LOPPUUKO URHEILUSEURAHARRASTUS LOUKKAANTUMISEEN?
Urheiluseuraharrastuksen lopettamisen syyt nuorilla
Teemu Päreluoto
Liikuntapedagogiikan pro gradu -tutkielma Liikuntatieteellinen tiedekunta
Jyväskylän yliopisto Kevät 2021
TIIVISTELMÄ
Päreluoto, T. 2021. Loppuuko urheiluseuraharrastus loukkaantumiseen?
Urheiluseuraharrastuksen lopettamisen syyt nuorilla. Liikuntapedagogiikan pro gradu - tutkielma. Liikuntatieteellinen tiedekunta, Jyväskylän yliopisto, 71s
Tämän tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää nuorten urheiluseuraharrastuksen lopettamisen taustalla vaikuttavia syitä tytöillä ja pojilla sekä erilaisten harrastusorientaation omaavilla nuorilla. Lisäksi tarkasteltiin urheiluseuraharrastuksen lopettamisen syistä tarkemmin loukkaantumisia ja niiden yhteyttä urheiluseuraharrastuksen lopettamiseen.
Käytetty aineisto on osa Lasten ja nuorten liikuntakäyttäytyminen Suomessa 2020 (LIITU) – tutkimuksen aineistoja, jotka kerättiin 2020 keväällä. Tutkimukseen osallistuneet olivat toisen asteen opiskelijoita (n=3718). Tutkimuksessa käytettiin LIITU-tutkimuksen omaa mittaria urheiluseuraharrastuksen lopettamisen syistä, joka perustuu osaltaan QRA-mittariin (The Questionnaire of Reasons for Attrition). Tilastollisina analyysimenetelminä käytettiin ristiintaulukointia, Khiin neliötestiä, riippumattomien otosten t-testiä, yksisuuntaista varianssianalyysiä, Pearsonin korrelaatiokertoimia, eksploratiivista faktorianalyysiä ja Cronbachin alfa -testiä.
Urheiluseuraharrastuksen lopettamisen syistä yleisimmin mainittiin kyllästyminen lajiin sekä muu tekeminen. Tytöillä muu tekeminen oli merkittävin urheiluseuraharrastuksen lopettamisen syy ja vastaavasti pojilla kyllästyminen lajiin. Kilpailu-, harrastus- ja kokeilumielessä liikkuneilla nuorilla kaikkilla kolmen yleisimmin mainitun syyn joukossa olivat kyllästyminen lajiin sekä muu tekeminen. Kilpailumielessä liikkuneilla nuorilla korostui näiden lisäksi sairaudet tai loukkaantumiset, harrastusmielessä liikkuneilla ryhmän tai joukkueen toiminnan loppuminen ja kokeilumielessä liikkuneilla kilpailun korostuminen.
Sairaus tai loukkaantuminen oli vaikuttanut lähes kolmannekselle nuorista vähintään jonkin verran urheiluseuraharrastuksen lopettamiseen. Yleisempi syy se oli tytöille kuin pojille sekä kilpailumielessä liikkuneille kuin harrastus- tai kokeilumielessä liikkuneille nuorille.
Kilpailumielessä liikkuneista nuorista joka toinen ilmoitti sairauden tai loukkaantumisen vaikuttaneen päätökseen jättäytyä pois urheiluseuraharrastuksesta ainakin jonkin verran.
Tutkielman tuottamaa tietoa suomalaisten nuorten urheiluseuraharrastuksen lopettamisen syistä voidaan hyödyntää esimerkiksi urheiluseuroissa suunniteltaessa keinoja nuorten urheilun tukemiseen eri harrastustasoilla. Erityistä huomiota tulisi kiinnittää loukkaantumisen kokeneiden nuorten urheiluvammojen kuntoutukseen ja siihen, miten mahdollistetaan paluu harrastuksen pariin.
Avainsanat: Urheiluseuraharrastus, loukkaantuminen, nuoret, drop out, harrastusorientaatio
ABSTRACT
Päreluoto, T. 2021. “Does the organized sport hobby ends because of an injury? The reasons for dropping out of organized sports in adolescents” Master’s thesis in sport pedagogy. The Faculty of Sport and Health Sciences, the University of Jyväskylä, 71 p.
The aim of the study was to investigate the reasons for adolescents of both sexes and different hobby orientations dropping out of organized sports. Its purpose was also to examine injuries as a reason for dropping out of organized sports.
The data of this study consists of the “Lasten ja nuorten liikuntakäyttäytyminen Suomessa 2020” (LIITU) research (n = 3718). Respondents to the questionnaire were students in upper secondary education programs. I used the LIITU study’s measure of the reasons for dropping out of organized sports, which is in part based on the Questionnaire of Reasons for Attrition (QRA) measure. The data was analyzed using statistical methods that included crosstabs, chi- square, an independent samples t-test, a one-way analysis of variance, Pearson’s correlation analysis, exploratory factor analysis, and Cronbach’s alpha.
“Getting tired of sports” and “I had other things to do” were the most frequently mentioned reasons for dropping out of organized sports. The most significant reasons for dropping out of sports were “I had other things to do” for girls and “getting tired of sports” for boys. In comparison to hobby orientation groups, “I had other things to do” and “getting tired of sports” were among the top three reasons for dropping out of sports for all three groups. In addition to these “illness/injury” were emphasized among adolescents who played sports at a high level, “group/team cessation” among adolescents who played sports at an average level and “I don´t like to compete” among adolescents who played sports at a low level.
Illness/injury influenced a third of young people’s decisions to quit organized sports to at least some extent or very much. Illness/injury was a more common reason for girls than boys to drop out of sports. It was also a more common reason for dropping out among adolescents who played sports at a high level than it was for those who either played sports at an average level or at a low level. In fact, every second youth who played sports at a high level reported that illness/injury had influenced the decision to quit organized sports.
The information presented by this study on the reasons for dropping out of organized sports of Finnish adolescents can be utilized, for example, in sports clubs when planning ways to support young people´s sports at different hobby levels. Particular attention should be paid to the rehabilitation of injured adolescents with sport injuries and how to enable a return to the hobby.
Keywords: organized sports, injury, adolescent, drop out, hobby orientation
SISÄLLYS
TIIVISTELMÄ
1 JOHDANTO ... 1
2 URHEILUSEURAHARRASTUKSEN LOPETTAMINEN ... 4
2.1 Drop out -ilmiö nuorten urheilussa ... 4
2.2 Drop out -ilmiön syyt ... 7
2.2.1 Yksilölähtöiset syyt ... 9
2.2.2 Sosiaaliset syyt ... 11
2.2.3 Rakenteelliset syyt ... 13
3 URHEILUVAMMAT ... 16
3.1 Urheiluvammojen esiintyvyys, ennaltaehkäisy ja kuntoutus ... 17
3.2 Nuorille tyypilliset urheiluvammat ... 20
3.3 Nuorten urheiluvammat eri lajeissa ... 23
4 LOUKKAANTUMISTEN YHTEYS DROP OUT -ILMIÖÖN ... 25
4.1 Loukkaantumiset urheiluseuraharrastuksen lopettamisen syynä kansainvälisesti 25 4.2 Loukkaantumiset urheiluseuraharrastuksen lopettamisen syynä Suomessa ... 27
5 TUTKIMUKSEN TARKOITUS JA TUTKIMUSONGELMAT ... 29
6 TUTKIMUSMENETELMÄT ... 30
6.1 Tutkimuksen kohderyhmä ja aineistonkeruu ... 30
6.2 Mittarit ... 31
6.3 Tilastolliset analysointimenetelmät ... 34
6.4 Tutkimuksen luotettavuus ja eettisyys ... 36
7 TULOKSET ... 38
7.1 Urheiluseuraharrastuksen aloittaminen ja lopettaminen ... 38
7.2 Urheiluseuraharrastuksen lopettamisen syyt ... 40
7.2.1 Sukupuolen yhteys harrastuksen lopettamisen syihin ... 42
7.2.2 Harrastusorientaation yhteys harrastuksen lopettamisen syihin ... 45
7.3 Sairaus tai loukkaantuminen urheiluharrastuksen lopettamisen syynä ... 48
7.4 Urheiluseuraharrastuksen lopettamisen syiden väliset yhteydet ... 49
8 POHDINTA ... 51
8.1 Nuorten urheiluseuraharrastuksen lopettaminen ja siihen vaikuttaneet syyt ... 51
8.2 Harrastusorientaatio on yhteydessä nuorten lopettamisen syihin ... 54
8.3 Sairaus tai loukkaantuminen on syynä noin joka kolmennelle nuorelle ... 57
8.4 Tutkimuksen rajoitukset ja vahvuudet ... 61
8.5 Jatkotutkimusaiheet ... 62
LÄHTEET ... 64 LIITTEET
1 1 JOHDANTO
Organisoitu urheiluseuratoiminta on suosittua lasten ja nuorten keskuudessa. Yli 60 prosenttia 9–15-vuotiaista lapsista ja nuorista osallistuu urheiluseuratoimintaan. Urheiluseuraan osallistutaan myös nuorempana kuin koskaan ennen, jo keskimäärin noin 6 vuoden iässä.
Yleisintä osallistuminen on 11-vuotiaiden keskuudessa ja vähenee tasaisesti nuorten iän kasvaessa. (Blomqvist, Mononen, Koski & Kokko 2019.) Suomessa nuorten osallistuminen järjestäytyneeseen urheiluseuratoimintaan on kasvanut vuosina 1977–2007 molemmilla sukupuolilla sekä kaiken ikäisillä nuorilla (Laakso ym. 2008). Seurassa liikuntaa tai urheilua harrastavien 11–15-vuotiaiden osuus on kasvanut myös vuodesta 2014 vuoteen 2018 ja niiden osuus, jotka eivät ole koskaan osallistuneet urheiluseuratoimintaan on laskenut (Blomqvist ym. 2019). Samaan aikaan muu fyysinen aktiivisuus on vähentynyt ja edes kaikki urheiluseuroissa harrastavat lapset ja nuoret eivät liiku terveytensä kannalta riittävästi.
Liikkuvien ja fyysisesti aktiivisten nuorten määrä laskee voimakkaasti lähestyttäessä murrosikää ja 15-vuotiaista enää noin 40 prosenttia liikkuu säännöllisesti urheiluseuroissa.
(Aira ym. 2013b; Blomqvist ym. 2019.)
Vuosittain tuhannet nuoret lopettavat urheiluharrastuksen eri syistä. On tärkeää ymmärtää, mitkä syyt johtavat urheiluharrastuksesta luopumiseen, jotta osattaisiin tukea nuorten aktiivista elämäntapaa niin organisoidun kuin omatoimisen liikunnan keinoin. Nuoruudessa harrastettava liikunta ja fyysinen aktiivisuus ovat tärkeitä palasia liikunnallisen elämätavan omaksumisessa. (Blomqvist ym. 2019; Karvonen, Nikander & Piirainen 2016; Telama ym.
2005.) Lasten ja nuorten harrastaman fyysisen aktiivisuuden yhteydestä aikuisuuden terveellisiin elintapoihin on tutkimusnäyttöä (Palomäki ym. 2018; Telama ym. 2005). On kuitenkin huomioitava, ettei seuraharrastamisen lopettaminen nuoren kohdalla ole välttämättä vain negatiivinen asia. Nuori saattaa jatkaa esimerkiksi muuta fyysistä aktiivisuutta vapaa- ajallaan ja on myös mahdollista, että nuori aloittaa jonkin muun harrastuksen toisen harrastuksen päätyttyä. (Aira ym. 2012; Blomqvist ym. 2019; Butcher, Lindner & Johns 2002.)
2
Yksi mahdollinen syy urheiluseuraharrastuksen loppumiseen nuorten kohdalla voivat olla erilaiset urheiluvammat tai loukkaantumiset. On muun muassa arvioitu, että miltei joka kymmenennen nuoren harrastus päättyy loukkaantumiseen Australiassa (Maffulli ym. 2009).
Lisääntynyt liikkujien ja urheilijoiden määrä on lisännyt myös akuuttien ja rasitusvammojen lukumäärää (Haikonen & Parkkari 2010). Lapsilla ja murrosikäisillä on erityinen loukkaantumisriski, sillä tietyt lajit eivät välttämättä sovi heidän taito- tai voimatasollensa (Habelt, Hasler, Steinbruck & Majewski 2011). Nuorten urheiluvammat voivat pahimmillaan heikentää kasvua ja vaikuttaa täten elinikäisesti toimintakykyyn (Maffulli & Shanmugam 2008). Tutkimustietoa tarvitaan lisää, jotta nuorten urheiluvammoja voidaan ehkäistä, diagnosoida ja hoitaa mahdollisimman tehokkaasti (Habelt ym. 2011).
Urheiluseuraharrastuksen lopettamisen taustalla vaikuttavat monet muutkin syyt kuin loukkaantumiset. LIITU 2018-tutkimuksessa näitä yleisiä syitä urheiluseuratoiminnan lopettamiseen lapsilla ja nuorilla olivat muun muassa kyllästyminen lajiin, heikko viihtyminen joukkueessa tai harrastusryhmässä sekä se, ettei harrastus ollut tarpeeksi innostavaa (Blomqvist ym. 2019). Nuorten vapaa-aikatutkimuksessa nuoret mainitsivat useasti urheiluharrastuksen lopettamisen syynä sen, että muut asiat alkoivat kiinnostamaan enemmän (Myllyniemi & Berg 2013). Monesti nuoren päätökseen lopettaa harrastaminen vaikuttaa kuitenkin monien eri syiden yhteisvaikutus (Persson, Espedalen, Stefansen & Strandbu 2020).
Tämän tutkimuksen tarkoituksena on selvittää nuorten urheiluseuraharrastuksen lopettamisen taustalla vaikuttavia syitä molemmilla sukupuolilla ja eri harrastusorientaation omaavilla nuorilla sekä selvittää tarkemmin loukkaantumisten yhteyttä urheiluseuraharrastuksesta poisjättäytymiseen. Tutkimuksen aihe on ajankohtainen ja tärkeä tutkittavaksi, sillä urheiluseuraharrastuksen lopettamisen taustalla vaikuttavat lukuisat syyt, joiden ymmärtäminen voi auttaa nuorten liikuntaharrastuksen jatkumista ja fyysisesti aktiiviseen elämäntavan omaksumista (Karvonen, Nikander & Piirainen 2016; Persson ym. 2020).
Lisäksi liikuntatapaturmat ovat toiseksi suurin tapaturmaluokka kotitapaturmien jälkeen Suomessa ja ihmisten lisääntynyt vapaa-aika on myös lisännyt liikuntatapaturmia (Haikonen ym. 2017). Tärkeää on etenkin lasten ja nuorten liikuntatapaturmien ehkäisy, sillä heidän urheiluvammoilla saattaa olla elinikäisiä vaikutuksia fyysiseen toimintakykyyn ja urheiluseuraharrastuksen lopettamiseen (Enoksen 2011; Habelt ym. 2011). Nuorten
3
loukkaantumisten vaikutuksesta drop out -ilmiöön on vain vähän tutkimusta (Maffulli ym.
2009). Tutkimusaiheen osittainen tuntemattomuus motivoi itseäni ja koen, että aiheesta olisi hyvä olla enemmän tietoa ja tutkimusta olemassa. Saatua tietoa voidaan hyödyntää esimerkiksi urheiluseuroissa nuorten kannustamisessa urheiluseuraharrastuksen jatkumiseen sekä loukkaantumisen kokeneiden nuorten kuntoutuksen ja harrastuksen pariin takaisin paluun tukemisessa.
4
2 URHEILUSEURAHARRASTUKSEN LOPETTAMINEN
Urheiluseuratoiminnalla on keskeinen asema suomalaisessa liikuntakulttuurissa.
Urheiluseurojen rooli on merkittävä etenkin lasten ja nuorten liikunta-aktiivisuuden ja liikuntakasvatuksen edistäjänä sekä liikuntaan sosiaalistajana. (Koski & Mäenpää 2018.) Urheiluseuratoimintaan osallistuminen on suosittua lasten ja nuorten keskuudessa (Blomqvist ym. 2019). Moni nuori lopettaa kuitenkin harrastuksen jossain vaiheessa lapsuutta tai nuoruutta ja tästä käytetään termiä drop out eli urheilulajista putoamista, poisjääntiä, poisjättäytymistä tai poisvetäytymistä (Aira ym. 2013a; Lämsä & Mäenpää 2002, 9). Termi drop off kuvaa yleensä liikunta-aktiivisuuden vähenemistä, kun taas tyypillisesti lapsuuteen ja nuoruuteen ajoittuvasta urheiluharrastuksen lopettamisesta käytetään termiä drop out (Aira ym. 2013b).
2.1 Drop out -ilmiö nuorten urheilussa
Blomqvistin ym. (2019) mukaan urheiluseuraharrastuksen oli lopettanut Suomessa joka neljäs alle 16-vuotias lapsi tai nuori Lasten ja nuorten liikuntakäyttäytyminen tutkimuksessa (LIITU) vuonna 2018 (n=5683). Korkeimmillaan osuus oli 15-vuotiaissa, joista 40 prosenttia oli lopettanut seuraharrastamisen. Useimmin päätös harrastuksen lopettamisesta tehtiin 11- vuoden iässä. Urheiluseurassa harrastamisen suosio on kasvanut hieman vuodesta 2014 vuoteen 2018 ja niiden osuus nuorista, jotka eivät ole koskaan harrastaneet urheiluseurassa on vastaavasti laskenut.
Lasten ja nuorten liikunnan harrastamista voidaan kuvata pyramidimallin avulla, mikä osaltaan auttaa ymmärtämään myös harrastamisen lopettamisen syitä. Malli on jaettu kolmeen eri harrastajatyyppiin (kuvio 1). Alimman osan muodostaa lajikokeilijoiden joukko eli ne nuoret, jotka vasta kokeilevat uutta lajia. Pyramidin keskiössä on sitoutuneiden ryhmä.
Sitoutuneet nuoret ovat harrastaneet jotain lajia aktiivisesti jo jonkin aikaa. Nämä nuoret ovat osoittaneet pysyvää kiinnostusta lajilleen. Pyramidin ylimpänä on kilpailullisesti menestyvä joukko. Nämä nuoret ovat useimmiten harrastaneet lajiaan jo useamman vuoden ja heidän valmennuksensa on ammattitaitoista. Nämä nuoret ovat usein iältään 15–19-vuotiaita, kun
5
taas lajikokeilijoissa ja sitoutuneissa nuorissa on enemmän nuorempia harrastajia. (Lämsä &
Mäenpää 2002, 7.)
KUVIO 1. Liikunnan ja urheilun harrastamisen pyramidi (Lämsä & Mäenpää 2002, 13).
Teini-iässä urheiluharrastuksen lopettaneiden nuorten ongelmaksi voi muodostua se, mistä löytää uusi laji ja seura. Nuorten suhtautuminen uusiin lajeihin on usein kriittistä tässä elämänvaiheessa. (Lämsä & Mäenpää 2002, 47.) Lopettaneiden ryhmän osalta haastavin kysymys on se, miten he jatkavat liikkumistaan (Lehtonen 2012). Urheiluseurasta pois jättäytynyt nuori voi harrastaa liikuntaa jatkossa vapaa-ajallaan omaehtoisesti yksin tai kavereiden kanssa. Lapsi tai nuori voi myös siirtyä harrastamaan toista lajia tai jatkaa samaa harrastusta toisessa seurassa. Drop out -ilmiö on huolestuttavaa vasta, mikäli seurasta poisvetäytynyt nuori lopettaa liikunnan kokonaan ja passivoituu, minkä seurauksena hänen fyysinen aktiivisuutensa vähenee. (Aira ym. 2013a; Blomqvist ym. 2019; Tiirikainen & Konu 2013.)
Butcher ym. (2002) havaitsivat kymmenenvuoden retrospektiivisessä tutkimuksessa pohjoisamerikkalaisilla nuorilla (n=1377) olevan useita harrastuksia nuoruudessa ja jonkin urheiluharrastuksen lopettaminen ei yleensä tarkoittanut nuoren kohdalla liikkumisen
6
loppumista täysin. Suurin osa nuorista jatkoi vähintään yhtä lajia toisen urheilulajin lopettamisesta huolimatta. Heidän tutkimuksensa mukaan melkein poikkeuksetta nuori lopettaa urheilun jossain vaiheessa lapsuutta tai nuoruutta. Suuri osa nuorista osallistui kouluaikanaan useisiin eri lajeihin löytääkseen itselleen sopivan ja mielekkään urheilumuodon. Blomqvistin ym. (2019) mukaan Suomessa urheiluseuraharrastuksen lopettaneista useampi kuin neljä viidestä olisi halukas aloittamaan urheiluseurassa liikkumisen uudelleen. Yhden harrastuksen lopettaminen ei myöskään tarkoita nuoren kohdalla automaattisesti koko seuratoiminnasta poisjättäytymistä, vaan nuori saattaa aloittaa suoraan jonkin muun uuden lajin tai jatkaa muita jo harrastamiaan lajeja (Aira ym. 2012).
Liikunnan ja kansanterveyden edistämissäätiö (LIKES) ja Kilpa- ja huippu-urheilun tutkimuskeskus (KIHU) toteuttivat Suomessa selvityksen, jonka tavoitteena oli tuottaa seurantatietoa 15 lajiliiton lisenssien määrästä ja tarkastella drop out -ilmiötä vuoden 2008 lisenssitietojen muutoksen avulla. Lämsän ja Mäenpään (2002) aiemmin suoritetussa 24 lajiliiton lisenssitietojen selvityksessä alle 19-vuotiaista liikuntaharrastuksensa lopetti noin 28,3 prosenttia eli miltei kolmannes. Lehtosen (2011) mukaan drop out -ilmiö ei muuttunut aiempiin tutkimuksiin verrattuna vaan lopettamisprosentti pysyi ennallaan noin 28 prosentin tienoilla vuonna 2008. Eri lajien välillä harrastuksen lopettamisprosentit vaihtelivat suurestikin. Vuonna 2008 alle 19-vuotiaiden nuorten suurimmat lopettamisprosentit olivat painissa (57,0 %) ja yleisurheilussa (44,0 %). Pienin lopettamisprosentti vastaavasti taitoluistelussa (17,2 %). Kaikkiaan 15–19-vuotiaista harrastajista noin 40–50 prosenttia lopetti kokonaan ja vain alle 10 prosenttia siirtyi muihin lajeihin. (Lehtonen 2012.)
Lajiliittojen sekä liikunnassa ja urheilussa toimivien organisaatioiden näkökulmasta nuoren liikuntaharrastuksesta poisvetäytyminen voi olla ongelma, sillä joidenkin lajien harrastajamäärät ovat vähentyneet ja urheilumenestys heikentynyt. Lajiliitoille menestys ja harrastajien lukumäärät ovat toiminnan tärkeitä mittareita. (Lämsä & Mäenpää 2002, 4.) LIITU 2018-tutkimuksessa huomattiin kuitenkin, että yhä useampi lapsi ja nuori on mukana seuratoiminnassa ja niiden nuorten osuus, jotka eivät koskaan ole olleet mukana urheiluseurassa laski viisi prosenttiyksikköä 2014–2018 välisellä ajanjaksolla.
Urheiluseurojen suosio lasten ja nuorten keskuudessa on siis vahvistunut viimeisen viiden vuoden aikana. (Blomqvist ym. 2019.)
7 2.2 Drop out -ilmiön syyt
Kun nuori päättää jättäytyä pois urheiluharrastuksesta, löytyy taustalta usein monia tekijöitä ja muutoksia. Urheilu ja muu elämä ovat kietoutuneena yhteen. Urheilu voi menettää merkitystään tai tulla taakaksi nuoren elämässä muiden kiinnostuksen kohteiden ilmaannuttua. Urheiluharrastuksen lopettamispäätöksen taustalla on useimmiten monet nuoren eri elämänalueilla vaikuttavat syyt, joiden yhteisvaikutus on ratkaisevaa. Esimerkiksi koulu ja harrastus voivat molemmat samanaikaisesti vaatia nuorelta aikataulujen ja sosiaalisten suhteiden kannalta niin paljon aikaa ja voimia, että nuori valitsee koulun tai opiskelun etusijalle ja luopuu harrastuksesta. (Persson ym. 2020; Tiirikainen & Konu 2013.)
Päätös urheiluseuratoiminnassa liikkumisen lopettamisesta tehtiin keskimäärin 10–12-vuoden ikäisenä. Tärkeimpiä syitä harrastamisen lopettamiseen urheiluseuratoiminnassa LIITU 2018- tutkimuksessa (n=873) olivat kyllästyminen lajiin, nuori ei viihtynyt joukkueessaan tai harrastusryhmässään sekä se, että nuori ei kokenut harrastamisen olleen tarpeeksi innostavaa.
(Blomqvist ym. 2019.) Kaksi vuotta aiemmin suoritetussa LIITU 2016-tutkimuksessa (n=1305–1338) merkittävimmät syyt liikuntaharrastuksen lopettamiseen seurassa olivat LIITU 2018-tutkimuksen tavoin kyllästyminen lajiin sekä se, ettei nuori viihtynyt joukkueessa tai harjoitusryhmässä (Blomqvist, Mononen, Koski & Kokko 2016).
Vuoskulompolo (2018, 31) tutki LIITU 2016-aineistoon pohjautuen eri-ikäisten ja eri sukupuolten eroja urheiluharrastuksen lopettamisen syissä (n=1531). Pojilla korostuivat tyttöjä enemmän harrastuksen lopettamisen syinä mielenkiinto muuhun tekemiseen, halu olla enemmän kavereiden kanssa, toiminnan kilpailullisuus sekä kyllästyminen lajiin. Tytöillä puolestaan halu panostaa opiskeluun oli yleisempi syy kuin pojilla. Opiskeluun panostaminen harrastuksen lopettamispäätöksen syynä oli niin ikään yleisempää 13–15-vuotiailla kuin sitä nuoremmilla. Nuoremmilla 7–10 vuotiaille korostui 11–15-vuotiaita nuoria enemmän muutto uudelle paikkakunnalle lopettamispäätöksen taustalla.
Lämsän ja Mäenpään tutkimuksen mukaan (2002, 8) viisi yleisintä syytä nuorilla lopettaa urheiluharrastus olivat ajanpuute, loukkaantuminen, kilpailun ylikorostuminen, huono
8
valmennus sekä se ettei harrastus ollut enää hauskaa tai kiinnostavaa. Myllyniemen ja Bergin (2013, 80) Nuorten vapaa-aikatutkimuksen mukaan ylivoimaisesti suurin syy harrastuksen lopettamiseen 10–29-vuotiailla nuorilla (n=1205) oli se, että muut asiat alkoivat kiinnostamaan enemmän. Tämän arveltiin johtuvan suurelta osin ajanpuutteesta, jolloin paljon aikaa vievästä harrastuksesta oli päätetty luopua.
Rottensteiner, Laakso, Pihlaja ja Konttinen (2013) selvittivät suomalaisten 15–16-vuotiaiden jalkapallon (n=397), jääkiekon (n=88) ja koripallon (n=50) kilpapelaajien urheiluseuraharrastuksen lopettamisen syitä. Merkittävimmät syyt kilpaharrastuksen lopettamiselle seurassa olivat muu tekeminen sekä innostuksen laantuminen. Nuoret mainitsivat lopettamisen syinä näiden lisäksi muun muassa sen, ettei heillä ollut tarpeeksi aikaa olla kavereiden kanssa, joukkehenkeä ei ollut tarpeeksi sekä sen, ettei urheilu ollut tarpeeksi hauskaa.
Enoksen (2011) nuorten lupaavien norjalaisten yleisurheilijoiden lopettamisen syitä selvittäneessä tutkimuksessa (n=300) merkittävimmät syyt urheiluharrastuksen lopettamiseen olivat loukkaantumiset, koulutuksen priorisoiminen sekä motivaation puute. Perssonin ym.
(2020) niin ikään norjalaisessa tutkimuksessa (n=1248) lähes kolmasosa nuorista ilmoitti nautinnon puutteen sekä ajan tai koulun paineen olleen merkittävimmät syyt urheilun lopettamiseen. Noin viidesosa nuorista ilmoitti myös liiallisen kilpailullisuuden tai toiminnan vakavuuden olleen syy lopettamiseen.
Butcherin ym. (2002) pohjois-amerikkalaisen tutkimuksen mukaan urheiluharrastuksen lopettamisen suurin syy oli urheilusta nauttimisen puute. Muita yleisiä syitä nuorten harrastuksen lopettamisen taustalla olivat halu käyttää aikaa muuhun kuin liikunta- aktiviteetteihin tai muu urheilu. Muu urheilu korostuu etenkin nuoremmalla iällä, jolloin nuorella voi olla monta urheiluharrastusta. Kilpailullisuuden ja harjoitusmäärien kasvaessa nuori voi joutua valitsemaan harrastamistaan lajeista yhden tai kaksi, joita haluaa jatkaa ja luopua muista harrastuksistaan (Myllyniemi & Berg 2013, 80).
9
Drop out -ilmiön syyt voidaan jakaa kolmeen luokkaan hyödyntäen Crawfordin, Jacksonin ja Godbeyn (1991) vapaa-ajan rajoitusten mallia (The Hierarchical model of leisure constraints).
Mallin kolme luokkaa muodostuvat yksilölähtöisistä, sosiaalisista ja rakenteellisista tekijöistä, joihin myös urheiluharrastuksen lopettamisen syyt voidaan jakaa (ks. Crane & Temple 2015;
Tiirikainen & Konu 2013; Witt & Dangi 2018). Monesti nuoren päätökseen lopettaa harrastaminen vaikuttaa kuitenkin monien eri syiden yhteisvaikutus. Osa syistä voi olla urheilutoiminnan sisäisiä, kuten kilpailullisuus, kun taas osa vaikuttaa urheilutoiminnan ulkopuolella, kuten kouluun ja ajankäyttöön liittyvät syyt (Persson ym. 2020).
2.2.1 Yksilölähtöiset syyt
Ikä on yksi merkittävä tekijä drop out -ilmiössä. Yang (1997) huomasi tutkimuksessaan iän vaikuttavan merkittävästi fyysiseen aktiivisuuteen. Fyysinen aktiivisuus vähenee murrosiän myötä ja 12–15-vuoden iässä urheiluseuroissa harrastaminen on tavallista mutta myös drop out -ilmiö alkaa yleistymään. Myös Aira ym. (2013b) totesivat iän olevan selkeästi yhteydessä lopettamisajatuksiin. Eime, Harvey ja Charity (2018) huomasivat urheilun drop out - tutkimuksessaan iän vaikuttavan urheiluseuraharrastamiseen siten, että 5–14-vuotiaat nuoret harrastivat useammin useita eri urheilulajeja ja tämän jälkeen urheilulajien määrä väheni yhteen lajiin erikoistumisen myötä. 15–19-vuotiaiden liikuntaharrastuksen osallistusmisprosentti tippui miltei puoleen siitä, mitä se oli 10–14-vuotiailla nuorilla huipussaan. Enoksen (2011) tutkimuksen mukaan norjalaisten lupaavien yleisurheilija nuorten urheiluseuraharrastuksen lopettaminen oli korkeimmillaan 17-vuoden iässä ja oli yleisempää tytöillä kuin pojilla. Eri ikäisillä korostuvat erilaiset harrastuksen lopettamiseen johtavat syyt.
Rottensteinerin ym. (2013) urheiluseuraharrastuksen lopettamisen henkilökohtaisia syitä selvittäneessä tutkimuksessa yksilölähtöisistä syistä korostui se, ettei harrastus ollut tarpeeksi innostavaa tai hauskaa. Persson ym. (2020) huomasivat tutkimuksessaan niin ikään harrastuksen ilon ja kiinnostuksen vaikutuksen urheiluharrastuksen lopettamiseen. Heidän tutkimuksessaan miltei yksi kolmesta (31 %) nuoresta ilmoitti kiinnostuksen tai ilon puuttumisen olleen syy harrastuksesta luopumiseen. Harrastuksen ilon ja nautinnon puutteeseen vaikutti moni tekijä samaan aikaan. Näitä olivat esimerkiksi kyllästyminen
10
harrastukseen, motivaation katoaminen sekä se, ettei laji tuntunut omalta lajilta. Harrastuksen kiinnostuksen ja ilon puutteeseen oli usein yhteydessä myös koulun ja harjoitusten haasteellinen yhdistäminen arjessa, mikä saattoi aiheuttaa stressiä ja harrastuksen ilon vähenemistä nuorilla.
Kiinnostuksen alenemista voi aiheuttaa myös heikko suhde valmentajaan tai valmentajan ammattitaidottomuus. Noin 15 prosentille nuorista tämä oli urheiluseuraharrastuksen lopettamisen taustalla vähintäänkin jonkin verran merkittävä syy Nuorten vapaa- aikatutkimuksen mukaan. Jos nuori ei pidä valmentajastaan, voi ilo harrastamiseenkin laskea.
(Myllyniemi & Berg 2013, 80.) Molineron, Salgueron, Àlvarezin ja Márquezin (2009) Espanjassa suoritetussa tutkimuksessa 14–18-vuotiaat jalkapallon (n=127), lentopallon (n=60) ja koripallon (n=122) harrastajat ilmoittivat urheiluseuraharrastuksen lopettamisen syitä selvittäneessä tutkimuksessa toiseksi yleisimmäksi syyksi sen, ettei nuori tykännyt valmentajasta.
Yksilölähtöisistä syistä kyllästyminen lajiin on niin ikään merkittävä syy urheiluseuraharrastuksen lopettamiseen varsinkin Suomessa. LIITU 2018-tutkimuksessa 11–
15-vuotiaista nuorista 40 prosenttia ilmoitti urheiluseuraharrastuksen taustalla vaikuttaneen kyllästyminen lajiin. Tämä oli kaikista syistä useimmin mainittu. (Blomqvist ym. 2019.) Kyllästymiseen voi vaikuttaa esimerkiksi nuoren motivaation puute. Nuoret jaetaan useimmiten tasoryhmiin jo aikaisessa vaiheessa harrastusta. Yksi ryhmistä on usein kilpajoukkue ja muut enemmän tai vähemmän harrastejoukkueita. Jos nuorella on ajatus, että hänestä tulee huippu lajissaan ja hän joutuu harrasteryhmään voi motivaatio lajin harrastamiseen kadota. Urheiluseuraharrastuksen lopettamisessa uskotaan kuitenkin isomman ongelman olevan päinvastainen eli vähemmän kilpailullisia harrasteseuroja ei ole tarjolla riittävästi lisääntyneen kilpailullisuuden seurauksena. (Myllyniemi & Berg 2013, 79–80.)
Myllyniemen ja Bergin (2013, 80) mukaan neljännekselle nuorista ainakin jonkin verran merkittävä syy urheiluseuraharrastuksen lopettamiseen on, ettei nuori koe itseään tarpeeksi hyväksi. Takalo (2004) toteaa saman omassa tutkimuksessa, jossa nuoren heikot taidot havaittiin yhdeksi harrastuksesta luopumiseen johtavaksi syyksi. Lapset arvostavat omia
11
taitojaan ja pitävät niitä tärkeinä liikkumisen kriteereinä. Mikäli lapsi ei koe itseään taitavaksi, voi myös liikkuminen lakata.
Lapsen tai nuoren omat taidot linkittyvät pätevyyden kokemukseen. Koettu liikunnallinen pätevyys on ihmisen kokemus liikunnallisista ominaisuuksistaan, kuten kehosta, kunnosta ja liikuntataidoista. Liikunta voi parhaimmillaan tukea lapsen tai nuoren itsearvostuksen suotuisaa kehittymistä tarjoamalla pätevyyden kokemuksia. (Hirvensalo, Liukkonen, Jaakkola
& Sääkslahti 2015.) Pätevyyden kokemusten puute voi aiheuttaa urheiluharrastuksesta luopumisen. Lappalaisen ja Nissilän (2007, 64–65) opinnäytteesä (n=524) tutkittiin 12–18- vuotiaiden voimistelijatyttöjen harrastuksen lopettamisen syitä kyselylomakkeella.
Tutkimuksessa pätevyyden kokemusten puutteen ja kyllästymisen huomattiin olleen merkittäviä tekijöitä nuorten voimistelijoiden seuraharrastuksen lopettamiselle. Pätevyyden kokemusten puuttumiseen vaikuttivat varsinkin valmentajan käytös ja kommentit nuoren painosta.
2.2.2 Sosiaaliset syyt
Sosiaalisista syistä ajanpuute ja muiden asioiden kuin urheiluseuraharrastuksen kiinnostuksen lisääntyminen ovat monissa tutkimuksissa osoittautuneet merkittäviksi tekijöiksi urheiluseuraharrastuksen lopettamiselle (Lämsä & Mäenpää 2002; Molinero ym. 2009;
Myllyniemi & Berg 2013; Rottensteiner ym. 2013). Tästä näyttöä on muun muassa Nuorten vapaa-aikatutkimuksessa, jossa ylivoimaisesti suurin syy harrastuksen lopettamiseen 10–29- vuotiailla nuorilla oli se, että muut asiat alkoivat kiinnostamaan enemmän. Nuorista jopa 42 prosenttia ilmoitti tämän syyn olleen hyvin merkittävä tekijä urheiluseuraharrastuksen lopettamiseen. Muiden asioiden kiinnostuksen lisääntymisen urheiluseuraharrastuksen lopettamisen syynä arveltiin johtuvan suurelta osin ajanpuutteesta, jolloin paljon aikaa vievästä harrastuksesta oli päätetty luopua. (Myllyniemi & Berg 2013, 80.)
Rottensteiner ym. (2013) tutkivat nuorten suomalaisten kilpapelaajien urheiluharrastuksen lopettamisen syitä. Suurimmaksi syyksi urheiluseuraharrastuksen lopettamiseen nuorilla osoittautui niin ikään ”muuta tekemistä”. Myös Molineron ym. (2006 & 2009) harrastuksen
12
lopettamisen syitä selvittävissä tutkimuksissa espanjalaiset nuoret ilmoittivat merkittävimmäksi syyksi urheiluseuraharrastuksesta poisjättäytymiselle ”muun tekemisen”.
Etenkin murrosikäiset nuoret kohtaavat työhön, opiskeluun ja ihmissuhteisiin liittyviä elämäntilanteita, jotka vaativat aikaa ja huomiota urheilun lisäksi. Harrastuksen kiinnostavuuden laskiessa muut asiat saavat enemmän merkitystä. Harrastuksen kiinnostavuuteen vaikuttavat monet tekijät, joita voivat esimerkiksi olla sekä sosiaaliset että yksilölliset tekijät. (Rottensteiner ym. 2013.)
Lappalaisen ja Nissilän (2007, 64–65) pro gradu -tutkielmassa nuorten voimistelijoiden harrastuksen lopettamiseen vaikutti eniten niin ikään ajankäyttöön liittyvät syyt. Ajankäyttöön liittyen arvioitiin, että harrastaminen vie paljon aikaa muulta tärkeältä toiminnalta, kuten koulunkäynniltä ja vapaa-ajalta, jolloin harrastuksen lopettaminen mahdollistaa lisää aikaa muille tärkeäksi koetuille asioille. Hurskaisen (2017, 74) opinnäytetyössä sosiaaliset tekijät nousivat merkittäväksi tekijäksi drop out -ilmiössä. Yleisiä syitä luopua urheiluharrastuksesta olivat opintojen ja harrastamisen yhdistäminen, halu antaa aikaa myös muille harrastuksille sekä joukkuehengen puute.
Joukkuehengen ja yhteistyön puute voi muodostua yhdeksi harrastuksen poisjättäytymisen syyksi (Molinero ym. 2009). Rottensteinerin ym. (2013) mukaan sosiaalisina tekijöinä urheiluseuraharrastuksen lopettamisen taustalla olivat heikko joukkuehenki sekä yhteistyön puuttuminen. Molineron ym. (2009) saivat samansuuntaisia tuloksia omassa tutkimuksessaan, jossa merkittäviksi syiksi nuorten urheiluharrastusten lopettamiseen osoittautui niin ikään joukkuehengen puute sekä yhteistyön puuttuminen.
Joskus harrastuksesta jättäydytään pois myös liiallisen kilpailun tuloksena. Tällöin nuori ei enää koe välttämättä itseään riittävän taitavaksi tai hyväksi lajissaan. Myllyniemen ja Bergin tutkimuksessa toiminnan liian kova kilpailuhenkisyys oli yksi eniten mainituista syistä liikuntaharrastuksen lopettamiseen urheiluseurassa. Nuorista joka kolmas ilmoitti sen olleen ainakin jonkin verran merkittävä syy urheiluseuraharrastuksesta poisjättytymiselle. Perssonin ym. (2020) mukaan norjalaisista nuorista (n=1249) 18 prosenttia ilmoitti harrastuksen lopettamisen syyksi toiminnan liiallisen kilpailullisuuden. Myös LIITU 2018-tutkimuksessa
13
10 prosenttia lapsista ja nuorista ilmoitti lopettamiseen vaikuttaneen sen, ettei tykännyt harrastuksen kilpailullisuudesta (Blomqvist ym. 2019).
Seuratoiminnassa kilpailullisuus on lisääntynyt ja varsinkin 15–vuoden iässä koetaan, ettei seuratoiminnassa ole tilaa kuin tavoitteelliselle kilpaurheilulle (Merikivi, Myllyniemi &
Salasuo 2016, 88). Heikoksi koetut omat taidot yhdistettynä kilpailullisuuteen voivat johtaa siihen, että nuorta alkavat kiinnostamaan muut asiat, kuten kavereiden kanssa oleminen ja videopelit (Myllyniemi & Berg 2013, 80). Kilpailullisuus ei motivoi kaikkia nuoria erityisen vahvasti liikkumaan. Lisäksi kilpailullisuus seuroissa muodostuu usein aikuisten ehdoilla ja sanelemana eikä nuorilla ole asiassa sananvaltaa. Urheiluseuroilla saattaisikin olla mahdollisuus osallistua vielä nykyistäkin vahvemmin lasten ja nuorten liikuttamiseen kiinnittämällä huomio nimenomaan drop out -iässä oleviin noin 10–14-vuotiaisiin, nuorten vanhempiin sekä kilpailullisuuden vähentämiseen toiminnassa. (Zacheus & Saarinen 2019.) Kiusaamisella ja syrjimisellä on ainakin jonkin verran vaikutusta lopettamispäätökseen, sillä noin 4 prosenttia nuorista ilmoitti tämän olleen vähintäänkin jonkin verran merkittävä syy liikuntaharrastuksen lopettamiseen seurassa vuoden 2013 Nuorten vapaa-aikatutkimuksessa.
(Myllyniemi & Berg 2013, 80.) Vastaavasti vuoden 2018 Lasten ja nuorten vapaa- aikatutkimuksessa kaikista vastaajista kolmannes raportoi kokeneensa liikuntaseurassa usein (5 %) tai joskus (26 %) kiusaamista tai syrjimistä (Hakanen, Myllyniemi & Salasuo 2019, 48).
Vastuu kiusaamiseen puuttumiseen on jokaisella urheilun ja liikunnan toimijalla. Tavoitteena tulisi olla nollatoleranssi kaikkea kiusaamista ja syrjimistä kohtaan jokaisessa urheiluseurassa.
(Partanen 2019.)
2.2.3 Rakenteelliset syyt
Rakenteellisista tekijöistä on huomioitava liikuntaharrastuksen kustannukset (Myllyniemi &
Berg 2013, 80). Liikunnan kokonaiskustannukset harrastajalle muodostuvat välittömistä ja välillisistä kustannuksista. Välittömiä kustannuksia ovat pakolliset maksut, ohjaus- ja kilpailutoiminnan kustannukset sekä lajiharrastukselle välttämättömät välineet ja tekstiilit.
Välillisiä kustannuksia ovat matkakustannukset, virkistystoimintaan liittyvät kustannukset
14
sekä muut sekalaiset kustannukset eli esimerkiksi lääkintähuollosta aiheutuneet menoerät.
(Puronaho 2014, 13.)
Nuorten liikuntaharrastusten kustannuksista tehdyn tutkimuksen mukaan harrastamisen kokonaiskustannukset ovat kaksin tai kolminkertaistuneet noin kymmenen vuoden aikana (2001–2013). Harrasteliikunta on kallistunut jonkin verran mutta erityisen paljon ovat kasvaneet kilpaurheilun kustannukset, koska harrastusintensiteetti on kasvanut selvästi sekä harjoituksia ja kilpailumatkoja on entistä enemmän. Kalliiden harrastuskustannusten ja lisääntyneen kilpailullisuuden seurauksena voidaan alkaa puhua joidenkin nuorien kohdalla myös throw out -ilmiöstä drop out -ilmiön sijaan, sillä kustannusten ja lisääntyneen kilpailullisuuden seurauksena nuori voi joutua jättämään liikuntaharrastuksensa omasta tahdostaan riippumatta. (Puronaho 2014, 5.)
Kalliit kustannukset eivät ainoastaan ole syynä nuoren harrastuksen loppumiseen, vaan ne voivat olla myös este liikuntaharrastuksen aloittamiselle (Merikivi ym. 2016; Puronaho 2014).
Nuorten vapaa-aikatutkimuksessa urheiluseuraharrastuksen kalliit kustannuket olivat olleet 5 prosentille nuorista merkittävä syy ja vähän yli 10 prosentille jokseenkin merkittävä syy urheiluseuraharrastuksen lopettamiselle. Tutkimuksessa arvioitiin kuitenkin, että harrastusten kalliit kustannukset voivat olla jopa kolmanneksi merkittävin syy urheilun harrastamattomuudelle ylipäätään. (Myllyniemi & Berg 2013, 78–80.)
Lappalainen ja Nissilä (2007, 66–67) kertoivat niin ikään yhdeksi harrastuksen lopettamisen syyksi nuorilla voimistelijoilla kalliit kustannukset. Kustannukset vaihtelevat paljon eri lajien välillä. Hurskaisen (2017, 74) mukaan kalliit kustannukset olivat merkittävämpi syy urheiluharrastuksen lopettamiseen jääkiekkoilijoilla kuin koripallon tai jalkapallon pelaajilla.
Jääkiekon keskimääräiset kokonaiskulut ovatkin kasvaneet merkittävästi viimeisen kymmenen vuoden aikana harrastusintensiteetin kasvun myötä (Puronaho 2014, 34). Lajien lisäksi kustannukset kasvavat yleensä iän myötä. Vuoden 2018 Lasten ja nuorten vapaa- aikatutkimuksessa 6–vuotiaiden vanhemmista ainoastaan 6 prosenttia ilmoitti yli 100 euron kuukausikustannuksista, kun vastaavasti 11–14-vuotiaiden ikäryhmän vanhemmista lähes 30 prosenttia kertoi kustannusten olevan yli 100 euroa kuukaudessa. (Hakanen ym. 2019, 40–41.)
15
Yksi rakenteellinen urheiluseuraharrastuksen lopettamisen syy nuorilla voimistelun harrastajilla oli muutto toiselle paikkakunnalle. Muuton jälkeen nuorelle ei välttämättä löytynyt sopivaa joukkuetta tai välimatka joukkueen harjoituksiin olisi ollut liian pitkä, jotta harrastusta olisi voinut jatkaa. (Lappalainen & Nissilä 2007, 48, 64–67.) Nuorten vapaa- aikatutkimuksessa huomattiin, että 17 prosenttia nuorista ilmoitti vähintään jonkin verran merkittäväksi syyksi muuton toiselle paikkakunnalle harrastuksen lopettamisen syynä. Muutto toiselle paikkakunnalle korostui lopettamisen syynä erityisesti vanhempien nuorten ikäluokissa, joissa nuori saattoi vaihtaa paikkakuntaa esimerkiksi opiskeluiden takia.
(Myllyniemi & Berg 2013, 80–81.)
Alueelliset erot voivat myös asettaa lapset ja nuoret eriarvoiseen asemaan liikuntaharrastamisen suhteen (Myllyniemi & Berg 2013, 78). Seuratoiminnassa tarvitaan erilaisia resursseja, jotka muodostuvat julkisen, yksityisen ja kolmannen sektorin sekä kotitalouksien resursseista (Puronaho 2014). Joskus seuran tai joukkueen toiminta saattaa lakata esimerkiksi resurssien puutteen takia. LIITU 2018-tutkimuksessa jopa 17 prosenttia nuorista ilmoitti urheiluharrastuksensa lopettamisen syyksi ryhmän tai joukkueen toiminnan loppumisen. Se oli tutkimuksessa kuudenneksi yleisin nuorten ilmoittama harrastuksen lopettamisen syy. (Blomqvist ym. 2019.)
Loukkaantumiset voidaan luokitella myös rakenteellisiksi tekijöiksi drop out -ilmiössä (Crane
& Temple 2015). Liikuntavammat ovat etenkin nuorten keskuudessa melko yleisiä. Nuorten terveystapatutkimuksessa vuonna 2009 kerätyssä aineistossa (n=5516) 29 prosenttia nuorista loukkaantui vuosittain vähintään kerran liikkuessa. Selvästi eniten nuorten loukkaantumisista tapahtui urheiluseuroissa. 14–16-vuotiailla oli suurempi todennäköisyys loukkaantua kuin sitä nuoremmilla. Sukupuolten välillä ei havaittu merkittäviä eroja liikuntavammojen määrässä mutta päihteillä, kuten alkoholilla ja nuuskalla havaittiin olleen yhteys loukkaantumisiin.
Eniten vammoja sattui niissä lajeissa, joissa oli myös paljon harrastajia. Näitä lajeja olivat jalkapallo, jääkiekko, ratsastus, salibandy ja lentopallo. (Karhola 2013, 30, 34.)
16 3 URHEILUVAMMAT
Urheiluvamma voidaan määritella vammana, kipuna tai fyysisenä vauriona joka on aiheutunut urheilun tai liikunnan johdosta. Urheiluvammat voidaan luokitella syntymekanismin mukaan äkillisiin vammoihin eli akuutteihin vammoihin sekä rasitusvammoihin eli kroonisiin vammoihin. Akuutteja vammoja ovat äkilliset tapaturmat, joista seurauksena ovat muun muassa luunmurtumat, nivelsiteiden venähdykset, lihasten tai jänteiden revähdysvammat sekä ruhjevammat. Rasitusvammalla tarkoitetaan vähitellen syntynyttä kudosvauriota, jota usein kutsutaan myös ylikuormitusvammaksi. Tyypillisiä rasitusvammoja ovat erilaiset tulehdukset ja rasitusmurtumat. (Walker 2014, 9.) Rasitusvammoilla ei yleensä ole yhtä tunnistettavissa olevaa tapahtumaa, joka aiheuttaisi vamman. Rasitusvammat syntyvät usein pitkien, raskaiden yksitoikkoisten harjoitusten seurauksena, joissa toistetaan samankaltaisia suorituksia.
(Clarsen, Myklebust & Bahr 2013.) Sekä akuutti että rasitusvamma voi oireilla esimerkiksi kipuna, turvotuksena, arkuutena ja heikkoutena vamma-alueella (Walker 2014, 9, 18).
Urheiluvammat voidaan jaotella syntymekanismin lisäksi muun muassa niiden vakavuuden eli haitta-asteen perusteella lieviin, keskivaikeisiin ja vaikeisiin urheiluvammoihin. Lievät urheiluvammat aiheuttavat urheilijalle vähäistä kipua ja minimaalista turvotusta. Ne eivät estä urheilijaa suoriutumasta harjoittelusta. Keskivaikeat urheiluvammat aiheuttavat lieviä urheiluvammoja enemmän kipua ja turvotusta sekä rajoittavat jo urheilusuoritusta. Vaikeat eli vakavat urheiluvammat aiheuttavat lisääntyvää kipua ja turvotusta sekä rajoittavat urheilusuoritusten lisäksi normaaleja urheilun ulkopuolisia arkirutiineja. (Walker 2014, 18.) Tässä tutkielmassa olen käyttänyt alkuperäislähteen mukaisesti sekä termiä urheiluvamma että liikuntatapaturma. Molemmat termit viittaavat urheilun aikana sattuneeseen akuuttiin tai rasitusvammaan. Loukkaantuminen termiä käytetään myös joissakin alkuperäislähteissä ja sillä viitataan niin ikään urheilun aikana sattuneeseen lievään, keskivaikeaan tai vakavaan vammaan. Tutkimusaineistossani (Lasten ja nuorten liikuntakäyttäytyminen Suomessa 2020) on käytetty urheiluharrastuksen lopettamisen syynä käsitteitä sairaus tai loukkaantuminen.
17
3.1 Urheiluvammojen esiintyvyys, ennaltaehkäisy ja kuntoutus
Liikuntatapaturmat ovat suurin vammoja aiheuttava tapaturmaluokka Suomessa kotitapaturmien lisäksi (Haikonen ym. 2017). Liikunnan aikana tapahtuvat loukkaantumiset ovat yleisimpiä 10–25-vuotiaiden eli lasten ja nuorten keskuudessa. Lisääntyvä liikunnan harrastaminen lisää myös urheiluvammojen määrää. Täyden hyödyn saamista liikunnasta voidaan edesauttaa kattavalla urheiluvammojen ehkäisyllä. Vammoja ehkäisevän tiedon saattaminen väestölle vaatii riittäviä resursseja sekä laaja-alaista yhteistyötä eri toimijoiden välillä. Silloin kun liikunta koetaan fyysisesti, psyykkisesti ja sosiaalisesti nautinnolliseksi ja turvalliseksi, tuottaa se positiivisia kokemuksia, mikä puolestaan edesauttaa liikunta- aktiivisuuden jatkumista läpi elämän. (Huotari 2012; Parkkari ym. 2017.)
Suomessa sattuu yli 420 000 urheiluvammaa vuosittain (Haikonen ym. 2017). Vammojen määrä on noussut viimeisen kymmenen vuoden aikana, sillä vuonna 2009 urheiluvammoja sattui noin 350 000 (Haikonen & Parkkari 2010). Urheiluvammat ovat useimmiten vakavuudeltaan lieviä, mutta osa vammoista on myös vakavia. Urheiluvammoista suurin osa on lievempiä nyrjähdyksiä, venähdyksiä, sijoiltaanmenoja tai lihasvammoja. Näitä lieviä vammoja oli Suomessa kaikista urheiluvammoista 62 prosenttia vuonna 2017. Toiseksi eniten vammoista on erilaisia mustelmia, ruhjeita ja haavoja. Niiden osuus urheiluvammoista oli 22 prosenttia. Vakavampia vammoja, kuten luumurtumia oli 8 prosenttia ja aivotärähdyksiä 2 prosenttia kaikista urheiluvammoista. (Haikonen ym. 2017.)
Sukupuolella on merkitystä urheiluvammojen syntymiseen. Miehet ovat hieman alttiimpia urheiluvammoille kuin naiset. Erityisesti nuoret miehet ovat suuri riskiryhmä liikuntatapaturmille. (Haikonen ym. 2017.) Miehet harrastavat enemmän liikuntaa kuin naiset ja miesten suosimat lajit painottuvat vauhdikkaisiin joukkuelajeihin, kuten salibandyyn, jääkiekkoon ja koripalloon (Karhola 2013; Stevenson ym. 2000; Waterman ym. 2011). Ikä vaikuttaa niin ikään urheiluvammojen syntymiseen. Suurin riski urheiluvammalle on 15–34- vuotiailla, joiden liikunta on usein intensiivisempää kuin muun ikäisillä liikkujilla (Parkkari, Kannus & Fogelholm 2004). Lasten ja nuorten kehittyvässä tuki- ja liikuntaelimistössä on myös heikkoja kohtia, jotka voivat varsinkin ylirasittuessaan urheilussa aiheuttaa
18
ylirasitusvammoja (Kerssemakers ym. 2009). Ylirasitusvammat ovat seurausta liian suuresta kuormituksesta keholle suhteessa sen kykyyn sopeutua siihen (Walker 2014, 28).
Urheiluvammoista jopa 50 prosenttia voitaisiin ennaltaehkäistä. Lämmittely on oleellinen osa jokaista harjoitteluohjelmaa ja hyvä tapa ennaltaehkäistä urheilun aikana tapahtuvia vammoja.
Hyvän suunnitellun lämmittelyrutiinin merkitystä urheiluvammojen ehkäisyssä ei tule aliarvioida. Lämmittelyllä valmistetaan keho ja mieli tulevaan fyysiseen harjoitteluun mm.
lihasten lämpötilan nousun sekä verenkierron ja hengityksen tehostumisen avulla.
Lämmitelyn lisäksi tulisi muistaa urheiluharjoituksen jälkeinen jäähdyttely, jossa päätarkoituksena on edistää palautumista ja palauttaa keho harjoittelua edeltävään tilaan.
Jäähdyttelyn kolme tärkeää vaihetta ovat kevyt aerobinen harjoittelu, venyttely ja tankkaaminen. (Walker 2014, 21–25.)
Venyttely on yksi osa muun muassa jäähdyttelyä (Walker 2014, 21–25). Venyttelyn vaikutuksesta urheiluvammojen ennaltaehkäisyyn on olemassa kuitenkin ristiriitaista tietoa.
Venyttelyn vammoja ehkäisevä vaikutus perustuu lisääntyneeseen liikelaajutteen sekä vähentyneeseen harjoittelun jälkeiseen kipuun ja väysymykseen. (Walker 2014, 22, 40.) Leppäsen ym. (2014) urheiluvammojen ehkäisemiseen tähtääviä interventiota yhdistäneessä meta-analyysissä (n=60) ei kuitenkaan huomattu venyttelyllä olleen vaikutusta urheiluvammojen ehkäisyssä. Van Hooren ja Peaken (2018) metatutkimuksessa puolestaan jäähdyttelyllä ylipäätään ei havaittu yleensä vaikutusta loukkaantumisten määrään.
Tutkimusta jäähdyttelyn tyylistä ja kestosta tarvitaan kuitenkin lisää.
Urheiluvammojen ennaltaehkäisyyn liittyy myös monia muita vähemmälle huomiolle jääviä asioita, joiden merkitys vammojen ehkäisyssä on aivan yhtä tärkeä kuin esimerkiksi lämmittelyn ja jäähdyttelyn. Pelialueen, tilojen ja välineiden tulee olla asianmukaiset ja urheiluun sopivat, jotta vältytään turhilta urheiluvammoilta. (Klugl ym. 2010; Walker 2014, 48.) Myös lajien säännöt on suunniteltu urheilijoiden turvaksi ja ne varmistavat turvallisen ympäristön liikkumiselle. Useissa lajeista suoritusta auttamaan ja vammoja vähentämään on suunniteltu erilaisia suojavarusteita. Näitä ovat esimerkiksi hammassuojat, kypärät, suojamatot ja säärisuojat. (Walker 2014, 48.) Myös iskua vaimentavien pohjallisten, ulkoisten niveltukien sekä harjoitusohjelmien on havaittu tehokkaasti ennaltaehkäisevän urheiluvammoja (Leppänen ym. 2014).
19
Urheilun aikana sattuneita loukkaantumisia ei kuitenkaan aina onnistuta välttämään. Vakavan akuutin tai kroonisen vamman välitön seuraus on urheilun harjoittamisen keskeyttäminen.
Vakava vamma estää useimmiten urheilijaa useiden kuukausien ajan harjoittelulta ja kilpailemiselta. Vakava vamma saattaa myös vaatia leikkaushoitoa sekä intensiivistä ja pitkäaikaista kuntoutusta. Pitkällä aikavälillä urheiluvamman seurauksiin voi sisältyä vähentynyt fyysinen aktiivisuus, vähentynyt lajiharrastaminen myöhemmässä elämässä, toimintakyvyn heikkeneminen ja krooninen kipu. (Frisch ym. 2009.)
Urheiluvammojen ehkäisy ja riittävä hoito sekä vammojen kuntoutus ovat välttämättömiä vakavien urheiluvammojen pitkäaikaisten seurasten välttämiseksi sekä toimintakyvyn palautumisen ja uusien urheiluvammojen ehkäisyn kannalta (Parkkari ym. 2004; Ristolainen, Kettunen, Kujala & Heinonen 2012). Urheiluvamman hoito ja kuntoutus käsittää koko prosessin vamman tapahtumahetkestä urheilijan täyteen kuntoutumiseen. Kuntoutuksen tavoitteena tulisi olla aina urheilijan vamma-alueen kuntouttaminen paremmalle tasolle kuin se ennen loukkaantumista oli. (Walker 2014, 49.)
Suurin osa vammoista hoidetaan kotona. Vammojen uusiutumisen ehkäisemiseksi on tärkeää noudattaa esimerkiksi lääkärin tai fysioterapeutin hoito-ohjeita ja palata liikunnan pariin vasta vamman parannuttua kunnolla. (Parkkari ym. 2004.) Urheiluvammojen kuntoutus ei kuitenkaan aina toteudu riittävällä tavalla, sillä Luke ym. (2011) havaitsivat tutkimuksessaan nuorilla urheilijoilla aikaisemman vamman epätäydellisen kuntoutuksen olleen syynä 20 prosentiin akuuteista vammoista ja 27 prosenttiin rasitusvammoista. Usein epätäydellinen kuntoutuminen ja mahdollinen vamman uusiutuminen olivat seurausta liian aikaisesta fyysisestä rasituksesta.
Urheiluun palaamista loukkaantumisen jälkeen selvittivät Ardern, Feller, Taylor ja Webster (2014) tutkimuksessaan, jossa he loivat laajan 69 tutkimusta sisältävän meta-analyysin eturistisidevamman kokeneiden urheilijoiden (n=7556) paluusta urheilutoimintaan.
Loukkaantuneista 81 prosenttia palasi urheilun pariin jollain tasolla ja vain 65 prosenttia palasi lajin samalle tasolle kuin ennen loukkaantumista. Webster ym. selvittivät niin ikään 6–
19-vuotiaiden (n=1156) paluuta urheiluun eturistisidevamman jälkeen. Nuorista 92 prosenttia palasi urheilun pariin jollakin tasolla ja 79 prosenttia samalle tasolle kuin ennen
20
loukkaantumista. Tutkimuksessa huomattiin nuorilla olleen suurempi todennäköisyys kuin aikuisilla palata loukkaantumista edeltävälle tasolle urheilemaan.
Urheiluvammat vaativat usein kuntoutusta ja lepoa (Parkkari ym. 2004). Kilpa- ja huippu- urheilun tutkimuskeskuksen nuorten urheiluvammoja selvittävässä tutkimuksessa (n=2353) yksittäisen urheiluvamman huomattiin aiheuttavan keskimäärin pojilla 22,4 vuorokauden ja tytöillä 26,7 vuorokauden mittaisen harjoittelutauon. Yli kahden kuukauden kestävään loukkaantumiseen johtaneiden urheiluvammojen osuus oli 7,4 prosenttia kaikista vammoista.
Urheiluvammoista pisimmän harjoittelutauon aiheutti keskimäärin niska- ja hartiavammat sekä pakaravammat. Urheiluvammojen hoitoon tytöt hakivat keskimäärin useammin apua kuin pojat. Tytöt käyttivät muun muassa poikia useammin fysioterapeutin ja terveydenhoitajan palveluita. Lääkäri oli mukana hoitoprosessissa noin puolessa urheiluvammoista sekä pojilla että tytöillä. (Konttinen ym. 2011.)
Viime vuosina etenkin nuorten, kouluikäisten liikkumista ja fyysistä aktiivisuutta on pyritty lisäämään ja edistämään monin eri keinoin, mikä on kuitenkin lisännyt myös liikuntavammojen määrää ja se voidaan nähdä liikunnan yhdeksi haittapuoleksi. Liikkumisen edistämistä tulee jatkossakin painottaa mutta huomiota on myös kiinnitettävä turvallisuusnäkökulmaan vammojen ehkäisyssä, jotta liikunnan terveyshyödyt eivät valu loukkaantumisten myötä hukkaan. (Parkkari ym. 2019.)
3.2 Nuorille tyypilliset urheiluvammat
Lasten ja nuorten liikuntakäyttäytyminen 2018-tutkimuksessa kartoitettiin 11-, 13- ja 15- vuotiaiden liikuntatapaturmia ja -vammoja. Tutkimukseen osallistuneista nuorista yli puolet (56 %) ilmoitti loukkaantuneensa liikunnan yhteydessä vähintään kerran edeltävän vuoden aikana. Tytöistä 57 prosenttia ilmoitti loukkaantuneensa ja vastaava luku pojilla oli yhden prosenttiyksilön vähemmän eli 56 prosenttia. Eniten loukkaantumisia sattui urheiluseuratoiminnassa, sillä noin puolet (51 %) urheiluseurassa harrastavista oli loukkaantunut vähintään kerran. Eniten loukkaantumisia seuroissa sattui 13- ja 15-vuotiaille.
Seuratoiminnan lisäksi loukkaantumisia sattui nuorille koululiikunnassa ja vapaa-ajan liikunnassa, joista enemmän vapaa-ajan liikunnassa. Riski loukkaantua kasvoi nuorilla sitä
21
suuremmaksi, mitä useampana päivänä viikossa harrasti liikuntaa. Molemmilla sukupuolilla loukkaantumisriski kasvoi merkitsevästi, kun liikuntaa harrastettiin vähintään 60 minuuttia päivässä viitenä päivänä viikossa tai useammin. (Parkkari, Kannus & Leppänen 2019.)
Vaikka määrällisesti eniten loukkaantumisia sattui urheiluseuratoiminnassa, niin eniten olivat lisääntyneet vapaa-ajan ja koululiikunnan loukkaantumiset. Vuoden 2018 LIITU-tutkimuksen nuorista 30 prosenttia ilmoitti kokeneensa urheiluvamman koululiikunnassa, kun vastaava luku vuoden 2014 LIITU-tutkimuksessa oli 14 prosenttia nuorista. Myös vapaa-ajan liikuntavammat ovat lisääntyneet 18 prosenttiyksiköllä vuodesta 2014 vuoteen 2018. Vapaa- ajan liikunnan aikana 42 prosenttia nuorista oli kokenut loukkaantumisen vuonna 2018.
(Parkkari ym. 2019.)
Kilpa ja huippu-urheilun tutkimuskeskuksen nuorten urheiluvammojen esiintymistä selvittävässä tutkimuksessa 14–15-vuotiaat nuoret ilmoittivat yhteensä 1738 urheiluvammaa (n=2353). Edellisen vuoden aikana noin puolet (50,3 %) oli kärsinyt urheiluvammasta tai - vammoista. Pojilla esiintyi hieman tyttöjä enemmän urheiluvammoja mutta harjoittelumäärät huomioon ottaen vammariski oli tytöillä poikia korkeampi. Yhdestä vammasta oli kärsinyt 35,8 prosenttia, kahdesta 11,3 prosenttia ja tätä useammasta 3,3 prosenttia. Tutkimuksessa urheiluvammat oli jaettu akuutteihin, pitkäkestoisiin ja rasitusvammoihin. Ilmoitetuista vammoista suurin osa oli akuutteja vammoja (62 %) ja loput pitkäkestoisempia vammoja tai rasitusvammoja. Tytöillä pitkäaikaisten vammojen osuus ja esiintyvyys oli poikia korkeampi, kun taas pojilla esiintyi tyttöjä enemmän akuutteja ja rasitusvammoja. Tutkimuksessa huolta herätti erityisesti rasitusvammojen määrä nuorilla urheilijoilla. (Konttinen ym. 2011.)
Nuorten kasvaneet harjoitusmäärät saattavat selittää ainakin osin sitä, miksi nuorilla esiintyy paljon rasitusvammoja. Leppänen ym. (2018) selvittivät suomalaisten nuorten jalkapalloilijoiden (n=733) rasitusvammoja. Tutkimukseen osallistuneista nuorista 13 prosenttia kärsi rasitusvammasta ja koko 20 viikon mittaisen seurantajakson aikana miltei puolet pelaajista koki rasitusvamman. Yleisimpiä rasitusvammoja nuorilla jalkapalloilijoilla olivat polven ja kantapään alueen rasitusvammat. Lisäksi rasitusvammoja esiintyi alaselän ja lonkan alueilla. Leppänen, Pasanen, Kujala ja Parkkari (2015) tutkivat suomalaisten nuorten koripallon ja salibandyn pelaajien (n=401) rasitusvammojen määrää suhteessa akuutteihin
22
vammoihin. Noin kolmannes sekä salibandyn että koripallon pelaajien urheiluvammoista oli rasitusvammoja. Yleisin vammautunut alue oli polvi. Listola ym. (2013) tutkivat puolestaan suomalaisten 15–19-vuotiaiden kilpatasolla pelaavien jääkiekkoilijoiden (n=53) rasitusvammoja. Heidän tutkimuksessaan 70 prosenttia nuorten jääkiekkoilijoiden urheiluvammoista oli rasitusvammoja ja eniten niitä ilmeni nivusten ja lonkan alueella.
Frisch ym. (2009) kokosivat meta-analyysissään nuorten urheiluvammojen riskitekijöitä sekä yleisimpiä nuorille urheilussa tapahtuneita loukkaantumisia. Yleisimmät akuutit vammat nuorten urheilussa olivat nyrjähdykset, venähdykset, murtumat, sijoiltaanmenot ja ruhjevammat. Eniten nyrjähdyksiä sattui nilkan ja polven alueelle. Luke ym. (2011) havaitsivat tutkimuksessaan niin ikään, että yleisin alue lapsilla ja nuorilla urheiluvammalle oli polven alue ja nyrjähdyksissä etenkin nilkan alue. Myös jalan, säären, selkärangan ja olkapään alueille sattui paljon vammoja. Sveitsissä puolestaan urheiluklinikalla kerätyn aineiston mukaan 10 vuoden aikana hoidettiin yhteensä 19 500 urheiluvammaa, joista 4468 urheiluvammaa oli 10–19-vuotiailla potilailla. Vammoista 68,7 prosenttia kohdistui alaraajoihin etenkin polveen ja nilkkaan. Suurin osa vammoista oli sijoiltaanmenoja (35,3 %) ja nivelsiteiden repeämisiä (18,8 %). Murtumia urheiluvammoista oli 9 prosenttia. (Habeltin ym. 2011.)
Väsymys saattaa olla yksi keskeinen loukkaantumiseen vaikuttava tekijä (Opar, Williams &
Shield 2014). Luke ym. (2011) tutkivat yhdysvaltalaisten 6–18-vuotiaiden urheiluun liittyviä vammoja kyselytutkimuksessaan, jossa selvitettiin väsymyksen roolia yhtenä urheiluvammojen riskitekijänä. Kokonaisuudessaan tutkimuksessa havaittiin 360 urheiluvammaa, joista 54,4 prosenttia oli rasitusvammoja ja 45,6 prosenttia akuutteja vammoja. Molemmissa vammatyypeissä väsymyksen havaittiin olevan yksi loukkaantumiseen vaikuttava tekijä 48 nuorella. Tiukkojen treeni tai peliaikataulujen ja lyhyiden yöunien havaittiin olevan yhteydessä urheiluvammojen syntymiseen.
23 3.3 Nuorten urheiluvammat eri lajeissa
Vuoden 2016 LIITU-tutkimuksessa huomattiin, että nuorilla urheiluseuratoiminnassa määrällisesti eniten loukkaantumisia sattui niissä lajeissa, joissa oli eniten harrastajia. Pojilla eniten liikuntavammoja sattui jalkapallossa (31 %) ja jääkiekossa (15 %). Kolmanneksi eniten liikuntavammoja sattui pojilla salibandyssa, jossa 11 prosenttia urheiluseuroissa harrastavista pojista ilmoitti loukkaantuneensa. Vastaavasti tytöillä eniten liikuntavammoja sattui ratsastuksessa, jossa 18 prosenttia urheiluseuroissa liikkuneista tytöistä ilmoitti loukkaantuneensa. Toiseksi eniten jalkapallossa, jossa 15 prosenttia koki loukkaantumisen ja kolmanneksi eniten tanssissa, jossa vastaava luku oli 9 prosenttia. (Parkkari, Räisänen, Pasanen & Rimpelä 2016.)
Urheiluseuraharrastamisen ulkopuolella muussa vapaa-ajan liikunnassa eniten loukkaantumisia sattui tytöille juoksussa (14 %), jalkapallossa (11 %) ja ratsastuksessa (8 %).
Vastaavat liikuntamuodot pojilla olivat jalkapallo (22 %), pyöräily (11 %) ja salibandy (7 %).
Mielenkiintoinen tulos tutkimuksessa oli myös se, että 4 prosenttia pojista ja 3 prosenttia tytöistä ilmoitti tutkimuksessa loukkaantuneensa trampoliinilla. (Parkkari ym. 2016.) Loukkaantuneiden määrään vaikuttaa trampoliinin lisääntynyt suosio on viime vuosina kotipihojen kuntoilu- ja leikkivälineenä. Suurin osa raportoiduista trampoliinivammoista on lieviä mutta joukkoon mahtuu myös vakavia vammoja. (Rättyä & Serlo 2007.)
Kilpa- ja huippu-urheilun tutkimuskeskuksen urheiluvammojen esiintyvyyttä selvittävässä tutkimuksessa (n=2353) yleisurheilussa, telinevoimistelussa ja jalkapallossa sattui urheiluvammoja keskimääräistä enemmän. Selvästi vähiten vammoja esiintyi maastohiihdossa ja taitoluistelussa. Lajien ääripäiden ero esiintyvyydessä oli yli kaksinkertainen. Pojilla urheiluvammoja esiintyi hieman tyttöjä enemmän. Varsinkin jalkapallossa ja jääkiekossa, jossa vastaajamäärät olivat suurimmat. Tytöillä koripallossa, yleisurheilussa ja maastohiihdossa vammojen esiintyvyys oli hiukan poikia suurempi. Absoluuttinen vammariski, jossa on mukana urheilijan harjoitusmäärät oli korkein yleisurheilussa ja jalkapallossa. Äkillisten vammojen esiintyvyys oli suurinta telinevoimistelussa, jalkapallossa ja jääkiekossa. Rasitusvammoja esiintyi muita lajeja selvästi yleisemmin yleisurheilussa ja jalkapallossa. (Konttinen ym. 2011.)
24
Frischin ym. (2009) systemaattisen kirjallisuuskatsauksen mukaan nyrjähdyksiä sattuu nuorille eniten lajeissa, joissa tehdään teräviä käännöksiä ja suunnanmuutoksia, kuten juoksussa sekä lajeissa, joissa on hyppyjä tai pysähdyksiä yhdellä jalalla. Näitä lajeja ovat esimerkiksi jalkapallo, tennis ja koripallo. Sormien nyrjähdyksiä sattuu käsipallossa ja koripallossa eniten. Venähdyksiä sattuu erityisesti jalkapallossa, jossa jopa 50 prosenttia loukkaantumisista on venähdyksiä. Suurin osa venähdyksistä tapahtuu nivusten ja reiden alueella. Aivotärähdykset ovat myös suhteellisen yleisiä mutta lajien välillä niiden määrät vaihtelevat suuresti. Eniten aivotärähdyksiä sattuu jääkiekossa ja jalkapallossa. Habelt ym.
(2011) raportoivat omassa tutkimuksessaan 89 päähän kohdistunutta urheiluvammaa, jotka kaikki eivät välttämättä olleet aivotärähdyksiä. Päävammojen osuus kaikista vammoista oli vain 2 prosenttia.
Rasitusvammoja syntyy erityisesti silloin, kun samaa lihasryhmää kuormitetaan toistuvasti (Leppänen ym. 2018). Koripallossa rasitusvammoja on noin 38 prosenttia kaikista urheiluvammoista. Myös jalkapallossa rasitusvammat ovat yleisiä ja vaihtelevat tutkimuksesta riippuen 10–34 prosentin välillä kaikista urheiluvammoista. Nuorten käsipallossa rasitusvammat ovat hieman jalkapalloa ja koripalloa vähäisempiä (7–21 % urheiluvammoista). Rasitusvammoja sattuu myös ylävartaloon varsinkin lajeissa, joissa toistuvat samanlaiset heitto- tai lyöntiliikeradat. Erityisesti kyynärpään ja olkapään seudulla esiintyvät rasitusvammat ovat yleisiä baseballissa, tenniksessä ja yleisurheilussa. (Frisch ym.
2009.) Luke ym. (2011) saivat samansuuntaisia tuloksia tutkiessaan yhdysvaltalaisia nuoria.
Rasitusvammoja sattui eniten juoksemisessa, koripallossa ja voimistelussa. Väsymyksen aiheuttamia rasitusvammoja havaittiin erityisesti jalkapallossa, juoksemisessa ja baseballissa.
25
4 LOUKKAANTUMISTEN YHTEYS DROP OUT -ILMIÖÖN
Urheiluvammat ja loukkaantumiset voivat estää lapsen tai nuoren osallistumisen urheiluun ja siitä saatavat positiiviset fyysiset, sosiaaliset ja psyykkiset nautinnot. Tutkimuksia nuorten urheiluseuraharrastuksen lopettamisesta loukkaantumisten takia on vain vähän (Maffulli ym.
2009.) Loukkaantumisten yhteydestä drop out -ilmiöön löytyy kuitenkin jonkin verran tietoa osana laajempia urheiluseuraharrastuksen lopettamisen syitä selvittäneitä tutkimuksia (ks.
Enoksen 2011; Persson ym. 2020; Rottensteiner ym. 2013). Nuorten urheiluvammat ovat merkittävä ongelma, joka voi aiheuttaa urheilusta poisjättäytymisen. Tarvitaan lisää tutkimusta urheiluvammojen riskitekijöiden tunnistamiseen ja vammojen ennaltaehkäisyn edistämiseen. (Indridadottir ym. 2015.)
Nuorten drop out -ilmiöstä on muistettava, että harrastuksen lopettaminen muun muassa loukkaantumisen takia on jossakin määrin normaali tapahtuma elämässä. Nuorelle voi tulla negatiivisia kokemuksia urheilun parista, mutta siitä huolimatta hän voi pitää itseään täysin pätevänä, taitavana ja menestyneenä. On kuitenkin tärkeää, ettei nuoren tarvitsisi lopettaa harrastustaan kokien epäonnistuneensa. (Rottensteiner ym. 2013.)
4.1 Loukkaantumiset urheiluseuraharrastuksen lopettamisen syynä kansainvälisesti
Maffullin ym. (2009) mukaan Australiassa on arvioitu, että 8 prosenttia nuorista murrosikäisistä lopettaa seuratoiminnassa urheilemisen urheiluvammojen vuoksi. Osan arvellaan putoavan urheilusta kokonaan, kun taas osan uskotaan jatkavan liikkumista toisessa urheilulajissa. Siesmaan, Finchin ja Blitvichin (2012) tutkimus sijoittuu niin ikään Australiaan, jossa he kysyivät 9–17-vuotiailta (n=563) kriketin ja verkkopallon pelaajilta harrastuksen jatkamisen ja lopettamisen syitä. Heidän tutkimuksessaan 20 prosenttia harrastuksen lopettaneista nuorista ilmoitti syyksi loukkaantumisen. Suurimmaksi syyksi urheiluseuraharrastuksesta poisjättäytymiseen molempien lajien harrastajilla osoittautui harrastuksesta saatavan nautinnon puute. Liikkumisesta saatavaan nautintoon voi kuitenkin vaikuttaa epäsuorasti esimerkiksi taustalla olleet urheiluvammat. (McCarthy & Jones 2007.)
26
Butcher ym. (2002) huomasivat omassa kymmenen vuoden retrospektiivisessä tutkimuksessa erityisesti nuorten huippu-urheilijoiden lopettavan harrastuksensa loukkaantumisen takia.
Juuri aloittaneet nuoret ilmoittivat tärkeimmäksi lopettamisen syyksi nautinnon puuttumisen, kun taas nuorilla kilpaurheilijoilla tärkeimmät harrastuksen lopettamisen syyt olivat liian kovat paineet suoriutua hyvin sekä loukkaantumiset. Kilpaurheilijoista yksi viidestä ja kaikista tutkittavista 9 prosenttia ilmoitti loukkaantumisen olleen pääsyy harrastuksen lopettamiseen. Vammojen hoito ja kuntoutus ovat siis erityisen tärkeässä asemassa nuoren harrastuksen jatkumista ajatellen etenkin, kun urheillaan ja kilpaillaan korkealla tasolla.
Indridadottir ym. (2015) selvittivät nuorten aikuisten (17–23-vuotiaiden) urheiluseuraharrastamista ja -harrastuksen lopettamista takautuvassa poikkileikkaustutkimuksessaan (n=473). Tutkimukseen osallistuneista 8,4 prosenttia oli lopettanut urheiluseuraharrastuksen loukkaantumisen vuoksi. Organisoituun urheiluun osallistuneista puolet oli tarvinnut viimeisen vuoden aikana lääketieteellistä apua vähintään kerran urheiluvamman takia. Enoksen (2011) mukaan lupaavien norjalaisten 14–18- vuotiaiden urheilijanuorten yksi merkittävimmistä syistä harrastuksen lopettamiselle oli loukkaantumiset. Enoksen mukaan 24,3 prosenttia nuorista lopetti yleisurheilun loukkaantumisen johdosta. Yhteenvetona voidaan sanoa, että mitä vanhemmaksi nuori kasvaa ja mitä kilpailullisempi harrastusympäristö on sitä suurempi todennäköisyys nuorella on lopettaa urheileminen seurassa loukkaantumisten takia.
Perssonin ym. (2020) Norjassa suoritetun tutkimuksen mukaan 12 prosenttia nuorista kuvaili vamman tai sairauden olleen syynä urheiluharrastuksen lopettamiseen. Huomionarvoista tutkimuksessa oli se, että tytöt ilmoittivat tämän syyn olleen taustalla kaksi kertaa useammin kuin pojilla. Tutkimuksessa ei kuitenkaan kysytty, olivatko vammat syntyneet urheilussa vai sen ulkopuolella, joten tuloksiin tulee suhtautua varauksella. Samassa tutkimuksessa huomattiin nuorten vastauksista myös se, että loukkaantuminen saattaa olla osasyy useiden muiden joukossa vetäytymiseen urheilusta. Ennen urheiluvammaa nuori on saattanut harrastaa lajiaan itsestään selvyytenä mutta vamman aiheuttama tauko on muuttanut nuoren ajattelua ja nuori on huomannut, ettei urheilu olekaan välttämätöntä elämässä. Vamma on saattanut myös heikentää nuoren suorituskykyä ja näin olleen laskea taitotasoa sekä urheilusta saatavaa nautintoa.
27
4.2 Loukkaantumiset urheiluseuraharrastuksen lopettamisen syynä Suomessa
Suomessa LIITU 2016-tutkimuksessa huomattiin, että harrastuksen lopettaneista nuorista noin 30 prosenttia ilmoitti yhdeksi syyksi harrastuksesta poisjättäytymiselle sairauden tai loukkaantumisen. Ruotsinkielisten nuorten syynä tämä esiintyi hieman suomenkielisiä nuoria useammin. (Roos ym. 2016.) Grönholm (2019) tutki LIITU 2016-aineistoon pohjautuen kokeilumielessä, harrastusmielessä ja kilpailumielessä harrastavien nuorten drop out -ilmiön syitä. Hänen mukaansa sairaus tai loukaantuminen vaikutti ”erittäin paljon” nuoren päätökseen lopettaa urheiluharrastus yleisimmin kilpailumielessä harrastavilla nuorilla (20 %) kuin harrastus- (7,6 %) ja kokeilumielessä harrastaneilla nuorilla (2,4 %). Kaikilla näillä kolmella harrastajatyypillä sairaus tai loukkaantuminen vaikutti ”jonkin verran”
liikuntaharrastuksen lopettamiseen 15–20 prosentilla nuorista.
Myös vuoden 2013 Nuorten vapaa-aikatutkimuksessa kysyttiin nuorten terveydellisistä syistä harrastuksen lopettamispäätöksen taustalla. 17 prosenttia nuorista mainitsi terveyssyyt osaksi päätöstään luopua harrastuksestaan. Tutkimuksesta ei kuitenkaan selviä, missä määrin harrastuksesta luopuminen on ollut liikunnasta johtuvien terveyssyiden, kuten urheiluvammojen seurausta. (Myllyniemi & Berg 2013.) Karhulan ja Pakkasen (2005, 25) opinnäytteessä 54 urheilijasta 15 prosenttia oli lopettanut urheilu-uransa urheiluvamman takia. Tutkimukseen osallistuneiden keski-ikä oli 22 vuotta.
Rottensteinerin ym. (2013) urheiluseuraharrastuksen lopettamisen syitä selvittävään tutkimukseen osallistui 397 jalkapalloilijaa, 88 jääkiekkoilijaa sekä 50 koripalloilijaa. Vähän yli 30 prosenttia lopettaneista nuorista ilmoitti loukkaantumisten olleen ainakin ”jokseenkin tärkeä” tekijä harrastuksen lopettamiseen. ”Erittäin tärkeä” rooli loukkaantumisilla oli harrastuksesta poisjääntiin noin 17 prosentilla nuorista. Loukkaantumiset olivat merkittävämmässä roolissa huipputason pelaajilla verrattuna alemman tason pelaajiin.
Alemman tason pelaajilla korostuivat muut syyt kuin loukkaantumiset lopettamisen taustalla.
Loukkaantuminen oli myös yleisempi syy urheiluharrastuksen lopettamiseen tytöillä kuin pojilla. (Rottensteiner ym. 2013.)
