• Ei tuloksia

H

itchensin lähtökohta on yksinkertainen ja häm-mästyttävän tasapuolinen.

Kuten kirjan alaotsikko sanoo: us-konto myrkyttää kaiken. Ja Hit-chens tarkoittaa kaiken: kirja puhuu uskonnon kielteisestä vaikutuksesta ruokakulttuuriin, sukupuolielämään, kansojen väliseen yhteiseloon, naa-purisopuun, taiteeseen, politiikkaan, autonajotaitoon ja niin edelleen.

Hitchensin uhma ja into kumpuavat paljolti samasta lähteestä kuin Den-nettin ja Dawkinsin: erityisesti ame-rikkalaisesta ateismikielteisestä ellei suorastaan -vihamielisestä nykyil-mapiiristä. Ei ole valitettavasti enää kovin vaikeaa kuvitella, että Hitchens

itsekin on saanut Yhdysvalloissa tap-pouhkauksia paitsi kaveerattuaan Salman Rushdien kanssa myös ää-rikristityiltä. Kollegoidensa tapaan Hitchens on ”saanut tarpeekseen” ja antaa tulla täyslaidallisen, jota hän on ladannut omien sanojensa mukaan aina lapsuudestaan ja kouluajoistaan saakka. Uskonnonvastaisessa argu-mentissa on kyse suorastaan eloon-jäännistä.

Hitchensin lähtökohtiin on helppo samaistua. Kuten hänellä ei minullakaan ole mitään sitä vastaan, että joku uskoo ja palvoo haluamallaan tavalla. Mutta Chris-topherin (sic) tavoin toivon, että meidät jätetään rauhaan. Se taas ei

suurelle osalle uskonnoista käy. Hit-chens kuvaa kirjansa aluksi omia kouluaikojen kokemuksiaan 50- ja 60-lukujen Englannista, kun pakko-tuputettu uskonto alkaa epäilyttää, ellei suorastaan kauhistaa. Samaa ta-pahtui Peltolammin ala-asteellakin 70-luvulla. Vaikka olin uskonnon opetuksesta nimellisesti ja virallisesti vapautettu, ei koulun arkea saati sitten juhlia päässyt millään läpi ilman protestantismin pakkopullaa.

Mutta annapas olla, jos alat itse tu-puttaa vastaan! Pelikenttä ei ole ta-sapuolinen. Brittiläisen maailman ja Suomen yhtäläisyyttä lisää juuri erin-omaisen vastenmielinen ja epäreilu valtionkirkkojärjestelmä. Ei sikäli,

että virallinen Suomi olisikaan esi-merkiksi eri maiden islamilaista lakia kritisoimassa, mutta jos olisi, niin oman kirkon erityisasema antaisi kri-tiikille kovin hyllyvän pohjan. Kas kun ei vaikkapa perussuomalaisten radikaali siipi ole vielä vaatimassa

”kristillisen lain” noudattamista Suo-messa, kun kerran luterilaisuus on Valtion Uskonto ja eduskunta lappaa kuin lammaslauma juhlajumalanpal-veluksiin.

Hitchens olisi varmaan samaa mieltä myös Slavoj Žižekin kanssa siitä, että aidot uskonnolliset funda-mentalistit eivät ole ongelma. Aito fundamentalisti nimittäin on autuas uskossaan, hän tietää Jumalan olevan olemassa, eikä hurskaaseen elämään tarvita rintaanpaukuttelua. Esimer-kiksi kristilliset Amish-yhteisöt vähät välittävät suuren maailman kotko-tuksista. Sen sijaan muka-funda-mentalisti, jota epäilys kalvaa, näkee kaikkialla uhkia ja vaaroja Jumalan valtakunnalle. Näitä muka-funda-mentalisteja löytyy niin evankelisesta liikkeestä Yhdysvalloista kuin mus-limien äärisuuntauksista. Eräässä te-levisiokeskustelussa Hitchensiltä oli kysytty, eikö hän tuntisi olonsa tur-vallisemmaksi pimeällä kadulla, jos tietäisi, että vastaan vyöryvä joukkio on tulossa rukoushetkestä. Hitchens vastaa, että eipä juuri, vaan ainakin Belfastissa, Beirutissa, Bombayssa, Belgradissa ja Beetlehemissä moinen tieto olisi uhkaava; maailman-miehenä hän kertookin muutaman kokemuksistaan.

Valistusfilosofian aallonharjalla

Jumala ei ole suuri seuraa monessa valistuksen parhaita perinteitä. Se vetoaa järkeen, esittää perusteluita, mutta ei jätä huumoria tai ivaakaan käyttämättä. Hitchens on selvästi sekä oppinut että talk-show -pai-neiden koulima kirjoittaja, jonkin-lainen päivitetty Voltaire. Perusar-gumentti on tuttu. Uskonto kuuluu ihmislajin lapsuudenpäiviin, aikaan, jolloin maailman toiminnasta ja ra-kenteesta ei tiedetty paljoakaan. Us-konnolliset käsitykset ovat muodos-tuneet korvaamaan tiedon puutetta,

ja nyt aika on muuttunut. Uskon-tojen väitteet ovat virheellisiä ja aihe-uttavat kieroutuneita lopputuloksia.

Jos hyväksyy oletuksen, että ih-mislaji voi kehittyä järkevämpään suuntaan, on Hitchensin meno eri-tyisen vakuuttavaa. Uskonnoissa näkyy tuskin mitään sellaista hyvää, jota ei voisi olla olemassa ilman niitä, ja paljon sellaista pahaa, joka niiden myötä poistuisi. Sen sijaan voi pohtia, onko maailmanselityksen tarjoaminen sittenkään uskonnon keskeinen kivijalka. Uskonto maa-ilmanselityksenä on ehkä sen verran heikko asia, että siihen argumentti saattaisi purrakin. Mutta entä esi-merkiksi uskonto kuolemanpelon

lohdutuksena? Hitchens sanoo ihail-tavasti ja urheasti, että hänelle sielun ravinnoksi riittävät kirjailijat kuten Shakespeare ja Tolstoi. Kaikille ei ehkä riitä, ja siihen Hitchensin ar-gumentit eivät pure. Ansiokseen Hitchens ei lähde sen pidemmälle spekuloimaan uskonnon sosiaalista tai biologista ”tarvetta”. Hän pyrkii pikemminkin kohtaamaan uskonnon vanhan kunnon julkisen keskustelun kentällä, väitteinä siitä, miten asiat ovat tai eivät ole. Kuten eräs kirjan kommentaattori totesi, Hitchens kohtelee Jumalaa aikuisena1. Hän väistää myös klassisen vasta-argu-mentin järki-uskonnosta sanomalla, että järki ja tiede ovat välttämätön, mutta eivät riittävä ehto

uskontokri-tiikille. ”Väärää lohtua tarjoavat ovat huonoja ystäviä.”

Hitchensin omaperäinen lisä on pureutua erityisesti kolmeen kirja-uskontoon, juutalaisuuteen, kristin-uskoon ja islamiin. Kirjallisuuden professori lukee pyhiä tekstejä rivi riviltä ja löytää paljon heikkoa, il-jettävää ja vastenmielistä. Hitchens jaksaa jopa kaivaa ristiriitoja Moo-seksen tekemisistä; MooMoo-seksen juuri siksi, että saa kaikki kolme kär-pästään yhdellä iskulla. Hitchens ei kuitenkaan olisi maineensa arvoinen vastarannankiiski, jos hän hutmisi vain monoteismejä. Usein rauhal-lisena ja kirjauskontojen ylilyön-neistä vapaana uskontona pidetty buddhalaisuuskin saa häneltä osansa.

Hän muistuttaa, että esimerkiksi Ja-panin toisen maailmansodan aikaiset julmuudet olivat osaltaan mahdol-lisia sotilaiden (zen-)buddhalaisten arvojen takia. Jos nielee argumentin, että kristinusko oli suuri syy risti-retkien pahuuteen, on vaikea kiistää, etteikö buddhalaisuus esimerkiksi Japanin tapauksessa olisi taipunut samaan. Jopa Gandhin mystisismi saa kuulla kunniansa, koska Hit-chens epäilee, että sillä oli roolinsa Intian hajoamisessa.

Kirjan argumentti voisi toimia paremminkin, jos sitä ei olisi sidottu melko suoraviivaisen evolutiiviseen tarinaan ihmiskunnan edistymisestä.

Käsittääkseni kaikki Hitchensin vas-taväitteet ja moraaliset närkästykset toimisivat myös ilman oletusta, että uskontojen syntyaika oli jotenkin pimeää verrattuna nykyiseen valoon.

Ehkä kirjan hienoin piirre onkin sen sävyssä, joka kääntää nurinniskoin vanhan karamazovilaisen kysy-myksen ”Jos Jumala on kuollut, eikö kaikki ole sallittua?” eli ”Jos Jumalaa ei ole, mihin moraali voi perustua?”

Hitchens on aidosti loukkaantunut uskovaisten ihmisten moraalin ja etiikan matalasta tasosta.

Viite

1 Näin Hitchensin esittelevä henkilö videolla http://www.youtube.com/

watch?v=sD0B-X9LJjs

Valokuva: Pauliina Leikas

[...] eikä estää niitä, jotka ovat valinneet jonkin vel-vollisuudekseen, tekemästä sitä.1 Siksi niiden, jotka näkevät2 näiden ihmisten epäonnen, pitää se välttää ja oivaltaa, ettei onnellisuus synny paljon hankkimi-sesta vaan pikemminkin sielun hyvästä tilasta.3 Eihän kukaan pidä prameasti puettua kehoakaan onnel-lisena, mutta tervettä ja kauttaaltaan hyvää kyllä – silloinkin, kun sillä ei ole mitään edellä mainituista.4 Samoin on sielun laita, jos se on hyvin kasvatettu.

Moista sielua ja ihmistä tulee kutsua onnelliseksi eikä suinkaan sitä, joka on ulkoisesti loistelias mutta ei itse ole minkään arvoinen. Emmehän pidä minkään ar-voisena hevosta, jolla on kultaiset kuolaimet ja kalliit varusteet, mutta joka on läpeensä kelvoton. Sen sijaan ylistämme hevosta, joka on kauttaaltaan hyvä.

Sitä paitsi niihin, jotka eivät ole minkään arvoisia, pätee: aina kun he sattuvat saamaan varallisuutta ja sielullisia hyviä asioita, he pitävät omaisuuttaan suu-remmassa arvossa, mikä on kaikkein hävettävintä.5

Jos joku olisi huonompi kuin omat kotiorjansa, hän olisi naurettava. Samoin niitä, jotka arvos-tavat omaisuuden kartuttamista omaa luontoaan6 enemmän, on pidettävä kehnoina. Näin on toden totta asian laita, sanoohan sananlaskukin: ”Yltäkyl-läisyys synnyttää julkeutta, sivistymättömyyden ja vallan yhdistelmä mielettömyyttä.”7 Niille, joiden sielu on huonossa kunnossa, eivät rikkaus, voima tai kauneus ole hyviä asioita. Mitä liiallisemmin näitä ominaisuuksia on, sitä enemmän ja useammin ne vahingoittavat sitä, joka on hankkinut ne vailla vii-sautta8. Tarkoittaahan ”ei veistä lapselle”9 samaa kuin

”älä anna valtaa kelvottomien käsiin”.

Kaikki lienevät yhtä mieltä siitä, että viisaus syntyy oppimisesta ja tutkimisesta, joiden mahdol-lisuudet filosofia käsittää. Niinpä ei olekaan mitään veruketta olla filosofoimatta [eikä] [...]10

Suom. Juha Himanka, Tuomas Nevanlinna, Eero Salmenkivi, Erja Salmenkivi

1 Papyruksella säilyneen tekstin ensimmäisen kokonaisen virk-keen alku puuttuu.

2 Papyrukselle on kirjoitettu theōreō-verbin feminiinin par-tisiippi akkusatiivissa (theōrousan), joka tekstieditioissa on korjattu monikon maskuliinin akkusatiiviksi (theōrountas).

Korjaus perustuu siihen, että rakenteessa, jossa akkusatiivi ilmaisee subjektin ja infinitiivi (tässä tapauksessa feugein,

”välttää”) predikaatin, feminiinisukuinen subjekti ei ole kieli-opillisesti yhtä luonteva kuin maskuliini, joka viittaa ihmisiin.

On todennäköistä, että tekstin kopioinut kirjuri on erehty-nyt kirjoittamaan partisiipin feminiinissä, koska sanaa seuraa välittömästi feminiinisukuinen objekti atykhian (”epäonni”).

Korjattu tekstimuoto on huomattavasti luontevampaa kreik-kaa kuin yritys ajatella virkkeen subjektiksi joku puuttuva feminiinisukuinen sana.

3 Virkkeen jälkimmäinen osa (”oivaltaa, ettei onnellisuus [...]”) aloittaa jakson, joka on säilynyt myös Stobaioksella; ks. Jälki-puhe.

4 Kreikan proeirēmenōn (suomennoksessa ”edellä mainituista”) voi viitata prameisiin pukimiin, hankittuihin asioihin tai johonkin kadonneessa tekstin osassa mainittuihin asioihin.

5 Koko tämä kappale puuttuu Stobaiokselta. Olemme käyt-täneet tekstiversiota Corpus dei papiri filosoficista, jossa on ilmestynyt viimeisin papyruksen tekstieditio. Kukaan tekstin julkaisijoista ei ole pystynyt tulkitsemaan kolmannen palstan riveillä 2–3 säilynyttä kreikkaa sellaisena kuin se papyruksella on säilynyt. Olemme tulkinneet virkkeen Dielsin lisäyksen hoper pohjalta ja lukien, että ongelmakohtaa edeltävä tōn dia tēs psykhēs agathōn (sielullisia hyviä asioita) rinnastuu edelli-sen kolumnin sanaan khorēgias (varallisuus).

6 Kr. fysis. Sanaan liittyvää kasvun ja kehkeytymisen sävyä on vaikea tavoittaa suomeksi yhdellä sanalla. Voisi ehkä ajatella, että verbikanta ”luoda” soi sanassa ”luonto” samalla tavoin kuin verbikanta fyō sanassa fysis.

7 Tässä siteeratusta sananlaskusta löytyy versio myös Theognik-sen elegiarunojen ensimmäiTheognik-sen kirjan säkeessä 153 ja Aristo-teleen mahdollisesti kirjoittamassa Ateenan valtionmuodosta, kohdassa 12.2, jossa se esitetään sitaattina Solonilta.

8 Kr. aneu fronēseōs. Koska Aristoteles käyttää tässä ja seuraa-vassa kappaleessa fronesista laajassa merkityksessä, olemme suomentaneet sen sanalla ”viisaus”. Viisaus ei siis tässä yhtey-dessä viittaa kreikan sanaan sofia.

9 Aristoteles lainaa sananlaskua, joka tunnetaan samassa muo-dossa myös Stobaioksen sitaattina Plutarkhokselta.

10 filosofēteon keskeinen käsite, ”on pakko filosofoida”. Papyruk-sella säilyneen tekstin viimeisestä virkkeestä puuttuu loppu (vrt. nootti 1). On mahdollista, että aivan viimeinen sana olisi kai (”ja”, ”-kä”), vaikka siitä on säilynyt lähinnä pari muste-pistettä.

Aristoteles, Protreptikos

Anna Retulainen

L

änsimaisen kulttuurin erityispiirre on ollut toistuva palaaminen muinaiseen, jo päätty-neeseen kulttuurikauteen. Tätä aikakautta kutsutaan antiikiksi, ja sen ajatuksiin ja tai-teeseen palaamiset voidaan ymmärtää laajasti renessansseina. Esimerkiksi Kopernikuksen aurinkokes-keinen malli ja Freudin oidipuskompleksi ammentavat antiikin avauksista. Uudestisyntymisiä sattuu silti kes-keisimmin filosofiassa, ennen kaikkea Platonin ja Aris-toteleen äärellä. Historian oikut ovat säilyttäneet nämä kulttuurillemme ratkaisevat ajatukset omituisesti vali-koiden.

Dialogissa Faidros ja VII kirjeessä Platon kritisoi vahvasti kirjoitettua kieltä. Hän kirjoittaa, että varsi-naisia, asiaan itseensä ulottuvia ajatuksia ei voi esittää kirjallisessa muodossa. Platonin kirjallinen tuotanto on säilynyt kokonaisuutena, mutta hänen syvimpiä ajatuk-siaan emme ehkä voi lukea suoraan säilyneistä teksteistä.

Aristoteleen kohdalla tilanne on toinen: meille on säi-lynyt pääasiassa hänen Lykeionin sisäpiirille tarkoitettuja

”luentomuistiinpanojaan”, ja lukuisista hänen elinai-kanaan kirjoittamistaan julkaistavaksi tarkoitetuista teok-sista, joiden arvellaan olleen dialogeja, on säilynyt vain fragmentteja. Meille säilyneet teokset ovat erittäin vaa-tivaa luettavaa, vaikka jotkut katkelmat vaikuttavatkin julkaistaviksi kirjoitetuilta. Olisikin hyvin kiinnostavaa nähdä, kuinka antiikissa tyylitaiturina tunnettu Aristo-teles kirjoitti laajemmalle yleisölle, ymmärrettävämmin.

Aristoteleen julkaistuista teoksista kuuluisin oli Prot-reptikos eis tēn filosofian, josta D. S. Hutchinson ja Monte Ransome Johnson ovat esittäneet, että se oli yksi antiikin kuuluisimmista ja luetuimmista filosofisista teksteistä1. Teoksen nimi viittaa kirjoittamisen lajiin, jossa lukijat tai kuulijat pyrittiin vakuuttamaan viisauden tavoittelun tärkeydestä. Protreptisilla kirjoituksilla on filosofian his-toriassa se merkittävä rooli, että niissä pyrittiin määrit-tämään, mitä filosofia on ja miksi sitä pitää harjoittaa.

Kirjallisuudenlaji oli myöhemmin antiikissa suosittu, mutta alun perin se liittyi 300-luvulla eaa. Ateenassa koulutuksesta käytyyn kilpailuun2.

Isokrates, Platon ja Protreptikos

Isokrates ja Platon kilpailivat sekä keskenään että reet-torien ja sofistien kanssa uuden yläluokan kasvattami-sesta. Heitä yhdisti ajatus, että pelkän puhetaidon ja väittelytekniikan lisäksi kasvavalle nuorisolle piti tarjota oppia viisaudesta ja oikeasta elämäntavasta. Tämän vuoksi kumpikin kutsui omaa opetustaan filosofiaksi, viisauden rakastamiseksi. Platon voitti terminologisen kiistan, ja Platonin Akatemiaa kutsutaan edelleen filoso-fikouluksi, kun taas Isokrateen koulua pidetään nykyään reettorikouluna. Isokrates sen sijaan veti pidemmän korren kasvatuksellisessa kiistassa. Platon opetti vapaa-muotoisesti, matematiikkaa ja filosofiaa painottaen, kun taas Isokrateen opetus oli yleissivistävää tavalla, jota ny-kyään voitaisiin kutsua humanistiseksi. Siinä päätavoit-teena oli hyvä ja tyylillisesti kehittynyt puhetaito, joka il-maisee herrasmiehen laaja-alaista ja käytännössä toimivaa sivistystä. Erityisesti Ciceron suodattamana voi sanoa Isokrateen edustaman ’humanistisen’ kasvatusihanteen olevan edelleen vallalla.3

Isokrates ja Platon elivät molemmat vanhoiksi.

Heidän ja heidän koulujensa välinen keskinäinen kilpailu ja sanailu jatkui lähes puoli vuosisataa. Isokrateen ehkäpä painavin puheenvuoro keskustelussa siitä, millaista on oikea kasvatus ja oikea filosofia, oli 300-luvun puolivä-lissä julkaistu puhe Antidosis. Hutchinson ja Johnson ovat esittäneet, että koska tuolloin jo varsin iäkäs – tosin Isokratesta nuorempi – Platon työskenteli juuri Lait-teoksen parissa, hän jätti kirjoitukseen vastaamisen lähes 20 vuotta Akatemiassa opiskelleelle nuoremmalle kol-legalleen, Aristoteleelle. He pitävät Protreptikosta vas-tauksena Isokrateen puheelle.4

On filosofoitava

Jälkipuhe Aristoteleeseen

Juha Himanka, Tuomas Nevanlinna, Eero Salmenkivi, Erja Salmenkivi

Rekonstruoinnista

Antiikin luetteloista löytyvät Aristoteleen julkaistut teokset eivät ole täysin kadoksissa: esiin on nostettu mah-dollisia sitaatteja, joiden autenttisuudesta on kuitenkin vaikea päästä varmuuteen. Antiikissa siteeraamisen käy-tännöt ja lähtökohdat eivät olleet niin vakiintuneita kuin nykyään. Lupaavimman mahdollisuuden löytää Aristo-teleen julkaisuja antiikin kommentaarien avulla esitteli Ingram Bywater 1869.

Bywater esitti, että uusplatonistinen filosofi Jamb-likhos (n. 240–325) olisi käyttänyt Protreptikosta oman vastaavan teoksensa rakentamiseen. Aristoteles-sitaattien erottaminen Jamblikhoksen tekstistä osoittautui kui-tenkin vaikeaksi tehtäväksi, ja Aristoteleen teoksesta onkin rekonstruoitu erilaisia versioita (esim. Ingemar Düring 1960-luvulla ja Gerhart Schneeweiss 2000-lu-vulla). Hyvin perusteltuun tekstin valikoimiseen oli kui-tenkin olemassa avain, joka 1960-luvulla oli A. Schau-ferin väitöskirjan aiheena5.

Aristoteleen jälkeen Jamblikhos käsittelee teoksessaan laajasti myös Platonia (Aristoteles, luvut 6–12; Platon, luvut 13–19). Hutchinson ja Johnson ovat verranneet systemaattisesti meille säilynyttä Platonin tuotantoa Jamblikhoksen tekstiin ja todenneet siteeraamisen olevan niin mekaanista, että voimme erotella Aristoteles-sitaatit olettaen Jamblikhoksen käsitelleen Platonia ja Aristote-lesta samalla tavalla. Ehkä Hutchinson ja Johnson jopa vihjaavat, että Aristoteleelta ilmestyy ensi kertaa uudella ajalla hänen julkaistavaksi tarkoitettu teoksensa. Tässä tyydymme kuitenkin julkaisemaan Aristoteleelta otteen, jonka alkuperäisyydestä voimme olla vielä varmempia, sillä se löytyi papyruksesta, jonka voidaan osoittaa olevan osa Aristoteleen Protreptikosta.

Oksyrhynkhoksen papyrus nro 666

1800-luvun lopulle tultaessa eurooppalaiset olivat huo-manneet, että Egyptin kuiva ilmasto oli säilyttänyt pa-pyrukselle kirjoitettuja tekstejä, joita muuten ei antii-kista ollut säilynyt. Englannissa vuonna 1882 perustettu Egypt Exploration Fund (sittemmin Egypt Exploration Society) päätti rahoittaa arkeologiset kaivaukset keski-Egyptissä nykyisen el-Behnesa -nimisen kylän lähistöllä noin 160 km Kairosta etelään talvella 1896/7. Paikka-kunnan muinainen nimi kreikaksi oli Oksyrhynkhos,

”terävänokkakalan kaupunki”. Kaivauksia johtivat nuoret brittitutkijat Bernard Grenfell ja Arthur Hunt. Kolmen viikon turhauttavan työn jälkeen 11. tammikuuta 1897 he ryhtyivät kaivamaan matalalla kukkulalla. Se paljastui muinaiseksi tunkioksi, josta löytyi enemmän papyruksia kuin he olivat osanneet odottaa.

Helmikuussa 1903 Grenfell ja Hunt palasivat Ok-syrhynkhoksen raunioille ja kaivoivat siellä neljänä pe-rättäisenä talvena. Noiden yli sata vuotta sitten suoritet-tujen arkeologisten kaivausten paljastamia papyruksia on tähän päivään mennessä julkaistu tuhansia: viimeisin The Oxyrhynchus Papyri -nide (2008) on järjestysnumeroltaan 72., ja se sisältää tekstit 4844–4930. Arviolta

nelisen-kymmentä volyymiä tullaan vielä julkaisemaan. Erityisen kiinnostavaa on ollut aiemmin tuntemattoman antiikin kirjallisuuden suuri määrä: Oksyrhynkhoksen papyrukset ovat paljastaneet muun muassa Euripideen näytelmän Hypsipyle, Pindaroksen muuten tuntematonta paiaani-lyriikkaa, kuorolyyrikko Bakkhylideen tekstejä, Sapfon ja Alkaioksen runoja.6

Oksyrhynkhoksesta löytyneiden papyrusten julkai-susarjan neljäs volyymi (1904) sisältää tekstejä, jotka löydettiin kahden ensimmäisen kaivauskauden aikana.

666. järjestysnumeroitu teksti on kirjoitettu papyrukselle suhteellisen pienellä ja arkisella käsialalla, joka voidaan ajoittaa 100-luvun puoliväliin tai sen jälkimmäiselle puoliskolle jaa. Teksti on kirjoitettu hyvin kapeisiin ko-lumneihin, joista kaksi keskimmäistä ovat säilyneet lähes täysin. Toisen palstan kahdeksannella rivillä alkaa lause, josta eteenpäin tekstikatkelma noudattelee Stobai-oksen 400-luvulla jaa. mitä moninaisimmista lähteistä kokoaman antologian sitaattia. Sen katsotaan olevan peräisin Aristoteleen sittemmin kadonneesta kirjoituk-sesta Protreptikos eis tēn filosofian eli Johdatus filosofiaan.

Papyruksella säilyneen tekstin viimeinen virke sisältää koko protreptisen kirjallisuuden keskeisimmän väitteen:

filosofēteon, on filosofoitava.

Viitteet 1 2006, 1.

2 Ks. Saranpää 1994.

3 Ks. Beck 1964, 255–300; Jaeger 1947, 46–70, 132–155; Marrou 1956,79–91; Thesleff 1989, 131–132.

4 Hutchinson & Johnson 2006, 8.

5 Hutchinson & Johnson 2005, 201.

6 Ks. Parsons 2007.

Kirjallisuus

Aristoteles, Der Protreptikos des Aristoteles. Toim. & saks. Ingemar Düring. Klostermann, Frankfurt/M. 1969.

Aristoteles, Protreptikos: Hinführung zur Philosophie . Toim. & saks.

Gerhart Schneeweiss. Texte zur Forschung 85. WBG, Darmstadt 2005.

Beck, Frederick A. G., Greek Education 450–350 B.C. Methuen, London 1964.

Corpus dei papiri filosofici greci e latini (CPF). Testi e lessico nei papiri di cultura greca e latina. I, 1, 1. Olschki, Firenze 1989.

Jaeger, Werner, Paideia: the Ideals of Greek Culture. Vol. 3. Blackwell, Oxford 1947.

Hutchinson, D. S. & Johnson, Monte Ransome, Authenticating Aristo-tle’s Protrepticus. Oxford Studies in Ancient Philosophy. Vol. XXIX, 2005, 193–294.

Hutchinson & Johnson, Protrepticus and Antidosis. For the Pacific Divi-sion Meeting of the American Philosophical Association 2006 March 23 in Portland, Oregon. http://montejohnson.googlepages.

com/protrepticus (01.09.2008).

Marrou, H. I., A History of Education in Antiquity (Histoire de l’éducation dans l’antiquité, 1947). Engl. George Lamb. Sheed &

Ward, London 1956.

Parsons, Peter, City of the Sharp-nosed Fish. Greek Lives in Roman Egypt.

Weidenfeld & Nicolson, London 2007

Saranpää, Mika, Suomentajan johdanto isokraattiseen mainoksen tai-toon. niin & näin 2/94.

Thesleff, Holger, Platon. Ruots. käsikirj. suom. Marja Itkonen-Kaila.

Otava, Helsinki 1989.

V

irkkeitä voi poimia esiin melkeinpä mie-lensä mukaan: ”Jokainen yritys murtaa luonnon pakottava voima luontoa murs-kaamalla iestää vain syvemmälle luonnon orjuuteen” (33); ”Ihmisten osana on aina ollut valita alistuako luonnon valtaan vai alistaako luonto valtaansa” (55); ”Missä jo myytit valistivat, siinä valistus puolestaan sotkeutuu joka askeleellaan syvemmäs my-tologiaan” (31). Ajatuksena on, että aikoinaan järjen juonin kukistetut läpitunkemattoman, ennakoimat-toman ja sokeasti tuhoavan luonnon mahdit palaavat nyt voittoisan tavoiterationaalisuuden uumenissa. Ajatus on juurtunut tätä nykyä syvälle tiedettä epäileviin ja edistys-kriittisiin mielialoihin. Näkemys, että kaltoin kohdeltu luonto kostaa ironisesti välineellisenä henkenä, kuuluu konservatiiviseksi virittyneen ajan kulttuurisiin itses-täänselvyyksiin yhtä lailla kuin 1930-luvulla kauhukuva massojen kaiken tasapäistävästä aikakaudesta. Kirjan esi-puheessa Horkheimer ja Adorno tekevät pesäeron tästä Jaspersin ja Ortega y Gassetin tapaisten ajattelijoiden porvarillisesta kulttuurikritiikistä. Tänään heidän olisi vastustettava samalla tavoin omien ajatustensa kursaile-matonta kulttuurikriittistä hyödyntämistä.

Suosio oli viimeinen asia, jota kirjoittajat saattoivat ajatella jakaessaan vuonna 1944 ”filosofiset sirpaleensa”

500 kappaleena ystävilleen. Kirjamuodossa teos ilmestyi nykyisellä nimellään vasta vuonna 1947 amsterdamilaisen emigranttikustantamo Queridon julkaisemana. Ensipai-noksen kappaleita riitti myyntiin 1950-luvun loppuun asti. Kun opiskelijat sen jälkeen alkoivat levittää loppuun-myytyä Valistuksen dialektiikkaa (VD) piraattipainoksina, Horkheimer päätti vuonna 1969 toisen painoksen julkai-semisesta. Kolme vuotta myöhemmin siitä julkaistiin en-simmäinen englanninkielinen käännös. Tästä urkeni sen

ura laajempaan julkisuteen, ja nykyhetkeen tultaessa se on lyönyt leimansa jo monien opiskelijasukupolvien pes-simistisiin taustavakaumuksiin. Tällainen menestys jättää unhon helmaan sen erityisasetelman, jollaista radikaalit oivallukset saavat aina kiittää synnystään. Unohduksen myötä myös oivallusten radikaalisuus on vaarassa him-mentyä.

Vastustaakseni vääränlaista omistavaa suhdetta VD:n edellä mainittuihin totuuksiin haluan palauttaa kirjan syntyhistorian mieleen jo menneisyyttä olevan tulevai-suuden näkökulmasta.

1. Yhteistyö VD:n kimpussa osuu ajankohtaan, jolloin Horkheimerin ja Adornon älylliset elämänvaiheet olivat likeisimmässä yhteydessä. Tuolloin heidän elämänlinjansa leikkasivat toisiaan. Kun he sodan jälkeen vakuuttelivat jatkuvasti toisilleen, että heidän ajatuksensa olivat ”yhtä”, heidän mielestään haihtui sen asetelman ainutlaatuisuus, joka ulottuu vuoden 1941 marraskuusta, jolloin kär-simätön Adorno muutti Horkheimerin luo Santa Mo-nicaan, vuoden 1944 toukokuuhun, jolloin työ Friedrich Pollockille tämän 50-vuotispäivänä ojennetun käsikirjoi-tuksen parissa oli saatettu päätökseen. Vakuuttelu peittää heidän kantojensa välillä alusta lähtien vallinneet erot, jotka vetäytyivät taustalle vain noina kiihkeimmän yh-teistyön vuosina. Sisäiset syyt tähän ohimenneeseen lä-hentymiseen kumpusivat pikemmin Horkheimerin kuin Adornon tuolloisesta kehitysvaiheesta. Ensinnäkin VD si-netöi hänen Zeitschrift für Sozialforschung -lehdessä vaali-mansa monitieteisen materialismin ohjelman haaksirikon ja toiseksi kirja sovittautui kitkatta sittemmin negatiivis-dialektiseksi luonnehdittuun ajatusjatkumoon.1

Horkheimer muutti Kaliforniaan huhtikuussa 1941, jolloin Hitlerin armeijat näyttivät vyöryvän vastustamat-tomasti eteenpäin. Jo ulkoisista tosioista voi aistia tämän