KERTOMUKSIA LAPSEN EDUSTA PERHEHOIDOSSA
Olli Kankkunen Itä-Suomen yliopisto Yhteiskunta- ja kauppatieteiden laitos Sosiaalityön pro gradu -tutkielma Toukokuu 2017
ITÄ-SUOMEN YLIOPISTO, Yhteiskuntatieteiden ja kauppatieteiden tiedekunta, Yhteiskuntatieteiden laitos, sosiaalityö
KANKKUNEN, OLLI: Kertomuksia lapsen edusta perhehoidossa Pro gradu -tutkielma, 94 sivua, 1 liite (1 sivu).
Tutkielman ohjaajat: VTT., dos., yliopistonlehtori Aini Pehkonen YTT., yliopistonlehtori Riitta-Liisa Kinni
Kesäkuu 2017_________________________________________________________
Avainsanat: lastensuojelu, sijaishuolto, perhehoito, lapsen etu, pysyvyys, grounded theory
Tässä sosiaalityön pro gradu -tutkielmassa tarkastellaan katkenneiden perhesijoitusten sisältöä. Tut- kimusintressinä on ollut selvittää, millaisena katkenneet perhesijoitukset näyttäytyvät dokumentoin- nin kautta aineistolähtöisesti kuvattuna. Sen empiirisenä aineistona ovat kuuden lapsen perhesijoituk- sen dokumentoinnit koko siltä ajalta, kun he ovat olleet sijoitettuna sijaisperheeseen. Empiirisen ai- neiston analyysimenetelmänä käytetään grounded teoriaa.
Tutkimustulosten mukaan katkenneiden perhesijoitusten dokumentoinnin keskiössä on ollut kerto- mus lapsesta ja tämän kertomuksen tärkeimpänä osana näyttäytyy lapsen yksilötason voimaantumi- nen ja kuntoutuminen. Lapsen kuntoutumisen ja voimaantumisen tärkeimpänä toteuttajana on nähty lapsen tarpeisiin peilikuvan tavoin mukautuva sijaisvanhemmuus. Lapsen ja sijaisvanhempien vuo- rovaikutuksellisen suhteen rinnalla elää irrallisena kertomus suvusta ja läheisistä, jonka yhdistää lap- seen ja sijaisperheeseen kertomus yhteydenpidosta. Lapsen eduksi toimiminen perhehoidossa näyt- täytyy luonteeltaan muuttuvana, epävarmana ja jännitteisenä niin sijaisperheen antaman hoivan ja huolenpidon, kuin suvun ja läheisten yhteydenpidon konteksteissa. Tämä voi olla riski sijoituksen pysyvyydelle. Sijaisperhe on tuottanut dokumentoinnista yli puolet (56 %) lapsen äänen jäädessä kaikkein hiljaisimmaksi (6 %).
Katkenneiden sijoitusten vaikutusta lapsen hyvinvoinnille tulisi tutkia nykyistä enemmän erityisesti siitä näkökulmasta, että katkennutkin sijoitus on voinut sisältää jotain hyvää. On kyseenalaista lukea pitkä sijoitus pelkäksi tappioksi, mikäli se katkeaa. Lisäksi tärkeä jatkotutkimuksen aihe on parem- man perhehoidon palvelukokonaisuuden ja työskentelymallin kehittäminen vastaamaan perhehoidon ja sijaishuollon monitoimijaisen asiakassysteemin tarpeita. Tämän kehitystyön rinnalla sosiaalityön ammatti-identiteetin rakentaminen selittämis- välittämis- ja sovittelutehtävien kautta on tärkeää, niin sosiaalityön profession, kuin sen asiakkaidenkin kannalta.
UNIVERSITY OF EASTERN FINLAND, Faculty of Social Sciences and Business Studies, De- partment of Social Sciences
KANKKUNEN, OLLI: Child’s best interest in family foster care Master’s thesis, 94 pages, 1 appendice (1 page).
Advisors: Dos., Doc.Soc.Sc., Senior Lecturer Aini Pehkonen Doc.Soc.Sc, Senior Lecturer Riitta-Liisa Kinni
May 2017_________________________________________________________
Keywords: child protection, foster care, child’s best interest, permanence, grounded theory
This social work master’s thesis aims to examine foster care placements that have ended prematurely.
The research interest has been to study their structure and content through the social workers’ docu- mentation. Empirical evidence is provided by the documentation of six prematurely ended foster care placements. The empirical evidence is analysed using grounded theory.
The results reveal the narrative of the child to be of paramount interest within the documents. Within the children’s narrative focus has been on their individual empowerment and well-being. The most important providers of empowerment and well-being for the child are the foster parents that con- stantly need to adapt to the child’s changing needs. Detached from these intertwined narratives of the child and the foster parent is the narrative of the child’s birthparents and other relatives. They connect to the child and the foster parents via a narrative of contact and communication. Acting in the child’s best interests by providing adaptive foster care and by maintaining the contact between the child and his or her birthparents appear to be in a state of constant change, which causes tension in the child’s meaningful relationships. This can be a risk for the permanence of the foster care placement. The foster parents have produced more than a half of all the documented information (56 %) whereas the child’s voice represents only 6 % of all documentation.
The effects of prematurely ended foster care placements should be researched more, especially by studying the possible benefits it might have for the child regardless of ending prematurely. It is ques- tionable to label a foster care placement of several years purely as a failure if it ends prematurely. In addition to this, an important theme for further research is the development of a better social work service system and model that can meet the demands of foster care placements that are complex in nature, and have various needs with multiple service users. Furthermore, alongside this development a clearer identity of counselling and mediating needs to be developed for social work to clarify its professional status and role.
Sisällysluettelo
JOHDANTO ... 6
2 LASTENSUOJELU ... 8
2.1 Lastensuojelun lähtökohdat ... 8
2.2 Huostaanotto sijaishuollon perusteena ... 12
2.3 Dokumentointi lastensuojelussa ... 15
3 SIJAISHUOLTO ... 17
3.1 Sijaishuolto osana lastensuojelua ... 17
3.2 Perhehoito osana sijaishuoltoa... 19
4 TUTKIMUKSEN TOTEUTUS ... 21
4.1 Tutkimusintressi ja aineiston kuvaus ... 21
4.2 Grounded teoria ja tutkimusprosessin kuvaaminen ... 23
4.3 Eettisyys ... 31
5 KERTOMUS KESKEISISTÄ SUBJEKTEISTA ... 33
5.1 Kertomus lapsesta ... 33
5.2 Kertomus suvusta ja läheisistä ... 41
5.3 Kertomus sijaisperheestä ... 46
5.4 Lapsen etu tavoitteena ... 51
6 KERTOMUS LAPSEN EDUKSI TOIMIMISESTA ... 53
6.1 Kertomus yhteydenpidosta ... 53
6.2 Kertomus tavoitteista ja niiden toteutuksesta ... 59
6.3 Lapsen edun epävarmuus ... 65
7 YHTEENVETO JA POHDINTA ... 75
LÄHTEET ... 82
LIITTEET ... 94
LIITE 1. Päätös tutkimusluvasta ... 94
TAULUKOT
Taulukko 1. Analyysiyksikön ja kertojan ristiintaulukointi ... 27
Taulukko 2. Yksittäisistä kertomuksista ryhmäksi ... 27
Taulukko 3. Useiden ryhmien muodostuminen ... 28
Taulukko 4. Ryhmien yhdistäminen alakategorioiksi... 28
KUVIOT KUVIO 1. Kertomus lapsesta, yläkategoriat ... 33
KUVIO 2: Kertomus lapsesta, konteksti... 40
KUVIO 3. Kertomus suvusta ja läheisistä, yläkategoriat. ... 41
KUVIO 4. Kertomus suvusta ja läheisistä, konteksti. ... 45
KUVIO 5: Kertomus sijaisperheestä, yläkategoriat ... 46
KUVIO 6. Kertomus sijaisperheestä, konteksti. ... 50
KUVIO 7: Kertomukset keskeisistä subjekteista, vertailu ... 51
KUVIO 8: Kertomukset yhteydenpidosta, yläkategoriat. ... 53
KUVIO 9: Kertomukset yhteydenpidosta, konteksti. ... 58
KUVIO 10: Asiakassuunnitelmien tavoitteet, yläkategoriat. ... 59
KUVIO 11: Tavoitteiden toteutuksen kohteet. ... 61
KUVIO 12: Osallistumisaste asiakassuunnitelmissa. ... 63
KUVIO 13: Lapsen edun laskukaava perhehoidossa. ... 67
6 JOHDANTO
Lastensuojelu, huostaanotto ja sijaishuolto ovat herkkiä ja yhteiskunnallisesti merkittäviä ai- heita. Lastensuojelu puuttuu yksilön ja perheen suojaan perustavanlaatuisella tavalla ja on eri- tyispalveluna kallista, inhimillisestä aspektista puhumattakaan. Sekä inhimillisesti että talou- dellisesti raskaimpia ”tappioita” lastensuojelun sijaishuollolle ovat erityisesti katkenneet sijoi- tukset, kun lapsi joudutaan siirtämään pitkäaikaiseksi suunnitellusta sijaishuoltopaikastaan pois. Lastensuojelulain mukaan ensisijaiseksi sijoitusmuodoksi määritellyn perhesijoituksen katkeaminen koskettaa kaikkia sen osapuolia inhimillisesti syvältä sekä aiheuttaa siirtymän hal- vimmasta sijaishuollon muodosta kalliimpiin ja valtaosin yksityisesti toteutettuihin ammatilli- siin sijaishuollon muotoihin. Työskentelin tutkielmaa aloittaessani Kuopion kaupungin sijais- huollossa, jossa tuntui sillä hetkellä katkeavan tavallista useampia perhesijoituksia. Saman va- litettavan havainnon jouduin tekemään myöhemmin Helsingin kaupungin lastensuojelun per- hehoidossa, jossa perhesijoitusten katkeaminen saavutti vuonna 2016 uuden ennätyksensä, kun perhesijoituksia purkautui 54kpl. Näistä 28kpl eli 53 % purkautui jo kolmen ensimmäisen vuo- den aikana. Vuosina 2007–2009 Helsingin perhehoidossa luotu systeeminen perhehoidon tuki- malli vähensi alkuvaiheen katkeamisia, mutta vuoden 2010 jälkeen ne ovat jälleen lisääntyneet vuotta 2015 lukuun ottamatta. (Mikkonen 2017.)
Katkenneiden perhesijoitusten ongelma herätti mielenkiintoni ja halun tarkastella katkenneen perhesijoituksen ajan tapahtumia perinpohjaisesti. Voisiko katkennutkin sijoitus olla ollut lap- sen edun mukainen? Millä tavalla on työskennelty? Yhdistääkö katkenneita sijoituksia jokin?
Minkälainen kertomus näiden perhesijoitusten lapsilta, sijaisperheiltä ja vanhemmilta löytyy?
Näistä intresseistä aineistoksi valikoituivat sijaishuollon perhehoidon dokumentit, ja sain tut- kielmaa varten käyttööni kuuden lapsen dokumentoinnin koko katkeamiseen päättyneen perhe- sijoituksen ajalta. Sosiaalityön tiedonhallintaa ja dokumentointia väitöskirjassaan tutkinut Sirpa-Kuusisto-Niemi on todennut, että dokumentoitu tieto asettaa päämäärät ja ohjaa toimintaa samalla, kun tieto ja valta ovat saman kysymyksen kaksi eri puolta (Kuusisto-Niemi 2016, 16).
Puolueellisuudestaan huolimatta dokumentit ovat autenttinen muistikirja sosiaalityöntekijän ar- jesta ja hänen tärkeinä pitämistään asioista, joita ei ole syytä tutkimusaineistona sivuuttaa. (mm.
Kuusisto-Niemi ym. 2011). Sosiaalityö on yhä tiiviimmin kytketty dokumentteja tuottaviin ICT järjestelmiin ja sähköisiin tiedonkeruumenetelmiin ja muun muassa Nigel Parton (2008) on
7
esittänyt, että sosiaalityö toimii yhä enemmän järjestelmien tarjoaman informaation, kuin sosi- aalisen vuorovaikutuksen parissa. Kerätyn informaation laadullinen ja määrällinen jäsentämi- nen, ymmärtäminen, hyödyntäminen sekä selkeä esittäminen ovat mielestäni tärkeitä sosiaali- työn profession kehittymisen kannalta.
Selkeästä työelämälähtöisestä ja etukäteen muodostuneesta tutkimusintressistäni huolimatta en halunnut tehdä tutkimustani teoriaohjautuvasti vaan puhtaan aineistolähtöisesti, pyrkien mah- dollisimman rehelliseen ja objektiiviseen dokumenttien tarjoaman tiedon kuvaamiseen. Parhai- ten tähän tarkoitukseen vastaavaksi analyysimenetelmäksi valikoitui grounded teoria, eli aineis- toon sidottu teoria (Strauss & Corbin 1998, 8–9).
Käyn ensin luvuissa kaksi ja kolme läpi tutkimukseni keskeisenä perustana toimivat käsitteet lastensuojelun ja lastensuojelun sijaishuollon sekä lopulta näiden piiriin kuuluvan perhehoidon, johon tutkimukseni sijoittuu. Tämän jälkeen luvussa neljä esittelen tarkemmin aineiston, tutki- muksen toteutustavan, sekä keskeiset eettiset kysymykset. Luvuissa viisi ja kuusi esittelen kes- keiset tulokset ja lopuksi sidon aineistosta nousseen teoriani muuhun tutkimuskirjallisuuteen.
Viimeisenä kappaleessa seitsemän esitän tutkielmastani yhteenvedon ja käyn pohdintaa tutkiel- mani nostattamista ajatuksista, kysymyksistä ja jatkotutkimuksen aiheista.
8 2 LASTENSUOJELU
2.1 Lastensuojelun lähtökohdat
Sosiaalityön maailmanjärjestö (IFSW) on vuonna 2000 asettanut sosiaalityön tehtäväksi kan- salaisten hyvinvoinnin lisäämisen, jolloin se epäsuorasti tuli määritelleeksi sosiaalityön hyvin- vointipolitiikan ja hyvinvointipalvelujen sekä niiden taustalla vallitsevien arvojen ja normien ammatilliseksi instrumentiksi yhteiskunnassa. Valtiot asettavat omat reunaehtonsa hyvinvoin- tipalvelujen ja hyvinvointipolitiikan tai hyvinvointityön tekemiselle yhteiskunnassa. Lainsää- däntö velvoittaa järjestämään hyvinvointipalvelut ja järjestämään niiden toimeenpanon. Se, mi- ten ja missä muodossa näitä hyvinvointipalveluita järjestetään, riippuu yhteiskunnassa vallitse- vista arvoista ja etiikasta. Sosiaalityö on keskeinen hyvinvointityön ammatillinen toteuttaja suo- malaisessa yhteiskunnassa. Sama hyvinvointipoliittinen teema on säilynyt myös IFSW uusim- massa, vuoden 2014 määritelmässä sosiaalityöstä. (Niemelä 2011, 13–14; IFSW 2014.) Moder- nin hyvinvointivaltion kontekstissa sosiaalityön ja siten lastensuojelun tehtävä on hyvinvoinnin lisääminen yhteiskunnan suomalla oikeutuksella ja tieteellistä näkemystä hyödyntäen. (Hurtig 2003, 187–188; Hämäläinen 2011, 52).
Lastensuojelun perheinterventiot näyttäisivät istuvan yhteiskunnalliseen oikeustajuun. Tämä tarkoittaa sitä, että ihmiset hyväksyvät julkisen vallan kontrolloivan lasten kasvuoloja perheessä sekä ennaltaehkäisevästi että korjaavasti. (Hämäläinen 2011, 51.) Lastensuojelussa lapset on historiallisesti nähty passiivisina suojelun kohteina, ei niinkään aktiivisina omien oikeuksiensa haltijoina. Keskustelu lapsen oikeuksista alkoi 1800-luvulla, mutta sai tuulta alleen vasta 1900- luvun loppupuolella (De Godzinsky 2014, 7). Varhainen lastensuojeluliike hyödynsi eettistä, poliittista ja pedagogista argumentaatiota retoriikan keinoin ajaessaan perheinterventioihin oi- keuttavia ja velvoittavia lakiuudistuksia (Hämäläinen 2011, 51). Lapsen ollessa oikeussubjek- tina oikeuskonteksti ei toteuta lapsen etua, jos sosiaalisten ja perheeseen liittyvien asioiden ju- ridisointi pelkistyy väittelyyn, jossa toinen voittaa ja toinen häviää. Olennaista on, että vaikka lapsilta puuttuu iän ja kehityksen tuomien rajoitteiden vuoksi kyky huolehtia itsestään, on heillä oikeus tulla huolehdituiksi aikuisten taholta. Suomalaisessa yhteiskunnassa oikeus oikeuksiin on tärkeä yhteiskunnan tukipilari; se on olennainen osa toimijuutta, osallisuutta ja osallistumis- oikeutta. Problemaattista lasten kohdalla lakia tulkittaessa on kuitenkin usko siihen, että lain- säädäntö yksin olisi tehokas keino takaamaan lasten perusoikeuksia tai että laki takaisi pyrki- mysten eettisen legitimiteetin. Näin ei tietenkään ole. Myös lainsäädännön objektiivisuus on
9
riitautettavissa. Lisäksi aina kun puhutaan toisen puolesta poliittisella tai oikeudellisella ää- nellä, on vaarana, että kohderyhmä muokkaantuu puheessa ideaaliryhmäksi, jolla ei ole sisäisiä eroja tai tarpeita. Kohde voi tulla pakotetuksi oikeuksiinsa, joka voi olla tällöin myös vallan- käyttöä. (De Godzinsky 2014, 7–8.)
Yhdistyneiden kansakuntien (YK) lapsen oikeuksien yleissopimus velvoittaa sopimusvaltiot ottamaan huomioon, että koko ihmiskunnan kaikilla jäsenillä on synnynnäinen arvo ja yhtäläi- set sekä luovuttamattomat oikeudet ja että nämä ovat vapauden, oikeudenmukaisuuden ja rau- han perusta maailmassa. Suomen lainsäädännössä erityisesti lastensuojelulain (LSL) 1§:ssä nä- kyy sitoutuminen tähän kansainväliseen sopimukseen. Sekä lastensuojelulain 2§ että YK:n lap- sen oikeuksien yleissopimuksen 18. artikla toteavat, että vanhemmilla tai tapauksesta riippuen laillisilla huoltajilla ja holhoojilla on ensisijainen vastuu lapsen kasvatuksesta ja kehityksestä.
Lapsen edun on määrättävä heidän toimintansa (Asetus 60/1991; LSL 13.4.2007/417). Lasten- suojelu ja sen osana toimiva lastensuojelun sijaishuolto pyrkivät omalta osaltaan turvaamaan viimesijaisena keinona lastensuojelulain 1§ mukaisesti määritetyn lapsen oikeuden turvalliseen kasvuympäristöön, tasapainoiseen ja monipuoliseen kehitykseen sekä erityiseen suojeluun (LSL 13.4.2007/417). Ihmisoikeuksista ja lapsen oikeuksista säädetään lastensuojelulain lisäksi Euroopan ihmisoikeussopimuksessa (63/1999) sekä Suomen perustuslaissa. Perustuslain (PeL) mukaan julkisen vallan on oltava perheen ja muiden lapsesta huolta pitävien tukena turvatak- seen lapsen hyvinvointi ja yksilöllinen kasvu. Jos tässä epäonnistutaan, voi julkinen valta puut- tua perheen autonomiaan. (PeL 11.6.1999/731, 19§ 3. mom.)
Laki lapsen huollosta ja tapaamisoikeudesta (HTL) 1§ määrittelee lisäksi edellistä tarkemmin sen, mitä tarkoitetaan lapsen huollolla, jonka yhteiskunta odottaa ensisijaisesti vanhempien tai muiden lapsesta huolta pitävän hoitavan. Sen mukaan lapsen huollon tarkoituksena on turvata lapsen tasapainoinen kehitys ja hyvinvointi lapsen yksilöllisten tarpeiden mukaisesti, joka on myös lastensuojelulain (LSL) 4§ keskiössä lapsen etua määriteltäessä. Lisäksi huollon tulee turvata myönteiset ja läheiset ihmissuhteet. (HTL 8.4.1983/361.) Kansallinen lainsäädäntö tur- vaa vahvasti myös lapsen osallisuutta ja jonka pohjana on YK:n lapsen oikeuksien sopimus ja erityisesti sen 12. artikla joka painottaa lapsen osallisuuden merkityksellisyyttä kaikessa viran- omaistoiminnassa (60/1991). Lapsen toivomuksiin ja näkemykseen kiinnittää huomiota myös perustuslain (PeL) 6§, lastensuojelulain (LSL) 8§. Lisäksi uuden 1.1.2017 voimaan tulleen nuo- risolain (1285/2016) 8§ mukaan nuorta ja tämän läheisiä tulee kuulla palveluja järjestettäessä.
10
Lastensuojelulain kommentaareissa on korostettu, ettei mikään yksittäinen seikka useinkaan ratkaise lapsen etua, vaan huomioon tulee ottaa useita eri tekijöitä. Harkintaa on kuvattu riski- analyysiksi, jossa tulisi harkita eri vaihtoehtojen uhkia ja vahvuuksia ja huomioida lasten ikä ja kehitys (De Godzinsky 2014, 14). Lapsen oikeuksien komitean mukaan lapsen etu tulee punnita kunkin lapsen erityinen tilanne yksilöllisesti huomioiden, ja vaikka aina tulee pyrkiä sovitta- maan yhteen kaikkien asianosaisten oikeudet, on lapsen edulla kuitenkin korkein prioriteetti, eikä se ole pelkästään yksi huomioon otettavista seikoista. (Lapsen oikeuksien komitea 2013, 19). Suomalainen lastensuojelun sosiaalityön arviointiprosessi lapsen edun suhteen näyttäytyy prosessina näin ollen vähemmän rajatulta, kuin esimerkiksi Isossa-Britanniassa tai Yhdysval- loissa. Isossa-Britanniassa on vuodesta 2000 alkaen ollut käytössä niin kutsuttu Assessment Framework, jonka tarkoituksena on pyrkimys laaja-alaiseen lapsen sosiaalisen tilanteen kartoi- tukseen. Assessment Framework on moniammatillinen työkalu kaikille lasten ja lapsiperheiden kanssa työskenteleville. (Holland 2004, 19–20.) Yhdysvalloissa käytännöt vaihtelevat osaval- tioittain paljon, ja esimerkiksi Michiganissa oikeusprosessissa huoltajuudesta tai huostaan- otosta noudatetaan hyvin tarkkaan laadittua listaa lapsen edun määrittäjänä (Stahl 2011, 34–
35). Käytäntöjen vaihtelevuus lienee omiaan kuvaamaan lapsen edun tarkastelun monimuotoi- suutta ja haasteellisuutta.
Pro gradu -tutkielmassani keskityn lastensuojelun sijaishuoltoon ja sen viitekehyksessä perhe- hoitoon. Lastensuojelun kokonaiskuvassa sijaishuolto ja perhehoito ovat kuitenkin vain yksi ja kaikkein viimesijaisin osa, joita usein edeltävät lastensuojelutarpeen arviointi ja lastensuojelun avohuolto. Kuntaorganisaatioissa lastensuojelutarpeen arviointi on yleensä osa lastensuojelun avohuoltoa. Lastensuojelun alkutyöskentelyä Suomessa viime vuosikymmenen alkuvaiheilla kehittänyt Helsingin kaupungin sosiaalivirasto yhdessä Heikki Waris -instituutin kanssa on jul- kaisussaan vuonna 2004 määrittänyt lastensuojelun työvaiheet kolmeen osaan. Alkuarvio kä- sittää joko tilannearvion uuden asiakkaan kanssa tai uudelleenarvioinnin vanhan asiakkaan kanssa. Tämän jälkeen asiakkuuden jatkuessa tehdään suunnitelmallista muutostyötä lapsen ja/tai vanhempien kanssa, jonka jälkeen muutostyötä arvioidaan. Tarvittaessa päädytään suun- nitelmalliseen sijoitukseen, joka sisältää samat edellä käytetyt suunnitelmallisen työn elementit ja arvioinnin. Kolmas lastensuojelun työvaihe voi olla kriisityö, joka sisältää kriisityöskentelyä lapsen tai vanhemman kanssa ja tarvittaessa voidaan päätyä lapsen kiireellisen sijoittamiseen kodin ulkopuolelle. Lastensuojelun sosiaalityön vaiheistus ja prosessin kuvaaminen ovat tär- keitä asianosaisille sen selvittämiseksi, että työ on systemaattista ja näin ollen ymmärrys las- tensuojelun sosiaalityötä kohtaan kasvaa. Lapsi ja asiakas tietävät mitä tehdään, miten tehdään
11
ja missä aikataulussa. Kullakin lastensuojelun työvaiheella on oma tehtävä ja tavoite lapsen kannalta. (Muukkonen & Tulensalo 2004, 4–5.) Tällä tavoin edistetään myös hyvää hallintoa sekä lastensuojelun toiminnan läpinäkyvyyttä, joita molempia laki edellyttää (HL 6.6.2003/434, 6§; JulkisuusL 21.5.1999/621, 20§).
Byrokratiassa ja järjestelmissä on kuitenkin puutteita ja sosiaalityöntekijät on perinteisesti kat- sottu olevan vastuussa siitä, että monimuotoiset asiakkaiden yksilölliset tarpeet tulevat silti koh- datuksi. Tutkimuksessa todetaan, että resurssien ja ajan puute voivat tehdä yksilöllisen työs- kentelyn mahdottomaksi, jolloin työn laatu kärsii. (Hugman & Smith 1995, 149.) Puutteet jär- jestelmässä eivät kuitenkaan vapauta sosiaalityöntekijöitä vastuustaan asiakkaiden tilannetta edistävien päätösten ja toimien tekijänä. Sosiaalityöntekijän on uskallettava myös tarpeen tullen myöntää, että ”kumppanuuden” säilyttäminen asiakkaiden kanssa niissä tilanteissa, joissa se ei ole realistista tai mahdollista, on resurssien hukkaamista ja voi johtaa epätasa-arvoiseen työajan ja resurssien käyttöön suhteessa muihin asiakkaisiin. Rajoittamista ja epämieluisia päätöksiä joutuu väistämättä tekemään. (Milner & O´Byrne 1998, 165.) Lasten ja lapsiperheiden autta- misen ja avun tarpeen tunnistaminen tulee olla myös laajemmin koko järjestelmän vastuulla moniammatillisesti. Päätavoitteena on kuitenkin aina lasten ja perheiden auttaminen. (Ward &
Davies 2011, 136.)
Yksi keskeinen ongelma lastensuojelun sosiaalityöllä on siinä, että esimerkiksi päihdeongel- maisen vanhemman kanssa hoidetaan pääasiassa vain päihdeongelmaa eikä esimerkiksi van- hemmuuden ongelmia, jotka voivat olla syytä tai seurausta päihdeongelmasta. Tällöin korvaus- hoito ja lopulta aineesta vieroittuminen eivät ole vanhemman elämässä riittäviä muutoksia lap- sen kannalta. (Ward & Davies 2011, 86–87.) Vanhemmuus, vaikkakin palkitsevaa, on myös joskus vaativaa, haastavaa ja stressaavaa. Vanhemmuuden ”laatu” voi näin ollen horjahdella kenellä tahansa, missä olosuhteissa tahansa. Tämä on tärkeää ymmärtää myös kaikkien lapsi- perheiden kanssa työskentelevien taholla. Avun tarve voi olla käytännön apua, emotionaalista tukea tai molempia. (Brigid 2011, 35.) Vallan epätasapaino vanhemman ja sosiaalityöntekijän välillä voi lisäksi edelleen ruokkia vanhemman huonommuuden tunnetta ja lisätä vaikeutta asi- akkaan omaan argumentointiin ja mielipiteisiin. (Brown ym. 2012, 186–187.) Menestyksekäs kommunikointi työntekijän ja asiakkaan välillä mahdollistuu, kun työntekijänä on tietoinen omista ennakkoasenteistaan ja tietämättömyydestään asiakkaan omaa kokemusmaailmaa koh- taan (Trevithick 2011, 153).
12 2.2 Huostaanotto sijaishuollon perusteena
Lastensuojelun kokonaisasiakasmäärät ovat olleet voimakkaassa kasvussa vuodesta 1997 aina viime vuosikymmenen loppupuolelle saakka ja samalla lisääntyivät myös huostaanotot ja sijoi- tukset kodin ulkopuolelle (Heino 2009, 54). Kodin ulkopuolelle sijoitettujen lasten määrä on terveyden– ja hyvinvoinnin laitoksen (THL) mukaan kasvanut vuodesta 1991 aina vuoteen 2013, jolloin kodin ulkopuolelle sijoitettuna on ollut noin 18 000 lasta. Tämän jälkeen vuosina 2014 ja 2015 määrä on hieman laskenut ja viimeisimmän THL:n raportin mukaan vuonna 2015 kodin ulkopuolelle on ollut sijoitettuna 17 664 lasta. Vuoden 2016 raportti julkaistaan syksyllä 2017. (THL 2016.) Lastensuojelulain näkökulmasta huostaanottoon ryhtyminen on sen 40§ mu- kaisesti selkeää; lapsi on otettava sosiaalihuollosta vastaavan toimielimen huostaan ja järjestet- tävä hänelle sijaishuolto, jos:
1) puutteet lapsen huolenpidossa tai muut kasvuolosuhteet uhkaavat vakavasti vaarantaa lapsen terveyttä tai kehitystä; tai
2) lapsi vaarantaa vakavasti terveyttään tai kehitystään käyttämällä päihteitä, tekemällä muun kuin vähäisenä pidettävän rikollisen teon tai muulla niihin rinnastettavalla käyttäytymisellään.
Huostaanottoon ja sijaishuollon järjestämiseen voidaan kuitenkin ryhtyä vain, jos:
1) 7 luvussa tarkoitetut toimet eivät olisi lapsen edun mukaisen huolenpidon toteuttamiseksi sopivia tai mahdollisia taikka jos ne ovat osoittautuneet riittämättömiksi; ja
2) sijaishuollon arvioidaan olevan 4 §:n mukaisesti lapsen edun mukaista.
(LSL 13.4.2007/417, 40§)
Huostaanotto puuttuu lapsen perustuslaillisiin oikeuksiin ja myös perhe-elämän suojaan, jonka Euroopan ihmisoikeussopimus takaa. Kysymys on kuitenkin lapsen oikeudesta riittävään suo- jeluun, sekä hoitoon ja huolenpitoon kaikissa olosuhteissa. Lapsella on huostaanoton aikana erityinen oikeus saada sellaista hoitoa ja huolenpitoa, joista lapsi on huostaanottopäätöksen mu- kaan jäänyt paitsi. Näin ollen sijaishuolto ei voi olla lasta ”säilyttävää” hoitoa, vaan sen tulee vastata lapsen tarpeisiin. (Räty 2015, 359.)
13
Selkeä ei kuitenkaan ole aina se polku, jota pitkin sosiaalityöntekijä päätyy huostaanottoa val- mistelemaan. Ilman selkeitä suoranaisen välittömän vaaran elementtejä perheen tai lapsen it- sensä tekemänä (väkivalta, hyväksikäyttö) lastensuojelun avohuollon asiakkuus voi pahimmil- laan kestää vuosia, ilman että perheen tilannetta saadaan pysyvästi muutettua parempaan. Van- hemmilla voi olla keskenään vakaviakin konflikteja ilman fyysistä väkivaltaa ja tällaiseen toista halventavaan suhteeseen liittyy usein lähestymiskieltoja ja päihteiden väärinkäyttöä. Tyypil- listä on, että viha toista kohtaan on suurempaa kuin rakkaus omaa lasta kohtaan eikä omia tun- teita osata erottaa lapsen tunteista tai tarpeista. (Stahl 2011, 150–151.) Lapsen kaltoin kohtelun tunnistaminen onkin yksi haastavimpia sosiaalityön tehtäviä, sillä sen tunnistaminen vaatii lap- sen yksilöllisten ja ikätasoisten fyysisten ja psyykkisten tarpeiden tunnistamista (Butler & Hick- man 2011, 232–233). Jan Horwarth (2007, 14–20) on tutkimuksessaan määritellyt lapsen kal- toin kohtelun tai heitteille jätön (neglect) olevan lapsen tarpeiden huomiotta jättämistä (act of omission) ja kykenemättömyyttä tarjota lapselle riittävää hoitoa. Nämä Horwarth erottaa suo- rasta ja välittömästä lasta vaurioittavasta teosta (act of commission), kuten lyömisestä. Hor- warth nostaa tutkimuksessaan esille myös yhteiskunnan roolin perheiden tukena. Taloudellinen tilanne voi esimerkiksi olla merkittävä perheen hyvinvointiin vaikuttava tekijä.
Lastensuojeluun ja huostaanottoon liittyy myös keskeisesti hallittujen ja hallitsijoiden välinen asetelma. Kati Kataja (2012, 171) on väitöskirjassaan käyttänyt tästä asetelmasta termiä epä- symmetrinen tutkiessaan yhteiskunnan normeja ja lapsiperheiden huostaanottoprosessiin johta- vien ongelmatekijöiden nimeämistä. Lastensuojeluviranomaiset ovat keskeinen asiantuntijaval- taa käyttävä taho joiden käsissä huostaanottoprosessin käynnistäminen tai käynnistämättä jät- täminen aina viime kädessä on. Kataja on käyttänyt normien muodostumisen kuvaamisessa Bourdieun (1977) hahmotelmaa symbolisesta vallasta ja yhteisöjen itse rakentamista normeista.
Sosiologi Bourdieun työ keskittyi yhteisöjen valta-asetelmien ja järjestyksen hienovaraisen ja monipuolisen rakentumisen sekä niiden ylisukupolvisuuden tutkimiseen. Klassikkoteoksessaan Outline of a Theory of Practice hän kuvasi, miten yhteisö itse normittaa, millaista on viisas ja hyvä toiminta. (Bourdieu 1977, 161–162.)
Sosiaalityöntekijän onkin tunnettava hyvin itsensä ja omat ennakkoasenteensa. Ennakkoasen- teet voivat olla esteenä asian neutraalille analyysille ja käsittelylle. Philip Stahl (2011) nostaa teoksessaan esiin sosiaalityöntekijöille tyypillisiä ennakkoasenteita. Yksi näistä on olettaa, että
”kultainen keskitie” on aina olemassa, kun pohditaan sitä, kuka ääripää on enemmän tai vähem- män oikeassa. Joskus on tarpeen tunnustaa, että toinen vanhemmista on se, joka aiheuttaa tilan- teessa suurinta vahinkoa. Sosiaalityöntekijä voi sokeutua myös ajattelemaan, että ”kunnollinen”
14
isä tai äiti ei ota puolisokseen täysin kelvotonta, esimerkiksi väkivaltaista tai hyväksikäyttävää puolisoa. Kolmanneksi Stahl herättää kritisoimaan ajattelua, että vanhempien muuttaminen pai- kasta toiseen ei sijaishuollon tai huostaanoton kontekstissa ole aina pelkästään hyväksi tai pa- haksi lapselle. Tärkeintä on vanhemman aktiivinen osallistuminen ja kiinnostuminen lapsen asioista. (Stahl 2011, 15–17.) Sosiaalityöntekijälle on tärkeää ymmärtää arjen ratkaisut eetti- syyden muovaajina. Tällainen eroja kunnioittava sensitiivinen etiikka on tärkeää sen ymmärtä- misessä, että ei ole olemassa objektiivista eettistä koodistoa joka pätisi kaikissa tilanteissa.
Työskentely ei voi myöskään nojata yksinkertaiseen jaotteluun hyvästä ja pahasta. Laajojen kysymysten haltuun ottaminen palvelee sosiaalityöntekijän harkintaa tilanteiden ratkaisemiksi ja myös asiakkaan kanssa yhdessä tilanteen sanoittamiseksi. Tällainen tapa ajatella on myös keino tuoda sosiaalityön ratkaisuja yleisestikin näkyvämmiksi. (Laitinen & Väyrynen 2011, 164–165.)
Lapsen kaltoinkohtelun arvioiminen ja toteen näyttäminen sekä sen arvioiminen, milloin se saavuttaa mitat, joissa tarvitaan huostaanoton kaltainen äärimmäinen interventio, on vaativa tehtävä sosiaalityölle. Arviointiprosessin voi katsoa sisältävän diagnosointia, ennustamista, laa- jaa sosiaalisen tilanteen kartoittamista ja lisäksi byrokraattista työtä (Holland 2004, 11). Ilman kattavaa arviointiprosessia sosiaalityöntekijät joutuisivat reagoimaan tilanteisiin hetkessä, il- man suunnitelmallisuutta (Milner & O’Byrne 1998, 7). Sosiaalityön arvioinnilla ja tiedon ke- ruulla on olemassa pitkät historialliset juuret, kun katsomme esimerkiksi Mary Richmondin Social Diagnosis-teoksen kaltaisia tekstejä, joissa Richmond kuvasi systemaattista ja monipuo- lista ”todistusaineiston” keruuta sosiaalisen diagnoosin saavuttamiseksi. (Soydan 1999, 90–95).
Tämä materiaalin tai todistusaineiston kerääminen aloittaa Richmondin mukaan asiakkuuden, jolloin seuraava työvaihe on analysoida tämä materiaali perusteellisesti (Richmond 1917, 62).
Enää emme puhu todistusaineistosta vaan dokumentoinnista, vaikka sellaiseksikin dokumen- tointi joskus voidaan mieltää. Erityisesti asiakkaat voivat kokea dokumentoinnin ja varsinkin asiakassuunnitelmat suoritettavina ”tehtävälistoina” (Buckley, Carr & Whelan 2011).
15 2.3 Dokumentointi lastensuojelussa
Nykyinen sosiaali- ja terveydenhuollon asiakaskirjoja koskeva lainsäädäntö korostaa vahvasti asiakkaan autonomiaa ja sitä myöten asiakassuhteen luottamuksellisuutta. Ammattilaiselle hyvä ohje tässä pyrkimyksessä voisi olla käsitellä potilaan tai asiakkaan tietoja siten, kuin ha- luaisi omia tietojaan käsiteltävän. Asiakastietojen käsittely vaatiikin erityistä hienotunteisuutta ja vastuullisuutta työntekijältä. (Pahlman 2005, 32.)
Lastensuojelun ja yleisestikin sosiaalityön dokumentointia ohjaa vahvasti lainsäädäntö. Hallin- tolaki (HL) velvoittaa viranomaisen hyvään hallintoon ja puolueettomuuteen sekä siihen, että tehdyt toimet ovat suhteessa päämäärään. Asiakkaan oikeusturva nostetaan tärkeäksi periaat- teeksi. (HL 6.6.2003/434, 6§.) Tärkeä yleislaki on myös laki sosiaalihuollon asiakkaan ase- masta ja oikeuksista (22.9.2000/812), jossa säädetään työntekijän informointivelvoitteesta suh- teessa asiakkaan oikeuksiin ja velvollisuuksiin. Samalla säädetään salassapidosta, vaitiolosta, tietojen saamisesta ja luovuttamisesta, asiakkaan toiveista ja erityistarpeista ja palvelusuunni- telmista. Lastensuojelulain 33§ velvoittaa merkitsemään kaikki lastensuojelutoimenpiteiden järjestämiseen vaikuttavat tiedot, sekä toimenpiteiden suunnittelun ja toteuttamisen (LSL). Li- säksi seurannan kannalta tarpeelliset tiedot tulee kirjata. Arkaluontoisten tietojen kirjaamista rajataan henkilötietolailla (HeTiL) siten, että tietojen on oltava rekisterin pitäjän toiminnan (so- siaalitoimen) kannalta välttämättömiä. (HeTiL 22.4.1999/523, 9§.) Eduskunnan oikeusasiamies (EOA) on ottanut useamman kerran kantaa sosiaalitoimen dokumentointiin. Huomautusta on tullut esimerkiksi epäasiallisesta tyylistä sekä siitä millaista kieltä käytetään viraston sisäisessä viestinnässä. Sisäisesti ei voi viestiä esimerkiksi työntekijöiden kesken, että asiakas valehtelee.
(EOA 2553/4/08.) Jos asiakas antaa luvan virkamiehelle levittää tietojaan, niin samaa käytäntöä ei voi sen perusteella soveltaa muiden kohdalla. Julkisissa tiloissa asiakkaiden asioista keskus- teltaessa on yhtä lailla pyrittävä tietosuojan säilyttämiseen, kuin asiakirjojenkin käsittelyssä.
Lakeja ja ammattietiikkaa on noudatettava, mutta niiden taakse ei pääse pakoon vaikeissa eet- tisissä tilanteissa sitä väistämätöntä tosiasiaa, että tekojaan ja niiden syitä joutuu väistämättä pohtimaan. Eettiseen pohdintaan kykenevä ihminen on samalla siihen myös velvollinen. (Pahl- man 2005, 32–36.)
Nykyään sosiaalityön dokumentointi on hyvin monimuotoista ja uudet tekstin- ja kuvantallen- tamistekniikat tuovat uusia mahdollisuuksia. Paperit ovat vaihtuneet sähköisiksi järjestelmiksi.
(Kääriäinen 2003, 15.) Dokumentit sisältävät runsaasti tietoa ja dokumentteja luodaan yhä enemmän ja monipuolisemmin sosiaalityön käyttöön. Tutkimuksen kohteena dokumentoinnista
16
ollaan kuitenkin montaa mieltä. Kirjatut tapahtumat eivät välttämättä aina tarkalleen ottaen ole totuuden mukaisia. Vaikka kirjaaminen olisikin tapahtunut aidosti parhaan kyvyn mukaan ku- vata asiaa tai ilmiötä, niin huomaamatta jää kyseenomaisia kirjauksia ympäröineet asiat, jotka ovat voineet alun perin vaikuttaa tapahtumiin. Paras ymmärrys kirjatusta tiedosta siis saavute- taan, kun ymmärretään konteksti, jossa se on syntynyt. Ainoa aukoton tapa toteuttaa tämä on se, että tutkijan olisi pitänyt itse olla paikalla todistamassa asiaa, jonka aikoo kirjata ylös. (May 1999, 158.) Näin ei tietenkään voi olla kaikessa tutkimuksessa ja vähiten sellaisessa sosiaali- työn tutkimuksessa, jossa tarkastellaan useiden vuosien ajalta useiden ihmisten asiakkuuksia.
Aino Kääriäinen (2003, 16) on väitöskirjassaan todennutkin suhtautuvansa asiakaskirjoihin ai- heina, ei lähteinä.
Dokumentointi ja ennen kaikkea systemaattinen dokumentointi on tärkeä osa sosiaalityötä sekä ammatillisen asiantuntijuuden että sille reunaehtoja asettavien toimintajärjestelmien kannalta (Karvinen-Niinikoski & Tapola 2002). Yksi tällainen reunaehto ja toimintajärjestelmä sosiaa- lityössä on sijaishuolto, jossa työskennellään huostaan otettujen lasten, heidän perheidensä ja sijaisperheiden sekä lastensuojelulaitosten ja ammatillisten perhekotien kanssa. Tämä yksin asettaa ehdot sille, ketä dokumentointi koskee, ja ohjaa myös dokumentoinnin sisältöä. Esimer- kiksi asiakassuunnitelman suhteen se määrittää, minkälaisia asiakassuunnitelmia (sijaishuollon asiakassuunnitelma) täytyy laatia, kuinka usein se täytyy laatia ja mitä sen täytyy pitää sisällään (LSL 30§). Seuraavassa luvussa tarkastelen tarkemmin sijaishuoltoa sekä sijaishuollon perhe- hoitoa sosiaalityön toimintaympäristöinä.
17 3 SIJAISHUOLTO
3.1 Sijaishuolto osana lastensuojelua
Eduskunnan sosiaali- terveysvaliokunta on painottanut, että lastensuojelulain tarkoituksena on turvata lapsen oikeus turvalliseen kasvuympäristöön, tasapainoiseen ja monipuoliseen kehityk- seen sekä erityiseen suojeluun. Lapsen edun näkökulmasta on tärkeää, että lastensuojelussa ja sijaishuollossa pyritään vähentämään turvattomuutta ja epävarmuutta, joka liittyy erilaisten vä- liaikaisten lastensuojelutoimenpiteiden toteuttamiseen. Valiokunta on lisäksi katsonut tarpeel- liseksi korostaa pyrkimystä eri asianosaisten osapuolten oikeuksien huomioon ottamiseksi sa- malla, kun pitkäaikaisen sijaishuollon pysyvyyttä pyritään edistämään. (StVM 49/2009 vp.) Lastensuojelulain 4§ linjaamien keskeisten lastensuojelun periaatteiden mukaan lapsen sijais- huolto on järjestettävä viivytyksettä, kun avohuollon tukitoimet katsotaan riittämättömiksi las- tensuojelulain 40§ mukaisesti. Sijaishuoltoa järjestettäessä on myös aina otettava huomioon 47§ mukainen pyrkimys perheen jälleen yhdistämisestä. Lapsen sijaishuollosta päättää kunnan sosiaalihuollon johtava viranhaltija, jolla on sosiaalihuollon ammatillisen henkilöstön kelpoi- suusvaatimuksista annetun lain 10 §:n 1 momentin mukainen kelpoisuus, tai johtavan viranhal- tijan määräämä muu viranhaltija, jolla on mainitun lain 10 §:n 1 tai 2 momentin taikka 3 §:n mukainen kelpoisuus (LSL 13.4.2007/417). Käytännössä lapselle osoitetaan lapsen asioista vastaava sosiaalityöntekijä ja johtavan viranhaltijan täytyy vahvistaa jotkin tämän tekemistä päätöksistä.
Lapsen kodin ulkopuolinen sijaishuolto voidaan toteuttaa joko perhehoitona sijaisperheessä, lastensuojelulaitoksessa, ammatillisessa perhekodissa tai sukulaisen luona (THL 2015). Aineis- ton rajaamiseksi kohdistan oman tutkimukseni perhehoitoon sijoitettuihin lapsiin, vaikka myös muut sijoituspaikat tarjoaisivat mielenkiintoisia näkökulmia tutkimukselle. Lapsen sijaishuol- toa voi olla myös lyhytaikaisesti, jos lapsi tilapäisesti sijoitetaan perheen ulkopuolelle avohuol- lon tukitoimena. Rajaan oman tutkimukseni kuitenkin koskettamaan vain huostaan otettuja, si- jaishuollossa olevia ja sijaisperheeseen sijoitettuja lapsia.
Lapsen sijaishuoltopaikan valinnassa perhesijoitus sijaisperheeseen on ensisijainen. Sijoitus- paikan on kuitenkin pystyttävä vastaamaan lapsen tarpeisiin ja erityisen tärkeää on turvata lap- sen yhteydenpito hänelle tärkeisiin ihmisiin. (LSL 13.4.2007/417, 50§.) Mahdollista on myös, että lapsi tarvitsee sijoituspaikan, joka pystyy vastaamaan näihin molempiin tarpeisiin. Tulee
18
arvioida, mitä ne tarjoavat lapselle ja miten ne tukevat perhettä ja lasta hoitavia aikuisia tehtä- vässään. Tärkeää on ottaa huomioon myös lapsen ikä ja kehitystaso, mahdolliset erityiset hoi- don ja tuen tarpeet, koulunkäyntiin liittyvät erityistarpeet, harrastukset ja sijoituspaikan sijainti lapselle tärkeiden henkilöiden yhteydenpidon kannalta. Sisarukset tulisi myös pyrkiä sijoitta- maan samaan paikkaan ja lisäksi henkilökunnan työkokemus ja koulutus sekä muiden sijoitet- tujen lasten määrä, ikä ja tarpeet vaikuttavat valintaan. (THL 2015a.) Viime vuosikymmeninä lasten sijoitukset laitoshoitoon ja ammatillisiin perhekoteihin ovat lisääntyneet ja sijaisperhesi- joitukset vähentyneet. Tavoitteena on kuitenkin ollut ja on edelleen siirtää painopiste takaisin perhehoitoon ja siinä ollaan ehkä jossain määrin onnistuttu. (Saastamoinen 2010, 8.)
Isossa-Britanniassa Elaine Farmer ja Eleanor Lutman (2012, 189) ovat tutkineet lastensuojelun asiakassuunnitelmien toteutumista silloin, kun on työskennelty biologisen perheen yhdessä pi- tämiseksi, kohti lapsen kotisijoitusta pois sijaishuollosta tai pysyvää sijoitusta kodin ulkopuo- lelle. Perheen yhdessä pitäminen epäonnistui 62% tapauksista (n=34) perheen tilanteen kriisiy- dyttyä eikä sosiaalityö kyennyt enää vastaamaan siihen. Päihdeongelmaiset vanhemmat ja heistä erityisesti alkoholiriippuvaiset jäivät liian vähälle työskentelylle. Kotiin palaaminen pe- ruuntui 87 % tapauksista ja tästä joukosta (n=32) vain seitsemälle löydettiin tutkimuksen aikana pysyvä sijaishuoltopaikka. Suurin onnistumisprosentti oli pysyvästi kodin ulkopuolelle sijoite- tuilla, 76 % (n=21). Suomessa vastaavan tyyppistä seurantatutkimusta on tehnyt Tuija Eronen osana Suomen Akatemian SKIDI-KIDS hanketta. Eronen (2013, 77–78) seurasi tutkimukses- saan 97 lapsen institutionaalisia polkuja ja niiden muutoksia huostaanoton jälkeen, toinen tar- kastelun kohteena olivat erilaiset prosessit joita sijaishuolto ja huostaanotto lapsen elämässä käynnistävät ja lopuksi millaisia tarinoita ja institutionaalisia polkuja lapsille oli muodostunut huostaanoton jälkeen. Tutkimuksen mukaan sijaishuollossa olevat lapset jakautuvat karkeasti katsottuna kahteen joukkoon; suurelle osalle onnistuttiin rakentamaan hyvinvointia tukeva polku ja toiselle pienemmälle joukolle katkonainen, turvaton ja ristiriitainen polku jossa hyvin- vointi on ollut vaakalaudalla. Toisaalta yhdenkään lapsen polku ei ollut yksiselitteisen ”hyvä”
tai ”paha”. Viisi vuotta huostaanoton jälkeen huostassapito jatkui enää 44 prosentilla lapsista.
Suurin syy huostassapidon päättymiselle (n=41) oli täysi-ikäistyminen. Näin ollen ajatus huos- tassapidon väliaikaisuudesta ei korostu, mutta kuitenkin sen periaatteen mukaan näytetään työs- kentelevän. Jossakin vaiheessa kotiin sijoitettuna oli ollut 28 prosenttia lapsista, ja hyvin monen kohdalla kotiin palaamiseen tähtäävää työskentelyä oltiin aloitettu. Huostaanotettujen lasten elämänpolkuja Isossa-Britanniassa tutkinut Jim Wade (2011, 199) on havainnut, että lisätutki- musta kaivattaisiin erityisesti lasten ja biologisten vanhempien kokemuksista sijaishuollossa.
19
Lisäksi hän havaitsi sijaishuollon tavoitteellisuuden ja näiden tavoitteiden seurannan tuovan vakautta ja jatkuvuutta sijoitukselle.
3.2 Perhehoito osana sijaishuoltoa
Lapsen sijoittaminen oman kodin ulkopuolelle voi tapahtua hyvin monilla eri tavoin. Lasten- suojelussa ja sen sijaishuollon kontekstissa puhutaan usein erilaisista päätöksistä, joiden perus- teet, tarkoitus ja oikeudelliset vaikutukset voivat olla hyvin erilaisia keskenään. Lapsi voidaan sijoittaa kodin ulkopuolelle avohuollon tukitoimena, huostaan otettuna, kiireellisesti sijoitet- tuna tai hallinto-oikeuden väliaikaisella määräyksellä, sekä jälkihuoltona. Näiden lisäksi lapsi voidaan sijoittaa kodin ulkopuolelle yksityisesti. (Saastamoinen 2010, 4.)
Perhehoitolain 3 § mukaan perhehoito tarkoittaa lapsen osa- tai ympärivuorokautisen hoidon järjestämistä perhehoitajan yksityiskodissa tai hoidettavan luona. Sijoittava kunta tekee perhe- hoitajan tai perhehoitajien kanssa toimeksiantosopimuksen tai sopimuksen perhehoidon järjes- tämisestä yksityisen perhehoidon tuottajan kanssa. Perhehoitolain 1§ mukaan tavoitteena on kodinomainen hoito ja läheisten ihmissuhteiden ja sosiaalisten suhteiden tukeminen, sekä pe- rusturvallisuuden edistäminen. Pelastakaa Lapset Ry:n teettämän tutkimuksen (2010) mukaan perhehoidossa olevista lapsista (n=53) valtaosa kokee, että heillä useimmat asiat tai moni asia elämässä on hyvin. Kuusi nuorta on kokenut, että heillä on vain vähän asioita elämässä, jotka ovat hyvin. Yksityiskohtaisemmassa kyselyssä selvisi, että erityisesti ollaan tyytyväisiä tervey- teen ja kaverisuhteisiin. Myös vapaa-aikaan ja harrastukseen ollaan oltu enimmäkseen tyyty- väisiä. Vastaajien ikä ei suuresti vaikuttanut siihen, miten hyväksi suhde sijaisvanhempiin koe- taan ja pääsääntöisesti siihen oltiin tyytyväisiä. Sen sijaan syntymävanhempien suhteen oli kai- kissa ikäryhmissä tyytymättömyyttä. (Marjomaa & Laakso 2010, 16–17.) Perhehoitajan kelpoi- suudesta säätää perhehoitolain 6§. Perhehoitajaksi hyväksyttävän henkilön on oltava kokemuk- sensa, koulutuksensa tai henkilökohtaisten ominaisuuksiensa puolesta sopiva perhehoitajaksi.
Kaikilta perhehoitajilta edellytetään kuitenkin vuoden mittainen ennakkovalmennus ja vain eri- tyistapauksissa valmennus voidaan järjestää sijaisperheelle vasta sen jälkeen, kun lapsi on jo sijoitettuna. Kuitenkin myös tässä tapauksessa valmennus on aloitettava viimeistään vuoden sisällä lapsen sijoittamisesta. (Perhehoitolaki 263/2015.)
20
Sijaisperheeseen tulo on erityinen lapsuuden tai nuoruuden siirtymävaihe, kun sitä vertaa esi- merkiksi päiväkotiin tai kouluun siirtymiseen. Lapsi tuo mukanaan elämänvaiheen, johon kuu- luu vahva viranomaisen puuttuminen; syinä ovat esimerkiksi syntymävanhempien vanhem- muuden puutteet, perheristiriidat, perheväkivalta sekä päihde- ja mielenterveysongelmat. Nuor- ten kohdalla syinä voivat lisäksi olla myös rajaton ja ongelmalliseksi tulkittu käytös tai vakavat päihde- ja mielenterveysongelmat. Sijaisperheen ja sijaislapsen yhteisen arjen aloituksessa voi- kin katsoa olevan kyse kahden erilaisen arkisen kulttuurin kohtaamisesta ja niiden yhteensovit- tamisesta. (Laakso & Enroos 2016, 506–514). Tarja Heino ja Marianne Johnson (2010, 286–
286) ovat tutkineet perhe- ja laitoshoitoon sijoitettujen nuorten pärjäämistä opinnoissaan, sekä myöhemmin työelämässä. Perhehoitoon sijoitettujen lasten havaittiin menestyvän työelämässä ja opinnoissaan laitoshoitoon sijoitettuja paremmin. Kuitenkin sekä perhe- että laitossijoituk- sissa olleiden nuorten selviytymismahdollisuuksia lisää erityisesti se, että yhteys turvalliseen aikuiseen säilyy.
21 4 TUTKIMUKSEN TOTEUTUS
4.1 Tutkimusintressi ja aineiston kuvaus
Tutkimusintressini liittyy katkenneisiin perhesijoituksiin ja niiden tarkasteluun lastensuojelun sijaishuollon sosiaalityöntekijöiden luoman dokumentoinnin kautta. Kyseessä on tekstiaineisto, joka koostuu lapsen asiakaskertomuksista, lapsen ja vanhemman asiakassuunnitelmaneuvotte- luista sekä kotikäynneistä, hoitoneuvotteluista, kouluneuvotteluista ja muista sosiaalityönteki- jän pitämien neuvotteluiden kirjauksista. Selkeyden vuoksi kutsun kaikkia muita kuin lapsen asiakassuunnitelmaneuvotteluita yleisnimityksellä muut neuvottelut. Asiakirjat olen hankkinut Kuopion kaupungin (sosiaali) Effica järjestelmästä, jonka mukaan myös asiakirjojen nimet ja rakenne määrittyvät. Aineisto on kerätty siten, että olen pyytänyt kaupungin sijaishuollon työ- ryhmältä käyttööni kuuden sellaisen lapsen tiedot, joiden perhesijoitus on keskeytynyt ja jotka ovat siirtyneet perheestä joko lastensuojelulaitokseen tai ammatilliseen perhekotiin. Näin mi- nulla on ollut käytössäni jokaisen lapsen osalta koko perhehoidon ajan dokumentointi alkaen perheeseen saapumisesta ja päättyen siihen, kun sijaishuollon muutospäätös muualle tehdään.
Muita reunaehtoja en aineiston keruulle asettanut, joten lasten ikä, sukupuoli ja sijoituksen pi- tuus ovat valikoituneet sattumanvaraisesti. Tarkastelen vain kunkin lapsen ensimmäistä perhe- sijoitusta.
Lapsen saapuessa perheeseen siirtopäätöstä tai sijaishuollon muutospäätöstä ei oltu aineistos- sani aina tehty, vaan osa lapsista on sijoitettu perheeseen pelkällä huostaanottopäätöksellä.
Huostaanottopäätöksiä tai sijaishuollon muutospäätöksiä en ole ottanut analyysiini mukaan, sillä en katso niiden tuovan lisäarvoa sijoituksen aikaisen dokumentoinnin tarkasteluun. Tut- kielmani ei suoraan tähtää sijoituksen katkeamisen syiden tarkasteluun, vaikka saatujen tulos- ten valossa se ottaakin epäsuorasti lopulta kantaa myös siihen. Huomioitavaa on myös se, että Effica-järjestelmä ei ole tullut käyttöön kuin vasta 2000-luvun puolessa välissä. Tämän vuoksi dokumentoinnit vuosituhannen alulta ovat niukkoja ja puutteellisia, sillä sinne on siirretty van- hasta järjestelmästä vain esimerkiksi tärkeimmät lasta koskevat lakisääteiset päätökset, kuten huostaanottopäätös, ja usein huostaanoton varsinaiset perustelut ovat jääneet vanhaan järjestel- mään. Myöskään tämän epäsuhdan vuoksi päätösten mukaan ottaminen ei olisi ollut perustel- tua. Asiakaskertomuksia ei tältä järjestelmän alkuajalta ole ollut siten käytettävissäni näiden lasten kohdalla.
22
Kolmen aineistoni lapsen kohdalla samassa perheessä on ollut sijoituksessa myös lapsen sisa- ruksia. Olen kuitenkin tehnyt valinnan, etten ole ottanut mukaan tarkasteluun sisaruksista kuin yhden. Näin koen pystyväni rajaamaan aineistoa ilman, että se heikentäisi tutkimuksen laatua.
Samassa perheessä olevien sisarusten asioiden kuvaamisessa on paljon samaa, joten vältän näin tutkimuksen kannalta tarpeetonta toistoa. Yhden lapsen perhesijoitus on keskeytynyt sijaisvan- hemman kuoleman vuoksi, jonka uskallan väittää olevan hyvin epätyypillinen ja harvinainen syy sijaishuollon muutokselle ja perhesijoituksen päättymiselle.
Aineistossani tyttöjä on kolme ja poikia kolme. Iältään he ovat olleet sijoituksen katketessa 17- vuotias, 15-vuotias, kaksi 10-vuotiasta ja kaksi 7-vuotiasta. En ennalta pyrkinyt tasaiseen ja- koon sukupuolen suhteen aineistoa kerätessäni, mutta näen sen vahvuutena tutkimukselleni.
Perhesijoitusten kesto vaihtelee siten, että lyhin on kestänyt noin kolme vuotta, kun taas pisin lähes 10 vuotta. Aineisto käsittää noin 500–600 tekstisivua, mutta tarkkaa läpikäymääni aineis- ton määrää on vaikea arvioida, sillä joukossa on paljon erilaisia osioita joiden kaikki sivut eivät ole tutkimukselle oleellista ”leipätekstiä”. Tällaisia ovat esimerkiksi erilaiset perustietopuut, sekä pois rajatut vanhat muutaman tekstirivin huostaanotto- tai sijaishuollon muutospäätökset ja niiden yleiset tieto-osiot (esimerkiksi perustiedot), jotka kuitenkin saattavat muutamalla virk- keellä viedä kokonaisia sivuja ja siten kasvattaa kokonaissivumäärää todellista suuremmaksi.
Perhehoitoa on tutkittu paljon ja erityisesti haastattelemalla, mutta vähemmän sosiaalityön do- kumentoinnin kautta. Sosiaalityön dokumentaatiota on kritisoitu tutkimuskohteena siitä, että ne eivät välttämättä sisällä mitään lastensuojelun käytännön sosiaalityön kannalta merkityksel- listä. Tätä kritiikkiä ovat esittäneet sosiaalityöntekijät itse. Asiakirja-aineistoja käyttävät tutki- jat ovat ilmaisseet, että kirjaamistavat vaihtelevat paljon ja kirjaamisessa harrastetaan valikoin- tia. Paljon voi selittyä sosiaalityön hiljaisuuden kulttuurilla, mutta myös dokumentoinnin oh- jeistuksen puutteellisuudella. Asiakirjat ovat kuitenkin autenttisia sosiaalityön kuvantamisen työkaluja ja vahva väline sosiaalityön vaikuttavuuden näkyväksi tuomiselle. Sosiaalityön asia- kasasiakirjojen käyttö tutkimuksissa on vielä 2000-luvulla ollut hyvin vähäistä, vaikkakin 2010-luvulla jo lisääntymään päin. (Kuusisto-Niemi ym. 2011, 266–270.)
Tiedon käsittelyssä käytin ilmaisia Office ohjelmia, Microsoft OneNotea sekä Microsoft Ex- celiä. Aloitin analyysin teon OneNotella, joka kuitenkin osoittautui laajan tekstiaineiston ja grounded teoriassa luotavien suurten koodimäärien ja luokkien käsittelyyn soveltumattomaksi.
Oman ongelmansa aiheutti vanhan, nyt jo eläköityneen tietokoneeni laskentatehon puute, joten siirryin lopulta käyttämään pelkästään Microsoftin Exceliä vieden sillä analyysini loppuun.
23
Analyysin alkuvaiheen jouduin näin ollen tekemään kahteen kertaan, jotta koko aineisto oli analysoitu samalla ohjelmalla (Excel) ja olisi siten myös vertailukelpoista. Mukana ilmaisoh- jelman käytössä oli myös ripaus kokeilunhalua, sillä halusin nähdä mihin Excel pystyy tutki- musvälineenä. Alkuperäinen ohjelma tutkimuksen teolle piti olla laadulliseen tutkimukseen tar- koitettu Atlas.ti, mutta sen saatavuudessa esiintyi ongelmia ja luovuin sen käytöstä.
4.2 Grounded teoria ja tutkimusprosessin kuvaaminen
Tutkielmani sijoittuu laadullisten tutkimusten perheeseen. Laadullinen tutkimus tarkoittaa mitä tahansa tutkimusta, jossa johtopäätöksiin ei päädytä tilastollisten työvaiheiden tai muiden mää- rällisten aineistojen ja menetelmien avulla. Kyseessä voivat olla elämät, tarinat, käytös, orga- nisaation toiminta, yhteiskunnalliset ilmiöt tai ihmissuhteet. Jokin osa aineistosta voi olla nu- meerisessa muodossa, mutta itse analyysi on laadullista. Kaikessa tutkimuksessa lähdetään kui- tenkin siitä perusoletuksesta, että mikään riitti tai juhannustaika ei itsessään tuota analyysiä.
Aineistosta ei nouse sananmukaisesti ajateltuna mitään, eivätkä kvantitatiiviset tutkimusohjel- mat palvele suoraan laadullista tutkimusta tuottamalla aineistosta vastauksen. Tutkija siis jou- tuu itse työstämään analyysinsä ja tulkintansa. (Eskola 2010, 180). Pertti Tötön (2005, 8–9 ja 138) mukaan klassisesta kahtiajaosta laadulliseen ja määrälliseen ollaan tiedeyhteisössä montaa mieltä ja joidenkin mielestä koko asetelma on mieletön, sillä pelkät numerot eivät ole tutkimus- tuloksia eikä määrällinen tutkimus koskaan olekaan pelkkiä numeroita. Sosiaalitieteiden tyy- pillisesti laadullinen tutkimus on sekin sekä mittaustulosten, tekstiaineiston tai molempien em- piiristä analyysiä. Aineisto ei ole yhtä kuin todellisuus ja siksi sille tulee tehdä monipuolisesti kaikenlaista.
Tutkielmani analyysimenetelmänä käytän grounded teoriaa, joka tarkoittaa induktiivisesti joh- dettua teoriaa jotakin ilmiötä koskevasta tutkimuksesta. Barney Glaser ja Anselm Strauss eivät grounded teoriaa 1960-luvulla luodessaan jakaneet Durkheimin tuskaa sosiaalisten faktojen et- simisestä ja todentamisesta. He olettivat sosiaalisten faktojen olevan olemassa ja käyttivät löy- döksiään pohjana datalle, johon heidän teoriansa ankkuroituu. Glaser ja Strauss päättelivät, että silloin kehitetty teoria pätee juuri siinä kontekstissa, mistä aineisto on kerätty. (Bryant & Char- maz 2007, 10.) Uskon näiden syiden vuoksi grounded teorian olevan perusteltu valinta rajatun dokumenttiaineiston aineistolähtöiseksi analysoimiseksi, kuvaamiseksi ja ymmärtämiseksi.
Grounded teorian nimeä ei usein suomalaisessa tutkimuskirjallisuudessa usein suomenneta,
24
mutta joskus siitä käytetään nimitystä ankkuroitu teoria. Olen valinnut käyttäväni tutkielmas- sani yleisempää, suomentamatonta grounded teorian nimitystä.
Glaser ja Strauss ovatkin alkuperäisen vuonna 1967 julkaistun teoksensa jälkeen olleet useaan otteeseen vahvasti eri mieltä grounded teorian periaatteista. Glaserin suhtautuminen grounded teorian toteuttamiselle on jyrkkää; kärjistetysti Glaserin mielestä tutkija saapuu paikalle tunte- mattoman keskelle ja alkaa tutkia. Glaser ei alun perin ollut tämän vuoksi tutkimuskysymysten ja tutkijan oman ennakkotiedon ja oletusten puolustaja. Glaser on toki myöhemmissä teksteis- sään halunnut tuoda julki, että hän näkee grounded teorian vain yhtenä tapana tehdä tutkimusta ja lähestymistapoja on myös grounded teoriassa monia. (Glaser 2010, 1–14.) Oma tutkimusin- tressini on vahvasti sidoksissa tämän hetkiseen työhöni, joten sen vuoksi katson ’puhtaan Gla- serilaisen’ ajattelun olleen minulle tutkimuksen alkuvaiheessa lähtökohdiltaan etäinen.
Barney Glaserin vetäydyttyä teorian tutkimuksesta sivuun Anselm Strauss ja hänen oppilaansa Juliet Corbin (1990, 17–19) kehittivät grounded teoriaa edelleen voimakkaasti omaan suun- taansa. Heidän mukaansa syitä laadullisen tutkimusotteen valintaan voi olla monia; joskus vai- kuttimena on tutkijan oma kokemus tai tutkimuksen sijoittuminen metodologialtaan sellaiselle alalle, jossa perinteisesti on käytetty runsaasti laadullista tutkimusta hyvin tuloksin. Toinen syy on tutkimuskysymyksen luonteessa, johon laadullinen tutkimus parhaiten vastaa. Tällaisia ovat esimerkiksi yksilön tai yksilöiden kokemusten ja heidän kokemiensa ilmiöiden kuvaamiseen pyrkivät tutkimukset. Strauss & Corbin pohtivat myös henkilökohtaisen tai ammatillisen kiin- nostuksen kautta nousevan tutkimusintressin riskejä suhteessa esimerkiksi puhtaasti akateemi- sen keskustelun tai kirjallisuuden kautta esiin tuleviin tutkimusintresseihin. Kuitenkin heidän mielestään tutkijan ei tule takertua tähän ja tulee nähdä hyöty työ- tai muusta kokemuksesta; se voi jopa olla edellä mainittuja akateemisia reittejä valittuja tutkimuskohteita hedelmällisempi lähtökohta tutkimukselle. (Strauss & Corbin 1990, 34–36.)
Grounded teorian metodiikassa on kyse kerätyn tekstiaineiston tulkinnasta koodauksen, luokit- telun ja ryhmittelyn avulla, joka lopulta johtaa aineistosta syntyneeseen teoriaan. Grounded teorian koodauksen tapoja on useita erilaisia ja tutkijat ovatkin kiistelleet eri tapojen parem- muudesta. Teorian luojien Barney Glaserin ja Anselm Straussin (1967, 21–24) alkuperäisessä teoksessa käsitellään ryhmittelyn ja kategorioiden luomista jatkuvan vertailun periaatteella.
Modernimman jaottelun mukaisesti koodausta on yleisellä tasolla kolmea erilaista: avoin koo- daus, akselikoodaus tai teoreettinen koodaus ja selektiivinen eli valikoiva koodaus (Flick 2009, 314).
25
Grounded teoriassa tiedon keruu, analyysi ja teoria ovat kiinteässä suhteessa toisiinsa. Onnis- tuneen grounded teorian tunnistaa siitä, että se on ymmärrettävää ja käyttökelpoista tutkimuk- sen kohteena olleille, sekä kyseenomaisen aiheen parissa työskenteleville. Onkin tärkeää, että tutkija on avoin sen suhteen, missä ja millä ehdoilla tutkimus on tehty ja mitä on tutkittu. Olo- suhteiden on siis oltava lukijalle selkeät, koska tutkimuksesta johdettu teoria pätee vain tutki- muksen kohteena olleisiin olosuhteisiin. Tavoitteena tietenkin on, että oma grounded teoreetti- nen tutkimus voi olla hyödyllistä laajemmalle tieteellisen tiedon muodostukselle ja olla osana rakentamassa sitä. (Strauss & Corbin 1990, 23–24.)
Aluksi aloitetaan avoimella koodauksella, jossa pyritään löytämään tekstistä tutkimuskysymyk- siin tai tutkimusintressiin vastaavia konsepteja ja ilmiöitä purkamalla aineiston pieniin (ana- lyysi)yksiköihin ja nimeämällä ne. Tutkija esittää tekstille ”kysymyksiä” ja pyrkii ryhmittele- mään näitä löytämiään konsepteja tai ilmiöitä. (Flick 2009, 307–311.) Akselikoodaus pyrkii seuraavaksi avaamaan avoimen koodauksen avulla tehtyjen ryhmien ja kategorioiden välisiä suhteita ja merkityksiä. Myös akselikoodauksessa vertaillaan ja esitetään kysymyksiä. Selektii- visen tai valikoivan koodauksen vaiheessa pyritään löytämään akselikoodauksen jälkeen kaik- kein relevanteimmat ydinkategoriat ja muuttujat. Tutkijalla on koodausvaiheessa vapaus liik- kua eri koodaustyyppien välillä, ja samalla on tärkeää kirjoittaa muistiinpanoja (memos) ja aja- tuksia ja liittää niitä löytyviin koodeihin. Barney Glaser on sittemmin kritisoinut Anselm Straussin luomaa ja yleisesti käytettyä akselikoodausta siitä, että se väkisin asettaa aineiston tiettyihin raameihin. Glaser on itse myöhemmissä teksteissään suosinut teoreettista koodausta akselikoodauksen tilalla, jossa tarkoitus on ennemmin antaa aineiston tuottaa juuri niitä kate- gorioita kuin sieltä luonnollisesti nousee esille. Glaser on myös ehdottanut käytettävän kehittä- määnsä peruskoodien perhettä, jotka auttavat tutkijaa paremmin määrittämään koodinsa ja ruokkimaan uusien löytämistä. (Flick 2009, 314–315.) Strauss ja Corbin siirtyivät 1990-luvulle tultaessa yhä kauemmas alkuperäisen grounded teorian ajattelusta ja toivat analyysin ohjaa- miseksi mukaan uutena työkaluna ehtomatriisin (conditional matrix), jonka rinnalla tutkijan tulisi yhdistää tutkimusprosessiinsa kirjallisuutta jo ennen kuin varsinainen teoria on aineistosta saatu muodostettua. (Strauss & Corbin 1998, 181–201.)
Selkeästä työelämälähtöisestä tutkimusintressistäni huolimatta olen pyrkinyt olemaan aineis- tolle avoin ja siten edennyt analyysissäni grounded teorian klassisen vahvasti aineistolle uskol- lisen tutkimustavan mukaan enkä ole esittänyt sille etukäteen tarkennettuja tutkimuskysymyk- siä. Tämän vuoksi sidon oman teoriani muuhun tutkimuskirjallisuuteen vasta tutkimukseni lo-
26
pussa. Näiden valintojen vuoksi en kokenut voivani uskottavasti hyödyntää uusimpien groun- ded teorian sovellusten, kuten ehtomatriisin käyttöä. Olen kuitenkin päätynyt valitsemaan koo- dausmetodiksi ”modernin” jaon avoimeen-, akseli- ja selektiiviseen koodaukseen, sillä mallin luojien Anselm Straussin ja Juliet Corbinin aiheesta kirjoittama kirjallisuus on Glaserin vastaa- vaa uudempaa ja enemmän tutkimuskirjallisuudessa hyödynnettyä.
Tutkielmani analyysin rakenne noudattaa siten hyvin aineistolähtöistä, mutta ”Straussilaista”
jakoa avoimeen-, akseli- sekä selektiiviseen koodaukseen, jossa olen liikkunut eri vaiheiden välillä ja luonut eri ryhmiä ja kategorioida tarkemmin kuvaavia muistiinpanoja (memos). Ana- lyysiyksikön tunnistaminen on grounded teoreettisen tutkimuksen perusta, sillä analyysiyk- sikkö on tutkimuksen perusyksikkö. Lastensuojelun sijaishuollon dokumentoinnista koostuva aineistoni sisältää tekstimuotoon kirjattuja puheluita, sekä erilaisia tekstimuotoon kirjattuja ta- paamisia ja neuvotteluita. Grounded teoriassa tärkeää on datan purkaminen analyysiyksiköihin, jonka jälkeen luodut yksiköt nimetään ja käsitteellistetään. Käsitteellistämisessä (conceptuali- zing) on kyse löydettyjen analyysiyksiköiden yhdistämisestä niiden tutkijassa herättämiin mie- likuviin ja merkityksiin, jolloin tutkimuksen yhä edetessä samoja merkityksiä saavat analyy- siyksiköt yhdistetään. Tällaisessa luovassa prosessissa luodut konseptit ja nimet voivat olla eri- laisia tai samanlaisia, kuin mitä ne tutkijan kulttuurisessa kontekstissa yleensä saavat. Tämä mahdollistaa uusien näkökulmien ja uusien teorioiden synnyn. Tärkeää on kuitenkin, että tut- kija selittää luomisprosessinsa tuomalla analyysiyksiköiden kontekstin lukijalle näkyväksi.
(Strauss & Corbin 1996, 105–106.) Jaettuani aineistoni analyysiyksiköihin, nimesin ne kerto- muksiksi. Käyn seuraavaksi läpi analyysiyksikön, ryhmien sekä alakategorioiden muodostami- sen prosessin tutkielmassani. Sekä avoimen, akseli- että selektiivisen koodauksen ryhmien muodostuksessa läpi analyysin, on kyse jatkuvan vertailun periaatteesta (theoretical sampling), jonka avulla tutkija muodostaa yksiköistä ryhmiä ja ryhmistä yhä yleisempiä kategorioita.
”Pojalla on alueella yksi hyvä kaveri. Tykkäävät rassata pyöriä pihalla. Kaveri on samalla luokalla ja on ollut myös isän luona yökylässä”
Edellinen on lainaus lapsen asiakassuunnitelmaneuvottelusta. Asiakassuunnitelma parhaimmil- laan on moniääninen ja monipuolinen kokonaisuus, joka on jaettavissa eri osallistujien puheen- vuoroihin. Tämä lainaus on virke sijaisäidiltä, joka on sen avulla kertonut A) pojan ystävyys- suhteista ja B) millaisena ystävyyssuhde käytännön toimintana näyttäytyy. Tämän kaltainen tiivistäminen ei yksin vie analyysiä eteenpäin, vaan sijaisäidin kertomus täytyi käsitteellistää.
27
Tässä tapauksessa olen tulkinnut ja käsitteellistänyt tämän kertomukseksi lapsen ystävyyssuh- teista. Pyörien rassailu ja yökyläily ovat näin ollen toissijaisia määrittäjiä. Dokumenteissa käy- tetty kirjaamistapa teki samalla helpoksi mahdollisuuden tunnistaa kertomuksen kertojan. Esi- merkiksi aineiston suurin osio, puhelut, ovat kirjattuina perhehoidon asiakaskertomukseen jo- kainen omana kappaleenaan ja jokaiselle puhelulle on kirjattu pääsääntöisesti oma päivämäärä ja otsikko. Valtaosassa puheluiden kirjauksia on ensimmäiseksi kirjattu, kenen kanssa puhelu on käyty. Käytettävissäni on näin ollen käsitteellistämisen kautta syntynyt analyysiyksikkö ker- tomus, sekä sen tuottaja, eli tieto siitä kuka kertoo ja mitä.
Kertojan ja kerrotun kertomuksen ollessa selvillä, on mahdollista sijoittaa molemmat tauluk- koon ristiintaulukointina (Taulukko 1). Ristiintaulukointi toimi sekä tiedonhallinnan työkaluna että yksittäisistä kertomuksista ryhmien ja edelleen suurempien kategorioiden muodostamisen mahdollistajana. Käytin aineiston taulukointiin ja tiedonhallintaan Microsoftin Excel ohjelmaa.
Ristiintaulukoidaan kertomus lapsen kavereista:
Kertomus Lapsen kaverit Kertoja Sijaisperhe 1
TAULUKKO 1: Analyysiyksikön ja kertojan ristiintaulukointi.
Tässä esimerkissä (Taulukko 1) taulukkoa luetaan siten, että sijaisperhe on yhdessä (1) asiakas- suunnitelmassa kertonut yhden (1) kertomuksen (analyysiyksikkö) lapsen kavereista. Olete- taan, että samassa neuvottelussa sijaisäiti kertoo myöhemmin kertomuksen lapsen toisestakin ystävästä, jonka kanssa lapsi mielellään pelaa Pokemonia (Taulukko 2). Tässä huomaan, että kyse on jälleen lapsen kaverien käsitteestä. Tällöin saman taulukon lapsen kaverit saa arvon kaksi (2) ja voidaan puhua ryhmästä kertomuksia.
Ryhmä
Lapsen kaverit Kertoja Sijaisperhe 2
TAULUKKO 2: Yksittäisistä kertomuksista ryhmäksi
28
Avoin koodaus on näin edeten luonnollisesti synnyttänyt lukuisia muitakin vastaavia ryhmiä kuin lapsen kaverit, koska sijaishuollon sosiaalityössä on tapana dokumentoida muutakin.
Muita tällaisia ryhmiä ovat olleet esimerkiksi lapselle varattu lääkäriaika, josta on puhuttu si- jaisperheen sekä äidin kanssa. Lisäksi on käsitteellistetty ja ryhmitelty sijaisperheen kertomuk- set säännöistä, nukkumisesta, ruokailuista ja askareista. Lisätään nämä taulukkoon (Taulukko 3):
Lapsen Kave- rit
Säännöt si- jaisperheessä
Lääkäri- aika
Nukkumi- nen
Ruokai- lut
Askareet si- jaisperheen luona Sijais-
perhe
2 4 1 2 3 2
Äiti 1
TAULUKKO 3: Useiden ryhmien muodostuminen
Molemmat toimijat (sijaisperhe ja äiti) saavat merkinnän ryhmään lääkäriaika, koska sosiaali- työntekijä on keskustellut asiasta molempien kanssa. Näitä erilaisia ryhmiä syntyi lopulta pel- kästään sijaisperheen lapsesta kertomana satoja, joten kokonaisuutena tällainen joukko on vielä hyvin vaikea hahmottaa ja käsitellä.
Akselikoodauksessa eli avointa koodausta seuraavassa vaiheessa on tarkoitus ryhmitellä ja jär- jestellä uudelleen näitä taulukon yläriville syntyneitä ryhmiä niitä kuvaavien ominaisuuksien mukaan (Taulukko 2 ja Taulukko 3) ja muodostaa niistä suurempia kategorioita, tutkimuster- mein alakategorioita, jotka kuvaavat ryhmien ilmiöitä. (Strauss & Corbin 1996, 123–124.) Ala- kategoriat kertovat jälleen astetta suuremmalla kuvalla, mistä teemoista on puhuttu ja kuka niistä on puhunut. Alakategorioita syntyi luontaisesti siten, että samankaltaiset (teema ja me- mot) ryhmät yhdistettiin saman käsitteen alle. Yhdistetään edellisessä taulukossa 3 sen yläri- villä esitetyt ryhmät teemoittain kahteen alakategoriaan (Taulukko 4):
Terveys Arki ja har- rastukset
Sijaisperhe 1 15
Äiti 1
Yhteensä: 2 15
TAULUKKO 4: Ryhmien yhdistäminen alakategorioiksi.
29
Lääkäriajoista saadaan alakategoria terveys ja loput taulukon 3 ryhmät kuten askareet ja nuk- kumisjärjestelyt yhdistyivät alakategoriaksi nimeltään arki ja harrastukset. Lisäksi kaverisuh- teita kuvaavat kertomukset yhdistyivät arki ja harrastukset -alakategorian alle.
Kolmannessa, selektiivisen koodauksen vaiheessa on kyse ydinkategorian, tai useamman sel- laisen etsimisestä, joka tai jotka edustavat tutkimuksen keskeistä teemaa ja kertovat, mistä siinä on kyse. Keskeinen periaate on, että kaikkien alakategorioiden on liityttävä siihen loogisesti ja yhteneväisesti ilman pakottamista. Ydinkategorian on myös pystyttävä toisaalta selittämään si- sältämiensä alakategorioiden ja ryhmien variaatio. (Strauss & Corbin 146–147.) Tutkielman edetessä havaitsin, että luomieni ja välillä keskenään hyvin erilaisetkin alakategoriat ovat tuo- tavissa yhteen vaivattomasti kysymällä, kuka on kertomusten, ryhmien ja alakategorioiden kes- keinen subjekti? Tässä luvussa esittelemieni alakategorioiden keskeinen subjekti on lapsi, joten rakennamme kertomusta lapsesta.
Aineistosta paikallistui samalla ”subjektisidonnaisella” lukutavalla kolme keskeiseen subjek- tiin sidoksissa olevaa kertomusta; kertomus lapsesta, kertomus sijaisperheestä, sekä kertomus suvusta ja läheisistä. Aineistoni ensimmäiseksi, kolmiosaiseksi ydinkategoriaksi ovat näin ollen paikallistuneet sen keskeiset subjektit, jotka esittelen luvussa viisi. Vaikka valtaosa kertomuk- sista oli sidottavissa keskeisiin subjekteihin, löytyi sieltä kuitenkin myös huomattava määrä kertomuksia, joilla subjekteja on kaksi tai enemmän; nämä kertomukset siis ilmentyvät subjek- tien välisessä toiminnassa. Tällaisia toimintaan sidottuja kertomuksia paikallistui kahta eri tyyppiä; kertomukset yhteydenpidosta, sekä kertomukset tavoitteista ja niiden toteuttamisesta.
Toiminta on näin ollen subjektien rinnalla tutkielmani toinen, kaksiosainen ydinkategoria. Esi- tän toiminnan kaksiosaisen ydinkategorian subjektisidonnaisista kertomuksista erillään luvussa kuusi.
Ydinkategorioiden sisällön esitän alakategorioiden avulla, jotka olen edelleen ryhmitellyt niille keskeisten suhteiden ja tyyppien mukaan yläkategorioiksi. Pyrin tuomaan näkyväksi, millaisista kertomuksista, alakategorioista ja yläkategorioista kukin ydinkategoria tyypillisesti muodostuu hyödyntäen myös tutkimusprosessissa tekemiäni eri kertomusryhmien ja kategorioiden muis- tiinpanoja (memos). Strauss & Corbin mukaan tärkeää on aineistossa havaittujen ehtojen, suh- teiden ja vuorovaikutuksen vertailu niin mikro- (analyysiyksiköt, ryhmät ja alakategoriat) kuin makrotasolla (ydinkategoriat) (1998, 198–199). Havaitsin moniosaisten ydinkategorioideni (kertomukset keskeisistä subjekteista ja kertomukset lapsen eduksi toimimisesta) olevan vuo-
30
rovaikutteisia kokonaisuuksia, joille on määriteltävissä yhteinen luonteenpiirre. Tämän aineis- tosta nousseen keskeisen teorian esitän luvun kuusi lopussa ennen siirtymistäni kirjallisuuskat- saukseen ja pohdintaan.
Aineistolähtöisessä tutkimuksessa saavutettu saturaatio ilmenee tavallisesti siten, että aineis- tosta ei enää nouse esille uutta tutkimukselle relevanttia tietoa. Tällaista vaihetta en omassa tutkimuksessani kokenut saavuttavani vaikkakin analyysin valmistuessa näkyi, että kenties sa- moihin johtopäätöksiin olisi voinut päästä suppeammallakin aineistolla tai lukutavalla. Mieles- täni oli kuitenkin tutkimuksen syvyyden ja kattavuuden kannalta tarkoituksenmukaista käydä koko hallussani ollut aineisto systemaattisesti läpi, sillä halusin tekstistäni yhtenäisen, mutta luonteeltaan yksityiskohtaisesti aihepiiriä kuvailevan kertomuksen.
Kirjallisuuskatsaukseni on luonteeltaan kuvaileva, narratiivinen ja kommentoiva ja pyrkii he- rättämään keskustelua; en siis käytä kirjallisuuskatsausta tiukkana metodina itsessään. Pyrin suhteuttamaan omat tutkimustulokseni aihepiiristä jo aikaisemmin tutkittuun keskeiseen tie- toon. Tällä lähestymistavalla valituksi tulleen kirjallisuuden synteesi voi mahdollisesti muo- dostua puolueelliseksi, mutta myöskään systemaattinen kirjallisuuskatsaus ei palvelisi tarkoi- tusta, sillä se muodostaisi oman tutkimuksensa ja puhuisi vain omasta puolestaan. (Salminen 2011, 6–7). Kirjallisuushakuni keskeiset hakusanat ovat olleet; sijaishuolto, perhehoito, pysy- vyys, tasapaino, lastensuojelu sekä suhteet. Kotimaisen aineiston haut olen tehnyt Arto ja Me- linda -tietokannoista, sekä kirjastojen yhteisestä kansallisesta Finna -tietokannasta. Kansainvä- lisen kirjallisuuden lähteenä ovat olleet näiden lisänä Web of Science, sekä SocIndex. Molem- pia, sekä kansainvälisiä että kotimaisia lähteitä olen hakenut myös google scholar palvelun avulla. Kirjallisuuden valikoinnissa olen painottanut relevanssia, viittausten määrää, sekä jul- kaisuvuotta. Lopuksi olen hyödyntänyt manuaalista hakua, eli käyttänyt jo löytämieni lähteiden omalle tutkimukselleni keskeisiä lähteitä.
