1 Georges Bataille, Œuvres complètes, 12 osaa. Gallimard, Paris 1970–1988, II, 246.
2 Immanuel Kant, The Critique of Pure Reason (Kritik der reinen Vernunft, 1781). Engl. N. K. Smith. Palgrave Macmillan, New York 2003. Ensimmäi-sen laitokEnsimmäi-sen esipuhe, 8.
3 Friedrich Nietzsche, The Will to Power (Der Wille zur Macht, 1901). Engl.
W. Kaufmann.Vintage, New York 1968,
§ 569.
4 Arthur Rimbaud, Collected Poems, engl.
O. Bernard. Penguin, Harmondsworth 1986, 327.
5 Sama, 296.
6 Sama, 293.
7 Bataille, Œuvres complètes, I, 179.
8 Nietzsche, The Will to Power, § 558.
9 Sama, § 362.
10 Sama, § 567.
11 Bataille, Œuvres complètes, I, 220.
12 Sama, VI, 97.
13 Friedrich Nietzsche, Iloinen tiede (Die fröhliche Wissenschaft, 1882), suom.
J. A. Hollo. Helsinki, Otava 1989,
§ 343.
14 Bataille, Œuvres complètes, VI, 116.
15 Sama, 29.
16 Rimbaud, Collected Poems, 330.
17 Bataille, Œuvres complètes, V, 121.
18 Sama, 152.
19 Nietzsche, The Will to Power, § 15.
20 Bataille, Œuvres complètes, IV, 203.
21 Sama, V, 59.
22 Sama, 220.
23 Sama, III, 95.
24 Sama, V, 199.
25 Sama, IV, 17.
26 Sama, V, 246.
27 Sama, X, 72.
28 Nietzsche, The Will to Power, § 251.
29 Sama, § 15.
30 Bataille, Œuvres complètes, VI, 23.
31 Nietzsche, The Will to Power, § 247.
32 Bataille, Œuvres complètes, VI, 50, 167.
33 Sama, 29.
34 Nietzsche, The Will to Power, § 247.
35 Sama, § 55.
36 Sama.
37 Sama.
38 Sama.
39 Sama.
40 Friedrich Nietzsche, Moraalin alku-perästä (Zur Genealogie der Moral, 1887). Suom. J. A. Hollo. Otava, Helsinki 1969. Toinen tutkimus, § 13.
[Nietzschen tekstissä asiayhteys kuuluu:
”määriteltävissä on vain se millä ei ole historiaa”. – Suom. huom.]
41 Bataille, Œuvres complètes, VII, 316.
42 Sama, V, 157.
43 Sama, 133.
44 Sama, 212.
45 Rimbaud, Collected Poems, 10.
46 Sama, 11.
47 Sama, 6.
48 Sama.
49 Nietzsche, Ecce Homo (Ecce Homo, 1888). Suom. Antti Kuparinen. Summa, Helsinki 2002, s. 29.
50 Rimbaud, Collected Poems, 313.
51 Sama.
52 Bataille, Œuvres complètes, V, 137.
53 Rimbaud, Collected Poems, 313.
54 Sama, 304.
55 Sama, 302.
56 Sama.
57 Sama, 301.
58 Sama, 307–308.
59 Sama, 309.
60 Sama, 315.
61 Bataille, Œuvres complètes, V, 111.
62 Sama.
63 Nietzsche, Iloinen tiede, ”Uusille merille”, suom. Toivo Lyy, 251.
42 niin & näin 2/2012
J
okaisen, joka tuntee Fanged Noumenan tekstien kirjoittajan, on vaikea puhua niistä muistamatta Nickiä ihmisenä. Tämä ei johdu halusta rakentaa henkilökulttia Landin ympärille (mistä häntä itse-äänkin syytettiin tekstien ensijulkaisun aikoihin), vaan jotta korostuisi, että tekstit ovat syntyneet koe-sarjan tuloksena. Nuo kokeet olivat ajatuskokeita, mut-teivät sellaisia, joita filosofit suorittavat uppoutuneina turvallisiin nojatuoleihinsa: näitä tekstejä kirjoittaessaan Land oli nimittäin yksi niistä harvoista ajattelijoista, jotka antavat ajattelun johtaa itsensä moisten pohdiske-lumukavuuksien tuolle puolen; asettamaan itsensä alt-tiiksi filosofian nimissä – vaikka se tarkoittaisi, että näin tehdessään hän häpäisisi filosofian ikiaikaisen nimen kaikkine perinteineen.Iain Hamilton Grant, Landin entinen oppilas ja ny-kyään itsekin merkittävä filosofi, sanoo: ”1900-luvun jälkimmäisellä puoliskolla akateemikot puhuivat loputto-masti ulkopuolesta, mutta kukaan ei käynyt siellä. Esi-merkillisenä poikkeuksena oli Land, joka teki kokeilut tuntemattoman alueella välttämättömiksi jälkipoliittisen kybernetiikan abstrahoivaan ulvontaan tarttuneelle fi-losofialle.” Land kosiskeli filosofian sisäistä ulkopuolta yhdistellen sitä muihin tieteenaloihin nanoteknologiasta okkultismiin ja tietotekniikasta antropologiaan. Hän kui-tenkin etsi ulkopuolta radikaalimmassa mielessä, koska tämä poikkitieteellinen tutkimusmatkailu tapahtui yhden ainoan päämäärän vuoksi: jotta vältettäisiin ”filosofisen ajattelun” maalaisjärjestä johdettu ihmiskeskeinen kon-servatismi, jonka satunnaisuudet puolestaan ovat tulosta planeetan geologisen historian määrittämästä evoluutio-kehityksestä… Land taisteli ”Ihmisturvajärjestelmäksi”
kutsumaansa asiaa vastaan. Sillä hän tarkoitti ”stratifi-kaation” tai kehäjaon murskaavaa kosmisen perinteen nettotulosta, joka normalisoi ja rajaa ajatuksen mahdol-lisuuksia. Tämä teki väsymättömän uusien näkökulmien etsinnän välttämättömäksi. Kuinka muutoin voitaisiin tehdä mahdotonta vastarintaa ajatuksen vangitsemiselle sosiaalisuuden, institutionaalisuuden, henkilökohtai-suuksien ja filosofian muotoihin?
*
Vuonna 1992 saavuin Warwickin yliopistoon, joka oli ankea betoninen kampus Englannin harmaassa tihku-vetisessä sisämaassa. Olin tuolloin kokematon ja her-mostunut teini, ja elättelin toivoa, että filosofia tarjoaisi minulle pääsyn jonkinlaiselle ulkopuolelle – tai
vä-hintään älyllisen seikkailun. Muutaman viikon päästä akateemisen elämän todellisuuden aiheuttama kammo ja pettymys olivat miltei lannistaneet minut. Oli siis hel-potus tavata yksi luennoitsija, joka lopulta sanoi oikeasti tolkullisia asioita: ajattele elämää avoimena haavana, jota sörkit tikulla omaksi huviksesi. Tai: filosofiassa on kyse vain yhdestä asiasta: rettelöimisestä. Land sieti, että roikuin hänen työhuoneellaan polttaen tupakkaa ja juoden kahvia samalla kun hän (jatkuvasti yli-innostu-neena ja stimulanteista väristen) työskenteli hupaisasti muinaistuneen vihreänäyttöisen Amstrad-tietokoneensa ääressä ja jakoi alttiisti viimeisimmät huomionsa mole-kyylibiologiasta, nanoteknologiasta tai neurotieteistä. En voinut muuta kuin vaikuttua miehestä, joka paneutui työhönsä koko olemuksellaan; jolle filosofia ei ollut sen enempää toimistolle kuuluva kuin yksioikoisesti elämää ylläpitävä työ ja joka otti vakavasti filosofian naurettavan suurellisen pyrkimyksen yhdistää kaikki tiedetty suureksi spekulatiiviseksi kokonaisuudeksi. Hänellä oli ainutlaa-tuinen kyky avata oppilaiden mielet filosofian historian käsitteellisille varannoille tavalla, joka sai filosofisen ajat-telun vaikuttamaan välittömän tarpeelliselta ja konkreet-tiselta: filosofia oli asevalikoima rettelöimistä varten ja työkalupakki, jota käyttäen voitiin paeta kaikkea ankeaa, rajoittavaa ja ikävystyttävää.
Ennen kuin tapasin Landin olin jo kuullut hänestä juoruja uusilta opiskelijoilta, jotka olivat ymmällään siitä, mitä olivat kuulleet hänestä puhuttavan: väittikö Land todella palanneensa kuolleista? Uskoiko hän todella olevansa androidi, joka oli lähetetty tulevaisuudesta tu-hoamaan ihmisten turvallisuudentunteen? Henkilönä hän oli ristiriidassa näiden röyhkeiden väitteiden kanssa (jotka molemmat hän todella esitti kirjoituksissaan).
Hän oli perinpohjaisen kohtelias ja ystävällinen ja ennen kaikkea halukas keskustelemaan vakavasti kenen tahansa kanssa. Hän oli maksanut filosofiset oppirahansa ja saattoi pitää puolensa keskustelussa kenen tahansa pro-fessorin kanssa; nämä keskustelut tosin kääntyivät usein solvaaviksi Landin esittäessä näkemyksiään instituutiota ja sen konservatiivisuutta vastaan. Mieluummin hän kuitenkin vietti aikaansa baarissa opiskelijoiden kanssa, tarjoten aina juomat, polttaen jatkuvasti ja keskustellen eloisasti (ja aina kun mahdollista, kiivaasti) aivan mistä tahansa aiheesta.
Land ei kenties ollut paras opettaja antamaan ai-heestaan selkeää ja vakaata peruskäsitystä, mutta olennai-sempaa on, että hänen luentojensa tunnelma oli aidosti innostunut. Luennoidessaan hän muistutti enemmän
Robin Mackay
Nick Land,
epähumanistinen kokeilu
Nick Land,Spironomy (?), kynä paperille, A 4.
Deleuzea Sorbonnessa vuonna -68 kuin kalseita episte-mologian kursseja, joita brittiläisessä maaseutuyliopis-tossa oli siedettävä 90-luvulla. Hänen vetämänsä kurssi oli nimetty kärkevästi ”Ranskalaiseksi nykyfilosofiaksi” – muilta osin opinto-ohjelmallamme ei ollut mitään teke-mistä nykyisyyden kanssa. Oleellisempaa on kuitenkin, että Land toi opetuksessaan esiin omaa käynnissä olevaa tutkimustaan. Tämä oli ennenkuulumatonta: että filo-sofiaa voitaisiin todella tehdä sen sijaan, että vain tulkit-taisiin ja kommentoitulkit-taisiin sitä jälkikäteen. Hän imaisi yleisönsä mukaan filosofian, taloustieteen, kirjallisuuden, biologian, teknologian ja vielä nimeämättömien aiheiden spekulatiiviseen pyörteeseen – ennen kuin taas lamautti nämä jollakin järkyttävällä väitteellä tai omituisella julis-tuksella. Puhuessaan Land harhaili ympäri luokkahuo-netta välillä kiipeillen hajamielisesti tuolien yli kuin vie-rasmaalainen vuorivuohi, välillä taas kyyristellen tuolin istuimella kuin jättimäinen rukoilijasirkka.
Landille kaikki alkoi Kantista. Hän luki Kantin ”kri-tiikin” eräänlaisena yhteiskunnallisen konservatismin ja Pääoman mädättävien voimien alitajuisena dramati-sointina, joka jatkui Nietzschen, Schopenhauerin ja Ba-taillen kehittelemissä kantilaisen kritiikin villiintyneissä juurivesoissa. Nämä ajattelijat asettivat kyseenalaista-misen ja rettelöikyseenalaista-misen järjestyksen edelle. Land oli opis-kellut keskittyneesti Heideggeria ja dekonstruktiivista ajattelua, jotka hän oli taipuvainen heittämään sikseen, vaikka niiden perustavoitteet edelleen vaikuttivat hänen tuotannossaan. Hän kuitenkin löysi keskeisimmän in-spiraationsa Deleuzen ja Guattarin Kapitalismi ja skit-sofrenia -teoksen kunnianhimoisesta ”kontingenssin universaalihistoriasta”. Sen hän tahtoi irrottaa ranskalais-filosofisesta, vuoden -68 henkisestä poliittisesta kudel-masta. Landin mukaan teokseen tiivistyi käsitteellinen lataus, jolla voitaisiin räjäyttää sen edelleen liian perintei-sessä mielessä poliittiset tavoitteet.
Jo Landin varhainen tuotanto todisti filosofisesta nerokkuudesta ja tarmokkaasta päämäärähakuisuudesta (jopa kärsimättömyydestä) suhteessa filosofisiin läh-teisiin. Kuitenkin tietyssä vaiheessa 90-luvun puoliväliä oli kuin joku olisi kääntänyt vipua, ohjannut Landin pois kaikilta tunnetuilta filosofisen tutkimuksen rai-teilta ja ladannut hänen teksteihinsä uutta voimaa. Tämä muutti niiden muodon, tyylin ja sisällön tai oikeastaan teki näistä kolmesta osatekijästä käytännössä erottamat-tomat. Yhä vieraampia aineksia sulautui hänen filoso-fiseen argumentointiinsa, joka pohjasi yhä enemmän jälkistrukturalismin hillittömimpiin osiin (Deleuzeen ja Guattariin, Lyotardin ”libidinaaliseen talouteen”). Tästä syntyi täysin uusi ”teoreettisen fiktion” tyylilaji. Tämän uuden muodon avulla Land herätti uudelleen henkiin sen, minkä hän näki olevan heideggerilaisuuden, struk-turalismin ja jälkistrukstruk-turalismin perustavin pyrkimys:
länsimaisesta historiasta ulos murtautumisen näyttämöl-lepanon. Uusi yritys oli tarpeen, koska mainitut filoso-fiset liikkeet olivat vastoin omaa luontoaan luovuttaneet orastavan antihumanisminsa takaisin instituutioiden py-hittämien pappien turvallisiin käsiin – teennäiselle, poh-Iltarukous
Elän istuen, kuin enkeli parturissa, Puristaen nyrkkiin mukin syväuurteisen, Alavatsa, kaula kaarella, hampaissa Gambier-Piippu, alla ilman, hennoista purjeista täyttyneen.
Kuten vanhan kyyhkyslakan lämpimät ulosteet, Tuhat unta minussa sulaa lempeään poltteeseen:
Hetken sydämeni suruinen on kuin manto puun, Nuori tumma kulta valumista verinen.
Sitten, kun uneni olen niellyt huolella,
Käännyn, juotuani kolme-neljäkymmentä mukillista Ja keskityn tyydyttääkseni tarpeen polttavan:
Suloisesti kuin Herra seetrin ja iisopin
Kusen tummiin taivaisiin, kovin korkeisiin, kaukaisiin;
Suurten heliotrooppien hyväksyessä sen.
Sonetti persreiälle
Hämyinen, poimuileva punaneilikka Hengittää, nöyrästi uponnut sammaleeseen, Rakkaudesta kosteaan, joka seuraa hellää valkoisten Takamusten pakoa sen päärmeen syvyyksiin.
Kuin maitokyynelin sen säikeet on Itkeneet julmaa tuulta, ne takaisin Saven pieniin verihyytymiin häätävää
Kadottaakseen itsensä, mihin kutsuu viettävyys.
Usein Uneni liitti suunsa sen aukolle;
Sielu, ruumiin yhdynnälle kateellinen,
Siitä sai kyynelkanavan, pesän nyyhkytyksilleen.
Pyörtyvä oliivi, huilu hyväilevä se on;
Käytävä, josta laskee taivainen makeinen:
Kosteuden kietoma Kaanaa naisellinen!
diskelevalle, kuohitulle frankofiiliselle ”mannermaisen filosofian” kultille, joka koki riemuvoittonsa englannin-kielisessä tiedemaailmassa 1990-luvulla.
Landin yritys löytää toinen tapa ajatella otti näin ollen kokeellisen kirjoittamisen muodon; se kuitenkin ulottui myös kirjoituksen tuolle puolen. Pyrkimys löytää jokin ”merkki”, joka ei olisi vain Ihmisturvallisuusjärjes-telmän luotaantyöntävää narsistista heijastusta, edellyt-täisi säätelevän metodin hylkäämisen kokonaan. Land ei etsinyt suhdetta ulkopuoleen loppumattomasta sisäsiit-toisesta filosofisten tekstien kritisoimisesta vaan populaa-rikulttuurista: ensimmäisen teknologian ympäröimänä kasvaneen sukupolven herkistyneisyyksistä. Hän etsi sitä William Gibsonin kaltaisten, kyseisen sukupolven
”uudelleenohjelmointia” tarkkailleiden kirjoittajien ky-berpunkoletuksista, Terminatorin, Blade Runnerin ja Videodromen kaltaisten elokuvien tulevaisuusshokkiker-tomuksista, ja ruumiin rytmisistä uudelleenhahmotuk-sista tanssikulttuurissa ja ne synnyttäneestä digitaalisen äänimaailman hybridisestä, katkoksellisesta antikielestä (erityisesti junglesta, joka oli juuri syntynyt 90-luvun puolivälissä).
Näissä käytännöissä Land näki thanatoksen – kuo-lemanvietin, tuntemattoman ulkopuolen – soluttautu-misen ihmiseen eroksen kautta. Kyse on kapitalistisesta uusien eroottisten seikkailutuotteiden hillittömästä tuotannosta, joka näyttää suuntaa kohti inhimillisen muodonmuutosta, katkaisee suhteensa (kulttuuriseen, lajilliseen ja lopulta biologiseen) menneisyyteen ja avaa sen uusille epäorgaanisille affektien jaoille. Verrattuna tunnettuun – orgaanisen liiallisuuden tasoon, johon in-himillinen oli hautautunut – tuollaisiin tuntemattomiin piti epäröimättä myöntyä. Myös filosofisen ajattelun oli kiinnityttävä erokseen, jos se mieli käyttää hyväkseen näitä uusia mahdollisuuksia. Tämän seurauksena Land ei ainoastaan kirjoittanut näistä asioista vaan pyrki vapaut-tamaan niiden liikkeellepanemat epäinhimillistämisen voimat ja tislata niistä ”kokeellisia mikrokulttuureja”.
Hän pyrki kiihdyttämään kapitalismissa tapahtuvaa kielen purkamista uusien kirjoittamisen, puhumisen ja ajattelun käytäntöjen kautta, mutta myös yhdistämään ruumiin uudelleen ”molekulaarisiin” pohjavirtauksiinsa ja hellittämään fyysistä ja äänteellistä perustaa, joka kytki sen merkitykseen.1
Tämän lähestymistavan valitessaan Land luopui aka-teemisesta kunnioitettavuudesta ja monesti jopa menetti kannattajiensa luottamuksen pyrkiessään kaikin mahdol-lisin tavoin porautumaan inhimillisten käyttäytymissään-töjen kivettyneiden kerrostumien läpi. Seurasi omituisia kohtauksia: Mille plateaux -seminaari, jossa joukko häm-mentyneitä opiskelijoita ohjattiin ”lukemaan” kirjan lu-kujen nimet muuttamalla ne akronyymeiksi, jotka sitten hahmotettiin vektoreiksi QWERTY-näppäimistöstä piir-rettyyn diagrammiin (”qwertypologia”); kolmen viikon mittainen koe, jossa kieltäydyttiin puhumasta ensim-mäisessä persoonassa viitaten sen sijaan kollektiiviseen entiteettiin nimeltä ”Cur” (kokeeseen ottivat osaa ”Rans-kalaisen nykyfilosofian” kurssin kovaksikeitetyimmät
