kirjallisuutta
unnekäsitteitä on houkuttelevaa tar- kastella kokonaisvaltaisina mielen ilmiöinä, tunteet kun kokemuksemme mu- kaan kumpuavat suoraan ihmisen merki- tyksentajun syvimmistä lähteistä. Seija Tuovila on paneutunut väitöskirjassaan Kun on tunteet. Suomen tunnesanojen se- mantiikkaa suomen kielen tunnesanojen merkityksenmuodostuksen kattavan kogni- tiivisen mallin kehittämiseen.
Tutkimuksen aineisto riittää kunnianhi- moiseen semanttiseen katsaukseen: tekijän käytettävissä on ollut kaikkiaan 2 020 tun- nesanan mainintaa. Sanasto kerättiin yksin- kertaisissa, enimmäkseen yksilöittäisissä koetilanteissa sadalta eri-ikäiseltä suoma- laiselta, joiden sukupuolet jakautuvat tasan.
Heitä pyydettiin kirjoittamaan tunteiden nimitysten luettelo siinä järjestyksessä kuin ilmaukset tulisivat mieleen. Koeaikaa ei rajattu, sillä pyrittiin mahdollisimman run- saisiin tuotoksiin. Keskimäärin vuolaim- min sanoja tuottivat yli 50-vuotiaat naiset, niukimmin alle 20-vuotiaat miehet. Aineis- ton jakautuminen koehenkilöiden eri piir- teiden mukaan on esitetty tutkimuksen lu- vuissa 5 ja 6 niin monipuolisesti, että luki- ja pääsee nauttimaan paitsi selkeistä tulok- sista myös uusista oivista hypoteeseista.
Tuovila on valinnut oman aineistonsa tuek-
si Kielipankin tekstikorpuksista sanoma- lehtikieltä, jonka tunnesanoja hän hyödyn- tää konteksteineen vankentaessaan yksit- täisten sanojen semanttista analyysia.
Väitöskirjan hypoteesit perustuvat kah- teen suureen tavoitteeseen. Ensinnäkin ha- lutaan selvittää, millaisia tunteita suomalai- set yleensä mieltävät ja nimeävät ja mitä he ilmauksillaan tarkoittavat. Tunteita käsitel- lään tutkimuksessa siis sekä »suomalaisen mielen» ilmiöinä että suomalaisten puheen- aiheina. Toiseksi pyritään lingvistisen teo- rian luomiseen: kysytään, millaisia tunne- sanojen järjestelmälliset semanttiset ana- lyysit voisivat olla. Kuinka pitkälle semant- tinen järjestelmä voidaan hyvin perustein formaalistaa? Miten vaikuttaa se, että ana- lysoitavina ovat nimenomaan tunteiden ni- mitykset? Ensimmäiseen päätavoitteeseen liittyy ilmeinen metodiongelma. Tunne- ilmauksien yleinen käyttö suomalaisessa elämänmenossa joudutaan rinnastamaan koeaineistossa esiintyvään käyttöön, vaik- ka aineiston tuottamiseen osallistuneiden henkilöiden todellisia vaiheita ja oloja ei ole ymmärrettävästi voitu selvittää. Kirjoittaja on selvinnyt tästä hyvin; hän on jättänyt tun- teista puhumisen kansanpsykologian ylei- selle ja hypoteettiselle tasolle. Toiseen ta- voitteeseen eli järjestelmän luomiseen Tuo-
T
Seija Tuovila Kun on tunteet. Suomen kielen tunnesanojen semantiikkaa. Acta Universitatis Ouluensis, Humaniora, B 65. Oulu: Oulun yliopisto 2005. 171 s. ISBN 951-42-7806-2.
TUNNESANASTON
MERKITYSULOTTUVUUDET
vila on syventynyt perusteellisesti. Hänen koostamansa semanttinen kuvaus on moni- tasoinen: sanaston ryhmittely alkaa tuntei- den yleiseen taksonomiaan kuuluvasta ul- koisten tuntemusten ja sisäisten tunnetilo- jen erottamisesta ja päätyy erilaisia dimen- sioita ja intensiteettejä ilmaiseviin sisältö- komponentteihin, joista osa on hyvinkin tarkkoja sanan merkityksen määritysperus- teita.
Tuovilan mukaan tunnesanojen käyttöä ohjaa suurelta osin tunnekäsitteiden asema puhujien mielessä (s. 70); tätä asemaa voi- daan kuvata kognitiivisen tärkeyden käsit- teellä. Ilmausten tärkeysindeksit ovat las- kettavissa Sutropin (2001) kehittämän kaa- van avulla. Indekseistä muodostuu kielen- käytölle ominainen tärkeysprofiili. Tuovi- lan aineistosta saatu suomalaisten puhujien profiili on kärjestään selkeä, mutta menet- tää erottelevuuttaan jyrkästi. Viha, ilo, rak- kaus ja suru paljastuvat suomalaisten yli- voimaisesti tärkeimmiksi tunteiksi. Tutki- ja on hyödyntänyt profiilia merkittävissä metodisissa ratkaisuissa, esimerkiksi vali- tessaan 51 tyypillistä tunnesanaa tarkasti analysoitaviksi. Tärkeysindeksi on kuiten- kin kognitiivisen tutkimuksen työkaluna karkea, koska se ei ota huomioon puhetilan- teeseen (tässä siis sanojen luettelemiseen) liittyviä tarkkaavuus- ja aktivoitumiskysy- myksiä. Kognitiiviselta kannalta katsoen tunteiden nimeämistehtävän analyysissa on luonnollisesti kysymys enemmästä kuin tunteiden yleisestä asemasta ryhmän mie- lessä.
Kognitiotieteen menetelmät sopivat periaatteessa erinomaisesti Tuovilan aineis- ton ongelmien pohdintaan. Aikaisempaa tutkimusta on jo runsaasti, ja tutkija on myös osoittanut työssään kiitettävää läh- teistön tuntemusta. Clore, Collins, Johnson- Laird, Oatley ja Ortony ovat tunteiden kog- nitiivisen tutkimuksen klassikoita 1980- luvulta. Ja kuten Tuovila (s. 41) mainitsee,
tunnesanojen organisoitumista ja seman- tiikkaa on tutkittu etenkin englannin kieles- tä laajasti parin vuosikymmenen ajan. Tun- nesanastoa tutkiva lingvisti joutuu kuiten- kin monessa kohdin tienraivaajan asemaan, jos tavoitteena on kuvata muita kieliä ja niiden sisäistä vaihtelua.
Tuovilan ydinväite on, että mielen tun- nesisällöt ovat syntymästään lähtien kogni- tiivisia: tunteisiin liittyy aina myös ajatte- lua ja tietämistä (s. 41–42, 58–59). Tämän tulee hänen mukaansa näkyä eksplisiittises- ti myös lingvistisessä semanttisessa ku- vauksessa, ja se myös mainitaan jokaises- sa hänen laatimassaan merkitysskenaarios- sa. Tuovila uskaltautuu, kuten pitääkin, et- simään tunteiden kognitiivisuudelle todis- teita kielitieteen ulkopuolelta filosofiasta, psykologiasta ja neurotieteestä, joihin hän perehdyttää lukijaa 3. luvussa »Tunteet kie- lessä ja mielessä». Psykologian ja aivotut- kimuksen puolelle tekstissä mennään mel- ko lyhyesti. Lähteiden joukossa on ilahdut- tavan tuoreita tekstejä, esimerkiksi Church- landin Neurofilosofia (2004). Monitieteinen teorian taustoitus toimii parhaimmillaan siten, että se auttaa lukijaa hahmottamaan, miten tieteiden erilaiset näkökulmat tuke- vat toisiaan tunteiden kognitiivisuuden väit- teen todistelussa. Kirjan alkupuolen teo- rioinnissa, varsinaisen semanttisen analyy- sin lomassa ja vielä lopetusluvussakin on useita osuvia huomautuksia siitä, miten nä- kökulmia olisi mahdollista yhdistää tutki- muksen jatkuessa. Kirjoittaja huomauttaa muun muassa, miten kiinnostavaa olisi tut- kia tunteiden ilmaisemisen esteitä kielten- välisesti. Aihe on kognitiivisesti todella merkittävä.
Tunnesanaston ryhmittelynsä ja sanal- lisen analyysinsa (s. 80–118) Tuovila ank- kuroi tiukasti kielitieteellisen semantiikan perinteeseen, erityisesti Wierzbickan kol- men viime vuosikymmenen tutkimuksiin.
Vaikka ajattelun perusteet ja käsitteet ovat
siten suurelta osin muualta omaksuttuja, tutkimuksen selkeänä tavoitteena on ottaa avoimin mielin huomioon kaikki se suoma- laiselle käsitteistäjälle ja suomen kielelle luonteenomainen, minkä aineisto paljastaa.
Valitsemansa menetelmän avulla Tuovila pystyy päättelemään paljon siitä, miten ni- menomaan suomalaiset tunnekäsitteet ver- kottuvat merkitysyhteyksiensä ja -erojensa perusteella.
Tekijä korostaa useaan otteeseen, miten tärkeää on huomata tunnesanaston psyko- logisen ja sosiaalisen funktion välttämätön yhteenkuuluvuus. Kumpaakaan näkökul- mista ei voida unohtaa tutkimuksen mis- sään vaiheessa: kvantitatiivisenkin osion hypoteesit on asetettu siten, että koehenki- löiden kulttuuritausta, yhteisö, maailman- kuva ja asenteet nousevat tarkasteltaviksi aina tuloksia tulkittaessa. Tuovila on tarjon- nut meille tässä suhteessa erinomaisen ajan- kohtaista tekstiä. Kun kognitiivisen kielen- tutkimuksen edustajalta Chris Sinhalta ky- syttiin hänen Suomen-vierailunsa aikana syksyllä 2004, mitkä kysymykset hänen mielestään ovat tällä alalla tärkeimpiä, hän asetti ensimmäiseksi sosiaalisen ja psyko- logisen näkökulman vertailun ja yhteen sovittamisen.
Ryhmiin liittyvien laajojen yhteisöllis- ten hypoteesien todentumista arvioidaan luvussa 6. Tunneilmausten »kansantakso- nomian» taustoja siinä pohditaan toistai- seksi jokseenkin suppeasti — mutta silti hyvin oivaltavasti. Puheeksi otetaan olen- naisia yhdistäviä seikkoja, jotka ovat luon- teeltaan sekä yleispsykologisia että sel- keästi kulttuurisia. Huomautuksia HYVÄN ja
PAHAN vastakohtaa tuottavasta binaariajat- telusta ja suomalaisten oletetusta heikosta itsetunnosta, joka heijastunee itseen koh- distuvissa kielteisissä tunteissa, ei tutki- muksen tässä vaiheessa pystytä paljonkaan taustoittamaan. Kansanpsykologisten ole- tusten luotettava yhdistäminen kielen il-
miöihin vaatii uusia perusteltuja menetel- miä.
Koehenkilöiden tuotosten sukupuolit- tainen ja ikäryhmittäinen tarkastelu (s. 128–
143) on haastavaa. Eri ikäryhmien ja suku- puolten yksilöt kokevat tunteet tärkeiksi ja myönteisiksi tai kielteisiksi aina tietyssä ympäristössä, elämäntilanteessa ja mielen- tilassa. Näihin tutkijan on vaikeaa päästä käsiksi. Monia alustavia suuntia on tutki- muksessa löytynyt, mutta sen ratkaisemi- nen, kuinka pitkälle tällaisten kvantitatiivis- ten tulosten yleistävässä tulkinnassa voi- daan mennä, jäänee vielä suurelta osin jat- kotutkimuksen varaan. Yleisesti sopii myös kysyä, kuinka paljon koehenkilöiden elä- män varrelle osuneista tilanteista pitäisi oi- keastaan tietää, jotta keskimääräisten omi- naisuuksien tulkintakriteereihin voitaisiin luottaa. Miksi siis viha, väsymys, tylsyys, sääli, nälkä, kipu ja tyhjyys ovat — kuten Tuovilan tuloksista näkyy (s. 130) — tär- keämpiä suomalaisille miehille kuin naisil- le? Miksi »jotakin pahaa tapahtui tai tapah- tuu» -komponenttiset ilmaukset (kuten pel- ko, suru, tuska) ovat nuorimmalle ikäryh- mälle, alle 19-vuotiaille, paljon merkitse- vämpiä kuin vanhimmalle, yli 50-vuotiail- le (s. 137)? Ovatko kognitiiviset syyt joten- kin ratkaisevia: lisääkö kokemustiedon puu- te pelkoa, vai onko pelolla ehkä biologisia- kin motiiveja? Nämä ilmiöt voidaan var- masti selittää useasta näkökulmasta, mutta kiinnostavaa olisi tietää, ovatko jotkin per- spektiivit olennaisempia kuin toiset.
Kun tutkija kysyy suuria kysymyksiä ja ottaa välineistöönsä paljon erilähtöisiä ai- neksia, hän myös joutuu perustelemaan monta valintaa. Tuovilalle tästä velvoittees- ta on tullut joissakin suhteissa rasite, kuten erityisesti semanttisen komponentin käsit- teen käyttöönoton monivaiheinen (s. 19, 35, 43, 44 jne.) perustelu osoittaa. Jotta vanha komponentin käsite toimisi perusajatuksel- taan kognitiivisessa teoriajärjestelmässä,
sitä on uudistettava. Tuovila joutuu puhu- maan semanttisten kuvaustensa yhteydes- sä muun muassa komponenttien aika- ja kestorajauksista, joita tarvitaan kognitiivis- ten tunneprosessien realistisessa kuvauk- sessa (vrt. esim. s. 88). Kognitiivisessa se- mantiikassa »komponentti» lienee käsitet- tävä vain yleisluonteiseksi semanttiseksi yksiköksi, joka saattaa olla sumearajainen- kin. Suuntaukseen kuuluu iso joukko se- mantikkoja, jotka näkevät merkityksen en- titeettiin (käsitteeseen) liittyvien asiaintilo- jen dynaamisina suhteina (vrt. Croft ja Cruse 2004: 92–104). Heille merkittävim- piä semanttisia ilmiöitä ovat merkityksen rajoitteet, jotka syntyvät kielen käyttö- ja tulkintatilanteissa.
Tuovila on omaksunut järjestelmäänsä muitakin merkityksentutkimuksen peruskä- sitteitä, nimittäin prototyyppejä, ytimiä ja kategorioita, ja pohtinut siksi tekstissään laajahkosti niiden käyttöä. Kielitieteen strukturalistisen ja kognitiivisen paradig- man ainesten yhdistäminen tuottaa vaikeu- destaan huolimatta tulosta: Tuovilan työs- tämät käsitteet toimivat tyydyttävästi tun- nesanojen ryhmittelyn välineinä ja mahdol- listavat aineiston mielekkään tarkastelun.
Teoriakäsitteiden monivaiheinen poh- dinta osoittaa, että tutkija soveltaa välineis- töään tietoisena kritiikistä, jota sitä kohtaan on aiemmin esitetty ja voidaan nytkin esit- tää. Tuovila paljastaa ansiokkaasti myös Wierzbickan »luonnollisen semanttisen metakielen» (NSM) tiedeyhteisössä aikai- semmin herättämän arvostelun (esim. s.
47). Wierzbickan metakielen semanttisiin primitiiveihin ja skenaarioihin liittyvät oman näkemykseni mukaan ainakin seuraa- vat kaksi suurta ongelmaa, joihin myös Tuovila kiinnittää huomiota:
1) Primitiivien löytäminen ja perustelemi- nen on työlästä; mitä mielen sisältöjä voidaan pitää primitiiveinä ja millä pe-
rusteella oletetaan, että primitiivit poik- keaisivat toisistaan nimenomaan kielit- täin? — Suomen primitiivejä olisivat Tuovilan ehdotuksen mukaan muiden muassa »kognitiiviset prosessit» AJATEL-
LA, TIETÄÄ, HALUTA, TUNTEA, VOIDA ja [minkä tahansa] »prosessin osalliset»
MINÄ/ITSE, IHMINEN/HÄN/JOKU, ASIA/JOKIN,
TÄMÄ, MUU/TOINEN. Muita primitiivejä hänen ehdotuksessaan on tässä vaihees- sa noin 30.
2) Tunneprosessien kuvauksen siirtämi- nen skenaarioihin (s. 56–57) on sekä kronologisuuden että syntaksin kannal- ta hankalaa. Pitäisikö sanallisen skenaa- rion oikeastaan olla pieni, mahdollisim- man hyvin todellista tuntemisen tilan- netta jäljittelevä tarina, vaikka siinä onkin aina mukana myös abstrakti uni- versaaliin kognitiiviseen tapahtumaan viittaava osuus? Esimerkiksi tunnesana
RIEMU on kuvattavissa seuraavanlaisena primitiiveistä muodostuvien kompo- nenttien koosteena eli skenaariona, jos- sa on sekä selviä että jossain määrin epäselviä aika- ja henkilöviitteitä (s.
88):
X tuntee jotakin, koska hän ajattelee jotakin [= kaikille skenaarioille yhtei- nen kognitiivinen perusta]
joskus ihminen ajattelee
tiedän nyt: jotakin hyvin hyvää tapahtui
halusin tätä
kun ihminen ajattelee tätä, hänestä tuntuu hyvin hyvältä vähän aikaa X tuntee jotakin tämän kaltaista, kos- ka hän ajattelee jotakin tämän kaltais- ta.
Ajattelun koherenssin säilyttäminen on ollut väitöskirjatyön suurin haaste. Wierz- bicka on tutkijana relativisti, joka luottaa intuitioonsa. Hänen semanttisen analyysin menetelmänsä yhdistävät yksilöllisen, so-
siaalisen ja kulttuurisen tason, joten tarjolla oleva esikuva ei ole missään mielessä yksi- selitteinen. Näiden ongelmien tiedostaminen ei ole kuitenkaan murtanut Tuovilan skenaa- rioiden johdonmukaisuutta, pikemminkin päinvastoin: koska kaikkiin tapauksiin so- veltuvia parempia ratkaisuja esimerkiksi syntaksin kysymyksiin ei ole vielä löytynyt, on ollut parasta pitäytyä yhtenäisessä tulkin- nassa. Aineiston tarkka analyysi, jossa mo- nella eri tavalla fokusoituvat ja limittyvät sananmerkitykset kuvataan järjestelmälli- sesti, on selkeydessään arvokas pohja myös myöhemmälle tutkimukselle. Se innostanee pohtimaan leksikaalisten alueiden merkitys- suhteiston kysymyksiä entistä järjestelmäl- lisemmin menetelmin. Formaalia analyysia voidaan myös verrata muilla menetelmillä luotuihin semanttisiin verkkoihin.
Vaativasta aiheesta huolimatta kirjan kieli on syntaksiltaan kirkasta ja enimmäk- seen helppolukuista. Esitystekniikka on huolellista: Kvantitatiivisten tulosten esit- täminen luvussa 5 on havainnollista ja ymmärrettävää. Keskeiset tulokset ovat johdonmukaisesti näkyvillä, ja mukana on myös informatiivisia luetteloita, jotka ku- vaavat alkuperäisen aineiston rakenneomi- naisuuksia, esimerkiksi yhteen tunnesanaan koottujen, toisistaan hieman poikkeavien mainintojen hajontoja. Lukija pääsee näin kurkistamaan aineiston rosoihin. Tulos- diagrammien sisältö on kielennetty kunkin
kuvion kohdalla seikkaperäisesti. Sen si- jaan kvantitatiivisten havaintojen lopulli- nen tulkinta on koottu vasta seuraavaan, kuudenteen lukuun. Lukijalle tämä on pie- ni kognitiivinen ongelma: hän arvioi tulos- ten tulkinnan mahdollisuuksia heti tuoreel- taan 5. luvun aikana ja odottaa malttamat- tomasti tietoa siitä, onko tutkija päätelmis- tä samaa mieltä.
Seija Tuovilan tutkimuskohde ja -mene- telmät ovat vaatineet erityistä kykyä yhdis- tellä ja soveltaa leksikaalisen semantiikan ja kognitiotutkimuksen tietämystä. Tuovi- la on onnistunut suhtautumaan aiheeseen- sa yhtaikaa lähes rajattoman uteliaasti ja hallitun kriittisesti. Arvostan tutkimusta suuresti vaikean leksikaalisen alueen moni- ulotteisena semanttisena selvityksenä ja suomen kielen tutkimuksen rikastajana.
OILI KARIHALME Sähköposti: oilkar@utu.fi
LÄHTEET
CHURCHLAND, PATRICIA S. 2004: Neurofilo- sofia. Helsinki: Terra Cognita.
CROFT, WILLIAM – CRUSE, ALAN D. 2004:
Cognitive linguistics. Cambridge:
Cambridge University Press.
SUTROP, URMAS 2001: List task and cogni- tive salience index. – Field Methods 13:3 s. 263–276.
