68 TIETEESSÄ TAPAHTUU 5 2018 KIRJALLISUUS
Sisällissotaa ei muistella kiihkotta vieläkään
Seppo Hentilä: Pitkät varjot.Muistamisen historia ja politiik- ka. Siltala 2018.
Kevään 1918 traagisista tapahtu- mista on tullut kuluneeksi sata vuotta. On siis ymmärrettävää, että sisällissota, joksi tapahtu mien sarjaa nykyään virallisesti kutsu- taan, on lisääntyneen keskuste- lun ja käsittelyn aiheena juuri tänä vuonna.
Sinällään tässä ei ole mitään uutta. Olemme käyneet sodan suhteen pitkän aikaa ”loputonta taistoa”, jota koskevasta julkises- ta debatistakin on tehty jo oma teoksensa (Esko Salminen: Päätty- mätön sota 1918: sisällissota julki- sessa sanassa 1917–2007). Viime vuosina julkaistu kirjallisuus osoit- taa, että uutta tarkasteltavaa ja vä- hemmälle huomiolle jääneitä ai- healueita on yhä.
Näissä tutkimuksissa on men- ty alueellisemmalle tasolle, jossa on huomioitu entistä enemmän ta- vallinen ihminen ja hänen koke- muksensa. Siksi on kiinnostavaa tarttua teokseen, jossa vedetään vaihteeksi pitkiä ja laajempia linjo- ja tarkastelemalla, millaisia sisällis- sodan vaikutukset ovat olleet kan- salliseen poliittiseen kulttuuriimme.
Näkökulma on sisällissodan julki- sen muistamisen politiikassa ja his- toriassa sodan päättymisestä aina näihin päiviin asti.
Sodan muuttuvat nimet
Teoksessa tuodaan esiin, että vuo- den 1918 sodan julkisen muista- misen historiasta voidaan erottaa kolme päävaihetta. 1960-luvun al-
kuun asti ulottui periodi, jossa ky- seisen sodan muistelua dominoi niin sanottu vapaussotakertomus.
Vähitellen sen syrjäytti epookki, jolloin puhuttiin konsensushenki- sesti kansalaissodasta. Kansalais- sota -termiä alkoi työntää taka- alalle 1990-luvulla alkanut vaihe, jossa kevään 1918 tapahtumia alettiin kutsua sisällissodaksi. Sen rinnalla elää kuitenkin toisen pa- luun tehnyt näkemys, jonka mu- kaan vuoden 1918 sota olisi ollut myös vapaussota.
Hentilä erittelee ansiokkaas- ti sodasta käytettyjen nimien syi- tä ja taustoja. Aikalaiskokemuk- sessa toisia suomalaisia vastaan käyty sota järkytti ja hämmensi siinä määrin, ettei sotaa pystytty katsomaan kunnolla silmästä sil- mään. Näin sodan voittanut osa- puoli rakensi vapaussotamyytin, jossa käytiin taistelua niitä vas- taan, jotka olisivat vieneet Suo- melta vapauden liittoutuessaan bolševikkien kanssa. Tämä vai- he oli voittaneiden historian ai- kaa, jossa muistelu ja muistojuhlat rakennettiin valkoiselle hegemo- nialle. Sen ilmentymää olivat esi- merkiksi vapaussotakirjallisuus ja vuosittaiset voitonparaatit. Kirjalli- sessa muistamisessa tuotiin esiin punaisten maanpetoksellisuutta ja väkivallantekoja. Punaisilla itsel- lään ei ollut käytännössä mitään oikeutta kuolleiden omaistensa julkiseen muistamiseen.
Vaikka vapaussotakertomus vaikutti useita vuosikymmeniä, jul- kinen muistaminen sai hävinnyt- tä osapuoltakin suosivia sävyjä jo 1930-luvun lopulta alkaen. Talvi- sodan jälkeen vapaussotakerto- mus ajettiin tietyllä tapaa jo alas, kun ilmaantui eetos, jossa ei ha- luttu loukata vuoden 1918 punaisia – olihan työväestö juuri osoitta- nut halunsa puolustaa isänmaata.
Punaisille alettiin pystyttää muis- tomerkkejä ja järjestää muistoti- laisuuksia. Paikallisella tasolla ei ollut mahdotonta, että kyseisissä muistotilaisuuksissa työväenyh- distyksen lipun rinnalla saattoi nä- kyä jopa suojeluskunnan tai Lotta Svärdin lippu.
Jatkosota lopputuloksineen romutti lopullisesti niin sanotun valkoisen Suomen sekä ideolo- gialtaan että sitä tukeneilta jär- jestöiltä. Punaisen osapuolen edustajat saattoivat tehdä nyt avoimemmin ja julkisemmin suru- työtään. Punaisille pystytettiin li- sää muistomerkkejä. Kommunistit yrittivät lanseerata luokkasota-kä- sitettä vastaiskuna vapaussodan
”valkoiselle valheelle”, tosin huo- nolla menestyksellä.
Sodan jälkeisessä ajassa mer- kittävin julkista muistamista ra- vistellut tekijä oli Väinö Linnan Pohjantähti-trilogian toinen osa (1960), jossa keskitytään vuoden 1918 tapahtumiin. Linnan kuva- us kyseenalaisti voimakkaasti pe- rinteisen vapaussotakertomuksen ja loi tietyllä tapaa eettisen oikeu- tuksen punaisten taistelulle. Vaik- ka teos herätti vastalauseita ja debattia, sen vaikutukset säteili- vät uudis tavasti historiantutkimuk- seen ja entistä konsensushakui- sempaan muistamisen kulttuuriin, jossa alettiin puhua kansalaisso- dasta ja jopa kansallisesta murhe- näytelmästä.
Heikki Ylikangas terävöitti julki- sen muistamisen aluetta lisää ko- hutulla Tie Tampereelle -teoksel- laan (1993). Siinä nousivat esiin valkoisten toteuttamat, aiemmas- sa vapaussotakertomuksessa täy- sin laillisina ja oikeutettuina kuva- tut teloitukset, joita oli toimitettu rintamalla taistelujen jälkeen ja kenttäoikeuksien antamilla laitto- milla tuomioilla. Ylikankaan tut- kimus toimi keskeisenä lähtö- laukauksena Suomen sotasurmat 1914–1922 -hankkeelle, jossa py- rittiin selvittämään kyseisinä vuo- sina sotatoimissa menehtyneiden tiedot mahdollisimman tarkasti. Si- sällissotaa käsittelevä kirjallisuus koki suoranaisen buumin vuositu- hannen vaihteen molemmin puo- lin. Punaista osapuolta koskeva tutkimustieto onkin lisääntynyt ai- heellisesti, koska siltä osin tutki- muksessa on ollut eniten aukkoja.
TIETEESSÄ TAPAHTUU 5 2018 69 KIRJALLISUUS
Kokonaiskuvan välittyminen Kirjalle asetettu tavoite on laaja ja kattava. Sisällissodan muistami- sen politiikan ja historian koko sa- tavuotisen kaaren selvittäminen on vaativa tehtävä, jossa on koot- tava kaikki oleellinen yksien kan- sien väliin, mutta tehtävä myös valintoja. Oleellista on tuoda näh- täväksi muistamisen kokonaisku- va, joka on muuttunut ajan myötä ja jossa on ollut vaihtelevia paino- tuksia.
Teos välittää kokonaiskuvan hyvin ja kattavasti. Samalla vä- littyvä kuva herättää hiukan ky- symyksiä. Julkisen muistamisen pääasial liseksi ilmentymäksi esi- tetään vuoden 1918 tapahtumia käsittelevä historiallinen tietokir- jallisuus, muistomerkit, muistoti- laisuudet ja kaunokirjallisuudesta Linnan Pohjantähti-trilogian tun- nettu toinen osa. Linnaa lukuun ottamatta muu sisällissota-aihei- nen kaunokirjallisuus ei saa pal- jonkaan mainintoja, eivätkä muut kulttuurituotteet, kuten eloku- vat, teatterisovitukset ja musiik- ki. Olisin kaivannut tekstiin hiukan enemmän perusteluja sille, miksi tämä rajaus on tehty.
Kokonaiskuvan kannalta poliit- tisen viite- ja tapahtumaympäris- tön mukaan ottaminen on aina ai- heellista. Teosta lukiessa nousee kuitenkin mieleen kysymys, men- näänkö tässä paikoitellen hiukan liiaksikin sivuraiteille. Esimerkiksi sisällissodan jälkeisestä ajasta sel- vitellään seikkaperäisesti muuttu- nutta poliittista kenttää ja muutok- sen tekijöitä, jotka eivät liity kovin suoraan julkiseen muistamiseen.
Sama linja jatkuu hieman myö- hemmin SDP:n sisäisten poliittis- ten kärhämien ja Neuvostoliitosta käsin operoineen SKP:n edesotta- musten kuvailussa. Myöhemmin, kun selvitellään Neuvostoliiton ha- joamisen jälkeisiä vaikutuksia suo- malaisten jatkosotavuosien ja sen jälkeisten tapahtumien tulkintaan, joutuu jälleen miettimään, liitty- vätkö ne kovin läheisesti vuoden 1918 muistamisen historiaan ja po- litiikkaan.
Lapuanliikkeen ja AKS:n esiin ottaminen on toki hyvin perustel- tua, sillä molemmat kytkeytyivät vuoden 1918 tapahtumien muista- miseen politiikkaan. Kumpikin ryh- mittymä halusi saattaa vapaus- sodan mieleiseensä päätökseen.
Hentilä mainitsee erittäin aiheel- lisesti, että Suomessa toimi maa- ilmansotien välisenä aikana mui- takin lapuanliikkeen varjoon jääneitä oikeistoradikaaleja liikkei- tä, jotka halusivat saattaa vapaus- sodan loppuun ja nujertaa kom- munismin. Yhtä tärkeää on todeta, ettei ilman sisällissotaa jälkisel- vittelyineen olisi syntynyt suoje- luskuntia, lapuanliikkeen kaltais- ta terrorijärjestöä ja jännittynyttä ilmapiiriä, jotka olivat todellisuutta maailmansotien välisen ajan Suo- messa. Nämä kaikki liittyivät vuo- den 1918 muistamiseen.
Riitasointuja konsensuksessa Kun vuoden 1918 tapahtumiin on tullut tarpeeksi ajallista etäisyyttä, molempia osapuolia ymmärtävä ja sovinnonhakuisempi historiatul- kinta on mahdollistunut. Ajallinen välimatka konkretisoituu esimer- kiksi 1990-luvun lopulla tutkimuk- sessa, jonka mukaan vuonna 1980 syntyneillä nuorilla sisällissodan muistaminen oli jo melko ulkokoh- taista, eli enimmäkseen historialli- siin lähteisiin perustuvaa. Yleises- ti heidän tietämyksensä asiasta oli heikko. Joillekin viimeistään kou- lussa historian tunneilla esiin tule- va tieto vuoden 1918 tapahtumista saattoi tuntua jopa järkyttävältä tai yllättävältä.
Joku voisi ajatella, että vuoden 1918 tapahtumien muistamisen kulttuurissa olisi kuljettu lineaari- sesti eteenpäin kohti yhä suurem- paan konsensusta ja sovinnolli- suutta. Tämä näkemys on vahvasti todensuuntainen. Silti tietyt jako- linjat ovat yhä olemassa, kuten Hentilä antaa osuvasti ymmärtää.
Valkoista tai punaista traditiota edustavat kansalaisjärjestöt ko- koontuvat omiin tilaisuuksiinsa ja valtiojohto pähkäilee, mihin tilai- suuteen osallistuminen osoittai-
si poliittista korrektiutta. Sisällis- sodan muistaminen Suomi 100 -teeman mukaisesti ”yhdessä” on edelleen haasteellista.
Konsensus saattaa myös yhä rikkoutua yllättävän helposti. Täs- tä kertovat keväällä 2017 noussut kohu itsenäisyyden juhlarahan toi- selle puolelle aiotusta teloitusku- vasta sekä joidenkin suomalaisten tämän vuoden talvella esittämä paheksunta siitä, ettei Yle notee- rannut Vaasassa helmikuussa jär- jestettyä jääkärien kotiinpaluun satavuotisjuhlaa valtakunnallisis- sa uutislähetyksissään. Molemmat tapahtuvat liittyvät muistamisen kulttuuriin ja eroaviin näkemyksiin siitä, mitä joidenkin mielestä olisi syytä muistella ja mitä taas ei. Vii- meistään juhlarahakohu osoitti, et- tei sisällissotaan pystytä vieläkään suhtautumaan kiihkotta.
Konsensuksen kääntöpuolena ovat muistamisen kulttuurissa siis myös yhä riitasoinnut ja närkästy- miset. Niiden taustalla saattaa vai- kuttaa sekin, kumpaa sisällissodan osapuolta kohtaan on helpom- pi tuntea sympatiaa esimerkik- si omien sukutaustojen johdosta.
Kenties näitä riitasointuja olisi voi- nut tuoda esiin vielä enemmän, mutta ehkä ne eivät olleet tulleet esiin määräänsä enempää käyte- tyissä lähteissä ja tutkitussa julki- sen muistamisen kentässä.
Aiheen laajuuden vuoksi on ol- lut pakko tehdä myös ymmärret- täviä rajauksia lähteiden suhteen.
Kokonaistarkastelua olisi voinut keskittää vieläkin enemmän pää- teeman, eli muistamisen historian ja politiikan ympärille, jolloin poliit- tisen historian kronikoinnin muu- tamia rönsyjä olisi karsittu pois.
Nämä huomautukset eivät kui- tenkaan laske Hentilän kokoavan teoksen merkitystä ja ansioita tut- kimuksena, jollaista on jo jonkin aikaa kaivattu.
AKI ALANKO
Kirjoittaja on filosofian maisteri ja histo- riaan erikoistunut freelance-kriitikko ja -toimittaja.
