYSPSYKOLOGISET EDELLYTYKSET OSALLISUUDELLE ... 17
3.1 Nuoruus elämänvaiheena ... 17
3.2 Ajattelun kehittyminen ... 18
3.3 Nuoruuden kehitystehtävät ... 21
3.3.1 Minäkuva ja identiteetti ... 21
3.3.2 Itsenäistyminen ... 24
4 TUTKIMUSTEHTÄVÄ, AINEISTO JA ANALYYSI ... 27
4.1 Tutkimusasetelma ... 27
4.2 Aineiston hankinta ... 27
4.3 Aineiston analyysi ... 30
4.4 Tutkimuksen luotettavuus ja eettiset näkökulmat ... 32
5 NUORTEN OSALLISUUDEN TOTEUTUMINEN LASTENSUOJELUSSA ... 35
5.1 Nuorten osallisuuden mahdollisuudet lastensuojelussa ... 35
5.2 Nuorten osallisuutta edistävät ja estävät tekijät lastensuojelussa ... 44
6 YHTEENVETO JA POHDINTA ... 57
LÄHTEET ... 62
LIITTEET ... 66
KUVIOT KUVIO 1. Tutkimuksen teoriaohjaava analyysi ... 31
KUVIO 2. Osallisuuden ulottuvuudet (Mukaillen Thomas 2002.) ... 35
KUVIO 3. Osallisuutta edistävät tekijät ... 45
TAULUKKO 1. Lapsen osallisuus instituutioiden vuorovaikutuskäytännöissä ... 9
TAULUKKO 2. Ajattelun vaiheteoria (Piaget-Inhelder 1977.) ... 18
TAULUKKO 3. Kohlbergin moraalikehityksen tasot (Mukaillen Pietikäinen.)... 19
TAULUKKO 4. Marcian identiteettitilat (Tamminen 2010, 139.) ... 23
1 JOHDANTO
Lastensuojelun kohteena on aina ollut eritavoin turvattomat lapset. Lastensuojelu on ni- mensä mukaisesti lapsen suojelua joltakin, joka koetaan lapsen kasvua ja kehitystä uh- kaavana tekijänä. Lastensuojelussa lasta tai nuorta voidaan joutua suojelemaan esimer- kiksi häneltä itseltään tai vanhemmiltaan. Lastensuojelutyötä on tehty aina lasten hyväksi, mutta sen menetelmät ovat muuttuneet. Lastensuojelun tavoitteena on kehittää lapsen kasvuoloja ja tukea vanhempia vanhemmuudessa. Lapsen etu on lastensuojelun tärkein periaate, joka rakentuu kansainvälisistä ja kansallisista säädöksistä. (Kananoja, Lähteinen
& Marjamäki 2010,161–164; Pölkki 2008,161.) Lastensuojelulaissa 417/2007 on oma lapsen osallisuutta koskeva luku (luku 4), joka edellyttää lasten tasa-arvoista ja yksilöl- listä kohtelua ja lapsen oikeutta vaikuttaa kehitystasonsa mukaisesti häntä itseään koske- vien asioiden käsittelyyn. YK:n lasten oikeuksien sopimus korostaa lapsen arvoa ja osal- lisuutta, ja sen mukaan lapsella on oikeus tasapainoiseen ja turvalliseen kehitykseen sekä erityiseen suojeluun. (Pölkki 2008, 161; Unisef.)
Osallisuutta voidaan kuvailla laajasti yhteisöön liittymisenä, kuulumisena ja siinä vai- kuttamisena. Osallisuuden perustana on tällöin kokemuksellisuus eli tunne siitä, että kuu- luu jäsenenä yhteisöön. Kun osallisuutta määritellään erityisesti nuorten näkökulmasta ja sosiaalisena osallisuutena, voidaan osallisuutta kuvailla siten, että nuorella on mahdolli- suus olla mukana, määritellä ja arvioida sitä työtä, jolla on vaikutus hänen elämäänsä.
(Nivala & Ryynänen 2013, 20.) Lastensuojelun asiakkaina olevien nuorten lähiyhteisö muodostuu koulun, harrastusten ja perheen lisäksi esimerkiksi avohuollon ryhmätoimin- nasta tai lastensuojelulaitosten yhteisöstä (Turja 2011, 28–32).
Kehityspsykologiassa nuoruutta pidetään eräänlaisena toisena mahdollisuutena minuu- den rakentumisessa. Erityisesti lastensuojelun piiriin kuuluvien nuorten aitoon kohtaami- seen ja vahvistavaan kohtaamiseen tulee kiinnittää erityistä huomioita. Yhdessä identi- teettiään rakentavan nuorten kanssa tulisi löytää vastauksia kysymyksiin: missä minä olen, mihin minä kuulun, kuka minä olen, mikä minä voisin olla ja kenelle minä olen tärkeä? Näitä kysymyksiä nuori pohtii mielessään rakentaessaan kuvaa itsestään ja iden- titeetistään. (Pölkki 2008, 161.)
Lastensuojelutyössä lapsen tarpeiden määrittely on ollut perinteisesti aikuis ja asiantun- tijapainotteista. Viime vuosikymmenien aikana lapsuustutkimuksen painotus on siirtynyt lapsen omien kokemusten esiintuomiseen ja sen merkityksen korostamiseen (Forsberg, Ritala-Koskinen & Törrönen 2006, 6; Hurtig 2006, 167). Tämän tutkimuksen tarkoituk- sena on hahmottaa nuorten omia kokemuksia osallisuudestaan lastensuojelun sosiaali- työssä ja näkemyksiä nuorten käsityksistä osallisuudesta ja sen toteutumisen edellytyk- sistä. Teoriaosuudessa käsitellään osallisuutta ja nuoruuden kehityspsykologisia edelly- tyksiä osallisuudelle. Tutkimuksen empiirinen osuus sijoittuu lastensuojelun avohuollon ja jälkihuollon asiakkuuteen.
Tämän tutkimuksen tutkimuskysymyksiä ovat:
- Miten osallisuus toteutuu lastensuojelun asiakkaina olevien nuorten näkökul- masta?
- Mitkä asiat auttavat ja estävät osallisuuden toteutumista?
- Minkälaisia eroja osallisuuden näkemyksissä esiintyy eri ikäryhmien välillä?
2 NUORTEN OSALLISUUS
2.1 Nuorten osallisuuden määrittelyä ja malleja
Nuoren osallisuus ei ole läsnä ainoastaan viranomaiskohtaamisissa, vaan kokonaisvaltai- sesti arkielämässä ja nuorta ympäröivissä yhteisöissä kuten kouluissa, harrastuksissa ja perheissä. Osallisuusoikeuksien toteutuminen on usein riippuvainen tietyistä edellytyk- sistä ja rakenteista, joissa lapsen osallisuus tulee mahdolliseksi erilaisissa arkisissa toi- minnoissa. (Pajulammi 2014, 149.)
Yksilöllisen osallisuuden lisäksi voidaan puhua kollektiivisesta eli yhteisöllisestä osalli- suudesta. Yksilötasoisella osallisuudella Thomas tarkoittaa tilannetta, jossa nuori kohda- taan osallistuvana yksilönä tätä koskevassa asiassa ja kollektiivisella osallisuudella Tho- mas tarkoittaa ryhmämuotoista osallistumista, jossa muodostunut nuorisoryhmä yhdessä osallistuu päätöksentekoon. Tällaisia ryhmiä ovat esimerkiksi organisaatioissa muodos- tetut nuortenfoorumit, jotka toimivat toiminnan kehittäjänä palautteen antajina. (Thomas 2007, 199–203.)
Yhteisöllisellä osallisuudella voidaan tarkoittaa myös osallisuutta nuorta ympäröivissä arkisissa yhteisöissä. Koulun, harrastusten ja perheen lisäksi lastensuojelun asiakkaina olevien nuorten lähiyhteisöön voi kuulua avohuollon ryhmät tai lastensuojelulaitokset.
Lastensuojelun yhteisöissä nuoret voivat osallistua monin eri tavoin, esimerkiksi yhteis- ten sääntöjen luomiseen, toiminnan epäkohtien ja hyväksi havaittujen asioiden havaitse- miseen ja erilaisten tarpeiden selvittämiseen. Yhteisöllisessä osallisuuden ulottuvuudessa voi nuorilta olla vaikeampaa saada näkemyksiä henkilökohtaiseen osallisuuteen verrat- tuna, mutta se ei tarkoita sitä, etteikö nuorilla olisi laajempia näkemyksiä ja halua vaikut- taa. Nuorilla on yhteisöllisessä osallisuuden ulottuvuudessa yleensä halua vaikuttaa yh- dessä aikuisten kanssa säännöistä sopimisessa ja nuorille suunnattujen palveluiden suun- nittelussa sekä arvioinnissa. Osallisuus siis voi olla myös yhteisöllistä vaikuttamista, jo- hon aikuisten, yhteisöjen ja yhteiskunnan tulisi tarjota mahdollisuuksia (Turja 2011, 28–
32; Pajulammi 2015.)
Mikä tahansa yhteisö ei kuitenkaan voi tarjota osallisuutta, sillä jotkin sortavatkin yhtei- söt voivat tarjota osallisuuden kokemuksia sitä todellisuudessa tarjoamatta. Tällaisina yh- teisöinä pidetään esimerkiksi rikollisjärjestöjä. Jotta yhteisö voi tarjota osallistujalleen osallisuutta, tulee yksilön olla osa yhteisöä (kuulua johonkin), toimia osana yhteisöä (osallistua) ja kokea olevansa osa yhteisöä (tuntea kuuluvansa). Osallisuus toteutuu aino- astaan kaikkien näiden kolmen tason toteutuessa, yksinään näistä mikään ei toteuta osal- lisuutta. Osallisuuden toteutuminen edellyttää sitä, että yksilöllä on todellisia mahdolli- suuksia vaikuttaa ja valtaa vaikuttaa yhteisön asioihin. (Nivala & Ryynänen 2013, 26–
28.)
Lapsen osallisuus hänen elämää koskevissa asioissa on vahvistettu monissa kansallisissa ja kansainvälisissä säädöksissä. Tutkielmani kannalta oleellisimmat niistä ovat lastensuo- jelulaki 417/2007 ja YK: lasten oikeuksien sopimus. YK:n lasten oikeuksien sopimus on maailman laajimmin ratifioitu sopimus, jonka Suomi ratifioi vuonna 1991. Sopimus on kaikkien alle 18- vuotiaiden lasten ihmissoikeussopimus ja se pitää sisällään lasten ihmis- oikeudet ja velvoittaa valtioita sitoutumaan niihin. Lasten oikeuksien sopimus koostuu neljästä periaatteesta, joita ovat syrjimättömyys, lapsen edun huomioiminen, oikeus elä- mään ja kehittymiseen sekä lapsen näkemysten kunnioittaminen. (Unisef.)
Lastensuojelulain (417/2007) neljäs luku on nimeltään Lapsen osallisuus. Luku painottaa lasten ja nuorten oikeutta osallisuuteen koko lastensuojelun prosessin aikana sisältäen lasten oikeuden mielipiteen ilmaisemiseen, kuulemiseen ja puhevallan käyttöön. Turvaa- malla lapsen osallisuus asiassaan, vaatii se käytännön tasolla sitä, että lapselle annetaan häntä itseä koskevaa tietoa, perustellaan tehtyjä päätöksiä ja suunnitelmia ja annetaan lapselle myös mahdollisuus osallistua näiden laatimiseen. Lapsella tulee olla mahdolli- suus mielipiteensä ilmaisemiseen ja kokea, että osallistumisellaan ja mielipiteen kertomi- sella on todellista merkitystä hänen asiassaan. Lasta tulee myös tukea osallistumiseen ja hänellä tulee hänen niin halutessaan olla myös mahdollisuus kieltäytyä osallistumisesta tai mielipiteensä ilmaisemisesta. (Nivala & Ryynänen 2013, 13–14; Oranen 2007.) Nuoren osallisuuden toteutuminen katsotaan yleisimmin toteutuvan silloin, kun hän on saanut olla mukana vaikuttamassa ja päättämässä, hänellä on tilanteessa vastuuta ja valtaa ja hänen mielipidettään on kuunneltu ja kunnioitettu. Tällainen osallisuuden toteutumisen määrittely on houkutellut useita tutkijoita luomaan erilaisia jäsennyksiä osallisuudesta.
(Nivala & Ryynänen 2013, 21.) Nuorten osallisuutta voidaan jäsentää monin eri tavoin, joista tunnetuimmat tavat ovat porras- ja tikapuumallit. Tässä tutkimuksessa osallisuus kuitenkin jäsentyy Thomas Nigelin (2002) osallisuuden ulottuvuuksien sekä nuorten osal- lisuuden kokemuksen mukaan.
Suurin osa osallisuuden porras- ja tikapuumalleista on saanut vaikutteita Sherry Arnstei- nin (1969) luomasta osallisuuden asteikosta. Arnstein kahdeksan portainen osallisuuden asteikko on luotu erityisesti kuvailemaan valtaa kansalaisen ja julkisten organisaatioiden välillä. Alimmalla portaalla yksilöllä on vain vähän päätäntävaltaa itseään koskevissa asi- oissa ja korkeimmilla portailla enemmän valtaa. Porras- ja tikapuumallin mukaan osalli- suus lisääntyy vallan mukana rappusia ylös mentäessä.
Porras-ja tikapuumalleja kohtaan osallisuutta kuvatessa tulee suhtautua kriittisesti. Eri- tyisesti Nigel Thomas (2002) kritisoi malleja liian yksiuloitteisina, sillä ne eivät huomioi nuorten henkilökohtaisia kokemuksia osallisuudesta ja ne asettavat hyväksyttävät tavat osallistumiselle. Ylintä porrasta pidetään toiminnan tavoitteena, mikä ei välttämättä ole jokaisen lapsen toive eikä näin ollen jää tilaa lapsen henkilökohtaisen osallisuuden roolin rakentamiselle. (Thomas 2002: Nivala & Ryynänen 2013, 23.) Thomasin (2002) mukaan osallisuutta tulee tarkastella osallisuuden ulottuvuuksien kannalta, joita ovat:
mahdollisuus saada valita
mahdollisuus saada tietoa
mahdollisuus vaikuttaa prosessiin
mahdollisuus ilmaista itseä ja saada siihen tukea
mahdollisuus itsenäisiin päätöksiin
Nämä osallisuuden ulottuvuudet pyrkivät tuomaan esille näkemystä nuoren ja hänen ti- lanteensa yksilöllisyydestä. Ulottuvuuksien keskinäiset suhteet voivat tilanteissa vaih- della, joku nuori tarvitsee osallisuuden tuekseen esimerkiksi tietoa vaihtoehdoista, kun taas joku toinen nuori tarvitsee enemmän tukea omien ajatustensa esiintuomiseen. Nuo- rella on oikeus valita, osallistuuko hän johonkin itseään koskevaan prosessiin tai ilmai- seeko nuori oman mielipiteensä häntä koskevassa asiassa. Osallistumattomuuskin on yksi vaihtoehto ja osallisuuden muoto, joka nuorella on oikeus valita. Nuorella on oikeus tie- tää miksi hänen kanssaan työskennellään, mihin nuorelta saatu tieto kerätään ja miten sitä
käytetään. Nuoren mahdollisuudella vaikuttaa prosessiin tarkoitetaan, että hänellä on ti- laisuus vaikuttaa siihen missä hänen asioitaan käsitellään, mitä tapaamisissa käsitellään ja ketkä työskentelyyn osallistuvat. Nuorella on oikeus ilmaista itseään ja työntekijällä on tapaamisia suunniteltaessa myös ottaa selvää, miten nuori voi tapaamisessa ilmaista itse- ään ja miten nuorta voidaan tarvittaessa tässä tukea. Nuorella voi olla myös osallisuuden kokemus, vaikka hän ei olisikaan ollut läsnä asiansa käsittelyssä. Tällöin nuorella on ollut vain kokemus siitä, että hänet on kuultu, ymmärretty ja hänet on otettu vakavasti. Osalli- suus nuoren kokemana tapahtuu tunnetasolla. (Thomas 2002, 174–176.)
Nuoren oma kokemus osallisuudesta on yksi tärkein osallisuuden määrittelykriteeri. Osal- lisuus tapahtuu tällöin tunnetasolla, joka tarkoittaa, että nuorella on kokemus kuulluksi tulemisesta sekä vaikuttamisesta. (Fjölt 2000, 20; Gretshel 2002.) Tämän tutkimuksen empiirisessä osassa nuoret antavat omalle osallisuuden kokemukselle merkittävän arvon osallisuutta määritellessään.
2.2 Nuoret osallisina lastensuojelun kontekstissa
Osallisuus on hyvin riippuvainen lapsen iästä ja jäsentyy eri tavalla eri-ikäisille, mikä tulee hyvin esille myös tutkielman tutkimustuloksissa. Aikuiset ottavat enemmän vas- tuuta lapsesta mitä nuorempi tämä on, jolloin myös lapsen ääni kuuluu enemmän aikuis- ten omien tulkintojen ja intressien läpi. Myös kehityspsykologiassa lapset ja nuoret on nähty osaamattomina ja vasta ihmisinä kehittyvinä, keskeneräisinä projekteina. Lasta ei ole osattu kohdata osaavana ja kykenevänä yksilönä, vaan lapsi on ollut aikuisten kasva- tuksen kohde. Lasta ei kuitenkaan tulisi nähdä aikuisten kanssa samankaltaisina, vaan tilaa tulee antaa myös lapsen ja lapsuuden ainutkertaisuudelle. (Turja 2011, 24–25.) Tho- masin (2002, 5) mukaan erilaiset näkemykset lapsuudesta ja nuoruudesta antavat vaihte- levia vastauksia kysymyksiin siitä, mikä on lapsuus, millaisia lapset ovat ja miten he poikkeavat aikuisista. Erilaisia vastauksia antavat esimerkiksi historioitsijat, sosiologit, psykologit, lääkärit, lakimiehet, opettajat, vanhemmat tai lapsi itse.
Mikäli osallisuuden täyttymisen kriteerinä lastensuojelussa pidetään sitä, että nuori on saanut tavata yksin oman sosiaalityöntekijänsä, kadotetaan lastensuojelun moninaiset
haasteet. Osallisuutta lastensuojelussa pohtiessa tulee kiinnittää huomioita siihen, mil- laiseksi osallisuus asiayhteydessä mielletään ja mitkä ovat sen yksilötason vaikutukset.
Lapsen osallisuuden tavat ja tarpeellisuus poikkeavat sen mukaan millaisia lastensuoje- lullisia prosesseja tarkastellaan. (Eskonen 2006, 42; Nivala & Ryynänen 2013,15,18.) Alla olevassa taulukossa on havaittavissa osallisuuden monimuotoisuus erilaisissa insti- tuutioissa; lapsen osallisuus näyttäytyy hyvin erilaisena esimerkiksi hallinto-oikeuden ja terapeuttisen työskentelyn välillä.
TAULUKKO 1. Lapsen osallisuus instituutioiden vuorovaikutuskäytännöissä
Osallisuuden tulee olla nuorelle aina vapaaehtoista. Vapaaehtoisuuden lisäksi osallistu- miselle tulisi luoda erilaisia vaihtoehtoja, joista nuori voisi valita mieleisensä tavan osal- listua ja ilmaista omia näkemyksiään. Nuorilla voi olla itselle ominaisia tapoja ilmaista itseään ja aikuisen tulee olla niille herkkä, sekä käyttää nuorelle ominaisia kommunikaa- tiokeinoja. Nuorelle tulee antaa mahdollisuus osallistua häntä itseä miellyttävällä tavalla.
(Turja 2011, 29–30.)
Lastensuojelussa kohdataan usein myös tilanteita, joissa aikuisella on käsitys siitä, miten olisi hyvä tehdä, mutta lapsi vastustaa tätä. Aikuisen asettamat rajat turvalliselle toimin- nalle eivät ole lapselle ristiriitatilanteissa vahingollisia, mutta lapsen kuulematta jättämi- nen ja asioista päättäminen ilman lasta voi sen sijaan tuottaa lapselle nujertamisen koke- muksen. (Pupita-Mattila 2011, 99.) Siksi on tärkeää, nuorelle kerrotaan syyt siihen miksi asiassa ei ole voitu edetä nuoren tahdon mukaisesti (Thomas 2007, 199–203).
Niina Mäntylän (2011, 28–29) mukaan osallisuuden tarkoituksena on taata lapsen oikeus- turva ja asian selvittäminen. Mäntylä korostaa, että ilman lapsen mielipiteen selvittämistä ei voida tehdä lapsen edun mukaisia päätöksiä. Erityistä herkkyyttä vaaditaan silloin, kun asioissa ei ole voitu edetä lapsen oman toiveen mukaisesti. Tällöin syyn kirjaaminen ja
kertominen lapselle on tärkeää. Lapsen yksilöllisyyden huomioiminen on myös yksi osal- lisuuden tarkoituksista ja tämä voi estää tai pienentää lapsen syrjäytymiskokemusta. Lap- sen mielipidettä kuullessa tulisi kiinnittää huomioita lapsen aitoon kohtaamisen ja luotta- mukselliseen ilmapiiriin, tämä korostuu erityisesti vaikeissa oloissa elävien lasten koh- dalla.
Orasen (2008) tekemässä tutkimuksessa havaittiin, että lapsen on helpompi olla työnteki- jän kanssa kahdenkeskisissä tilanteissa kuin isoissa palavereissa, joissa läsnä on useita ihmisiä. Lasta ei tule pakottaa itsensä ilmaisuun. Erityisesti lastensuojelun työskentelyssä tulee muistaa se, että lapset ovat lojaaleja vanhemmilleen ja työskentelyssä tulee ottaa huomioon erilaiset lojaliteettiristiriidat. Lapsen mielipidettä selvittäessä työntekijän tulee olla tietoinen lapsen erityisyydestä ja olla erityisen herkkä lapsen tuottamille viesteille sekä kokemuksille. Nämä asiat ovat mahdollisia mikäli kaikki seuraavat neljä läsnäolon muotoa toteutuvat: fyysinen läsnäolo (lapsi on itse paikalla tapaamisessa), faktinen läs- näolo (lapsesta kootaan tietoa), diskursiivinen läsnäolo (lasta koskevista huolista keskus- tellaan vanhempien kanssa) ja kommunikatiivinen läsnäolo (työntekijöiden tavoitteena on myös lapsen oman kokemuksen ja näkemyksen tavoittelu ja lapsen kanssa keskustel- laan lasta itseään huolestuttavista asioista). Lasta tulee informoida myös siitä, mitä työs- kentelyllä tavoitetaan. (Kananoja ym. 2007, 140–141; Oranen 2008.)
Tieto on edellytys osallisuudelle ja osallisuuden eri muotojen toteutumiselle. Tieto ym- päröivästä maailmasta ja erityisesti niiden yhteisöjen toiminnasta joihin nuoren halutaan osallistuvan, on avaintekijä osallisuuden mahdollistamiseksi. Ilman tietoa nuoret eivät voi käsittää kyseessä olevan ympäristön toiminnan perimmäistä tarkoitusta ja pyrkimyksiä, toiminnan mahdollisuuksia, ehtoja ja keinoja. Esimerkiksi lastensuojelun asiakkaana ole- van nuoren on tärkeää tietää lastensuojelun työn tarkoitus ja pyrkimys tämän elämässä.
Tieto auttaa nuoria esittämään omia toiveita ja näkemyksiä sekä auttaa nuorta osallistu- maan päätöksentekoon. (Turja 2011, 31.)
2.2.1 Vuorovaikutus ja nuoren kohtaaminen
Osallisuuden toteutuminen ja mahdollistaminen vaatii aikuisen ja nuoren välillä tapahtu- valta vuorovaikutukselta erityistä huomiota. Lastensuojelun piiriin kuuluvilla nuorilla on
usein paljonkin kokemusta kohtaamisista eri aikuis-asiantuntijoiden ja ammattiryhmien kanssa. Nuorten ja ammattilaisten välisellä vuorovaikutuksella on suuri merkitys lasten- suojelussa tapahtuville asioille, sillä toisinaan nuori voi elää suurenkin osan elämästään erilaisissa laitoksissa. Siksi en vuoksi ei ole samantekevää millaiseksi vuorovaikutus ra- kentuu. Nuoren ja ammattilaisen välillä tapahtuva vuorovaikutus on aina riippuvainen siitä asiayhteydestä, jossa toimitaan. (Eskonen ym. 2006, 21–26, 43–44.)
Lastensuojelussa työskentelevät ammattilaiset kokevat ajoittain nuoren kohtaamisen ja mielipiteen selvittämisen ongelmallisena. Haasteina nähdään byrokratia, sosiaalityön työ- menetelmät sekä lapsen edun moniselitteisyys. (Eskonen ym. 2006, 21–26.) Lastensuo- jelussa on ollut myös vaikeuksia kohdata osallistumaton ja puhumaton nuori. Nuorella on oikeus mielipiteeseen ja sen ilmaisuun, mutta se ei ole milloinkaan velvollisuus. Halutes- saan nuorella on oikeus olla osallistumatta, mutta aikuisen velvollisuutena on luoda puit- teet osallistumiselle. Syitä puhumattomuuteen voi olla esimerkiksi että mielipiteen kerto- minen pelottaa tai puhumisella ei uskota olevan vaikutusta. Nuori voi myös pelätä aikui- sen reaktiota tai asioiden muistelu voi olla nuorelle tuskallista. Aikuisten viestit voivat myös olla nuorelle ristiriitaisia tai nuori on otettu mukaan työskentelyyn kesken prosessin eikä hän ymmärrä tilanteen ja oman elämän yhteyttä. Lapsen ikä ja kehittymättömyys voivat joissakin tilanteissa olla syy puhumattomuuteen. Puhumattomuus voi kertoa myös tietämättömyydestä tai halusta olla vanhemmille lojaali. Myös traumatisoituminen voi johtaa puhumattomuuteen ja puhumattomuus voi olla myös keino pitää tilanteen valta itsellään sekä keino olla osallistumatta vuorovaikutukseen muiden kanssa. (Eskonen ym.
2006, 41; Möller 2006, 20.)
Jotta voidaan puhua lapsiystävällisestä lastensuojelussa, tulee lapselle antaa mahdollisuus vaikuttaa aikaan, paikkaan ja tapaan, jolla hänet ja hänen asiansa kohdataan. Lastensuo- jelussa tapahtuva vuorovaikutus aikuisen ja lapsen välillä muodostuu usein toiminnalli- suudesta ja leikkisyydestä. Lapsiystävällisen työskentelyn myötä lapset ovat usein roh- kaistuneet osallistumaan ja kokeneet saamansa yksilöllisen huomion merkityksellisenä elämässään. Nuorella tulee olla aidosti mahdollisuus ilmaista näkemyksiään ja tuoda va- paasti julki tunteitaan. Nuoren aito ja vapaa ilmaisu vaatii tilan, jossa hän voi tuntea olonsa turvalliseksi ja tilanteiden tulee olla kiireettömiä. (Möller 2006, 20–21; Kananoja ym. 2010, 170.)
Lapsen kohtaamiseen tulee kiinnittää erityistä huomiota. Kohtaaminen voi joko vahvistaa tai pahimmassa tapauksessa vahingoittaa lasta, mikäli kohtaamisen tärkeisiin avainteki- jöihin ei kiinnitetä huomioita. Jokainen ihminen on erilainen ja sen vuoksi myös kohtaa- miset ovat ainutkertaisia. Kohtaamisen avaintekijöitä ovat kunnioittaminen, arvostami- nen, luotettavuus ja huolenpito. Lapsen kohtaaminen on aivan erityistä, sillä jo aikuisen ja lapsen roolit kohtaamisessa ovat erilaisia. Aikuisen elämänkokemuksesta ja roolivas- tuun vuoksi aikuisella on loppupeleissä aina vastuu kohtaamisesta. (Eskonen ym. 2006, 39–43; Pupita-Mattila 2011, 15–18.)
Lastensuojelun piiriin kuuluvien lasten kasvatustehtävä kuuluu vanhempien lisäksi myös lastensuojelun sosiaalityöntekijälle sekä muille lapsen kanssa työskenteleville aikuisille ja kasvatustehtävä sisältää vastuun lapsen vahvistavasta kohtaamisesta. Lapsi tuo kohtaa- misessa esiin aina oman tarinansa ja aikuisen tehtävä on huolehtia, ettei lapsi menetä koh- taamisissa turvallisuutta, kunnioitusta tai arvostavaa katsetta, vaikka lapsen tapa kertoa tarinaansa ei olisikaan aikuista miellyttävää. Lapsen ikä vaikuttaa myös kohtaamisen eri- tyisyyteen. Lapselle jokainen positiivinen kohtaaminen on merkityksellinen, sillä niiden kautta hän pyrkii muodostamaan kuvaa itsestään ja ympäristöstään. Kasvuvaiheessa ja myös tulevaisuudessa lapsi tarvitsee rohkeutta elää omaa tarinaansa johon vahvistava kohtaaminen häntä rohkaisee. (Pupita-Mattila 2011, 18.)
Lastensuojelun asiakkaisiin kuuluvilla lapsilla, erityisesti sijaishoidossa elävillä, esiintyy usein turvattomuutta. Jokainen lapsi tarvitsee elämäänsä ainakin yhden turvallisen ja tär- keän aikuisen, mieluiten oman vanhemman. Mikäli oman vanhempi ei täytä niitä van- hemmuuden kriteerejä, joita lapsi tarvitsee kehittyäkseen, voi joku kodin ulkopuolinen, lasta arvostava aikuinen, toimia lapsen tärkeänä aikuisena. Tämä usein lastensuojelussa tarkoittaa tukihenkilöä, omaa ohjaajaa tai sosiaalityöntekijää. Tärkeän aikuisen olemas- saolo vahvistaa lapsen itsetuntoa ja omantunnonarvoa, jotka ovat edellytys elämässä pär- jäämiselle ja tulevaisuuden suunnittelulle. (Pupita-Mattila 2011, 19.)
Kohtaaminen voi olla yksittäinen lapsen tapaaminen sosiaalitoimistossa, mutta useimmi- ten se on kuitenkin pitkään kestävä prosessi. Kohtaamiset ovat usein lastensuojelussa hy- vin arkisia vuorovaikutustilanteita, jossa aikuisella on rooli ja tietoisuus siitä, että hän on olemassa siinä lasta ja tämän kehitystä varten. Arjen tilanteet pitävät sisällään arvostami-
sen, taitojen ja vuorovaikutuksen opettelua, rajojen asettamista, hoivaamista sekä elä- mään luottamista. Kaiken tämän taustalla on lapsen persoonan kunnioittaminen, myös silloin kun lapsen ja aikuisen vuorovaikutus on haasteellista tai henkilökemiat eivät koh- taa. Ammattilaiselle lapsen arkinenkin kohtaaminen tuo erilaisia haasteita. Lapsi ja aikui- nen tulee aina muistaa kahtena subjektina, ei ikinä subjektina ja objektina. Aikuisen teh- tävänä on huolehtia, hoivata, kasvattaa ja ohjata lasta, aina lasta arvostaen. Tätä tehtävää tukee lapsen parissa työskentelevän työntekijän hyvä ammatillinen itseluottamus.
(Pupita-Mattila 2011, 23–26.)
”Ihmislapsi luottaa huolensa ja kasvunsa työntekijän varaan: ohjaa, opasta ja auta oppimaan, lohduta, turvaa ja puolusta, mutta kohtele minua hyvin ja muista, että olen arvokas ihminen, jolla on oma tehtävä maailmassa.” (Pupita-Mattila 2011, 25.)
Aikuiselta odotetaan eritystä vastuullisuutta rajojen asettamistilanteissa, jotka voivat las- tensuojelussa olla ajoittain hyvinkin vaativia tilanteita. Jotta rajojen asettaminen muodos- tuisi lapselle vahvistavaksi kokemukseksi, tulee tavoitteena olla lapsen hyvän kasvun tur- vaaminen ja, että kaikki osapuolet tiedostavat tämän. Rajojen asettamistilanteissa nuori tarvitsee aikuiselta apua tunteiden käsittelyssä ja toivon luomisessa. Lapsen vahvistavan kohtaamisen merkityksen ymmärtäminen lapsen hoidossa voidaan pitää aikuisen kehitys- tehtävänä. (Pupita-Mattila 2011, 23–26,48.)
Nuoren kohtaamisessa tulee kiinnittää huomioita myös nuoren tunteiden kohtaamiseen.
Omien eri tunteiden käsittely ja kohtaaminen on nuorelle haasteellista, jossa tarvitaan ai- kuisen tukea. Tunteiden käsittelyn vaikeus voi näyttäytyä sellaisena että nuorella nousee huoli siitä, välitetäänkö hänestä ja onko hän ympäröiville ihmisille tärkeä. Hänellä voi olla äänettömänä tai ääneen lausuttuna kysymyksiä esimerkiksi: Sallitaanko minulle ne tunteet, jotka tekevät minusta jopa ärsyttävän ympärillä olevieni aikuisten mielessä?
(Pupita-Mattila 2011, 83.)
2.2.2 Osallisuuden vaikutukset
Omien asioiden hoitamiseen osallistumisella on useita positiivisia vaikutuksia nuoren elä- mään ja myös organisaatioille sekä niissä toimiville työntekijöille. Tietoisuus siitä kuka
on ja mihin kuuluu, on yksi osatekijä nuoren kasvussa ja kehityksessä. Tietoisuus näistä asioista rakentuvat, kun nuori osallistuu perheen ja häntä ympäröivien yhteisöjen elämään ja toimintaan. Mahdollisuus olla osa näitä yhteisöjä on hyvin ratkaiseva tekijä nuoren identiteetin rakentumisessa, joka on yksi nuoruuden tärkeimmistä kehitystehtävistä. Osal- lisuuden ehkä kaikkein tärkeimpänä hyötynä voidaan pitää kokemusta kuulluksi tulemi- sesta ja näin mahdollisuudesta vaikuttaa. Osallistuessaan nuori myös kokee, että hänen mielipiteillään on arvoa. Nuoren osallistuminen häntä itseään koskeviin keskusteluihin ja päätöksiin voimaannuttaa häntä, sillä tällöin hän voi kokea tehdyt päätökset ja suunnitel- man omikseen mikä parantaa myös päätöksenteon laatua. Osallistuminen kehittää myös sosiaalisia taitoja ja itseilmaisua ja osallistumisella on myös mahdollista saada vertaistu- kea. Lastensuojelun asiakkaina olevat nuoret ovat yleensä kokeneet, että heidän elämäs- sään tapahtuneet asiat vain tapahtuvat ilman, että heillä itsellä olisi ollut mahdollisuutta vaikuttaa asioiden tapahtumiseen tai kulkuun. Siksi juuri lastensuojelun asiakkaille koke- mus kuulluksi tulemisesta on erityisen tärkeää ja voi tulevaisuudessa toimia nuorta suo- jaavana tekijänä mikäli lasta uhkaa esimerkiksi kaltoinkohtelu. Tällöin nuorella on vah- vempi kyky hakea tilanteeseensa apua. (Oranen 2008, 16; Turja 2011, 25–26.)
Myös Pajulammi (2014, 146–147) näkee lasten osallisuusoikeuksien toteutumisessa in- himillisiä merkityksiä. Kun lapsi otetaan mukaan niin yhteiskunnallisessa kuin perheen sisäisessä päätöksenteossa, vahvistuu lasten ja aikuisten välillä olevat suhteet. Pajulammi näkee osallisuuden toteutumisen muiden tutkijoiden (esim. Oranen 2008) tavoin lasta suojaavana tekijänä. Lapsen kuuleminen lastensuojelun eri prosessien aikana antaa lap- selle mahdollisuuden tuoda esiin omia näkemyksiä lapsen omista haasteista tai perheen sisäisistä ongelmista.
Nuoren osallisuuden huomioiminen työskentelyssä auttaa myös organisaatioita sekä sen työntekijöitä. Osallisuus mahdollistaa sen, että työntekijä kykenee kuulemaan nuorta ja tämän perusteella kehittelemään työvälineitä työskentelyn tueksi ja nuorta ymmärtääk- seen. Osallisuus parhaimmillaan on sitä, että nuori on osallisena työskentelyssä jo palve- luiden kehittelyssä ja suunnittelussa ja näin ollen auttaa myös organisaatioita paranta- maan vaikuttavuuttaan. (Ervast & Tulensalo 2006, 140–142.)
Puhuttaessa osallisuudesta institutionaalisissa kohtaamisissa törmätään usein käsitteeseen osallistaminen, jolla tarkoitetaan toisen ihmisen aktivoimista tai voimaannuttamista, ää- nen tai toimijuuden antamista henkilölle, jolla sitä ei ole tai toimijuus ja ääni on heikko.
Osallistaminen vaikea käsite siinä mielessä, että se ei huomioi nuorten jo käytössä olevia tapoja toimia ja osallistua. Osallistaminen ei myöskään tunnista sitä, että nuori ei välttä- mättä halua itse osallistua. (Pyyry 2012, 35.) Osallistamisen tavoitteena on usein yksilön voimaantuminen ja valtaistaminen, jota voidaan kutsua myös alkuperäisellä termillä em- powerment.
Empowerment on yksi osallisuuden lähikäsite ja sitä pidetään eräänlaisena väylänä osal- lisuuden toteutumiselle. Empowerment – käsitteelle on annettu useita suomennoksia, ku- ten valtaistuminen tai valtaistaminen, voimavaraistuminen tai voimaantuminen tai toi- mintavoiman lisääntyminen. Empowermentin traditiot voidaan jakaa siis kahteen eri tra- ditioon sen mukaan, nähdäänkö empowerment ammatillisena valtaistamisena vai yksilön omaehtoisena voimaantumisena. Yhteistä eri suuntausten välillä näyttäisi kuitenkin ole- van se, että empowermentillä tarkoitetaan sellaista toimintaa, jossa ihmiset kykenevät pa- rantamaan elämänhallintaansa ja kontrolloimaan elämäänsä. Sosiaalityössä ei kuitenkaan voi valita näiden kahden välistä, vaan sosiaalityön kenttä ulottuu näihin kumpaankin em- powermentin suuntaukseen joko limittäin tai vuorotellen. Käyttämällä käsitteitä voimaan- tuminen ja valtaistuminen voimme kuvailla sosiaalityön sen hetkistä paikantumista koko empowerment prosessissa. (Kuronen 2004, 277–282; Askheim & Starrin 2009, 206–217;
Hokkanen 2014, 21.)
Pienen lapsen valtaistaminen voi alkaa lapsen mukanaolosta toiminnassa, lapsen kuunte- lemisesta ja antaa lapsen valita vaihtoehtojen väliltä. Pienille lapsille voi esimerkiksi an- taa vaihtoehtoja sen suhteen, mitä kulloisellakin kotikäynnillä leikitään. Tavoitteena on kuitenkin lapsen ikätaso huomioiden edetä kohti lapsen oma-aloitteisuutta ja neuvotte- luita lapsen ja aikuisen välillä. (Turja 2011, 31.)
Voimaannuttamisessa pyritään nuoren omien voimavarojen kasvattamiseen, joka edellyt- tää nuoren välitöntä kohtaamista. Möllerin mukaan voimaannuttaminen on nuoria miel- lyttävää ja tuo sosiaalityöhön terapeuttista työotetta (Möller 2006, 19). Terapeuttisessa perspektiivissä sosiaalityöntekijä auttaa yksilöä löytämään mahdollisuudet henkilökoh- taiseen kasvuun, itsensä toteuttamiseen ja auttaa asiakasta löytämään omat voimavaransa,
joilla voi itse vaikuttaa ongelmien ratkaisuun. Terapeuttisessa työotteessa korostuu muita työotteita enemmän tasa-arvoinen asema asiakkaan ja työntekijän välillä (Raunio 2004, 151).
3 NUORUUDEN KEHITYSPSYKOLOGISET EDELLYTYKSET OSALLISUU- DELLE
3.1 Nuoruus elämänvaiheena
Nuoruus on siirtymäkausi eli aikakausi, jolloin siirrytään pikkuhiljaa lapsuudesta aikui- suuteen. Fyysiset muutokset, ajattelukyky ja sosiaalinen kehitys jatkuvat, mutta myös lä- heisten, että instituutioiden odotukset nuorta kohtaan kasvavat. Nuoruudessa myös omat valinnat ohjaavat ihmisen kehitystä ja sitä, millaiseksi aikuisuus tulevaisuudessa muodos- tuu. Fyysisen kasvun ja puberteetin lisäksi nuoruuden kehitys sisältää ajattelutaitojen kehitystä, muutokset perhe- ja kaverisuhteissa ja näin sosiaalisen kentän laajeneminen sekä nuoruuden kehitystehtävät. (Nurmi ym. 2015, 142–145.)
Nuoruudessa sosiaalinen ympäristö laajenee ja tuo mukanaan uusia, entistä tärkeämpiä ystävyyssuhteita. Laajentuneesta kehitysympäristöstä huolimatta perhe on nuorelle tär- keä. Vanhempien rooli on ohjata, tukea ja kasvattaa nuorta, mutta lapsen tullessa nuo- ruusikään suhde muuttuu entistä vastavuoroisemmaksi. Myös nuoren oma toiminta vai- kuttaa lapsen ja vanhemman vuorovaikutukseen ja vanhempien suhtautumiseen. Nuoren ja vanhemman vuorovaikutuksessa on havaittavissa keskilapsuutta huomattavasti enem- män neuvotteluja ja keskusteluja ja nuoret ovat entistä enemmän mukana päätöksente- ossa. Vuorovaikutuksessa tapahtuvat muutoksen luovat pohjaa nuoren autonomian raken- tumiselle. Onnistuneella vuorovaikutuksella on positiivinen vaikutus muun muassa nuo- ren itsetunnon kehitykseen. (Nurmi ym. 2015, 163.)
Jokainen ikäkausi sisältää omat kehitystehtävänsä, joiden toteutuminen on edellytys seu- raavaan kehitysvaiheeseen siirtymiselle. Nuoruuden kehitystehtävinä voidaan pitää oman identiteetin ja ideologian omaksumisen sekä itsenäistyminen. (Niemi ym. 2015, 149.) Nuoruudessa myös vastuunoton halu ja pelko ovat myös läsnä, seurusteluasiat tulevat ajankohtaisiksi, irtaantuminen vanhemmista alkaa ja kaverit muuttuvat entistä tärkeäm- miksi (Lehtovirta ym.1999, 126).
Erik H. Eriksonin ja Jean Piaget`n teorioita mukaillen, katsotaan tässä tutkimuksessa var- haisnuoriksi 11–15 –vuotiaat nuoret ja myöhäisnuoriksi 17–18- vuotiaat itsenäistymis- vaiheessa olevat nuoret. (Erikson 1962; Piaget & Inhelder 1977, 126.)
Varhaisnuoruudessa nuoren ajattelu muuttuu abstraktimmaksi ja kehitys tekee ajattelu- taidoissa laadullisia muutoksia. Tällöin nuorella on parempi kyky hahmottaa ympärillään olevaa maailmaa ja suunnitella tulevaisuutta. Nuori myös muuttuu tänä aikana ulkoisesti suuresti ja hän joutuu muodostamaan uutta kehonkuvaa. Myöhäisnuoruus on voimakasta yksilöllisyyden kehittymisen aikaa, jolloin oma identiteetti rakentuu. Tällöin nuori myös irtaantuu entistä enemmän vanhemmistaan, itsenäistyy ja hänen moraalipäättelynsä ke- hittyy. (Piaget-Inhelder 1977, 129; Nurmi ym.2015, 146–147; Anttila ym. 126–129.)
3.2 Ajattelun kehittyminen
Piaget`n mukaan ihmisen tiedollisten toimintojen kehitystä ohjaa sulautuminen (assimi- laatio) ja mukauttaminen (akkomodaatio). Ihminen valikoi ja muokkaa uutta sulautetta- vaa tietoa sellaiseen muotoon, missä se parhaiten vastaa jo ennestään olevaa tietoa. Su- lauttaminen on siis uuden tiedon liittämistä jo aikaisemmin opittuun. Mukauttamisella taas tarkoitetaan sitä, että mikäli uusi tieto poikkeaa meillä valmiina olevista sisäisistä malleista, ihminen joutuu mukauttamaan jo olemassa olevia tietojärjestelmiään siten, että ne mahdollistavat uuden asian tulkinnan. Mukauttaminen on siis uuden tiedon oppimista.
(Lehtovirta ym. 1999, 115–117; Aaltonen ym. 2003, 59–61.)
Piaget`n ajatteluteoria muodostuu tarkemmin vaiheteoriasta, joka etenee neljän eri kehi- tysvaiheen kautta. Piaget korostaa, että ajattelun kehitys tapahtuu tietyssä järjestyksessä, mutta tulee muistaa yksilölliset erot kehitysvaiheiden saavuttamisessa. (Piaget & Inhelder 1977, 91–125; Lehtovirta ym. 1999, 115–117.)
TAULUKKO 2. Ajattelun vaiheteoria (Piaget-Inhelder 1977.)
Sensomotorinen vaihe ~0-2 v.
Esioperationaalinen vaihe ~2-7v.
Konkreettisten operaatioiden kausi ~7-11v.
Formaalisten operaatioiden kausi ~11-15v.
Ihmisen toisella vuosikymmenellä eli formaalisten operaatioiden kaudella ihmisen kog- nitiivisessa kehityksessä tapahtuu suuria muutoksia erityisesti ajattelutaidoissa. Ajattelu muuttuu arkiajattelusta enemmän abstraktimmalle tasolle ja tulevaisuuden ajattelu mah- dollistuu ja tätä vaihetta Piaget kutsuu muutosvaiheen formaaliksi ajatteluksi. Tämä muuttunut ajattelun malli selittää ne muutokset, mitä nuoruudessa tapahtuu esimerkiksi minäkuvalle ja tulevaisuuden suunnittelulle. Formaalinen ajattelu tuo mukanaan myös monipuolistuneet käsitteet ja ilmaisukyvyn, kyvyn ymmärtää vertaiskuvia sekä päättely- taitojen kehittymisen. Kehittynyt ajattelu on edellytys oman toimijuuden rakentamiselle.
Formaalisten operaatioiden kautena nuori alkaa myös pohtimaan itse elämän syvällisiä kysymyksiä eikä enää tyydy hänelle ennestään jo valmiina annettuihin malleihin asioista.
Formaalin ajattelun kehittymistä edesauttaa keskustelevat ja neuvovat kasvatusmenetel- mät. (Lehtovirta ym.1999,117; Anttila, Eronen, Kallio, Kanninen, Kauppinen, Paaviainen
& Salo 2005, 132–133; Nurmi ym. 2015, 146–147.)
Maailmankuvan laajenemisen ja tulevaisuuden suunnittelun myötä nuoren suunnittelu- ja päätöksentekotaidot kehittyvät. Nuori joutuu tekemään monia valintoja elämässään esi- merkiksi koulutuksen suhteen, jotka vaikuttavat hänen tulevaisuuteensa. Abstraktin ja loogisen ajattelun kehittymisen myötä myös moraali kehittyy ja toisen ihmisen näkökul- man laajempi ymmärrys mahdollistuu. Tämä ei selity nuoruudessa kokemusten karttumi- sella, vaan aivojen fyysisellä kehityksellä. (Nurmi ym. 2015, 147.)
Lawrence Kohlberg on Piaget`n seuraaja ja kehitti moraalin kehityksen teorian. Kohlberg päätyi jakamaan moraalikehityksen kolmeen tasoon ja tasot jakaantuivat kahteen eri vai- heeseen.
TAULUKKO 3. Kohlbergin moraalikehityksen tasot (Mukaillen Pietikäinen.)
Esimoraalinen taso Rangaistuksen ja tottelemisen moraali
Itsekkään relativistinen moraali
Sovinnaisen moraalin taso Hyvien ihmissuhteiden moraali
Sosiaalisen järjestelmän moraali
Periaatteellisen moraalin taso Yhteiskunta-laillisuusmoraali
Universaalisten eettisten periaatteiden moraali
Ensimmäistä moraalikehityksen tasoa Kohlberg kutsuu esimoraaliseksi tasoksi, jossa käyttäytymistä säädellään ulkoapäin. Käyttäytymisellä pyritään rangaistusten välttämi- seen ja palkintojen saamiseen. Rangaistuksen ja tottelemisen moraalissa ihmisen teko luokitellaan hyväksi tai pahaksi sen fyysisten seurausten perusteella eikä painoa anneta seurauksien arvolle tai inhimilliselle merkitykselle. Itsekkään relativistisessa moraalissa yksilön teot ovat oikeutettu-ja mikäli ne tyydyttävät hänen omia tarpeitaan ja satunnai- sesti toisten ihmisten tarpeita. (Lehtovirta ym. 1999, 118–119; Pietikäinen.)
Toista moraalikehityksen tasoa Kohlberg kutsuu sovinnaisen moraalin tasoksi, jossa tär- keää on ulkoapäin annettujen odotusten ja normien noudattaminen seurauksista välittä- mättä. Hyvien ihmissuhteiden moraalissa ihminen yrittää miellyttää toisia ja hän muo- dostaa mielipiteensä muiden mielipiteiden mukaisesti. Hyvin ihmissuhteiden moraalissa tarve näyttäytyä muille hyvänä ihmisenä on korostunut. Sosiaalisen järjestelmän moraa- lissa toimintaa ohjaa vahvasti sovitut säännöt ja auktoriteetti. Käytös nähdään velvolli- suuksien täyttämisenä ja auktoriteetin kunnioittamisena. (Lehtovirta ym. 1999, 118–119;
Pietikäinen.)
Kolmatta eli viimeistä moraalikehityksen tasoa Kohlberg kutsuu periaatteellisen moraalin tasoksi. Periaatteellisen moraalin tasolla moraali nähdään yhteisten normien, oikeuksien ja velvollisuuksien sopusointuna ja, jossa ihminen kykenee näkemään eri osapuolten vä- lillä ristiriitoja löytäen niihin myös järkevän ratkaisun. Yhteiskunta-laillisuusmoraalissa lakia pidetään oikeana välineenä puntaroidessa sitä, mikä on oikein ja mikä väärin, siitä huolimatta, että laki voidaan ajoittain kokea myös epäreiluna. Universaalisten eettisten periaatteiden moraalin perustana on henkilökohtaisesti omaksutut, yleispätevät ja johdon- mukaisesti oikeudenmukaiset, tasa-arvoiset, vastavuoroiset ja ihmisoikeuden periaatteet.
(Lehtovirta ym. 1999, 118–119, Pietikäinen.)
Moraalipäättely kehittyy aina yhdessä ajattelun kehittymisen kanssa ja sillä tarkoitetaan kykyä erottaa oikea ja väärä. Nuoruusikään saakka lapsi pyrkii toiminaan hänelle annet- tujen ohjeiden mukaisesti, mutta nuoruusiän saavutettuaan nuori muovaa yleisistä nor- meista itselleen omakohtaisia moraalisia käsityksiä. Moraalipäättelyn saavutettuaan nuori kykenee perustelemaan itse tehdyt valintansa oikeasta ja väärästä ja toimimaan omien periaatteiden ohjaamina. Tätä seuraa yhä kasvanut vastuu ja vapaus. Moraalipäättelyä seuraa ideologinen ajattelu, eli laaja maailmankuva. (Anttila ym. 2005, 134–135.)
3.3 Nuoruuden kehitystehtävät 3.3.1 Minäkuva ja identiteetti
Minäkuva koostuu yksilöllisistä, kulttuurisista ja sosiaalisista tekijöistä. Minäkuva kehit- tyy ja muovautuu sosiaalisissa vuorovaikutustilanteissa ja yksilön omissa henkilökohtai- sissa prosesseissa. Minuuden rakentuessa yksilön omissa prosesseissa voidaan puhua niin henkisistä tapahtumista kuin kehossa tapahtuvista muutoksista ja miten yksilö sekä ym- päröivä yhteisö näihin suhtautuu. Nuoruudessa sisäiset ja ulkoiset muutokset ovat suuria ja näistä monista tekijöistä muotoutunut minäkuva toimii nuoren kokemuksen tulkintake- hyksenä. Identiteetti korostaa minuudessa niitä asioita, jotka syntyvät sosiaalisissa vuo- rovaikutuksissa ja erilaisissa ryhmissä. Identiteetti on läpi ihmiselämän kulkeva prosessi, mutta erityistä identiteetin etsintää esiintyy tilanteissa, joissa tapahtuu nopeita muutoksia.
Nuoruudessa tapahtuvat kokonaisvaltaiset fyysiset, psyykkiset ja sosiaaliset muutokset ovat juuri omiaan luomaan tarvetta identiteetin etsinnälle. (Niemelä 2002, 77–78.) Erilaiset sosiaaliset roolit ja ideologiat vaikuttavat myös osaltaan aikaisempaa enemmän siihen, millaiseksi nuoren minäkäsitys muodostuu. Nuoren minäkuvan rakentumiseen vaikuttaa myös saatu palaute, ikäryhmän hyväksyntä sekä menestys koulussa ja vapaa- ajalla. Ihmisen elämänkaaressa tapahtuu monenlaisia erilaisia siirtymiä ja nuoruudessa oleellisin siirtymä on alakoulusta yläkouluun siirtyminen. Näissä elämän siirtymissä ja muissa kuormittavissa tilanteissa selviytyminen vaikuttavat myös nuoren minäkäsityk- seen. (Nurmi ym. 2015, 160.)
Nyky-yhteiskuntaa kuvaillaan epävarmuuksien maailmaksi, jotka osin selittävät nykyisiä perheiden ja nuorten ongelmia. Muutokset perhekulttuurissa, lasten varhaistunut itsenäis- tyminen, elämänmuodon ennustamattomuus, eri organisaatioiden vaihtelevat arvot ja val- tahierarkiat, kaupalliset arvot ja media yhä kasvavassa määrin vaikuttavat rakentuvaan identiteettiin ja pakottaa sitä myös alati muovautumaan. Nämä tekijät ovat erityisen suuri uhka riskitekijöissä eläville lapsille ja nuorille. Lyhytaikaisienkin traumaattisten tapahtu- mien on havaittu vahingoittavan lapsen minuutta ja identiteettiä. Traumaattinen kokemus voi minuuden kautta aiheuttaa luottamuspulaa ihmissuhteissa tai lapsi voi alkaa rakenta- maan identiteettiään vahingollisista ryhmistä, kuten rikollisryhmistä tai päihdepiireistä.
(Niemelä 2002, 80–81; Pölkki 2008, 161.)
Nuoren identiteettiä käsitellessä oleellisessa asemassa on Erik Eriksonin klassinen teoria.
Eriksonin teoriassa minuus muodostuu läpi elämän ja erilaisissa vuorovaikutuksissa yk- silön ja yhteiskunnan välillä. Eriksonin psykososiaalisessa kehitysteoriassa ihmisen iden- titeetin katsotaan muodostuvan kahdeksassa eri vaiheessa, joita Erikson kutsuu myös krii- seiksi. Näiden kriisien tehtävänä on paikata sitä valmista identiteettiä, mikä lapsuudessa on lapselle muodostunut siinä yhteisössä, jossa hän on elänyt. Mikäli yksilö suoriutuu tällaisesta kriisistä/ kehitystehtävästä, hän vahvistuu ja kyky selviytyä elämässä paranee.
Nuoruuden (13-17v) vaiheena Erikson pitää identiteetin ja roolihajaannuksen. Kriisin on- nistuminen eli positiivinen ratkaisu tarkoittaa, että nuori kykenee omaamaan vahvan iden- titeetin, joka kannattelee vaikeissakin olosuhteissa ja nuorella on näkemyksiä tulevaisuu- destaan. Kriisin epäonnistuminen eli negatiivinen ratkaisu tarkoittaa, että identiteettiä ei ole vielä saavutettu eikä hän kykene tekemään ikätasolleen tyypillisiä päätöksiä ja valin- toja esimerkiksi koulutuksen suhteen. (Eriksson 1982; Erkkilä 2006; Korhonen 2008.) Erikson puhuu myös varhaisaikuisuudesta (18-24v), joka koskettaa erityisesti jälkihuol- lossa olevia tai siihen siirtyviä nuoria. Aikuisuuteen siirryttäessä vakiintuminen ja kyp- syminen erityisesti ihmissuhteissa alkavat ja aikuisuuden roolien opettelu ja omaksumi- nen tulevat ajankohtaisiksi. Aikuisuuteen siirryttäessä kehittyy myös kyky olla muista erillinen ja ajoittain yksin, jolloin kehittyy mahdollisuus yksilöllisyyden säilyttämiseen.
Varhaisaikuisuudessa opitaan hyväksymään toisten ihmisten heikkoudet sekä ymmärre- tään oma riippuvuus muista ihmisistä sekä ympäröivästä yhteisöstä. (Erikson 1982; Leh- tovirta ym.1999,126–127.)
Tutkija James Marcia on yksi keskeisimmistä Eriksonin teoriaa edelleen kehittäjistä. Tut- kimuksissaan Marcia (1966) ja Marcia työryhmineen (1993) tarkentaa Eriksonin (1968) tekemää psykososiaalista näkökulmaa identiteetin rakentumisesta tarkastelemalla identi- teetin muutoksia. Marcian näkemyksen mukaan, aikuisen selkeän ja kypsän identiteetin saavuttamisen edellytyksenä on, että nuori on kyseenalaistanut lapsuudessa vallinneita identiteetti-konstruktioita ja myös kyseenalaistanut niitä. Toisin sanoen nuori on kokenut identiteettikriisin. Marcia jaottelee identiteettitilat neljään tasoon peilaten niitä identiteet- tiin sitoutumiseen sekä eri identiteettivaihtoehtojen tutkimiseen. (Kroger, Martinussen &
Marcia 2010, 683–684; Tamminen 2010, 138–139.)
TAULUKKO 4. Marcian identiteettitilat (Tamminen 2010, 139.)
Identiteetin tutkiminen ja kyseenalaistaminen
vähäistä
Identiteetin tutkiminen ja kyseenalaistaminen
runsasta
Identiteettiin sitoutuminen ja identiteetin koherenssi vä- häistä
Identiteettihajaannus eli diffusion
Identiteettikriisi eli mo- ratorium
Identiteettiin sitoutuminen ja identiteetin koherenssi run- sasta
Ennalta suljettu identi- teetti eli foreclosure
Kypsä identiteetti eli identity achievement
Identiteettihajaannuksessa nuoret eivät ole vielä kokeneet identiteettikriisiä eivätkä he ole sitoutuneet mihinkään identiteettiin. Identiteettihajaannuksessa nuoret eivät myöskään ole tutkineet tai kokeilleen erilaisia identiteettejä. (Marcia 1976; Adams 1998; Meeus 1996.) Ennalta suljetussa identiteetissä nuoret eivät ole kokeneet identiteettikriisiä eivätkä kokeilleet muita identiteettejä. Suljetussa identiteetissä nuoret ovat yleensä hyvin sitou- tuneita omaksutun identiteetin arvoihin, mutta identiteetti on usein valmiiksi annettu esi- merkiksi vanhemmilta. (Marcia 1976; Meeus ym. 2005; Pulkkinen & Kokko 2000.) Identiteettikriisillä tarkoitetaan lykkäystä sellaisista velvollisuuksista, joita nuori ei vielä ole valmis vastaanottamaan ja nuori kokee identiteettikriisissä olonsa epätasapainoiseksi.
Identiteettikriisi eroaa identiteettihajaannuksesta siinä, että kriisissä nuori kokeilee useita erilaisia identiteettejä, jotta löytäisi omansa johon sitoutua. (Marcia 1976.) Identiteetti- kriisiä ja useita identiteettikokeiluita seuraa lopulta kypsä identiteetti. Kypsässä identi- teetissä nuorella on vakaa minäkuva, hän on hyväksynyt itsensä ja hänellä on elämässään itse asettamia päämääriä joihin hän on sitoutunut. Kypsä identiteetti auttaa selviytymään psyykkisistä haasteista. Marcian mukaan hänen malliaan ei tule tulkita kehitysvaihemal- lina, vaan identiteettitilat voivat vaihdella elämässä tilanteiden mukaan. (Marcia 1976;
Adams 1998.)
Jane Krogerin, Monica Martinussen ja James Marcian vuonna 2010 julkaisema artikkeli raportoi vuosina 1966–2005 tehdyistä identiteettiä koskevista tutkimuksista ja vertailivat näiden tuloksia keskenään. Tutkimus on erittäin laaja ja se puoltaa Eriksonin ja Marcian
näkemyksiä siitä, että nuoren ja nuoren aikuisen käydessä läpi identiteetin siirtymä, edis- tyksellinen muutos on kaksi kertaa todennäköisempää kuin taantuva muutos. Yleisimmin koettu asteittainen muutos koetaan identiteettikriisistä siirryttäessä kypsään identiteettiin.
Kuitenkin suuri osa nuorista ja nuorista aikuisista ei kuitenkaan läpikäy identiteetin muo- dostumisprosessia ja identiteetin jatkuvaa kehitystä tulisi seurata myös näitä vuosia seu- raavista vuosina. (Kroger ym., 2010, 696.) Myös empiirinen identiteetin tutkimus on pää- tynyt tuloksiin, jossa identiteetti rakentuu nykyään 25–30- ikävuoden iässä entisen 20–
25- ikävuoden sijaan (Meeus ym. 2005.)
3.3.2 Itsenäistyminen
Itsenäistymisen teoreettisena lähtökohtana voidaan pitää Eriksonin identiteettiteoriaa, jossa itsenäistyminen kuvaillaan elämänvaiheiden aikana ilmentyvinä tunteina ja tunne- kriiseinä sekä niiden ratkaisuina. Psykologian tohtori ja tutkija Jeffrey J. Arnett (2000, 469) on laajentanut Eriksonin identiteettiteoriaa tarkastelemalla erityisesti nuoren it- senäistymistä ja aikuistumista eräänlaisena kasvu- ja kehitysprosessina. Arnett katsoo, että aikuisuuden alkaminen on viimeisten vuosikymmenten aikana myöhentynyt 20. ikä- vuodesta lähempään 30. ikävuoteen. Tämän vuoksi myös varhaisaikuisuuden kehitysteh- tävät (koulutus, naimisiinmeno, lastensaanti) lykkääntyvät. Suurimmat syyt varhaisaikui- suuden myöhentymiseen ovat yhteiskunnan muuttuminen tasa-arvoisemmaksi sekä li- sääntynyt seksuaalivalistus. Arnett on erittäin kiinnostunut tutkimuksissaan myöhäis- nuoruuden ja varhaisaikuisuuden väliin sijoittuvasta ajanjaksosta, jota hän kutsuu muo- toutuvan aikuisuuden ajanjaksoksi.
Muotoutuva aikuisuus pitää sisällään muutosta ja elämän suunnan etsintää. Arnettin teo- rian mukaan identiteetti muodostuu muotoutuvan aikuisuuden ajanjaksolla ja poikkeaa näin Eriksonin identiteettiteoriasta. Muotoutuvan aikuisuuden kolmena tärkeimpänä teh- tävänä Arnett pitää yksilön vastuunottoa, itsenäistä ratkaisujen tekoa ja taloudellista itse- näisyyttä. Siinä missä Erikson painottaa kriisin ratkaisun ulkoista näkymistä, Arnettin muotoutuvassa aikuisuudessa painopiste on yksilön tunne aikuisuuteen kasvamisesta.
Eriksonin identiteettiteoriassa kriisin ratkaisu näkyy siis käytöksessä ja Arnettin kehitty- vän aikuisuuden teoriassa keskiössä on nuoren tunne aikuisuuteen kasvamisestaan. (Ar- nett 2000; Ahonen ym. 2007, 161.)
Identiteettiä rakentaessaan nuori myös muodostaa arvomaailmaansa ja elämä on monin tavoin epävarmaa. Epävarmuuden aikana suunnitelmat voivat muuttua nopeastikin ja nuori voi esimerkiksi muuttaa usein. Tyypillisesti muutot sijoittuvat nuorilla elämäntilan- teen muutokseen kuten koulutuksen tai työn alkaessa. Jälkihuollossa olevilla nuorilla muutto tapahtuu useimmiten huostaanoton päättymisen ja jälkihuollon alkamisen välille.
(Arnett 2000, 471; Arnett 2004, 10–11.)
Muodostuvan aikuisuuden ajanjaksolle on tyypillistä, että nuori kokee olevansa kahden asian välillä; hän ei ole nuori, muttei vielä aikuinenkaan. Nuori voi olla vielä taloudelli- sesti tai henkisesti riippuvainen vanhemmistaan joka johtaa tunteeseen välillä olosta. (Ar- nett 2004, 14–15, 217.) Jälkihuollossa oleva nuori voi harvoin tukeutua omiin vanhem- piinsa jolloin riippuvainen suhde sidotaan esimerkiksi sosiaalityöntekijään (Huotari 2010, 26).
Nuori tarvitsee itsenäistyessään turvallisen aikuisen tukea ja henkilön, jolta tarvittaessa voi pyytää apua. Itsenäistymisessä tukeminen on erityisen tärkeää nuorelle, joka itsenäis- tyy suoraan sijaishuollosta, sillä sijaishuollosta itsenäistymisessä piilee suurentunut uhka syrjäytymiselle. Nuori tarvitsee itsenäistyessään kokemuksen siitä, että hänestä on edel- leen kiinnostuttu. Nuori tarvitsee positiivista tukea ja kannustusta muun muassa mahdol- lisen laitostumisen purkamiseen ja mahdollisuuden lisäaikaan itsenäisen elämän opette- lussa. Nuoren tukemisen tavoitteena on vahvistaa nuoren tulevaisuuden näkymiä ja vah- vistaa häntä hyödyntämään omia resurssejaan. (Laaksonen 2004, 11.) Lastensuojelu ja erityisesti nuoren sijoitus kodin ulkopuolelle on äärimmäistä puuttumista lapsen henkilö- kohtaiseen elämään. Tällöin on inhimillistä ja oikeutettua, että yhteiskunta auttaa nuorta myös täysi-ikäisyyden saavuttamisen jälkeenkin.
Itsenäistyessä henkinen eli psykososiaalinen tuki koetaan usein kaikista tärkeimmäksi tuen muodoksi nuorten keskuudessa. Jälkihuollon piiriin kuuluvalle nuorelle kerrotaan, että hän saa tarvittaessa tukea, ohjeistusta ja taloudellista tukea. Tukemisen rinnalla kui- tenkin painotetaan, että nuorella on vastuu omista asioistaan ja siitä, millaiseksi tulevai- suutensa rakentaa. Sosiaalityöntekijä voi auttaa tavoitteiden asettamisessa asettamalla nuorelle esimerkiksi avoimia kysymyksiä tulevaisuudestaan. (Laaksonen 2004, 25–28.)
Jälkihuollon tavoitteena kasvatuksellisesta näkökulmasta on auttaa nuoria löytämään omat vahvuutensa ja käyttämään niitä, tulemaan sinuiksi itsensä kanssa sekä auttaa nuoria uskomaan ja rakentamaan tulevaisuuttaan. Keskeisessä asemassa on myös se, että nuori oppii asettamaan itselleen tavoitteita ja oppii ongelmanratkaisutaitoja. Jälkihuollon oh- jaus-ja kasvatustyön onnistumisen edellytyksenä on, että nuorella on ainakin yksi hyvä ja luottamuksellinen aikuissuhde esimerkiksi sosiaalityöntekijään tai ohjaajaan. Psykososi- aalinen tuki pitää sisällään pääasiassa nuoren ja sosiaalityöntekijän kahdenkeskisiä tapaa- misia, joissa keskustelu on avainasemassa. Psykososiaalinen tuki on noin 80 % jälkihuol- lon kaikista tukimuodoista. (Laaksonen 2004, 25–28.)
Itsenäistymisen tukemisessa tärkeää on muistaa ja tukea nuoren lähiverkostoa, sillä jälki- huoltovaiheessa nuoret tukeutuvat usein omiin vanhempiinsa. Aikuisuuden kynnyksellä olevaa sijaishuollossa elänyttä nuorta ei saa jättää yksin. Lastensuojelun tulee tukea nuorta kohti aikuisuutta, sillä riski joutua vaikeuksiin sijoittuu täysi-ikäisyyden sekä it- senäistymisen välimaastoon. Lastensuojelun tukihenkilön rooli itsenäistymisen tukemi- sessa on merkittävä, mikäli nuori ei saa tarvitsemaansa tukea kotoa. Hyvän suhteen vi- ranomaisiin lisäksi nuori tarvitsee myös suhteita viranomaisverkoston ulkopuolelta, sillä lastensuojelun asiakkuus on koko elämänkaarta tarkastellessa mukana vain hyvin lyhyen aikaa. (Laaksonen 2004, 43–45; Pölkki 2008, 178.)
Tässä tutkimuksessa osallisuus nähdään Thomas Nigelin (2002) muodostamana osalli- suuden ulottuvuuksina, joita olivat: mahdollisuus valita, mahdollisuus saada tietoa, mah- dollisuus vaikuttaa prosessiin, mahdollisuus ilmaista itseä ja saada siihen tukea sekä mah- dollisuus itsenäisiin päätöksiin. Yksi ulottuvuuden toteutuminen ei tuota osallisuutta, vaan osallisuuden toteutuminen vaatii kaikkien ulottuvuuksien samanaikaisen toteutumi- sen. Tutkimuksessa osallisuus määrittyy myös nuoren oman kokemuksen kautta. Osalli- suuden toteutumista tarkastellessa tulee huomioida nuoren kehityspsykologiset edellytyk- set. Nuoret määritellään usein murrosiän alkamisen jälkeen yhdeksi homogeeniseksi ryh- mäksi, mutta 12- vuotias varhaisnuori on kehityksessään hyvin eri tasolla kuin 17- vuotias myöhäisnuori. Eri kehitysvaiheissa olevat nuoret määrittelevät osallisuuden eritavoin ja toivovat osallisuudeltaan eri asioita. Tämän vuoksi osallisuutta määritellessä nuorten ke- hityspsykologia tulee ymmärtää osana osallisuuden rakentumisena.
4 TUTKIMUSTEHTÄVÄ, AINEISTO JA ANALYYSI
4.1 Tutkimusasetelma
Tutkimus on luonteeltaan laadullista, fenomenologis-hermeneuttista tutkimusta, jossa ih- minen on tutkija että tutkittava. Fenomenologinen ja hermeneuttinen käsitys ihmisestä painottaa kokemusta, merkitystä ja yhteisöllisyyttä. Se on kiinnostunut ihmisten elämis- maailmasta ja sen varsinaisena tutkimuskohteena on inhimillisen kokemuksen merkityk- set. Fenomenologisessa tutkimuksessa puhutaan myös merkitysteoriasta, jonka mukaan ihmisten toiminta on intentionaalista ja koska jokaisella asialla on ihmiselle merkitystä, muotoutuu kokemus ihmisten henkilökohtaisten merkitysten mukaisesti. (Tuomi & Sara- järvi 2009, 34–35.)
Fenomenologisessa tutkimuksessa hermeneuttinen ulottuvuus tulee näkyväksi tulkinnan tarpeen myötä. Hermeneutiikalla tällöin tarkoitetaan yksinkertaistettuna ymmärtämisen ja tulkinnan teoriaa, jossa tulkinnalle etsitään mahdollisia sääntöjä oikeasta ja väärästä tulkinnasta puhumisen mahdollistamiseksi. Fenomenologis-hermeneuttisessa tutkimuk- sen tavoitteena on tehdä näkyväksi se, mikä on tutkimuksen edetessä mahdollisesti jäänyt näkymättömäksi tai sitä, mitä on koettu, mutta ei vielä tietoisesti ajateltu. (Tuomi & Sa- rajärvi 2009, 34–35.) Tässä tutkimuksessa pyritään nostamaan esiin, tulkitsemaan ja ym- märtämään osallisuuden näkemyksiä ja niiden merkitystä lastensuojelutyön kokeneiden nuorten näkökulmasta.
4.2 Aineiston hankinta
Tutkimussuunnitelman valmistuttua tutkimuslupaa haettiin tutkittavalta kaupungilta. Tut- kimuslupahakemus ja tutkimussuunnitelma jätettiin tutkittavan kaupungin lastensuojelun johtajalle, joka välitti sen eteenpäin sosiaalityön ja perhepalveluiden tulosalueen johta- jalle, joka myönsi tutkimusluvan joulukuussa 2016. Tutkimusluvan myöntämisen jälkeen sosiaalityöntekijät rekrytoivat vapaaehtoisia nuoria tutkimukseen ja jakoivat saatekirjeen (LIITE 1), suostumuslomakkeen (LIITE 2) sekä teemahaastettelu rungon (LIITE 3). Nuo- ret palauttivat suostumuslomakkeet joko haastattelussa tai etukäteen postitettuna val- miiksi maksetussa kirjekuoressa. Yksi myöhäisnuori rekrytoitiin itse osallistumalla sosi-
aalityöntekijän pyynnöstä jälkihuoltonuorten joululahjojen jakotilaisuuteen sosiaalityön- tekijän toimistolla. Alle 18- vuotiailta pyydettiin suostumuslomakkeeseen myös huoltajan allekirjoitus.
Saatekirjeessä oli valmiiksi annettu haastattelupaikka- ja ajankohta ja haastatteluihin oli järjestetty lastensuojelun toimesta kyyditys. Tutkimuksessa haastateltiin yhteensä kuusi nuorta, joista kolme oli 12–14 –vuotiaita varhaisnuoria ja kolme 17–18- vuotiaita myö- häisnuoria. Varhaisnuoret ovat lastensuojelun avohuollon asiakkaita ja myöhäisnuoret ovat tai ovat juuri siirtymässä jälkihuoltoon. Molemmista ryhmistä jäi myöhemmin pois yksi osallistuja. Nuorten tavoittamisongelmat sekä vähäinen kiinnostus tutkimukseen osallistumiseen laskivat odotettuja osallistujamääriä. Tutkimukseen osallistujilta edelly- tettiin lastensuojelun asiakkuutta ja tutkimukseen osallistuminen oli vapaaehtoista. Nuo- rille kerrottiin myös, että heillä olisi milloin tahansa mahdollisuus vetäytyä tutkimuksesta näin tahtoessaan.
Metodisena etuna haastattelulle voidaan pitää sitä, että sen avulla voidaan muodostaa har- kinnanvarainen näyte. Tämä tarkoittaa sitä, että haastatteluun valitaan tarkoituksenmu- kaisesti niitä henkilöitä, joilla tiedetään olevan tietoa tai kokemusta tutkittavasta aiheesta.
(Puusa 2011, 76.) Tuomi & Sarajärvi (2009) ovat sitä mieltä, että haastattelun monipuo- lisuutta edesauttaa se, että haastateltaville annettaisiin etukäteen mahdollisuus tutustua teemahaastattelurunkoon. Tämä ei kuitenkaan sovi jokaiseen tilanteeseen ja tutkimuk- seen. Tässä tutkimuksessa katsottiin, että teemahaastattelurunkoon etukäteen tutustu- malla nuoret voivat orientoitua haastatteluun ja muistella mahdollisesti vuosiakin vanhoja tapahtumia rauhassa. Monilla nuorilla on pitkä tausta lastensuojelussa ja vuosien läpikäy- minen rauhassa oli tutkimusta palvelevaa.
Haastattelu on yksi yleisimmistä ja harvoista keinoista, minkä avulla voidaan kerätä ai- neistoa ihmisten kokemuksista ja niistä merkityksistä mitä he tutkittavalle asialle antavat.
Haastattelu mahdollistaa ihmisen subjektiivisen kokemuksen osaksi tutkimusta. Haastat- telun avulla on mahdollista saada tutkittavasta kohteesta monipuolista ja runsasta tietoa.
Koska tutkimuksen tarkoituksena on saada nuorilta yhteinen kanta osallisuudesta lasten- suojelussa, päädyttiin haastattelut suorittamaan ryhmähaastatteluna. Ryhmähaastattelun etuna on myös se, että osallistujat saivat keskustella myös aiheesta vapaasti, jolloin esiin
voi nousta sellaisia asioita, joita ei muutoin olisi välttämättä tullut esille. Ryhmässä kes- kustelu toimii parhaimmillaan aineiston rikastajana ja tuo esiin asioita, jotka eivät välttä- mättä näyttäytyisi yksilöhaastatteluissa (Puusa 2011, 74–85).
Tutkimuksen aineisto koostuu kahdesta ryhmähaastattelusta, jotka toteutettiin teemahaas- tatteluna. Monet tutkijat ovat sitä mieltä, että teemahaastatteluissa käytettävät teemat tu- lee pääsääntöisesti juontua tutkimuksen teoreettisesta viitekehyksestä (Puusa 2011, 82).
Tämän tutkimuksen teemahaastattelun runko on muodostettu osittain Thomas Nigelin (2002) osallisuuden ulottuvuuksien mallin pohjalta (ks. xx). Runko koostui kolmesta osi- osta: osallisuus, oma kokemus osallisuudesta sekä osallisuuden merkitykset ja vaikutuk- set.
Haastattelun alussa keskusteltiin ryhmien kanssa tutkimuseettisistä kysymyksistä sekä vaitiolovelvollisuudesta. Tutkijan lisäksi vaitiolovelvollisuus katsottiin koskettavan myös kaikkia ryhmään osallistuneita, joka pyrki takaamaan avoimen ja luottamuksellisen kes- kusteluilmapiirin. Haastattelut toteutettiin lastensuojelun avohuollon toimipisteellä, jossa oli tilanteelle sopiva rauhallinen tila ja paikka oli nuorille entuudestaan tuttu.
Haastattelut nauhoitettiin, jonka jälkeen haastattelut litteroitiin sanasta sanaan alkuesitte- lyä sekä haastattelujen lopetusta lukuun ottamatta. Litteroitua aineistoa syntyi yhteensä 46 sivua, joista 34 sivua on myöhäisnuorten haastattelua ja 12 sivua varhaisnuorten haas- tattelua. Litteroinnissa on käytetty fonttia Courier New, fonttikokoa 12 ja riviväliä 1,5.
Koska tutkimuksen keskiössä on aineiston asiasisältö, litteroinnissa ei käytetty erityis- merkkejä tai mainittu taukoja ja eleitä (Hirsjärvi & Hurme 1982, 112).
Ryhmien välillä oli huomattava ero litteroidun tekstin määrässä, mikä kertoi ryhmien eroista tuottaa keskustelua. Keskustelu jälkihuoltoryhmässä oli monipuolista ja vilkasta, nuoret aloittivat keskustelun oma-aloitteisesti heti haastattelutilanteen alussa. Myöhäis- nuorten ryhmähaastattelussa tutkijan rooli oli lähinnä aktiivinen kuuntelija ja tarkistaa ajoittain, että kaikki suunnitellut teemat tulivat käsitellyksi. Avohuollon varhaisnuorista koostuva ryhmä oli selkeästi niukkasanaisempi ja tutkijan rooli oli erittäin aktiivinen.
Varhaisnuorille jouduttiin esittämään paljon suoria kysymyksiä eikä niihin saatu aina vas- tauksia. Nuoremmilla oli taipumus antaa ”sosiaalisesti hyväksyttyjä” vastauksia ja he
