Varsinainen kirkkoon liittyminen

ja epämääräisen luonteen sallien kuitenkin samalla toiminnan tuossa todellisuudessa sen monimutkaisuudesta ja epämääräisyydestä huolimatta. Rituaalin toistaminen auttaa siten käsittelemään ristiriitaista maailmaa, oman sisäisen ja ulkoisen maailman epätäydellisyyttä.¹³⁷ Paradoksaalisesti rituaali antaa siis minuudelle enemmän vapautta kuin sellainen sosiaalisen järjestyksen kasvualusta, jossa aitouden ihanteiden toteuttamiseksi ulkoista roolia on jatkuvasti muokattava vastaamaan autenttisesti sisäistä minuutta.¹³⁸ Voidaankin ajatella, että ortodoksisen jumalanpalveluselämän rituaalikeskeisyys vapauttaa ihmisen sellaisesta aitouden vaatimasta ihanteesta, joka edellyttää täydellisen ehjää ja läpinäkyvää vastaavuutta sisäisen ja ulkoisen maailman sekä sosiaalisen todellisuuden välillä.¹³⁹ Rituaalissa ulkoisen toiminnan ei tarvitse vastata sisäisiä uskomuksia.¹⁴⁰ Markun kohdalla tämänkaltainen ajattelutapa sallii hänen osallistua aktiivisesti seurakunnan toimintaan sisäisen uskonvakaumuksen puutteesta huolimatta. Eräs Markun kertoma seikka valaisee tätä ajattelua erityisen hyvin:

…et kun palveluksessa on aina tää, kaikki toivottaa toisilleen, että ”Kristus nousi kuolleista” ja sitten kaikki vastaa ”Totisesti nousi”, […] kun se pitkään oli mulla, että kohteliaasti hymyilin ja mielessäni, että näinhän sitä väitetään. Mutta sille mulle tuli tavallaan, […] semmonen filosofinen periaate, että kaikella on hintansa. […] Ja sitten mä vaan joskus mietin, että se hinta, että mä vastaan ”Totisesti nousi.”, […] niin se on aika pieni hinta siitä, että mä saan olla mukana.

jatkunut jo pitkään ennen kirkkoon liittymistä, ja yhtenä syynä tässä vaikuttaisi olevan kuoro- ja seurakuntakokemuksen ambivalenssi: Pirkko tunsi aika ajoin ulkopuolisuutta, ja myös

seurakunnan sisäiset ristiriidat vaikuttivat asiaan. Useat eri tekijät viivästyttivät kirkkoon liittymistä, kuten seurakunnan taloudenhoitoon liittyvät erimielisyydet, eri pappien tapa kommunikoida seurakuntalaisten kanssa tai papin läsnäolo tai sen puute seurakunnassa.

Seurakunnan sisällä oli ristiriitoja ja jakolinjoja. Pirkon ja hänen miehensä aktiivisuus seurakuntaelämässä vaihteli, mihin oma vaikutuksensa oli vaihtuvilla kanttoreilla: jonkun

kanttorin kuorossa oli ”hyvä laulaa”, joku toinen taas ei ollut niin vetovoimainen. Goorenin mallin sosiaaliset ja institutionaaliset uskonnollisen aktiivisuuden osatekijät olivat tässäkin tapauksessa aktiivisina aiheuttaen vetovoiman ohella myös työntövoimaa kirkon jäsenyydestä poispäin.

Kirkkoon liittymistä edisti viimeisten vuosien ”hyväksyvä ilmapiiri”, jonka myötä Pirkko alkoi vähitellen pohtia kirkkoon liittymistä oman rippi-isänsä kanssa. Pirkko koki tunnelman sekä kuorossa että koko seurakunnassa muuttuneen aiempaa lämpimämmäksi ja hyväksyvämmäksi, mihin myös papin persoonalla oli vaikutusta. Amy Slaglen tutkimuksesta käy ilmi, miten papin henkilökohtaiset ominaisuudet ja persoona voivat vaikuttaa veto- tai työntövoimana joko edistäen kirkkoon liittymistä tai hidastaen sitä tai jopa estäen sen kokonaan. Kääntyjät etsivät pappia, joka on helposti lähestyttävä ja osoittaa huolta ja kiinnostusta heidän tarpeitaan ja ongelmiaan kohtaan.¹⁴¹ Osallistumisen aktiivisuus oli myös kiinni kanttorista ja hänen persoonastaan. Pirkko on pitkällä kuoro-urallaan laulanut hyvin monien eri kanttoreiden johdolla, ja ajatus kirkkoon liittymisestä alkoi kypsyä nimenomaan tietyn, nimetyn kanttorin johtaessa kuoroa. Kaikki haastateltavat mainitsivat nimeltä kanttoreita, etenkin heitä, jotka olivat jättäneet erityisen myönteisen muistijäljen.

Slagle pistää tutkimuksessaan merkille myös eron ilman perhesiteitä ja perhesiteiden kuten avioliiton kautta ortodoksiseen kirkkoon liittyneiden välillä. Hän kuvaa, miten perhesiteiden kautta kirkkoon liittyviltä vaaditaan vähemmän teologista opiskelua, perehtymistä ja pohdintaa kuin ilman perhesiteitä liittyviltä. Seurauksena on paradoksi: mitä enemmän kiinnostusta liittyjä osoittaa kirkon teologisia ja liturgisia ominaispiirteitä kohtaan, sitä enemmän vaatimuksia

hänelle asetetaan katekumeenivaiheessa. Slaglen tutkimuksessa perhesiteiden kautta kirkkoon liittyvä saatettiin voidella kirkon jäseneksi pelkästään hänen ilmaistessaan halunsa liittyä

kirkkoon.¹⁴² Myös Pirkko liitettiin kirkkoon ilman varsinaisen katekumeeniopetuksen läpikäyntiä, vaikkakin hän oli omalla tahollaan prosessoinut asiaa tutun papin kanssa.

Toisaalta Slagle kuvaa, miten omaehtoiset kirkkoon liittyjät ovat ortodoksiseen perheeseen syntymisen sijaan ”lukeneet” itsensä ortodokseiksi.¹⁴³ Tämä pätee haastateltavistani erityisesti Minnaan. Hän luki kirkkokuoroon liityttyään paljon kirjallisuutta sekä kirkkomusiikista että ortodoksisuudesta yleensä. Kirkkoon liittyminen tapahtui parin vuoden sisällä kuoroon liittymisestä papin alettua ehdotella asiaa. Varsinaista katekumeenikoulutusta ei ollut, mutta pappi suositteli Minnalle kirjoja luettavaksi.

… ja sit se rupes vähän silleen, […] että meinaaks sä liittyä kirkkoon? […] sä oot käyny täällä jo aika kauankin, että oot sä ajatellu, että sä liittysit? […] Ja sit se anto mulle hirveesti kirjoja luettavaks. Se anto varsinaiset kirjapinot.

Olennaista roolia näytteli papin suosittelema kummi, iäkäs karjalaisrouva, joka opasti Minnan sisälle sekä kirkollisiin tapoihin että kuorolaulun suulliseen perinteeseen. Kääntyminen

voidaankin nähdä uuden roolin omaksumisena sosiaalisessa yhteisössä, jolloin yksilön

odotukset, arvot ja normit muuttuvat roolin edellyttämällä tavalla. Usein mukaan tulee opettaja-oppilas-dynamiikka, jossa ryhmän vanhempi jäsen opettaa oppilaan rooliin asettuvalle ryhmän käyttäytymissäännöt ja uskomukset. Roolinmuutoksessa kääntyjä sisäistää uskonnollisessa kuplassa tapahtuvan kanssakäymisen kolme muuta elementtiä eli ihmistenväliset suhteet, kielenkäytön ja rituaalit. Kuplassa tapahtuva kanssakäyminen muodostaa suhteiden verkoston, käynnistää uskonnollisten rituaalien toteuttamisen tai niihin osallistumisen, opettaa uuden retoriikan tai puhetavan ja uudet roolit.¹⁴⁴ Minnalle kävi juuri näin sosiaalisten tekijöiden ollessa olennaisessa roolissa sekä ensin kuoroon että sittemmin kirkkoon liityttäessä.

142 Slagle 2011, 73–74.

143 Slagle 2011, 126.

144 Rambo 1993, 121–123.

Myös Ainon mielessä kirkkoon liittyminen alkoi kypsyä kohtalaisen pian kuorolaulun aloittamisen jälkeen. Ortodoksinen jumalanpalveluselämä tuntui luontevalta ja puhuttelevalta luterilaiseen kirkkoon verrattuna, vaikka kirkko instituutiona mietityttikin, mihin oletettavasti vaikutti nuoruuden kasvuympäristön sekulaarisuus samoin kuin rippileirillä ja myöhemmin

kuoroharrastuksen parissa saadut negatiiviset kokemukset evankelisluterilaisesta kirkosta.

Kuitenkin Aino koki, että nimenomaan kirkon jumalanpalveluselämä tarjoaa hänelle luontevan tavan elää.

… ortodoksisen kirkon jumalanpalveluselämä oli semmosta, että se tuntu luontaiselta tai että se oli semmonen, se jollain tavalla kosketti mua […] tää kirkko on mulle jotenkin luontevampi tai

luontaisesti lähempänä […] jotenkin sen uskonnon, uskonnollisen elämän voi tavoittaa siinä kirkossa […] ortodoksinen kirkko toi mua ikään kuin lähemmäs sitä, niitä omia hengellisiä, tärkeitä juttuja ja kysymyksiä.

Kirkkoon liittymisen lykkääminen olisi tuntunut pitkitetyltä ratkaisulta. Aino toi tässä kohtaa esiin ehtoollisen keskeisen roolin liturgiassa – ortodoksisessa liturgiassa vain kirkon jäsenet voivat käydä ehtoollisella, ja kirkkoon liittymisen pitkittäminen merkitsisi siten ehtoollisen

tarkoituksellista sivuuttamista. Mitään painetta kirkkoon liittymiselle Aino ei kokenut tuntevansa, kuten ei myöskään ortodoksiseen kirkkoon liittymisen kyseenalaistamista lähipiiristä, vaan hän koki pikemminkin olevansa itse päätöksen suurin kyseenalaistaja.

Samoin kuin Markun, myös Ainon kohdalla voimme palata Adam Seligmanin teoriaan rituaalista ja aitoudesta. Ainon kokemuksessa korostuu ortodoksinen jumalanpalveluselämä elämäntapana ja hänelle tärkeää on tuon jumalanpalveluselämän toistuvuus ja pysyvyys. Ortodoksisen kirkon perinteisesti vaalima, enemmän tai vähemmän muuttumaton jumalanpalveluselämä voidaan ymmärtää rituaalina, mutta rituaalia ei tarvitse ymmärtää valikoimana yksilön rajoitteita. Sen sijaan se voidaan Seligmanin mukaan ymmärtää varhaisiin kiinalaisiin ja juutalaisiin lähteisiin pohjautuen eräänlaisena vaihtoehtona rikkonaiselle, hajalla olevalle ja väliaikaiselle maailmalle, johon rituaali rakentaa hellittämättä lyhyiksi hetkiksi järjestystä, iloa ja inspiraatiota tarjoavia

”taskuja”.¹⁴⁵ Rituaali on näin ollen lempeä toiminto, joka jatkuvasti, uudelleen ja uudelleen korjaa rikkonaista maailmaa sen sijaan, että koettaisi tehdä siitä kertaheitolla ehjän.¹⁴⁶

Aino kertoo, miten hän vierastaa tiukkaa dogmaattisuutta samoin kuin uskonnon sanallistamista tai teologista analysointia, ja kuinka hän lähestyy uskontoa mieluummin taiteen, kauneuden ja musiikin kautta. Slagle huomioi, miten ortodoksisuuden perinteinen vetovoima nojaa

aistielämyksiin. Alttarit, reliikit ja ikonit ovat tärkeämpiä kuin teologiset argumentit,

aistielämykset tärkeämpiä kuin sanalliset muotoilut.¹⁴⁷ Aino myös pohtii, miten elämältä puuttuu päämäärä, ellei siinä ole suuntaa tarjoavaa kehystä.

Mut että se on tietyllä tavalla hyvin haastavaa ja voi olla yksilölle tosi raskasta sitä etiikkaa ja moraalia koko ajan rakentaa ja kannatella ilman sitä uskonnon tuomaa semmosta tiettyä ohjenuoraa.

Mainitsin jo aiemmin, kuinka Durkheim puhuu kahtiajakautuneesta tietoisuudesta, jolloin aistit suuntaavat meitä yksilöllisiin päämääriin, mutta kollektiiviset, yhteiskunnasta juontuvat

tietoisuuden tasot tekevät yhteisön meille ymmärrettäväksi ja kohdattavaksi ja liittävät meidät johonkin itseämme suurempaan. Vain näiden kollektiivisten tietoisuuden tasojen kautta voimme kommunikoida muiden ihmisten kanssa.¹⁴⁸ Uskonto voi tarjota kehyksen näille kollektiivisille tietoisuuden tasoille ilman, että yksilön tarvitsee rakentaa sitä alusta alkaen itse.

On kiinnostavaa, miten Ainon tapauksessa korostuvat ”omat hengelliset, tärkeät jutut ja kysymykset”, joihin vastaus kuitenkin löytyy vanhasta, perinteisestä kirkosta. Tämä samainen ristiriita on lähtökohtana Amy Slaglen tutkimuksessa, jossa johtoteemana on se, kuinka

hengellisen markkinapaikka-ajattelun lähestymistapa, kieli ja metodologia nousee esiin silloinkin, kun valinta osuu ortodoksiseen kirkkoon, joka kuitenkin on perinteisesti nähty konservatiivisena, etnisenä, 60-luvun uskonnolliseen pluralismiin välimatkaa pitävänä yhteisönä.¹⁴⁹ Slaglen

145 Seligman 2010b, 75.

146 Seligman 2010b, 89–90.

147 Slagle 2011, 106.

148 Durkheim 2005 [1914], 43–44.

149 Slagle 2011, 8.

tutkimuksessa kääntyjien motiivina voi toisaalta olla ortodoksisuuden pysyvyys, jatkuvuus, konservatiivisuus ja moraalinen horjumattomuus, mutta toisaalta ortodoksisuuden tarjoamat uudet keinot henkilökohtaiseen itseilmaisuun, kasvuun ja muutokseen, jonka kohonnut tietoisuus pyhyyden tai jumalallisuuden suorasta vaikutuksesta omassa elämässä tuo mukanaan. Vaikka kirkko on muuttumaton, sen ei tarvitse merkitä henkilökohtaista oman elämän muuttumattomuutta. Kirkon sanoma kasvusta ja täyttymyksestä hitsataan sopimaan amerikkalaiseen terapeuttiseen, psykologiseen, viime kädessä oman itsen ympärillä pyörivään narratiiviin. Slaglen tutkimuksessa pohjoisamerikkalaiseen ortodoksiseen kirkkoon liittyjät pitivät itsestäänselvänä, että kirkon tulisi tarjota psykologisia etuja kuten mielihyvää, onnea ja

tyydytystä.¹⁵⁰ Suomessa saman ristiriidan nostaa esiin Mira Karjalainen siteeratessaan pääjohtaja Antero Siljolaa:

”Ortodoksiselle kirkolle on markkinat, sillä on annettavaa nykymaailmassa. Ortodoksikirkko kohtelee sinua yksilönä, se sopii nykyihmiselle.” ¹⁵¹

Karjalainen huomauttaa, miten individualistinen uskonnollisuus voi saada myös yhteisöllisiä ilmentymiä, jolloin yksilön tarve toteuttaa itseään ja valita itsenäisesti oman arvomaailmansa ja elämäntapansa vapaana perinteisten auktoriteettien painostuksesta näkyy myös uskonnollisissa instituutioissa.¹⁵² Voidaan kysyä, missä määrin instituution täytyy tällöin mukautua yksilön tarpeisiin.

Tamaran kohdalla ensisijainen vetovoimatekijä liittyä kirkon varsinaiseksi jäseneksi oli

laulaminen, se miten mukavalta se tuntui paitsi fyysisesti, myös sielullisesti. Vaikka hän oli ollut koko aikuisikänsä musiikin kanssa tekemisissä, hän ei ollut koskaan aiemmin mieltänyt itseään laulajaksi. Kuorossa sai hyvää ohjausta paitsi kirkkomusiikkiin, myös laulutekniikkaan.

Uskonnollinen vakaumus alkoi kehittyä pikkuhiljaa kuorossa laulamisen ja jumalanpalveluksissa käymisen kautta. Kuten Lewis R. Rambo, myös Tamara arvelee, että aika moni ihminen liittyy

150 Slagle 2011, 85.

151 Karjalainen 2019, 200.

kirkkoon surun tai kriisin kautta,¹⁵³ mutta hän itse kokee liittyneensä ilon kautta. Kirkossa ja ihmisillä oli ”hyvä aura”, ne toimivat vetovoimatekijöinä.

Kaiken kaikkiaan Goorenin malli uskonnollisesta urapolusta osoittautui tutkimukseni kannalta pääosin toimivaksi tarkastelun pohjaksi. Erityisesti Goorenin ajatus siitä, että ihminen liittyy ensin nimellisesti uskonnolliseen yhteisöön ja kokee mahdollisen hengellisen kääntymisen vasta oltuaan jonkin aikaa ryhmän vaikutuspiirissä, rambolaisittain ”kuplassa”,¹⁵⁴ sopii hyvin omaan tutkimukseeni, jossa ihmiset liittyivät ensin kuoroon ja vasta sen jälkeen kirkon jäseniksi – jos liittyivät. Goorenin viisiportaisen uskonnollisen aktiivisuuden jatkumon kaksi viimeistä vaihetta eli vaiheet neljä, tunnustaminen, ja viisi, irtaantuminen, eivät täysin sovellu tutkimukseeni.¹⁵⁵ Totesin jo aiemmin, että viimeinen eli irtaantumisvaihe ei tähän tutkimukseen sovellu, koska kaikki haastattelemani kuorolaiset ovat edelleen aktiivisia kirkon jumalanpalveluselämässä.

Kuitenkaan myöskään Goorenin nelosvaihe eli aktiivinen sanomansaatto ulospäin ei tutkimuksessani tullut puhtaasti esiin, sillä aktiivisuudestaan huolimatta yksikään haastateltavista ei korostanut näkökulmaa, jossa he mieltäisivät kirkossa laulamisen evankelioimisena tai voimallisena uskon levittämisenä yhteisön ulkopuolelle. Kuorossa

laulamista ja jumalanpalveluksiin osallistumista kuvailtiin mieluummin sisäisenä kokemuksena, joka ”sopi itselle” ja lisäsi omaa henkilökohtaista hyvinvointia. Näin ollen uskonnollisten

markkinoiden malli, jossa kuluttaja tekee hengellisiä valintoja ennen kaikkea omista,

sisäsyntyisistä lähtökohdistaan, tuli toistuvasti ilmi myös omassa tutkimuksessani. Tarkastelen seuraavassa alaluvussa tarkemmin, kuinka kuorolaulusta saatava mielihyvä osoittautui

haastateltavilleni tärkeäksi motivaatiotekijäksi sekä kuoroon että kirkkoon liityttäessä.

153 Rambo 1993, 44.

154 Rambo 1993, 103–104.

155 Gooren 2010, 133.