• Ei tuloksia

#ImWithSanna tasa-arvon puolustajana : Politisointia, mobilisointia ja tulevaisuuden visiointia Instagramissa

N/A
N/A
Info
Lataa
Protected

Academic year: 2023

Jaa "#ImWithSanna tasa-arvon puolustajana : Politisointia, mobilisointia ja tulevaisuuden visiointia Instagramissa"

Copied!
104
0
0

Kokoteksti

(1)

Tessa Toni

#IMWITHSANNA TASA-ARVON PUOLUSTAJANA:

Politisointia, mobilisointia ja tulevaisuuden visiointia Instagramissa

Informaatioteknologian ja viestinnän tiedekunta Pro gradu -tutkielma Huhtikuu 2021

(2)

TIIVISTELMÄ

Tessa Toni: #ImWithSanna tasa-arvon puolustajana: Politisointia, mobilisointia ja tulevaisuuden visiointia Instagramissa

Pro gradu -tutkielma Tampereen yliopisto

Journalistiikan maisteriohjelma Huhtikuu 2021

8. lokakuuta 2020 Trendi-lehdessä julkaistussa artikkelissa pääministeri Sanna Marin poseerasi pukeutuneena syvään uurrettuun bleiseriin, jonka alla ei ollut aluspaitaa. Kuva aiheutti somekansan keskuudessa arvostelua muun muassa siitä, oliko pukeutuminen pääministerin arvolle sopivaa ja vähensikö kyseinen asu Marinin uskottavuutta roolissaan valtion johtavalla paikalla. Kommenttien myötä näkyväksi tuli myös naisten toiminnan arvostelua koskeva kulttuuri: voiko nainen muka koskaan olla oikeanlainen ollakseen uskottava ja pätevä?

Pääministerin esiintymiseen kohdistunut kritiikki aiheutti nopeasti vastareaktion nimeltä

#ImWithSanna: lukuisat ihmiset jakoivat omilla Instagram-tileillään kyseisellä hashtagilla varustettuja kuvia, joissa he poseerasivat tyypillisesti Marinin Trendi-lehden kuvan tapaan stailattuina. Kuvien saatteiksi he kirjoittivat omia mielipiteitään muun muassa tasa-arvosta ja naisvihasta. Tämä tutkielma keskittyy näihin protestinomaisiin julkaisuihin: millä keinoilla Instagramin käyttäjät pyrkivät vaikuttamaan yleiseen mielipiteenmuodostukseen, vastustamaan naisvihaa ja tukemaan tasa-arvoa #ImWithSanna-liikehdinnän kontekstissa?

Analysoin #ImWithSanna-julkaisujen vaikuttamisen keinoja sekä visuaalisesta että tekstuaalisesta näkökulmasta uuteen retoriikkaan ja argumentaatioon keskittyvän retorisen analyysin avulla. Aineistoni protestinomaisen luonteen takia käytän tulkintojeni tukena myös vikuroinnin, vastaanpuhumisen ja vastajulkisuuden käsitteitä. Aineistoni olen koonnut julkisista

#ImWithSanna-hashtagilla varustetuista 536:sta Instagram-julkaisusta. Tutkimukseni pohjautuu sosiaalisen konstruktivismin käsitykseen, ja lähtökohtanani on, että argumentaatio rakentaa todellisuuttamme.

Tunnistin aineistostani argumentaatiota ja retorisia keinoja erittelemällä neljä toistuvaa vaikuttamisen strategiaa, jotka nimesin seuraavanlaisesti: kuvan ja kehon politisointi, naisten solidaarisuuden mobilisointi, poliittisen vihollisen kriittinen merkitseminen ja poliittisten utopioiden visiointi.

Tutkielman tulokset muodostavat #ImWithSanna-liikehdinnästä kuvan arvopohjaisena, modernina media-aktivismina, joka käyttää monipuolisesti argumentaatiota, retoriikkaa ja poliittisen toiminnan strategioita vaikuttaakseen yleisen mielipiteen muodostumiseen.

Kampanjan retoriikka nojautuu sekä hyökkäävin että puolustavin keinoin logokseen, paatokseen ja eetokseen. #ImWithSanna-hashtagista syntyi liikehdintään osallistuneille emansipatorinen vaikuttamisen tila, jossa kritiikistä ei välitetty ja jossa pidettiin ääntä hiljentämisyrityksistä huolimatta.

Avainsanat: sosiaalinen media, naisviha, tasa-arvo, media-aktivismi, hashtag-aktivismi, Instagram, argumentaatio, vaikuttaminen, uusi retoriikka

Tämän julkaisun alkuperäisyys on tarkastettu Turnitin Originality Check -ohjelmalla.

(3)

SISÄLLYSLUETTELO

1 JOHDANTO ... 1

2 TUTKIELMAN TAUSTA JA TEORIA ... 6

2.1 #MeToo:n jalanjäljissä ... 6

2.2 Naisvihamielisen kulttuurin nousu ... 8

2.3 Moninainen mediaympäristö ... 12

2.4 Yhteiskunnallinen vaikuttaminen ja media-aktivismi... 15

2.4.1 Hashtag-aktivismi... 20

2.4.2 Visuaalinen vaikuttaminen ... 22

2.4.3 Kritiikkinä slaktivismi ... 25

3 TUTKIELMAN TEOREETTIS-METODOLOGINEN VIITEKEHYS ... 28

3.1 Sosiaalisesti rakentunut todellisuus ... 28

3.2 Retorinen analyysi ... 30

3.2.1 Visuaalinen retoriikka ... 34

4 TUTKIMUKSEN TOTEUTUS ... 37

4.1 Aineisto ... 37

4.2 Tarkennetut tutkimuskysymykset ... 39

5 TUTKIMUSTULOKSET ... 41

5.1 Kuvan ja kehon politisointi ... 41

5.1.1 Pukeutuminen ≠ pätevyys ... 42

5.1.2 Rintakehän normalisointi ... 47

5.2 Naisten solidaarisuuden mobilisointi ... 50

5.2.1 Tyttöjen puolella ... 50

5.2.2 ”Meitä ei hiljennetä”... 55

5.3 Poliittisen vihollisen kriittinen merkitseminen... 59

5.3.1 Vihollisena setämiehet ... 60

5.3.2 Naisviha näkyväksi ... 63

5.3.3 Kaksinaismoralismin paljastaminen ... 67

5.4 Poliittisten utopioiden visiointi... 71

5.4.1 “Tasa-arvo ei ole valmis” ... 72

5.4.2 Parempi tulevaisuus... 75

6 YHTEENVETO & POHDINTA ... 79

7 LÄHDELUETTELO ... 91

7.1 Tutkimuskirjallisuus ... 91

7.2 Verkkolähteet ... 99

(4)

1

1 JOHDANTO

8. lokakuuta 2020 Trendi-lehti julkaisi sisäsivuillaan kuvan, jossa pääministeri Sanna Marin poseerasi Kalevala-koru kaulassaan pukeutuneena mustaan jakkupukuun. Sy- vään uurretun bleiserin alla ei ollut aluspaitaa.

Tämä kuva valtiomme johtavalla paikalla olevasta naisesta aiheutti somekansan kes- kuudessa kuohuntaa. Marinia arvosteltiin kovaan ääneen Twitterissä muun muassa siitä, oliko kyseiseen dekolteen paljastavaan asuun pukeutuminen pääministerille sopi- vaa käytöstä. Useista kommenteista pystyi tulkitsemaan ajatuksen Marinin asuvalinnan ja moraalin yhteydestä – tai mikä vielä pahempaa, asuvalinnan ja osaamisen yhteydes- tä. Samalla näkyväksi tuli naisten toiminnan arvostelua koskeva kulttuuri: voiko nainen koskaan olla oikeanlainen ollakseen uskottava ja pätevä?

Itse artikkeli, jonka yhteydessä kuva julkaistiin, ei koskenut tyyliseikkoja, vaan päämi- nisterin käsitystä rohkeudesta ja milleniaalinaisten kasvavan uupumuksen pohjasyistä.

Kuva kuitenkin ylitti huomioarvossaan haastattelussa esitetyt lausunnot, ja yleisessä keskustelussa pääministerin aluspaidattomuutta pidettiin koko jutun kuohuttavimpana ominaisuutena. Twitterissä lauotuista kommenteista pääministerin pukeutumisen ar- vostelu levisi kansalaisten kahvipöytäkeskusteluihin, muun muassa niinkin pitkälle kuin omaan feministisenä pitämään kuplaani: illanvietossa miespuolinen kaverini tokaisi, kuinka ”ei tommonen pukeutuminen nyt oo pääministerille ok”.

Tämä herätti minussa kysymyksen: Miksi ei? Millä tavoin syvään uurrettu kaula-aukko pilaa pääministerin uskottavuuden ja pätevyyden? Jos ”vääränlaisella” asulla voi olla tällainen vaikutus maamme johtavassa asemassa työskentelevään naiseen, voiko sama logiikka päteä muiden kuvaan minusta ammattilaisena ja naisena?

En ollut ainoa suomalainen nainen, joka samaistui Marinin kohtaamaan kritiikkiin. Pian paidattomuuspolemiikin alkamisen jälkeen Instagram-virtaani alkoi tulvia kuvia, joissa esiintyvät henkilöt olivat stailanneet itsensä Marinin Trendi-kuvan mukaisesti: syvään

(5)

2 uurrettuun bleiseriin ilman aluspaitaa. Kaikissa kuvissa oli sama tunniste, #ImWithSan- na.

Varmuutta siitä kuka ehti ensin ei ole, mutta huhtikuuhun 2021 mennessä tunnisteella varustettuja postauksia on ehditty julkaista Instagramissa lähemmäs kolmeatuhatta.

Kuvien yhteydessä kirjoitetuissa kuvateksteissä jotkut puolustivat pääministeriä, toisil- le taas kyse oli kannanotosta joka ei liittynyt Mariniin henkilönä millään tapaa, vaan tasa-arvoon ja siitä ilmaistavaan mielipiteeseen. Toiset arvostelivat äänekkäämmin naisten ja miesten eroavaa, kaksinaismoralistista kohtelua. Motiiveja kuvien jakamisel- le on varmasti yhtä monta kuin kuvien julkaisijoitakin, mutta #ImWithSanna- postausten pääsanoma ja arvopohja paistoi kirkkaana kuvavirran keskeltä: sukupuoli- tettu viha on väärin.

Kampanja levisi nopeasti Instagramista myös kotimaisten sekä ulkomaisten journalis- tisten julkaisujen agendalle, ja alkoi kerätä tietoisuuden levitessä osallistujia myös Suomen ulkopuolelta. Vaikka hashtagilla varustettuja postauksia satelee edelleen hi- taaseen tahtiin, huipentui liikehdintään liittyvien postausten piikki kampanjan alkuun.

Ilmapiiri hashtagin ja siihen sisältyvän sanoman leviämiselle oli suotuisa, sillä naisviha- mielinen keskustelu oli saanut saman vuoden aikana jalansijaa julkisuudessa: tästä esimerkkeinä muun muassa perussuomalaisen ajatuspajan naisten tyranniaa käsittele- vä Totuus kiihottaa -pamfletti (Hankamäki 2020), Suomen suosituimman puolueen julistautuminen antifeministiseksi (Juusola 2020) sekä naisedustajista koostuvan halli- tuksen jatkuva tytöttely (Hyttinen 2020). Saman naisten arvosteluun kohdistuvan ilmi- ön oli tuonut vuoden 2020 alussa näkyväksi miljoonilla katselukerroilla maailmanlaa- juiseksi viraali-ilmiöksi noussut Be a lady, they said -video (kuvakaappaus alla, Girls, Girls, Girls. Magazine 2020).

(6)

3 Saman vuoden alussa suomalainen feministinen aktivismiyhteisö Cult Cunth (2020) oli aktivoitunut Instagramissa muun muassa rintojen näkyvyyden vapauttamiseen tähtää- vällä tissi-flashmob-toiminnallaan. Lokakuussa 2020 aktivismiyhteisö oli saanut naisvi- hamielisestä ilmapiiristä tarpeekseen, ja aloittanut Instagramissa #NaisvihaNäkyväksi- kampanjan (Cult Cunth 2020b). Sen tarkoituksena oli käsitellä sellaisia suomalaisen yhteiskunnan osa-alueita tai teemoja, joissa naisviha elää ja voi hyvin. Lokakuun aikana sosiaalisessa mediassa olivatkin levinneet kuvat naisten kokemasta konkreettisesta kaksinaismoralistisesta kohtelusta, kuten naisuhrien väkivallantekijöiden puolustelemi- sesta mediassa (Cult Cunth 2020c) sekä naisten kohtaamien uhkailuiden syyttämättä- jättämispäätöksistä (Cult Cunth 2020d). Kuvia jaettiin eteenpäin ja #NaisvihaNäkyväksi- kampanja nousi monen suomalaisen Instagram-käyttäjän fiidiin. Kun pääministerin pukeutumisesta lopulta nousi kohu, saatettiin se nähdä usean instagrammaajan toi- mesta naisvihamielisten linssien läpi – useissa #ImWithSanna-postauksissa käytettiin- kin myös Cult Cunthin kampanjan tunnistetta #NaisvihaNäkyväksi.

#ImWithSanna-someilmiö voidaan myös nähdä #MeToo:n jatkumona ja vastaiskuna digitaalisessa ympäristössä kasvaneelle naisvihamieliselle keskustelukulttuurille. Myös Trendin päätoimittaja Mari Karsikas (2020) kuvaili pääministerin stailauksesta aiheutu- nutta kohua ihmettelevässä kirjoituksessaan aiheesta käytyä keskustelua naisvihamie- liseksi: ”Avonaisen bleiserin lisäksi somekohu näyttää syntyneen siitä, että pääministeri käytti aikaa naistenlehdelle puhumiseen. Sitä on vaikea tulkita muuksi kuin naisten

(7)

4 väheksymiseksi tai naisvihaksi. Naisten suosimat tv-ohjelmat, lehdet ja kirjat ovat yhä monen mielestä hömppää.”

Useiden suomalaisten mielestä myös koko #ImWithSanna-liikehdintä on varmasti hömppää. Tässä tutkielmassa en kuitenkaan keskity näihin mielipiteisiin, kuten en myöskään sen enempää pääministeriä arvostelleisiin kommentteihin – päinvastoin:

tutkielmani keskittyy kritiikin vastareaktiona syntyneen #ImWithSanna-liikkeen vaikut- tamisen keinoihin. Miten liikehdintään osallistuneet postaukset pyrkivät vastustamaan kohua, edistämään tasa-arvon toteutumista ja kitkemään naisvihamielistä kulttuuria?

James Sloamin (2012) mukaan yhteiskunnallisen osallistumisen ymmärtämiseksi mei- dän on tutkittava sitä, miten jokainen uusi sukupolvi kehittää omat käsityksensä kansa- laisuudesta ja ilmaisee niitä yhteiskunnallisen ja poliittisen sitoutumisen kautta (4).

Tämä ajatus mielessäni koen, että yhteiskunnallisten liikkeiden, sekä digitaalisten että fyysisten, tutkiminen on tärkeää: niissä tiivistyy aina kunkin aikakauden ja sitä ympä- röivän yhteiskunnan merkityksiä. Yhteiskunnalliset liikkeet vaikuttavat elämiimme mo- nin tavoin, esimerkiksi lisäämällä tietoisuutta yhteiskunnallisista ongelmista ja asioista, ja ne ovat myös keskeisimpiä toimijoita muutosten alkutaipaleella (Crossley 2002, 7–

8).

Sosiaalisen median vaikuttavuuden kasvun myötä yhteiskunnallista liikehdintää syntyy yhä enemmän digitaalisissa ympäristöissä, kuten #ImWithSanna-tapauksessakin. Erityi- sesti korona-aikana, jolloin fyysisten kontaktien välttämisestä on tullut tavoite, on digi- taalisten ympäristöjen merkitys joukkojen mobilisoitumisessa kasvanut valtavasti. Nick Couldry ja Andreas Hepp (2017) kuvaavat, että elämme syvän medioitumisen aikakaut- ta: media vaikuttaa todellisuutemme perusulottuvuuksiin, esimerkiksi siihen miten koemme ajan ja tilan. Samalla fyysisten ja digitaalisten todellisuuksien raja on hämär- tynyt, näistä kahdesta toisistaan aiemmin erilliseksi käsitetyistä maailmoista on tullut yhteinen, erottamaton kokonaisuus. Esimerkkinä ilmiöstä tämän vuoden loppiaisena Washingtonissa tapahtunut Capitolin valtaus: Helsingin Sanomien politiikan ja talou- den esimies Jussi Pullinen (2021) kirjoitti väkivaltaisen karnevaalin olleen internetin

(8)

5 meemikulttuurin ruumiillistuma - visuaalisuudeltaan osa protestoijista jatkoikin trolliti- lien luomaa kuvastoa epätavallisilla ja miltei meemimäisillä asuvalinnoillaan.

Misinformaation sekä propagandan levittämisen ja muiden negatiivisten käyttötapojen lisäksi sosiaalista mediaa on mahdollista hyödyntää myös rakentavasti eri puolien ja näkökulmien esiin nostamiseen sekä väärien luulojen hälventämiseen samalla tavalla kuin fyysisiä mielenilmauksiakin: samanmielisten kohtaamista digitaalisessa ympäris- tössä voidaan hyödyntää hyväntahtoista vuorovaikutusta kuin osallistumistakin tuke- vissa tarkoituksissa. Avoin, vapaa ja kriittinen keskustelu on mielestäni edellytys ihmis- kunnan kehitykselle, eivätkä sosiaalisessa mediassa käytävät keskustelut ole koke- mamme postmodernin todellisuuden ulkopuolella. Tämän takia digitaalisten protestien ja media-aktivismin vaikuttamiskeinojen tutkiminen on tärkeää.

Tutkielmani rakentuu siten, että luvussa kaksi esittelen aihepiirini kannalta keskeisiä käsitteitä, ilmiöitä ja näiden parissa aiemmin tehtyä tutkimusta. Luvussa kolme avaan tutkielmani teoreettis-metodologista viitekehystä: perustan tutkielmani sosiaalisesti rakentuvan todellisuuden ajatukselle ja hyödynnän aineistoni vaikuttamisen keinojen tutkimisessa retorista analyysiä sekä argumentaation käsitteitä. Luvussa neljä esittelen aineistoni rajauksen ja tarkennan suoraan aineistolle esittämäni tutkimuskysymykset.

Viidennessä luvussa erittelen tunnistamaani argumentaatiota ja retoriikkaa ja esittelen neljä aineistosta esiin noussutta vaikuttamisen strategiaa: kuvan ja kehon politisoinnin, naisten solidaarisuuden mobilisoinnin, poliittisen vihollisen kriittisen merkitsemisen sekä poliittisten utopioiden visioinnin. Luvussa kuusi teen yhteenvetoa tuloksistani sekä käsittelen niiden merkitystä. Lopuksi nostan vielä esiin jatkotutkimusehdotuksia ja arvioin tutkielmani eettisyyttä sekä luotettavuutta.

(9)

6

2 TUTKIELMAN TAUSTA JA TEORIA

Tässä luvussa käsittelen tutkielmani kannalta tärkeän ja oleellisen teorian ja aikaisem- man tutkimuksen lisäksi niitä teemoja ja ilmiöitä, jotka ovat vaikuttaneet #ImWithSan- na-tapauksen kehittymiseen.

#ImWithSanna-liikehdinnän voidaan nähdä jatkavan #MeToo:n perintöä, joten aloitan luvun syventymällä kyseiseen sukupuolitettua häirintää ja väkivaltaa vastustavaan kampanjointiin. Toisena tutkimani tapauksen taustavaikuttajana tai motivaattorina voidaan nähdä olevan kokonaisen naisvihamielisen kulttuurin nousun: #MeToo:n jäl- keen kuvaan sitä misogynialle flirttailevaa ilmapiiriä, jossa #ImWithSanna-liikehdintä sai tuulta siipiensä alle. Seuraavaksi syvennyn mediaympäristön muutokseen: mikä on mahdollistanut #MeToo:n, sukupuolitetun verkkovihan ja #ImWithSanna:n leviämisen julkisuuden piiriin? Luvun lopussa käsittelen tarkemmin yhteiskunnallista vaikuttamista ja modernia media-aktivismia sekä #ImWithSanna-liikehdintään oleellisesti liittyvää hashtagien ja visuaalisuuden hyödyntämistä. Aivan viimeiseksi kohdistan katseeni ny- kypäivän modernissa mediaympäristössä tapahtuvan aktivistisen toiminnan kritiikkiin:

slaktivismiin.

2.1 #MeToo:n jalanjäljissä

Lokakuussa 2017 tunniste, hashtag #MeToo lähti leviämään sosiaalisessa mediassa kulovalkean lailla. Hollywood-tuottaja Harvey Weinsteinia kohtaan esitettyjen seksuaa- lisen häirinnän ja pahoinpitelysyytteiden seurauksena näyttelijä Alyssa Milano kirjoitti Twitteriin postauksen, jossa hän kannusti naisia jakamaan omia kokemuksiaan seksu- aalisesta häirinnästä ja väkivallasta: ”Jos olet joskus kohdannut seksuaalista häirintää tai väkivaltaa kirjoita minä myös (me too) vastauksena tähän twiittiin.” Seuraavan 24 tunnin aikana #MeToo-hashtagia käytettiin yli 12 miljoonaa kertaa: seksuaalista häirin- tää tai väkivaltaa kokeneet naiset kirjoittivat sosiaalisessa mediassa omista kokemuk- sistaan, osoittivat solidaarisuuttaan tai merkitsivät itsensä selviytyjiksi kirjoittamalla

(10)

7 kampanjan tunnisteen statukseensa (Fileborn & Loney-Howes, 2019, 3). Osallistumisen tulva vahvisti julkisesti ajatusta siitä, kuinka yleistä seksuaalinen häirintä ja väkivalta todellisuudessa ovatkaan.

#MeToo-liike nousi nopeasti myös niin sanottujen perinteisten medioiden agendalle ja herätti valtavan julkisen keskustelun aiheen ympäriltä. Perinteinen media loi painetta oikeuslaitosta ja poliitikkoja kohtaan, mikä taas johti uusiin paljastuksiin. Kuukausien intensiivisen mediamylläkän seurauksena Weinsteinista kertoneet naiset ja liikkeen aloittajat valittiin Time-lehden vuoden 2017 ihmisiksi, Weinstein ilmoittautui itse polii- sille saaden syytteen ja monen muun auktoriteettiasemassa olevan miehen tekemä häirintä paljastettiin vaihtelevin seurauksin (Fileborn & Loney-Howes, 2019, 4). Samalla

#MeToo levitti maailmanlaajuisesti tietoisuutta seksuaalisesta häirinnästä ja raivasi tilaa muille sosiaalisen median protesteille. Esimerkiksi Simon Lindgren (2019) pitää

#MeToo:ta onnistuneena esimerkkinä sosiaalisen median avulla toteutuneesta liike- kannallepanosta ja tietoisuuden lisäämisestä (419), kun taas Mendes, Ringrose ja Keller (2018) esittävät, että #MeToo on antanut välineen vastustaa patriarkaattia, seksismiä ja muita sorron muotoja sellaisille ihmisille, jotka eivät ole kiinnostuneita feministisen vaikuttamisen perinteisistä metodeista (237).

#MeToo:n jälkeiseksikin maailmaksi kutsutussa ajassa sosiaalisen median protestit ovat yleistyneet, ja monilla niistä on ollut maailmanlaajuisia vaikutuksia. Esimerkiksi kesällä 2020 poliisin käsittelyssä kuolleen George Floydin kohtalosta nousi valtava systemaat- tista rasismia vastustava liikehdintä, joka näkyi fyysisten mielenosoitusten lisäksi laa- jasti sosiaalisessa mediassa muun muassa hashtageilla #BlackLivesMatter ja #Blackout- Tuesday. Voitaisiinkin todeta, että ilman #MeToo:n ja valtavirtaan kehittyneiden hashtag-aktivistien raivaamaa tietä olisi tuskin koskaan syntynyt #ImWithSanna- liikettäkään.

#MeToo-liike on kuitenkin kohdannut myös kritiikkiä: esiin on esimerkiksi noussut ky- symys siitä, kenen äänellä #MeToo puhuu? Keskustelun ulkopuolelle jäivät tutkimusten mukaan LGBTIQA+-yhteisön jäsenet, seksityöntekijät, POC-naiset, liikuntarajoitteiset naiset, vanhat naiset ja alemmasta sosioekonomisesta taustasta tulevat naiset. Tämän

(11)

8 joukon pyyhkiminen vahvistaa kritiikin mukaan olettamuksia siitä, millainen on todelli- nen raiskauksen uhri: nuori, valkoinen, heteroseksuaalinen ja vammaton nainen, joka ei osallistu riskialttiiseen seksuaaliseen käyttäytymiseen. (Fileborn & Loney-Howes 2019, 9.) Vuosi 2017 ei ollutkaan ensimmäinen kerta, kun #MeToo nostettiin esiin: jo vuonna 2006 Tarana Burke oli käyttänyt hashtagia samassa tarkoituksessa, lisätäkseen tietoisuutta POC-naisten kokemasta seksuaalisesta väkivallasta ja häirinnästä, mutta kampanja levisi valtavirtaan vasta valkoisen, etuoikeutetun näyttelijättären käytössä (Fileborn & Loney-Howes 2019, 6). Saman kritiikin voisi kohdentaa myös #ImWithSan- na-kampanjaan: kenen äänellä se puhuu ja kenet se sulkee ulkopuolelleen?

#MeToo-kampanja on herättänyt kritiikin lisäksi myös suoranaista vastustusta: vastus- tajat muun muassa syyttävät liikehdintää miehiä lynkkaavaksi ja kuvaavat liikehdintään osallistuneita naisia liian herkkähipiäisiksi. #MeToo:n jälkimainingeissa ”mitään ei saa enää sanoa” ja “feminismi on mennyt liian pitkälle” -diskurssit ovat saaneet jalansijaa myös suomalaisessa julkisessa keskustelussa, sekä perinteisen printtimedian sivuilla että verkon keskustelupalstoillakin.

Seuraavassa kappaleessa esittelen tarkemmin naisten oikeuksien ja tasa-arvon edistä- mistä vastustavaa liikehdintää sekä naisvihamielisen ilmapiirin nousua, joka voidaan nähdä suhteessa #ImWithSanna-kampanjan syntyyn.

2.2 Naisvihamielisen kulttuurin nousu

Vaikka verkko saattoi näyttäytyä aluksi ruumiittoman viestinnän kautta paikkana, jossa sukupuoli ja ihonväri eivät rajoittaisi yksilöä, jossa syrjintää ei olisi ja jossa voisi liikkua vapaasti erilaisten identiteettien välillä (Daniels 2012, 1), on ajan kuluessa ymmärrys uuden median muodoista kasvanut, digitaalisen todellisuuden ja ”tosielämän” raja-aita madaltunut. Fyysisessä todellisuudessa päätään nostanut äärioikeistokonservatismi vanhoillisine sukupuoli-ihanteineen näyttäytyy yhä vahvemmin myös digitaalisessa ympäristössä.

(12)

9 Yleisesti vihapuheella tarkoitetaan ilmaisua joka halventaa, vainoaa, leimaa tai kannus- taa väkivallantekoihin esimerkiksi ihonvärin, uskonnon, sukupuolen, vammaisuuden tai seksuaalisen suuntautumisen perusteella (Honkasalo 2020, 3). Verkossa esitetty viha- puhe on täten sisältöä, joka uhkaa tai pyrkii halventamaan yksilöitä tai yhteisöjä, kuten seksuaali- tai sukupuolivähemmistöjä, poliittisia toimijoita, etnisiä tai uskonnollisia ryhmittymiä, mutta se voi kohdistua myös yksilöllisiin piirteisiin, kuten ulkonäköön (Kaakinen 2018, 20). Verkon vihapuhe ei pyri todenmukaisuuteen tai perustamaan väitteitään argumentointiin – aidon, läpinäkyvän kommunikaation sijaan sen tarkoituk- sena on muun muassa huvittelu, vallankäyttö, uuvuttaminen, vaientaminen tai julki- suuden tavoittelu [Pöyhtäri, Haara & Raittila, 2013] (ks. Honkasalo 2020, 15). Sosiaali- sessa mediassa vihapuhe myös vahvistuu, koska kohde pystytään häpäisemään poten- tiaalisesti laajan yleisön edessä, hänen sanomisensa ja tekemisensä voidaan asettaa kyseenalaiseksi ja hänet voidaan eristää tehokkaasti (Sisäministeriö 2019, 13–14).

Viime vuosikymmeninä monissa Euroopan maissa äärioikeisto, konservatismi, populis- tiset liikkeet ja maahanmuuttovastaiset poliittiset puolueet ovat aktivoituneet vastare- aktiona EU:n rajojen ulkopuolelta tulevalle muuttoliikkeelle (Lähdesmäki & Saresma, 2014, 299–300). Elina Vainikaisen (2016, 91) mukaan rasismin vallatessa alaa suomalai- sessa verkkokeskustelussa myös naisvihamieliset asenteet ovat vahvistuneet. Esimer- kiksi Anna-Marika Aalto (2018) on tutkinut pro gradu -työssään sosiaalisen median suvakkivihaa, joka kulminoituu erityisesti poliittisesti vasemmalle kallellaan oleviin naissukupuolen edustajiin. Aallon työstä ilmenee, että nainen joka vaikuttaa yhteis- kunnallisesti, pyritään ”paljastamaan” sosiaalisen median keskusteluissa irrationaa- liseksi: poliittinen nainen leimataan tyhmäksi tai hulluksi, vähätellään tytöttelyllä tie- tämättömäksi tai hänen tekijyyttään halvennetaan vihjailemalla valta-aseman saavut- tamisesta kyseenalaisin keinoin. Oleellista onkin poliittisen naisen seksualisointi ja esit- täminen irstaana sekä ”likaisena”. (Aalto 2018, 34–35.) Myös Eliisa Vainikka kirjoittaa väitöskirjassaan (2020) kuinka Ylilauta-foorumilla käytävissä keskusteluissa naisviha voidaan ymmärtää ylirajaisesti kiertäväksi ideologiseksi ainekseksi, jonka levittämisessä hyödynnetään populistista retoriikkaa. Naisvihamielinen ajattelu näyttäytyy keskuste-

(13)

10 luissa eräänlaisena radikalisoituneena propagandana, jota pyritään edistämään ja pe- rustelemaan erilaisten retoristen keinojen kautta (Vainikka 2020, 18).

Vuonna 2013 julkaistun suomalaisen tutkimuksen ”Vihapuhe sananvapautta kaventa- massa” mukaan naiset kohtaavat enemmän vihapuhetta kuin miehet (Sisäministeriö 2019, 28) ja naisiin kohdistuva vihapuhe on usein sukupuolittunutta, seksualisoivaa sekä identiteettiin kohdistuvaa (Sisäministeriö 2019, 31). Euroopan neuvoston ministe- rikomitean sukupuolten tasa-arvoa käsittelevässä strategisessa ohjelmassa määritel- lään seksistiseen vihapuheeseen kuuluvaksi muun muassa häpäisy, kehon pilkkaami- nen, kostoporno, brutaalit ja seksualisoidut tappouhkaukset, raiskaus- ja väkivaltauh- kaukset sekä ulkonäköä, seksuaalisuutta tai sukupuoliroolia loukkaavat kommentit (Euroopan neuvosto 2016, 3–4). Termillä seksismi tarkoitetaan katsomusta tai ideolo- giaa, joka asettaa sukupuolet hierarkkiseen tai eriarvoiseen asemaan, sukupuolistereo- typiat ja -normit taas ovat odotuksia ja vaatimuksia siitä, millä tavoin eri sukupuolta edustavien ihmisten tulisi käyttäytyä ja miltä heidän tulisi näyttää, millä tavoin pukeu- tua, liikkua tai puhua. Misogynialla sen sijaan tarkoitetaan suoraa naisten ja tyttöjen aliarvostamista tai vihaamista (Honkasalo 2020, 4).

Muun muassa Kuhar ja Paternotte (2017) ovat tutkineet erityisesti Euroopan antigen- der-liikehdintää, jonka kampanjointi on ollut voimakkaasti tasa-arvon vastaista sekä perinteisiä sukupuolirooleja ja -normeja korostavaa. Antigender-liike esimerkiksi kiel- tää ajatuksen sukupuolen sosiaalisesta tai kulttuurisesta rakentumisesta (Saresma 2020) ja pitää länsimaisina perusarvoina heteroseksuaalista avioliittoa, perinteiseksi kutsuttua perhemallia, hierarkkista ja kaksinapaista sukupuolijärjestelmää sekä kon- servatiivista ja vanhoillista käsitystä naisten oikeuksista (Honkasalo 2020b). Antigende- rismin toimintalogiikka näkyy Saresman (2020) mukaan myös voimakkaasti suomalais- ten oikeistopopulistien puheenvuoroissa, esimerkkinä perussuomalaisia lähellä olevan Suomen perusta -ajatuspajan julkaisut Epäneutraali sukupuolikirja (2016) ja Totuus kiihottaa: Filosofinen tutkimus vasemmistopoliittisen valtamedian tieto- ja totuuskrii- sistä (2020). Viimeksi mainitussa muun muassa syytetään naisia ja näiden ”pihtauspoli- tiikkaa” alaikäisiin kohdistuvasta seksuaalisesta väkivallasta.

(14)

11 Antigenderistinen ajattelu näkyy poliittisen toiminnan lisäksi suomalaisissa verkkokes- kusteluissa: Reeta Pöyhtärin [2015] tutkimuksen mukaan naisiin kohdistuva verkkoviha poikkeaa selvästi miehille suunnatusta, sillä se on luonteeltaan erityisen alentavaa, väkivaltaista ja seksististä (ks. Vainikainen 2016, 93). Sosiaalisessa mediassa esitetyn naisvihan taktiikkana toimiikin usein ennaltaehkäisy: sen tarkoituksena on pelotella naisia hiljaiseksi julkisen nöyryytyksen uhalla. Naisten riski vihapuheen kohtaamiselle arjessaan on myös yli 5 kertaa suurempi kuin miehillä [Honkatukia, Ollus, Kainulainen

& Tanskanen 2017] (ks. Sisäministeriö 2019, 31), verkossa saman luvun ollessa 27- kertainen miesten kohtaamaan vihapuheeseen verrattuna (Plan International, Karja- lainen 2020).

Vastaiskuna naisvihamielisen keskustelun nousulle oikeusministeriössä on parhaillaan vireillä hanke, jonka mukaan rikoksesta määrättävää rangaistusta voitaisiin koventaa, jos teko johtuu uhrin sukupuolesta – hankkeen tavoitteena on korostaa sellaisten teko- jen moitittavuutta, joiden vaikuttimena on nimenomaan sukupuoleen kohdistuva viha.

Eduskunnan verkkosivuilla kerrotaan, että rauhaa, kunniaa tai yksityisyyttä loukkaavat rikokset kuten laittomat uhkaukset tai vainoaminen ovat erityisen haitallisia, jos niiden kohteeksi joutuminen sukupuoleen perustuvasta vaikuttimesta muodostuu esteeksi osallistua julkiseen keskusteluun (Erkkilä 2020). Hankkeen tavoitteena onkin puuttua nykyistä vahvemmin järjestelmälliseen sukupuolitettuun häirintään, uhkailuun ja maa- littamiseen, joka uhkaa sananvapautta, viranomaistoimintaa, tutkimusta ja tiedonväli- tystä (Erkkilä 2020). On vaikeaa olla ajattelematta, ettei lakimuutos pyrkisi vaikutta- maan verkossa villinä rehottavan naisvihan kitkemiseen.

On myös tärkeää tiedostaa, että sosiaalisen median alustoilla tapahtuva hiljentäminen ei jää välttämättä pelkästään digitaalisen ympäristöön – pahimmassa tapauksessa se kehittyy oikeusministeriön esittämän hankkeen mukaisesti esteeksi julkiseen keskuste- luun osallistumiselle. Plan Internationalin Free to be online? -tutkimuksen (2020) mu- kaan joka kolmas suomalainen tyttö rajoittaa verkkohäirinnän takia itseilmaisuaan, kun taas joka seitsemäs on lopettanut sen sosiaalisen median kanavan käytön, jossa on joutunut häirityksi (5). #ImWithSanna-kampanjan synty voidaankin nähdä vastareak-

(15)

12 tiona suhteessa sukupuolittuneeseen vihapuheeseen, joka on kuroutunut tiukasti sekä sosiaalisen median keskustelukulttuureihin että äärioikeistolaiseen, konservatistiseen retoriikkaan: #ImWithSanna-liikehdinnän osallistujat eivät alistuneet verkon naisviha- mielisiin tavoitteisiin, vaan altistivat itsensä digitaalisessa ympäristössä samalle suku- puolitetulle vihalle, jota pääministeri kohtasi itsestään julkaistun kuvan takia. Muun muassa tämän perusteella voidaan todeta, ettei kampanja vastusta pelkästään päämi- nisterin kuvan kohtaamaa kritiikkiä: se uhmaa kaikkea sitä naisvihamielistä puhetta, mitä naiset sukupuolensa takia joutuvat kohtaamaan.

Seuraavassa kappaleessa avaan tarkemmin sitä mediaympäristöä, missä sekä naisvi- hamielinen kulttuuri että tälle vastareaktiona syntynyt #ImWithSanna-liike ovat saa- neet sanomalleen jalansijaa.

2.3 Moninainen mediaympäristö

Mediaympäristö, jossa toimimme, on muuttunut viimeisen 5–6 vuosisadan aikana val- tavasti (Couldry & Hepp 2017, 34). Siinä missä viestien monistaminen painokoneiden avulla koettiin medioitumisen alkuaikoina vallankumouksellisena, on tänä päivänä jat- kuvasti taskussamme kulkevasta joukko- ja keskinäisviestinnän välineestä, älypuheli- mesta tullut itsestään selvä osa arkeamme.

Couldry ja Hepp (2017) kirjoittavat, että yksilöiden ja yhteiskunnan toiminnan media- välitteistymistä, medioitumista voidaan kuvata kolmen kehitysaallon kautta: mekani- saation, sähköistymisen ja digitalisaation. Mekanisaatiolla kaksikko tarkoittaa sitä ai- kaa, jolloin mediaympäristöstä tuli mekaaninen – kyseisen aallon alkupisteenä voidaan nähdä olevan mekaanisen painokoneen keksiminen. Sähköistymisen aaltoa ei taas voi- da määrittää Couldryn ja Heppin mukaan yhden teknologisen keksinnön varaan, vaan aikaan, jolloin mediateknologiat ja -infrastruktuurit tulivat riippuvaisiksi sähköstä – esimerkkeinä lennätin, puhelin, gramofoni, radio ja televisio. Digitalisaatio taas on tyy- pillisesti liitetty tietokoneeseen, internetiin ja älypuhelimiin, mutta kyseessä ei ole pel- kästään ’uuden’ median muotojen nousu: myös ’vanha’ printti- ja sähköinen media on

(16)

13 omaksunut medioitumisen kolmannella aallolla digitaalisia toimintatapoja. (Couldry &

Hepp 2017, 40–51).

Vaikka jokainen medioitumisen aalto muokkasikin perusteellisesti mediakenttää, ei yksikään aalto tullut täysin toisen tilalle. ‘Vanhat’ mediat saivat rinnalleen uusia tekno- logioita tai tapoja ja omaksuivat samalla prosessissa itse uusia muotoja – samalla uu- det mediat hyödynsivät omassa kehityksessään ja toiminnassaan jo olemassa olevia teknologioita ja muotoja. Näitä muotojen sekoituksia ja vanhojen ja uusien medioiden yhdistelmiä Andrew Chadwick (2017) nimittää hybridimedioiksi. Couldry ja Hepp selit- tävätkin, että nykyisessä kasvavan valikoiman mediaympäristössä ihmisillä on syvä teknlogiavälitteinen suhde erilaisiin laitteisiin ja medioihin, mikä tekee yhteydessä olemisesta kaikkialla läsnäolevaa ja pakollista. Tämä syventynyt keskinäinen yhteys määrittelee kaksikon mukaan täysin uudenlaisen, monimutkaisen mediaympäristön, moninaisen median (media manifold) (Couldry & Hepp 2017, 54–56).

Hybridikehityksen myötä tänä päivänä onkin vaikea erotella ”vanhaa” ja ”uutta” medi- aa: siinä missä sosiaalinen media sisältää vaikutteita esimerkiksi printti- tai televisio- journalismista, poimii printtimedia sivuilleen aiheita sosiaalisen median keskusteluista sekä on niissä myös itse mukana. Esimerkiksi Suomessa vallan perinteisessä roolissa oleva Yle Uutiset esittelee päivittäin Instagram-tilillään @yleuutiset ”perinteisen” me- dian aiheita sosiaaliselle medialle tyypillisessä muodossa tarjoiltuna. Sekä joukko- että keskinäisviestinnän keinot ovatkin muokkaantuneet erottamattomiksi osiksi toisiaan:

moninaiseen mediaympäristöön kuuluvien hybridimedioiden avulla voimme esimerkik- si olla vuorovaikutuksessa perheemme kanssa vanhoja Facebook-kuvia kommentoi- malla, ystäviemme kanssa suljetussa WhatsApp-ryhmässä juoruamalla tai potentiaali- sesti laajoja yleisöjä tavoittaen Twitchissä pelaamistamme striimaamalla.

Osa julkisuuden vallasta on täten siirtynyt perinteiseltä joukkoviestinnältä yksittäisille digitaalisessa ympäristössä toimiville yksilöille tai yhteisöille, sosiaalisen median käyt- täjille. Internetin kehittymisen myötä esimerkiksi vihapuheen levittäminen on tehostu- nut ja tullut vaikeammin kontrolloitavaksi. Jos vielä 1990-luvun alussa tutkijat ja poliiti- kot saattoivat saada postimerkeillä varustettua, käsinkirjoitettua vihapostia, vaatii so-

(17)

14 siaalisessa mediassa saman asian esille tuominen vähemmän aikaa, työtä ja vaivaa.

Vihapuheen määrä lisääntyikin internetin yleistyessä valtavasti, kun sähköpostin myötä yhteydenotto kohteeseen tuli helpommaksi (Sisäministeriö 2019, 13). Sosiaalisen me- dian myötä taas kontaktin saaminen laajoihin joukkoihin on tullut mahdolliseksi ja vi- hapuheen yleisön määrä on potentiaalisesti lisääntynyt valtavasti verrattuna siihen, mitä yksittäinen sähköposti pystyy tavoittamaan. Tämän sosiaalisen median toiminta- logiikan kautta sellaiset mielipiteet jotka olisivat tuskin saavuttaneet perinteisen jouk- koviestinnän kulta-aikana laajoja yleisöjä (kuten vaikkapa salaliittoteoriat tai misogy- nia) voivat tänä päivänä löytää potentiaalisesti tiensä kenen tahansa tarkasteltaviksi.

Samalla uudet viestintäteknologiat ja -muodot tarjoavat uudenlaisen mahdollisuuden sekä eri- että samanmielisten ihmisten kohtaamiseen niin paikkaan kuin aikaankin liit- tyvien rajoitteiden yli.

Yksi nykyistä vuorovaikutustamme perustavanlaatuisesti määrittelemä tekijä onkin sosiaalinen media. Internetin ja sosiaalisen median käyttö kasvaa yhä jatkuvasti erityi- sesti nuorten ja nuorten aikuisten keskuudessa. Suomessa jopa 100 prosenttia 16–34- vuotiaista tunnustautuu internetin käyttäjäksi, saman luvun ollessa koko kansan kes- kuudessa 92 prosenttia (Suomen virallinen tilasto, SVT, 2020). Tilastokeskuksen toteut- taman tutkimuksen perusteella vuonna 2020 sosiaalisen median palvelun oli avannut viimeisen kolmen kuukauden aikana 69 prosenttia 16–89-vuotiaista suomalaisista, sa- man luvun ollessa vuonna 2019 61 prosenttia. Yleisimmin käytetty sosiaalinen media vuonna 2020 oli Facebook, jota seurasi 58 prosenttia 16–89-vuotiaista suomalaisista, toiseksi käytetyin WhatsApp (50 prosenttia) ja kolmanneksi käytetyin Instagram (39 prosenttia). Nuoret käyttivät WhatsAppia ja Instagramia useammin kuin Facebookia.

(SVT, 2020.) Sosiaalisen median alustoista onkin tullut korvaamattomia yhteydenpidon välineitä.

Määritelmänä sosiaaliselle medialle käytetään Vainikan mukaan (2020, 22) usein And- reas Kaplanin ja Michael Haenlainin [2010] tiivistystä, jossa sosiaalisen median kuva- taan olevan ”ryhmä verkossa sijaitsevia sovelluksia, jotka rakentuvat Web 2.0:n ideolo- giselle ja teknologiselle perustalle ja mahdollistavat käyttäjälähtöisen sisällön luomisen

(18)

15 ja välittämisen”. Monesti käyttäjien tavoitteena sosiaalisessa mediassa pidetään huo- mion tuomista itseensä ja oman olemassaolonsa julkista todistamista [Murthy 2012] – täten on esitetty, että sosiaalisessa mediassa on mitä suurimmassa määrin kyse itsensä esiin tuomisesta ja minuuden brändäämisestä [Hearn 2008] (ks. Vainikka 2020, 15–16).

Jose Van Dijck (2013, 11) on myös nostanut esille väitteen, jonka mukaan sosiaalinen media on kuronut umpeen välimatkaa arkisen ja yksityisen sekä vaikuttavan ja julkisen puheen välillä: aiemmin spontaanisti yksittäisissä sosiaalisissa tilanteissa ilmoille heite- tyt sanat voivat sosiaalisen median alustoille kirjoitettuna luoda pitkäaikaisia ja kauas- kantoisia vaikutuksia, kun ideat ja arvot tarttuvat ja leviävät nopeasti verkostojen kaut- ta – samalla näillä sanomilla on suuri vaikutus yksilöiden ajatteluun ja toimintaan.

Yhden näkemyksen mukaan sosiaalisen median voisikin väittää lisäävän digitaalisessa ympäristössä julkaistujen sisältöjen demokratiaa, sillä se tekee ihmisistä sisällön kulut- tajien lisäksi myös sen tuottajia ja julkaisijoita. Ilmiöön liittyen Marshall McLuhan esit- tikin jo vuonna 1974 ajatuksen teknologian tuomasta merkittävästä muutosvoimasta:

McLuhanin mukaan ihmisistä tulee uusien teknologioiden kautta aktiivisia osallistujia passiivisen yleisön sijasta (De Kosnik 2019, 32).

Sosiaalinen media ei kuitenkaan itsessään aktivoi jokaista sen käyttäjää astumaan sisäl- löntuottajan saappaisiin, mutta se tarjoaa tähän mahdollisuuden. Tarkastelenkin seu- raavassa luvussa lähemmin McLuhanin esittämää mediankäyttäjien aktiivista osallis- tumista erityisesti yhteiskunnallisen vaikuttamisen ja media-aktivismin kontekstista.

2.4 Yhteiskunnallinen vaikuttaminen ja media-aktivismi

Median ja mediaympäristön muutosten pohjalta voisi sanoa olevan selvää, että julki- nen keskustelu on muuttunut kokemassamme todellisuudessa nopeasti: ihmisten arki- sen poliittisen puheen agendaa eivät muokkaa enää pelkästään journalistiset portin- vartijat, vaan yhä useammin erilaisista verkkoyhteisöistä kumpuavat liikkeet [Ferrada, Stoehrel & Lindgren 2014; Gerdaubo 2012] (ks. Vainikka 2020, 42).

(19)

16 Julkisuuden käsitettä on tarkasteltu mediatutkimuksessa paljon. Pietilä & Ridell [2010]

ovat esimerkiksi kuvanneet sitä demokratialle tärkeänä poliittisen keskustelun tilana, Warner [2002] tila- tai suhdeverkostona, sekä Sheller & Urry [2003] yksityisyyden vas- takohtana ja näkyvyytenä (ks. Vainikka 2020, 40). Käsitteen avaamisessa täytyy nostaa esiin myös Jürgen Habermas [1989]: Habermasin mukaan julkisuuden piiri kehittyi 1800- ja 1900-luvun Euroopassa porvarillisten ja keskiluokkaisten kansalaisten osallis- tuessa rationaaliseen, kriittiseen keskusteluun kahviloissa ja salongeissa (Robertson 2018, 2). Nancy Fraser (1992) on laajentanut Habermasin ajatusta tuoden hegemoni- sen julkisuuden rinnalle alisteisen vastajulkisuuden käsitteen, jolla hän tarkoittaa he- gemonialle rinnakkaisia diskursiivisia areenoita. Areenoita, joissa alisteisessa asemassa olevien yhteiskunnallisten ryhmien jäsenet levittävät vastadiskursseja muokatakseen vastapuolensa tulkintoja identiteeteistään, intresseistään ja tarpeistaan. Fraserin mu- kaan nämä vastajulkisuudet ovat luonteeltaan emansipatorisia, elleivät jopa vallanku- mouksellisia, sillä ne toimivat tiloina identiteettien muodostumiselle ja toteuttamiselle, kollektiivien organisoitumiselle sekä toimille, jotka tähtäävät laajemman yleisön kou- luttamiseen. (Fraser 1992, 123–124.) Tapaus #ImWithSanna voidaan myös ymmärtää Fraserin vastajulkisuuden käsitteen kautta: osallistujien käyttämä tunniste, hashtag, on vastajulkisuus, jossa pyritään luomaan sukupuolinormien ja -roolien konservatiiviselle katsontakannalle sekä naisia seksualisoivalle ja alentavalle puheelle vastadiskursseja.

Julkisuudessa on yksinkertaistettuna kyse yleisen mielipiteen tuottamisesta ja siihen vaikuttamisesta – näiden julkisuudessa käytävien mielipidekamppailujen myötä syntyy yleinen mielipide. Yleiseen mielipiteen muodostumiseen voi potentiaalisesti vaikuttaa esimerkiksi näkökulmien esiin nostamisella, keskustelun käymisellä, tietoisuuden li- säämisellä ynnä muilla taktiikoilla. Aktivismi pyrkii vaikuttamaan yleiseen mielipiteen- muodostukseen, ja siksi julkisuus on sille elintärkeää.

Tänä päivänä käsitys julkisesta tilasta ja julkisuuksista on laajentunut sisältämään myös teknologiavälitteiset digitaaliset ympäristöt. Pietilä ja Ridell (2010) kuvaavat, että julki- suus voidaan ymmärtää joko fyysisenä tai ei-fyysisenä tilana, jossa toiminta tehdään:

se ei ole vain paikka, jonne päästään tai pyritään, vaan tila, jossa julkisuutta jatkuvasti

(20)

17 tuotetaan ja uusinnetaan sanoilla ja teoilla (353). Dahlgren [2005] on analysoinut in- ternetin muodostamaa julkisuutta julkisuuden piirin kybermuunnoksena (ks. Robert- son 2018, 30), Zizi Papacharissi (2012) taas esittää, että postmoderniin aikaan kuuluu vahvasti yksityisen tekeminen julkiseksi, itseilmaisu ja kansalaismotivoitunut narsismi (237–238).

Koska yhteiskunnalliset liikkeet pyrkivät vaikuttamaan yleiseen mielipiteeseen, on jul- kisuuden saavuttaminen liikkeiden toiminnalle ja vaikuttamiselle elinehto. Klander- mansin ja Johnstonin (1995) mukaan yhteiskunnalliset liikkeet käsittelevätkin todelli- suutta erityisesti merkityksen rakentamisen kautta: liikkeisiin osallistuvat yksilöt, ryh- mittymät ja organisaatiot muuttavat, rekonstruoivat ja muotoilevat kulttuuriamme uudelleen. Daniel McFarland (2004) selittää, että vastarinta on aina tietynlaista sovin- naisuuden vastaista käyttäytymistä, joka kyseenalaistaa vallitsevan yhteiskunnallisen järjestyksen legitimiteetin haastamalla tilanteen määrittelyn ja dramaattisimmissa ta- pauksissa syrjäyttämällä sen kokonaan (1251–1252).

Nick Couldry kuvaa, kuinka yksi yhteiskunnallisen ja poliittisen muutoksen aikaansaa- misen peruskivistä on ääni: tällä Couldry tarkoittaa sekä yksilöitä että kollektiivisia ryhmittymiä, jotka nostavat äänensä lisätäkseen julkisuudessa tietoisuutta niistä kysy- myksistä, joilla on yhteiskunnallista, poliittista tai kulttuurista merkitystä heille itsel- leen. Tämän tutkielman kontekstissa tietoisuuden lisäämistä on hyvä tarkastella myös sukupuolentutkimuksellisesta näkökulmasta: sitä on pidetty feministisenä kampanjoin- titaktiikkana jo suffragettiliikkeen alkuajoista lähtien [Ryan 1992]. Motivaatio taktiikan käyttöön lähti ”henkilökohtainen on poliittista” -ajatuksesta [Hanisch 1970] ja siitä, kuinka feministiset ryhmät voisivat luoda tiloja, joissa naiset tulisivat tietoisiksi sorron vaikutuksesta heidän omiin henkilökohtaisiin ja yksityisiin kokemuksiinsa. (ks. Gleeson

& Turner 2019, 53.) Vainikka (2020) taas käyttää väitöskirjassaan verkkokeskustelujen yhteydessä vastaanpuhumisen käsitettä: sitä, miten yhteiskunnassa tavalla tai toisella marginaalisessa asemassa olevat ihmiset voivat erilaisten puhetapojen, käytäntöjen ja keskustelunormien kautta rakentaa omaa vastajulkisuuttaan ja pyrkiä määrittelemään olemassa olevia valtasuhteita uudelleen [Asen 2000] (ks. Vainikka 2020, 16).

(21)

18 Yhteiskunnallisen liikkeen muodostumista kuvataan usein erityisesti mobilisaation kautta (Rasimus 2006, 153). Melucci (1996) esittää, että mobilisaatio edellyttää aina kollektiivista identiteettiä, vihollisen identifioimista, tarkoituksen määrittämistä sekä jotakin panoksena olevaa arvoa tai resurssia, joka pyritään saavuttamaan (292–293).

Liikkeet ovat useimmiten epämuodollisia verkostoja, jotka yhdistävät monenlaisia ih- misiä ja ryhmiä. On siis mahdollista kuulua yhteiskunnalliseen liikkeeseen ja tuntea olevansa osa kollektiivista toimintaa ilman, että tarvitsisi olla virallisesti tietyn organi- saation jäsen (Della Porta, Andretta, Mosca & Reiter 2006, 18–28). Eyermanin (1992) mukaan postmoderneja liikkeitä yhdistää tavallisesti huoli kulttuurisista kysymyksistä, kuten sukupuolten välisestä tasa-arvosta tai sodan ja rauhan merkityksestä: päämää- räksi on noussut vallitsevien normien ja arvojen muuttaminen (45).

Mitä sitten on moderni media-aktivismi? Jos ajattelemme sitä median käyttämisenä sosiaalisten ja poliittisten tavoitteiden saavuttamiseen, on Leonardo Custódion (2016) mukaan mahdollista tunnistaa media-aktivismin käytäntöjä jo 1800-luvulta, jolloin sa- nomalehdet, esitteet ja muu painettu media edisti historiallisten muutosten syntyä (88). Medialla on jo pitkään ollut keskeinen rooli yhteiskunnallisessa liikehdinnässä: se on mobilisoinut liikkeitä paljastamalla epäoikeudenmukaisuuksia ja raportoinut suurel- le yleisölle tietoisuutta lisäten yhteiskunnallisten liikkeiden tavoitteista, kuten Vietna- min sodan vastaisissa mielenosoituksissa. Viime vuosikymmeninä tapahtuneet muu- tokset teknologiassa ja digitaalisessa mediassa ovat kuitenkin avanneet termille täysin uudenlaisia merkityksiä.

Alice Mattoni [2013] on tunnistanut kolme tyypillistä, erilaista media-aktivismin muo- toa, jotka liittyvät erityisesti digitaaliseen ympäristöön: aktivismi mediassa, mediasta ja median kautta. Aktivismi mediassa tapahtuu Mattonin mukaan silloin, kun ihmiset käyttävät tieto- ja viestintätekniikkaa tiloina, joissa he pyrkivät horjuttamaan käsitte- lemiensä kiistanalaisten asioiden symboleita ja kuvakkeita esimerkiksi muokkaamalla suuryritysten logoja kulutuskulttuurin vastaisiksi. Aktivismi mediasta viittaa taas Mat- tonin mukaan toimiin, jotka pyrkivät muuttamaan mediapolitiikkaa tai luomaan uusia tieto- ja viestintäinfrastruktuureja, esimerkiksi kehittämällä uusia sovelluksia, joissa

(22)

19 käyttäjistä ei kerätä minkäänlaista markkinakelpoista dataa. Viimeisenä Mattoni avaa aktivismia median kautta, joka kuvaa näistä kolmesta määritelmästä parhaiten tämän tutkielman tapausta: se tarkoittaa aktivistien toteuttamaa mediavälitteisiä viestintää omista yhteiskunnallisiin liikkeisiin liitetyistä toimistaan. (ks. Custódio 2016, 88—90.) Perinteisen organisaatio- tai järjestövetoisen kollektiivisen toiminnan (collective action) sijasta yhteiskunnalliset liikkeet ovat omaksuneet mediaympäristön kehityksen myötä uudenlaisia aktivismin muotoja, joita Bennett & Segerberg nimittävät sidosteiseksi toi- minnaksi (connective action) (744–751). Siinä missä kollektiiviselle toiminnalle tyypillis- tä on liikehdinnän järjestäminen organisatorisen toimijan kautta, viestinnän keskitty- minen kollektiivisiin toimintakehyksiin ja teknologian käyttö osallistumisen ja tavoittei- den koordinointiin, on sidosteiselle toiminnalle tyypillistä taas organisatorisen johdon puuttuminen, viestinnän hajautuminen laajoihin henkilökohtaisiin toimintakehyksiin sekä henkilökohtainen ilmaisu sosiaalisissa verkostoissa (Bennett & Segerberg 2012, 751–759). Sidosteisen toiminnan mielenilmauksina, joissa henkilökohtainen sosiaalisen median hyödyntäminen näytteli ensimmäistä kertaa merkittävää roolia, on pidetty Iranin vaalien mielenosoituksia vuonna 2009 ja arabikevään kansannousua vuonna 2011. Varsinkin Twitterillä nähtiin olevan suuri merkitys näissä liikkeissä, koska käyttä- jät twiittasivat reaaliajassa havainnoistaan ja kokemuksistaan levittäen aktiivisesti tie- toa paikallisista tapahtumista ympäri maailmaa (Robertson 2018, 64) – vaikka aktivis- min vaikutus oman maan valtarakenteisiin jäi vähäiseksi, oli sosiaalisen median merki- tys näissä tapauksissa ennennäkemätön nimenomaan sen tietoisuutta levittävän voi- man takia. Bennett ja Segreberg (2012) esittävät, että sosiaalisilla teknologioilla on keskeisempi rooli kuin perinteisillä organisaatioilla arabikevään kapinoiden tai Wall Streetin protestien kaltaisissa itseorganisoituvissa liikkeissä (754). Manuel Castells (2015) nimittääkin arabikevättä, Occupy Wall Street -liikettä ja muita sosiaalisesta me- diasta syntyneitä liikkeitä johtajattomiksi liikkeiksi (131).

Voisikin väittää, että sosiaalisen median kasvu on muuttanut käsitystämme yhteiskun- nallisesta toiminnasta ja luonut uusia keinoja lisätä tietoisuutta ja mobilisoida ihmisiä yhteiskunnallisten tai poliittisten kysymysten äärelle. Sosiaalinen media voi toimia sekä

(23)

20 protestien mobilisoitumisen paikkana että tietoisuuden lisäämisen näyttämönä: se on osa sitä julkisuutta, jonka avulla muodostamme mielipiteitämme asioista. Täten sosiaa- liseen mediaan tuotetulla sisällöllä on vaikutusta siihen, millaisena näemme ja koem- me nykymaailman sekä siihen liittyvät erilaiset yhteiskunnalliset kysymykset.

Seuraavassa kahdessa alaluvussa erittelen tarkemmin media-aktivismin osa-alueita, hashtag-aktivismia ja visuaalisuutta. Kolmannessa ja viimeisessä alaluvussa taas kuvai- len sosiaalisen median vaikuttamiseen liitettyä kritiikkiä, slaktivismia.

2.4.1 Hashtag-aktivismi

Digitaalisissa ympäristöissä tietyn tunnisteen, hashtagin alla toteutettua aktivismia kutsutaan hashtag-aktivismiksi (Clark 2016, 788). Hashtagit luovat aiheelle tunnuksen tai tunnisteen, jota kanssa-aktivistit ja yleisö voivat seurata (Stache 2015, 162). Glee- son ja Turner (2019) esittävät, että kun käytämme hashtagia, osallistumme julkisesti tiettyyn diskurssiin ja sanomme ”etsi tällä hashtagilla, niin löydät minut” – kaksikko väittääkin, että yksilön käyttäessä tiettyä yhteiskunnalliseen liikehdintään liittyvää hashtagia sitouttaa teko hänet tiettyyn ja tietoiseen performanssiin (58). Gleesonin ja Turnerin mukaan sosiaalisen median alusta, “korotettu pinta, jossa jokin toiminta, ku- ten julkinen keskustelu, nousee esiin” [Gillespie 2010] (ks. Vainikka 2020, 27), voidaan nähdä virtuaalisena näyttämönä: alusta on tila jossa performanssi toteutetaan, esi- merkiksi Instagram, esiintyjä on postauksen tekijä ja performanssi on kaikki ne tekstu- aaliset ja visuaaliset elementit, joista postaus koostuu. Performanssille voi täten kerätä potentiaalista yleisöä tiettyä hashtagia käyttämällä (2019, 60).

Hashtagit eivät pelkästään helpota tietyn aiheen löytämistä, vaan ne myös merkitsevät semioottisesti osoitetun lausunnon tarkoituksen sekä tuovat näkyväksi lausuntoon kätketyn merkityksen, joka ei välttämättä olisi itsestäänselvyys ilman käytettyä tunnis- tetta (Bonilla & Rosa 2015, 5). Hashtagit eivät täten ole pelkkiä viitteitä, vaan niitä voi- daan ajatella tiettyjen tulkintakehysten aktivoimisen työkaluina (Lindgren 2019, 421).

Viime vuosina onkin tutkittu enenevissä määrin sitä, miten hashtageja voi käyttää tie-

(24)

21 toisuuden levittämisessä. Esimerkiksi Rentschler ja Thrift (2015) esittävät, että femi- nismin jakaminen ja kokeminen digitaalisessa ympäristössä tarjoaa tietoisuutta lisää- vän muodon, jossa naiset kokevat kuuluvansa laajempaan feministiseen yhteisöön. He esittävät, että tämä tietoisuuden lisäämisen muoto on johtanut siihen, että naiset tuottavat, kuratoivat ja levittäytyvät digitaalisissa ympäristöissä vastaten seksistisiin kannanottoihin ja misogyynisiin käytäntöihin. Tähän prosessiin osallistuvat rakentavat Rentschlerin ja Thriftin mukaan yhdessä laajempaa verkostoitunutta feminististä julki- suutta (2015, 341—342). On kuitenkin hyvä muistaa, että vaikka julkisuuden muodos- tuminen hashtag-aktivismin avulla on mahdollista, on se myös epävarmaa: julkaisut joutuvat taistelemaan sosiaalisessa mediassa viestitulvan keskellä huomiosta, kun taas esimerkiksi joukkoviestinnän kultakaudella mediaan (esimerkiksi television iltauutisiin) pääsemisellä sai takuuvarmasti huomiota.

Esimerkkinä feministisen hashtag-aktivismin leviämisestä tapaus Slut Walk: vuonna 2011 Twitterissä vastustettiin torontolaisen poliisin kommentteja siitä, kuinka naisten pitäisi lopettaa lutkamainen pukeutuminen välttääkseen raiskatuksi tulemista. Kritiikin saatteeksi liitettiin useita hashtagejä, kuten #WhatIWasWearing ja #BeenRapedNever- Reported – lopulta nämä tunnisteet kehittyivät yhtenäiseksi Slut Walk -liikkeeksi. Liike nosti Mendesin [2015] mukaan välillisesti seksuaalisen väkivallan maailmanlaajuisen median agendalle sekä havainnollisti henkilökohtaisen ja poliittisen välistä yhteyttä.

(ks. Fileborn & Loney-Howes, 2019, 11–12.)

Slut Walkin seurauksena erityisesti Twitterin hashtageista tuli suosittuja tapoja kertoa seksuaalisesta väkivallasta selviytymisestä, osoittaa tukea uhreille ja vastustaa rais- kauskulttuuria sekä uhrien syyllistämistä. Hashtagit kuten #RapeCultureIsWhen,

#WhyWomenDon’tReport, #IBelieveHer ja #YesAllWomen olivat Twitterin käytetyim- pien hashtagien joukossa vuonna 2014 [Maxwell 2014]. Yhtenä liikkeen tuomista mer- kittävimmistä muutoksista digitaalisessa ympäristössä voidaankin pitää sitä, että näistä sosiaalisen median tiloista tuli uusia tietoisuuden lisäämisen paikkoja. (ks. Loney- Howes, 2019, 27—28.) Viime aikoina sukupuolentutkijat ovatkin esittäneet, että sosi- aalinen media ja digitaalisen tekniikan muodot ovat mahdollistaneet tietoisuuden le-

(25)

22 vittämisen maailmanlaajuisesti tavalla, joka on vaikuttavampaa ja monipuolisempaa kuin mitä se on ollut koskaan aikaisemmin – tätä uuden median luomaa mahdollisuut- ta nimitetään termillä tietoisuuden lisääminen 2.0 (Wood, 2008).

2.4.2 Visuaalinen vaikuttaminen

Visuaalisuus on vahvasti läsnä niin sosiaalisessa mediassa kuin yhteiskunnallisessa lii- kehdinnässäkin, myös tässä tutkielmassa käsitellyissä #ImWithSanna- protestipostauksissa. Tutkielman yhteydessä tarkoitan visuaalisuudella kuvallisia esi- tyksiä, toisin sanoen valokuvia, piirroksia, grafiikkaa ja digitaalisesti muokattuja kuvalli- sia kokonaisuuksia, joita etsimälläni hashtagilla löytyy. Aineistooni liittyy vahvasti myös ruumis, sillä analysoimissani kuvissa esiintyy lähes poikkeuksetta ihmisen keho tai sen osia. Viittaan tutkielmassani Annamari Vänskän (2006) väitöskirjassaan esittelemään vikuroinnin käsitteeseen, jonka koen liittyvän vahvasti käsittelemieni #ImWithSanna- protestikuvien performatiiviseen luonteeseen. Sanan etymologia paljastaa juurisanan vikuri, joka tarkoittaa esimerkiksi äksyä ja niskoittelevaa. Verbimuodossa sana taas liittyy läheisesti ilmauksiin niskuroida, oikutella, äksyillä ja asettua vastahankaan.

(Vänskä 2006, 16.) Vaikka Vänskän väitöskirjatutkimus kohdistuukin vikuroivien ruu- miiden taidehistoriallisiin esityksiin eikä sosiaalisen median julkaisuihin, koen, että kä- site kuuluu olennaisesti molempiin aineistoihin: väitöskirjassaan Vikuroivia vilkaisuja – ruumis, sukupuoli, seksuaalisuus ja visuaalisen kulttuurin tutkimus Vänskä lukee aineis- toaan normeja rikkovana tai niitä vastaan vikuroivina esityksinä – samalla näkökulmalla pyrin perehtymään myös omaan aineistooni. Vikurointia voidaankin käyttää välineenä, jonka avulla pyritään haastamaan sukupuolitettuja normeja tai käsityksiä, tämän tut- kielman kontekstissa esimerkiksi naiseuteen liitettyjä normatiivisia vaatimuksia.

Kuvien läsnäolo ja merkitys yhteiskunnallisten liikkeiden mobilisoinnissa ja legitimitee- tin luomisessa eivät ole uusi asia: kuvallisuus ja visuaalisuus ovat olleet merkittävässä asemassa aina natsi-Saksan symboleista Femenin kukkaseppelepäisiin mielenosoittajiin asti. Eeva Luhtakallio (2013) esittääkin, kuinka visuaalisilla representaatioilla on ratkai-

(26)

23 seva rooli nimenomaan diskursiivisesta vallasta, agendan asettamisen vallasta käytä- vässä taistelussa uskottavuuden tuottamisessa. Se, mitä ajattelemme kollektiivisista taisteluista niin kaukana kuin naapurikaupungeissammekin rakentuu yhä enemmän televisiossa, sanomalehdissä ja internetissä näkemiemme kuvien varaan (Luhtakallio 2013, 28). Joskus aktivismi esitetään väkivaltaisesti ruhjottujen ruumiiden ja kyynel- kaasupilvien kautta, toisinaan taas värikkäinä karnevaaliryhminä, jotka jakavat kukkia.

Kaikki nämä kuvat ovat mukana rakentamassa mielipidettämme liikehdintöjen legitimi- teetistä.

Doer, Mattoni ja Teune (2013) selittävät, että yhteiskunnalliset liikkeet tuottavat tai aiheuttavat kuvia ja videoita joko strategisen toiminnan tai vahingon seurauksena – samanaikaisesti ulkopuoliset toimijat näkevät liikkeet kyseisten visuaalisten esitysten kautta (xi). Anne Swidlerin (1995) mukaan yksi yhteiskunnallisten liikkeiden tärkeim- mistä käytännöistä onkin julkisten kuvien tuottaminen: kuvien, jotka sekoittavat vallit- sevia kulttuurisia koodauksia (33). Nämä kuvat ja niissä esiintyvät symbolit konkretisoi- vat kollektiivisen tietouden ja ne tekevät näkyväksi ryhmän toiminnan sekä yleisölle että sen omille jäsenille (Swidler 1995, 26). Esimerkiksi ihmismassoja esittävät kuvat ja videot vuoden 2011 mielenosoituksista Tahirin aukiolta (arabikevät), Puerta del Solista (Indignados) ja Zucottin puistosta (Occupy Wall Street) paljastivat liikehdintöjen mas- siivisuuden ja muodostivat Doerin, Mattonin ja Teunen mukaan vastavisuaalisuuden (countervisuality) työkaluja. Nämä työkalut tekivät näkyväksi sen satojen tuhansien ihmisten ruohonjuuritason massan, joka vastusti poliitikoiden ja hallitusten pienten ryhmittymien hiljaisia päätöksiä. (2013, xi). Luhtakallion tekemän tutkimuksen mukaan mielenilmaisua esittävissä kuvissa toistuvin elementti onkin ihmiskehojen joukko, jotka liittyvät kollektiiviseen toimintaan julkisessa tilassa – täten toiminnan ruumiillisuus tekee myös sukupuolesta tärkeän piirteen monille kuville (2013, 40).

Lunceford (2012) on tutkinut muun muassa eläinten oikeuksia puolustavan PETA- järjestön alastonkuvakampanjoissa esiintyvien ruumiiden retoriikkaa sekä julkisen imettämisen puolesta paljastettujen rintojen visuaalista politiikkaa. Vaatteiden riisu- minen voikin Luncefordin mukaan olla poliittinen valinta tai protestin väline. Myös Eile-

(27)

24 raas (2014) on keskittynyt paljastetun ruumiin politiikan tutkimiseen digitaalisessa ym- päristössä egyptiläisen alastonbloggaaja Aliaa Magda Elmahdyn alastonprotestin kaut- ta. Eileraasin mukaan bloggaajan julkaisemat kuvat aloittivat vuonna 2011 virtuaalisen vallankaappauksen Egyptissä, jonka sosiopoliittisessa tilanteessa naisten vaatimatto- muus, hijab ja sukupuoliin liitettyjen normien tiukka erottelu olivat julkisuudessa ainoi- ta näkyvyyden malleja (43). Luncefordin ja Eileraasin tutkimusten perusteella voidaan- kin todeta, että paljastetun ruumiin käyttäminen visuaalisten protestien välineenä on jo itsessään voimakas retorinen keino.

Sukupuolitettua julkisuutta sekä naisten yksityistä ja julkista roolia ovat käsitelleet Erä- saari, Julkunen ja Silius (1995) teoksessaan Naiset yksityisen ja julkisen rajalla. Kolmi- kon mukaan naiset on käsitetty sukupuolekseen, sijoitettu ruumiiseensa ja samalla siihen liitettyyn intiimiin. Tämän intiimin rajoja ovat suojanneet puhumattomuus, hä- veliäisyys ja häpeä osana patriarkaalista järjestystä (20). Naiset ja naisten asiat eivät kuitenkaan ole pysyneet yksityisessä täysin, sillä kolmikon mukaan yksityisen oma dy- namiikka työntää sitä julkisuuteen ja toisinpäin – yksityisen tärkeys tekee siitä julkisesti kiinnostavaa (1995, 20).

Tämän tutkielman kontekstissa on myös hyvä avata lyhyesti käsitettä meemi: vaikka meemit ilmentävätkin puhekielessä tyypillisesti internet-kulttuurin kuvallisia hassutte- luita, voidaan termiä käyttää Bennetin ja Segerbergin (2012) mukaan myös kuvatessa niitä kollektiivisia toimintakehyksiä, jotka asettavat yksilöille suurempia vaatimuksia jakaa yhteisiä tunnistuksia tai poliittisia väitteitä (747). Käsite on alun perin lähtöisin geenitutkija Richard Dawkinsilta, jonka mukaan geenit määrittävät eliöiden fyysisiä ominaisuuksia, mutta meemit vaikuttavat niiden käyttäytymiseen muun muassa kult- tuuristen ideoiden ja käyttäytymismallien toistumisen ja jatkuvuuden kautta (Davison 2012, 120–122). Meemeillä on tänä päivänä poliittista potentiaalia, ja niitä voidaan käyttää esimerkiksi poliittisten ja ajankohtaisten aiheiden kommentoimiseen, tunneti- lojen kuvaamiseen tai mielipidevaikuttamiseen (Vainikka 2020, 29–30).

(28)

25 2.4.3 Kritiikkinä slaktivismi

Sosiaalisen median keskusteluihin osallistuminen voi olla helppoa: kommentti sinne ja tykkäys tänne, kaikki omalta kotisohvalta television katselun lomassa. Osallistumisen vaivattoman luonteen takia onkin syntynyt käsite, joka kuvaa verkkoprotesteihin osal- listuneiden käyttäjien omistautumiselle ja toiminnan merkitykselle kohdistettuja epäi- lyjä: slaktivismi (Harlow 2014, 466). Käsitteellä viitataan verkossa toteutettaviin protes- tinomaisiin tempauksiin, jotka vaativat osallistujalta vain vaivatonta, kepeää osallistu- mista.

Yhtenä esimerkkinä sosiaalisen median liikehdinnän slaktivistisista piirteistä voidaan pitää #Kony2012-kampanjaa: kampanja tähtäsi ugandalaisen sotarikollisen, Joseph Konyn pidättämiseen sekä muihin merkittäviin tekoihin digitaalisen ympäristön ulko- puolella. Vallankumous kuitenkin jämähti suurilta osin #Kony2012-videon tykkäämis- ten ja jakamisten tasolle. Liikehdintä tapauksen ympärillä herätti muun muassa inter- netin meemikoneiston, ja pian sosiaalisen median palvelimet olivat pullollaan kuvia iloisista kasvoista “tykkäsin videosta, pelastin Afrikan” -teksteillä varustettuina. Todelli- sen sitoutumisen sijasta videon jakamisen liikkeellepanevana voimana väitettiin olevan oman itsensä nostaminen ja esiintyminen hyväntekijänä tai poliittisesti aktiivisena henkilönä (Dennis 2018, 3). Osallistumisen kampanjaan, jolla on slaktivistisia piirteitä, sanotaankin vaikuttavan enemmän osallistujan itsetunnon kohottamiseen, kuin esillä olevan yhteiskunnallisen ongelman ratkaisemisen edistämiseen (Skoric 2012, 77) – tämä pätisi myös aiemmin mainitsemaani Murthyn (2012) ja Hearnin (2008) ajatuk- seen sosiaalisesta mediasta minäkeskeisenä ympäristönä.

Slaktivistiseen kritiikkiin on kuitenkin myös vastattu: vaikka kevyen osallistumisen kaut- ta ei löytyisikään ratkaisua käsiteltävään ongelmaan, voidaan sen hyötynä pitää tietoi- suuden lisäämistä ongelmallisista kysymyksistä – tätä kautta myös osallistujien määrä voi moninkertaistua. Vaivattomuutensa ja keveytensä vuoksi slaktivistiset kampanjat saattavat laajentaa digitaalisen ympäristön sisältöjen demokratiaa siten, että kampan- jointiin osallistuu mahdollisesti sellaisia kansalaisia, jotka eivät koe muita poliittisen ja yhteiskunnallisen vaikuttamisen keinoja omikseen. (Skoric 2012, 83). James Dennis

(29)

26 (2018) esittää kirjassaan Beyond Slacktivism: Political Participation on Social Media, että sosiaalinen media tarjoaakin tärkeän tilan jokapäiväisen arkielämän demokraatti- selle sitoutumiselle (186).

Esimerkiksi Kaitlynn Mendes ja Jessica Ringrose (2019) haastavat käsityksen digitaali- siin protesteihin osallistumisesta helppona, matalan intensiteetin slaktivismina: tutkit- tuaan #MeToo:n osallistujia he saivat selville, kuinka kokemus oli useille traumaatti- nen, emotionaalisesti uuvuttava ja affektiivinen – #MeToo muutti monien tutkittavien osallistujien elämää erityisesti tunnetasolla (38). Osallistujien motivaatioiden ja tuntei- den ymmärtäminen haastaa myös näkemyksen sosiaalisesta mediasta narsistisena ym- päristönä – sen sijaan #MeToo:n kaltaiset liikkeet osoittavat Mendesin ja Ringrosen mukaan kuinka digitaalisessa ympäristössä käytetään luovasti teknologiaa feministisen solidaarisuuden, tuen, identiteetin ja verkostojen rakentamiseen (2019, 40). Myös Cus- tódion faveloihin keskittyneen tutkimuksen perusteella media-aktivismilla on suuri merkitys yhteisöille: media-aktivisteista on noussut positiivisia roolimalleja muille fave- lan asukkaille, aktivistit ovat onnistuneet median kautta vaikuttamaan valtamedioiden narratiiveihin faveloiden tapahtumista, faveloiden asukkaat ovat onnistuneet haasta- maan päättäjiä ja valtiollisia auktoriteetteja sekä faveloiden asukkaiden usko heidän reaktioidensa merkityksestä ihmisoikeusrikkomuksiin ja epäoikeudenmukaisuuksiin on kasvanut (2016, 135–137). Sosiaalisessa mediassa toteutettu aktivismi voi siis tukea sekä #MeToo:n kaltaisia globaaleja liikkeitä että favela-aktivismin kaltaista paikallista liikehdintää. Siinä missä globaaleissa liikkeissä saattaa korostua solidaarisuus, verkos- toituminen ja joukkovoima, on paikallisuudessa tärkeää esikuvien vaikutus.

Denniksen (2018) mukaan media-aktivismin slaktivistinen kritiikki rakentaakin rajaa fyysisen ja digitaalisen ympäristön välille ja jättää huomiotta median konvergenssin vaikutukset tiedon kulutukseen ja ihmisten väliseen keskusteluun. Denniksen mukaan tänä päivänä yhteiskunnassa kohtaamamme poliittiset kokemukset ovat pohjimmil- taan hajanaisia: emme keskustele politiikasta vain yhdessä paikassa yhden teknologian välityksellä, vaan kansalaiskeskustelu tapahtuu samanaikaisesti useissa päällekkäisiä fyysisissä ja digitaalisissa tiloissa (2018, 39). Dennis siteeraa väitteensä tueksi Delli Car-

(30)

27 pinia [2000]: ”ihmiset ovat samanaikaisesti sekä kansalaisia, kuluttajia, yleisön jäseniä, perheenjäseniä, työntekijöitä että monia muita” (ks. Dennis 2018, 42). Englantilainen filosofi J. L. Austin on myös esittänyt teoksessaan Näin tehdään sanoilla [1962], että kielenkäyttö on performatiivista toimintaa: puhuessamme emme ainoastaan esitä to- sia tai epätosia väitteitä ja kuvaile maailmaa, vaan tuotamme myös uusia merkityksiä, ja sen myötä rakennamme ja muokkaamme todellisuutta (ks. Honkasalo 2020, 3).

James Sloam (2012) esittää artikkelissaan Youth Citizenship & Politics, että ”jos halu- amme ymmärtää poliittista osallistumista lainkaan, on meidän tutkittava kuinka jokai- nen uusi sukupolvi kehittää omat käsityksenä kansalaisuudesta ja ilmaisee itseään yh- teiskunnallisen ja poliittisen sitoutumisen kautta” (4). Myös tämä teema tukee tutkiel- mani ajankohtaisuutta: media-aktivismista on tullut uuden sukupolven tapa ottaa osaa yhteiskunnallisiin ilmiöihin, jolloin sen vaikuttamisen keinoja on tärkeää tutkia eikä yksinkertaistaa kännykkä käteen kasvaneen sukupolven laiskuudeksi tai narsismiksi.

(31)

28

3 TUTKIELMAN TEOREETTIS-METODOLOGINEN VIITEKEHYS

Tutkielmani kannalta tärkeimmät teoreettis-metodologiset käsitteet ovat sosiaalinen konstruktionismi, retoriikka ja argumentaatio. Tässä luvussa syvennyn ensimmäisenä sosiaalisen konstruktionismin teoriaan, sen historiaan ja merkitykseen. Seuraavaksi käsittelen retoriikkaa ja argumentaatiota erityisesti metodologisina välineinä: miten retorinen analyysi toimii tutkielmassani vaikuttamisen keinojen löytämisen tukena.

Avaan retoriikkaa aineistoni kuvallisuuden takia lopuksi vielä visuaalisesta näkökulmas- ta.

3.1 Sosiaalisesti rakentunut todellisuus

Tutkielmani teoreettisen viitekehyksen muodostaa sosiaalisen konstruktionismin pe- rinne. Sosiaalinen konstruktionismi on laaja teoreettinen suuntaus, jonka punaisena lankana on käsitys siitä, että tieto rakentuu sosiaalisesti ensisijaisesti kielen avulla. Kieli on väline, jonka kautta yhteiset merkitykset muotoutuvat ja jolla rakennetaan ympä- röivää todellisuutta (Burr 2015, 4–5).

Berger ja Luckmann (1967) ovat käsitelleet laajasti sosiaalista konstruktionismia The Social Construction of Reality -nimisessä kirjassaan. He muotoilivat teoksessaan perus- tan konstruktionistiselle ajattelulle, jossa todellisuus on muuttuva, jatkuvasti yksilöiden välillä uudelleen luotava käsitys. Teoksessa kielenkäyttöä tarkastellaan tekemisenä, joka sekä muotoutuu sosiaalisissa prosesseissa että rakentaa sosiaalista todellisuutta:

käytetty kieli ei ole itsessään heijastus todellisuudesta, vaan se luo todellisuutta. Kaksi- kon mukaan sosiaalisella maailmalla ei ole muuta ontologista statusta kuin se inhimil- linen toiminta, joka on sen tuottanut (1967, 73). Tässä vuorovaikutuksessa syntyvässä todellisuudessa merkitykset elävät ja muuttavat jatkuvasti muotoaan, ajattelutavat ja instituutiot mukanaan. Tämän tutkielman kontekstissa ajattelutapana, jonka legitiimiys

Viittaukset

LIITTYVÄT TIEDOSTOT

E Seksuaalinen ja sukupuoleen perustuva häirintä koulussa Oletko viimeksi kuluneen vuoden aikana kokenut tai havainnut?. Kyllä Ei E.1 vartaloon tai seksuaalisuuteen kohdistuvia

Tä- mä itse asiassa ei ole paras tapa, vaan yleisesti ot- taen olisi parempi laskea eliminointi-ideaali Gröbner- kantojen avulla. Tämän avulla nähdään, että wxMaxi-

”Ajaessaan kotipihalleen ja nähdessään valot, jotka oli jättänyt palamaan, hän tajusi että Lucy Bartonin kirja oli ymmärtänyt häntä.. Se se oli – kirja oli

Yleisesti kaikki tietävät, että kielen osaaminen ei tarkoita sitä, että osataan kommunikoida kyseisellä kielellä, mutta näyttää siltä, että sitä ei oikeastaan

Aristoteles tiivistää tämän singulaarin kysymisen ja universaalin välisen suhteen nousin käsitteeseensä, nousin, joka on ”toisenlaista” aisthesista ja joka on ainoa

Terveystiedon tietovarannoista kansalaisnäkökulmasta puhunut Eija Hukka kertoi, että lähtökohtaisesti yhteisin varoin tuotetun tiedon kuuluu olla saatavissa.. Webistä saatava tieto,

Elokuussa valmisteltiin myös tähän liittyvät kirjastolaitoksen rakenteellinen kehittämisen hanke, jonka yliopisto lähetti opetusministeriölle osana laajaa

46 Jossain määrin naisen ja miesten palkkaeroon vaikuttaa myös naisten suurempi osuus määräaikaisissa töissä ja se, että määräaikaisissa töissä ansiot ovat keskimäärin