1<1 RJAjt ISUUTTA
TEKsTı sTÄTo ı M ı NTAAN
Pirjo Karvonen Oppikirjoteksti toimintana. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia 632. SKS, Helsinki 1995. 236 s. ISBN 95 I -717-884-0.
K
un kielentutkimuksen mielenkiinto alkoi 1970-luvulla kääntyä lauseen- sisäisistä ilmiöistä lauseidenvälisiin suhtei- siin, kulkivat suomalaiset kielentutkijat edellä tai ainakin kansainvälisen tutkimuk- sen valtavirrassa. Nils Erik Enkvistin joh- datus tekstilingvistiikan peruskäsitteisiin ilmestyi 1970-luvun puolivälissä, paljon ennen monia alan klassikoiksi luokiteltavia saksan- tai englanninkielisiä tekstiling- vistiikan yleisesityksiä. Åbo Akademin tekstilingvistiikan tutkimusryhmän vaiku- tus fennistiseen tekstintutkimukseen on ol- lut huomattava. Laajojen tekstiaineistojen analyysimenetelmien kehittämisessä ovat tärkeässä asemassa olleet Oulun yliopiston korpushanke ja sen yhteydessä syntyneet julkaisut sekä Lauseopin arkiston tieto- konekorpus. Alusta alkaen on fennistiikas- sa ollut selvää myös se, että tekstintutkimus on tieteidenvälistä toimintaa _ tai että teks- ti tutkimuskohteena ainakin tarjoaa mah- dollisuuden tieteidenvälisyyteenfi
Kansallisten tieteiden kohtalonyhteys tekstientutkimuksessa on 1990-luvulla heikentynyt. Tekstien parissa puuhaavat kielentutkijat eivät useinkaan seuraa kir- jallisuudentutkijoiden työtä, eikä kielen- tutkimus välttämättä kiinnosta muiden kansallisten tieteiden edustajia.
Uusien yhteistyökumppaneiden etsimi-
nen kansallisten tieteiden ulkopuolelta on ollut yksi osa suomalaisen kielentutkimuk- sen uudistumista. Kansainvälisen tekstin- tutkimuksen kehitys on perustunut paitsi kielenja kirjallisuudentutkimuksen yhtey- teen myös yhteistyöhön psykologien ja sosiologien kanssa. Sosiologian ja kielen- tutkimuksen liitosta syntyneen keskuste- lunanalyysin kohteena ovat keskustelut, puhutut tekstit. Puheen sosio-kulttuurisen luonteen korostaminen ja keskustelun- analyysin kunnianhimoisen tarkka kvalita- tiivinen analyysimenetelmä ovatkin tarjon- neet myös kirjoitettuihin teksteihin suun- tautuneille tutkijoille uusia mahdollisuuk- sia -ja haasteita.
1970-luvun tekstikieliopeista ja tekste- jä lauseiden tapaan autonomisina yksikköi- nä tarkastelevasta tekstilingvistiikasta on parin vuosikymmenen aikana kuljettu mo- neen suuntaan. Fennistisiä tekstintutkijoi- ta yhdistää funktionaalinen näkemys kieles- tä. Teksti nähdään kielen käytön ilmiönä, ja tekstit, niiden tuottaminen ja vastaanotto pyritään sitomaan sosio-kulttuurisiin ke- hyksiin.
Tekstilingvistiikan perinne jatkuu ny- kyään tehtävässä fennistiikassa hyvin laa- jalla alueella: tekstilingvistisiä koheesiokei- nojen kartoituksia on ilmestynyt viime ai- koina vähän, mutta tutkimuksia, joissa koh-
'Hyvä osoitus tieteidenvälisyyden merkityksestä tekstejä tutkivissa kansallisissa tieteissämme on Auli Viika- rin toimittama Kirjallisuuden Tutkijain Seuran vuosikirja 35 vuodelta 1983. Siinä kertomustekstiä ja kerto- mista pohtivat niin kielitieteilijät kuin folkloristit ja kirjallisuudentutkijatkin.
@
VIRITTÄIÅ 4/1996teena on puhuttu tai kirjoitettu teksti kon- tekstissaan, ilmestyy koko ajan yhä run- saammin keskusteluntutkimuksesta leh- distön kielen tutkimukseen, murretekstien kieliopin tutkimuksesta tekstilajien omi- naisuuksien selvittelyyn. Tekstuaalinen tar- kastelu, diskurssinäkökulma, tuntuu nyky- fennistiikassa, oli sitten kyse modaali- suuden tai referoinnin tutkimisesta tai sana- järjestyksen tai lauseidenvälisten suhteiden
tarkastelusta.
Onkin erikoista, ettei Suomessa ole en- nen Pirjo Karvosen tutkimusta Oppikirja- teksti toimintana julkaistu yhtään kirjoitet- tua tekstiä koskevaa fennistiikan väitös- kirjaa. Väitöskirjoja, joissa tekstilauseitaja konkreettisia tekstejäkin analysoidaan, toki on ilmestynyt, mutta tekstianalyysin, tekstintutkimuksen alaan kuuluva, kir- joitettuja tekstejä käsittelevä monografiaon tähän saakka puuttunut. Yhteistä tekstiin suuntautuvalle tutkimukselle Suomessa onkin se, että se on _ keskustelunanalyy- sia lukuun ottamatta _ hajanaista; tutki- mustulokset ilmestyvät etupäässä yksityis- ten kirjoittajien artikkeleina.
Pirjo Karvosen väitöskirja (ja sitä edel- tänyt lisensiaatintyö vuodelta 1992) luo siis kirjoitettujen tekstien ja tekstilajien tutki- muksen perustaa. Uraauurtavan urakan fen- nistiikassa Pirjo Karvonen on ottanut kan- taakseen myös tieteidenvälisyyden saralla:
hänen tutkimuksessaan yhdistyvät kasva- tustieteen, psykologisen lukemisentutki- muksenja tiedon sosiologian kysymyksen- asettelut kielitieteeseen ja suomen kielen tutkimukseen.
Teos alkaa tekstin, tekstilajin ja kontekstin käsitteiden pohdinnalla. Johdantoluvussa tekijä myös esittelee oppikirjoihin suun- tautunutta aiempaa tutkimusta. Johdannos- sa tulee niin ikään esiin tutkimuksen teo- riatausta: systeemis-funktionaalinen kieli- teoria ja kriittinen tekstianalyysi. Toinen
luku koostuu tutkimusongelman tiiviistä luonnehdinnasta, tutkimusmenetelmien ja aineiston esittelystä. (Aineistonahan ovat lukiossa käytettävät biologian ja maantie- teen oppikirjat _ tai oikeastaan valikoima oppikirjojen tekstejä.)
Varsinainen analyysiosuus etenee isois- ta kokonaisuuksista tekstin pienempiin yk- siköihin. Tekijä aloittaa tekstien retorisen rakenteen tarkastelulla kolmannessa lu- vussa. Tarkastelun kohteena ovat tekstien temaattinen rakenne sekä koherenssi ja ko- heesio. Neljännessä luvussa on vuorossa oppikirjatekstin eräiden syntaktisten piirtei- den analyysi. Huomion kohteena ovat nk.
suhdelauseet, lauseenjäsenten rinnastus sekä itse asiassa virkkeen tason ilmiö: lau- seyhdistykset. Viides luku keskittyy oppi- kirjojen sanaston analyysiin. Sanastoa Kar- vonen tarkastelee käsitteellistämisen ja kategorioinnin välineenä. Keskeiseksi täs- sä luvussa nousee termien asema oppikirja- tekstissä.
Kolmen edellisen luvun tulokset Karvo- nen kokoaa yhteen kuudennessa luvussa, jossa hän esittää kokonaiskuvan oppikirja- tekstin rekisteristä, oppikirjojen sanastol- lisista ja kieliopillisista sekä retorisista ominaisuuksista. Oppikirjatekstin luonnet- ta Karvonen hahmottelee sekä kvalita- tiivisen analyysin tulosten perusteella, tar- kasteltujen ilmiöiden keskinäisiä vaiku- tussuhteita eritellen että kvantitatiivisten yleiskatsausten avulla. Tutkimuksen pää- tösluvussa tekijä suhteuttaa oppikirjatekste- jä tiedon, oppimisen, opettamisen ja koulun kontekstiin sekä nostaa esiin vielä uudel- leen tärkeimpiä tutkimustuloksiaan kuva- takseen oppikirjatekstejä _ toimintana.
Oppikirjateksti toimintana on teoreetti- sesti kunnianhimoinen kirja. Tekijä ottaa siinä kantaa moniin tekstintutkimuksen isoihin kysymyksiin ja esittää niihin enim- mäkseen vakuuttavia vastauksia. Teoreetti- nen perehtyneisyys tukee tasapainoisella
tavalla aineiston perinpohjaista analyysiä.
Karvosen tutkimuksen teoreettisena taus- tana on kriittinen tekstianalyysi sekä systee- mis-funktionaalinen kieliteoria, mutta teki- jä keskustelee teoksessaan myös laajemmin tekstintutkimuksen ja kielentutkimuksen perinteen kanssa.
Kirjanjohdantoluvun nimi on provosoivasti
››Teksti on teksti on teksti››. Tulkitsen sen kannanotoksi parin vuosikymmenen ta- kaiseen tekstintutkimukseen ja teksti- lingvistiikkaan, (mielestäni varsin onnis- tuneeksi ja oikeutetuksikin) intertekstuaa- liseksi tölväykseksi, joka ironisoi loputto- mia tekstin ja tekstilajien määrittely-yri- tyksiä. Selkeää tekstin määritelmää Karvo- nen ei pyri antamaan. Hänen ratkaisunaan on esitellä tekstin käsitettä ja sen tutki- musperinnettä monipuolisesti. Karvonen päätyy korostamaan tekstienvälisyyttä.
tekstin ja toiminnan suhdetta sekä tekstiä merkityksen yksikkönä.
Tekstin ja kontekstin suhde on pitkään pohdittu aihe. Pirjo Karvonen antaa tähän kysymykseen helponja toisaalta seurauksil- taan kauaskantoisen vastauksen: hän haluaa häivyttää tekstin ja kontekstin eron. Tähän näkemykseen on ensi lukemalta helppo yhtyä, mutta sloganin huumasta toivut- tuaan joutuu miettimään, mitä sillä tar- koitetaan.
Viime vuosina on korostettu kontekstin kerroksisuutta ja monien kontekstien mah- dollisuutta. Mm. keskustelunanalyyttisesti suuntautuneet tutkijat puhuvat siitä, että lausumalla voi olla yhtä aikaa useita konteksteja, puhetoiminnan osallistujat sijaitsevat yhtä aikaa useissa konteksteissa.
Tästä lähtökohdasta olisi voinut saada ra- kentavampia vastauksia kysymykseen teks- tin ja kontekstin suhteesta. Itse en usko teks- tin ja kontekstin eron häivyttämisen hyö- dyllisyyteen. Riippuen siitä, miltä kannal- ta tekstiä tarkastelee. näyttäytyvät jotkin
kontekstit, jotkin kielelliset tai sosio-kult- tuuriset seikat painavampina kuin toiset.
Metodologisestikin tekstin tekstimäisyyden huomiotta jättäminen kuulostaa epärealis- tiselta _ eikä se Karvosenkaan kirjassa onneksi toteudu, päinvastoin, suomen kie- len tutkimuksen kannalta teoksen painavin- ta antia on juuri perusteellinen tekstilingvis- tinen analyysi.
Pirjo Karvosen teoksen nimi herättää kysymään. millaista toimintaa voi oppikir- ja olla? Mm. puheaktiteorian myötä olem- me oppineet ymmärtämään kertomisen, kysymisen, pyytämisen _ kielenkäytön _ toimintana. Hyppäys ideaan tekstistä toi- mintana tuntuu kuitenkin vielä isolta. Tä- hän hyppyyn Karvosen tutkimus lukijaan- sa rohkaisee. Ajatus tekstistä toimintana selittyy tekijän puolustamasta laajasta tekstikäsityksestä: staattinen objekti, yhdes- sä esiintyvien kielenpiirteiden joukko, ei ole toimintaa. Toiminta on yhteisöllinen pro- sessi, johon osallistuvat niin kirjoitettu teks- ti kuin sen kirjoittajatja lukijat, instituuti- ot. jotka sen ovat tuottaneet ja jotka sitä levittävät ja yhteisö, joka antaa sille mer- kityksen. Karvonen kirjoittaa:
Etsin keinoja kuvata tekstiä yhteisön toimintana, en pelkkänä kielellisten ra- kenteidenjoukkona. Kysymys tekstila- jista, genrestä, on muotoiltavissa kysy- mykseksi yhteisön toiminnasta: millä tavoin sosiokulttuurinen konteksti muokkaa tekstin. (S. 46.)
Kirjan otsikko on jämäkän myyvä. Tekijä onkin onnistunut kiteyttämään siihen tutki- muksensa ydinajatuksen: kielenilmaukset tekstissä, niiden tuottaminen ja tulkinta on nähtävä yhteisöllisenä toimintana. Tästä syystä tutkimuskohteena eivät ole varsinai- sesti mitkään nimenomaiset oppikirjat (vaikka aineisto onkin hyvin rajattu ja tut- kitut teokset kirjattu lähdeluetteloon), vaan lukion luonnontieteellisten oppikirjojen diskurssi,joka on paitsi ahtaasti kielellinen ı>
myös yhteiskunnallis-kulttuurinen ilmiö.
Oppikirjateksti on Karvosen mukaan toi- mintaa, joka vaikuttaa siihen, miten lukio- laiset hahmottavat opetettavia ilmiöitä, ja heidän käsitykseensä siitä, mitä tieto on.
On yllättävää, että Karvosella ei ole kovin paljon sanottavaa oppikirjojen ku- luttajien ja itse kirjojen suhteesta. Hän il- moittaa jättävänsä ›>todellisen lukijan›› tut- kimuksen ulkopuolelle. Lukijoiden huo- miottajättäminen tuottaa harhan oppikirja- tekstien autonomiasta _ samalla kun pu- hutaan tekstien yhteisöllisyydestä. Oppikir- jatekstit saavat näin liiankin suuren merki- tyksen suomalaisen yhteiskunnan koulutus- järjestelmän ja sosiaalistamisprosessin työkaluna. Pelkkä oppikirja ei välttämättä määrää sitä, miten lukiolainen luokittelee ympäröivää maailmaa, eikä sitäkään, mitä hän pitää tietona. Karvosen tarkka oppi- kirjatekstin analyysi kertoo kyllä paljon sii- tä tiedonkäsityksestä, jota yhteiskuntamme jäseniksi koulutettaville tarjotaan.
Kontekstin osuuteen Pirjo Karvosen analyysissä kytkeytyy toinen, konkreetti- sempi ongelma. Teoksessa tarkastellaan vain oppikirjatekstejä, ei esimerkiksi kuvi- tuksen tai taiton ja tekstin suhdetta tms.
Nykyoppikirjassa taittoja kuvasuunnittelu, kuvatekstit ja monet sivulla kuljeskelevat irralliset ainekset ovat hallitsevassa ase- massa. Karvosen tutkimuksen esitystapa on kuitenkin sillä lailla paradoksaalinen, että oppikirjatekstit esitetään irrallisina välit- tömästä kontekstistaan, samalla kun ne pyritään ripustamaan laajempiin sosio-kult- tuurisiin kehyksiin tarkasteltaviksi. (Asiaa sivutaan vain hyvin lyhyesti kahden autent- tisen oppikirjasivun esittelyssä kirjan alku- puolella.)
Yksi kysymys,joka ei Karvosen kirjas- sa saa vastaustaan, on se, onko oppikirja- teksti erilaista toimintaa kuin tieteellinen teksti. Myös luonnontieteen oppikirjojen erot tai yhtäläisyydet muihin oppikirjoihin
jäävät selvittelemättä. Lukijan oman poh- dinnan varaan jää sekin, miten valitut op- pikirjatekstit asettuvat oppikirjojen perin- teeseen, joskin johdantoluvun lyhyt kolmen esimerkkitekstin esittely antaa siihen joita- kin vihjeitä. Aivan selväksi ei käy sekään, miksi vertailuaineistoksi on valittu nimen- omaan suurelle yleisölle tarkoitettuja luonnontieteellisiä artikkeleita.
Pirjo Karvonen kytkee toisiinsa tekstin, kontekstin ja ideologian sekä toisaalta ide- ologian ja tiedonkäsityksen. Ideologiasta puhuminen on yhteistä kaikille kriittisen tekstianalyysin edustajille. Puhe ideolo- giasta kielentutkimuksen yhteydessä lienee toisaalta monille lingvisteille outo koke- mus. Karvonen pyrkii tutkimuksensa joh- dantoluvussa selventämään käsitystään ideologiastaja siitä, mitä hän ei ideologialla tarkoita. Hänen mukaansa ››ideologia-käsit- teellä kuvataan arkiajattelua ja todellisuu- den diskursiivista rakentumista kielen välityksellä» (s. 30). Tämä melko pehmeä ja epämääräinenkin ideologia-käsitteen sel- vittely saa toki selvennystä konkreettisten tekstien analyyseistä pitkin kirjaa, mutta siitä huolimatta pidän sitä puutteellisena.
Kriittisen tekstianalyysin peruskäsitteis- töön kuuluu ideologian ohella myös valta.
Vallasta Karvonen ei kirjassaan puhu, vaik- ka kielen ja vallan ongelmat oppikirjadis- kurssia tarkasteltaessa ovat ilmeiset. Esi- merkiksi tarkastellessaan kirjan viidennessä luvussa maailman kuvaustaja käsitteellis- tämistä, reifiointia, hän nostaa esiin koko joukon kielen,
asymmetríoiden kannalta kiintoisia seikko- ideologian ja vallan ja _ valtaa mainitsematta.
Pirjo Karvosen kirja vilisee eri tieteenalo- jen ja tutkimusalojen käsitteistöä. Tutkijan ote työkalustoonsa joutuu tässä vilskeessä koetukselle. Esimerkiksi genren, toiminnan ja tekstilajin välillä ei tehdä käytännössä eroa, vaikka kaikkia kyllä kuljetetaan teks-
tissä mukana. Myöskään sellaisten perus- käsitteiden kuin koherenssin ja koheesion tarkoitteet eivät täsmenny.
Yksi keskeisimpiä Pirjo Karvosen tut- kimuksessa käytettyjä yksityisiä käsitteitä on intertekstuaalisuus, jota lähestytään eri tavoin ja käytetään tulkinnan apuna eri ta- voin. Tekstilajin normit sekä luonnontie- teen, oppikirjojen ja viime kädessä koulun tapa käsitellä tietoa avautuvat Karvosen tutkimuksessa tekstienvälisyyttä tarkaste- lemalla. Tutkimuskohteensa homogeeni- suutta Karvonen arvioi nimenomaan tekstienvälisyyden perspektiivistä: ››[oppi- kirja]tekstit ovat keskustelussa samanmie- listen tekstien kanssa» (s. 109). Tässä on kyse kriittisen diskurssianalyysin usein korostamasta luonnollistumisesta, joka Karvosen analyysissä ilmenee oppikirja- tekstien virkkeiden temaattisessa rakentu- misessa ja konnektorien puuttumisessa:
»presupponoitu tieto esitetään kyseenalais- tamamattomana ja kaikille yhteisenä» (s.
109-1 10).
Karvonen pohjaa intertekstuaalisuuden analyysinsa Norman Fairclough`n kovin laajaan intertekstuaalisuuden käsitteeseen ja sisällyttää siihen vielä lisää kielenkäytön ilmiöitä. Eri tieteenaloiltaja tutkimusperin- teistä peräisin olevia sukulaiskäsitteitä käy- tetään rinnakkain niiden taustateorioita ja teoreettisten lähestymistapojen keskinäisiä suhteita selvittämättä. Seurauksena on mm.
sellaisia sekaannuksia, että (sosio-kulttuu- riset, kognitiiviset) skriptit niputetaan yh- teen subtekstin käsitteen kanssa (s. 98). Eri tavoin toisiinsa Karvosen tekstissä kietou- tuvat avoin ja implisiittinen intertekstuaa- lisuus sekä metatekstin, tekstuaalisen me- taforan, metadiskurssin ja tekstideiksiksen käsitteet (esim. s. 81, 107). Tekstireflek- siivisyyden ja tekstitietoisuuden käsitteet tuovat mukanaan jopa normatiivisen näkö- kulman (s. 107).
Toinen Karvosen tutkimuksessa usein
esiintyväja lukemattomien tutkijoiden, tut- kimusperinteidenja eri tieteenalojen helli- mä ja harrastama ilmiö on metafora. Oman metaforakäsityksensä Karvonen on omak- sunut melko suoraan systeemis-funktionaa- lisesta kieliteoriasta, Hallidaylta. Hallidayn tapa puhua metaforasta on kytköksissä ni- menomaan hänen kielioppiteoriaansa. Var- sinainen metafora ei Hallidayta juuri kiin- nosta. Hän käyttääkin nimitystä leksikaali- nen metafora tarkoittaessaan sitä, mitä vuo- situhannet on totuttu metaforaksi nimittä- mään. Tämän käytännön on myös Pirjo Karvonen tutkimuksessaan omaksunut.
Hän tosin pyrkii laajentamaan leksikaali- seksi nimittämänsä metaforan analyysia tekstuaalisempaan suuntaan viittaamalla mm. kognitiiviseen metaforateoriaan.
Hallidayn kieliopin kalustoon kuuluu myös käsite kieliopillinen metafora, jota hän käyttää kuvaamaan sellaisia kieliopil- lisia rakenteita, joissa kategoriat ovat muus- sa kuin niille tyypillisessä käytössä (esim.
kun nominaalistuksessa verbistä tulee sub- stantiivi). Kieliopillisen metaforan käsitteen on suomen kielen tutkimukseen tuonutjuuri Pirjo Karvonen 1990-luvun julkaisuissaan.
Karvonen (sen paremmin kuin Halliday- kaan) ei kuitenkaan pyri selvittämään varsinaisen metaforan ja kieliopillisen me- taforan keskinäistä suhdetta.
Hallidayta seuraten Karvonen jakaa kieliopillisen metaforan edelleen kolmia:
interpersoonalliseen, tekstuaaliseen ja idea- tionaaliseen metaforaan. Tämä käsitekol- mikko on ongelmallinen. Interpersoonal- linen metafora kätkee sisäänsä ymmärtääk- seni modaalisuuden eri ilmenemismuotoja.
Tekstuaalinen metafora taas kytkeytyy jo edellä mainittuihin tekstideiksikseen, me- tatekstiin ja metadiskurssiin. Jäljelle jää vain ideationaalinen metafora, jota Karvo- nen työssään pääasiassa käsitteleekin.
Ongelmallisuudestaan huolimatta kieli- opillinen metafora osoittautuu Karvosen
l>
tutkimuksessa tärkeäksi ja käteväksikin käsitteeksi. Se paljastuu oppikirjatekstien sanastollisten ja syntaktisten ominaisuuk- sien yhteiseksi nimittäjäksi, jonka avulla teksteistä havaitut ilmiöt jäsentyvät sel- keästi ja joka opastaa tutkimuksen lukijaa hahmottamaan oppikirjatekstien kielenkäy- tön kokonaiskuvan. Kieliopillisen metafo- ran ja leksikaalisen tiheyden suhteen ana- lyysi onkin Karvosen tutkimuksen ydin (jonka tekijä tosin on kalliin aarteen tavoin kätkenyt valjun otsikon »rekisterin kieli- opillis-leksikaaliset ominaisuudet» alle lu- kuun 6.1).
Karvosen tutkimuksen aineisto ei ole kovin laaja (1 378 virkettä kuudesta kirjasta).
Tekijä perustelee aineistonrajaustaan kvali- tatiiviseen analyysiin keskittymisellä sekä sillä, että aineisto on kovin homogeeninen.
Hän on varmasti oikeassa paneutuessaan oppikirjatekstien eri piirteiden laadulliseen analyysiin, mutta toisaalta lukijan uskoa aineiston homogeenisuuteen horjuttavat muutamat kvantitatiivisen analyysin epätäs- mällisyydet ja puutteet.
Oppikirjatekstin rekisteriä käsittelevän kuudennen luvun loppupuolelle sijoittuu oppikirjatekstien ja vertailuaineiston kvan- titatiivinen tarkastelu. Kiinnostavuudestaan huolimatta se on Karvosen kirjan puutteel- lisimpia ja ylimalkaisimpia osuuksia. Pai- koin kvantitatiivisen ja kvalitatiívisen ana- lyysin päämäärät sekoittuvat. Näin käy esi- merkiksi pohdittaessa nominilausekkeiden rakenteellisia erityispiirteitä, joita tekijän mukaan ei voi automaattisesti (siis tietoko- neanalyysin keinoin) tavoittaa (s. 191). Jos laadullisia eroja lähtee hakemaan, voi poh- tia, olisiko tästä verraten pienestä aineistos- ta ollut syytä poimia ne käsin. Karvonen toteaa myös: ››Substantiivityyppien määrä suhteutettuna lauseiden määrään kertoo tekstistrategiasta: jokainen lause tuo teks- tiin uuden tarkoitteen›› (mp.). Tässäkin
määrällisenja laadullisen analyysin keinot ja päämäärät sekaantuvat; substantiivityyp- pien määrä ei kertone mitään niiden tarkoit- teiden tunnettuudesta.
Kvantitatiivinen analyysi nostaa esiin kysymyksen siitä, mikä on valittujen esi- merkkitekstien suhde koko aineistoon ja edelleen mikä on kokonaisten tekstien suh- de Karvosen kirjassaan esimerkkeinä käyt- tämiin tekstikatkelmiin. Ongelmallisia tässä suhteessa ovat sanaston ja syntaksin piirtei- tä kokoavasti (ja vertailuaineistoon suhteut- taen) esittelevät taulukot 8 ja 9 tulkintoi- neen. Niistä puuttuu lukuja, lisäksi tekijän tulkinnat ovat epätarkkoja ja harhaanjoh- taviakin. Päinvastoin kuin tekijä väittää, esitettyjen lukujen perusteella on lähes mahdotonta hahmotella systemaattisia lek- sikaalisia tai syntaktisia eroja oppikirjateks- tien ja vertailuaineiston välille; laskelmiin valittujen oppikirjatekstienkin välillä on melkoisia eroja. Toisaalta Karvosen kirjan esimerkkien ja niiden analyysin perusteel- la hahmottuu oppikirjateksteistä melko yhtenäinen kuva. Tämän kuvan tukevoit- tamiseksi tehdyt laskelmat on siis mitä il- meisemmin tehty liian pienestä otokses-
la.
Ensi silmäyksellä Pirjo Karvosen työ on kompakti tutkimus kapeasta alasta, parisa- taa sivua muutamasta lukion biologian ja maantieteen oppikirjasta. Tämä vaikutelma hälvenee pian, kun kirjaan tutustuu. Pirjo Karvonen on ottanut selvitettäväkseen laa- joja kysymyksiä tekstin olemuksesta, teks- tilajin ominaislaadusta, tekstin retorisesta rakenturnisestaja tekstienvälisyydestä ope- tustilanteeseen ja tiedon sosiologiaan. Laa- jastaja monipuolisesta tehtävästään hän on selvinnyt hyvin. Eri mieltä voi olla aineis- ton rajauksesta, valitusta pelkästään synk- ronisesta näkökulmasta sekäjoistakin teks- tien analyysin pohjalta tehdyistä tulkinnois- ta. Tekijä on ollut paikoin malttamaton joh-
topäätöksien teossa. Tarkkuutta olisi voinut vaatia termien käytössä. Myös termien määrää olisi voinut vähentää. Esitystapaja tutkimuksen perusrakenne on selkeä. vaik- ka kielenkäytössä onkin paikoin puutteita.
Lähdekirjallisuutta on runsaasti, ja apuna käytetty tutkimus on aiheen kannalta rele- vanttiaja monipuolista.
Pirjo Karvosen tutkimuksen olemuk- seen vaikuttaa olennaisesti se into, jolla tutkimusta on tehty. Tekijän sitoutuneisuus työhönsä ja luottamus sen yhteiskun- nalliseen merkittävyyteen tempaa väistä- mättä lukijan mukaansa. Tästä sitoutumi- sesta seuraa myös työn koherenssi. Kriitti- sen tekstianalyysin käsittein ilmaistuna tekstin ideologia opastaa lukijaa tulkitse- maan sen koherentiksi kokonaisuudeksi, se ohjaa odottamaan aineiston monipuolisen analyysin jälkeen jotakin muuta kuin taval- lista tiivistelmää: hoito-ohjeita. Harva fen- nistinen väitöskirja päättyy suuren näkyyn kielestä, tiedosta ja kasvatuksesta. Kriitti- sen kielentutkimuksen perinteen mukaises- ti Pirjo Karvonen ei tyydy deskriptioon vaan haluaa myös selittää kuvaamansa il- miön ja asettaa sen yhteiskunnalliseen kontekstiinsa. Vastoin aiempaa perinnettä hän myös esittää parannuksia havaitse- miinsa epäkohtiin. Tässä yhtyvät kriittisen
kielentutkimuksen ja kielenhuollon tiet.
Karvosen tutkimus sijoittuu tieteiden- ja tekstienvälisyyden verkkoon, käy dialogia suomalaisen kielentutkimuksen ja luetta- vuuden, oppimisen ja tiedon rakentumisen tutkimuksen kanssa.
Menetelmiensä ajantasaisuuden ja tu- lostensa kiinnostavuuden puolesta Pirjo Karvosen tutkimus asettuu luontevaan kes- kusteluyhteyteen kansainvälisen tekstilaje- ja ja tekstin rakentumista koskevan tutki- muksen sekä kielenja ideologian kriittisen tutkimuksen kanssa. Edellä olen _ niin kuin väitöskirjojen arvioinneissa on tapana _ esittänyt kokojoukon kriittisiä huomau- tuksia kirjan ansioiden esittelyn ohella.
Nämä ansiot tietysti painavat enemmän kuin puutteet. Tästä kertonee myös teoksen inno- kas vastaanotto: harva suomen kielen väi- töskirja on heti ilmestyttyään näkynyt niin monissa alan julkaisuissaja opinnäytetöis- sä. Fennistisen tekstintutkimuksen esikoi- sella on ollut kysyntää.I
jYRKI KALLIOKOSKI Suomen kielen laitos, PL 3 (Fabianinkatu 33).
00014 Helsingin yliopisto
Sähköposti: Jyrki.Ka1liokoski@Helsinki.Fi
KULTTUURINEN KIRJOITTAMISTAITO TUTKIMUSKOHTEENA
Anna Mauranen Cultural differences in academic rhetoricA textiinguistic study. Scandina- vian University Studies in the I-Iumanities and Social SciencesÅ/ol. 4. Peter Lang, Frankfurt am Main I993. XI + 280 s. ISBN 3-63 I-46474-6.
nna Maurasen väitöskirjan aiheena Aovat kulttuurierot tiedeteksteissä.
Tutkimus on tekstuaalinen (tarkastelun kohteena ovat tekstilingvistiset muuttujatja aseena tekstintutkimuksen metodit), reto-
rinen (tutkittavana ovat vakuuttamaan pyr- kivät tieteelliset tekstit) ja kontrastiivinen (vertailtavana ovat suomalaisten suomeksi ja englanniksi sekä syntyperäisten englan- niksi kirjoittamat tieteelliset artikkelit). Tut-
D VIRITTÄIÄ 4/1990
