KIRJALLISUUS
Aseettomat naiset hävinneellä puolella
Tiina Lintunen: Punaisten nais- ten tiet. Otava 2017.Vuoden 1918 tapahtumat ovat kes- toaihe kansallisessa historiantut- kimuksessa ja sitä koskevassa keskustelussa. Yksistään jo tapah- tumille annettava nimi (kapina, vapaussota, luokkasota, kansa- laissota, sisällissota) on herättä- nyt tutkimuksellisia, osin kiistan- alaisiakin pohdintoja sen mukaan, mitä osaa ja näkökulmaa tapah- tumista halutaan painottaa. Esko Salmisen sisällissotaa koskevasta keskustelusta kertovan kirjan ni- meä (Päättymätön sota 1918: sisäl- lissota julkisessa sanassa 1917–
2007) siteeraten vuoden 1918 sodasta on tullut ”loputon taisto”, josta tuntuu löytyvän yhä tarkas- teltavaa ja aiemmin vähemmälle huomiolle jääneitä aihealueita.
Tämä henki on toki paikallaan, sillä vähemmälle huomiolle jäänei- tä alueita löytyykin oikeasti. Esi- merkiksi vasta vuonna 2014 julkais- tiin lasten osuutta sisällissodassa tarkasteleva Tuulikki Pekkalaisen kirja Lapset sodassa 1918. Hiukan vastaavasti olemme saaneet odot- taa tälle vuosituhannelle asti tieto-
TIETEESSÄ TAPAHTUU 1 2018 61 KIRJALLISUUS
kirjoja, joissa käsiteltäisiin enem- män naisten osuutta vuoden 1918 tapahtumissa. Niitä onkin julkais- tu jo muutamia. Eniten asiaa ovat käsitelleet Tauno Tukkinen ja Tuo- mas Hoppu punaisia naiskaarteja ja -komppanioita koskevissa tutki- muksissaan.
Tiina Lintusen tuore kirja laa- jentaa näkökulmaa punakaartien toimintaan aseettomina osallistu- neiden naisten puolelle. Teos pe- rustuu Lintusen vuonna 2015 jul- kaistuun väitöskirjaan, jossa hän tarkastelee valtiorikosoikeuteen vuonna 1918 joutuneiden Porin seudun naisten sota-aikaista toi- mintaa, tuomioita ja myöhempiä elämänvaiheita.
Enimmäkseen avunantajina Päähuomion kirjassa saavat Poris- sa ja sen lähettyvillä aseettomis- sa tehtävissä punaisten puolella toimineet naiset. Heidän elämän- kaartaan kuvataan kronologises- ti punakaartilaisajan ja sen jälkeis- ten vaiheiden osalta, joihin kuului pidätys, mahdollinen leirivankeus- aika, oikeuskäsittely, mahdollinen rangaistus ja myöhempi elämä.
Pääpaino on heidän vaiheidensa tutkimisessa yleisellä tasolla, mut- ta esiin on otettu myös muutamia yksilöllisiä elämäntarinoita.
Naisten taustoista piirtyy seik- kaperäinen kuva oppisivistyksen ja ammatin suhteen. Työläistausta oli tuolloista valtakunnallista kes- kiarvoa suurempi, koska Pori oli maan teollistunein kaupunki väki- lukuun suhteutettuna. Punakaar- tiin liittymisen motiiveja pohdis- kellaan erittäin aiheellisesti, sillä historiallinen todellisuuskaan ei ole koskaan mustavalkoinen. Aat- teellinen innostus on saattanut olla joissain tapauksissa syynä, mutta aineelliset tekijät, eli nälkä, puute ja työttömyys ovat vaikut- taneet yhtä lailla taustalla, toisi- naan jopa aatteellisuutta voimak- kaammin.
Unohtaa ei sovi myöskään so- siaalista painetta, jonka ovat saa- neet aikaan esimerkiksi ystävien, työtoverien ja perheenjäsenten liittyminen punakaartiin. Lintunen
huomauttaa osuvasti, että useat naiset tottelivat lähellään olleita mieshahmoja ajan patriarkaalises- sa hengessä. Tärkeä huomio on sekin, että lopullinen syiden ku- delma jää aina avoimeksi, koska pidätysten jälkeisissä kuulusteluti- laisuuksissa vangitut naiset koet- tivat kertoa motiiveistaan itselleen edullisella tavalla.
Pakomatkalle lähteneitä naisia odotti karu vankileirikokemus, jota on käsitelty jo aiemmin tutkimus- ten lisäksi suomalaisessa kauno- kirjallisuudessa ja elokuvissa. Kir- jassa käsitellyt naiset olivat toki siinä mielessä onnekkaita, että heistä 91 % saattoi palata ehdon- alaiseen vapauteen tuomion saa- misen jälkeen. Tyypillisin oli syy- te avunannosta valtiopetokseen, joka ei ollut syytteenä yhtä raskas kuin valtiopetokseen osallistumi- nen. Arkistolähteisiin perustuvat sitaatit naisten saamista rikosoi- keudellisista arvioista ovat myös kiinnostavaa luettavaa. Kokonais- kuva rikastuu, kun tässä yhtey- dessä otetaan esiin oikeuselimille toimitetut myönteiset puoltolau- sunnot, jotka saattoivat olla per- heenjäsenten tai muiden vaiku- tusvaltaisten henkilöiden käsialaa.
Tämän vastapainona annettiin kielteisiäkin lausuntoja, jotka tuli- vat esimerkiksi vangitun tovereil- ta tai kotipaikkakunnan kaunaisil- ta ihmisiltä.
Lintusen tutkimuksessa käsitel- lyistä naisista noin kaksi kolmas- osaa sai tuomion avunannosta val- tiopetokseen. Tuomituista kaikki saivat lopulta ehdollisen vankeus- rangaistuksen, kun ehdottomat- kin tuomiot muutettiin uusituilla oi- keudellisilla päätöksillä tällaisiksi.
Raskauttavat asianhaarat tuntuvat tämän hetken näkökulmasta osin omituisilta, mutta ovat tietyllä ta- paa johdonmukaisia omassa ajal- lisessa kontekstissaan. Sairaan- hoitajiin suhtauduttiin ankarasti, mutta tässä löytynee selitys siitä, että heidän katsottiin hoitaneen punakaartilaisia takaisin taistelu- kuntoon. Hallinnollisissa tai po- liittisissa tehtävissä toiminta ras- kauttavana tekijänä ei tunnu sen
sijaan yllättävältä, enempää kuin luokittelu ”kiihottajaksi”. Puna- kaartiin liittymisaika ja naisen ikä eivät toimineet lieventävinä asian- haaroina. Kuten tekijä muistuttaa, tuohon aikaan 15-vuotiasta ei pi- detty täysin vastuuttomana lapse- na, koska monet työläistaustaiset tytötkin olivat jo töissä kotinsa ul- kopuolella. Edes äitiys ei toiminut lieventävänä asianhaarana, koska voittaneen näkökulmasta punaiset naiset olivat kelvottomia äitejä.
Sisällissodan jälkeinen elämä Kokonaiskuva naisista ei olisi täy- dellinen, ellei teoksessa käsi- teltäisi myös heidän myöhem- pää elämäänsä. Naisten elämää ja asemaa kuvataan tässä yhtey- dessä ajan viitekehyksestä ja sen normeistakin käsin. Punais- ten puolella olleita naisia oli help- po halveksua, koska valtiolliseen petokseen osallistumisen lisäksi he olivat tahranneet kansakuntaa loukkaamalla ajan moraalia ja eet- tisiä ihanteita, joihin kuului nais- ten osalta hyvä äitiys, siveellisyys ja kotiasioista huolehtiminen. Ajan patriarkaalisessa ilmapiirissä nais- ten pahat teot olivat paljon tuomit- tavampia kuin miesten vastaavat.
Onneksi tuodaan myös esiin, ettei todellisuus ollut täysin mustaval- koinen. Virallisissa vetoomuksis- sa työnantajilta toivottiin armolli- suutta vapautetuille punavangeille ja naistenkin oloja koetettiin ko- hentaa mahdollisuuksien mukaan.
Jotkin työnantajat olivat valmii- ta ottamaan punakaartin toimin- taan osallistuneet naiset takaisin entisinä työntekijöinään. Sosiaali- nen epätasa-arvo esimerkiksi pu- naisen lesken ja valkoisen lesken välillä oli kuitenkin ilmeinen ja sitä pidettiin yllä jopa instituutioiden voimin.
Osa naisista jatkoi vasemmis- tolaista poliittista toimintaa so- dan jälkeen ja Etsivä keskuspolii- si oli kiinnostunut joistakin naisista arkistosta sittemmin löytyneiden henkilökorttien perusteella. Nai- set saivat kestää poliittisen paikal- listoimintansa ajoittaista häirintää suojeluskuntalaisten, myöhemmin
62 TIETEESSÄ TAPAHTUU 1 2018 KIRJALLISUUS
lapuanliikkeen miesten taholta.
Pääsääntöisesti maailmansotien välinen aika oli kuitenkin kansalli- sen eheyttämisen aikaa, josta pu- naisella puolella olleet naisetkin pääsivät osallisiksi. He elivät mui- den tapaan tavallista arkista elä- määnsä.
Myöhempi aika toi vielä sosiaa- lisia kädenojennuksia valtioval- lan taholta. Jatkosodan aikana pu- nalesket saivat mahdollisuuden hakea eläkettä, mikäli he pystyi- vät todistamaan miehensä meneh- tyneen vuoden 1918 tapahtumien johdosta. Vankilassa tai vankilei- reillä olleille tuli puolestaan vuon- na 1973 mahdolliseksi hakea val- tiolta hyvitystä kertaluontoisena korvauksena. Tämä kädenojen- nus tuli tosin myöhään, sillä suu- rin osa korvaukseen oikeutetuista oli jo kuollut. Lintunen lisää tähän, että kaikki eivät edes tienneet, osanneet tai jaksaneet enää ha- kea korvausta. Syynä saattoi olla haluttomuuskin, mikäli vuoden 1918 tapahtumiin palaaminen tun- tui kipeältä.
Kokonaiskuvan rikastusta Lintusen väitöskirjatutkimuksel- la ja siitä tehdyllä tietokirjalla on merkittävä arvo sisällissodan his- toriallisen kuvan rikastajana.
Naisten osuutta käsittelevää tut- kimusta tarvitaan, sillä myytit ”pu- nikkiämmistä” ja ”susinartuista”
ovat eläneet sitkeästi meidän päi- viimme asti leimaten punaisella puolella olleita naisia. Niitä ennak- kokäsityksiä on edelleen murret- tava, sillä naiset olivat sisällisso- dassa paljon muutakin kuin vain aseen käteensä ottaneita soturei- ta. Tässä mielessä kirja on erittäin perusteltu ja paikallaan. Pidän an- siokkaana sitäkin, että Lintunen tarkastelee käytännössä koko ajan naisten toimintaa ajallisesta viite- kehyksestä käsin, jolloin huomioi- daan heihin kohdistetut ihanteet ja normit ja sosiaalis-yhteiskunnal- liset rakenteet, jotka määrittivät heidän elämäänsä ja toimintaansa.
Tutkimus toi onnistuneesti esiin uusiakin asioita. Opin, että punais- ten puolellakin sotiviin naispuoli-
siin kaartilaisiin suhtauduttiin aluksi epäillen ja paheksuen, mutta myö- hemmin heitä alettiin ihailla ja pitää suorastaan työväenluokan pelasta- jina. Kapinan kukistamisen jälkeen esitettiin mielipiteitä proletariaattiin kuuluvien sterilisoinnista ja vankien lähettämisestä jopa Saksaan uu- delleenkasvattamista varten, koska Suomen kaltaisen pienen ja nuo- ren valtion resurssien ei katsottu riittävän. Saksan häviö ensimmäi- sessä maailmansodassa vei pois nopeasti nämä ajatukset. Lintusen mainitseman, Pertti Haapalalta pe- räisin olevan näkemyksen mukaan Suomi olisi ollut joka tapauksessa ainoa maa, jossa hävinnyt osapuo- li sai sisällissodan jälkeen juuri ne oikeudet, joita se oli kapinan avulla itselleen vaatinut.
En löydä teoksesta paljonkaan kriittistä huomautettavaa. Jos jo- honkin haluaisi kiinnittää huomi- ota, niin alkuosan pieneen pouk- koilevuuteen. Tuntui hieman epäjohdonmukaiselta, että tuo- mioistuimessa syytettyinä olleiden naisten elämänvaiheiden tarkas- telun jälkeen pompataan yhtäkkiä taaksepäin kapinakevään tapah- tumiin Porissa, eli miten punaiset ottivat vallan kaupungissa ja sen lähiseudulla. Mietin sitäkin, men- näänkö sisällissodan jälkeisen po- liittisen toiminnan kuvailun yksi- tyiskohdissa hiukan sivupoluille itse pääasiasta, eli naisten koh- taloista. Onneksi tämän jälkeen palataan kuitenkin pian takaisin pääraiteille. Lintunen on valinnut Etsivän keskuspoliisin seuraamista naisista kolme esimerkkitapausta lähempään tarkasteluun, koska he
”ovat hyvin kiinnostavia henkilöi- tä”. Tässä yhteydessä olisi voinut mainita senkin, miksi ja millä taval- la he ovat kiinnostavia.
Tutkimuksena Lintusen teos edustaa hänen itsensäkin julkituo- mia näkemyksiä lainaten 1990-lu- vulla ja 2000- luvun alussa alka- neita suuntauksia, joissa vuoden 1918 sodasta on alettu tuoda esiin paikallishistoriallisia ja alue- perspektiivisiä näkökulmia, sekä
”laajemmin erilaisia sotaan liitty- viä ilmiöitä, kuten arkea, tunteita,
myyttejä ja väkivaltaa”. Tutkimuk- sissa on alettu tarkastella entistä enemmän tavallista ihmistä ja hä- nen kokemustaan. Tämän avulla saadaan selville monia yhtäaikai- sia todellisuuksia, jotka ovat vai- kuttaneet myös sisällissodassa.
On ymmärrettävää, että pian sadan vuoden takaisen kansal- lisen murhenäytelmämme tutki- minen voi tuntua joistain vanho- jen haavojen auki repimiseltä.
Lintunen mainitseekin, että vuo- den 1918 tapahtumat voivat he- rättää yhä kipeitä muistoja ja ha- luttomuutta puhua asioista, jos esimerkiksi oma edesmennyt van- hempi on ollut punaisella puolella.
Ylipäänsä sisällissota on kansal- lisessa keskustelussamme edel- leen hiukan arka ja tunteita nos- tattava asia, jossa sodan nimestä, luonteesta ja myötätuntoa saavis- ta osapuolista ei vallitse aina yk- simielisyyttä. Mielestäni kuitenkin kaikki tutkimus asiaa kohtaan on osa kansallista terapiaa, jota sel- västi vielä tarvitaan. Tässä mieles- sä Lintunen on ollut erittäin hyväl- lä asialla.
AKI ALANKO
Kirjoittaja on filosofian maisteri ja histo- riaan erikoistunut freelance-kriitikko ja -toimittaja.
