Pääomanliikkeet, valuuttakauppa ja Tobinin vero *
Antti Suvanto VTT, Osastopäällikkö Suomen Pankki
E
uroopan valuuttajärjestelmän kriisi 1990-lu- vun alkupuolella ja Kaakkois-Aasian kriisit vuosikymmenen loppupuolella toimivat ponti- mena sille vilkkaalle keskustelulle, jota pää- omanliikkeiden epävakaudesta on viime vuo- sina käyty. Euroopan valuuttakriisin jälkeen eräät tunnetut ekonomistit ehdottivat ’hiekan heittämistä’ pääomanliikkeiden rattaisiin verot- tamalla valuuttakauppoja tai asettamalla kassa- varantotalletusvaatimuksia pankkien avoimille valuuttapositioille. Kaakkois-Aasian kriisien jälkeen virisi laajempi keskustelu pääomanliik- keiden rajoittamisesta. Samaan aikaan alkoi voimakas kritiikki Kansainvälisen valuuttara- haston toimintaa kohtaan. Kritiikki laajeni kos- kemaan muitakin kansainvälisiä organisaatioi- ta, jotka ovat tekemisissä kansainvälisen kau- pan ja pääomanliikkeiden kanssa.Viime vuosikymmenen aikana koetut krii- sit ovat jättäneet jälkensä, mikä näkyy lukuisi-
na uusina aloitteina kansainvälisen rahoitusjär- jestelmän vahvistamiseksi. Rahoitusmarkkinoi- den läpinäkyvyyteen ja valvonnan vahvistami- seen on kiinnitetty runsaasti huomiota. Uusia yhteistyöfoorumeita on luotu. Suhtautumista- pa valuuttakurssijärjestelmiin on muuttunut.
Akateeminen tutkimus on kehittänyt uutta teo- riaa valuutta- ja rahoituskriisien syntymisestä ja leviämisestä. Empiiristä tutkimusta eri mai- den kokemuksista löytyy runsaasti.
Vuosikymmenen jälkipuoliskolla syntyi myös joukko globalisaatiota vastustavia tai sii- hen kriittisesti suhtautuvia kansalaisliikkeitä.
Yksi tunnetuimmista liikkeistä on Ranskassa vuonna 1998 perustettu ATTAC (Association pour une Taxe sur les Transactions financiè- res pour l’Aide auxCitoyens). Nimensä mukai- sesti se ajaa rahoitustransaktioihin kohdistuvaa veroa, jota sen mukaan tarvitaan spekulatiivis- ten pääomanliikkeiden saamiseksi kontrolliin ja kuriin. Liikkeen ohjelma on tosin laajempi.
Keinottelun ohella se vastustaa veroparatiiseja ja yksityisten eläkerahastojen yleistymistä sekä tukee pääomatulojen verottamista, julkisia in-
* Perustuu Kansantaloudellisen Yhdistyksen seminaaritilai- suudessa: ”Tobinin vero: lisää verotuloja, lisää vakautta?”
6.9.2001 pidettyyn esitelmään.
vestointeja kehitysmaihin, kehitysmaiden vel- kojen anteeksiantoa ja pankkien toimintamuo- tojen uudistamista kuluttajien ja kansalaisten suojelemiseksi.1
Kukaan ei kiistä, etteikö kansainvälisiin pääomanliikkeisiin ja kansainväliseen rahoitus- järjestelmään liittyisi monia ongelmia ja ettei- kö osa näistä liittyisi globalisaatioon. Valuut- takurssien epävakaus ja toistuvat valuuttakrii- sit ovat kieltämättä ongelmia. Valuuttakurssi- epävarmuudesta ei ole mahdollista päästä ko- konaan eroon niin kauan kuin maailmassa on lukuisia valuuttoja. Valuuttakriisit ovat tavalla tai toisella liittyneet epäonnistuneisiin yrityk- siin pitää valuuttakurssia kiinteänä tai rajoittaa sen vaihtelut tiettyjen tavoiteurien sisälle.
Heikko ja huonosti valvottu pankkijärjestelmä on useimmiten ollut ratkaiseva tekijä siinä pro- sessissa, joka on johtanut pankkikriiseihin.
Pääomanliikkeiden vapaus supistaa kansallisen talouspolitiikan liikkumavaraa joiltakin osin, mutta se antaa myös mahdollisuuksia.
Lääkkeeksi edellä mainittuihin ongelmiin on esitetty kaikkiin valuuttatransaktioihin koh- distettavaa veroa, ns. Tobinin veroa. Seuraa- vassa esitetään perusteluja sille, miksi tämä lää- ke olisi tehoton poistamaan tai edes lieventä- mään näitä ongelmia. Kirjoituksen alussa ku- vataan lyhyesti valtiovarainministeriön asetta- man asiantuntijaryhmän johtopäätökset, jotka julkaistiin viime vuoden lopussa.2 Jakso 2 luet-
telee perustelut Tobinin veron käyttöönotolle, arvioi veron vaikutuksia valuuttamääräisten si- joitusten tuottoon ja valuuttamääräisten luot- tojen kustannuksiin sekä pohtii valuuttakurs- sijärjestelmän roolia veron vaikutusten kannal- ta. Jaksossa 3 esitellään valuuttakaupan piirtei- tä pyrkimyksenä kertoa, miksi on virheellistä samastaa valuuttakauppa ja lyhytaikaiset pää- omanliikkeet toisiinsa. Jakso 4 käsittelee valuu- tansiirtoveron potentiaalista tuottoa. Kirjoituk- sen lopussa kiinnitetään huomiota niihin suun- nitelmiin ja hankkeisiin, joita eri foorumeilla on tekeillä kansainvälisen rahoitusjärjestelmän va- kauden vahvistamiseksi.
1. Asiantuntijatyöryhmän selvitys Valtiovarainministeriön asettaman asiantunti- jatyöryhmän selvitys valmistui marraskuun lo- pussa 2000. Selvityksessä käytiin laajasti läpi pääomanliikkeiden merkitystä, kuvattiin pää- omanliikkeiden ja valuuttakaupan laajuutta ja suuntaa, tarkasteltiin pääomanliikkeiden roo- lia hintaepävarmuuden lähteenä ja valuutta- ja rahoituskriisien syntymisessä sekä arvioitiin 1990-luvun kokemuksia pääomanliikkeiden rajoittamisesta. Valuutansiirtoveroa tarkastel- tiin lyhytaikaisten pääomanliikkeiden, valuut- takurssiepävarmuuden, rahapolitiikan autono- mian ja veron potentiaalisten tuottojen näkö- kulmasta.
Raportin johtopäätökset olivat seuraavat:
• Pääomanliikkeisiin liittyy merkittäviä etuja, mutta myös ongelmia. Pääomanliikkeiden laajuus sinänsä ei ole ongelma. Pääomanliik- keet koostuvat suurimmaksi osaksi kehitty- neiden maiden välisistä sijoituksista. Kehit- tyneistä maista kehittyviin maihin siirtyvien pääomien laajuus on pikemmin liian pieni
1ATTAC-liikkeen kansainvälisen kokouksen ohjelmajulis- tus joulukuussa 1998, http://www.attac.kaapeli.fi
2Berglund, T., S. Honkapohja, A. Mikkola ja A. Suvan- to, Selvitys kansainvälisten pääomanliikkeiden vakautta edistävistä toimista. Tutkimukset ja selvitykset 1/2001. Hel- sinki: Valtiovarainministeriö 2001. Aihetta on käsitelty myös artikkelissa Suvanto, A., ”Tobinin vero – väärä lää- ke”. Talous & Yhteiskunta 2/2001, 29. vsk., ss. 8–16.
kuin suuri suhteessa niihin investointitarpei- siin, joita kehityksen vauhdittaminen edellyt- täisi.
• Pääomanliikkeet, kuten kaikki integraatio, lisäävät keskinäistä riippuvuutta, ja vähentä- vät siten joiltakin osin talouspoliittista itse- näisyyttä. Ratkaisu verokilpailun ja veropa- ratiisien aiheuttamiin ongelmiin on haettava kansainvälisestä koordinaatiosta eikä pää- omanliikkeiden rajoittamisesta.
• Valuuttakurssiepävarmuus on väistämätön piirre niin kauan kuin kansallisia valuuttoja on olemassa. Kurssiepävarmuuden luonne riippuu valuuttakurssijärjestelmästä. Kellu- vien kurssien aikana valuuttakurssien volatii- lisuus päävaluuttojen välillä ei ole lisäänty- nyt, vaikka maailmankaupan, pääomanliik- keiden ja valuuttakaupan volyymit ovat mo- ninkertaistuneet. Osakemarkkinoiden integ- roituminen ja osakekurssien hintavaihtelui- den samanaikaistuminen sitä vastoin ovat globalisaatioon voimistamia kehityspiirteitä, mutta se ei liity valuuttakauppaan.
• Valuuttakriisit liittyvät tilanteisiin, joissa va- luuttakurssi on ollut sidottu. Valuutansiirto- vero eikä mikään muukaan yleisesti sovellet- tava pääomanliikkeitä rajoittava toimenpide ei suojelisi talouksia valuuttakriiseiltä silloin, kun talouspolitiikka ei ole valuuttakurssita- voitteen kanssa sopusoinnussa. Valuuttakrii- seihin johtanut kehitys on eri maissa ollut erilaista. Joissakin maissa valuuttakriisiin on liittynyt myös pankkikriisi ja sen taustalla yksityisen sektorin liiallinen velkaantuminen.
• Valuutansiirtovero ei tuottaisi sille asetettu- ja tavoitteita eikä toisi edes merkittäviä tuot- toja.
• Euroopan unionille tai sen jäsenmaille kysy- mys valuutansiirtoverosta tai pääomanliikkei- den rajoittamisesta ei ole omakohtaisesti
ajankohtainen. Yhteisön toimielinten ja jä- senmaiden intressissä on osallistua aktiivises- ti siihen työhön, jota eri foorumeilla tehdään kansainvälisen rahoitusjärjestelmän vahvista- miseksi ja kriisien ennalta ehkäisemiseksi.
Kriittisiksi tekijöiksi rahoitusmarkkinoiden vakauden kannalta todettiin valuuttakurssijär- jestelmä, pankkisektorin rooli, julkisen ja/tai yksityisen sektorin velkaantuneisuus sekä ta- louspolitiikan tuki vakaalle kehitykselle. Työ- ryhmän raportissa tuotiin esiin ero pääoman- liikkeiden ja valuuttakaupan välillä. Nämä kak- si asiaa nimittäin toistuvasti samastetaan toi- siinsa, mikä on väärinkäsitys.
Asiantuntijatyöryhmän selvitys sai välittö- mästi vastaansa vastaselvityksen, jonka laati tohtori Heikki Patomäki Kehitysyhteistyön pal- velukeskuksen toimeksiannosta.3 Vastaselvitys piti asiantuntijatyöryhmän sisällöllistä analyy- sia ”varsin heikkona”. Sen mukaan analyysi
”perustuu retorisille siirroille, jotka eivät ole päteviä. Todistamisen taakka siirretään kriiti- koiden hartioille. Ratkaisevissa kohdissa noja- taan perusteettomiin mielipiteisiin, vastapuo- len leimaamiseen tai kehäpäätelmiin. Taustal- la on myös teoria maailmanhistoriasta, jonka mukaan kaikki muutokset kohti uusliberaalia globaalia taloutta ovat olleet väistämättömiä ja positiivisia.” Vastaselvityksen mukaan oli etu- käteen epäiltävissä, että asiantuntijatyöryhmän
”johtopäätöksenä on, että vapaat rahoitus- markkinat ovat kaikille hyödyllisiä”. Epäily oli perusteltu sen vuoksi, että selvityksen tilaaja- na oli valtiovarainministeriö, työryhmän pu- heenjohtaja oli keskuspankista ja työryhmän
3Patomäki, H. (2001). ”Uusi selvitys pääomaliikkeiden seu- rauksista ja niiden hallinnasta”, Kehitysyhteistyön palvelu- keskus, Helsinki 17.1.2001
näkökulma on ”taloustieteellinen”. Nimittäin
”kaikissa maissa valtionvarainministeriöt ja keskuspankit ovat lähellä globaalien finanssi- markkinoiden hallintamekanismeja – ja edus- tavat oikeaoppista tulkintaa kapitalistisen markkinatalouden toiminnasta”.
Muutamaa amerikkalaista free banking -koulukunnan edustajaa lukuun ottamatta en tunne ainuttakaan kansantaloustieteilijää, joka olisi sitä mieltä, etteikö rahoitusmarkkinoiden potentiaalinen ja ajoittain aktualisoituva epä- vakaus olisi aito huolenaihe. Raha- ja makro- teoria ei ole juuri muita aiheita käsitellytkään.
Työryhmän ajatuksenkulku seuraa täysin näitä perinteitä.
2. Mikä on Tobinin vero?
Ajatus valuutansiirtoverosta on periaatteessa yksinkertainen. Sillä tarkoitetaan kaikista va- luuttakaupoista perittävää pientä suhteellista veroa. Se muistuttaisi siten liikevaihtoveroa tai osakekauppojen leimaveroa.
Ajatuksen esitti ensimmäisen kerran ame- rikkalainen professori James Tobin 1970-luvun alussa.4 Bretton Woods -järjestelmä oli juuri romahtamassa ja epävarmuus sekä valuutta- markkinoiden toiminnasta että kelluviin kurs- seihin soveltuvista politiikkasäännöistä oli suurta.
Viisi perustelua verolle
Tobinin alkuperäinen ja pääasiallinen peruste- lu verolle oli [1] rahataloudellisen autonomian turvaaminen. Tähän liittyvä toinen perustelu oli [2] huoli valuuttakurssien liiallisesta vola- tiilisuudesta, joka Tobinin mukaan oli seuraus- ta sijoittajien lyhytnäköisyydestä.
Vasta paljon myöhemmin perusteluihin li- sättiin [3] valuuttakriisien torjuminen tai aina- kin niiden todennäköisyyden vähentäminen.
Tämä perustelu nousi esiin Euroopan valuut- takriisien jälkeen 1990-luvun alkupuolella.5 Ehdotus ns. kaksitasoisesta Tobinin verosta tähtää sekä kriisien torjumiseen että valuutta- kurssin vaihteluiden rajoittamiseen.6 Tätä mal- lia kommentoidaan jäljempänä.
Valuutansiirtoveron tuotto mainittiin aiem- min lähinnä sivutuotteena, joka syntyisi mui- den tavoitteiden saavuttamisesta. Myöhemmin [4] veron tuotosta tuli itsenäinen, joillekin jopa pääasiallinen, perustelu verolle. Kansalaisliik- keet ovat jo ryhtyneet jakamaan veron tuottoa globaalisten ongelmien ratkaisun kannalta pe- rusteltuihin tarkoituksiin. Jotkut poliitikot ovat innostuneet valuutansiirtoverosta sen vuoksi, että he uskovat löytäneensä valuuttakaupasta käyttämättömän veropohjan, jonka verottami- nen ei juurikaan kohdistuisi oman maan kan- salaisiin.
4Tobinin Janeway-luento Princetonissa vuonna 1971, jul- kaistu myöhemmin teoksessa The New Economic: One Decade Older, Princeton: Princeton University Press 1974.
Ks. myös Tobin, J. ”A Proposal for International Monetary Reform”, Eastern Economic Journal, Vol. 4, 1978. Moni- puolinen kokoelma kirjoituksia aiheesta löytyy teoksesta uHaq, M., I. Kaul ja I. Grunberg (toim.), The Tobin Tax:
Coping with Financial Volatility, New York, London: Ox- ford University Press 1996.
5 Eichengreen, B. ja C. Wyplosz, ”The Unstable EMS”, Brookings Papers on Economic Activity, No. 1, 1993, sa- mat ”Two Cases for Sand in the Wheels of International Fi- nance”, The Economic Journal, Vol. 105, 1995.
6 Ks. Spahn, P.B., ”International Financial Flows and Transactions Taxes: Survey and Options”. IMF Working Paper WP/95/60 ja sama, ”The Tobin Tax and the Ex- change Rate Stability”. Finance & Development, June 1996.
Viides ja viimeinen perustelu on symbolinen.
Kansalaisliikkeille, kuten ATTAC:lle, Tobinin veron suurin merkitys ei näytä olevan se, mitä sillä todella voitaisiin saada aikaan. Tobinin verosta on tullut [5] symboli, joka kokoaa ak- tivistit vastustamaan rahoitusmarkkinoiden valtaa.
Vaikutukset tuottoihin ja kustannuksiin
Valuutansiirtovero, mikäli sellainen toteutettai- siin, alentaisi valuuttamääräisen sijoituksen tuottoa ja nostaisi valuuttamääräisen luoton kustannusta ainakin siinä tapauksessa, että näistä liiketoimista seuraisi yksi tai useampi valuuttakauppa. Siksi on luontevaa muuttaa veron vaikutus vuotuiseksi koroksi.
Veron vaikutus olisi sitä suurempi, mitä ly- hyemmästä sijoituksesta tai luotosta olisi kysy- mys. Esimerkiksi yhden prosentin vero nostai- si vuoden pituisen valuuttaluoton kustannusta kahdella prosenttiyksiköllä: vero maksettaisiin ensimmäisen kerran kun luotto nostettaisiin ja toisen kerran sen takaisinmaksun yhteydessä.
Yhden kuukauden luoton kustannuksia tämän suuruinen vero nostaisi yli 27 prosenttiyksiköl- lä vuotuiseksi koroksi muutettuna. Vastaavas- ti vuoden pituisen ulkomaisen sijoituksen pi- täisi antaa kaksi prosenttiyksikköä korkeampi tuotto kuin kotimaisesta vastaavasta kohteesta olisi saatavissa. Kuukauden pituisessa sijoituk- sessa tarvittaisiin taas yli 27 prosentin lisätuot- to ennen kuin sijoitus ulkomaille tulisi kannat- tavaksi. Näin vero tehokkaasti veisi kannusti- met lyhytaikaiseen ulkomaiseen luotonottoon tai ulkomaisiin sijoituksiin, mutta ei vaikuttai- si paljonkaan pitkäaikaisten luottojen kustan- nuksiin tai sijoitusten tuottoihin. Viiden vuo- den sijoituksissa vaikutus vuotuiseen korkoon
olisi vain vajaat puoli prosenttiyksikköä. Tähän perustuu ajatus veron tehokkuudesta nimen- omaan lyhytaikaisten pääomanliikkeiden hillit- semiseksi.
Pienemmilläkin veroprosenteilla vaikutuk- set vuotuiseksi koroksi muutettuna olisivat huomattavat. Esimerkiksi 0,25 prosentin vero nostaisi kuukauden valuuttaluoton kustannus- ta 6 prosenttiyksiköllä. Samalla määrällä se nostaisi valuuttamääräisen sijoituksen tuotto- vaatimusta.
Samat laskuesimerkit perustelevat sen, että kotimainen korko voisi korkoasteikon lyhim- mässä päässä vaihdella huomattavastikin ilman, että siitä syntyy pääomanliikkeitä (perustelu [1] ja osin myös [2]). Näin korkopoliittinen it- senäisyys lisääntyisi. Pitempiin korkoihin tä- mänkaltainen korkopoliittinen itsenäisyys taas ei ulottuisi.
Vastaavia laskuesimerkkejä voidaan käyttää myös sen osoittamiseksi, että prosentinkin suu- ruinen vero käy merkityksettömäksi, mikäli valuuttakurssin uskotaan suurella todennäköi- syydellä ja muuttuvan tiettyyn suuntaan vaik- ka vain muutaman prosenttiyksikön verran. Jos luottamus talouspolitiikan kykyyn pitää yllä valuuttakurssitavoitetta menetetään, korkea- kaan vero ei estä spekulatiivista hyökkäystä va- luuttaa vastaan (perustelu [3]). Hyökkäys kä- visi verosta huolimatta ilmeiseksi, jos odotettu suhteellinen kurssimuutos kerrottuna sen to- dennäköisyydellä ylittäisi veroprosentin kah- della kerrottuna. Suomen, Britannian, Italian tai Kaakkois-Aasian valuuttakriiseissä 1990-lu- vulla vero ei olisi torjunut hyökkäyksiä. Toi- saalta vero saattaisi hillitä valuuttakurssipolitii- kan kestävyyden testaamista tilanteessa, jossa kurssimuutoksen suuruus ja sen todennäköi- syys ovat alun pitäen pieniä. Tällaista testaa- mistahan tapahtui ERM-kriisin yhteydessä
Ranskan, Belgian ja Tanskan valuuttoja vas- taan.7
Valuuttakurssijärjestelmän rooli
Patomäen vastaselvityksessä todetaan, että val- tiovarainministeriön asiantuntijatyöryhmän sel- vityksen ” …kauaskantoisin kehäpäätelmä liit- tyy siihen keskeiseen väitteeseen, että Tobinin vero voi olla tehokas vain jos valuuttakurssit ovat kiinteitä. … Väitteelle, että tehokas Tobi- nin vero edellyttäisi kiinteät kurssit, ei kuiten- kaan ole olemassa mitään perusteita. Se on asiantuntijaryhmän oma keksintö.”
Tämä väite on outo. Työryhmä ei pitänyt veroa tehokkaana kiinteiden valuuttakurssien oloissa. Se piti veron sallimaa korkopoliittista autonomiaa arvottomana uskottavasti kiintei- den kurssien oloissa, kun taas muissa oloissa kiinteiden valuuttakurssien järjestelmä olisi al- tis spekulatiivisille hyökkäyksille.
Uskottavasti kiinteiden valuuttakurssien oloissa vero kyllä loisi korkopoliittista liikku- mavaraa korkokäyrän lyhimmässä päässä, mut- ta rahapolitiikan kannalta tällainen korkopo- liittinen autonomia olisi merkityksetön. Kaik- kein lyhimmillä koroilla ei kysyntää säädeltäi- si, eikä keskuspankki edes voisi asettaa omaa inflaatiotavoitettaan. Uskottavasti kiinteän va- luuttakurssin oloissa veroa ei myöskään tarvit- taisi spekulatiivisten hyökkäysten torjumiseen, koska niitä ei syntyisi. Pyrkimys käyttää auto- nomiaa johonkin muuhun tavoitteeseen kuin valuuttakurssin ylläpitämiseen veisi pohjan va-
luuttakurssin uskottavuudelta. Silloin spekula- tiivisten hyökkäysten mahdollisuus palaisi.
Mikäli taas valuuttakurssin uskottavuus on valmiiksi heikko, rahapolitiikan itsenäisyys on jo kadonnut ja rahapolitiikkaa joudutaan käyt- tämään lähinnä kurssin puolustamiseen. Vero ei tätä tilannetta muuttaisi. Uskottavuuden puutteen taas maksavat kansalaiset korkeam- pien korkojen muodossa. Tätä riskilisää ei ve- ron sallimalla lyhyen pään korkopoliittisella it- senäisyydellä voitaisi miksikään muuttaa. Itse- näisyyden käyttö vain korostaisi ristiriitaa ra- hapolitiikan ja valuuttakurssitavoitteen välillä, mikä suorastaan houkuttelisi spekulatiivisiin hyökkäyksiin.
Tämä oli asiantuntijatyöryhmän johtopää- tös – tosin eri sanoin ilmaistuna –, mitä ei mil- lään tavalla voi tulkita väitteeksi, että työryh- mä olisi pitänyt veroa tehokkaana.
Vastaselvityksessä korostetaan, että ”Tobi- nin vero on suunniteltu nimenomaan kelluvien valuuttakurssien hallitsemiseksi, vastauksena siihen tilanteeseen, minkä Bretton Woods -jär- jestelmän purkaminen sai aikaan 1970-luvun alussa.” On totta, että ajatus valuutansiirtove- rosta esitettiin ensi kerran Bretton Woods -jär- jestelmän purkautuessa, mutta on kovin juhlal- lista puhua jostakin suunnitelmasta. Mutta itse kysymys on relevantti: lisäisikö Tobinin vero rahapolitiikan autonomiaa, vaimentaisiko se valuuttakurssien vaihteluita ja estäisikö se va- luuttakriisit kelluvien kurssien oloissa (perus- telut [1]–[3])?
Kelluvan valuuttakurssin oloissa korkopo- liittinen itsenäisyys on olemassa ilman veroa.
Mikä tärkeämpää, keskuspankilla on korkopo- liittisen liikkumavaran lisäksi mahdollisuus va- lita oma inflaatiotavoitteensa ja se voi rahapo- litiikallaan tukea myös muun talouspolitiikan tavoitteita, kuten vakaata kasvua. Siten veron
7Perusteellinen selvitys eri tyyppisistä valuuttakriiseistä löytyy Lauri Kajanojan väitöskirjasta, Kajanoja, L., Essays on Currency Crises and Exchange Rate Expectations. Uni- versity of Helsinki, Department of Economics, Research Reports.
perusteluna ei voi käyttää rahapolitiikan auto- nomiaa (perustelu [1]). Jokainen maa, joka päättää sitoa valuuttansa toiseen valuuttaan tai toisten valuuttojen muodostamaan koriin, päättää luopua osasta talouspoliittista autono- miaansa. Joillekin maille se voi olla hyvä pää- tös, toisille taas ei. Valuutansiirtoverolla ei ole asian kanssa mitään tekemistä.
Periaatteessa korkopoliittinen liikkumava- ra lisääntyisi veron seurauksena myös kelluvien kurssien oloissa, mutta sitä ei voitaisi käyttää muuhun kuin häiriöiden aikaansaamiseen ja kohinan synnyttämiseen korkojen aikaraken- teeseen. Se ei olisi tavoittelemisen arvoinen lopputulos.
Kelluvien kurssien oloissa vero olisi tarpee- ton myös spekulatiivisten hyökkäysten torjumi- seksi, koska niitä ei syntyisi [perustelu [3]).
Mikäli kelluvien kurssien oloissa odotukset kääntyvät yksisuuntaisesti jotakin valuuttaa vastaan, valuutta heikkenee saman tien, mihin ei tarvita välttämättä yhtään ainoata valuutta- transaktiota.
Tietty valuuttakurssiepävarmuus liittyy väistämättä kelluviin kursseihin (perustelu [2]).
Kurssiepävarmuus ei kuitenkaan ole lisäänty- nyt lainkaan 1970-luvun alkupuolen jälkeen, vaikka maailmankaupan, pääomanliikkeiden ja valuuttakaupan volyymit ovat moninkertaistu- neet. Valuutansiirtoveron asettaminen kelluvi- en kurssien oloissa lisäisi pikemmin kuin vai- mentaisi lyhytaikaisia kurssivaihteluita, koska markkinoiden likviditeetti heikkenisi.
Väistämätön kurssiepävarmuus merkitsee sitä, että lukuisilla taloudellisilla toimijoilla on tarve suojautua kurssiriskeiltä. Suojautumistoi- menpiteet taas saavat aikaan lisää valuuttatran- saktioita sen lisäksi mitä ulkomaankaupan maksusuorituksista suoraan syntyy.
Oletetaan, että suomalainen yritys joutuu
maksamaan komponenttien tuonnista 0.5 mil- joonaa dollaria tällä viikolla ja tietää saavansa samansuuruisen maksun vientitoimituksesta ensi viikolla. Tällöin yrityksen kannattaa pois- taa kurssiriski viikon pituisella valuuttaluotol- la. Jos vero olisi yhden prosenttiyksikön suu- ruinen, suojautuminen aiheuttaisi yritykselle pahimmillaan 10 000 euron lisäkustannuksen (2 x EUR 5 000 euroa olettaen että USD1
=EUR 1). Se vastaisi kolmen työntekijän kuu- kausittaista työvoimakustannusta. Vuotuiseksi koroksi muutettuna lisäkustannus olisi 180 prosenttia. Pienemmälläkin verolla suojautu- misen lisäkustannus olisi tuntuva. Esimerkki- tapauksessa 0,25 prosentin vero merkitsisi 2 500 euron lisäkustannusta. Suojautumisen ai- heuttama kustannuksen lisäksi yrittäjän tai sen asiakkaan maksettavaksi tulisi samansuuruinen vero silloin, kun vienti- ja tuontimaksut suori- tetaan.
Ulkomaankauppaa käyvä yritys kohtaa täl- laisia tilanteita toistuvasti. Yritys joko välttäisi riskin ja maksaisi lisäkustannukset käymällä usein valuuttamarkkinoilla tai jättäisi kurssiris- kin kattamatta, jolloin se voisi kokea huomat- tavia kurssitappioita – mutta myös kurssivoit- toja.
Kelluvien ja kiinteiden kurssien väliin mah- tuu monenlaisia variaatioita. Monet maat, ku- ten Suomi, ovat soveltaneet valuuttaputkijär- jestelmää, jossa valuutalle on määritelty keskus- kurssi ja sallitut vaihteluvälit (target zone). Jot- kut maat, kuten Puola, ovat asettaneet valuut- takurssille tavoiteuran (crawling peg) ja mää- ritelleet sallitut vaihteluvälit sen ympärille. Par- haassa tapauksessa tällaiset järjestelmät sallivat rahapolitiikalle tiettyä joustavuutta siten, että lyhytaikaisia kurssimuutoksia voidaan vaimen- taa ja myös kotimaista korkoa voidaan rajoite- tusti säädellä. Tämä joustavuus ja rajoitettu
autonomia kuitenkin menetetään helposti, mi- käli luottamus talouspolitiikan kykyyn toimia valuuttakurssitavoitteen mukaisesti menete- tään. Silloin nämäkin järjestelmät tulevat haa- voittuviksi spekulatiivisille hyökkäyksille.
Pelkistetylle Tobinin verolle on kirjallisuu- dessa esitetty vaihtoehtoinen versio, kaksitasoi- nen Tobinin vero (ks. alaviite 6). Spahnin esit- tämä malli pitää sisällään kaksi ehdotusta: eh- dotuksen valuutansiirtoveroksi sekä ehdotuk- sen valuuttakurssijärjestelmästä, jossa valuutta- kurssille on määritelty tavoiteura ja sallitut vaihteluvälit tavoiteuran ympärillä. Mallin ydinajatus on, että valuuttakauppoihin sovel- lettaisiin hyvin pientä veroprosenttia silloin, kun kurssi pysyy tavoitealueen sisällä ja että vero voisi nousta huomattavan suureksi heti, kun tavoitealueen yläraja ylittyy tai alaraja alit- tuu. Tavoiteura voitaisiin määritellä monella tavalla. Se voisi olla toteutuneiden valuutta- kurssien liukuvaan keskiarvoon perustuva, hi- taasti muuttuva tavoite. Se voisi myös perus- tua perustekijöihin, esimerkiksi toteutuneisiin inflaatioeroihin, jolloin kysymyksessä olisi reaa- lisille valuuttakursseille asetettu tavoiteura (tar- get zone).
Tällainen malli on monella tavalla ongel- mallinen. Ensinnäkin pienikin vero alentaisi valuuttamarkkinoiden likviditeettiä, koska va- luuttakaupan transaktiokustannukset ovat hy- vin alhaiset varsinkin pankkien välisessä kau- passa. Toiseksi korkean veron periminen tavoi- tealueen rajalla saattaisi lopettaa valuuttakau- pan kertaheitolla. Silloin noteeratussa valuut- takurssissa voisi tapahtua suurikin muutos vaikka transaktioita ei juuri tehtäisikään. Odo- tettaisiinko sellaisessa tilanteessa keskuspankin tulevan vastaan interventioilla? Kolmas ongel- ma liittyy tavoiteuran määrittelyyn. Miten on mahdollista määritellä globaalinen tavoiteura
kaikille valuutoille? Mikäli tavoiteuran määrit- tely perustuisi fundamenttitekijöihin, kuten toteutuneisiin inflaatioeroihin, silloin pitäisi valita, se maa, jonka inflaatiosta tulisi muille tavoite ja jonka valuutasta muille ankkuri. Tä- män päivän oloissa ankkurivaluutta tuskin voisi olla muu kuin USA:n dollari.
3. Valuuttakauppa
Globaalinen valuuttakauppa
Kansainvälinen järjestelypankki BIS kerää säännöllisin väliajoin tietoja pankkien käymän valuuttakaupan laajuudesta. Viimeiset julkaisut tiedot on kerätty vuoden 1998 huhtikuussa.
Tuolloin pankkien käymän valuuttakaupan volyymi oli 1 500 miljardia dollaria päivässä.
Vuositasolla summa vastaa 360 000 miljardia dollarin kaupankäyntiä. Se on paljon verrattu- na OECD-maiden bruttokansantuotteeseen tai maailmankauppaan, virallisesta kehitysavusta puhumattakaan. Toisaalta luku ei ole erityisen suuri, kun sitä vertaa USA:n Federal Reserve Systemsin tai Euroopan keskuspankin reaali- aikaisten bruttomaksujärjestelmien kautta kul- kevien maksujen määrään (Taulukko 1). Ver- tailu maksuvirtoihin on perusteltua sen vuok- si, että pankkien väliset valuuttamarkkinat muodostavat keskeisen osan kansainvälistä maksuinfrastruktuuria maailmassa, jossa on lukuisia vaihdettavia valuuttoja.
Taulukko 2 esittää päivittäisen valuuttakau- pan jakauman kauppaosapuolten, valuuttalii- ketoimien tyypin ja maturiteetin mukaan jao- teltuna. Suurin osa kaupankäynnistä tapahtuu pankkien kesken. Pankkien valuuttakaupat muiden kuin finanssisektoriin kuuluvien asiak- kaiden kanssa edustavat 20 prosenttia koko kaupankäynnistä. Päivävaihdosta 40 prosenttia
koostuu avistakaupoista. Avistakaupassa va- luuttakauppaan liittyvä katesiirto tapahtuu kahden pankkipäivän kuluttua. Termiinikau- pat kattavat sekä suorat termiinikaupat että valuuttaswapit. Suorassa termiinikaupassa va- luutta vaihdetaan sovittuna tulevana päivänä tänään sovittuun hintaan. Valuuttaswapeissa yhdistyvät valuutan siirto avistana ja samanai- kaisesti sovittu vastakkainen siirto jonakin tu- levana päivänä tänään sovittuun hintaan. Myös termiinikaupoissa kauppojen maturiteetti on hyvin lyhyt.
Valuuttakauppojen huikean suuri volyymi yhdistettynä lyhyeen maturiteettiin on saanut aikaan ihastusta ja vihastusta sekä lukuisia vää- rinkäsityksiä. Seuraavat kaksi lainausta tai nii- den variaatiot esiintyvät toistuvasti sanomaleh- dissä ja weppisivuilla:
”Maailmassa tehdään valuuttakauppoja 1 500 miljardilla dollarilla joka päivä. Niistä 80 pro- senttia on alle viikon sijoituksia.” (Helsingin Sa- nomat 13.5.2001)
”Suursijoittajat, joilla on käytettävissään val- tavan suuria rahavarantoja, voivat tehdä suuria
päivittäisiä voittoja arvaamalla mitättömiä va- luuttakurssien vaihteluita. Kansainvälisen järjes- telypankin mukaan 80 prosenttia valuuttamark- kinoiden volyymistä on alle viikon pituisia edes- takaisia valuuttakauppoja.” (www.kepa.fi) Ensimmäisen lainauksen ensimmäinen lau- se on suurin piirtein tosi. Todellisuudessa kau- pankäynnin volyymi huhtikuussa 1998 oli tau- lukon esittämää lukua suurempi, sillä BIS:n tie- dustelu ei kata kaikkia valuuttakauppoja. Mut- ta sen toinen lause, samoin kuin jälkimmäinen lainaus kokonaisuudessaan, perustuu väärinkä- sitykseen. Virhe on lyhyiden pääomanliikkei- den ja valuuttakaupan samaistaminen.
Alle viikon mittaiset kaupat koostuvat puo- liksi avistakaupoista ja puoliksi lyhyistä ter- miineistä ja swapeista. On virheellistä kutsua näitä lyhytaikaisiksi sijoituksiksi – vielä vähem- Taulukko 1. Valuuttakaupan volyymi ja vertailulu-
kuja
Valuuttakauppa USD 1 500 mrd/päivä (huhtikuu 1998) USD 360 000 mrd/vuosi Vertailun vuoksi
OECD-maiden bkt USD 25 000 mrd/vuosi Maailmankauppa USD 7 500 mrd/vuosi OECD-maiden
kehitysapu USD 55 mrd/vuosi
Tukkumaksut
US Fedwire USD 2 000 mrd/päivä
ECB Target EUR 1 200 mrd/päivä
– joista rajat ylittäviä
maksuja EUR 500 mrd/päivä
Taulukko 2. Päivittäisen valuuttakaupan määrä, osa- puolet ja maturiteetti huhtikuussa 1998
USD mrd %
Avistakauppa 578 100
– toiset dealerit 347 60
– muut rahoituslaitokset 121 21
– muut asiakkaat 110 19
Termiinikauppa1 864 100
– toiset dealerit 562 65
– muut rahoituslaitokset 155 18
– muut asiakkaat 147 17
Yhteensä 1442 100
Maturiteetti
– avista 578 40
– 7 pv ja vähemmän 596 41
– yli 7 pv – 1 vuosi 252 18
– yli 1 vuosi 16 1
1 Sisältää suorat termiinit ja valuuttaswapit.
Lähde: BIS, Central Bank Survey of Foreign Exchange and Derivatives Market Activity 1998, Basle, May 1999. Table E-1.
män sellaisiksi sijoituksiksi, jotka on tehty ly- hytaikaisten kurssivoittojen toivossa.8
Kun suomalainen yritys ostaa valuuttaa maksaakseen 0.5 miljoonan dollarin tuonti- maksun, kysymyksessä on maksu eikä sijoitus.
Kun pankki hankkii yrityksen tarvitsemat va- luutat pankkien välisiltä markkinoilta, tapah- tuu toinen avistavaluuttakauppa, mutta silloin- kaan ei ole kysymys sijoittamisesta. Vastaavas- ti kun samainen yritys toisella kertaa myy saa- mansa valuuttamääräiset vientitulot pankille, pankki ei osta näitä valuuttoja sijoittaakseen niihin vaan myydäkseen ne mahdollisimman pian pois. Jos toista asiakasta ei ole, pankki et- sii ostajaksi toisen pankin päästäkseen eroon kurssiriskistä. Kun jälkimmäinen pankki niin- ikään kattaa positionsa, syntyy ketju transak- tioita, joista mikään ei edusta lyhytaikaista si- joittamista, vaikka avistakaupan maturiteetti onkin kaksi päivää.9
Kun ulkomaankauppaa käyvät yritykset pyrkivät välttämään valuuttakurssiriskiä, ne joutuvat tilanteesta riippuen toistuvasti turvau- tumaan termiinivaluuttamarkkinoihin, teke- mään valuutta-swapeja, ottamaan lyhytaikaista ulkomaista velkaa tai sijoittamaan saamiaan valuuttamääräisiä maksuja lyhytaikaisesti va- luuttamääräisiin talletuksiin. Kun suomalainen
yritys ostaa valuuttaa kuukauden termiinisopi- muksella kattaakseen kuukauden päästä lan- keavaan tuontimaksuunsa liittyvän kurssiriskin, pankki todennäköisesti kattaa oman riskinsä ostamalla valuuttaa tämän päivän avistakurssiin ja sijoittamalla summan kuukaudeksi toiseen pankkiin. Pankki tekee lyhytaikaisen sijoituk- sen, mutta sillä ei ole mitään tekemistä kurssi- keinottelun tai lyhytaikaisten spekulatiivisten pääomaliikkeiden kanssa. Kun pankit kattavat omat positionsa pankkien välisillä markkinoil- la, syntyvä transaktioiden volyymi on suuri suh- teessa ulkomaankaupan maksuihin.
Valuuttakaupasta huomattavan suuri osa tapahtuu pankkien kesken. Vain vajaat 20 pro- senttia valuuttakaupoista tapahtuu pankkien ja rahoitussektorin ulkopuolisten toimijoiden vä- lillä. Keskeinen syy pankkien välisten valuut- takauppojen suureen volyymiin on se, että transaktiokustannukset ovat hyvin alhaiset.
Osto- ja myyntikurssien välisellä erolla mitat- tuna transaktiokustannukset valuuttakaupassa päävaluuttojen välillä ovat muutaman prosen- tin sadasosan luokkaa. Alhaiset transaktiokus- tannukset tekevät positioiden kattamisen hal- vaksi pankkien välisillä markkinoilla. Siksi yksi valuuttatransaktio yleensä saa aikaan kokonai- sen ketjun kerrannaisia kateoperaatioita. Pank- kien välistä kauppaa lisää myös dollarin käyt- tö välitysvaluuttana. Se tarkoittaa, että pankit hankkivat asiakkaan tarvitsemat valuutat hank- kimalla ensiksi dollareita ja ostamalla dollareil- la tarvittua valuuttaa.
On selvää, että alhaiset transaktiokustan- nukset lisäävät myös sellaista kaupankäyntiä, joka ei suoraan liity valuuttakurssiriskin hallin- taan. Pankit kysyvät hintoja toisiltaan ja teke- vät kauppoja vain pysyäkseen informoituina toistensa noteerauksista. Pankit voivat raken- taa päivänsisäisiä positioita odottaessaan jota-
8Kaikesta päätellen myös Tobin tulkitsee valuuttakaupan volyymin virheellisesti: ”Jos vaihtaa valuuttaa useita ker- toja päivässä tai viikossa, pienikin vero on vuositasolla tun- tuva. Jos sen sijaan ostaa valuuttaa vain kerran vuodessa, se on mitätön summa. ”Vero kohdistuisi ennen kaikkea päiväkauppaan,” Tobin painottaa.” Päivi Isotaluksen te- kemä Tobinin haastattelu julkaistiin Helsingin Sanomien haastattelussa 13.5.2001.
9Valuuttamarkkinoiden mikroteoriaa olen käsitellyt väitös- kirjassani, ks. Suvanto, A., Foreign Exchange Dealing. Es- says on the Microstructure of the Foreign Exchange Mar- ket. Helsinki: ETLA A19, 1993.
kin merkittävää uutista ja pyrkiessään arvaa- maan sen välitöntä vaikutusta valuuttakurssiin.
Kun riskin koko rajoitetaan valuuttaoptiolla, lisää tämäkin transaktioiden määrää. Tämä on luonteeltaan spekulatiivista toimintaa, mutta sillä ei ole mitään tekemistä suurten kurssivaih- teluiden, valuuttakriisien syntymisen tai raha- politiikan autonomian kanssa (perustelut [1]–
[3]). Päivänsisäistä kurssivolatiliteettia tällai- nen käyttäytyminen voi lisätä, mutta sen elimi- noimiseksi valuutansiirtoveroa ei kannata to- teuttaa. Tiedossani ei ole, että pankkien diile- rit, ”joilla on käytettävissään valtavan suuria rahavarantoja,” olisivat systemaattisesti tällä
tavoin ”arvaamalla mitättömiä valuuttakurssien vaihteluita” systemaattisesti tehneet ”suuria päivittäisiä voittoja”.
Tässä asiassa todistustaakka jää niille, jot- ka yhä väittävät, että 80 prosenttia valuuttakau- pasta edustaa lyhytaikaisia spekulatiivisia sijoi- tuksia.
Suomalaisten pankkien valuuttakauppa Suomalaisten pankkien valuuttakauppa euroil- la on nykyisin runsaat 1 miljardi euroa (6–7 miljardia markkaa) päivässä (Kuvio 1). Vuon- na 1998, ennen euron käyttöönottoa, valuut-
Kuvio 1.
takaupan volyymi oli kolme – neljä kertaa suu- rempi, päivätasolla 20–25 miljardia markkaa ja vuositasolla yli 50 000 miljardia markkaa eli 7-kertainen bruttokansantuotteen arvoon ver- rattuna. Kukaan ei väitä, että vuosi 1998 olisi Suomessa ollut rahataloudellisesti epävakaa tai että lyhytaikaiset spekulatiiviset pääomanliik- keet olisivat häirinneet kansantaloutta. Sama- na vuonna Suomen Pankin reaaliaikaisen brut- tomaksujärjestelmän kautta kulki keskimäärin 40–50 miljardin markan edestä pankkien väli- siä maksuja joka päivä. Vaikka pankkien välit- tämien asiakasmaksujen määrä oli tähän verrat- tuna pieni luku, 5 miljardia markkaa päivässä, oli sekin vuositasolla kaksinkertainen brutto- kansantuotteen arvoon verrattuna.
Euron tuloon saakka valuuttakaupan volyy- mi oli myös Suomessa 1990-luvun aikana no- pean kasvun uralla. Kuviosta pistää silmään joi- takin kuukausia, jolloin päivittäinen kauppavo- lyymi oli erityisen suuri. Piikki löytyy muun muassa marraskuusta 1991 ja syyskuusta 1992, jolloin markka oli akuutin hyökkäyksen koh- teena. Noina kuukausina volyymin nousu se- littyy suureksi osaksi sillä, että Suomen Pank- ki oli myymässä valuuttaa kurssin puolustami- seksi. Tammikuussa 1997 tilanne oli päinvas- tainen. Kelluvasta kurssista huolimatta Suomen Pankki oli tuolloin ostamassa valuuttaa hillitäk- seen markan liian jyrkkää vahvistumista. Mui- takin suuren päivävolyymin kuukausia kuvios- ta löytyy ilman, että noina kuukausina olisi ol- lut minkäänlaisia jännitteitä raha- ja valuutta- markkinoilla.
4. Valuutansiirtoveron tuotto Valuutansiirtoveron potentiaalisen tuoton (pe- rustelu [4]) arvioiminen edellyttää tietoa tai ole- tusta veropohjasta eli valuuttakaupan volyymis-
ta veron jälkeen ja veroasteesta. Veropohjan ar- viointi puolestaan edellyttää tietoa tai oletuk- sia transaktioiden volyymin reaktiosta transak- tiokustannusten nousuun (hintajoustosta) sekä transaktiokustannuksista ennen veroa. Lisäksi tarvitaan arvio mahdollisuuksista kiertää veroa.
Transaktiokustannukset ovat hyvin pienet.
Sitä voidaan mitata valuutan osto- ja myynti- kurssin välisellä erolla. Pankkien välisessä kau- passa tämä on hyvin pieni luku, muutama pro- senttiyksikön sadasosa. Transaktiokustannus- ten alhaisuus selittää valuuttakaupan suuren volyymin ja sen, miksi suurin osa kaupasta on pankkien välistä kauppaa. Pankkien ja asiak- kaiden välisessä valuuttakaupassa ero hieman suurempi.
Transaktioiden määrän joustosta transak- tiokustannusten suhteen ei ole tilastollisia es- timaatteja. Osakemarkkinoilta tilastollista evi- denssiä on saatavissa. Sen perusteella jousto on varsin suuri.10 Valuuttakaupassa jousto toden- näköisesti on vielä suurempi, varsinkin pank- kien välisessä kaupassa. Havainnot valuutta- kaupan määrän vähenemisestä tilanteissa, jois- sa osto- ja myyntikurssien välinen ero on nous- sut epävarmuuden tilapäisen lisääntymisen seu- rauksena, viittaa myös siihen, että jousto on merkittävä. Osto- ja myyntikurssin välisen eron kasvu merkitsee samaa kuin markkinoiden lik- viditeetin heikkeneminen, mikä merkitsee vo- lyymin laskua. Äärimmäisessä tapauksessa markkinat kuivuvat kokonaan, mikä tarkoittaa, että jommallakummalla puolella ei ole lainkaan tarjontaa vastaamassa kysyntään.
10 Swan, P.L. ja J. Westerholm, ”The Impact of Transac- tion Costs on Turnover and Asset Prices: The Cases of Swe- den’s and Finland’s Security Transaction Tax Reductions”.
The Helsinki Swedish School of Economics and Business Administration, 2001 (mimeo).
Veronkiertomahdollisuudet eivät koske ai- noastaan veroparatiiseja. Suuret kansainväliset yritykset voivat siirtyä käyttämään kaikissa transaktioissaan vain yhtä valuuttaa, jolloin nii- den ei tarvitse turvautua valuuttamarkkinoihin lainkaan.
Valtiovarainministeriön asettaman asian- tuntijatyöryhmän raportissa on esitetty esimer- kinomaisia laskelmia siitä, millaisiin verotuot- toihin erilaisilla veroprosentin, transaktiokus- tannuksen ja jouston kombinaatioilla voitaisiin päätyä. Kun oletetaan nykyiset transaktiokus- tannukset, ykköstä suurempi hintajousto pank- kien välisessä valuuttakaupassa, ykköstä pie- nempi hintajousto pankkien ja yritysten välises- sä valuuttakaupassa sekä yhden promillen ve- roaste, päädyttiin 70 miljardin dollarin vuotui- seen verokertymään. Tässä arviossa ei ole otet- tu huomioon pankkien välisten markkinoiden likviditeetin heikkenemisen aiheuttamaa nou- sua pankkisektorin ulkopuolisten asiakkaiden kohtaamissa transaktiokustannuksissa ennen veroa. Siinä ei ole myöskään otettu huomioon valuuttakaupan siirtymistä verokeitaisiin. Jos nämä otettaisiin huomioon päädyttäisiin paljon pienempään tuottoarvioon. Suuremmalla vero- asteella päädytään korkeampaan tuottoar- vioon, mutta veron kohtaanto siirtyisi koko- naan vähittäisasiakkaille, koska pankkien väli- nen kauppa häviäisi olemattomiin. Tässäkään arviossa ei ole otettu huomioon transaktiokus- tannusten nousua, joka olisi suuri sen vuoksi, että pankkien väliset transaktiot häviäisivät.
Vero toimisi näin ollen regressiivisesti.
5. Johtopäätöksiä
Valuutansiirtovero suorassa muodossaan tai kaksitasoisena versiona ei vastaisi niihin tavoit- teisin, joita sille on esitetty.
[1] Kiinteiden valuuttakurssien oloissa se ei antaisi sellaista korkopoliittista liikkuma- varaa, jolla rahapolitiikan tavoitteiden kan- nalta olisi merkitystä. Kelluvien kurssien oloissa rahapoliittinen autonomia on muu- tenkin olemassa ainakin, jos rahapolitiikal- la halutaan vaikuttaa rahan arvoon. Jos taas rahapolitiikalle asetetaan lukuisia muita tavoitteita, tarvittaisiin pääomanliikkeiden suoraa säätelyä eikä veroja.
[2] Valuuttakurssiepävarmuus kuuluu kellu- vien kurssien järjestelmään eikä sitä voida verolla poistaa. Valuuttakaupan volyymin kasvu ei ole lisännyt kurssivolatiiliteettia lainkaan. Kurssien sitominen vähentää kurssiepävarmuutta, mutta suurten kurssi- muutosten mahdollisuus tekee valuutan alttiiksi spekulatiivisille hyökkäyksille.
[3] Jos sidotussa valuuttakurssijärjestelmässä valuuttakurssimuutoksen odotettu suuruus ja muutoksen todennäköisyys ovat riittä- vän suuria, isokaan vero ei estä spekulatii- vista hyökkäystä.
[4] Valuutansiirtoveron potentiaalinen tuotto ei suurimmillaankaan olisi kovin suuri.
OECD-maiden virallisen kehitysavun nos- taminen YK:n hyväksymiin tavoitteisiin toisi enemmän tuottoja käytettäväksi köy- hyyden poistamiseen kuin Tobinin vero globaalisesti sovellettuna toisi.
Perusteluista ei jää jäljelle kuin symboli [5], mutta sillä ei edellä mainittuja ongelmia rat- kaista.
Veroajatuksen alkuperäinen esittäjä, James Tobin, on äskettäin reagoinut käynnissä ole- vaan keskusteluun.11 Hän sanoutuu irti ni-
11 Ks, Helsingin Sanomat 13.5.2001, Der Spiegel 29.8.2001 ja Financial Times 11.9.2001
meään kantavan veron symbolisesta käytöstä vapaakauppaa ja kansainvälisiä instituutioita, kuten Kansainvälistä valuuttarahastoa ja Maa- ilmanpankkia vastaan. Tobin pitää valuutan- siirtoveroa edelleen hyvänä ajatuksena rahapo- liittisen autonomian säilyttämiseksi ja lyhytnä- köisen spekulatiivisen toimeliaisuuden hillitse- miseksi. Toisin kuin kansalaisliikkeet, hän ym- märtää pankkien välisten transaktioiden mer- kityksen positionhallinnan näkökulmasta, mis- tä syystä näitä transaktioita ei hänen mukaan- sa tulisikaan verottaa, ainoastaan niistä synty- viä nettopositioiden muutoksia. Tämä yksis- tään vähentäisi potentiaalista veropohjaa rat- kaisevasti.
Rahapoliittista autonomian turvaamista Tobin ei ole perustellut. Mikä keskuspankki tarvitsee korkoautonomiaa vain korkoasteikon lyhimmässä päässä, kun jokainen voi halutes- saan valita suuremman autonomian kelluvien kurssien kautta? Tobin ei ole myöskään esittä- nyt evidenssiä sille väitteelleen, että lyhytaikai- sessa valuuttakaupassa, ns. päiväkaupassa oli- si merkittävässä määrin kysymys lyhytaikaises- ta spekulaatiosta.
Onko olemassa sitten vaihtoehtoja kansain- välisen rahoitusjärjestelmän vahvistamiseksi ja pääomanliikkeiden epävakauden vähentämi- seksi?
Valuuttakaupasta päästäisiin eroon siirty- mällä maailmanvaluuttaan, mutta se ei poistai- si pääomanliikkeiden epävakautta eikä rahoi- tuskriisien mahdollisuutta. Pääomathan voivat liikkua rajojen yli, vaikka kaikki käyttäisivät samaa valuuttaa.
Toinen mahdollisuus olisi palata pääoman- liikkeiden suoraan säännöstelyyn. Se palauttaisi
talouspolitiikalle autonomian, mutta ei olisi toteutettavissa puuttumatta myös kaupan va- pauteen. Kaupan vapaus ei välttämättä ole pyhä asia, mutta maailmankaupan supistumi- nen rajoitusten seurauksena väistämättä johtai- si myös tuotannon supistumiseen miltei kaik- kialla, mitä taas kukaan ei halua.
Jäljelle jäävät keinot ovat siten väistämättä partiaalisia. Niiden toteuttaminen vie aikaa ja vaikutukset tuntuvat hitaasti. Tällainen työ on käynnissä monella taholla ja joitakin vaikutuk- sia on jo nähty.
Kansainvälisen valuuttarahaston toiminnan läpinäkyvyys on lisääntynyt. Ohjelmien ehdol- lisuudesta sekä yksityisen sektorin osallistumi- sesta on käyty linjakeskustelua. Rahoituslaitos- ten vakavaraisuussäännöksiä ollaan uudista- massa, minkä tarkoituksena on parantaa ris- kien arviointia sekä vahvistaa valvontaa ja lisä- tä markkinakuria. Edellytykset transatlantti- seen yhteistyöhön veronkiertoon liittyvien pää- omanliikkeiden rajoittamiseksi ovat parantu- neet. OECD:n piirissä on tehty työtä rahanpe- sun estämiseksi ja lahjonnan kieltämiseksi.
EU:n tulisi antaa oma näyttönsä saattamalla nopeasti voimaan Lamfalussyn työryhmän suo- situkset Euroopan rahoitusmarkkinoiden in- tegroimiseksi ja samalla valvonnan tehostami- seksi sekä edistymällä pääomatulojen verotuk- sen harmonisoinnissa. Financial Stability Fo- rum on aloittanut työnsä rahoitusmarkkinoita koskevien standardien luomiseksi ja ns. hyvien käytäntöjen hahmottamiseksi. Myös G20-ryh- mässä, jossa on mukana myös joukko kehitty- viä maita, keskustellaan kansainvälisen rahoi- tusjärjestelmän vakauden vahvistamisesta. "
