6 SÄHKÖMARKKINADIREKTIIVIN SÄÄTÄMISPROSESSIN ANALYYSI
6.2 Tilanne sähkömarkkinadirektiiviä säädettäessä .1 Sähkömarkkinoiden erityispiirteitä
Sähköön liittyvä liiketoiminta jaetaan sähkömarkkinadirektiivissä kolmeen ryhmään, nimittäin sähkön tuottamiseen, sähkön siirtoon korkeajännittei-senä tuotantopaikasta kulutuksen lähettyville ja jakeluun, johon yleensä liittyy myynti pienasiakkaille. Sama yhtiö voi harjoittaa kaikkia kolmea toimintaa, jolloin puhutaan vertikaalisesta integraatiosta. Suurilla kuluttajilla, kuten pro-sessiteollisuudella ja kaupungeilla, on usein omaa sähkön tuotantoa, joka on osa muuta prosessia tai lämmön tuotantoa. Tällöin puhutaan horisontaalisesta integraatiosta. Sähkö on välttämättömyyshyödyke, jota vain rajoitetusti voi-daan korvata muilla hyödykkeillä. Sitä ei voida myöskään merkittävästi varas-toida, joten tuotannon ja kulutuksen on oltava koko ajan tasapainossa. Tämä johtaa kysymykseen toimitusvarmuudesta, josta huolehtiminen on katsottu yhteiskunnan eli lähinnä valtion tehtäväksi. Pitkän aikavälin toimitusvarmuu-den takaamiseksi valtiot ovat luoneet energiastrategioita, joissa usein on mää-ritelty ainakin primäärienergian tuotantotavat. Sen lisäksi valtiot ovat antaneet
hyvinkin yksityiskohtaisia määräyksiä sähkön tuotannosta ja jakelusta. Päätet-täessä markkinoiden avaamisesta valtiot joutuvat eräänlaiseen ristiriitatilan-teeseen. Ne voivat olla periaatteessa avoimien markkinoiden kannalla, mutta eivät katso voivansa luopua säätelystä juuri valtiolle kuuluviksi katsottujen velvoitteiden takia.
Sähkön siirto ja jakelu on sidottu linjaan tai verkkoon. Sen on tavalli-sesti sähkön toimittaja rakentanut toimitustaan varten. Ennen direktiiviä se katsottiin myös hänen omaisuudekseen, jonka käyttöön hänellä oli yksinoi-keus. Tällä tavoin oli muodostunut luonnollinen monopoli sähkön myyntiin.
Sähkömarkkinoiden vapauttaminen edellytti tämän monopolin jonkinasteista purkamista, jolloin verkon omistaja siirtyisi eräänlaiseen palvelurooliin. Hänen tehtävänsä olisi maksua vastaan siirtää tarvittava energia tuottajalta kulutta-jalle, ja kauppaa kävisivät sähkön tuottaja ja kuluttaja keskenään. Useimmissa jäsenmaissa tämä oli suuri muutos vallitsevaan ajattelutapaan, ja alan yritykset vastustivatkin sitä yksimielisesti.
6.2.2 Sähkön tuotantotekniikka
Hiili on perinteisesti ollut keskeisin sähköenergian lähde Euroopassa. Merkit-täviä hiilivaroja on Saksassa, Britanniassa ja Espanjassa, joissa sähkön tuotanto on suurimmalta osin perustunut kotimaiseen hiileen. Hiilen maailmanmarkki-nahinta kuitenkin laski voimakkaasti 1980-luvulla, jolloin hiilikaivostoiminta Euroopassa muuttui kannattamattomaksi. Hiilen poltto aiheuttaa runsaasti hiilidioksidi- ja muita päästöjä ilmakehään, minkä vuoksi sitä on pyritty kor-vaamaan muilla tuotantotavoilla. Hiili säilynee kuitenkin useimmissa jäsen-maissa jatkossakin tärkeimpänä sähköenergian tuotannon lähteenä.
Ydinvoimaa rakennettiin voimakkaasti 1970- ja 1980-luvuilla. Sille ovat tyypillisiä kalliit investoinnit ja alhaiset muuttuvat kustannukset. Kannat-tavuus riippuu tällöin paljolti käyttöasteesta, ja täydellä kapasiteetilla toi-mittaessa on ydinvoimalla tuotettu sähkö hinnaltaan edullista. Alhaisten muuttuvien kustannusten takia saattaa ylijäämäkapasiteetin myynti halvalla olla monessa tapauksessa perusteltua. Vihreä liike vastustaa ydinvoimaa sen tuottaman sähkön halpuuden takia, koska alhaisen hinnan pelätään lisäävän kulutusta. Ranskassa ydinvoimalla on keskeinen asema sähkön tuotannossa ja ydinvoiman osuus on siellä yli 70 prosenttia, kun se muissa jäsenmaissa on yleensä 20 ja 40 prosentin välillä. 1990-luvulla ei uusia ydinvoimaloita ole EU:n alueel le sanottavasti rakennettu. Ydinvoiman vastustus on useissa
jäsenvaltioissa nykyään selvästi havaittava piirre, mutta 2000-luvulla tilanne näyttäisi jälleen olevan muuttumassa.
Öljyn käyttö sähkön tuotantoon kasvoi voimakkaasti 1960-luvulla, mutta 1970-luvun öljykriisien jälkeen on suunta ollut aleneva. Öljyn osuus sähkön tuotannossa oli 1990-luvun alussa noin 10 prosenttia ja on siitä edelleen las-kenut.
Maakaasun käyttö sähkön tuotantoon oli 1990-luvun alkaessa vähäistä mutta on sittemmin ollut selkeässä kasvussa. Kaasun käyttöä tukee sen puh-taus ja ympäristöystävällisyys hiileen verrattuna. Uusista laitoksista suuri osa on kaasukombivoimaloita, jotka tuottavat sekä lämpöä että sähköä. Tällais-ten laitosTällais-ten kokonaishyötysuhde on hyvä, minkä takia niitä pidetään varsin ympäristöystävällisinä. Voimaloiden investoinnit ovat pienet, mutta käyttö-kustannukset riippuvat voimakkaasti kaasun hinnasta ja ovat useissa maissa kaasun kalleudesta johtuen korkeat. Jotta sähkön tuotantokustannukset saa-taisiin katetuiksi, sähkön hintaa subventoidaan tällöin myytävän lämmön hin-nalla, koska lämmön tuotanto on yleensä säilynyt monopolina ja sen hinta tuotantokustannuksiin nähden korkeana. Tällainen sähkön hinnan vääristymä on herättänyt keskustelua ja aiheuttanut myös toimenpiteitä joissakin jäsen-maissa.
Vesivoiman rakentaminen edellyttää tietysti siihen soveltuvien koskien olemassaoloa. Vesivoima on halpaa ja sillä on hyvä imago uusiutuvana energi-anlähteenä. Lisäksi se on useimmissa tapauksissa helposti säädeltävissä kulu-tuksen mukaan. Euroopassa suurin vesivoiman tuottaja on Norja. Euroopan unionin sisällä merkittäviä vesivoiman tuottajia ovat Ruotsi ja Ranska. Keski-määrin vesivoiman osuus EU:n jäsenmaissa on kuitenkin alle 10 prosenttia.
Muita sähköntuotannon primäärienergian lähteitä ovat erilaiset biomassat ja etenkin kemian- ja puunjalostusteollisuudessa syntyvät prosessituotteet sekä erilaiset jätteet. Niiden merkitys on lähinnä paikallista, mutta prosessien kehit-tymisen ja jätteenpolton yleiskehit-tymisen myötä niiden osuus on ollut kasvussa.
6.2.3 Tilanne keskeisissä jäsenmaissa
Saksan energiastrategian lähtökohtana öljykriisin jälkeen oli saavuttaa oma-varaisuus, joka perustuisi suurelta osin kotimaisen hiilen käyttöön. Hiilen osuus olikin noin 60% sähkön tuotannosta. 1990-luvulle tultaessa saksalaisen hiilen hinta oli yli kaksinkertainen maailmanmarkkinahintaan verrattuna ja kaivostoimintaa pidettiin yllä yhteiskunnan tuella. Näiden tukien perusteista ja oikeutuksesta oli erilaisia käsityksiä, sillä esimerkiksi EU:n komissio piti
hiilimarkkinoita niin vakaina, että tukia olisi selkeästi vähennettävä.1 Ydin-voiman osuus oli Saksassa noin 30% sähkön tuotannosta. Sen lisäämisestä käytiin 1990-luvun alkupuolella kiihkeää keskustelua, koska teollisuusliitot halusivat sitä kautta halvempaa sähköä. Liittohallitus pyrki neuvotteluilla löy-tämään yhteisen kannan opposition kanssa, mutta nämä neuvottelut kariu-tuivat. Sähkön tuottajat olivat suurelta osin yksityisiä yhtiöitä. Niin kuin säädellyssä ympäristössä yleensä, hyvin hoidettujen yhtiöiden voitot nousivat huomattavan korkeiksi. Sähköntuottajat, esimerkiksi maan suurin sähköyh-tiö RWE, investoivat miljardivoittojansa muille aloille, kuten rakennustoi-mintaan ja konepajateollisuuteen.2 Sähköä tuotiin jonkin verran Ranskasta ja Tanskasta ja vietiin Hollantiin. Sähkön hinta vaihteli käyttäjätyypin mukaan erittäin paljon. Raskaan energiaintensiivisen teollisuuden, kuten kemian- ja metallurgisen teollisuuden, sähkön hinta oli Euroopan alhaisimpia.3 Muulle teollisuudelle hinta Saksassa oli korkeimpia Euroopassa, kun taas kotitaloudet maksoivat suunnilleen samaa hintaa kuin Ranskassa ja Britanniassa.
Ranskassa oli valittu muista jäsenvaltioista poikkeava energiastrategia, joka perustui ydinvoiman massiiviseen rakentamiseen. Valtionyhtiö EDF (Electricité de France) hallitsi markkinoita monopolin tavoin ja osti vapaiden tuottajien sähkön myydäkseen sen edelleen asiakkaille. EDF tuotti ydinvoi-malla yli 70% Ranskan sähkön tarpeesta. Ydinvoima oli Ranskassa yleisesti hyväksytty, ja kansalaiset olivat ylpeitä ranskalaisten osaamisesta tällä alueella.
Ranskan sähkötariffi oli hyvin monimutkainen ja sisälsi elementtejä, joiden avulla hintaa tasattiin valtakunnan eri osien kesken. Kotitalouksien sähkön hinta oli likimain Saksan tasolla, mutta teollisuus sai sähkönsä halvemmalla lukuun ottamatta energiaintensiivistä suurteollisuutta. EDF katsoi tärkeim-mäksi tehtäväkseen sähköhuollon hoitamisen Ranskassa eikä esiintynyt erityi-sen aggressiivisesti markkinoilla, vaikka se veikin sähköä esimerkiksi Saksaan ja Britanniaan. EDF:n voitot olivat varsin kohtuullisia, ja se panosti huolenpi-toon henkilöstöstään ja suhteisiinsa ranskalaisiin.4
Britanniassa vallitsi 1980-luvulla vahva liberalistinen talousajattelu, ja sähkön osalta hallitus valitsi markkinoitten vapauttamisen ja laitosten yksi-tyistämisen strategian. Kotimaisen hiilen tukeminen lopetettiin, sitovan ydin-voimaohjelman toteuttamisesta luovuttiin ja sähkön tuotanto ja siirto
ero-1 BWK ero-1ero-1–ero-12, ero-1994
2 Th e Economist, 20.2.1993.
3 Esim. Veckans Aff ärer, 50, 1989, Mälkki 1990.
4 Th e Economist, 11.5.1996.
tettiin toisistaan. Siirrosta huolehtimaan perustettiin kansallinen yhtiö, jossa sähkön tuottajat eivät olleet mukana. Uudistuksen lähtökohtana oli periaate, että ostajat voivat vapaasti valita sähkön toimittajansa. Markkinat vapautettiin asteittain siten, että vuonna 1989 vähintään 1 MW:n laitokset saivat oikeu den ostaa sähkönsä haluamallaan tavalla. Vuoteen 1998 mennessä kaikilla ostajilla oli tämä oikeus. Markkinoiden ja sähkön tuottamisen vapautuksen seurauk-sena hiilikaivostoiminta ja hiilivoimaloiden käyttö vähenivät tuntuvasti, mikä aiheutti runsaasti työttömyyttä näillä aloilla. Maahan rakennettiin suuri määrä pieniä kaasukombivoimaloita, joiden hankintahinta oli alhainen. Myös säh-kön tuonti kasvoi. Sähsäh-kön jakelun keskittyminen alkoi, kun alalla toimivia yrityksiä ryhdyttiin ostamaan ja liittämään yhteen suuremmiksi yksiköiksi.
Markkinoiden vapauttamisesta ei Britanniassa kuitenkaan ollut vielä koke-muksia komission valmistellessa ensimmäistä ehdotustaan.5
Muista jäsenmaista Espanjassa oli useita sähköä tuottavia yhtiöitä, joista seitsemän oli merkittäviä. Valtakunnan siirtoverkostoa hallitsi yksi näistä, ja se oli julkisen vallan omistama yhtiö. Italiassa oli Ranskan tapaan suuri valtion-yhtiö, joka hallitsi markkinoita. Italiassa ydinvoimalat oli päätetty pysäyttää ja niiden tilalle rakennettiin hiilivoimaa. Aikataulut eivät kuitenkaan täsmän-neet, ja Italia osti merkittäviä määriä sähköä. Hollannissa maakaasun osuus energianlähteenä oli suurempi kuin muissa jäsenmaissa. Alaa sävytti siellä suuryhtiöiden vapaaehtoinen yhteistyö. Belgia oli Ranskan tapaan valtion-yhtiön monopolin omaava, ydinvoimasta riippuvainen valtio. Suomessa tuli syksyllä 1995 voimaan uudistettu sähkölaki, joka avasi sähkömarkkinat hyvin nopealla aikataululla ja oli muutenkin erittäin liberaali.6