Saarijärven museo esitteli näyttelys
sään 28.11.2002-2.2.2003 Matti Warenin maalauksia ja piirilääkäri Warenin perheen elämää Saarijärvellä 1800- ja 1900-luvun vaihteessa. Matti Waren (1891-1955) oli piirilääkäri Eliel Warenin poika. Näyttelyn yhtey
dessä Anneli Waren-Branders lahjoitti Saarijärven museolle kuusi Matti Warenin aikuisena tekemää maalausta ja seitsemän hänen pikkupoikana Saa
rijärvellä tekemäänsä maalausta, Matti Warenin luonnosvihon. Aina Meurmanin Elielille kirjoittaman kuvi
tetun syntymäpäivärunon ja valoku
via. Lahjoitus on merkittävä lisä saa- rijärveläiseen kulttuuripääomaan, joka tällä tavalla taas lisääntyi uudel
la taiteilijalla. Matti Waren tunnetaan taidemaalarina ja Suomen Kansallis
teatterin pitkäaikaisena lavastajana, mutta harva tietää, että hän vietti lap- suusvuotensa Saarijärvellä, jossa sai virikkeet taiteelliseen toimintaansa perheensä kulttuuriharrastusten ja kontaktien kautta.
Anneli W aren-B randers lahjoittam assa isänsä M atti W arenin m aalauksia ja m uu
ta aineistoa Saarijärven museolle 3.2.2003. Kuvassa vasem m alta Saarijärven m u
seon am anuenssi M erja Ylioja, Anneli W aren-Branders, hänen poikansa Ralph B randers ja Saarijärven Lions Clubin edustaja M arkku Tukia. Museon ikkunasta pilkottaa H erajärven ran ta, jossa Koivumäki sijaitsi. K uvaaja H akan Branders.
'Maiti 1Varen
Matti Waren oli myös taitava kirjoittaja. Hän on kuvannut lapsuusvuo- siaan elävästi omaelämäkerrallisissa kirjoituksissaan. Joulukuvaus, jon ka julkaisemme Anneli VVaren-Brandersin suostumuksella, on ote näistä kirjoituksista. Otsikko on toimituksen keksimä.
V f aikkä meillä olikin hyvä I j / olla mummin ja Lyyti-tädin S f / luona, vaivasi meitä alkuai- tjr koina kova koti-ikävä, varsinkin joulun lähestyessä. Kävimme silloin joskus iltaisin Helsingin asemalla, vain nähdäksemme junan, joka menee Myl
lymäelle, josta taas hevosella pääsee kotiin Saarijärven Koivumäelle. Erkki- veljemme saattoi istua niinä aikoina vuoteemme reunalla, ja alkaa fanta- sioida kertomusta, miten me menem
me junaan joululoman alkaessa, yksi
tyiskohtaisen herkullisesti ja elävästi kuvaten pakkaukset, issikan oton, vau
nuun asettumisen, "konduktöörin” pi- letin napsaukset - paljoa pitemmälle
tätä ihanaa kertomusta hän tuskin ker- kesikään, niin perin pohjin me riemas
tuimme kuvauksesta lähestyvästä ko- tiinpääsemisestämme. Ei maailmassa voinut olla toista sellaista paikkaa kuin Saarijärvi, eikä sellaista kotia kuin Koivumäki, ja mikään koulun "Lussi- juhla” ei voinut pidättää meitä tuntia
kaan ylimääräisesti Helsingissä. Las
kimme päiviä ja tunteja, milloin koulu loppuu.
Ja kun lopulta todellakin hetki oli tullut, elimme jonkinlaisessa "asialli
sessa hurmiotilassa”. Juna lähti illalla, aamulla olimme Myllymäellä. Erkki hoiti tavaramme, renki Heikki oli vas
tassa. Heti kun astuimme kotipuolem
me kamaralle, aloimme vaistomaisesti puhua ”soarjärvem”-murretta, jota em
me tietenkään voineet puhua kouluto- vereittemme kanssa, joille oli tullut jonkinlainen meille vieraalta tuntuva ruotsalais-venäläissävy, varsinkin tove
rien nimiä muodostellessaan. Esim.
"Veikko” oli ”Veljtshiki”, "Armas”
"Artshiki", mutta me kyllä olimme Va
riksia, Erkki ”Isovaris”, vaikkei hän suinkaan ollut isokokoinen, ja minä ja Harry olimme ”Pikkuvariksia”.
Saarijärvellä oli sydäntä sulattava vastaanotto, kuin rasavillit varsat ryn
täsimme äidin syliin, suutelimme isäämme, 5-vuotiasta Paavo-veljeäm- me, Filip-setämme jäljeltä orpoa 4- vuotiasta Katri-sisartamme ja nuorinta, äsken maailmaan tullutta Toivo-vel- jeämme, syleilimme kotiapulaisiam- me, juoksimme talliin Pekua vielä silit
tämään, navettaan tervehtimään kol
mea lehmäämme, ja sikapossua täytyi 37
katsella, samoin kanoja sekä ankko
jamme. Piti tervehtiä Pikku-Oton per
hettä, heinälato piti tarkastaa, kellarit ja aitat. Ja kaikki tämä ennen odottavaa päivällistä. Ja olihan vielä koko laaja Koivumäen alue, sauna rannalla ja muut paikat, nimikkokoivut ja hienom
pi asuinrakennus "Vähäpytinki”, jotka piti käydä ja jälleen nähdä päivällisen jälkeen. Piti kertoa kuulumiset ja ter
veiset, jotka tahtoivat tosin unohtua.
Todistukset ensin kyllä näytettiin, ja niistä emme saaneet moitteita. Olimme kaikki luokkiemme kärkijoukossa.
Joulujuhlamme oli mielestämme kaiken autuaallisen ihanuuden ja jän- nittävyyden huippu. Jo aamulla saim
me ukonmuotoisiksi leivotut pullat ru- sinasilmineen ja -nappeineen käsiim
me. Koko päivällä oli erikoinen jännit
tävän hauska tunnelmansa, joka vielä
kin muistuu mieleeni sanoin selittä
mättömän ihanana. Muistikuviin liittyy yhtä hyvin kodin tarjoama rakkaus kuin kaikenlaiset näkymät, aamuhämä
rissä palavat pesävalkeat, valaistukset huoneissa ja pihalla, ulkoinen kaunis talvi ja kodin lämpö.
Äiti uskollisten, monivuotisten koti- apulaistemme kanssa hääri keittiössä ja lopuksi puki kuusen. Sitä me lapset emme saaneet nähdä, vaikka yritimme- kin seisoskella salin oven tienovilla, jotta jonkun kulkiessa olisimme saa
neet edes vilaukselta jo etukäteen tu
tustua ihmeeseen. Mutta eihän siitä
kään mitään hyötyä ollut, paras odot
taa. Odottaessamme saimme me lapset olla kiltisti omassa huoneessamme.
Nuori palvelustyttö Viikin Iita istui luonamme ja kertoi jännittäviä seikkai
luja, joissa me olimme toimivina hen
kilöinä mukana, esim. Punarouvan len
tävästä nenästä ja hänen tyttärensä kie- murtelevasta kielestä, joka sekin osasi lentää ja vei meidät lepakkojen luo
laan, josta lopulta pelastuimme.
Joulupöytään asetuimme ensin kaikki kotiväki ja luonamme usein vie
railevat omaiset, joko mummi ja Lyy
di-täti tai muut, ja siinä oli lipeäkalat ja kinkut, riisiryynipuurot ja joulutortut.
Sen jälkeen katosi isä vielä valmista
maan joululahjojaan, samoin hääri äiti niin yhtäällä kuin toisaallakin, ja pal
velusväki ja muut apulaiset söivät heti sen jälkeen samoja ruokia ruokasalis
sa. Kun pöytä jälleen oli tyhjänä nousi jännitys lasten keskuudessa, kun ker
rottiin, kuinka kaukana joulupukki milloinkin oli. Lopulta kuului äidin pianolla soittama riemukas joulupols
ka:
”H elky kaunis tiuku m yöhään illalla, Juokse vilkas varsa m ailla vuorilla ”
ja salin ovet avautuivat ja koko talon väki isän johtamana kiersi piirissä ko
meata joulukuusta ja läpi muittenkin huoneitten. Välittömästi sitä seurasi jouluvirsi "enkeli taivaan”, jonka kaik
ki lauloimme äidin säestämänä. Äidillä itsellään oli varsin kaunis lauluääni, ja isä ja sedät olivat aikoinaan muodosta- 38
neet kvartetin. Äiti luki joulusaarnan (Tope
liuksen). Sitten luettiin päivän evankeliumi.
Tämän jälkeen keräännyimme salin jouluma- keispöydän ympärille, ja äiti luki omaisilta tul
leet joulukirjeet, ystävien ja tuttavien joulukor
tit. Lopulta sitten kuului kulkusten kilinää ul
koa. Me lapset syöksyimme salista eteiseen, jonka ovesta tuli valtavaan sudennahkaturkkiin pukeutunut joulupukki, jonka kasvojakaan tus
kin parran takaa eroitimme. Turkki oli muuten samanlainen kuin isän talvisilla virka- ja sai- rasmatkoilla käyttämä, paitsi että tällä oli kar
vat ulospäin.
Kun joulupukki oli tullut saliin, pärekori täynnä lahjoja rukkastensa välissä, ja tervehti
nyt ja saanut kuorossa toistetun vastaterveh- dyksensä, hän kysyi kimeällä äänellä: onko lapset olleet kilttiä? Ovatko lapset syöneet puuroa? - Kysymys toistui joka vuosi. Tähän aina nuorin vastasi totuudenmukaisesti:
Välistä kyllä, välistä ei.
Sitten joulupukki - jota isä ei sattunut näke
mään - myöhemmin Erkki - jakoi lahjat juh
lallisesti kaikille palvelusväkeä myöten. Olipa kerran niinkin viehättävä ylellisyyslahja kuin valtava pahvilaatikko, joka oli tullut Helsin
gistä asti, täynnä marsipaanipossuja. Sem
moisiin emme olleet tottuneita, ja lahjan vai
kutus oli meihin poikiin nähden varsinkin suu
renmoinen. Vieläpä muistan näyn, kuinka las
tuvilloista vedettiin marsipaanipossu toisensa jälkeen esiin, ja ne jaettiin läsnäolijoille. Me lapset leikimme uusilla lahjoillamme kuusen ympärillä ja lastenkamarissa, ja onnemme oli taivaallinen.
