Liberalismi ja laillisuus: näkymä

136 HALLINNON TUTKIMUS 2 • 1999

Liberalismi ja laillisuus:

James Fitzjames Stephenin vanhaliberalistinen demokratia -kritiikki

Anssi Halmesvirta

Tarkoitukseni on tässä artikkelissa aatehisto­

riallisesti¹ analysoida brittiliberaali James Fitzjames STEPHENin (1829-1894) poliittista ajattelua, sen keskeisiä käsitteitä ja sanomaa keskiviktoriaani­

sen aikakauden (n. 1850-1875) poliittiselle kult­

tuurille. Aiemmassa tutkimuksessa hänet - aika­

naan tunnustettu lainoppinut ja poliittinen kiista­

kirjoittaja - on luokiteltu ristiriitaisesti milloin

»klassiseksi liberaaliksi» (Colaiaco, 1983, 215), milloin »anti-liberaaliksi» (Quinton, 1978, 88), joskus jopa »kovapintaiseksi taantumuksellisek­

si» (Colaiaco, 1983, 49). Sitkeä on se harhakä­

sitys, että Stephen olisi tosiaan ollut 'konserva­

tiivi'. Löydämme sen yllättäen suomalaisestakin konservatismin historian käsikirjasta: Pekka Su­

vanto lukee Stephenin niiden konservatiivisten teoreetikkojen - paljon sanottu sekin - joukkoon, jotka ideologisesti vastustivat liberalismia ja so­

sialismia. Stephen kyllä torjui tiukasti sosialismin, mutta itseasiassa julistautui ja määritteli itsensä 'liberaaliksi', asettuipa kerran (1873) William Gladstonen johtaman liberaalipuoleen parlament­

tiehdokkaaksikin.2 Nähtävästi väärinkäsitykset johtuvat yhtäältä siitä, että Stephen arvosteli ko­

vin sanoin sekä John Stuart Millin julistamaa ja mm. John Morleyn puolustamaa individualistista että vapaakaupan huumassa vaurastuvan keski­

luokkaisen eliitin massoja kosiskelevaa 'senti­

mentaalista' liberalismia, ja toisaalta siitä, että

' Tätä lähestymistapaa ovat kehitelleet Collini, Winch

& Burrow 1983, 3-21. Yksinkertaisimmillaan se mer­

kitsee, että aatehistorioitsijan on oltava »valppaana ajattelun eri vivahteilla ja menneisyyden tunnulle»

(5), eikä vain seuraamaan argumenttien logiikkaa.

2 Ks. Suvanto, 1994, 115-116. Vrt. Kirk, 1954, 262- 263, 267-276; Stephen, J.F. (1862) passim. ja Ste­

phen, Leslie, 1895, 222-223.

"By Liberty, is understood, ... the absence of exter•

nai lmpediments; which lmpediments, may oft take away part of a man's power to do what he would;

but it cannot hinder him from using the power left him, according as his judgement, and reason shall dictate him".

Hobbes, Leviathan (1651)

hän, reaalipolitikkaa edustavan liberaalin vaihto­

ehdon puuttuessa tunnusti esimerkiksi ns. Idän kysymyksessä Benjamin Disraelin konservatiivi­

hallituksen »onnekkaaksi anomaliaksi», koska ^se puolusti gladstonelaisia liberaaleja pontevammin brittiläisen maailmanvallan strategisia etuja (Shannon, 1963, 215-217). Stephen ei kuiten­

kaan ollut luonteeltaan mikään takinkääntäjä, vaikka hänen ideansa ovatkin vedonneet myö­

hempiin konservatiiveihin ja konservatismin ideo­

logeihin. Vielä 1870-luvulla hän kannatti ainoa­

na oikeana pitämäänsä 'kovaa' liberalismia eikä hänen tiedetä sitä senkään jälkeen hylänneen, vaikka puoluepolitiikka häntä entistä enemmän inhottikin.³ Hänen teksteistään voidaan kyllä löy­

tää paljonkin 'konservatiivisilta' kuulostavia lail­

lista valtaa puolustavia periaatteita, mutta aate­

historiallisesti on mielekkäämpää analysoida, millaista Stephenin yhteiskunnan perusinstituu­

tioita säilyttävä liberalismi itseasiassa oli, ja miten se ilmaisi laillisuuden moraalisesta arvosta tinki­

mätöntä (vanha)liberaalia mielenlaatua. Vikto­

riaaninen liberalismi suvaitsi hyvinkin erilaisia temperamentteja, myös legalistisia.

Viktoriaaninen liberalismi jakaantui 1850-luvulla useisiin kilpaileviin ideologisiin suuntiin, utilitaris­

miin, vapaakauppa-aatteeseen, whigiläisyyteen, radikaaliin, demokraattiseen liberalismiin, vapaa­

mielisyyteen jne. Etsittäessä Stephenille paikkaa tuossa kirjossa on suunta otettava hänen 'oppi­

isistään', aikalaisista John Stuart Millistä ja Tho­

mas Carlylesta, edeltäjistä Jeremy Benthamista ja Edmund Burkesta, ja viimein brittien ensimmäi­

sestä merkittävästä poliittisesta filosofista, Tho-

3 Collini, 1991, 324; Stefan Collinin kirje tämän kirjoit­

tajalle 30.1. 1985 (kirjoittajan hallussa); Hostettler, 1995, 265.

ARTIKKELIT• ANSSI HALMESVIRTA

mas Hobbesista, jonka kirjoituksia Stephen piti perustavina omalle poliittiselle näkemykselleen (Hostettler, 1995, 20-22; Stephen, Leslie, 1892, 308). Hänen tarkoituksensa poliittisten ajattelu­

traditioiden hyväksikäytössä oli filosofinen: hän tahtoi osoittaa aikalaisilleen, mikä niissä oli hä­

nen ajalleen totta (Colaiaco, 1983, 26). Tässä sitävastoin kysytään, minkä merkityksen Stephen antoi liberaaleille keskeiselle 'vapauden' käsitteel­

le. Vastauksen löytämisen suuntaviittoina ovat ylläoleva hobbesilainen vapauden määritelmä, Stephenin kirjoitusten - erityisesti hänen yrityk­

sensä kumota John Stuart Millin vapauskäsitys teoksessa Liberty, Equality, Fraternity (1873) - merkityssuhteet ja elämäntilanteitten logiikka sekä niihin liittyvät persoonalliset motiivit.

Stephen kasvoi evankelisessä perheessä, luki lakia Cambrigdessä ja hänestä tuli tuomari vuon­

na 1845. Hän hankki huomattavia lisätuloja osal­

listumalla ajan poliittiseen, yhteiskunnalliseen ja moraalikeskusteluun 1850-luvun puolestavälistä lähtien äänitorvenaan ankaran kriittinen The Sa­

turday Review, omistavan ja poliittisesti hallitse­

van luokan älymystön lehti. Sen sivuilla punnit­

tiin 1832 parlamenttireformin seurauksia⁵, arvioi­

tiin aristokratian ja ylemmän keskiluokan oikeuk­

sia ja velvollisuuksia hallita ja kasvattaa masso­

ja, sekä ylipäänsä hahmoteltiin vapauden rajoja chartistien 'kiihotuksen', orjavapautusliikkeen ja viljatullien kumoamisagitaation 1830-40-luvuilla nostattaman yhteiskunnallisen kuohunnan laan­

nuttua. Teollisen vallankumouksen mukanaan tuoma vaurastuminen, yhteiskunnalliset reformit ja 'edistyksellisten' aatteiden ja darwinilaisen kehitysopin läpimurto 1860-luvulla tekivät luke­

vat luokat entistä tietoisemmiksi yhteiskunnan muutoksesta. Perinteinen paternalistinen ja hie­

rarkkinen poliittinen kulttuuri joutui kohtaamaan empirismin, positivismin ja hyötyajattelun vaati­

mukset ja varautumaan demokratian ja tasapäis­

tymisen leviämiseen. Aristokraatit pitivät demo-

4 Sen perusti vuonna 1855 A.J.B. Beresford Hope, joka kehitti siitä nopeasti keskiviktoriaanisen kauden johtavan kulttuurilehden (levikki parhaimmillaan n. 10.000 kpl). Ks. Cox, 1982, 191-192.

5 Itseasiassa parlamenttireformi palveli aristokratian etuja ja Whig -hallitus teki sen burkelaisessa hen­

gessä: 'ilman keinoja korjata ei voida säilyttää'. Omis­

tavien luokkien valta vahvistui, kun sitä jaettiin kaup­

pias- ja teollisuuspiireille. Valitsijakunnan määrä nousi vuoden 1831 366.250:stä 652.777:ään vuon­

na 1833 (78%). Anomaliana mainittakoon, että Lon­

toossa voivat työläisistä varakkaimmat reformin jäl­

keen äänestää, kun sitävastoin Cornwallin ja Wale­

sin syrjäseutujen pikkukauppiaat jäivät ilman ääni­

oikeutta. Ks. Evans, 1983, 212-213 ja liitteet B.ii ja iii.

137

kratiaa uhkana 'parhaitten kykyjen' vapaalle kult­

tuurille, vaikka tosiasiassa Englannin työväenluo­

kan enemmistö oli epävallankumouksellista omaksuen säädyllisyyden ja kunniallisuuden ar­

voja ylemmiltään. Konservatiivit ja 'taantumuksel­

liset' pelkäsivät yhteiskunnan joutumista 'roska­

joukon' valtaan (mob-rule), mahdollinen seuraus valistuksen ajan liiallisesta luottamuksesta (teo­

reettiseen) ihmisjärkeen, 'luonnollisiin ihmisoi­

keuksiin', rousseaulaiseen 'yleistahtoon' ja vapau­

den, tasa-arvon ja veljeyden sloganeihin (Hough­

ton, 1957, 12-14; Best, 1978, 250-260, 289- 290). Stephen näki ihmisluonnon synkät puolet, ne voi lukea ajan merkeistä, kuten vuoden 1848 väkivaltaisuuksista ja kansannousuista manner­

Euroopassa. Ne osoittivat, mihin sekasortoon kansanvalta - Ranskan suuren vallankumouksen ajan terrorista muistuttaen - johti. Valtainstituuti­

oita, kuten perustuslakia ja sen vanhastaan suo­

mia vapauksia oli kunnioitettava, äänioikeutta ei tullut jakaa sen merkitystä ja arvoa tiedostamat­

tornille ja reformin tuli olla liberaalin valtiomies­

taidon valmistelema.

Äänioikeuden laajentamisen ja tasa-arvon jat­

kuvan etenemisen seurauksiin suhtauduttiin lu­

keneiston piirissä Englannissa »evankelisella kauhulla», sama mielentila, jonka vallassa Ale­

xis de Tocqueville oli kirjoittanut (1835, 1840) ha­

vainnoistaan amerikkalaisesta demokratiasta (de Tocqueville, 1998, 8; vrt. Roach, 1957, 60; lai­

naus: Harvie, 1976, 26). De Tocqueville piti de­

mokratian rantautumista Eurooppaan väistämät­

tömänä ilmiönä, mutta brittiläisissä, akateemisis­

sa liberaalipiireissä ryhdyttiin 1840-50-luvuilla viivytystaisteluun demokratisoitumisen jatkuvaa etenemistä vastaan. Enemmistövallan kuviteltiin johtavan hallinnon tehottomuuteen ja lainsäädän­

nön liiallisuuksiin - vapauden perusta, yksityis­

omaisuus oli tulilinjalla. John Stuart Mill laati kai­

ken varalta mallin suhteellisesta vaalitavasta es­

tääkseen tietämättömyyden valtaanpääsyn par­

lamentissa. Maltillista ja tiukan laillista, 'vanhoja' vapauksia luokkaamatonta politiikkaa kuuluttava Stephen pelkäsi, että aristokraattinen liberalismi, se, joka oli kunnialla pitänyt ancien regimen itse­

valtiuden kurissa, vajoaisi demagogiaksi ja ään­

ten kalasteluksi, itsekkääksi lyhyentähtäimen poliittisten päämäärien ajamiseksi. Ulkopuolelta puoluelinjojen hänen viestinsä hallitukselle oli:

'luonnollisten' johtajien tuli muistaa velvollisuuten­

sa nojata koko kansaan. Jos yhteiskunnassa oli, kuten laaja ja monitahoinen keskustelu 'Englan­

nin tilasta' 1840-luvulla epäilemättä todisti, teol­

listumisen ja urbanisoitumisen mukanaan tuomia epäkohtia, ne oli Stephenin mielestä korjattava

138

tarkasti rajatuin ja kohdennetuin reformein. Hän­

tä oli suuresti närkästyttänyt se itseriittoisuus, tie­

tämättömyys ja mestarointi, millä erilaiset 'refor­

maattorit' ja kirjailijat olivat ongelmia ratkovinaan.

Teollista vallankumousta ja sen tekijöitä ei käy­

nyt yhteiskunnallisesta hädästä syyttäminen, vika oli tehottomassa ja välinpitämättömässä hallin­

nossa. Vain älykkyydellä ja vähittäisellä lakien parantelulla ajan tarpeita vastaaviksi voitiin kur­

juutta yksityiskohdissa lieventää, ei yht'äkkisillä vallankeikauksilla ja orgaanisten instituutioitten leikkelyllä (Stephen, Leslie, 1892, 220, 223).

»Hyväntekijät» (filantroopit) ja yhteiskunnalliset kirjailijat (vars. Dickens, Matthew Arnold) maala­

sivat liian synkän kuvan Englannista kiihdyttäen potentiaalisesti levottomien joukkojen mielialoja.

He levittivät valheellista armon sanomaa ja/tai vallankumouksellisia opinkappaleita, jotka veto­

sivat vain valistumattomaan ('epävapaaseen') ja

»radikaaliin pikkukauppiasmoraaliin» (Stephen, Leslie, 1892, 179-180), ei kyvykkäisiin ja yleviin saatikka tavalliseen, rehelliseen englantilaiseen.

Stephenin tarkoitus oli säilyttää vapauden yle­

vä ja legalistinen merkitys aikana, jolloin valta näytti uhkaavasti siirtyvän harvoilta monille. Hän suhtautui jo 1850-luvun puolivälissä erittäin skep­

tisesti ihmisen kykyihin parantaa itseään ja yh­

teiskuntaa ilman järjestettyä (negatiivista) vapaut­

ta ja kyvykkäimpien etuoikeutettua vallankäyttöä.

The Saturday Review, jonka avustajakuntaan Stephen liittyi vuonna 1858, oli avoimen utilita­

ristinen ja empiristinen, luottaen »kokemuksen kasaantuneeseen viisauteen» (Bevington, 1966, 98). Se säilytti entisen pikemminkin kuin uudisti, kannatti uskonnon sanktioita, traditioitten jatku­

vuutta ja pyrki realistiseen historialliseen analyy­

siin. Stephenin ensimmäiset artikkelit pitäytyivät tällä linjalla. Hän suomi voimasanoin tekopyhiä utopisteja ja avuttomia surkeuden maalareita (Stephen, J.F., 1859a, 733). Ystävänsä Carlylen sankarikultin Stephen periaatteessa hyväksyi, mutta piti hänen historiallisia sankarityyppejään liian mielikuvituksellisina. Carlylen supermiehet olivat liian hyveellisiä ollakseen tosia: kansan alistaminen yhden ihmisen tahtoon vaati voima­

keinoja, mikä enteili tyrannian paluuta. Liberaali­

na hän puolusti parlamentaarista valtaa yksinval­

taa vastaan; siihen historia oli vääjäämättömästi vienyt eikä Carlyle voinut kääntää sen pyörää taaksepäin. Toisaalta myöskään 'kapitalistikap­

teenien' valta ei voinut käytännössä toteutua, sillä yrittäjiä ja teollisuusjohtajia kiinnosti enemmän rahanteko kuin valtionjohto, joka kuului aristo­

kraateille (Stephen, J.F., 1858, 638-640). Rea­

listina Stephen piti Whig-historioitsija Macaulayn

HALLINNON TUTKIMUS 2 • 1999

optimistista ja edistyksellistä muutosajatusta Carlylen taantumuksellista visiota uskottavampa­

na (Bevington, 1966, 235-236). Myös hänen tul­

kintansa brittiläisestä perustuslaista oli whigiläis­

liberaaliin tapaan edistyksellinen, tosin tiukassa legalistisuudessaan gradualistinen: lainsäädän­

nön ja siihen pohjaavan uudistustyön tuli sopia kunkin aikakauden historialliseen tilanteeseen ja vallalla olevaan kansan eetokseen - vain silloin muutos oli laillinen. Tässä Stephen oli vielä sa­

moilla linjoilla suuresti kunnioittamansa liberalis­

min teoreetikon, John Stuart Millin kehittämien historiallis-analyyttisen empirismin, etologian ja 'moraalitieteitten' (nyk. sosiologia) logiikan kans­

sa (Millin vapauskäsityksestä ja 'sivilisaatiohis­

toriasta' ks. Halmesvirta, 1993, luku 1 ). Millin me­

nestysteoksen On Liberty (1859) tuoreeltaan luettuaan Stephen huomasi täysin yhtyvänsä sen

»yleissävyyn ja argumentointiin» (Stephen, J.F., 1859b, 186-187) - ei mikään 'konservatiivinen' mielipide. Benthamilainen päättelytapa 'perusta­

vista periaatteista' (utiliteetin maksiimi) ja niiden tiukka soveltaminen koko inhimillisen toiminnan alueelle yhdisti heitä filosofisesti. Erimielisyyksiä­

kin, jotka myöhemmin kasvoivat ristiriidoiksi, löy­

tyi. Stephenin evankelisuus (vrt. Mason, 1995, 19 ja 253) ei sulattanut Millin esittämää kalvinismin kritiikkiä. Millin tulkinnan mukaan kalvinismi kuo­

letti yksilöllisyyden ja alkuperäisyyden (luovuu­

den) ja alisti yksilön 'korkeammille auktoriteeteil­

le'. Stephenille tätävastoin juuri se jatkuvuus, mikä luonnehti tapaoikeutta ja tapoja yleensä oli hyveiden ja velvollisuudentunnon lähde. Mill oli lukenut kansan eetoksen väärin: luja usko tuon­

puoleiseen elämään yhä vetosi siihen voimak­

kaammin kuin »materialistinen», omaa etua aja­

va kauppiasmoraali (Bevington, 1966, 257-258).

Stephen hyväksyi Millin utiliteettiprinsiipin - esi­

merkiksi lakeja oli arvosteltava yleishyödylliseltä kannalta - mutta torjui demokraattisen mies ja ääni -periaatteen. Vakavasävyisessä artikkelis­

saan Benthamista hän kutsui tuekseen 'vanhat' liberalismin auktoriteetit, Hobbesin, Locken, Ber­

keleyn, Humen, Benthamin, Burken, Austinin, puolustaessaan uskonnon, moraalin ja lain sank­

tioita vallan käytössä olevina pelottimina. Ne oli­

vat kaikkina aikoina välttämättömiä ja hyvää te­

keviä, koska ne opettivat kansan tottelemaan ja käsittämään todellisen vapauden merkityksen.

Mill ei ollut täysin ymmärtänyt niiden jatkuvaa, osin tiedostamatonta hyödyllisyyttä Ja oli siten li­

vennyt utiliteetin periaatteen universaalista sovel­

tamisesta. Stephenille omaisuuden turva, tasa­

arvo lain edessä ja sopimusvapaus kuuluivat myös sen alaan. Mill olisi sallinut äänioikeusre-

ARTIKKELIT• ANSSI HALMESVIRTA

formit, jotta tasavertaiset mahdollisuudet itsensä kehittämiseen olisi voitu taata kaikille, Stephen olisi laajentanut äänioikeutta vasta, kun sanktiot olisivat tehneet tehtävänsä ja kasvattaneet kan­

salaiset osallistumaan poliittiseen elämään. Mill oli kannattanut mm. esikoisoikeuden ja sopimus­

vapauden rajoittamista, molemmat ehdotuksia, jotka Stephen tuomitsi vahingollisina »innovaa­

tioina»⁶ ja aristokratian vallan ja vapauksien pe­

rusteisiin kajoavina (Stephen, J.F., 1892a, 212- 216). Millin ja Stephenin 'liberalismit' olivat erka­

nemassa ja joutumassa törmäyskurssille.

Käytyään jo vuosia sanasotaa sentimentaalis­

ta uudistusvimmaa ja perusteiltaan uudistumis­

kykyiseksi koetun poliittisen järjestelmän pilkkaa­

jia vastaan, Stephen piti aiheellisena tarkemmin määritellä 'liberalismiaan' erottuakseen aatevel­

jiensä joukosta. Erottautumisen syyksi alkoi hah­

mottua yhä selvemmin Stephenin mielenlaatu, joka suorastaan inhosi anarkistisuuteen taipuvaa ihmistyyppiä. Laillisuusmiehenä ja istuvana tuo­

marina hän tiesi, että sallivuus (/iberality⁷) oli

»moraalisen tuhlarin» vulgääri ja halveksittava periaate, liberalismi oli sitävastoin alunperinkin mainesana, kun sillä viitattiin herrasmieheen, jolla oli moraalista ylevyyttä, ja jonka poliittiset mieli­

piteet toivat hänelle kunnioitusta ja meriittejä. 'Li­

beraaleiksi' voitiin väljästi kutsua 1830-luvulta lähtien henkilöitä, joilla oli, kuten Stephen tuon ihmislajin luonnetta kuvasi:

,. ... generous and high-minded sentiments upon political subjects, guided by a highly instructed, large­

minded, and impartial intellect» (Stephen, J.F., 1862, 72).

Lainsäätäjäksi ei luonteeltaan tässä merkityk­

sessä kelvannut ammattitaitoinenkaan työläinen, ennenkuin hänet oli tuohon vaativaan 'valtiomie­

hen' tehtävään sivistetty, mikä näytti Stephenis­

�� hyvin pitkäaikaiselta ja vaativalta projektilta.

Aänioikeuttaan vaaliuurnilla - jo sinänsä hylättä­

vä innovaatio - käyttämällä hän ei sivistynyt. Mies ja ääni -demokratiassa olisivat valtaan päässeet

6 Innovaatio -termillä on brittiläisessä poliittisessa kes­

kustelussa ollut viimeistään 1700-luvun alusta läh­

tien perustuslain muutoksia kaihtavissa Whig- ja Tory -puolueissa epäilyksiä herättävä merkityssisältö.

�oikkeukslna mainittakoon Jonathan Swift, joka käyt­

ti termiä maltillisesti ja Bernard Mandeville, joka ra­

dikaalina kannatti innovaatioita. Ks. Ihalainen, Pasi:

'Discourse on Political Pluralism in early eighteenth­

century England'. Väitöskirjan käsikirjoitus, Jyväsky­

län yliopisto, historian laitos, 1998.

7 Vrt. 1800-luvun alkupuolen positiivisiin merkityksiin, ku!en puolueettomuus ja vapaus ennakkoluuloista esim. Macaulaylla. Ks. Oxford English Dictionary,

1989, hakusana »liberality».

139

keski-ikäisten, enintäänkin keskinkertaisilla lah­

joilla varustettujen tietämättömyys, ennakkoluu­

lot, kateus, karkeus ja pahansuopaisuus. Esi­

merkkinä valitsijakunnan ahdasmielisyydestä Ste­

phen mainitsi tapauksen Lontoosta, missä vaali­

taistelun keskeinen teema oli ollut pitikö armei­

jassa sallia ruoskiminen. Suuret poliittiset kysy­

mykset jäivät kokonaan tuon kansan mielialoja kiihottaneen 'pikkuasian' jalkoihin (Stephen, J.F., 1862, 74-75, 78). Enemmistövalta oli helposti demagogialla manipuloitavissa minkä 'yleisen mielipiteen' taakse tahansa. Liberaalille poliittisel­

le kulttuurille se olisi merkinnyt alennustilaa, mi­

hin vajoamisesta Englannissa Stephen tuli Inti­

an palveluksensa jälkeen vanhemmiten entistä vakuuttuneemmaksi. Millin idealistissävytteinen yksilönvapaus, ja siihen sisältyvä luottamus ih­

misen mahdollisuuksiin kehittää itseään kenen­

kään ulkopuolisen puuttumatta kutistui Stephe­

nin käsittelyssä pikkusielujen ahdaskatseisuudek­

si, introverttien kääpiömäisyydeksi (Stephen, J.F., 1862, 81 ). liman uskonnon, moraalin ja lain ih­

mistä koulivia sanktioita ja aristokratian niihin si­

sällyttämiä arvoja ei liberalisoituva poliittinen kult­

tuuri voinut kehittyä.

11

Paneutuminen Hobbesin tuotantoon 1860-lu­

vun puolivälissä oli käännekohta Stephenin po­

liittisen ajattelun kehityksessä. Hänen teoksistaan Stephen löysi vapauden (/iberty), oikeuksien (rights) ja oikeudenmukaisuuden Uustice) päte­

vät määritelmät, jotka hän käänsi 1800-luvun poliittiselle kielelle. Hobbes oli kumonnut keski­

ajalla tunnustetun 'kansan' oikeuden nousta ty­

ranneja vastaan ja legitimoinut suvereenin (ku­

ningas/parlamentti) vallankäytön uuden ajan alun sekasorron keskellä. Stephen ei ainoastaan esi­

tellyt tätä Hobbesin tulkintaa, vaan tarttui siihen käyttökelpoisena oman aikansa politiikan analyy­

sivälineenä (Stephen, J.F., 1892b, 5-6). Aukto­

riteettinsa määritelmiä tiivistäen Stephen asetti premissin: 'luonnollinen oikeus' on vapautta käyt­

tää kykyjään 'luonnollisen järjen' mukaan. Hob­

besin kuvittelemassa 'luonnontilassa' tuo järki ohjasi jokaista yksilöä ajamaan omaa etuaan ja puolustamaan itseään, yhteiskunnan (yhteisön) syntyessä suvereeni valta otti suuren osan jär­

jen käyttövallasta itselleen määräten rauhasta lopettaen 'kaikkien sodan kaikkia vastaan'. Ste­

phen ei hyväksynyt Hobbesin teoriaa 'alkuperäi­

sestä sopimuksesta', vaan korosti vallansiirron väkivaltaista luonnetta. Tavallisempi liberaali tui-

140

kinta olisi ollut pitää Hobbesin suvereenia erään­

laisena kansan tahdon edustajana (Tuck, 1996, xxxiv, n. 47). Stephen kuitenkin tunsi historian:

keskiajalla helvetti olisi ollut - ilman suvereenia - sekä maan päällä että tuonpuoleisessa. Hänen lukutapansa teki Hobbesin teoriasta vallankäytön kamppailullisia, reaali- ja voimapoliittisia aspek­

teja korostavan ja siten omalta osaltaan vahvisti oman aikansa politiikan tutkimuksen macchiavel­

listista suuntausta ilman evolutionistista vivahdet­

ta. Suvereenin vallan realistisempi tulkinta tuli sovittaa liberaaliin poliittiseen näkemykseen ja kulttuuriin.

Hobbesin 1600-luvun kielenkäytössä 'vapaus' oli merkinnyt (negatiivisesti) toiminnan pidäkkei­

den (restraints) ja pakotuksen (coercion) puutet­

ta, mutta koska 'luonnollinen vapaus' voi olla ole­

massa vain ennen yhteisöelämän syntyä, se oli paradoksi. 'Luonnollinen järki' ohjasi ihmiset pois tuosta »sekavan» vapauden tilasta, he luovutti­

vat 'voimansa' suvereenin käyttöön, jotta tämä suojelisi heitä ja estäisi heitä vahingoittamasta toi­

siaan. Tuolloin syntyi tilanne, missä 'vapaus' ei suinkaan merkinnyt pelkkää pidäkkeiden puuttu­

mista, vaan vahingollisen pakotuksen minimoin­

tia. Suvereenin hyvästä tahdosta kehittyi laki. Hän esiintyi nyt todellisena 'vapauttajana' (eläimelli­

syydestä) ja hän loi »alkukantaisen hyödyn tilan»

(primitive utility) [Stephen, J.F., 1892, 6]. Ihmis­

ten alistuminen pakotuksella edelsi moraalin ja yhteiskuntaelämän syntyä:

,. ff no one or more men had the power of lssuing to other such commands as appeared reasonable to themselves, there would be no such thing as society amongst men». (Stephen, J.F., 1892b, 6)

Tämä 'esihistoriallinen' opetus oli viktoriaani­

radikaalien hyvä muistaa, kun he tähtäsivät ää­

nioikeuden laajentamiseen ja perustuslain muut­

tamiseen. Oli pidettävä mielessä, että jos lain asettamia rajoja höllennettiin, raadollinen ja heik­

ko ihminen lankesi harjoittamaan esiyhteisöllistä anarkiaa 'luonnontilassa', johon paluuta Hobbes­

kin oli pitänyt mahdollisena (vrt. Amerikan in­

tiaanit jne.). Perisynnistä pelastaminen ja väki­

vallan lopettaminen olivat yhteisöelämän ensisi­

jaiset päämäärät: rauha maassa ja suvereenilla valta.

Hobbesin yhteiskuntatila oli liberaali Stephenille liian staattinen. Jos ihminen ei ollut poliittinen eläin aristotelisessa mielessä, niin mikä 'luonnol­

linen' tekijä sitten voi pitää yhteiskunnan koossa ja kehityskelpoisena? Hobbes oli vedonnut pel­

koon, josta ihminen halusi vapautua. Stephen korosti ihmisten oppimista tottelemalla pidätty­

mään itsekkäästä voimankäytöstä (self-restrainf).

HALLINNON TUTKIMUS 2 • 1999

Rauhallinen yhteiskunnallinen elämä oli poikkeus­

tila, joka ei, historian todistuksen mukaan, kes­

tänyt kauan. Alkoi »jatkuva ja levoton halu val­

taan vallan perään, joka lakkasi vasta kuolemas­

sa» (Stephen, J.F., 1892b, 28; vrt. Tuck, 1996, xxvi). 'Alussa' jokaisella oli käytettävissään vain oma 'voimansa' päämääriensä saavuttamiseen, mutta alistuminen suvereenin valtaan lisäsi jokai­

sen 'voimaa' yhteisössä. Yhteisen edun tajuami­

nen ja suvereenin totteleminen saivat ihmisen intohimot, joista vallanhimo oli korkein ja pahin, toistaiseksi asettumaan ja käsittämään rauhan ja yhteisöelämän myönteiset puolet. Se oli todelli­

sen 'vapauden' alku. Protosuvereenin, ensimmäi­

sen voimapoliitikon käskyt, sittemmin vallanpitä­

jien lait yhdessä loivat yhteisöelämän moraalisen kehityksen edellytykset. Huoli elämän jatkumises­

ta tuonpuoleisessa ja omantunnontuskat väkival­

lan synnin tähden toimivat uskonnossa saman päämäärän hyväksi (Stephen, J.F., 1892b, 32- 33). Ajalle, jolloin darwinismi ja siihen nojaava evolutionistinen yhteiskuntatutkimus tekivät tu­

loaan, Stephenin viesti menneisyydestä kertoi ih­

misen selviytymisestä vain ihmisyhteisössä. Par­

haitten ja voimakkaimpien johdolla ihminen astui ihmisyyteen, vapauteen.

Vielä vuoden 1867 toisen parlamenttiuudistuk­

sen⁸ aattona Stephen oli toiveikas liberalisoitu­

van politiikan kyvyistä käydä rationaalista poliit­

tista keskustelua. Hän jopa arvosteli Hobbesia siitä, että hän ei ollut nähnyt ihmisen anarkisti­

sessa luonteessa mitään myönteistä, mikä ei täy­

sin pitänyt paikkaansa, sillä Hobbes antoi kyllä arvoa mm. ihmisen uhrautuvuudelle toisen puo­

lesta. Stephenillä demokratisoituminen toi into­

himot jälleen pintaan, taistelu vallasta kiihtyi ja parhaimmat ja voimakkaimmat tulisivat ilmeises­

ti jälleen voittamaan, vaikka massat välillä mel­

lastivatkin. Aristokratian oli kyettävä pitämään puolensa enemmistöjä vastaan (Stephen, 1892c, 64-65). Taistelu oli luonnollista elävälle poliitti­

selle kulttuurille, mutta siinä oli vaaransa: demo­

kratiasta seurasivat aina anarkistiset, lopulta ty-

8 Disraelin konservatiivihallituksen läpiajama uudistus aiheutti hallituspuoleen sisällä hajaannusta, koska

·vanhoilliset' uskoivat numeroitten kukistavan vau­

rauden ja älyn vallan. Itseasiassa tämäkin uudistus

�äilytti maaseudun edun kaupunkeihin verrattuna.

Aänioikeutettujen luku kasvoi 1.056.659:stä 1.995.086:een (89%). Suurkaupunkien valitsijakun­

ta tosin ajan mittaan kasvoi, mm. Birminghamissa oli vuonna 1866 15.000 äänioikeutettua, vuonna 1868 heitä oli 43.000 ja vuonna 1877 62.000. Kah­

deksasosa parlamenttipaikoista jäi patronaattivallan haltuun eikä äänestys ollut vielä salaista. Ks. Evans, 1983, 351-353 ja liitteet B.ii, iii.

ARTIKKELIT• ANSSI HALMESVIRTA

rannimaiset otteet, sillä senkin vallankäyttäjät voivat olla brutaaleja.

Stephen poikkesi Hobbesista myös suvereenin eli aktuaalisen vallanhaltijan paikantamisessa.

Hobbesille itselleen suvereenin vallan oikeutuk­

sena oli alamaisten eduista ja valtion 'itsesäily­

tyksestä' huolehtiminen. Jos suvereeni laiminlöi tehtävänsä, saattoi seurauksena olla kapinointia ja verenvuodatusta. Jos suvereeni hoisi virkan­

sa hyvin, hän voi nimittää seuraajansa ja hänen vallassaan oli kutsuttiinko parlamentti koolle vai ei (Hobbes, 1996 [1651], 109, 128-129, 136, 193). Hobbesin ajoista kuninkaan valtaa oli jat­

kuvasti vähennetty ja se oli siirtynyt kuninkuutta valvovalle aristokratialle ja pelätty tyrannia väis­

tynyt sitä mukaa, kun tottelevaisuus ja yleinen lain kunnioitus olivat lisääntyneet. Uskonsodat, Eng­

lannin sisällissota ja vallankumoukselliset liikkeet manner-Euroopassa osoittivat Stephenin löytä­

män historian opetuksen mukaan vain, että epä­

täydellinen, puoliksi paheellinen ihmisluonto ei parantunut väkivallalla, vaan siihen tarvittiin myös rauhanomaista kehitystä ja passiivista tottelevai­

suutta. Sivistys itsehillinnän jalostamisena kult­

tuuria luovaksi tekijäksi oli riippuvainen aristokra­

tian kyvystä opettaa alamaisille hyvää tahtoa, ihmisrakkautta ja humaanisuutta.

Stephen ei voinut, monien muiden viktoriaa­

nien tavoin, olla käsittelemättä Ranskan suuren vallankumouksen merkitystä perustuslailliselle ke­

hitykselle Englannissa. Ranskan monarkian 'kuo­

linkouristukset' vaivasivat viktoriaanien historia­

tietoisuutta (Carlyle, 1837, ks. esim. 1, 215; 11, 3 ja 111, 6) ja ne olivat historian varoittavin esimerk­

ki vallan väärinkäytöstä. Ohessa kysyttiin, miksi manner-Eurooppa vähän väliä poikkesi brittien mielestä heille niin onnekkaan perustuslaillisen kehityksen polulta. Vuonna 1863 Stephen oli kir­

joittanut arvion Burken ja de Tocquevillen vallan­

kumouksen tilinpäätöksistä yhtyen Burken - suu­

rin konservatismin oletetuista whigiläisistä esi­

isistä - julistamaan vallankumouksellisten »sa­

laliittolaisten» tuomioon (Stephen, J.F., 1892d, 158).⁹ De Tocquevillen analyysi oli Stephenistä Burken vihanpurkausta syvällisempi ja realisti­

sempi, koska sen pääopetus valtaapitäville oli, että vallankumouksen perussyy oli aristokratian rappio Ludvig XIV:n ajoista lähtien (Stephen, J.F., 1892d, 162-165).¹⁰ Brittieliitille sanoma oli sel-

9 Kyseessä on tietenkin Burken Reflections on the Revolution in France (1792).

1

°

Transl. by Henry Reeve, London, 1856.

141

vä: jos he eivät voineet uudistua, heidät pyyh­

käisisi pois kotimainen 'kolmas sääty'. Burken teksteillä oli kuitenkin Stephenille enemmän käyt­

töä, semminkin, kun toisen parlamenttireformin agitaatio kiihtyi 1860-luvun puolivälissä.

Burken vuodatuksissa Stepheniin vetosivat hänen poliittinen käytännöllisyytensä, gradualis­

minsa ja terve järkensä, vaikka se olikin joskus suuttumukseen verhottu. Burken Pohjois-Ameri­

kan siirtokuntien verotuksen lisäämisen - erityi­

sen varoittava esimerkki innovaatioista - vastai­

sen retoriikan tuli valaista viktoriaanieliitille, mi­

ten jatkuvuutta perustuslaillisissa asioissa painot­

tava argumentti lopulta osoittautui oikeaan osu­

neeksi ja visionäärinen korjailu haaksirikoksi.

Todellinen liberaali sitävastoin puolusti perinnäis­

tä vapautta teoreettisia 'oikeuksia' vastaan vedo­

ten historiasta opittuihin politiikan maksiimeihin:

»Customs and practice are arguments of state and Kingdoms. Ouestions of freedom are not solvable by science». (Stephen, J.F., 1892e, 116-117)

Kukin perittyjä oikeuksia ja vapauksia koskeva poliittinen ongelma oli Stephenin pragmatismille ominaisesti ratkaistava tapauskohtaisesti sen it­

sensä ehdoilla, ei metafysiikalla, jota empiristit ja utilitaristit yhtälailla paheksuivat. Politiikka ei ollut tiedettä, vaan valtiomiestaitoa. Vapautta koskevat kiistakysymykset eivät saaneet jäädä vain parlamentaarisen lainsäädännön päätösval­

taan, vaan ne piti ensin perinpohjaisesti tutkia viisaimpien ja kokeneimpien valtiomiesten toi­

mesta samalla vakavuudella kuin silloin, kun si­

sällissota tai kapina uhkasi valtakuntaa (Stephen, J.F., 1892e, 128-130). Perustuslain muuttamisen tuli olla historiallis-yhteiskunnallinen »kompromis­

si» (Stephen, J.F., 1892d, 131) muutosta aja­

vien ja jo rakennettua, entistä säilyttävien poliittis­

ten voimien välillä. Whigiläisessä hengessä Ste­

phen ymmärsi Burken tavoin dynamiikan välttä­

mättömäksi statiikan rinnalla. Edelleen Burkeen vedoten Stephen muistutti lukijoitaan siitä, miten kapinoissa ja kumouksissa 'kansa' ei yleensä suinkaan rakentanut mitään, vaan hajotti, enim­

mäkseen vihan kohteensa, aristokratian omai­

suutta. Ja kuitenkin jokaisen tuli omasta talou­

denhoidostaan tietää yksinkertainen ohje:

»No one pulls down his house when lt ls obvious that nothing is required beyond ordinar/ repairs».

(Stephen, 1892d, 147)¹¹

11 Vrt. Burke, Edmund: Reflections on the French Revolution, C.U.P., 1929 (1792), passim, missä valtiomiestaito paikka paikoin samaistuu kartanon­

pitoon.

142

Ei ollut ajateltavissa, että brittieliitti olisi saat­

tanut maansa yhteiskunnalliset olot korjaamatto­

maan tilaan, niin paljon liberaalia viisautta sen historialliseen kokemukseen sisältyi. Stephen varoitti yleisöä Burken 'taantumuksellisuudesta' ja poliittisesta ristiretkeläisyydestä, mutta kehotti sitä painamaan mieleensä tämän perustellun varovaisuuden, olihan poliittinen agitaatio ja le­

vottomuus aina, myös 1860-luvulla, merkki jos­

tain syvemmästä, tässä tapauksessa moraalis­

ten sanktioiden löystymisestä (uskonnollisen epäilyn ja ateismin leviäminen), vallanhimon kas­

vusta ja sivistymättömän egoismin leviämisestä keski- ja työväenluokassa. Poliittiselle elämälle ja kulttuurille olisi perin valitettavaa jos valtioval­

ta joutuisi turvautumaan tavanomaista kovempiin pakotteisiin pitääkseen yhteiskuntarakennuksen moraalisesti pystyssä. 1860-luvun puolivälin krii­

sissä voitiin tarvita 'vanhan' liberalismin tarjoamia kurinpitotoimia ja kovia lääkkeitä sairastavan yhteiskuntaruumiin parantamiseksi ja radikaalien 'leikkauksien' välttämiseksi.

111

Vuonna 1866, jolloin Stephen kirjoitti yllä ana­

lysoidut artikkelinsa, hän joutui mukaan erääseen viktoriaanisen ajan erikoislaatuisimmista, lailli­

suuskriisin tunnelmissa käydyistä oikeusjutuista, joka jakoi brittiläisen älymystön mielipiteen jyr­

kästi kahtia. Stephen ryhtyi kantajaosapuolen lakimieheksi Jamaikan kuvernööri Eyreä vastaan, jota syytettiin sotatilalain perusteettomasta sovel­

tamisesta Jamaikalla vuonna 1843 orjuudesta vapautettujen mustien kapinan (ns. Morant Bayn kapina, 1865) kukistuttua. Sen nojalla oli syyttö­

mänä hirtetty eräs musta, jonka oli väitetty olleen yksi kapinan lietsojista (ks. tark. Semmel, 1962, 143-161; Halmesvirta, 1993, 42-43). Yleinen mielipide ja virkamieskanta oli, että Eyre oli teh­

nyt vain velvollisuutensa siirtomaavirkamiehenä ja tehnytkin sen hyvin. Jamaikan tapahtumien yk­

sityiskohtien selvitessä joukko liberaaleja, radi­

kaaleja ja dissenttereitä ryhtyi oikeustoimiin saa­

dakseen oikeusmurhalle hyvityksen. Eyren vas­

taisen kampanjan ja ns. Jamaikan komitean joh­

toon asettunut J.S. Mill syytti kuvernööriä lain ot­

tamisesta omiin käsiin ja ihmisyyden loukkauk­

sesta (Halmesvirta, 1993, 49, kuvateksti). Ste­

phen oli vakuuttunut, että Eyre oli ylittänyt val­

tuutensa ja syytti häntä murhasta, vaikka epäili­

kin voiko lakia soveltaa tapaukseen, jossa syy­

tetty oli kriittisessä tilanteessa vimmoissaan teh­

nyt velvollisuutensa ymmärtämättä, mikä laki oli.

HALLINNON TUTKIMUS 2 • 1999

Eyren tultua erotetuksi virastaan, mutta vapau­

tetuksi Stephen oli tyytyväinen ratkaisuun, sillä hän uskoi, että Eyrelle oli monivuotisessa epä­

miellyttävässä julkisuudessa tarpeeksi rangais­

tusta (Stephen, Leslie, 1892, 224-225). Mill ei ollut pitänyt Stephenin maltillisesta syytöksen esittämisestä ja Jamaikan komitea erotti hänet (Semmel, 1962, 161 ). Stephen ei ollut ottanut sen toivomaa moralistista asennetta asiaan. Stephen itse oli oikeudenkäynnin aikana havainnut ylei­

sön mielialojen olevan kovin helposti nostatetta­

vissa joko Eyren puolesta tai häntä vastaan.

Hulinointi ja mielenosoitukset eivät sopineet libe­

raalin oikeudenkäytön luonteeseen ja poliittiseen kulttuuriin. Stephen etääntyi Millin individualisti­

sesta 'ihmisyyden' puolustamisesta ja läheni vi­

rallista, imperiumin etujen säilyttämisen ja järjes­

tyksen ylläpitämisen politiikkaa, mitä sitten vuo­

sisadan loppupuolella liberalismin sisällä ohjel­

mallisesti kutsuttiin liberaali-imperialismiksi (Matt­

hew, 1973, passim). Reformiagitaation (1866- 1867) kiihtyessä Stephen ei liberaalina periaat­

teessa vastustanut äänioikeuden laajentamista, vaan paheksui tietämättömiä massoja kosiskele­

vaa, tunteisiin vetoavaa liberaalien vaalikampan­

jaa. Hän palautti lukevan yleisön mieleen päämi­

nisteri Palmerstonin tehokkaan hallinnon ajat ja hänen realistisen ulkopolitiikkansa. 1860-luvun puolivälin poliittinen tasapainottomuus, monet vaalitaistelut ja niiden moralisoiva kielenkäyttö - mm. positivistien 'ihmisyyden uskonnon' saarnat - eivät olleet aidosti liberaalin poliittisen kulttuu­

rin elämänilmauksia (Stephen, Leslie, 1892, 224- 225, 314). Eyren oikeusjutun nostattama häly ja radikaaliliberaalien sen kannoilla nostattama re­

formiagitaatio olivat Stephenille vastenmielisiä kokemuksia.

IV

Stephenin irtaantuminen liberalismin päälinjas­

ta tapahtui hänen vieraillessaan Intiassa kodi­

fioimassa sen hajanaista lainsäädäntöä (1869- 1872). Lakeihin kuuluvat pelotteet olivat keskei­

sessä roolissa imperiumin alamaisten sivistämi­

sessä, ja se 'valistunut despotismi', mitä Intias­

sa tinkimättä noudatettiin antoi opetuksia myös imperiumin keskuksen hallitsemiselle johtopää­

tös, mitä Stephenin aateveljet eivät näyttäneet Stephenin arvion mukaan osaavan tehdä. Luet­

tuaan Millin teokset On Liberty ^ja Utilitarianism paluumatkallaan Intiasta, Stephen totesi pesä­

eron häneen tapahtuneeksi:

"His politics and morals are not mine at all though 1

ARTIKKELIT• ANSSI HALMESVIRTA

believe in and admire his logic and his general no­

tion of philosophy». (Stephen, Leslie, 1892, 299).

Matkan aikana hän kirjoitti artikkelisarjan, joka pian koottiin kirjaksi nimellä Liberty, Equality and Fraternity (1873). Juuri sitä on pidetty 'konser­

vatismin' teoriaa syventävänä, vaikka se oli le­

galisti-liberaalin hyökkäys liberaalin oppi-isänsä keskeisiä opinkappaleita vastaan. Ranskan val­

lankumouksen iskusanojen valinta teoksen ni­

meksi oli tietoinen valinta: realistin oli tarkoitus tutkia, oliko niissä mitään käyttökelpoista sisäl­

töä.

Stephenin kritiikin kärki suuntautui ensimmäi­

seksi Millin vapauden määritelmää vastaan. Mil­

lin itsevarjelun periaate - so. että yksilö tai vi­

ranomainen sai puuttua toisen kansalaisen toi­

mintaan vain, jos se aiheutti vahinkoa toisille - jätti Stephenin kokemuksen mukaan normaalit sosiaaliset suhteet kokonaan pois laskuista (Mill, 1974, 68; Mill, 1979, 127; Stephen, 1874, 9-10).

Kaikki teot tehtiin moraalisten, sosiaalisten ja uskonnollisten sanktioitten kontekstissa. Ns. täy­

sin vapaita tekoja ei ollut, koska (normaalisti) ihmiset pyrkivät ottamaan kanssaihmisensä huo­

mioon. Altruismia tavoitteleva kulttuuri perustui historian aikana muodostuneille konventioille, jotka olivat peräisin ajoilta, jolloin auktoriteetit olivat suostutelleet alamaiset, tarpen vaatiessa voimakeinoin, asettamaan omat 'voimansa' hä­

nen käyttöönsä (vrt. lordi-vasalli -suhteet). Millil­

le vapauden historia oli ollut progressiivista itse­

suojelun kehittymistä, oman tahdon vapautumis­

ta vieraan tahdon alta, Stephenille se oli ollut pakotusinstituutioiden hienovaraistumista, lievää inhimillistymistä. Rooman valtakunta - brittien peili tarkkailla omaa hallintoaan - oli luonut kan­

salaisuuden ja lain kunnioituksen perusteet, sen luhistuttua 'barbaarisen' Euroopan yhdisti moraa­

lisesti kristinuskon lähetystehtävä. Keskiajalla kirkko ja valtiovalta yhtyivät saattaakseen Euroo­

pan järjestykseen ja luodakseen turvallisuutta.

Historiassa todellista liberaalia edistyksellisyyttä edustivat tottelevaisuus ja auktoriteetin kunnioi­

tus, sivistyneet luonteenpiirteet, joita kehittämäl­

lä vapauduttiin sekä orjuudesta että ruumiin tar­

peitten asettamista rajoituksista. Rangaistuksen uhka piti yhteiskuntia koossa, aluksi kokoava valta ('voima') oli kuningas, myöhemmin jokin edustuselin tai aristokraattinen vähemmistö, joka piti alamaisia tahtonsa alla. Aristokratian haali­

maa yksityisomaisuutta suojelevat lait antoivat sille 'vapauden' nauttia vauraudesta ja koota sitä hallitsemiseen tarvittavan 'vapauden' säilyttämi­

seksi (Stephen, 1873, 21, 25-26, 30-31, 127, 188-189, 238). Englannin historiassa parlamen-

143

tarismi oli aristokratian vallan valepuku. 'Vapau­

den' sisältö eri ihmisryhmille valtiossa määrittyi yhteiskuntaryhmien historiallisesti määräytyneis­

sä valta(voima)suhteissa.

Vapauden ja pakotuksen (epävapauden) välil­

lä vallitsi jatkuva »primitiivinen valtataistelu», mikä ilmeni erityisen selvästi 1800-luvun jälkipuoliskon kansainvälisissä suhteissa, aikana, jolloin ylikan­

sallisesta suvereenista ei oltu kyetty sopimaan:

»Nations have no common superior ... force must decide the question» (Stephen, 1873, 179).

Stephenillä oli tästä tilanteesta brittiläisen impe­

riumin sisältä konkreettisena esimerkkinä brittien valta Intiassa. Hobbesilainen 'voima' oli ollut brit­

tien puolella. Heidän valloitussotansa oli helpos­

ti alistanut 'alkukantaisen', eräänlaisessa sosia­

listisessa epävapaudessa elävän kansan, joka ei tiennyt edustuksellisesta hallinnosta tai vapaas­

ta poliittisesta keskustelusta mitään. Lain suomaa 'vapautta' oli brittien yhä vain levitettävä niemi­

maalle 'voimalla', mikä oli sivistyksen nimissä hyväksyttävää, sillä valistuneet despootit¹² eivät olleet valistuneita vain rationaalisen kovaotteisuu­

tensa ja lakireformiensa vuoksi, vaan koska he edustivat luonteenlujuudellaan alamaisilla sivis­

tyksen huippua, mikä takasi lain kunnioituksen (Stephen, 1873, 35). Koska keskivertobritin sivis­

tystaso ei ollut intialaisen aatelisen sivistystasoa ylempi, Stephen oli periaatteessa valmis sovel­

tamaan Intian hallintomallia emämaahan. Tul­

tuaan entistä skeptisemmäksi demokraattisem­

paa politiikkaa kohtaan, hän näki anarkistista epä­

vapautta kotimaassaankin, ja ainoa tehokas lää­

ke anarkiaan oli ankara laki (Stephen, 1873, 32).

Millin ja Stephenin vapauden ideoiden ristiriita perustui lopulta vastakkaisiin ihmiskäsityksiin. Mill näki ihmisen kykenevänä vapaaehtoiseen, hy­

veelliseen 'vapauteen', Stephen korosti ihmisen epätäydellisyyttä, mistä johtui ihmisen välinpitä­

mättömyys ja piittaamattomuus yhteisestä edus­

ta. Rikostuntemuksensa varassa hän päätteli, että ihmisellä oli taipumus suosia intohimojaan itsensä sivistämisen kustannuksella. Kollektiivi­

sena tuo taipumus voi kehittyä levottomuuksiksi, viime kädessä kapinaksi.

Uskonnon, moraalin ja lain tehtävä oli kesyt­

tää tuo piilevä eläin ihmisessä. Samaa päämää-

12 Vrt. Dilke, 1870, missä radikaaliliberaali ja liberaali­

en nouseva tähti Charles Dilke, vierailtuaan maail­

manympärysmatkallaan (1866-1867) Intiassa, arvioi despotian olevan siellä muuttumassa tyranniaksi, räikeäksi 'imperialismiksi', koska britit hallitsivat siellä väkivallalla kansan tahtoa vastaan, ja koska tuo hallintotapa korruptoi myös brittiläisen luonteen. Mt., 503, 544, 554.

144

rää palveli myös tiukka työkuri, jonka hyödyllisyy­

destä Stephen ja Mill olivat yksimielisiä, mutta Stephen korosti pakotusta kaiken kulttuurin pe­

rustana, ei vain materiaalisen (Mill, 1976, 105- 106; Stephen, 1873, 25, 30). Mill olisi jättänyt kaikki paheelliset, mutta sosiaalisesti harmittomat ihmiset rauhaan, Stephen kannatti lakeja juopot­

telua ja muita, kärsimystä epäsuorasti toisille ai­

heuttavia paheita vastaan. Jos mieli saada kan­

sakuntaa sivistymään, oli intohimojen »seisovat vedet» ja »hallitsemattomat virrat» säänneltävä (Stephen, 1873, 13-14, 27, 138-141). Jos yh­

teiskunta salli - Millin vapauden periaatteellaan ja omalla elämällään antamansa esimerkin mu­

kaan - liiallisen nautintoihin uppoutumisen, se oli tuomittu moraaliseen rappioon. Millin vapaus oli tuolloin kuin »Brahmiinin pyhä lehmä» (Stephen, 1873, 143), kunnioitettu kaikessa julkeudessaan.

Stephen ei jättänyt epäselväksi, että ihmismie­

len pimeä puoli oli pysyvä yhteiskunnallinen sai­

raus/uhka ja vain laein hallittavissa.

Ihmisluonnon heikkous ei voinut olla jättämät­

tä jälkiään politiikkaan, jos se päästettiin vapaasti rehottamaan. Intohimot vaikuttivat järkeä tainnut­

tavasti myös poliittisen keskustelun areenalla.

Keskustelunvapaudella oli haittapuolensa. Se antoi paheellisille ihmisille tilaisuuden myrkyttää politiikka turhalla skeptisismillä ja tappiomielialal­

la. Individualismi salli irrationaalisten mielipiteit­

ten vallan. Älyllinen argumentointi hukkui demo­

kratian meluun ja liberaali, aristokraattisia arvoja edustava poliittinen kulttuuri joutui keskinkertai­

suuksien armoille:

"The growth of liberty tends to diminish, not to ln­

crease originality and individuality ... (Stephen, 1873, 46)

Millin 'vapaus' toimi täten itseään vastaan. Si­

vistymättömän, laiskan ja nautinnoissa rypevän kansalaisen moraaliseen tajuun, saati ymmärryk­

seen valtion asioista ei ollut luottamista, moraa­

liseen kasvuun päästiin vain jatkuvalla ruumiilli­

sella ja älyllisellä ponnistelulla, ihmisen »sisäis­

ten voimien» käytöllä:

»Habitual exertion is the greatest of all vigorators of character and restraint, and coercion ... is the great stimulus to exertion". (Stephen, 1873, 47)

Pidättyminen nautinnoista, itsehillintä, älyn ja kehon harjoitus omaehtoisen pakotuksen muo­

toina olivat tie todelliseen vapauteen. Lainkunni­

oituksen lisäksi ihmisen oli asetettava elämäs­

sään itselleen säännöllisen, lainomaisen toimin­

nan säännöt (rutiini). Jotka eivät, kuten köyhäin­

talojen asukit, siihen kyenneet heille oli opetet­

tava säästäväisyyden ja kovan työnteon hyveitä.

HALLINNON TUTKIMUS 2 • 1999

Millin ja 1870-S0 -luvuilla liberaali T.H. Greenin ajama 'yhtäläisten edellytysten' luominen lainsää­

dännöllä oli aivan liian salliva ratkaisu. Stephen tiesi lukijainsa käsittävän, miten tärkeää armei­

jan luja kuri oli brittiläisen imperiumin rakentami­

selle ollut, ja siksi Stephen kehotti heitä pitämään mielessä, että nimenomaan kurinalainen harjoi­

tus, siihen liittyvä jännitys ja urheiluhenki olivat karaistuneen ihmisluonteen muokkauksessa te­

hokkaimmat välineet. Osoittaen sanansa kiista­

kumppanilleen Millille, hän muistutti, että kalvi­

nismi oli lempeä versio tuosta 'itsepakotuksesta' eikä väheksyttävissä, jos paheellisista ja heikoista ihmispoloista tahdottiin muokata velvollisuuden­

tuntoisia ja kunniallisia kansalaisia (Stephen, 1873, 45, 49-50). Stephenille vapaus ei ollut siu­

naus sinänsä, vaan sitä tuli arvioida suhteessa toiminnan tavoitteen 'hyvyyteen', kunniallisuuteen ja yleiseen hyödyllisyyteen yhteisölle. Millin 'va­

paus· oli paradoksi, sillä kaikki oikeudet olivat auktoriteetin antamia, eivät 'luonnollisia' tms., vaan ne olivat riippuvaisia historiallisista hallin­

non periaatteista ja niiden soveltamisesta kulloi­

seenkin nykyhetkeen. Jälleen esimerkkiaineistoa löytyi Intiasta: siellä pakotuksen historia oli joh­

tanut kattavampaan ja suorempaan hallintoon, jotta eurooppalaiset moraalistandardit ja lain pe­

riaatteet juurtuisivat vieraalle maaaperälle. Mill­

kin oli, omien 1850-luvun Intia-tutkimustensa opettamina joutunut myöntämään, että 'alhaisel­

la' kulttuurisasteella elävien intialaisten sivistä­

miseen kuului väistämättä annos pakotusta. In­

tialaisten omaa taloudellista toimintaa oli kuiten­

kin rohkaistava, mm. lieventämällä talonpoikien kovaa verotusta (Mill, 1858, passim). Sepoy-ka­

pinan (1857) jälkeinen ilmapiiri oli kuitenkin jyr­

kästi tällaisia reformeja vastaan, ja Stephen korosti, että intialaisia oli aina rangaistava niis­

tä käytänteistä, jotka loukkasivat eurooppalais­

ta moraalitajuntaa. Muutoin he saivat elää omien uskomustensa ja tapojensa mukaan. Laki ei saanut vai- nota, mutta se sai olla suvaitsema­

ton (Stephen, 1873, 54-55, 60, 62; vrt. Smith, 1988, 170). Stephen olisi jälleen soveltanut tätä politiikkaa myös Euroopassa, missä hän näki harjoitettavan yhteiskuntajärjestyksen kannalta vaarallisia »elämänkokeiluja» - pahamaineisim­

pana kreivi Saint-Simonin ateismi ja sosialismi - joilla ei saanut olla mitään tekemistä hyvin jär­

jestetyn brittivapauden kanssa. Mill olisi suvait­

sevaisuudessaan sallinut niiden rantautua Eng­

lantiin kaikessa rauhassa. Aavistaen, että niin saattoi itse asiassa käydäkin, Stephen varoitti

»modernia kerettiläisyyttä» ryhtymästä taiste­

luun valtiovaltaa vastaan (Stephen, 1873, 76,

ARTIKKELIT• ANSSI HALMESVIRTA

82-84). Lopputuloksesta ei voinut ollut epäilys­

tä.Stephenin anarkistisen vapauden kumous laa­

jeni kristinuskon puolustukseksi länsimaisen moraalin ja poliittisen kulttuurin kulmakivenä.

'Luonnollisten' vapauksien opit, Raamatun histo­

riallinen kritiikki ja erityisesti positivismi sen mil­

liläisessä muodossa politiikkaan sovellettuna 'tie­

teenä' ravistelivat 1860-luvulta lähtien viktoriaa­

nien uskon perusteita (ks. tark. Burrow, 1978, 153-173). Skeptisismi oli sinänsä terve asenne politiikassa, mutta Stephen ei uskonut olevan mahdollista ymmärtää historian kulkua ilman ole­

tusta »Korkeimman Olennon» ohjauksesta eikä voinut kuvitella, että maalliset, materialistiset elä­

mänfilosofiat tavoittaisivat tavallisen kansalaisen sisimmän lähitulevaisuudessa. Poliittinen kulttuuri säilyisi pitkään ainakin latentisti uskonnollisena, sillä mm. aggressiiviset kansallisuusaatteetkin olivat perimmältään kristillisiä. Jos uudet 'maalli­

set uskonnot' kuitenkin nostattivat kapinamieli­

alaa, valtiomiesten ja tuomarien tuli toimia Pila­

tuksen lailla, mutta muistaen, että Rooman im­

periumin tuhon siemen kylvettiin silloin, kun kris­

tinuskoa alettiin vainota. Kristillinen moraali lä­

hetystehtävän oikeutuksena oli myös brittiläisen maailmanvallan säilymisen ehto (Stephen, 1873, 90-91, 95, 98). Liberalismia tässä imperialismis­

sa oli se, että Stephen salli vapaan keskustelun ja erilaisten poliittisten 'voimien' kamppailun, mutta vasta kun oli varmaa, että kansalaisten moraalinen taso oli selvästi kohonnut (Stephen, 1873, 100-104, 108, 114, 149). Suvaitsevaisuu­

den synnyttäminen edellytti lujaa järjestystä.

Raamatun rakkauden sanoma ei kuulunut reaa­

lipolitiikan hobbesilaisen kamppailun melskees­

sä. Normaalissa päivänpolitiikassa kuitenkin her­

rasmiesmäinen sivistyneisyys ja jalostunut argu­

mentointi liberaalissa hengessä voi muuttaa tuon raa'an voimainkoitoksen sivistyneeksi 'politiikaksi':

»War there must be, life would be insupportable with­

out it, but we can fight according to our national prac­

tice lika men of honour and people who are friends at the bottom, and without attaching an exaggerated valua to the subject matter of our contention».

(Stephen, 1873, 157)

Näin onnellisesti voi käydä jos uudistussuun­

nitelmat ja reformivalmistelut tehtiin vallitsevaan moraalikoodiin perustuen, laillisuutta noudattaen ja liberaalin poliittisen kulttuurin hengessä, mihin kuului 'viisaitten' neuvojen kuuntelu. Vapauden kysymykset eivät siis kuuluneet suoraan perus­

tuslaillisen reformin alaan, vaan niistä tuli päät­

tää voimassa olevan lainsäädännön pohjalta.

Tosiliberalismia oli ymmärtää, että vapauksien ja

145

oikeuksien laajentamisen ratkaisi tarkoituksenmu­

kaisuus.

Tasa-arvo oli Stephenille samalla tavalla ne­

gaatio kuin vapauskin. Täydellinen tasa-arvo oli­

si merkinnyt paluuta anarkiaan ja kaaokseen, hobbesilaiseen alkutilaan ilman suvereenia. Yk­

sityisomaisuuden hankkiminen oli ensimmäinen vapaus; 'voimien' epätasainen jakautuminen sen hankinnassa loi 'luonnollista' epätasa-arvoa. Par­

haat ja voimakkaimmat kasasivat omaisuutta, voittivat heikommat älyllään, kyvyillään ja 'voi­

mien' kokoamisella - hehän olivat lahjoillaan ja varoillaan perustaneet maatilat, rakentaneet teh­

taat, palkanneet työläiset, soveltaneet tiedon käytäntöön - ja he panivat sen kulttuurievoluuti­

on käyntiin, josta kaikki yhteiskuntaryhmät eriar­

voisissa asemissaan saivat ansioittensa mukaan nauttia (Stephen, 1873, 198; Mallock, 1898, ch.

111). Hierarkkisesti rakentunutta, yksityisomaisuu­

den epätasaiseen jakautumiseen perustuvaa yhteiskuntaa oli mahdotonta purkaa tuhoamatta myös eliitin liberalisoituvaa kulttuuria. Tässä va­

lossa mm. Millin ehdottamat perintöomaisuuden ja esikoisoikeuden rajoitukset sekä naisten koti­

orjuuden poistaminen olivat kulttuurin perustei­

siin kajoamista. Oli 'luonnollisten' sukupuoliero­

jen mukaista, että tytöt laittoivat ruokaa ja pojat pelasivat krikettiä (Stephen, 1873, 230). Tasa­

arvoa ei saatu aikaan vallan tai omaisuuden ta­

sajaolla, vaan se tasa-arvo, mikä oli tarpeen oli jo olemassa lain edessä ja sopimusvapautena.

Sen jälkeen sai 'luonnollinen valinta' tehdä teh­

tävänsä:

»lf all equally are forbidden to commit crime, and are bound to keep their contracts, the sober, the far-see­

lng and the judicious win, and the fllghty, the self­

indulging and the foolish lose». (Stephen, 1873, 271- 272)

Jos työttömille olisi maksettu avustusta tai hal­

litus olisi asettanut minimipalkan, nämä toimen­

piteet olisivat olleet epätasa-arvoa lisäävää puut­

tumista vallitsevaan vapauteen. Tukeutuen hob­

besilaiseen orgaaniseen analogiaan valtioruumiin tohtoroinnista, Stephen olisi mieluimmin nähnyt ensin ylläolevassa sitaatissa kuvatunlaisen, pa­

heellisen ihmisluonnon pelotteilla parannettavan kuin ryhdyttävän yltiöpäisesti ja summittaisesti 'operoimaan' koko ruumista. Rikollisuus ei ka­

toaisi esimerkiksi saniteettioloja parantelemalla, jos kohta puhtauden taju alkaisikin vähitellen si­

vistää kansalaisia. Jos jotain haluttiin korjailla, se tuli tehdä epätasa-arvon kehityshistoria tuntien:

'alkuihmisen' raaka eloonjäämiskamppailu oli vain hyvin hitaasti jalostunut rationaaliseksi kilpailuk­

si ja reiluksi peliksi, status laillisiksi sopimuksiksi

146

(Stephen, 1873, 240-243).¹³ Oman edun tavoit­

telu oli pakotuksella muokkaantunut sosiaalisiksi konventioiksi ja laeiksi, jotka tekivät ihmiset niin tasa-arvoisiksi kuin ylipäätään oli mahdollista. Ei näitä kulttuurisaavutuksia voitu noin vain heittää menemään. »Metafyysinen tasa-arvo» oli utopiaa, sillä valta ('voima') ei voinut kadota mihinkään eikä se ollut siroteltavissa ihmismereen demokra­

tioissakaan. Vallan olemus oli muuttumaton, ja perustavanlaatuinen epätasa-arvo pysyi, vaikka muuttuikin ajan mittaan vähemmän näkyväksi:

"The power of the French Minister of lnterior over an immense multitude of subordinates is as formi­

dable as !he power of a feudal lord over his vassals ever was». (Stephen, 1873, 248)

Demokratian eteneminen voi johtaa sentralis­

min tyranniaan. Monien aikalaistensa tavoin Ste­

phen pahoitteli myös työsuhteitten kehittymistä pelkiksi palkkasuhteiksi, mikä katkaisi työnanta­

jan ja työntekijän väliset kunnioitussuhteet. Val­

ta muuttui persoonattomammaksi. Voitiin siis jopa väittää, että demokratia lisäsi piiloepätasa-arvoa.

Vaikka järjestelmä näytti antavan valtaa kansal­

le, tosiasiassa se siirtyi 'parhailta' puolueitten

»taustavaikuttajille (wire-pullers) ja heidän ystä­

villeen» (Stephen, 1873, 256-257, jotka eivät edustaneet kansallisia, vaan ryhmäetuja. Aristo­

teleen tyranniasta ja demokratiasta löytämät yh­

täläisyydet tulivat esiin viktoriaanisessa yhteis­

kunnassa moderneissa, hienostuneissa asuis­

saan. Demokratia näytti alistavan älyn ja koke­

muksen poliittisille mielijohteille. Stephen jakoi Millin enemmistövallan pelon, mutta toisin kuin Mill, ei olisi vielä vuonna 1867 antanut työväen­

luokan parhaimmillekaan ja varakkaammillekaan edustajille äänioikeutta, koska ei pitänyt heitä kyvyiltään edustuskelpoisina, vaan helposti har­

haanjohdettavina. Muodikkaalla darwinistisella letkauksella hän saattoi rousseaulaisten demo­

kratiademagogien visioiman 'yleistahdon' yhteis­

kunnan jäsenet naurettavaan valoon:

"_. .. ? se! of primeval apes of Mr. Darwin's theory, w1th Just sense enough to defeat the operation of natural selection». (Stephen, 1873, 261)

Demokratiassa myös parlamenttikeskustelu tulehtui ja alahuoneesta tuli joutavia lörpöttelevä

»juoruakka» (chatterbox), jolta tuli lainlaatimisval­

ta siirtää lakiasäätävälle valtiomieskomitealle. Nii­

den lakiehdotukset alahuone voi vain joko hyväk­

syä tai hylätä. Päinvastoin kuin Mill, joka oli val­

mis lisäämään kansalaisten omaa aloitteellisuut-

13 Tässä Stephen nojautui Henry Mainen teokseen Ancient Law (1870).

HALLINNON TUTKIMUS 2 • 1999

ta politiikassa, Stephen tyrmäsi myös ehdotuk­

set paikallishallinnon toimivallan laajentamises­

ta (Stephen, 1873, 263). Niin kauas 'oikealle' hän oli etääntynyt liberalismin tradition kehityksen pääsuunnasta, että vastusti yhteiskunnan raken­

teita koskevaa tasa-arvoistumiskehitystä ja ha­

lusi pitää luokka-, rotu-, varallisuus-, ikä-, kasva­

tus-, ja sukupuolierotteluja voimassa. Tasa-arvoa voitiin lisätä vain kunkin yhteiskuntaluokan sisäl­

lä, luokkien välistä tasoittamista ei Stephenin käsityksen mukaan voitu käytännössä koskaan toteuttaa (Stephen, 1873, 254).

Vallankumouksellisen iskulauseen kolmas ter­

mi, 'veljeys' oli Stephenille vain tyhjä, sentimen­

taalinen fraasi, sillä kaikki merkittävät sosiaaliset suhteet olivat tavalla tai toisella pakotukseen (so­

pimuksiin) perustuvia. Positivistien 'ihmisyysus­

konto' oli tästä näkökulmasta katsoen yksityisyy­

den loukkaus eikä voinut korvata kristinuskoa.

Jälleen oli syytä pitää mielessä ihmisen epätäy­

dellisyys. Itsekäs kun oli, ihminen uhrautui tois­

ten puolesta yleensä vain pakon edessä, ellei kristinusko olisi opettanut häntä etsimään pelas­

tusta myös sitä tietä. Ihmisluonnetta karaiseva velvollisuusetiikka rakensi tukevamman perustan imperatiivin toiminnalle. Ihminen ei etsinyt rak­

kautta 'veljeydestä', vaan hän haki oikeutta ja kunnioitusta kanssaihmisten silmissä. Vallanku­

mousten olisi pitänyt jo opettaa, mitä 'vapaa vel­

jellinen elämä' sai aikaan. Väliaikaisiksi jääneis­

sä 'tasavalloissa' ei ollut kysymys työskentelystä yhteisen hyvän eteen, vaikka niin oli alunperin kuviteltu (Stephen, 1873, 273-276, 290-294, 326). Euroopan poliittinen historia 1600-luvulta 1800-luvulle todisti yleisemminkin, etteivät kan­

sakunnat olleet mitään suutelevia serkuksia.

Konfliktit ihmisten, puolueiden ja kansojen välillä syntyivät vähäpätöisistä syistä. 'Lakien henki' oli silloin ainoa pitävä mittapuu:

"The character of a code of laws or morals is deter­

mined by !he ideal of human life which it assumes, and this is the ideal of its author, not the ideal of those to whose conduct it applies». (Stephen, 1873, 283-284)

Se edusti aristokratian kollektiivisen viisauden kiteytymää ja demokratia uhkasi nimeomaan lo­

pettaa sen 'vapauden', jolla aristokratia oli etuoi­

keutettu sitä jalostamaan. Veljellisesti, suurissa kansankokouksissa sovitut lakiuudistukset päät­

tyivät sitävastoin verenvuodatukseen.

Lopulta Stephenin tulkinta liberaalista yhteis­

kunnasta alkoi muistuttaa benthamilaista tarkkai­

lulaitosta. Tiedostamattaan kansalaiset saivat nauttia vapautta, minkä takasi laaja pakotteiden ja sanktioiden verkosto. Pinnalta katsoen, nor-

ARTIKKELIT• ANSSI HALMESVIRTA

maalissa elämässä, tavat ja sosiaalinen koodis­

to rakensivat automaattisestikin rehellistä luon­

netta ja velvollisuudentuntoista mieltä. Mill halu­

si pidäkkeitä höllennettävän, jotta ihmisillä olisi ollut enemmän tilaa kehittää itseään, Stephenin yhteiskunnassa ne toimivat vieteistä ja intohimois­

ta 'vapautuvan' ihmisen kasvattajina. Ihanteellista olisi ollut jos ne olisivat tehneet itsensä tarpeet­

tomiksi, mutta ihmiskunnan kokemukset osoitti­

vat, että Ihminen kouliintui vapaaksi vain raskait­

ten, sukupolvesta toiseen toistuvien yritysten ja erehdysten kautta.

Millin ja Stephenin toisistaan poikkeavat elä­

mänkokemukset epäilemättä osaltaan vaikuttivat näin erilaisten liberalismien syntyyn: Millin eksent­

risyys tuntui vaativan kaikkien, jopa naisten, älyl­

lisen potentiaalin vapauttamista, Stephenin Intia -kokemukset, erityisesti varakuningas Mayon salamurha, vahvistivat hänen käsitystään tehok­

kaiden lakien ja niiden toimeenpanon välttämät­

tömyydestä (Stephen, 1873, 295). Lailla ei ai­

noastaan rangaistu, sillä myös vainottiin paheita.

Kapinointi oli kuin kuolemansynti. Kaikenlaisten innovaattorien paheena oli kärsivällisyyden puu­

te sosiaalisten ongelmien edessä. Ikäänkuin oli­

si ollut omantunnon kysymys ruveta mellakoi­

maan 'ihmisoikeuksien' puolesta. Millaisen yhtei­

sön he saisivatkaan aikaan:

,. They would be a set of Communists, breaking down every approved maxim of conduct and every human institution». (Stephen, 1873, 337)

V

Mill ei ollut enää vuonna 1873 vastaamassa Stephenin hyökkäykseen, mutta on olemassa merkkejä siitä, että Mill oli pitänyt Stephenin ai­

kaisempaa kritiikkiä irrelevanttina (Stephen, 1873, 339). Eräs Millin kyvykkäimmistä oppilaista, libe­

raali John Morley, tunnetun On Compromise (187 4) -teoksen kirjoittaja, astui puhumaan oppi­

isänsä puolesta. Milliä puolusti myös liberaali Leslie Stephen, James Fitzjamesin veli ja hänen ensimmäisen elämäkertansa kirjoittaja. Heidän Fitzjames Stephenin käsityksiin kohdistama kri­

tiikkinsä on hautautunut Stephenin oletetun 'kon­

servatismin' hyväksikäytön alle, ja on tasapuoli­

suuden vuoksi lyhyen analyysin arvoinen sekin.

Se valottaa myös liberalismin sisällä 1870-luvul­

la käydyssä vapaus -keskustelussa aikaisemmin ignoroituja aiheita ja niiden muunnelmia.

Sekä Morley että Leslie Stephen olivat järkyt­

tyneitä siitä, ettei Fitzjames Stephen ollut libe­

raalina löytänyt Ranskan vallankumouksen suu-

147

rista ihanteista mitään hyvää. Eivät Voltaire, Rousseau ja Diderot sittenkään olleet valtiope­

toksellisia salaliittolaisia, vaan poliittisen filoso­

fian rohkeita ja ennakkoluulottomia uudistajia (Kent, 1978, 117, 119, 123; Stephen, Leslie, 1892, 328). Morley sanoutui tosin itsekin irti näi­

den auktoriteettien abstrakteista vapauden ide­

oista, mutta oli ehdottomasti sillä kannalla, että ilman pakotteiden purkamista ihmisen kehitys ei ollut ajateltavissa. Vapaus voitiin määritellä po­

sitiivisesti myös mielentilaksi, joka syntyi »va­

paassa suostuttelussa, argumentoinnissa, hen­

genviljelyssä ja hyveellisen esimerkin voimalla»

(Morley, 1970, 119). Oli kovin synkkää ajatella, että ihmistä voitiin sivistää vain pelotteilla ja ran­

gaistuksilla - voihan itsekukin valistuneena aika­

na tietoisesti valita hyveen noudattamisen. Mor­

leyn tulkinnan mukaan Mill ei ollut tarkoittanut va­

paudella sitä, että kaikki saivat tehdä, mitä ikinä halusivat vaan, että jokaisella oli oikeus päättää asioista, jotka vaikuttivat vain häneen itseensä:

»A man has a right to keep poisons in his closet though he has no right publicly to distribute them for cordials». (Morley, 1970, 133)

Näin kansalaisille jäi tilaa valita itse arvonsa eikä viranomaisten tai moralistisen tarvinnut hä­

nelle niitä opettaa. Mill ei ollut koettanut osoit­

taa, etteikö pakotus saisi hyvääkin aikaan, voi­

han se pitää esimerkiksi horjuvan kansalaisen kaidalla polulla, mutta pakotuksen haitallinen, orjallisuutta lisäävä kokonaisvaikutus oli aina suurempi paha kuin vapauden oma-aloitteisuut­

ta vahvistava taipumus. Paternalismilla oli ten­

denssi vahingoittaa kohteensa itsekunnioitusta ja haitata tämän mahdollisuuksia oppia itsehillintää.

Näin Morley läheni nykyaikaisempaa voluntaris­

tista utilitarismia, vaikka ei systemaattisesti käyt­

tänytkään valintojen kieltä (Morley, 1970, 121- 124; vrt. Ryan, 1970, 126, 129). Leslie Stephen puolestaan uskoi Morleyn tavoin veljeään enem­

män ihmiseen kysyen, olivatko pelko ja 'voimien kokoaminen' tosiaan ainoat motivit, jotka toivat ihmiset yhteen? Olihan olemassa historiallisiakin syitä uskoa, että moraalinen käyttäytyminen edel­

si lakien laatimista ja ensimmäistä hallitusta maan päällä (Stephen, Leslie, 1892, 328). Näin vapau­

den historia olisi voinut alkaa aikaisemmin kuin Fitzjames Stephen oli kuvitellut.

VI

Stephenin sijoittaminen liberalismin kenttään on problemaattista, koska hänen ideansa kuulosta­

vat postmoderniin korvaan kovin paternalistisil-