Ole realisti, vaadi mahdotonta?

Published as:

Peltonen, Hannes (2019). “Ole realisti, vaadi mahdotonta? Pessimismi, antroposeeni ja yhteiskuntatieteiden tulevaisuus” Kosmopolis, 49:1, pp. 73-84.

Ole realisti, vaadi mahdotonta?

Pessimismi, antroposeeni ja yhteiskuntatieteiden tulevaisuus

Hannes Peltonen, PhD

Yliopistonlehtori, kansainvälinen politiikka Johtamisen ja talouden tiedekunta

Tampereen yliopisto 33014 Tampere hannes.peltonen@tuni.fi

Puh. 050 318 7263

Tiivistelmä

Antroposeeni, ilmastonmuutos ja sen vaikutukset osoittavat ihmiskunnan järjestäytyneen omaa ja monen muun elinlajin tulevaisuutta vastaan. Vuoden 1968 hengessä olisi vähintään tarpeen vaatia realistista utopismia, jolloin keskustelu tosin kääntyisi koskemaan ”oikean” tasapainon löytämistä optimismin ja pessimismin välillä. Syvällinen pessimismi tarjoaa vaihtoehdon, jossa korostuu kontrollista, hallinnasta ja ideaaliratkaisuista luopuminen. Täten aidosti valtavirrasta poikkeavat ajattelumallit tulevat mahdollisiksi. Tarve uusille ajattelumalleille on selkeä, kuten elämän tulevaisuus maapallolla osoittaa. Myös yhteiskuntatieteissä on tarve uusille ajattelumalleille. Ne perustuvat yhteen modernin ajattelun kivijalkaan – jaotteluun

”ihmisen” ja ”luonnon” välillä – mutta antroposeeni murentaa tuota kivijalkaa.

Yhteiskuntatieteiden uudenlaisten ajattelumallien ei tulisi perustua ihminen/luonto- dikotomiaan, vaan niiden tulisi huomioida ihmisen hybridimäisyys ja ihmisyhteisöjen suhteet ei-ihmisyhteisöihin.

Avainsanat: pessimismi, ilmastonmuutos, yhteiskuntatieteet, antroposeeni, 1968, Schopenhauer.

Abstract

The Anthropocene, climate change and its effects show how humankind is organized against its own future and that of many other species. In the spirit of §968, one might call for realistic optimism, but the following discussion would likely concern the finding of a “right” balance between optimism and pessimism. Thick pessimism offers an alternative by emphasizing the giving up of control, governance, and ideal solutions, thereby enabling genuinely novel models of thought. The need for novel thinking is demonstrated by the future of life on Earth, but it is present also in the social sciences:

the social sciences are founded on a modern division between “human” and “nature,”

and this division is eroded by understanding the Anthropocene. Thus, the social sciences also need novel models of thought, ones that are not based on the human/nature dichotomy but incorporate human hybridization and human relations with the non-human.

Keywords: pessimism, climate change, social sciences, Anthropocene, 1968, Schopenhauer.

1

Johdanto

Usein elämän tulevaisuus maapallolla esitetään synkkänä, vaikka positiivisiakin uutisia on. Absoluuttisessa köyhyydessä elävien ihmisten määrä laskee, eliniänodote nousee ja yhä useammalla on pääsy parempaan terveydenhuoltoon. Valitettavasti nämä hyvätkin uutiset aiheuttavat huolta tulevaisuudesta. Varakkaammat ihmiset, jotka elävät kauemmin ja matkustavat enemmän, kuormittavat eri ympäristöjärjestelmiä enemmän. Viimeisin ilmastonmuutos, elämän maantieteen muutokset ja lajikadot ovat jo alkaneet. Ne kertovat karun totuuden elämän tulevaisuudesta maapallolla.

Nämä ilmastonmuutokseen liittyvät uutiset ovat siinä määrin huolestuttavia, että saattaa olla tarpeen uusiokäyttää Pariisin kaduilla viitisenkymmentä vuotta sitten toistettu iskulause: Soyez réalistes, demandez l'impossible – Ole realisti, vaadi mahdotonta. Tämä iskulause kiteyttää vuoden 1968 utopistisen optimismin siitä, että oli mahdollista kuvitella maailman olevan parempi ja myös vaatia sen toteuttamista käytännössä (Levitas 2008, 79). Utopismilla ei tarkoitettu jotakin fantasiaa ilman yhteyttä todelliseen maailmaan ja esimerkiksi fysiikan lakeihin. Sen sijaan vapaan yhteiskunnan saavuttaminen sekä köyhyyden ja kurjuuden poistaminen olivat mahdollisia; niiden saavuttamiseen tarvittavat materiaaliset ja älylliset voimavarat olivat olemassa. Voimavarojen kohdistaminen muualle kertoi lähinnä siitä, että yhteiskunta oli mobilisoitu omaa vapautustaan vastaan (Marcuse 1970, 64).

Ihmisperäisen ilmastonmuutoksen ja vuoden 1968 välillä voidaan nähdä samankaltaisuuksia. Tietoisuus ihmisen toiminnan vaikutuksista maapallolla on lisääntynyt ja syventynyt viime vuosikymmenien aikana, mutta huomattavasti varhaisempiakin esimerkkejä löytyy (ks. esim. Marsh 1874).¹ Samoin ilmastonmuutoksen rajoittamiseen tarvittavat keinot ovat jo olemassa (ks. esim. Pacala

& Socolow 2004), mutta ihmiskunta ei vieläkään kohdista tarpeeksi voimavaroja ilmastonmuutoksen pysäyttämiseen; ihmiskunta on järjestäytynyt omaa ja monen muun elinlajin tulevaisuutta vastaan. Toki länsimaissa ilmastonmuutosuutisointi ja - keskustelut ovat luoneet yleisen ymmärryksen tarpeesta elää eri tavalla kuin tähän asti, mutta se ei ole sama kuin halu elää eri tavalla. Ilman tuota halua tarvittavat muutokset

* Kiitän Heino Nyyssöstä, Eija Vinnaria ja nimettömiä arvioitsijoita heidän arvokkaista parannusehdotuksistaan koskien tämän artikkelin aiempia versioita, vaikka vastuu mahdollisesti tekstiin jääneistä virheistä on minun.

1 Marshin teoksen otsikko The Earth as Modified by Human Action kertoo jo paljon. Ks. myös esim.

Stoppanin (1873) klassikkoteos, joka esitteli “antroposoistisen ajan” (engl. Anthropozoic era), jolla viitataan ihmisten toiminnan merkittäviin seurauksiin maapallolla.

2

kulutuksessa nähdään rajoitteina, mikä ei edistä todellista muutosta (Levitas 2008, 90).

Levitaksen (2008, 90) mukaan tarvitsemme realistista utopismia vuoden 1968 hengessä, jotta voimme pohtia tulevaisuutta ja muutosta riittävän radikaalisti; kestävä kehitys -ajattelu à la Brundtland (World Commission on Environment and Development 1987) pureutuu ilmastonmuutoksen oireisiin, ei sen syihin.

Laajemmassa kontekstissa yllä mainitut huomiot koskevat politiikan lähtökohtia.

Realistinen utopismi on yksi ehdotus lähtökohdaksi, mutta se koskettaa lähinnä mahdollisuuksien rajoja. Realistisen utopismin kautta voimme ajatella toisenlaisen maailman olevan mahdollinen, mutta jäljelle jää kuitenkin kysymys sen saavuttamisesta. Tämä taas koskee enemmän keskustelua siitä, missä määrin politiikassa voi olla optimisti vai pitääkö olla pessimisti (ks. esim. George 1969).

Pessimismillä usein tarkoitetaan sitä, että epäonnistuminen on aina mahdollista.

Epäonnistumisen mahdollisuutta ei voi sulkea täysin pois, ja täten siihen on varauduttava niin politiikassa (Machiavelli 1532/1999), sodassa (von Clausewitz 1832/1989) kuin elämässä yleensä kuten sanonta neuvoo: pessimisti ei pety. Toisaalta liiallinen pessimismi on ongelmallista (esim. Carver 2015), ja virtú voi vastata Fortunan oikkuihin (Machiavelli 1532/1999, erit. luku 25). Täten neuvoksi ja tavoitteeksi muodostuukin helposti oikeanlaisen tasapainon löytäminen pessimismin ja optimismin välillä (esim. Forsythe 2018).

Toivo tasapainon löytymisestä optimismin ja pessimismin välillä nojaa pinnalliseen käsitykseen pessimismistä. Sanana ”pessimismi” ja sen englanninkielinen versio pessimism tulevat ranskan kautta latinan sanasta pessimus (”pahin”), mutta pessimismi- käsitteen tarkastelussa on syytä huomioida saksankielinen Pessimismus, jonka varhainen muoto löytyy 1800-luvun alkupuolelta Schopenhauerin filosofiasta.

Schopenhauerin filosofiassa maailmaa luonnehditaan päämäärättömänä ponnisteluna, jossa olemisen tunnusmerkkejä ovat absurdi kamppailu ja tyytymättömyys. Siinä itämaiset ajatukset ja filosofiat yhdistyvät länsimaiseen pessimismin traditioon,² joka juontuu antiikin traagisista ja stoalaisista filosofioista. Tämänkaltaisesssa syvällisemmässä pessimismin ymmärryksessä kyse ei ole vain siitä, että on hyvä varautua epäonnistumiseen. Kyse on siitä, että poliittinen (ja politiikan) maailma – kuten kaikki muukin – on täynnä muutosta ja epäjärjestystä (Dienstag 2008, 161).

2 Buddhalaisuus vaikutti Schopenhauerin filosofiaan, vaikkakin näiden kahden välillä on merkittäviä eroja. Ks. esim. Abelsen (1993).

3

Syvällisen pessimismin ymmärtäminen koskee ihmisperäisen ilmastonmuutoksen lisäksi myös yhteiskuntatieteitä. Osa ilmastonmuutoksen ymmärtämistä koskee elämän tulevaisuutta tällä planeetalla, mikä taas koskee ihmisen suhdetta ei-ihmiseen. Ihmisen ja ei-ihmisen suhteen ymmärtäminen taas koskee yhteiskuntatieteiden perustaa ja täten yhteiskuntatieteiden tulevaisuutta. Hamilton (2013) kiteyttää asian näin:

ilmastonmuutos viestii yhteiskuntatieteiden lopusta. Osin kyse on liioittelusta, mutta esimerkiksi eri ympäristökriisit ovat alleviivanneet tarvetta uudenlaiselle ajattelulle yhteiskuntatieteissä ja sen aihealueissa. Ympäristökriisien taustalla vallitseva antroposeeni,³ ihmisen aika, tuo esiin, kuinka vaikeaa on ylläpitää yhtä modernin ajan ja ajattelun perustaa: jakoa ”ihmisen” ja ”luonnon” välillä. Eikä ole syytä unohtaa alati kehittyvää tekoälyä (A.I.) ja ihmisen hybridimäistymistä ICT:n kautta, jotka molemmat haastavat perinteisen erotuksen ihmisen ja ei-ihmisen välillä. Koska yhteiskuntatieteet perustuvat tähän jakoon (ihminen/luonto tai ihminen/ei-ihminen), myös ne saattavat olla uhattuina sellaisina kuin ne on käsitetty tähän asti.

Keskustelen tässä artikkelissa syvällisestä pessimismistä näiden kahden tulevaisuudennäkymän avulla. Meidän on hyvä olla pessimistisiä ajatellen elämää maapallolla ja meidän on hyvä olla pessimistisiä ajatellen yhteiskuntatieteiden tulevaisuutta. Ilman pessimismiä näihin liittyvät uhkakuvat voivat käydä toteen. Toisin sanoen tarvitsemme pessimismiä toivon ylläpitämiseksi.

Joku saattaisi tässä kohtaa kysyä, eikö toivo itsessään olisi parempi kuin pessimismi?

Miksi korostaa pessimismiä, jos osin tarkoitus on ylläpitää toivoa? Miksi en suoraan korostaisi toivon merkitystä? Toivon ja toivon mielikuvien avulla voisi olla helpompaa aktivoida poliittista toimintaa erityisesti koskien ilmastonmuutoksen hallintaa, kun taas pessimismi voi johtaa apatiaan.⁴ Valitettavasti tämän artikkelin rajat eivät mahdollista kunnollista vastausta tähän kysymykseen, mutta toivottavasti tekstini toimii yhtenä avauksena keskustelulle toivon ja pessimismin suhteesta jossakin toisessa yhteydessä.

Tosin tarkempi käsittely ei välttämättä vahvista ensivaikutelmaa toivon paremmuudesta. Toivon korostaminen ylläpitää niin sanottua vääjäämättömyyden politiikkaa, jonka yksi kuuluisimmista epäonnistuneista väitteistä on historian loppu (Fukuyama 1992), jonka toinen ilmenemismuoto tulee esiin taloustieteellisissä talouskasvumantroissa ja jonka kolmas esimerkki on toivo teknologisesta pelastuksesta

3 Antroposeenin sijaan kansainvälinen stratigrafian komissio kutsuu holoseenin jälkimmäistä kautta virallisesti Meghalayan-ajaksi (viimeiset 4 200 vuotta).

4 Kiitän nimetöntä arvioitsijaa tästä huomiosta.

4

myös koskien ilmastonmuutokseen vastaamista (ks. alla). Toivo itsessään ei ole välttämättä yhtään syvällistä pessimismiä parempi motivaattori, koska esimerkiksi toivon sisältä ajatus paremmasta tulevaisuudesta voi aivan yhtä hyvin johtaa passiivisuuteen tai apatiaan. Ylipäätään toivo tai pessimismi ei kumpikaan riitä yksin motivoimaan (poliittista) toimintaa. Niiden lisäksi tarvitaan jotakin muuta, mikä on osa tämän artikkelin syvällisempää väitettä ideaalien toimimattomuudesta eli siitä, että voisimme yksilöidä jonkin tietyn, yhden ratkaisun ongelmiimme. Syvällistä pessimismiä tulee harjoittaa myös syvällistä pessimismiä kohtaan; ei se ole ”Ratkaisu”

vaan keino yrittää ajatella asioita toisin kuin ennen, mikä taas voi mahdollistaa useita uusia ratkaisu- ja toimintavaihtoehtoja, vaikka ne mahdollisesti johtavat uusien ratkaisujen ja toimintamallien tarpeeseen. Lisäksi on huomioitava, että syvällisellä pessimismillä ei tarkoiteta tässä artikkelissa esimerkiksi niin sanottua ikuisuus- politiikkaa, jossa mitään uutta ei voi tapahtua (esim. Snyder 2018). Päinvastoin tämä artikkeli pyrkii omalta osaltaan eroon tuonkaltaisista binäärisyyksistä (kuten vääjäämättömyyden politiikka vs. ikuisuus-politiikka) ja täten mahdollistamaan muunlaisen ajattelun, joka voi muodostuttuaan toimia toiminnan pohjana (vide vuosi 1968). Artikkelin lopussa korostan toiminnan tarvetta ideaaliratkaisujen puuttuessakin.

Keskusteluni jatkuu tämän johdannon viitoittamalla tavalla. Seuraava osio käsittelee pessimismiä ja antroposeenia, ja sitä seuraava osio liittää keskusteluun yhteiskuntatieteiden tulevaisuuden. Artikkelin lopussa palaan pessimismin ymmärtämiseen ja sitä kautta politiikan lähtökohtiin. Kyseessä ei pitäisi olla jonkin ideaalin kuten tasapainon löytäminen optimismin ja pessimismin välille. Sen sijaan syvällinen pessimismi neuvoo luopumaan tuonlaisesta ajatuksesta ja päämäärästä. Tuo luopuminen on mahdollista, mutta sen vaikeus kertoo ehkä siitä, että ihmiset on ehdollistettu oman ajattelunsa rajoja vastaan.

Syitä pessimismiin, osa I: elämän tulevaisuus maapallolla

Huomion kiinnittäminen eri ympäristökriiseihin on ollut yksi tapa havahduttaa ihmiset muuttamaan toimintatapojaan. Vuosikymmenien ajan tätä viestiä on pyritty kommunikoimaan eri tavoin. Yksi viimeisimmistä yrityksistä on kansainvälisen ilmastopaneelin erikoisraportti (Intergovernmental Panel on Climate Change 2018).

Yleisesti vastaavanlaisten viestien sisältö on seuraavanlainen: nykytilanne on hälyyttävä, mutta tulevaisuus on huolestuttavampi. Voimme toimia nyt, ja tulevaisuus on vähemmän hälyyttävä kuin jos emme muuta toimintamallejamme, mutta huolestuttavana se pysyy joka tapauksessa. Vaihtoehtoisesti jos emme toimi vaan

5

viivyttelemme, tulevaisuus on mahdollisesti katastrofaalinen. Tämän viestin eskatologisuuden sijaan kiinnitän huomion taustalla olevaan antroposeeniin.

Antroposeeni viittaa maapallon historian viimeisimpään ajanjaksoon, jonka erityistunnusmerkkinä on ihmisten vaikutus maapallolla. Ihmisten jalanjälki maapallolla on niin suuri ja vaikutuksiltaan eri luonnonjärjestelmille niin merkittävä, että se on verrattavissa luonnonvoimiin (Steffen ym. 2011).

Syyt maapallon nykytilaan ja ihmisen rooliin sen aikaansaattamisessa ovat moninaiset, ja niistä on kirjoitettu paljon; toistaminen ei liene tarpeen. Sen sijaan Dienstagin (2008, 162) pessimismikeskustelussa on osuva huomio, joka kiteyttää näitä syitä. Hänen mukaansa pessimistit eivät epäile ihmisten teknologisen vallan ja mahdin kasvua. Sen sijaan pessimistit kysyvät, onko näitä kehityksiä liitetty tarpeeksi niiden usein huomaamattomiin tai aliarvostettuihin kustannuksiin? Pessimistit väittäisivät Dienstagin mukaan, että koko ajatus ihmisyyden ja ihmiskunnan tilan (engl. human condition) paranemisesta ajan myötä on todistamaton ja vastoin esillä olevaa todistusaineistoa.

Ihmisperäinen ilmastonmuutos on seurausta muun muassa ihmisten teknologisen vallan ja mahdin kasvusta. Ajatellen Dienstagin väitettä saattaa olla, että pessimistejä olisi tarvittu tuomaan vahvemmin esiin, miten moninaiset teknologiset edistykset tuovat mukanaan hyötyjen lisäksi kustannuksia ja ongelmia. Pessimistejä olisi tarvittu tuomaan selkeästi esiin, että sellaiset ihmisyyden ja ihmiskunnan parannukset kuten köyhyyden väheneminen, parempi ravitsemus ja terveys, pidempi elinajanodote tuovat mukanaan myös aliarvostettuja (ja ulkoistettuja) kustannuksia ja vaikutuksia maapallolle, sen eri luonnonjärjestelmille ja muulle elämälle tällä planeetalla. Näillä taas on vaikutuksia ihmisille ja ihmisyhteisöille, vaikkakin ehkä sukupolvea tai toista myöhemmin. Tässä mielessä on oikeutettua kysyä, missä määrin nykyiset ympäristökriisit ja huolestuttavat tulevaisuudennäkymät ovat osaksi seurausta aiemmasta liian vähäisestä pessimismistä.

Pessimismin puute jatkuu

Moni jatkaa liian vähäisen pessimismin polulla. Tämä tulee esiin esimerkiksi siinä toivossa, jota esitetään teknologisia innovaatioita kohtaan, ja esimerkiksi teknologisten innovaatioiden tarpeen tai potentiaalin yksioikoisessa korostamisessa ratkaisuna nykyisiin ongelmiin ja ympäristökriiseihin.

6

Teknologiaan luottaminen kattaa monia erilaisia ratkaisuja ja innovaatioita paremmasta talojen lämpöeristyksestä, sähköajoneuvoista ja biomuoveista ilmastonmuokkaukseen, aerosoleihin ilmakehässä ja aurinkovarjoihin avaruudessa. Näiden eri teknologioiden tarkoitus on vähentää ihmisten jalanjälkeä maapallolla, vaikuttaa positiivisesti eri ympäristöjärjestelmiin tai hallita sitä energian määrää, joka pääsee tai jää maapallolle.

Ilman pessimismiä saattaisimme ajatella, että nämä eri toimet ovat riittäviä, tai ainakin saattaisimme kuvitella, että jokin tuleva teknologinen läpimurto tuo pelastuksen. On kuitenkin huomattava, että pyrimme keksimään uusia ja parempia teknologisia ratkaisuja ilmastonmuutokseen ja maapallon elämän synkkään tulevaisuuteen vaikka tiedämme, että jo olemassaolevilla teknologisilla ratkaisuilla pystyisimme vaikuttamaan huomattavasti enemmän kuin mitä itse asiassa teemme. Esimerkiksi Pacala ja Socolow (2004) osoittivat yli kymmenen vuotta sitten, miten voisimme senaikaisella teknologialla kääntää nykyiset ilmastonmuutostrendit päinvastaisiksi.

Lisäksi on huomattava, että teknologiaoptimismi jatkaa Brundtlandin raportin linjaa, eli pyrkii lievittämään oireita ongelmien syihin pureutumisen sijaan.

Miksi jatkamme uusien teknologioiden etsimistä siinä toivossa, että ne ratkaisevat ongelmamme, vaikka riittävällä (poliittisella) tahdolla ja hyödyntämällä nykyteknologioita voisimme parantaa tulevaisuudennäkymiä merkittävästi? Miksi pessimistien viesti ei tunnu vieläkään olevan riittävän vahva, jotta toimisimme riittävällä tavalla paremman tulevaisuuden varmistamiseksi? Miksi kulutuksen rajoja ja rajoitteita kierretään vähentämällä kulutuksen haittoja sen sijaan, että edistäisimme perustavanlaatuista muutosta ihmiskunnan järjestäytymisessä ja tuotantosuhteissa (ks.

Levitas 2008)?

Yksi vastaus saattaa olla liiallinen optimismi. Olemme optimistisia ja toiveikkaita siitä, että tulevaisuuden teknologiat ratkaisevat ongelmamme ilman, että meidän täytyy tehdä sen suurempia muutoksia nykyisiin toimintalogiikkoihimme. Tosin tällöin jää liian vähäiselle huomiolle se, että uudet teknologiat ja niiden käyttö tuovat mukanaan uusia ongelmia. Ilmastonmuutoshan on selkeä esimerkki niin sanotusta pirullisesta ongelmasta. Se juontuu toisista monimutkaisista ongelmista, ja siihen ei ole yksiselitteisiä, rationaalisia ja lineaarisia ratkaisuja, vaan se vaatii monipuolisia ja erilaisia avoimia ratkaisuvaihtoehtoja, joista jokainen taas saattaa johtaa uudenlaiseen pirulliseen ongelmaan (ks. esim. Rittel & Webber 1973; ks. myös Huutoniemi & Tapio 2014).

7

Liiallisen optimismin lisäksi saattaa olla, että hallinnan ja kontrollin idea on iskostunut liian syvälle. Jo antroposeenin nimi viittaa tähän; kyse on ihmisen ajasta kahdessa eri merkityksessä. Se on seurausta ihmisten toiminnasta, mutta jos näin on, ihmiset voivat myös hallita ilmastonmuutosta. Ilmastonmuutoksen hallinnastahan on nimenomaan kyse esimerkiksi kansainvälisissä ilmastosopimuksissa ja päästökauppamekanismeissa.⁵

Schopenhauerilainen pessimisti luopuisi tuonkaltaisesta asenteesta ja optimismista ja myöntäisi, että se ei tule onnistumaan. Matka globaalin ilmastonmuutoksen hallinnan saavuttamiseen on täynnä sudenkuoppia, mutta ajatelkaamme armollisesti, että ihmiskunta pystyisi muodostamaan yhteisen näkymyksen keskeisistä ongelmista ja niiden ratkaisukeinoista ja että sillä olisi riittävä tahtotila toteuttaa ne. Pessimisti toteaisi silti, että tuon tahtotilan toteuttaminen käytännössä, suunnitelman mukaan, ei tule kuitenkaan onnistumaan. Maailman tunnusmerkkeihinhän kuuluvat muutos ja epäjärjestys, joihin ei kuitenkaan voi varautua riittävissä määrin, sanoisi pessimisti, ei varsinkaan pirullisten ongelmien ollessa kyseessä, eikä ainakaan jos tuo pirullinen ongelma ei ole eristetty muista pirullisista ongelmista. Ongelma nimeltä

”ilmastonmuutos” on itse asiassa kokoelma erilaisia ongelmia, eikä se ole ainoa ongelmakokoelma tällä hetkellä.

Syitä pessimismiin, osa II: yhteiskuntatieteiden tulevaisuus

Ilmastonmuutos merkitsee myös yhteiskuntatieteiden lopun alkua (Hamilton 2013), koska jako ihmisen ja luonnon välillä on sitä vaikeampaa mitä enemmän ymmärrämme ihmisperäistä ilmastonmuutosta ja antroposeenia (ks. esim. Dalby 2014; Hornborg 2015). On yhä vaikeampaa kategorisoida jotkin asiat laatikkoon nimeltä ”luonto” ja toiset laatikkoon nimeltä ”ihminen” (Hamilton 2013).

Ihmisen ja luonnon erottamisen vaikeus on osa antroposeenin käsitettä. Geologien keskuudessa esiinnoussut keskustelu antroposeenin virallisesta käytöstä jatkuu, mutta sen lopputuloksesta riippumatta antroposeeni on käsitteenä vaikuttanut keskusteluihin monissa tieteenaloissa ja julkisuudessa (ks. esim. The Economist 2011). Geologien keskuudessa antroposeeni alleviivaa ihmiskunnan roolia yhtenä maapallon geologisena voimana, mutta muut tieteenalat ovat joko johtaneet tuosta omia johtopäätöksiään, kehittäneet sitä pidemmälle tai haastaneet sen.

5 Sama päämäärä on monessa tieteellisessä projektissa kuten esimerkiksi sellaisissa tutkimusohjelmissa kuten Suomen Akatemian rahoittamassa Ilmastonmuutos – vaikutukset ja hallinta (FICCA) (2011-2014).

8

Yhteiskuntatieteissä osa hyväksyy antroposeenin käsitteen ainakin suurin piirtein ja jatkojalostaa sitä (esim. Burke ym. 2016). Osa näkee antroposeenin käsitteen vääristävän keskustelua ja ehdottaa vaihtoehtoisia käsitteitä kuten kapitaloseeni (esim.

Chandler ym. 2018, 203; Moore 2016) ja teknoseeni (esim. Hornborg 2015), joiden katsoo soveltuvan paremmin. Osa tuo esiin, että mahdollisesti tarvitsemme useita eri

”isoja” käsitteitä antroposeeniin liitettyjen ilmiöiden käsittelemiseen (esim. Haraway 2015, 160).

Jaettu antroposeenin tarkka ymmärrys ei ole välttämätöntä keskusteluni kannalta, koska kysymys on siitä, mitä antroposeenin taustalla olevan yleisen idean hyväksyminen saattaisi tarkoittaa. Mitä yhden modernin ajan dikotomian mahdollisesta murenemisesta seuraa? Määritelmällisesti lopputulos voisi olla modernin ajan päättyminen, koska jako ihmisen ja luonnon välillä on niin perustavanlaatuinen. Osa yllä mainituista kirjoittajista pyrkiikin nimenomaan tähän päämäärään. Tosin päämääränä se ei ole uusi; modernia aikaa on pyritty jättämään taakse jo vuosikymmeniä.

Tällä kertaa modernia aikaa pyritään jättämään taakse sen ymmärryksen alaisena, että nykyaikaa ja ihmisen asemaa maailmassa ei voi ymmärtää ottamatta huomioon samanaikaisesti ei-ihmiset osana sosiaalista maailmaa ja päinvastoin. Edellä mainitut yritykset – samoin kuin muut posthumanistiset dialogit (engl. "posthuman dialogues", esim. Cudworth ym. 2018) – ovat pyrkimyksiä ajatella uudelleen ihmisyys ja mitä se tarkoittaa. Samalla ne ovat pyrkimyksiä nähdä uudelleen ihmisen suhde ei-ihmisen kanssa (ks. esim. du Plessis 2017; ks. myös Latour 2004).

Kaikkia näitä yrityksiä vaikuttaa motivoivan jonkinlainen pessimismin ja optimismin fuusio. Se mitä ihmiset ja ihmisyhteisöt ovat tehneet ei toimi, eikä tule toimimaan;

tarvitaan jotakin muuta – ole realisti, vaadi mahdotonta.

Tuon uuden saavuttaminen vaatii yhteiskuntatieteiden uudelleen ajattelua.

Yhteiskuntatieteet nimensä mukaisesti viittaa yhteiskuntiin, jotka on ymmärretty ihmisyhteisöinä. Tämä fokus jättää vähäiselle ja epätasa-arvoiselle huomiolle ne monet muut elinlajit, jotka elävät osana näitä ihmisyhteisöjä ja osana ihmisiä, ja joita ilman ihmisyhteisöt ja jopa ihmiselämä olisi mahdotonta. Ravinnon ja muiden senkaltaisten asioiden lisäksi viittaan erilaisiin ”ei-ihmislajiyhteisöihin” sekä osana ihmisyhteisöjä ja niiden ”sisällä” samoin kuin osana yksilöitä. Jälkimmäisestä yksi esimerkki on mikrobien biomit sisällämme, jotka kärsivät tällä hetkellä samanlaisesta synkästä kohtalosta ja samasta syystä kuin muut elinlajit ulkopuolellamme: lajikato

9

ruuansulatusjärjestelmässämme samoin kuin muualla on seurausta antroposeenista (Yong 2016; ks. myös Fishel 2017).

Muiden elinlajien lisäksi viittaan ihmisyhteisöjen kasvavaan riippuvuuteen ei-ihmisistä ja näiden rooleista osana ihmisyhteisöjä. Ehkä merkittävimpiä esimerkkejä ovat tekoäly, algoritmit ja robotit. Finanssimarkkinoilla teknologian merkitys on kasvanut entisestään (esim. Coeckelbergh 2015) johtaen muun muassa uudenlaisiin talouden maantieteisiin ja niin sanotun korkean taajuuden kaupankäyntiin (engl. high-frequency trading) tai ”robottikauppaan”, jonka osuus maailman pörssikaupankäynnistä on jo noin puolet (esim. Zook & Grote 2017). Tekoälyä ja algoritmeja käytetään sään ennustamisesta ja syöpätutkimuksesta teolliseen tuotantoon, logistiikkaan ja sosiaalisen mediaan, mutta ne myös mahdollistavat uudenlaisen valvonnan ja turvallistamisen (esim. Amoore & De Goede 2008; Huysmans 2011). Robottien hyväksyntä osaksi ihmisyhteisöjä saattaa vaatia niiden antropomorfisointia (Duffy 2003), mutta toisaalta parin vuosikymmenen aikana ICT on tullut osaksi ihmistä (esim.

Katz 2017) ja ihmisyhteisöjä muuttaen sosiaalista todellisuutta merkittävällä tavalla (esim. Fortunati 2002). Nykyisten ihmisten ja ihmisyhteisöjen ymmärtäminen on vaikeaa ilman näiden ja muiden ei-ihmisten läsnäolon huomioimista, ja ihmisten hybridimäistyminen ja ei-ihmisten roolit osana ihmisyhteisöjä on vuosi vuodelta vain merkittävämpää.

Eri ei-ihmisten huomioiminen osana ihmisyhteisöjen tutkimusta on joidenkin yhteiskuntatieteilijöiden keino edistää antroposeenin taustalla olevan idean huomioimista myös yhteiskuntatieteissä. Tosin samalla yhteiskuntatieteet sellaisina, kuin ne on tähän asti ymmärretty eli ihmiskeskeisinä ja vielä tietynlaisen ihmiskäsityksen kautta, tulevat uhatuiksi. Onko yhteiskuntatieteiden mahdollinen loppu hyvä vai huono asia, on kysymys, johon tämä artikkeli ei kykene vastaamaan.

Toisaalta yhteiskuntatieteet tuskin kuolevat sukupuuttoon, vaikka antroposeenin taustaidea hyväksyttäisiin yleisesti. Tieteenalakuoleman sijaan on todennäköisempää, että yhteiskuntatieteiden nimessä viitattu ”yhteis-” laajentuu radikaalisti ja huomattavasti tasaveroisemmin koskemaan myös muita kuin (perinteisesti ajateltuja) ihmisiä. Kyse ei olisi vain ihmisten yhteisistä asioista, vaan myös ihmisten ja ei- ihmisten yhteisistä asioista. Samoin taustalla olevan yhteisön läsnäolo laajentuisi koskemaan myös ei-ihmisiä. Englanninkielinen social sciences painottaa asiaa hieman eri tavalla. Siinä oleva ”social” voi viitata myös sosiaalisuuteen yhteiskunnallisuuden lisäksi. Sosiaalisuuden ymmärtäminen muuna kuin ihmiskeskeisenä ja ihmisten välisenä olisi osa yhteiskuntatieteiden nahanluontia. Muiden elinlajien huomioimisen

10

lisäksi tarve tälle kumpuaa alati kasvavasta ihmisen ja ihmisyhteisöjen riippuvuudesta ja hybridimäistymistä ICT:n ja tekoälyn kanssa. Näitä ilmiöitä tutkitaan yhteiskuntatieteissä enenevissä määrin, vaikka tuonlaista tutkimusta ei ehkä tehdäkään tiedostetusti osana tässä esiintuomaani yleisempää yhteiskuntatieteiden muutosta antroposeenin aikana.

Pessimistin dilemma

Pessimistin näkökulmasta yhteiskuntatieteiden ymmärtäminen uudelleen antroposeenin avulla muuttaa niitä, ja tuon muutoksen voi tulkita edustavan kehitystä.

Se on kehitystä vähintäänkin sen takia, että tuon muutoksen kautta yhteiskuntatieteilijät voivat kysyä aivan uudenlaisia kysymyksiä – myös sellaisia joita ei vielä voi edes kuvitella (ks. esim. Kuhn 1962). Kehitys taas on osa modernisuutta, joten pessimisti päätyisi todennäköisesti siihen johtopäätökseen, että modernin ajan jättäminen taakse on toivotonta.

Pessimisti ei myöskään voi eikä halua palata takaisin aikaan ennen nykytietoa ja yhteiskuntatieteiden uudelleenajattelua. Yhteiskuntatieteitä ajatellaan jo uudelleen, ja siihen on hyvät syynsä; aiemmat keinot eivät ole toimineet. Pessimisti ei voi unohtaa niitä tai antroposeenia ja sen tuomia uusia näkökulmia ja palata vaikka parantamaan rawlsilaista tai habermasilaista yhteiskuntateoriaa tai kansainvälisen politiikan eri suuntaumuksia perinteisen yhteiskuntatieteellisen lähestymistavan kautta.

Tuonkaltaiset parannusyritykset eivät voi onnistua, elleivät ne huomioi ei- ihmisyhteisöjä ihmisyhteisöjen ja ihmisten ”sisällä” ja ”ulkopuolella”.⁶ Jälkimmäisten huomioiminen taas osoittaisi katseen olevan tulevaisuudessa, ei menneisyydessä.

Pessimismin omaksuminen ilman antautumista sille

Pessimistin ongelmat eivät rajoitu menneisyyteen palaamisen hankaluuteen, koska pessimismi itsessään on ongelmallista. Pessimisti kohtaa kysymyksen oman pessimisminsä onnistumismahdollisuudesta ja järkevyydestä. Piinkovalta pessimistiltä puuttuu motivaatio kaikkeen sen lisäksi, että pessimismi vaikuttaa negatiivisesti terveyteen, tulevaisuuden mahdollisuuksiin ja suhteisiin muiden kanssa (ks. esim.

Carver 2015; Segerstrom ym., 195). Investoinnit, innovaatiot ja ilmastonmuutokseen sopeutuminen olisivat hyvin vaikeita pessimistille: miksi edes yrittää, jos mikään ei kuitenkaan onnistu?

6 Esimerkiksi meriiteistään huolimatta Rosenbergin (2016) yritys kohtaa tämän ongelman (ks. Peltonen 2018).

11

Kuinka välttää ironinen kierre pohjalle, ääretön regressio ja apatia? Vastaukseksi ehkä ehdotetaan pessimismin ja optimismin välistä tasapainoa (ks. esim. Forsythe 2018, erit.

viii). Ei pidä olla liian pessimistinen, mutta ei liian optimistinenkaan. Kyseessä olisi terve realismi; virtún varautumisesta Fortunan oikkuihin.

Ajatus tasapainosta perustuu kuitenkin pessimismin pinnalliseen ymmärtämiseen, ja se kätkee sisäänsä myös toisen merkittävän kohdan. Tasapaino yhdistyy helposti ajatukseen jostakin ideaalista tilasta kahden välillä, sellaisesta jossa kumpaakin on sopivassa suhteessa toiseen. Näitä ideaaleja tiloja voi olla useita (engl. multiple equilibria), kuten esimerkiksi taloustieteen teoriat ja peliteoriat kertovat. Toimimalla oikein tuollainen ideaali tila voidaan saavuttaa pessimismin ja optimismin välillä. Kyse on hallinnasta! Kyse on samanlaisesta hallinnasta kuin ihmisperäisen ilmastonmuutoksen kohdalla, jossa ajatuksena on, että ihmisyhteisöt voivat hallita kulutustaan ja päästöjään sopivassa suhteessa toisiinsa.

Tässä artikkelissa pessimismi ymmärretään syvällisemmin kuin vain vastapainona optimismille. Yhtenä pääkohtana syvällisemmän pessimismin omaksumisessa on nimenomaan pohdinta oikeasti tarkoituksenmukaisista päämääristä jonkin ideaaliratkaisun sijaan. Pyrkimys hallita optimismia ja pessimismiä ei välttämättä ole ainakaan pitkässä juoksussa tarkoituksenmukaisin päämäärä, koska se toisintaa ajatusta jostakin ideaalista, jota syvällisen pessimismin mukaan ei kuitenkaan voi saavuttaa, ja koska se ylläpitää fantasiaa kokonaisvaltaisen hallinnan mahdollisuudesta, mikä ei myöskään onnistu syvällisen pessimistin mukaan.

Tasapainon ja hallinnan saavuttamisen sijaan, sanoisi syvällinen pessimisti, on parempi luopua tuonkaltaisista ajatuksista kokonaan. Apuna luopumisessa voivat olla esimerkiksi Buddhan (1993) opetukset neljästä jalosta totuudesta. Seuraava tiivistys ei tee oikeutta buddhalaisuudelle, mutta sen tarkoitus onkin lähinnä havainnollistaa eri tavalla tässä artikkelissa keskusteltua, Schopenhauerin filosofian vaikuttamaa ymmärrystä pessimismistä.⁷ Sen sijaan, että pyrkisimme saavuttamaan oikeanlaisen hallinnan jollakin ideaalilla tavalla, saattaisi olla parempi hylätä ajatus hallinnasta ylipäätään ja seurata eri polkua. Tuolla kohtuullisuuden polulla meidän tulee ymmärtää ja omaksua teorioiden ja ideaalien, perimmäisten arvojen ja kokemuksen rajallinen tärkeys ja merkitys (ks. myös esim. Kratochwil 2014, erit. yhdeksäs meditaatio).

Kohtuullisuuden polun seuraaminen koskee niin materiaa kuin schopenhauerilaisuuden

7 Ks. alaviite no. 2.

12

ja buddhalaisuuden jakaman filosofian käsityksen hyväksymistä: sitä että ”todellisuus”

ei välttämättä vastaa ihmisten rationaalisuuskäsityksiä (Abelsen 1993, 274).

*

Miten tämä liittyy ilmastonmuutokseen, antroposeeniin ja yhteiskuntatieteiden tulevaisuuteen? Ilman pessimismiä saatamme olla liian optimistisia ihmisyhteisöjen kyvystä ratkaista nykyiset ja tulevaisuuden ongelmat teknologialla ja innovaatioilla.

Samoin saatamme kuvitella, että antroposeenin ymmärtämisen jälkeen yhteiskuntatieteellistä tutkimusta voi tehdä samalla tavalla kuin ennen.

Pessimismiä tarvitaan, mutta sille ei pidä antautua. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että on tarpeen löytää jokin ideaali tasapaino optimismin ja pessimismin välillä, jotta tuon tasapainon kautta ilmastonmuutosta voidaan hallita ja yhteiskuntatieteet voivat jatkaa ihmiskeskeisinä samalla huomioiden antroposeenin idean.

Pyrkimys tasapainoon ja hallintaan ylläpitävät kuvitelmaa siitä, että saatamme oikeasti pystyä hallitsemaan ilmastonmuutosta ja täten maapalloa. Tämä tarkoittaisi raamatullisen ymmärryksen toisintamista – ihminen on jumalan kuva maan päällä, erillään muista elinlajeista – ja antroposeenin mahdollistama tilaisuus jättää taakse ajatus ihmisestä luonnosta ja ei-ihmisistä erillisenä ei todennäköisesti saavuta potentiaaliaan uudistaa yhteiskuntatieteet tarvittavalla tavalla. Kaikella todennäköisyydellä emme pysty korjaamaan (poliittisia) ihmisyhteisöjä ”löytämällä”

jonkin ideaalin säännön, käytännön tai niiden kokoelman ihmisten kesken, koska kaikkia ongelmia ei voi ratkaista yhdellä kertaa, jokainen ratkaisu saattaa luoda uusia ongelmia, ja ihmisyhteisöt eivät ole sisäisesti tai ulkoisesti eristettyjä muista elämänmuodoista ja ei-ihmisistä. Maailma ei toimine ihmismielen kehittämällä ideaalilla tavalla.⁸

Antroposeenin mahdollistamaa potentiaalia uudistaa yhteiskuntatieteitä merkittävällä tavalla on syytä harkita. Ilmastonmuutoksen syihin paneutuminen johdattaa meidät antroposeenin ymmärtämiseen, mikä tuo keskiöön ihmisyhteisöjen sisäiset ja keskinäiset tavat järjestäytyä sekä niiden tuotanto- ja toisintamissuhteet.

Yhteiskuntatieteet tarkastelevat näitä kyllä, mutta edelleen pääosin moderniuden

8 Edes ihmisten kehittämät rationaaliset tietokoneohjelmat eivät välttämättä toimi niin kuin niiden on tarkoitus, kuten eräs esimerkki todistaa: CycleGAN-ohjelma oppi tekemään siltä vaaditut tehtävät paremmin ”huijaamalla” (Chu ym. 2017).

13

silmälappujen rajoittamalla tavalla paneutuen lähinnä ongelmien oireisiin. Syihin paneutuminen vaatii radikaalimpaa muutosta kuin vain hallinnan ja ideaaliratkaisujen siirtämistä planeettatasolle. Toki esimerkiksi kapitalismikriittistä kirjallisuutta on huomattava määrä, mutta senkin tulisi välttää sortumasta johonkin toiseen hallinnanmuotoon tai tasapainon ja ideaaliratkaisun löytämiseen. Kuvaavaa on myös, että tuollaiset yritykset ovat yhteiskuntatieteiden marginaalissa, koska yhteiskuntatieteissä itsessään ei ole tapahtunut aitoa ajattelun muutosta. Vain rikkomalla toisintamisen kehän voi aidosti toisenlainen ajattelumalli kehittyä. Ole realisti, vaadi mahdotonta.

Tämä ei ole helppoa, mutta se ei ole fantasiaa. Vuonna 1968 Pariisin opiskelijat ymmärsivät yhteiskunnan olevan mobilisoitu sen omaa vapautustaan vastaan ja vaativat muutosta. Nyt ymmärrämme ihmiskunnan olevan järjestäytynyt omaa ja monen muun elinlajin tulevaisuutta vastaan. Syvällisen pessimistin neuvo olisikin, että on aika päästää irti kuvitellusta tarpeesta löytää jokin ideaali lopputulema, mukaan lukien oikean tasapainon löytyminen optimismin (tai toivon) ja pessimismin välillä.

Asiat eivät tule onnistumaan jollakin ideaalilla tavalla – olkoon niin! Toiminta on silti mahdollista ja välttämätöntä, mutta se todennäköisesti seuraa toisintamisen kehää, ellei pyrkimyksestä löytää jokin ideaali ratkaisu luovuta. Vanhasta luopuminen voi synnyttää uutta.

Lähteet

Abelsen, Peter (1993): "Schopenhauer and Buddhism". Philosophy East and West, 43(2), 255-278.

Amoore, Louise & Marieke De Goede (2008): "Transactions after 9/11: the banal face of the preemptive strike". 33(2), 173-185.

Buddha (1993) Dhammacakkappavattana Sutta: Setting in Motion the Wheel of Truth.

Burke, Anthony, Stefanie Fishel, Audra Mitchell, Simon Dalby & Daniel J. Levine (2016): "Planet Politics: A Manifesto from the End of IR". Millennium, 44(3), 499-523.

Carver, Charles S. (2015): "Optimism and Pessimism". Teoksessa: Wright, James D.

(toim.) International Encyclopedia of the Social & Behavioral Sciences (Second Edition). Oxford: Elsevier, 263-267.

Chandler, David, Erika Cudworth & Stephen Hobden (2018): "Anthropocene, Capitalocene and Liberal Cosmopolitan IR: A Response to Burke et al.’s

‘Planet Politics’". Millennium, 46(2), 190-208.

14

Chu, Casey, Andrey Zhmoginov & Mark Sandler (2017) CycleGAN, a Master of Steganography. 31st Conference on Neural Information Processing Systems (NIPS 2017). Long Beach, CA, USA.

Coeckelbergh, Mark (2015): Money Machines: Electronic Financial Technologies, Distancing, and Responsibility in Global Finance. London: Routledge.

Cudworth, Erika, Stephen Hobden & Emilian Kavalski (toim.) (2018): Posthuman Dialogues in International Relations. Abingdon: Routledge.

Dalby, Simon (2014): "Environmental Geopolitics in the Twenty-first Century".

Alternatives, 39(1), 3-16.

Dienstag, Joshua Foa (2008): "Pessimistic Realism and Realistic Pessimism".

Teoksessa: Bell, Duncan (toim.) Political Thought and International Relations:

Variations on a Realist Theme. Oxford: Oxford University Press, 159-176.

du Plessis, Gitte (2017): "When pathogens determine the territory: Toward a concept of non-human borders". European Journal of International Relations.

Duffy, Brian R. (2003): "Anthropomorphism and the social robot". Robotics and Autonomous Systems, 42(3), 177-190.

Fishel, Stefanie R. (2017): The Microbial State: Global Thriving and the Body Politic.

Minneapolis: University of Minnesota Press.

Forsythe, David P. (2018): Human Rights in International Relations. Cambridge:

Cambridge University Press.

Fortunati, Leopoldina (2002): "The mobile phone: Towards new categories and social relations". Information, Communication & Society, 5(4), 513-528.

Fukuyama, Francis (1992): The end of history and the last man. New York: Free Press.

George, Alexander L. (1969): "The "Operational Code": A Neglected Approach to the Study of Political Leaders andDecision-Making". International Studies Quarterly, 13(2), 190-222.

Hamilton, Clive (2013) Climate change signals the end of the social sciences. The Conversation.

Haraway, Donna (2015): "Anthropocene, Capitalocene, Plantationocene, Chthulucene:

Making Kin". Environmental Humanities, 6(1), 159-165.

Hornborg, Alf (2015): "The political ecology of the Technocene: Uncovering ecologically unequal exchange in the world-system". Teoksessa: Hamilton, Clive, Christophe Bonneuil & Francois Gemenne (toim.) The Anthropocene and the Global Environmental Crisis: Rethinking Modernity in a New Epoch.

Abingdon: Routledge, 57-69.

15

Huutoniemi, Katri & Petri Tapio (toim.) (2014): Transdisciplinary Sustainability Studies: A Heuristic Approach. Abingdon: Routledge.

Huysmans, Jef (2011): "What’s in an act? On security speech acts and little security nothings". Security Dialogue, 42(4-5), 371-383.

Intergovernmental Panel on Climate Change (2018): "Global Warming of 1.5 °C: an IPCC special report on the impacts of global warming of 1.5 °C above pre- industrial levels and related global greenhouse gas emission pathways, in the context of strengthening the global response to the threat of climate change, sustainable development, and efforts to eradicate poverty". IPCC.

Katz, James E. (toim.) (2017): Machines That Become Us: The Social Context of Personal Communication Technology. New York: Routledge.

Kratochwil, Friedrich (2014): The Status of Law in World Society: Meditations on the Role and Rule of Law. Cambridge: Cambridge University Press.

Kuhn, Thomas S. (1962): The Structure of Scientific Revolutions. Chicago: University of Chicago Press.

Latour, Bruno (2004): Politcs of Nature: How to Bring the Sciences into Democracy.

Cambridge, MA: Harvard University Press.

Levitas, Ruth (2008): "Be realistic: demand the impossible". New Formations, 65, 78- 93.

Machiavelli, Niccolo (1532/1999): The Prince. London: Penguin.

Marcuse, Herbert (1970): "The End of Utopia". Five Lectures: Psychoanalysis, Politics, and Utopia. London: Allen Lane Penguin Press, 62-82.

Marsh, George Perkins (1874): The Earth as Modified by Human Action: A New Edition of 'Man and Nature'. New York: C. Scribner.

Moore, Jason W. (toim.) (2016): Anthropocene or Capitalocene? Nature, History, and the Crisis of Capitalism. Oakland, CA: PM Press.

Pacala, S. & R. Socolow (2004): "Stabilization Wedges: Solving the Climate Problem for the Next 50 Years with Current Technologies". Science, 305(5686), 968- 972.

Peltonen, Hannes (2018): "A prison break into the past? A comment on Justin Rosenberg’s ‘International Relations in the prison of Political Science’".

International Relations, 32(2), 245-246.

Rittel, Horst W. J. & Melvin M. Webber (1973): "Dilemmas in a General Theory of Planning". Policy Sciences, 4(2), 155-169.

16

Rosenberg, Justin (2016): "International Relations in the prison of Political Science".

International Relations, 30(2), 127-153.

Segerstrom, Suzanne C., Charles S. Carver & Michael F. Scheier (2017): "Optimism".

Teoksessa: Robinson, Michael D. & Michael Eid (toim.) The Happy Mind:

Cognitive Contributions to Well-Being. Cham, Switzerland: Springer, 195-212.

Snyder, Timothy (2018): The Road to Unfreedom: Russia, Europe, America. New York: Tim Duggan Books.

Steffen, Will, Jacques Grinevald, Paul Crutzen & John McNeill (2011): "The Anthropocene: conceptual and historical perspectives". Philosophical Transactions of the Royal Society A: Mathematical, Physical and Engineering Sciences, 369(1938), 842-867.

Stoppani, Antonio (1873): Corso di Geologia. Milano: G. Bernardoni, E. G. Brigola.

The Economist (2011) Welcome to the Anthropocene: The geology of the planet. The Economist.

von Clausewitz, Carl (1832/1989): On War. Princeton: Princeton University Press.

World Commission on Environment and Development (1987): Our common future:

Report of the World Commission on Environment and Development. United Nations.

Yong, Ed (2016): I Contain Multitudes: The Microbes within Us and a Grander View of Life. New York: Harper Collins.

Zook, Matthew & Michael H Grote (2017): "The microgeographies of global finance:

High-frequency trading and the construction of information inequality".

Environment and Planning A: Economy and Space, 49(1), 121-140.