i' i:
i K
i
i Ijarljailc ^iiouii. fin ticinii^fa tic, umimaljau, ntciittaljon, onucfjcn iniC;
Ja taiötoljini uialnib an lianfa.
Jfiitt kanfa kun ciötyu [un ifäifi ntaaU;
ä im
mntabfa tlät [ä aina, fknJjan!
fit Ijailjtui [ä muiötoatanfa.
Kn Stndentskål för BO år sedan.
^ I o
att lemua något bidrag till det festblad, som Österbottniska afdelningen beslutit utgifva till firan- y det af sina årsfesters femtioårsjubileum — en ön
skan, som jag gärna ville tillmötesgå - råkade jag i stor förlägenhet om lämpligt ämne att för ett sådant tillfälle behandla. Dä rann mig i hågen att bland mina gamla papper borde finnas ett manuskript, som härrörde just från den oförgätliga första Porthansfesten 1839. Jag hade nemligen då uppdraget att utbringa skålen för „de fremmande nationisterna“ , h. e. de inbjudna medlemmarna af de andra afdelningarna och den af cl em representerade studentkåren, och, ovan talare som jag var, satte jag mina tankar till pappers. Då jag nu lyckats återfinna det länge
sedan förgätna konseptet, har det fallit mig in att ett utta
lande a f en Österbottnisk student för 50 är sedan just vid den fest, hvars minne nu skall firas, måhända är — lät vara blott som ett antiqvariskt kuriosum ~ lämpligare att ingå
i det tillämnade festbladet, än en uppsats från i dag af en gammal och derbillmed m ycket skröplig professor emeritus.
När allt går omkring skulle jag dock ännu på gamla dagar näppeligen finna det så alldeles obefogadt att hos nutidens akademiska ungdom, om ock i något förändrade ordalag, in
skärpa samma sanningar, om hvilka jag då kände mig ma
nad att påminna mig sjelf och mina kamrater. Och i tan
karna dricker jag ännu samma skål för de unga deltagarena i den mig alltid kära Österbottniska afdelningens jubelfest.
Orden, sådana de qvarstä i det halfsekelgamla manu
skriptet, må här i oförändradt skick aftryckas:
,,I Österbottniska nationens namn får jag föreslå en skäl för hela studentkorpsen, a f hvars skilda afdelningar vi i dag ha äran att se ibland oss representanter såsom delta
gare i vår brödrafest. De önskningar jag vid detta tillfälle i mina landsmäns namn ville uttala, torde ej vara fjerran frän dem, som i hvarje redlig finsk students bröst brinna
med helig låga. Om jag uttrycker denna önskan i de enkla orden: Bröder, låt oss vara åkta studenter! hvem är väl, hvars öra dessa ord skulle fåfängt klinga förbi, utan att finna ett mäktigt genljud i hans inre? Hvem af oss ville ej vara en äkta skident! Det beror endast på den i’ätta uppfattningen a f detta ords betydelse i dess fulla sanning, rikedom och djup.
Meningen med vår vistelse vid universitetet är icke någonting så ringa, som det att vi genom att vara stude
rande skola bli studerade, fullproppade med kunskaper i alla riktningar, af hvilka måhända den ena ligger fullkomligt utom den andra, utan inbördes sammanhang, såsom råäm
nen, utan gemensam inre princip, utan lif och utan inflytelse på individens och genom honom på samhällets och samtidens bildning. Bildning är det som en student skall sträfva till
— icke en ytlig, glatt, kavaljerisk bildning, icke heller hvad man vanligen kallar hokmtt, utan den inro inenniskans sanna, väsentliga förädling; i hvilken de små intressena liksom sjunka tillsammans, det enskildta, individuela *), egoistiska går opp i ett allmänt och evigt — m. e. o. menniskans ut
veckling till niensldighet — det är bildning, och det är det en student har att sträfva till, och sträfvar han ej derefter, är han icke student, ingen äkta student, om han ock bure tusende lyror i pannan och hade tusende gånger sitt namn i matrikeln.
Det är ett ord af djup mening, som Hwasser någon- städes yttrar, att ungdomens väsentliga betydelse består i det evigas seger fVfver det timliga, det gemensammas öfver det individuela. Och hvem ;ir väl som ej i sina bättre stun
der anat något sådant? Ja, stundom stod det för ens öga sä klart, att man l)egrep att det var lifvets mål och kände hos sig vilja och kraft att kämpa och löpa till detta mål.
Och detta är icke ett blott tomt, luftigt ideal, utan en idé, som i sig bär förverkligandets fulla, lefvande, verksamma princip. Den blommande idén — om jag så får uttrycka mig — öfvergär till mannavettets mognade insigt, och denna insigt just är det befruktande frö, som öfverlemnar kulturens ädla arf ifrån den ena generationen till den andra; som, emottaget af det uppväxande slägtet, inforlifvar sig med dettas evolutiva kraft och'genom denna återuppstår i en ny och fi.hiierrligad gestalt, en ny blomma. Men blomningen måsto skyddas och vä.rdas, om ' frukten skall blifva god.
Oeli det är detta blomningens vårdande, ansande och utveck
lande, som är universitetsbildningens mening och mål. Brö
der, för att knoppas och blomma äro vi hitplanterade; för att bära blomningens frukter och utså frön för en framtida bildning skola vi en gång utträda, en hvar på sitt håll, i statens, kyrkans eller vetenskapens tjenst. Nu är vår blom- stringstid — icke i den vanliga, tanklösa meningen, utan med den oändligt rika, djupa, herrliga betydelse, att redan blomman bär i sitt sköte den mognade fruktens hela rikedom.
*) CuDi grano nalis. A uktors anm. 50 år senare.
Y i ha ett fosterland, som väntar för en framtid fruk
ter af vära blommor; och väntar det med så m ycket rätt
mätigare anspråk, som just vår bildningsperiod infaller på en tid, hvars betydelse i hela den europeiska kulturens hi
storia föga torde uppvägas a f någon föregående. Också vi äro kallade att deltaga i tidens stora kamp; och ve oss, om vi misskänna vår bestämmelse! Jag har hört en man, hvars bildningstid knappt ännu kan anses vara tilländalupen, af- undas det nu uppväxande slägtet att det får inträda på skådebanan i en tid, så betydelsefull, så stor och så mäktig som vår. Och denna tid. Bröder, må vi ej slumra bort i veklig förslappning, ty den manar till strid — och till seger!
Ty på sanningens område går striden genom idel segrar och triumfer; ty det är sanningens ärofulla art att segra äfven geiiom nederlag. Och denna sanna uppfattning af lifvets och just vårt lifs betydelse må vi ej byta bort mot denna toma och bleklagda åsigt af lifvet, som är utan hopp, utan värme, utan allvar i annat än egenkärlekens anspråk och egennyttans beräkningar, och som endast genom nöjets be
gär och aktningen för flärdens prål i någon mån skiljer sig ifrån den, som tillhör den åldrige, då han offrat sin lefhad åt egoismen. Oss vinkar ett ljusare mål — må vi följa det! Låt oss följa ljuset, Kamrater, och då vi förene oss i en broderlig skål för hvarandra och för hela studentkorpsens väl, så låt oss med detsamma tömma en skål för ljusets seger — låand oss och i vårt fosterland!“
Såsom betecknande föi' den dåvai’ande stämningen äf- vensom för uppfattningen af den talandes intentioner må nämnas att en kamrat strax efter talets slut yttrade: „jag förstår nog hvart du syftar, du vill ha oss allesamman till ]')ietister“ , och deri instämde äfven flere andra. Det var den tid då hvarje yttring af ett allvarligare religiöst lif beteck
nades som pietism. och ansågs som någofc, mot hvilket man med all makt borde värja sig. „Ja väl — var mitt svar — om I identifieren pietism och kristendom, så vill jag icke förneka det syfte I tillskrifven m ig“ . Jag var nemligen re
dan då, såsom jag är det ännu, lifligt öfvertygad derom att all sann bildning och all sann sedlighet (ty utan denna är bildningen icke sami) har sin rot i kristendomen, liksom ock att en sann kristen äfven är en sann fosterlandsvän. — Måhända skall en eller annan bland mina unga läsare, som låtit sig jjåverkas af den rådande tidsandan, motsäga mig häri eller öfverhufvnd betvifla hela kristendomens sanning, dess universella betydelse och dess hela lifvet omskapande kraft. Nä väl, vi disputera icke. Låt oss blott forska och vara ärliga! Den ärlige - och jag må tillägga ödmjuke — forskaren skall nog finna sanningen. Och till forskandet ef
ter sanningen böra ju äfven universitetsstudierna leda.
C. G. V. E.
!! I
Suom en suvun historia.
e opimme Suomen kansan historiasta kuinka tuo kansa on kovia vaiheita kestänyt ja vuosisatojen ku-
^.'9 luessa vieraan kansan holhouksen alaisena kehittynyt
^ itsenäiseen valtiolliseen asemaan. Vertaukseksi viit
taamme kukistettujen heimokansojemme tilaan Venäjän la
keilla, jopa asetamme noiden viimeisestä omaisuudestaan, kielestään, taistelevien heimojen elämän näytteeksi siitä ti-
Objoella, kesäkuun S p. 1S89.
kun Dääsi vieraan Icansan lasta, jossa eli Suomen kansa,
koulutettavaksi.
Kuitenkin ilmaisee meille kansamme, nykyiselle kannalle päästyään, lakkaamatta aarteita, jotka eivät ole tuon ulko
naisen koulutuksen hedelmiä, vaan sen itsenäistä omai
suutta. Sellaisia aarteita, joista ylpeilemme, emme löydä muilla kuin Suomen ylönkatsotuilla heimokansoilla.
i i i i
Kikö }o se todista, että kansamme on vieraasta liollionk- sesta huolimatta eliinyt Suomen suvun jäsenellä itsenäistä elämää, jota emme voi oikein yjnmiirtää, jos emme tunne sukumme muita jäseniä? Eikö se todista, että se käsitys, jonka historiallisten lähteiden puutteessa olemme saaneet kan
samme tilasta valloituksen aikana, on puutteellinen? Sekä Sak
salaiset ettii Yenäliiiset ovat antaneet voittamiensa sukum
me heimokuntien oloista osittain varsin tyydyttäviä tietoja ja kertomuksia, joiden mukaan nuo heimokansat, pieniin ruh
tinaskuntiin jaettuina, elivät ylipäänsä samalla yhteiskunnalli
sella kannalla, kuin muutkin pohjoismaiden kansat, ennenkuin joutuivat yhteisen hallitsijan alle ja kristinuskon ohella saa
vuttivat korkeamman sivistyskannan. Eikä suinkaan ole otak
suttavaa, että Suomenniemen heimokunnat, jotka olivat kaup
payhdistyksessä länsimaidenkin kanssa ja joiden sotaiset hyök
käykset Ruotsin rantamaille sanotaan olleen, ainakin osit
tain, syynä seuraavaan vai- j loitukseen, olisivat olleet hei- j molaisiansa Venäjällä alhai- j semmalla kannalla. Ruotsa
laisten vähäsanaiset historial
liset muistoonpanot valloituk
sen aikakaudelta, todistanevat, että länsimaisella sivistyk
sellä vielä silloin oli heikot juu
ret naapurimaassamme, seik
ka, joka tietysti toisessa suh
teessa oli voitetuille heimo- kunnillemme Suomen niemel
lä ikimuistettavaksi eduksi. ' Ymmärtääksemme kan
samme oloja valloituksen ai
kana ja käsittääksemme kan
samme osallisuutta nykyi
seen itsenäiseen asemaansa, katsomme sen vuoksi vält
tämättömäksi ehdoksi Suo
men kansan historian esittä
jälle tulevaisuudessa: sukum
me muidenkin heimokuntien historian tuntemisen. Suo
men suvun historia on kir
joitettava ja sen eri jaksoissa selvitettävät: heimokuntien yhteiskunnalliset ja muut olot
itsenäisyyden aikana, heidän joko osallisuutensa Venäjän val
lan perustamisessa tai sitkeät ja urhoolliset taistelunsa vapau
tensa edestä sekä syyt heidän lopulliseen kukistumiseensa.
Fredrik Cygnaeus.
Suomen suvun historia on kansamme historian avain;
se on omiansa ])oistamaaii sitä ylönkatsetta., joka on ol
lut voitettujen sLikujäsenteinine osana, josta itsekin kär
simme ja johon olemme s y
3
qkiät, joirem m e ota sitä pois- taaksemme, sillä sen syynä on tietäm ättöm yys; se on oleva valaiseva vastaus niillekin, jotka väittävät että Suomen kansan onnellinen asema, muitten sukumme jäsenten kohtaloon verraten, on hallitsijan antama ansa itse mato in armolahja.
Suomen suvun historia on suuri tehtävä, mutta ei niinkään vaikea, sillä lähteet ovat koolla Venäjän kirjastoissa ja arkistoissa. Johtavia yrityksiä eri heimokuntien histori- ain alalla on m ilfe i lukemattomia, mutta koko alaa ei ole vielä kukaan käsitellyt, jos emme ota lukuun Yrjö-Ivoskisen alustavaa tutkimusta Suomen suvun muinaisuudesta ja kat
sahdustani AVeberin histo- lian suomalaisessa painok
sessa; ne koskettelevat mo-
I
lemmat osittain tutkimuksen alaisia asioita, jotka ei.
vät välttämättömästi tar
vitse tulla puheeksi sellai
sessa Suomen suvun his
toriassa, jota tarkoitamme ja joka pääasiallisesti ku
vaisi sn kurnine kohtaloita Venäjän vallan perustami
sesta pitäin.
Jo Porthan aikanansa i alkoi mainiot tutkimuksensa
Suomen historiassa katsah
duksella Suomen sukuun,
; jonka tieteellisellä määritte- i lemisellä toinen kansalaisem
me Casbrén voitti maineensa.
Jo olisi aika kolmannen opet
taa itseämme ja maailmaa
‘ sukumme oloja ja vaiheita tuntemaan. Onhan meillä onni olla suuren sukumme milt'ei ainoana tunnustettuna peril
lisenä. Sen vuoksi on mei- tl än kerrottava sukumme osallisuus ihmiskunnan his
toriassa ja ilmaistava maail
malle ei ainoastaan oman kan- sukumme hengelliset aarteet, siten
I !i
S am ille , vaan myöskin
kunnioittaen sekä itseämme että sukuamme.
J. R. A.
Suom en historiallinen maantiede.
un Porthan käytettävinään olevien kirkollisten lähteiden nojalla kerrassaan oli selvittänyt kansamme melkein tuntemattomat historialliset vaiheet kesldaikana, jäivät myöhemmät ajat edelleen selvittämättä, kunnes hänen paras oppilaansa Tengström mahdollisuuden mukaan täytteli tuota puutetta muutamilla 1600-luvun piispain elämäkerroilla sekä yleisillä Turun hiippakunnan kirkollisia ja yliopiston oloja koskevilla teoksilla, joita myöskin oli Strandbergin toi
mittama Paimenmuisto. Luonnollisena seurauksena koti
maisten arkistojen laadusta oli siten melkein kirkollishisto-
Jeniseillä, heinäkuussa 1889.
riallinen alustus syntynyt kansamme valtiolliselle historialle.
Hallinnollisessa suhteessa tarjosivat lähteet ainoastaan sa
tunnaisia tietoja.
Vasta Haminan rauhanteon jälkeen, jolloin Ruotsi luo
vutti hallinnolliset tilikirjamme ja niihin liitetyt todistukset Suomeen, syntyi Suomen valtioarkisto. Se on\]o noin kolme vuosikymmentä ollut järjestettynäkin ja tutkijain käytettä
vänä, mutta ainoastaan näytteitä on tuosta aarteesta tähän saakka yksityisten tutkijain kautta tullut julkisuuteen. Kui
tenkin on tuo arkisto omiansa antamaan täydellisen kuvan
luillinnollisiata vailieistaninie noin 350 vuoden kuiuessa.
iMutta sitä kuvaa, joka enennnän kuin ehkä mikään muu valaisisi kansanime oloja tuolla aikakaiulelki, ei ole vielä kukaan yrittänytkään luoda.
Sellaisen kuvan luominen maakunnittain järjestetyn arkiston nojalla tietysti ei ole vaikea, josko suurikin tehtävä.
Käsitämme teoksen kirkollisten paimennnhstojen tapaan vi- rastottain järjestettynä, jokaisen viraston synty, vaiheet ja virka-ala virkamiehistöneen supistetussa muodossa erikseen kerrottuina. Ainakin viittauksilla ja tilastollisilla numeroilla voitaisiin tilikirjojen ja liitetodistusten nojalla valaista kan
samme tilaa eri aloilla ja eri aikoina. Tuon teoksen kautta kerrassaan selviäisi maamme asutus ja hallinnollinen jako, kansamme hallinnolliset ehdot ja sisälliset olot mainitun aikajakson kuluessa, eikä olisi jokaiselle tutkijalle tarpeen tuhlata aikaa erikseen perehtyäkseen tutkittavan aikansa hallinnolliseen tilaan. Olisi olemassa historiallinen maantiede, jonka vertaiseen toisella kansalla ei ainakaan tätä nykyä
olisi järjestettyjä lähteitä, hyödyksi sekä hallitukseile että tieteelle. Mainittujen olojen selvittäminen ja [.taljastaminen kaiketi myöskin poistaisi monta, ennakkoluuloa, josta on kansalliselle edistyksellemme haittaa.
Koska tuollainen teos käsittäisi ytimen valtioarkistom- me pääsisällöstä, niin olisi sen toimittaminen luonnollinen varakeino arkiston mahdollista häviötä vastaan ja siten sen tieteellistä hoitoa likimiä, eikä ole luultavaa että hallitus, jolle teoksesta epäilemättä olisi paljon suoranaistakin hyö
tyä, kieltäyisi työtä kannattamasta. L öytyy tätä nykyä nuoria kotimaisen historian tutkijoita useita, jotka luulta
vasti mielellään jakaisivat tuollaisen hallituksen.kannattaman työn maakunnittain keskenänsä.
Olkoon toivomus tällaisen teoksen pikaisesta, syntym i
sestä lausuttu Porthanin muistopäivänä, hänen, jolla histo
riamme edustajana oh sekä tahtoa että voimia suuren his
toriallisen tehtävän toimeenpanemiseen.
J. R. A.
W illem van W yk
1598.
Solen dna första strålar sänder öfver Ålands liaf och Ålands stränder, öfver holrnar, öfver klippor, dungar, öfver svenska flottan, där den gungar i det djupa sundet — öfveralt.
Vindens morgonkyss på vattnet spåras.
Man hör årtag, fjärdens yta fåras, slupjen landar, vakten föl/jer fången.
Blek är kinden, men så säker gången och så hög och spänstig hans gestalt.
Betta blef då lönen, som vardt vunnen! — Ilårdt är draget kring den vackra, munnen, inåtvänd är hlidcen i hans öga:
alt, som omger, angår honom föga, ty vid. yiästa. timslag skall han dö.
Ack, hans tankar söka än förklara, hur han kunnat så förblindad vara att med glädje tro sig målet nära, fast han vågat fläcka krigarns ära — fö r att skjutas här p å denna ö!
„Lyckans drömda, kärléksrika sköte genom brott ja g velat gå till möte.
Hvarför, säg mig, hvarför stod den kvinna, som ja g älskar, blott med svek att vinna ? Längtan segrade, mitt blod var ungt.
Men fö r vanlig vimiing ej ja g felat.
Hjärtat, mellan plikt och kärlek deladt, glömde plikten, glömde ed och vänner.
Bäst att slutet nalkas, ty ja g kämier huru rättvist domen drabbar tungt.
B ärför står jag, vanärad och bunden, nu i lugn och väntar sista stunden.
Öde, nyckfidlt strör du dina lotter!
Katarina, Flemings sköna dotter, ja g fö r din skull hertig Karl förrådtV
Solen sina varma strålar sänder
o u
Öfver Ålands h a f och Ålands stränder, öfver holmar, öfver klippor, ku llar. . . Tyst, hvad är det? — Öfver fjärden rullar straffande och plötsligt ljud a f skott.
M i k a e l L y b e c k .
Taistelun ajoilta
inä iltana, jolloin vietetään viideskymmenes vuosipäivä ensimmäisestä Porthaninjuhlasta, muistuu mielehen
^ moni muukin Pohjalaisen Osakunnan vuosijuhla. Sallit
takoon minun kertoa eräs kohtaus Porthaninjuhlasta 1870, siltä ajalta, jolloin kieliriita ylioppilasten keskellä, niin
kuin koko maassa, raivosi tavalla, jonka nykyinen polvi tuntee ainoastaan traditsionin kautta.
Kertomus vaatii muutaman sanan johdatukseksi.
Syksyllä 1870 oli ylioppilashuone juhlallisesti vihittävä.
Juhlaprogrammisba oh puolueiden välillä moiiivailieinen, an-
kara taistelu, joka ratkaistiin yleisessä ylioppilaskokouk- sessa Ijokakuun 12 p:nä. Suomenmieliset vaativat kaksi juhlapuhetta, nimittäin toisen ruotsalaisen, toisen suomalai
sen; ruotsinmieliset taasen pitivät mahdottomana, että juh
lalla siten olisi kaksi huippua („tvä spetsar“ ) ja ehdottivat ettfi pidettäisiin ainoastaan yksi juhlapuhe — tietysti ruot
salainen — ja lausuttaisiin tilaisuutta varten sepitetty suo
menkielinen rnnoelrna. Äänestyksessä joutuivat suomenmie
liset tappioon, syystä kun Savokarjalaiset niin asia sil
loin selitettiin — muka „sovinnon tähden“ yhtyivät Uus
maalaisiin. Tämän jälkeen pidettiin vielä sekä yksityisiä että yleisiä kokouksia asiasta, mutta päätös pysyi muuttu
matta. Rettelöi- den johdosta le- visi yleisöön jos minkälaisia hu
huja, muun mu
assa sekin, et
tä suomenmie
liset olisivat päättäneet olla juhlaan mene
mättä. Tämä hu
hu oli kokonaan perätön, mutta uskottiin, niin
kuin moni vä- hemminldn to
dennäköinen ker
tomus*).
Pohjalaisen Osakunnan suuri enemmistö oli, niinkuin tiede
tään, suomen
mielinen ja kos
ka sillä oli ollut johtava asema taistelussa, kat
soi eräs vanha entinen Osakun
nan jäsen tar
peelliseksi va
roittaa maan- miehiänsä liialli
suuksiin mene
mästä. Johan Vilhelm Snell
man lähetti näet Osakunnalle kir
joituksen, jossa hän tuon huhun johdosta, että muka ylioppilas
kunnan vähein-
i *
•'V..
Tämil vuosijuhla alkoi siten, että silloinen insi)oht.ori professori C. G. von Essen tavallisen esitelmän sijasta luki ääneen Osakunnan pyynnöstä kirjoittamansa lavean ja erit
täin miellyttävän kertomuksen samana vuonna kuolleen, noi-okkaan ruiioilijan ja etevän kansalaisen Lauri Stenbäckin elämästä. Sitten seurasivat säännölliset puheet, joissa ei ollut mitään erittäin huomattavaa. Ilta kului niin, ilman että mieliala oli oikein juhlalliseksi käynyt. Noin pnoliyiin aika
na julistettiin sananvuoro vapaaksi; mutta ei vielä silloin
kaan mitään mainittavaa tapahtunut. Kl. 2:n aikana men
nään illalliselle, josta puolen tunnin päästä palataan. Moni tekee jo lähtöä, mutta nyt viimeisellä hetkellä sattuu koh
taus, joka innos- tuttaa mielet, niinkuin äkki
näinen tuulen
puuska nostaa tyvenen veden aallokkoon.
Kun J. V.
Snellman jäl
leen tuli juhlasa
liin, otettiin hän kiinni, nostettiin ja hunattiin rie
muhuutojen kai
kuessa. Pääs
tyänsä irti aset
tui Snellman ])öydän viereen ja nuoriso, liai'- taasti odottava nuoriso, keräy
tyi hänen ym pärilleen. Snell-’
man lausui en
sin (niinkuin u- sein ennenlcin) että oli vanhoille ihihuttavaa näh
dä, että nuoriso muistaa heitä ai
nakin niin kauan kuin he elävät maan päällä, sil
lä sitten ei pa- raimpienkaan kohtalo ole sen
onnellisempi, kuin että heidän nimensä erinäi
sissä tilaisuuk
sissa etsitään pölyisistä arkis
toista. Sen jäl-
1
mistö olisi päät keen teki häntänyt olla juh Joh. Villi. Snellman. yhden muistu- n
laan menemät tuksen Essenin
tä, ystävällisesti esitelmän joh- j
mutta vakavasti muistutti nuoria pohjalaisia kaiken yhteis
kuntajärjestyksen elinehdosta, joka on se, että vähemmistön tulee taipua enemmistön päätöksen alle. Kokenut isänmaan
ystävä tahtoi puolestaan tehdä mitä voi estääksensä sitä valitettavaa kaksijakoa, joka jo alkoi ilmestyä ylioppilas
kunnassa. Ymmärrettävää on etteivät Pohjalaiset paljon pitäneet nuhteista; ne olivat heidän mielestään vähintäin tarpeettomia. Asia jätettiin kuitenkin sillensä; mutta tuli odottamattomalla tavalla esille vuosijuhlassa, joka vietettiin joku viikko sen jälkeen ylioppilashuoneen laulnsalissa.
Ö Itse asiassa oli suuri osa suomenmielisiä poissa vilikiäis,juh
lasta, jok a vietettiin 26 p. Marraskuuta, m utta ei suinkaan minkään yhteisen päätöksen jolidosta.
dosta. Tämä oli näet kuvatessaan Pohjalais-Osakunnan elä
mää Stenbäckin aikana muun muassa kertonut, kuinka Snellman samaa Osakuntaa varten oli toimittanut sään
töjä, joita ei hyväksytty, mutta joiden henki kuitenkin jäi pysyväksi Osakuntaan, ja oli sittemmin sanottu Snell
manin lausuneen, että sääntöjen hylkääminen olikin ol
lut paras. Snellman väitti nyt, ettei hän ollenkaan muista
nut lausuneensa, mitä v. Essen oli hänestä kertonut, ja oli hän vakuutettu, ettei hän koskaan ollutkaan sitä sanonut, sillä vielä tällä hetkellä pitää hän välttämättömänä, ettil kullakin yhteiskunnalla on sääntönsä. Jokaisen yhteiskun
nan tulee yllä pitää kuria yhteydessään. Siten esimerkiksi ei vähemmistö eikä yksityinen saa vettiytyä enemmistön
tuomio-oikeuden alta. Niin, vaikka kuitenkin toiselta puolen sorto on vältettävä. Hän sanoi hyvin tietävänsä, ettei sem
moisen kurin koskaan ole onnistunut oikein päästä toimeen ylioppilasyhteyksissä. Mutta sen pitää niin oleman! (Puhues
saan löi hän kiivaasti kilttänsä pöytään). Reformeeraavan aatteen täytyy silännöllisesti olla vähemmistössä, mutta se on vähemmistössä, siksi kuin se tulee enemmistöön ja siksi se ehdottomasti kerran tulee. Sillä oikeus ja totuus voitta
vat aina lopuksi. —
Silloin selitti jälleen Essen, ettei hän suinkaan ollut tar
koittanut, että mikään muu henki olisi Osakuntaa elähyttänyt kuin se sama, joka ilmestyi Snellmanin säännöissä, sekä että nämä sen tähden ilman kaipauksetta voivat olla. olematta kirjoitetussa muodossa, koska niiden henki kuitenkin oli val
litsemassa. — Ei mitään väärinkäsitystä! vastasi siilien Snellman, joka taasen astui esiin puhumaan.
Snellmanin edelliset sanat olivat olleet hyvin miellyttä
viä Osakunnan vähemmistölle; mutta nyt oli senkin hetki tullut! Maisteri K. J. Gummerus oli näet tällä aikaa p yy
tänyt Snellmanilta selitystä hänen kirjoituksensa johdosta ja sanonut, ettei siitä näkynyt, kumpi puolue senaatorin käsi
tyksen mukaan oli oikeassa. - A^ai niin, vai niin, eikö muuta!
huudahti vanhus Gummerukselle, ja sitten hän puhui ääneen ja vakavasti:
Jos minun olisi tullut äänestää siitä, kummallako kie
lellä jossakin ylioppilasjuhlassa on oleva kunnia-sija, niin olisin minä aina äänestiinyt suomea! aina! aina! (Hän lyö kättänsä pöytään, kun lausuu kiivaalla äänellä „aina! aina!“ ; kuulijat taasen Imutavat; „liyvä! h yvä!" täyttil kulkkua) aina suomea! ja kun minä olisin jäänyt vähemmistöön, oli
sin minä ajatellut: minä olen tulevaisuuden mies! Me olemme tulevaisuuden miehiä. Kun minä, joka olen seitsemännellä kymmenellä, voin pitää itseäni tulevaisuuden miehenä, niin mah
datte te, vähän yli kahdenkymmenen vanhana, voida pitää itseänne tulevaisuuden miehinä!
Läsnä olevat yhtyivät kaikuviin inyönnytyshuutoihin.
Snellmania kannettiin jälleen tuolilla. Tuoli lyötiin pirstoiksi
— Snellman: nä, nä, inte ska’ ni göra sä der! — palaset muistoiksi (semmoinen oli tapa tällä innostuksen ajalla).
N yt oli juhlalienki ja innostus tullut. Erimieliset vieraat lähtivät tiehensä eikä meidän omista vastahakoisista mitään tietty. Ne ylistivät Snellmania hekin, vaikkeivät enään voineet sanoa häntä puolustajaksensa. Snellmania kannettiin salin ympäri, sitten Topeliusta, sitten Esseniä. Adime mai
nittua kannettiin kaksi eri kertaa. Kun hän näet sukkelalla tavallaan ensimmäisen jälkeen varoitti: „herrarne böra vara mera sparsamma med sina ärebetygelser", kannettiin häntä uudestaan. Sen jälkeen kiitti hän ovella — „että pääsi elä
vänä!"
E. A - n .
W . C ) <— 1 ^
FalJ och seger.
När lumpenheten dig sitt krig förklarat, Förtal och fördom hvässa sina dolkar.
Och hycklarhopen skränar vildt sitt: ko7'sfäst, Och lögn och dumhet högljudt triumfera.
Hvad hör du göra ? — Busa hlindt mot svärden, Och falla, krossad under hopens fotter? — En emot tusen, båtar det väl strida En hopplös kamp, en död förutan ära! — Nej! hölj du tyst ditt hufvud i din mantel.
Och tag mot huggen, utan suck a f smärta.
Ej skäl att sörja! ~ Trots du sjelf dömts falla.
Skall friheten och 7nän*skligheten lefva.
Bag komma skall, när lösta mänlskoa^iden Be murkna stoder, bålvärk sönderbryter,
Och fria tankar adla mäKskohjärlat, Bet gudaborna, fastän vilseförda.
Och trots du sjä lf var blott en ensam kämpe, En man i ledet, fö r den sak du stridit, Som engång segerstolt befriar världen.
Bu, myra, drag också ditt strå till stacken.
Pä ädla lik går 7'eaktionens X erxes Sitt härjartåg till Salaminska sunden.
N är mänsklighetens Hellas frigjordt jublar, B å skcdl man kanske minnas ock de fallne!
Väl ej hvar enskild. Lejonbild bevai'ar Be tappres bragd, men ej det nam^i, de buro.
Be föllo trogne pliktens hälga lagar.
Ljuft är att falla, fö r en sak — som segrar!
G å n i e R o l f .
Pohjalaisten osuus viim e vuosien kaunokirjallisuuteemme.
ei ole vähäinen, se osa, minkä pohjalaiset ovat antaneet viime vuosina suomalaiseen kaunokirjallisuuteemme.
Jos ensiksi muistelemme niitä kaunokirjailioita, jotka ovat opin käyneitä, niin näemme, että Teuvo Pakkala, Kasimir Leino, Esko Wirtala ja Santeri 1. kaikki ovat pohjalaisia yli
oppilaita.
Teuvo Pakkala on Teodor Oskar Frosterus, Oulussa syn
tynyt V. 1862. Hän kävi Oulun yksityisen suomalaisen lyseon läpi ja tuli ylioppilaaksi 1882. Sen jälkeen on hän jonkun ai
kaa jatkanut lukujaan yliopistossa, mutta taipumus ja osaksi ehkä varattomuuskin ovat saaneet hänen kirjailian ja sanoma
lehtimiehen alalle antaumaan. Oltuaan muutamia vuosia „Kai*
kun" toimituksessa on hiin äskettäin muuttanut „Keski-Suomen“
toimitukseen ja näkyy siis kuuluvan n. k. „ nuoreen Suomeen".
Kaunokirjallisuuden alalla mainittakoon tässä ainoastaan hänen tärkeimmät teoksensa „JMpsuuieni MuiBtojcF (1885) ja „Ouhta soutamassa^ (1886), jotka kumpikin kielensä rikkauden ja vilk
kaan huumorinsa kautta yhä uudelleen houkuttclevat lukemaan.
Kashnh' Leinon oikea nimi on Kasimir Agathon Lönnbohm.
Hän on syntynyt Paltamossa v. 1866 ja tuli, käytyään Oulun ruotsalaista lyseoa ylioppilaaksi v. 1884 sekä fdosofiian kandi
daatiksi v. 1888 ja jatkaa paraikaa opintojaan ulkomailla, tut
kien uusia kieliä ja uutta kirjallisuutta. Mutta vaikka — niin kun näemme — Kasimir Leino ahkerasti on liikkunut opinto
jensa jatkamisessa, niin hän ei ole kumminkaan tahtonut tukehut- taa rakkainta työtänsä, kirjailian tointa. Jo hänen nuorena yliop
pilaana ollessaan ilmestyi liäneltä „Runokokeita“ ja novelli
„Emmalan Elli" (1886), joista varsinkin muutamat runot ovat herättäneet arvostelioissa tulevaisuuden toiveita. Ja viime ke- vännä tuli jo toinen novellikokoelma, nimellä „Elämästä. Pie*
nempiä kertomuksia". Sitä paitse on Leino tämän vuoden ku
luessa lähettänyt Berlinistä huomattuja kirjeitä „Uudelle Suo- mettarelle", kosketellen niissä päivän tapahtumia ynnä uusinta saksalaista kaunokirjallisuutta; näitten johdosta muistamme, että hän joutui hauskaan kynäsotaan kaimansa
Agathon Meurmanin kanssa.
„Esko WirtalaK‘ salanimen alla kirjot- taa Edvin Calamnius, joka on syntynyt 1864 Kemissä, mutta tärkeimmän kehitysaikan- sa asunut Suomussalmella. Hänkin tuli yli
oppilaaksi Oulun suomalaisesta yksityisly- seosta v. 1884 ja suoritti v. 1887 yliopistossa
— kameraalitutkinnon sekä istuu nyt Oulun lääninhallituksessa runottomassa kanslistin virassa. Hän on kirjassaan „Se oli sallittu"
erinomaisen sattuvasti, vaikka ehkä paiko- tellon liian pitkäveteisesti, kuvannut kotiseu
tunsa väestön elämää. Tämä teos ilmestyi
V. 1888 ja tänä vuonna on jo uusi novelli
kokoelma, „Kertomuksia", lähtenyt hänen kynästään.
Vähimmin tuottelias, vaikka ei suin
kaan vähimmin lahjakas, on
Santeri Kngman), joka niin ikään on Oulun suomalaisen yksityislyseon entisiä op
pilaita. Hän syntyi Sodankylässä v. 1866 ja tuli ylioppilaaksi 1885 sekä fil. kandi
daatiksi 1889. Häneltä ei ole tullut ulos erityistä teosta, mutta „Valvojassa" (esim.
„Vielä siihen mitä rakkautta") sanomalehdissä ja kalente
reissa näkee tuon tuostakin hänen kirjottamiaan pieniä kuvael
mia ja novelleja, jotka todistavat, että tekiältä voimme vielä odottaa hyvääkin.
Ensi rivin miehiä näistä ei vielä ole yksikään, edes oman maamme kirjallisuuden tantereella. Mutta siihen nähden, että he kaikki vielä ovat aivan nuoria, että heillä kaikilla kieli on erinomaisen rikasta, ja sointuvaa, kansan voimakkaasta lähteestä ammennettua, ja että heidän kuvaamiskykynsäkin on tavallista etevämpi, voimme asettaa heihin oikeutettuja tulevaisuuden toiveita.
Yhteistä melkein kaikille edellisten kyhäyksille on se, että ne ovat kuvauksia kansan elämästä; se osottaa, miten Pohjan
maalla vieläkin n. k. sivistynyt sääty elää paljon rahvaan yh
teydessä. Mutta toinen merkillinen ilmiö on Pohjanmaalla se, että kansa itse on noussut viime vuosina vilkkaasti ottamaan osaa kaunokirjallisuuteemme. „Vaikea lienee minkään muun uudemman kansan kirjallisuudesta löytää jotakin sille täysin vastaavaa ilmiötä." Tämä on lausuttu kansankirjailijoistamme yleensä, mutta kun oikein tarkkaamme asiaa, niin se on Poh
janmaa melkein yksinään, joka on luonut tuon ilmiön. Pohja
laisia ovat Päivärinta, Alkio, Eero Sissala, Heikki Meriläinen,
polijalainen on ainoa kansankirjailiattaremmekin, Liisa Tervo.
Ainoastaan Nestor Niemelä-vainaja sekä Kauppis-EIeikki eivät ole pohjalaisia, ja näistä kumpikaan ei ole ollut niin tuotteliaita, kun edelliset.
P. Päivärinta syntyi 18 p. syysk. 1827 Ylivieskan pitä
jässä ja on elänyt koko ikänsä nilillä seuduin Pohjanmaata ja kuvannut kaikille tunnetuissa „Elämän Havainnoissaan" tämän puolen elämää kaikessa yksinkertaisessa viehättäväisyydessään.
Alkio on A. Filander, nykyään maakauppiaana Laihialla sekä „ Etelä-Pohjanmaan nuorisoseuran" johtava henkilö. „Tee- relän Perheessä" (1887) ja „Eevassa“ (1888) tämä kirjailia luopi silmiemme eteen eläviä, todellisuudesta otettuja kuvia kotiseu
tunsa, Etelä-Pohjanmaan, omituisesta elämästä.
Eero Sissala alotti kirjailiatoimensa. ollessaan kylänsuuta- rina kotiseudussaan, Limingan tienoilla. Nyt hän on kauppiaana Helsingissä; oikea nimensä on Helin. „Heikki Helmikangas"
(1887) ja „Naavalan Taavetti" (1888) ovat siis tyyppejä Perä- Pohjanmaalta.
Heikki Meriläinen on entinen kylän seppä Sotkamosta.
Nyt hän jo omistaa talon, johon hän äskettäin on perustanut korkeamman kansakoulun, joka suureksi osaksi on hänen sekä valtion kannattama. Muuten Meriläinen on tunnettu niistä häm
mästyttävän runsaista lisistä, joita hän on tuonut kansanrunoutemme kokoelmiin.
„Korpelan Tapanissa" (1888) hän kuvaa ta
vattoman elävästi omaa elämätään, ja sa
malla kotiseutunsa elämätä.
Liisa Tervo, työmiehen vaimo Oulusta, on kertomuksillaan tehnyt itsensä oikeute
tuksi saamaan sian muitten kansankirjai- liamme rinnalla.
Näin on meillä kuvattuna melkeinpä joka soppi laajaa Pohjanmaata ja nämä eri kuvaukset muodostavat etnografisen koko
naiskuvan, jonka vertaista saanee hakea koko maailmasta. Varsinkin on Kajaanin kihlakunta tässä suhteessa muita onnelli
sempi, sillä sen etäistä, unhotettua, mutta rikasta elämää ovat kuvanneet sekä Teuvo Pakkala, Kasimir Leino, Esko AVirtala että Heikki Meriläinen.
Johan Ludvig Runeberg. Se on meidän ajan Kalevalaa, jota nämä kuvaavat. Samaten kun Kalevalasta näemme, miten esi-isämme elivät, samaten näemme nykyajan kaiisankirjailiain novelleissa kuvattuna ny
kyajan suomalaisten elämää. Sampo, Kalevalan-aikuinen va
rallisuuden taikakalu, on meidän aikoina muuttunut työksi, jota kansankirjailijamme lämmöllä selittävät, tapahtukoonpa se uutis- pellon raivaamisessa, tahi pajassa kirvestä takoessa.
Tietoja, mahtisanoja, joita Väinön kansa muinoin etsi Vi
pusen haudasta, niitä ovat sen jälkeläiset ruvenneet ammenta
maan nuoresta suomalaisesta kirjallisuudesta sekä kouluista.
Ja mikä meidän aikanamme vastaa Kalevalassa kuvattua riitaa Kalevalan ja Pohjolan välillä? Se on se kdstelu päre- soihdun ja isän ostaman lampun valon välillä, taikauskon ja kirjallisen valistuksen, vanhan ja uuden ajan välillä, jota par’- aikaa käydään Suomen salomailla. Sitä kuvaa Alkio „Teerelän perheessä" erittäin vilkkaasti ja todenperäisesti. Sitä kuvaa Heikki Meriläinen sättiessään vanhojen taikauskoa, ja sitä on Päivärinta kuvannut useammassa teoksessaan ja hän on „käsit- tänyt kansanvalistuksen ja sivistyksen vaikutuksia lämmittä
viksi ja valaiseviksi."
Meidän aikamme kansankirjailiat ovat täydellisesti uuden- aikasia. Sen vuoksi luovat he kertomuksiinsa todellisuudessa tavattavia tosi-ihmisiä niitten puoli-jumalien siaan, joita heidän edelläkäviänsä ovat mielikuvituksestaan piirtäneet Kalevalaan.
Samaten on kielikin, runouden muoto, erinlainen; nyky
ajan kaunokirjailiain kieli on realistista, niin kun heidän ku- vansakin.
Sisällys ja henki on siis sama nyt niin kun ennenkin, ne ovat vaan muuttauneet ajanmukaisempaan pukuun.
Huomattavaa on, ettil kaikki nämä kansankirjailiamme ovat omin hoteinsa saaneet hankkia itselleen sen määrän kir
jallista sivistystä, mikä heillä on, ja että heillä on ollut suuria vaikeuksia päästessä edes kirjotustaitoon. Mitä emme sitten voi odottaa tulevaisuudelta, niiltä sukupolvilta, joitten henkisiä voimia edlstyneempi kansanopetus on taikasauvallaan herättävä esille?
H. G
Apropos språkfrågan.
9
- ^! 1
^ n öfverläggande och beslutande studentförening är, som
^ kändt, ett slags parlamentarisk kammare, der ungefär samma saker pä samma sätt komma under debatt, som ute i stora verlden och pä riksparlamenten: man diskute
rar principfrågor, man stiftai' lag, skipar rätt, bildar grupper och ingär kompromisser, allt detta visserligen utan mogenhet och erfarenhet, men i stället med en liffullhet, en uppriktighet ocli frånvaro af lumpna bisyften, som sällan päträftäs der ute i verlden. Stelnade fraser, som med sä stor fördel användas t. ex.
i pressen, för att öfverskyla bristen på originala tankar, an
vänder man gerna äfven här, men man brukar lägga i dem ett omätligt innehall, de framföras med pathos och mottagas med acklamation.
Österbottniska nationen har i dag att blicka tillbaka på ett tjugoårigt lagstiftningsarbete, som under vexlande öden, segrar och nederlag för de olika partierna, satt den återupplif- vade afdelningens alla sinnen och pennor i rörelse ända till närvarande tid. Det gälde naturligtvis språkfrågan, kieliasia, och närmast frågan om, hvilket språk skulle vara afdelningens officiella. Förhandlingarna hafva varit allvarliga och mångsi
digt belysande, och framförallt, de hafva volventibus annis ledt till ett salomoniskt afgörande. Båda språken hafva upphöjts till officiella, med lika rättigheter; hvar och en nationsmedlem är oförhindrad att välja det tungomål hans samvete och grund
satser bjuda, men han måste känna hvartdera språket, för att kunna deltaga i diskussionen. Vi trotsa hvilket riksparlament som helst, att hafva kunnat lösa frågan på ett mera enkelt, ändamålsenligt, med billighet och humanitet mera öfverens- stämmande sätt. Huru lyckligt hafva vi icke undvikit både Scylla och Oharybdis! Vi hafva icke stält oss på denna nege
rande ståndpunkt, som utan vidare afklipper all förbindelse med de „djupa lederna", omgifver sig med en kinesisk mur och slutligen hamnar i gapet på en hopplös pessimism; icke heller hafva vi brutit alla band med kulturen, för att åter steg för steg vandra tillbaka till aptillståndet. Vi hafva bevarat vår handlingsfrihet, som det egnar sundt tänkande politiker, vi hålla vägen öppen för vidare utveckling och transaktion, och framti
dens mera idérika mötesdiskussioner skola kunna föras under skygdet af rättvisans gudinna, under skygdet af våra två offi
ciella språk.
„Vi böra icke svika afdelningens gamla, ärorika traditio
ner", så lyder ett af de fältrop, som ofta ljudit under stridens hetta i den nyss afslutade språkkampanjen. Låtom oss se till, huru det förhåller sig med dessa gamla traditioner. I början af seklet voro ännu de theser, som på våra nationsmöten af- handlades, till öfvervägande del affattade på latin, och på detta språk skedde äfven angreppet och försvaret. Äfven svenska theser förekommo, men först i andra rummet. För femtio är tillbaka var latinet redan helt och hållet undanträngdt; svenskan dominerade oinskränkt. Men knapt hade man burit medeltiden till grafven, innan en ny tids järtecken begynte visa sig. Re
dan på 30;talet hade man en oviss förkänsla af framtidens ge
staltning; man frågade sig, om „det bör anses möjligt, att göra Finland finskt" *), „hvilka hindren äro för uppkomsten af en national-litteratur i Finland" **), o. s. v. Fj'ån detta platoniska intresse hafva vi nu, vid seklets slut, hunnit ett godt stycke in pä förverkligandets väg; vi förhandla nu lätt och ledigt pä hvartdera af de båda jämbilrdiga språken, svenskan och finskan, ehuru det senare tydligen redan tenderar till präponderans. — Sä är det med „traditionerna“ .
Låtom oss dock hoppas, att den „traditionella" österbott
niska rättrådigheten, fosterlandskärleken och allmänandan skola gå i arf, huru än formerna vexla, från slägte till slägte.
Biskop Daniel Juslenius uttalade, som bekant, för nära tvenne sekler tillbaka den besynnerliga teorin om finskans nära slägtskap med grekiskan, så att det för en finne borde vara lika lätt att lära sig grekiska, som t. ex. för en svensk att lära sig tyska. Denna hypothes, möjlig endast på språkveten
skapens dåvarande ståndpunkt, baserar sig utan tvifvel derpå, att såväl finskan som grekiskan, ehuru tillhörande skilda språk
stammar, framför alla öfriga mera kända europeiska språk hafva att uppvisa den största ursprunglighet, afspegla den i hvardera språkstammen inneboende principen på det mest ge
nuina, åskådliga och fulländade sätt. Ty språk, som befinna sig pä samma stadium af utveckling, om de än icke kunna uppvisa den minsta materiella frändskap, erbjuda dock ofta en omisskännelig likhet i sin yttre habitus, beroende på en viss öfverensstämmelse i formbildningen hos dessa språk. Man ta
lar derför a priori om ett språks mer eller mindre „ålderdom- liga prägel", härrörande ytterst deraf, att språket i vidsträck
tare eller inskränktare mon bevarat sin urtyp ren och oförfal
skad. I detta afseende gör finskan kanske t. o. m. grekiskan rangen stridig. Under kulturens gång, sedan folken inträdt i sin historiska verksamhet, fördunklas vanligen urtypen mer och mer; ljud och former gå förlorade, dialektord försvinna, den ökade energin fordrar ett hastigare tempo, ordkompositioner och omskrifningar användas i högre grad för att uttrycka nya be
grepp, nya och rikare skiftningar af tanken.
För suomispråket, denna „ blomma, som ingen mask stun-
’ ) diskussionsämne på nationsniötet d. 20 Mars 1834; J. V.
Snellman var då t. f. kurator.
B disk. d. 8 Mars 1836. - På m ötet den 1 Maj 1834 framstäl- des frågan: Då kunskap i finska språket offentligen icke fordras, kunde ej något vinnas genom den öfverenskom m else inom Student-Corpsen
„att ingen finge utgå ifrån U niversitetet (finge Nationsbetyg), utan att förut aflagga p rof på kunskap i Finskan"; och kunde ej förslag liärom göras inom Studerande Å fdelningarne? - Hvilken utgång detta projekt erhöll, känna vi icke närmare, men att det icke spår
löst gick förbi är säkert, ty från ett m öte i dec. 1835 finnes anteck- nadt, att tre österbottningar då underkastade sig en sådan frivillig exam en i finskan inför afdelningen gen om d. v. lektorn i finska språ
ket Kecknian.
git" {Castn-ns l>ekanta uttryck), skall nian väl fOrgafves söka en mäktig historisk forntid, vare sig 1 öster eller i söder. Denna tankens finspuima, i minsta detalj konseqvent utarbetade om
klädnad, der knnpt en rispa, knapt en missprydande Häck kan upptäckas, bär icke något spår af att 1 större grad hafva blif- vit använd på kulturens valplatser, i sfridernas tummel, i in- ternationel samfärdsel; den bär icke heller märken af slafveriets bojor. I-Iuru annorlunda hos Esterna, ett folk, som i årliundra- den varit tvunget att i sämlad makt söka värna sin frihet och sin själfständighet. Huru bär icke äfven deras språk tydliga spår af, att hafva legat på krigets sträckbänk, Imru har det icke liksom stympats af svärdshuggen, förorenats i fångenska
pen! ATndra ut i iidemarken, till de nejder, der ingen främling ännu satt sin fot; här skall du höra suomispråket klinga renast och fulltonigast, på sin höjd kanske inhamradt i den episka diktens lugna trokéer. Här, i de uråldriga trädens skugga, i den ännu jungfruliga naturens sköte, är språkets stilla, ostörda,
omedvetna verkstad — — När ett folk. engång blifvit sig själit medvetet, när det uppträdt handlande i historien, då ilr det för alltid förbi med den språkbildande verksamlieten; intet nytt tillkommer, inga nya rötter, ingen ny foimi. Språktypen kan på mångfaldigt sätt undergå förändring, grumlas, men den om- stöpes icke. Häraf kunde möjligen förklaras det faktum, att verldens äldsta kulturfolk stå på de enstafviga spi'äkens grund, medan folk, som aldrig varit i beröring med kulturen, t. ex. Samojederna, redan närma sig ståndpunkten af flexions- spj'åk.
Många sköna minnen äger suomispråket qvar, i sång och saga, från förgångna perioder af folkets lif, men språket själft är det hästa beviset för, att vi Éinnu äro ett ungt folk i histo
rien, ett folk, som ffirst nu begynner att bryta sig väg.
„Eör oss randas morgon i rosig drägt, När fiir andra det lutar till qväll",
H. 0 - n .
Tien haussa.
K un kiivahimmin multa sydän löi, K un tuUs-immin silmät säkenöi, K un povi paisui, veret kuohahti.
Jos vaarat, taistot mieleen jaohahti,
Pois turhan heitänkin md ryntäilyn, Mun valtaa toivottomuus epäilyn.
Mut s(mtään: ihanteist’ jo s epäilen, Niin halvaks orjaks maadun ainehen!
Niin nuorriusaatteistani ihastuin, Parannuspuuhistani tulistuin:
Noin, noin mä tehdä, sitten tahtoisin.
K un vain n yt varttuisin j a vahvoisin!
Ja se}i mä tein. Näin uudet aatteet nuo Vain unelmoiksi, joita nuoruus tuo, Näin tuhannet, eW ennen mua on Tuon saman kärsineet j o tappion.
Mä syöstä päätin ulos maailmaan Ja tälle 7iäyttää, kuinka taistellaan:
Jos ihmishenkee voidaan kahlittaa.
Nuo kahleet t ä y t y y voida lyirstoittaa.
Näin mieli sotamen saa painoksiin — Mä jou d an tilaan niinkum tainnoksVm : Mä tem kum muutkm, elän, olen vain, Kuin kone käyn j a pelkään aalteitain.
Noin ihafiteita väikkyi edessäin, Mä toisen toistaan kaunibnpana ndhi.
— Niin syöksyin uhkamielin elämään:
Totuuden jälkeen kaikk’ nyt kää7i7ietään.
Mut vitkaani niinkuin valkee päivän koi Mä tobm un ta a s' kuin uness' ääni soi:
Sun sanas suuret noinko raukeevat ? Mä virkoon, virkoon, silmät aukeevat.
En, raukka, tuntenut mä maailmaa,
— Se varsani luittupäänkin taltuttaa - En päässyt vielä e’es mä alkuhun, K un suitsbi syöstiinkbi jo pilltuhun.
Mä ihanteitta kuinka olla voin?
Jos voisinkin, 7iim onko o i k e i n noin?
Näin käyjihun kaltaiseks’ mä eläimen.
Ja sW C7i saa, en tee: oon ihminen.
Mä ryntääni laulelleen, se turha o n : Oon taltuttajan’ suhteen voimaton.
Sen huomattua inton' labnisluu — Jo arvellaan: hän vihdoin viisastuu!
— Mut ihanteet nuo pilventakalset?
— Ne karsit pois ja uudet muovailet, Rajoitat aattees itse elämään,
Näin saat sä perustukses kestämään!
Janoova sielu tuohon tarrautuu.
Vaan kohta niiettimään taas harhautuu:
Mä vanhan heitin, tiedoss’ uus on tie, Mut haarateit’ kun kaikkialle vie?
K a s i m i r L e i n o .
/ - n Ju,.
HusHg Igcka.
Varmt i kojan der p å kullen Klappar finake bondens hjerta, Ädelt liksom guld i rnullen, Luttradt under nöd och smärta.
Idogt slöjdar han i qvållen, lA jst a f spiselns' klara flamma.
Gladt hayis maka invid hällen Spinner, medan barnen glamma.
Gimman talar: ,,tarj från hordet, Gosse, hit den helga skriften;
Högt nr den läs dyra, ordet, Hjertats skatt i lifvets skifteiå.
Tolfårs pilt den späda rosten Låter klinga, låser Skriften.
Himlens rosor än på hösten Gro i den; de smycka griften.
Gubben tagit a f sig hatten.
Grånad hjessas lockar svalla.
Lifvets frön ur bibelskaUen Tyst med andakt sa.mla alla,.
0, I m f skönt, när huslig lycka Och ett kristligt lif sin stempjel Fä familjens lemmar trycka!
Då är kojan som Guds tempel.
G. G. F.
■ -\
S i l t ä Y ä l i l t ä .
I I I !
I 6
:un Eetu pienenä poikaressuna tallusteli syrjem m ässä piliamaalla toisten lasten leikkiessä taikka rimpuili maantieveriijän aleni-.
^ ' millä puolapuilla, niin useat vieraat ja muutkin kulkijat pitivät hänelle siinä aina ilveensä. „Mikäs se tytöllä nimi on “ , kysyivät, taikka että »kenenkä se täm ä on poika, vai tyttökö lie". Mutta Eetu ei puhunut mitään, seisoi vain ääneti katsellen alas pitkin pitkää pu
naista puseroaan, seisoi liikkumatta paljain jaloin ja päin pureskellen vasenta penkaloaan; ilveilijöille ei puhunut lialkastua sanaa; vasta jos pitemmälti kiusasivat, pirautti kimakan itkun. — »Mitäs te kiusaatte"
lolulutti silloin aina joku, »näkeehän tuon tytöksi koko tällingiltä ja kaikista m einingeistä". — »Ole väkättäm ättä," väitti toinen »poika se on sittenkin, ja Eetu uiminen onkin, lautamiehen poika, tiedänhän minä". Liekö tuo kumpastakaan" sovitteli kolm as, matkaa jatkaen,
»eikö lie siltä väliltä."
Eikä sitä Eetusta sen varm em paa voinut päättääkilän, ei luon
teesta eikä käytöksestä, ei sittenkään, kun jo vähän varreltaan yleni.
Toisten ikäistensä poikain parissa hän ei pelihtinyt vesisillä jokiran
nassa, ei siis koskaan sekaan tipahtanut eikä saanut äitimuorilta ku- kakäski’ä; ei ju osta viiletellyt vouhkona pitkin vainioita, ei siis tär
vännyt kylvöheinää eikä päästänyt isää tukkansa kimppuun. Mie
luummin hän oli kärkäs keräilemään koreita tilkkuja ja posliinin sir
paleita ja oli sitten tyttöjen seurassa vieraisilla. Vasta kun housut laitettiin, näki sen, että siinä taitaakin olla m iehen taimi.
Niin — Eetu oli lautamiehen poika, äveriään talon lapsia, ja kum m akos siis, jo s hänet kaupunkiin kouluun puuhattiin, kun siihen ikään pääsi. Oli siinä talossa varaa yksi poika vaikka papiksi koulut
taa, ja kun Eetu vielä oli heikko ja hontelo ruumiiltaan eikä hänestä siis näyttänyt työm iestä kuvallista paisuvan, niin joutikin se, olihan noita sikiöitä kasvam assa, ja toisia tuli. Ja lukem aan se oli ovela,
— niin ainakin arvelivat akat, koska Eetu kernaam m in istuskeli tu vassa jotakin kirjaa tavailemassa, kun lähti toisten ikäistensä tapaan nuotalle yökuntiin, taikka talvella havun vetoon.
Ja niin sitä luultiin ensin koulussakin, että siinähän se nyt on kin oikea lukumiehen alku. Läksynsä osasi hän paraiten, ja oli sii- Yoinpia ja hiljaisimpia koko joukossa. Välitunneilla kun toiset telm i
vät ja huutelivat, istuskeli Eetu sorm et korvissa ja käänsi vielä k er
taan läpi latinalaisen kappaleen, ja iltapäivälläkään hän ei malttanut lähteä lumisille eikä torille linnapallille särkemään kom ersserootin köökin ikkunoita, niinkuin muut, Hän luki. Ja sitä luultiin, että tu os
sahan se on tiedem iehen alku, siitähän se paisuu nero.
Mutta toverit alkoivat jo aikuisin epäilemään hänen tieteelli
syyttään, ja arvelivat että sen Eetun neronkin laita voipi olla vähän niin ja näin, kun Leppävirtolaisen autuuden. Sillä vaikka hän luki enem m än kun kaksi muuta yhteensä, niin ei se osaam inen sentään siinä suhteessa ollut, ja kun mitä asiata sattui, jok a ei ollut päivän läksynä, alkoi Eetulle turpa pyörimään, ja hän vastasi väliin hyvinkin typerästi. Tuon ne hoksasivat pian opettajatkin ja korkeam m illa lu o killa solahtikin Eetu ylem m iltä paikoiltaan keskipäähän, Ja alle. Ja kaikki — paitsi hän itse — huom asivat ettei siitä Eetusta ollutkaan neroksi. Mutta ei ne opettajat varsinkaan sentään pitäneet häntä puhki tyhmänä, patapuukkona, arvelivat vain että hän n y t on, niin
kuin moni muu — siltä väliltä.
Ja niin se oli, kun Eetu ylioppilaaksikin kirjoitti että rohves- syörit kynsäsivät korvallistaan, lukivat kirjoitukset vielä kertaan läpi ja tuumasivat, että olisiko tuo päästettävä menemään, vai pitäisikö antaa reppoiset: se oli juuri siltä väliltä. Laskivat kumminkin, ja Eetusta tehtiin ylioppilas, keltanokka aluksi.
Silloinhan se oli elämän ura valittava. K otipuolessa vanhukset ja muut toivoivat hänestä pappia, ja sillä tavallahan sitä pikemmin
olisi päässyt leipään käsiksi ja lukuliom m ista erilleen, vaan ei se ICetusta oikein vedellyt se papiksi rupeaminen, oli se vähän niinkuin halpaa, se oli hänelle vähän liian — halpaa. Vaan eipä ollut halua eikä taipum usta juuri muuhunkaan ja toisakseen tuntui, että mikäpäs siinii on papiksikaan ruvetessa. Sitä kesti m iettiä kauan aikaa, ru
vetako papiksi vai m uuksiko: sillä välillä nakkeli. Vihdoin päätti Eetu papin arvon hänelle liian halvaksi ja rupesi lakimieheksi.
K un hän nyt astui ylioppilaselämään ja sen rientoihin, niin oli tietysti toveripiiri ja puoluekanta valittava. Se oli siihen aikaan, jo l
loin ,jo oli tullut vanhanaikaiseksi olla suomenmielinen. Mutta eihän se nyt taas, Herra .lumala, sopinut hänen, kansan lapsen, jok a ru ot
sia tuskin osasi lauseen m ongertaa, eihän hänen sopinut ruveta ruot.- sinmieliseksi, ja se oli sitäpaitse jo vanhanm uotista olla ruotsismieli- nenkin. Olihan niitä vielä valitettavasti kumpiakin, jyrkkiäkin ja hur
jia, ja oli niitä paljonkin, mutta niitä ei enää pidetty oikein terveinä noin järjen kannalta katsoen, eikä Eetu suinkaan tahtonut joutua siinä suhteessa epäiltävien lukuun. Siitä, nim. johonkin puolueesen kuulumisesta olisi sitiipaitse ollut niin paljon vaivaa ja vastusta; olisi aina pitänyt olla valm is puolustamaan mielipiteitään, ja mistä hiidestä ne aina otti mielipiteensä, ja vielä niiden puolustukset. Ja sitten olisi josk u s voinut esiyntyä tilaisuus, jolloin olisi ollut hauskempi ja edul
lisempi kuulua paremmin vastakkaiseen puolueesen ja m ahdotonta
han se nyt olisi ollut jo s kerta jyrkästi olisi toiseen liittynyt. — Ei.
Niin tyhm ä ei Eetu sentään ollut, sillä vaikkakaan hän ei ollut m i
kään nero, niin hän oli siltä tyhm än ja viisaan väliltä.
Ja pakkoko hänen oli liittyä mihinkään jyrkkään puolueesen, eli Jyrkästi suom enm ieliseen — ruotsalaisiin hän nyt ei kerta voinut liittyä —, kun jo oli olem assa puolue, jok a ei ollut toi-sta eikä toista vaan oli siltä väliltä. Ei se Eetu oikein tiennyt oliko se mikään var
sinainen puolue, m utta paljo niitä oli sem m oisia; ja niihin se oli niin turvallista liittyä, ei tarvinnut, jo s mihin joukkoon sattui, poljätä saa
vansa selkään ei aineellisesti eikä siveellisesti, sillä m ikäs esti häntä olem asta sen joukon miehiä, kun n y t kerta kumminkaan ei kuulunut toiseen eikä toiseen puolueesen. — vaan oli siltä väliltä. Sitäpaitse vanhem m at ja vaikuttavim m at väsym iinsä saarnasivat tuon välikan- nan etuja, ja vanhem pien neuvoja täytyy totella, jospa ne tympäsei- sikin, eikä ne Eetua toki tympäisseetkään.
Siihen asemaan se Eetu tuumasi asettua ja piankin hän h u o
masi sen tuuman hyvin järk eväk si: ei tottavieköön hän olisi u sk o
nutkaan itseään niin ym m ärtäväiseksi. Ja sen sam an periaatteen mukaan päätti hän asettua kaikkiin muihinkin kysym yksiin ja liik- keihin, joita aina oli ajettavana, ja joita viimeaikoina varsinkin oli siinnyt kun sieniä sateella: raittiusliikkeitä, naiskysym yksiä, uskon- vapausaatteita - mene tiedä kaikki! Sen vain tiesi Eetu, ett’ ei hän päättänyt olla niiden puolustaja eikä vastustaja, vaan päätti aina olla silta väliltä.
Ja hän huom asi käytännössä jh ä enemmän, että se oli ihmeen järkevä päätös. Monta etua siitä lähti kun sille periaatteelle eläm i
sensä rakenti. Ensiksikin se etu, että hänellä todella oli jok u peri
aate. Niitä on näet paljo ihmisiä joilla ei ole edes sitäkään. Ja sitä ihmistä tä y ty y surkutella, jolla ei ole elämässään mitään periaatetta, m utta sitä kunnioittaa jolla periaate on, varsinkin jo s hän vielä käyt- täytyy sen mukaan. Eetulla oli periaate: häntä piti siis kunnioittaa.
Toiseksi oli se etu ettei koskaan tarvinnut juosta agitattoneissa minkään asian hyväksi — suuri etu ensi ylioppilasvuosina. Eihän sem m oisen sovi agiteerata jok a ei kuulu mihinkään puolueesen.
Kolm anneksi se etu että Eetu periaatteesensa nojaten saattoi sanoa itseään Itsenäiseksi Kun näet sattuu josk u s sellaisia tilaisuuk
sia että k ysytään: kuulutko tähän jou k k oon vai toiseenko, niin siihen
