T EOREETTISET LÄHTÖKOHDAT

Keskustelunanalyysi on alun perin sosiologian piirissä kehitetty etnometodolo-ginen eli ihmisten toimintatapoja havainnoiva tutkimusmenetelmä, joka sai alkunsa amerikkalaisen sosiologin Harvey Sacksin kehittämänä 1960-luvulla.

Sacksin tavoitteena oli luoda menetelmä, jonka avulla oli mahdollista todistaa sosiologian piirissä tehtäviä johtopäätöksiä empiirisen aineiston perusteella.

Tuolloin sosiologian piirissä katsottiin, että ihmisten toimintaan liittyy paljon suunnittelemattomia muuttujia, minkä vuoksi sosiologisia analyyseja oli

hankala tehdä. Sacks kuitenkin havaitsi, että puhe ilmentää ihmisten välisen keskinäisen vuorovaikutuksen jäsentyneisyyttä. Sattuman ohjaamana Sacks ryhtyi analysoimaan keskusteluista tehtyjä nauhoitteita. Nauhoitteiden kuunte-lu nosti esiin uusia mahdollisuuksia. Ensinnäkin nauhoitteiden avulla eri tutki-joilla oli pääsy samaan aineistoon, jolloin empiirinen analyysi oli mahdollista perustaa selvään evidenssiin. Toiseksi Sacks havaitsi, että tutkimalla puhetta mikrotasolla oli mahdollista havaita, miten ihmiset jäsentävät toimintaansa puheen avulla. Keskusteluiden analysointi teki näkyväksi, että sosiaalinen toiminta ei ole suunnittelematonta ja kaoottista vaan rakenteellisesti hyvin jä-sentynyttä. (Heritage 1984: 235–238).

Peruslähtökohta keskustelunanalyysissa on arkikeskustelu eli tavanomai-nen päivittäitavanomai-nen verbaalitavanomai-nen vuorovaikutus. Tutkimuskohteiden ulkopuolelle rajattiin sisällöltään hyvin vaikeaselkoiset ja korkealentoiset keskustelut sekä sellaiset keskustelut, joissa osallistujat selkeästi toteuttivat jotain tiettyä esi-merkiksi ammattia ilmentävää institutionaalista roolia. Myöhemmin heräsi kuitenkin ajatus siitä, että vertailemalla arkikeskustelua institutionaaliseen vuorovaikutukseen on mahdollista tehdä näkyväksi, mitkä piirteet liittyvät tyy-pillisesti johonkin institutionaaliseen vuorovaikutustilanteeseen ja mitkä ovat luonteeltaan ensisijaisesti arkikeskustelua. (Heritage 1984: 238–240.)

Keskustelunanalyysi jakautuu tutkimuskohteittain siis kahteen pääkohtee-seen – arkikeskustelun ja institutionaalisen keskustelun tutkimipääkohtee-seen. Viime aikoina kiinnostuksen kohteeksi on noussut myös keskustelun ja kieliopin suhdetta tutkiva kielioppi ja vuorovaikutus -tutkimussuuntaus (grammar and interaction), josta käytetään myös termiä vuorovaikutuslingvistiikka. Institu-tionaalinen vuorovaikutus eroaa tavallisesta arkikeskustelussa ilmenevästä vuorovaikutuksesta erityisesti siinä, että institutionaalisessa yhteydessä keskustelijat orientoituvat vuorovaikutukseen sen instituution edustajina, johon he kuuluvat (Drew & Heritage 1992a, Arminen 2005). Institutionaalisel-la puheelInstitutionaalisel-la ”puhujat suorittavat erityisiä institutionaalisia tehtäviä” ja ”tiettyjen virallisten instituutioiden toimintaan liittyviä tehtäviä” (Peräkylä 1997: 177–

180). Institutionaalisen vuorovaikutuksen tutkimuksen painopisteitä ovat olleet muun muassa lääkäri–potilas-roolit ja toimittaja–haastateltava-roolit.

Institutionaaliset vuorovaikutustilanteet noudattavat usein vakiintunutta ja samankaltaisena toistuvaa kokonaisrakennetta (ma. 197). Tästä huolimatta keskustelun tulosta ei voida etukäteen ennustaa, vaan merkitykset kehittyvät kontekstin mukaan: jokainen vuoro on tulkintaa edeltävästä vuorosta (Perä-kylä 1997: 187).

Sosiologian piiristä keskustelunanalyysia on alettu soveltaa metodina myös muilla tieteenaloilla tehtävässä laadullisessa tutkimuksessa. Kielitieteessä metodia käytetään laajasti, sillä sen avulla voidaan tarkastella kielellisten ai-nesten käyttöä todellisissa vuorovaikutustilanteissa. (Heritage & Roth 1995, Schegloff ym. 1996, Hakulinen 2001a, Hakulinen 2001b, ISK 2004, Hakuli-nen & Selting 2005). Kielioppi ja sosiaaliHakuli-nen vuorovaikutus jäsentävät toiHakuli-nen toisiaan kolmella eri tavalla (Schegloff ym. 1996: 33–38). Ensiksi perinteisestä kielioppia koskevasta lähestymistavasta kumpuaa käsitys, jonka mukaan kielioppi jäsentää sosiaalista vuorovaikutusta. Tämän näkemyksen mukaisesti kielioppi on abstrakti mentaalinen rakenne, joka jäsentää lausumansisäisiä kielellisiä elementtejä ja joista puolestaan rakentuu kulloinenkin vuorovaiku-tustilanne. Kielioppi nähdään tämän mukaisesti vuorovaikutuksen resurssina, jonka avulla on mahdollista esimerkiksi ottaa ja lopettaa vuoro tai korjata omaa vuoroaan. Toiseksi katsotaan, että sosiaalinen vuorovaikutus jäsentää kielioppia. Tämän näkemyksen mukaisesti kielen oppiminen ja kielellisen kompetenssin ylläpitäminen tapahtuvat vuorovaikutuksen välityksellä, ja kielioppi nähdään välineenä, joka palvelee vuorovaikutuksen tarpeita kuten esimerkiksi toimintojen muotoilemista ja kannanottojen esittämistä. Kolman-neksi kielioppia tarkastellaan vuorovaikutuksen muotona. Tämän näkemyksen mukaisesti kielioppi käsitetään osaksi ihmisten käyttäytymistä, jolloin kieliopillisten elementtien sisältämien lausumien muoto ja merkitys määräyty-vät sen mukaisesti, millaisessa kokemusperäisessä, tilanteittaisessa ja historial-lisessa vuorovaikutusympäristössä niitä kulloinkin käytetään. Kielitieteessä sovellettavassa keskustelunanalyysissa eli vuorovaikutuslingvistiikassa tutki-muksen lähtökohdaksi voidaan ottaa jokin tietty toiminta, jolloin tutkimus-kysymykset käsittelevät sitä, mitä kielellisiä aineksia tällaiseen toimintaan liit-tyy tai päinvastoin tutkimuksen lähtökohdaksi voidaan ottaa jokin tietty kielel-linen aines, jolloin tutkimuskysymykset käsittelevät sitä, miten tällaista ainesta käytetään keskustelussa. (Vrt. Korpela 2007: 14.)

4.1.1 Aineistolähtöisyys

Keskustelunanalyysin keskeisin olettamus on se, että ”kaikki sosiaalisen toiminnan ja vuorovaikutuksen piirteet ilmentävät vakaita ja tunnistettavissa olevia rakenteita” (Heritage 1996¹: 236). Tämän periaatteen mukaisesti esimerkiksi puhujien psykologiset ominaisuudet ovat analyysin kannalta

1Suorat lainaukset ovat peräisin Heritage 1984:n suomennoksesta.

kityksettömiä. Vuorovaikutus nähdään vakiintuneena toiminnan järjestynei-syyden mallina, johon osallistujat orientoituvat. Sacksin periaatteiden mukai-sesti keskustelunanalyysissa keskitytään tarkastelemaan sitä, miten päivittäiset vuorovaikutustilanteet tapahtuvat luonnollisessa ympäristössään. Näin saadut tutkimustulokset – vaikka perustuvatkin tutkijan omiin valintoihin itse analyysivaiheessa – ovat mahdollisimman arvovapaita. Analyysissa pyritään välttämään johtopäätösten tekemistä muun muassa osallistujien psykologisten vaikutteiden, sosiaalisten muuttujien tai tutkijan ennakkoasenteiden pohjalta (mp.). Tutkijalla ei ole pääsyä vuorovaikutustilanteeseen osallistuvien henki-löiden pään sisään, mikä on koko ajan pidettävä mielessä aineistoa analysoita-essa. Kaikenlaista psykologisointia on näin ollen vältettävä. Edellä luvussa 2 on todettu, että tällainen objektiivinen mikrotutkimus oli myös Bodenin (1994) nimenomaisena tavoitteena kokouskeskustelujen osalta. Aineistolähtöisyys korostuu myös siinä, että tutkimusasetelmat ja -kysymykset muotoutuvat vähi-tellen aineiston analyysin edetessä (vrt. Lehtinen 2002: 26).

Keskustelunanalyysissa tutkimusaineiston osalta pitäydytään tarkasti vain nauhoitteisiin ja niistä laadittuihin puhtaaksikirjoitettuihin litteraatteihin, eikä intuitioon tai muistikuviin perustuvaa tietoa huomioida. Analysointi on puhtaasti deskriptiivistä, eikä siitä vedetä normatiivisia johtopäätöksiä. Tutki-mustulosten tueksi ei myöskään tehdä muita tutkimuksia kuten esimerkiksi haastattelututkimuksia (vrt. Vehviläinen 1999: 33). Keskustelun etenemistä tarkastellaan sekvensseittäin vuoro vuorolta. Keskeisiä kriteerejä ovat muun muassa se, että tutkija ei luo mitään ennakkokäsityksiä siitä, miten vuorovaiku-tus muodostuu ja se, että puhujien sosiaalisia tekijöitä ei oteta huomioon.

Keskustelunanalyyttista lähestymistapaa on myös kritisoitu. Hammersley (2003: 759–760) toteaa, että keskustelunanalyyttisiä tutkimustuloksia tarkas-teltaessa on syytä ottaa huomioon, että litteraatitkin ovat vain todellisuuden konstruktioita. Tutkijan on päätettävä, mitä ilmauksia otetaan mukaan aineis-toon ja mitä jätetään pois, tai esimerkiksi miten keskusteluun osallistujat iden-tifioidaan: laitetaanko esimerkiksi osallistujan ammatti-identiteetti tai suku-puoli esiin. Hammersley väittää, että eri tavoin tuotettujen litteraattien perus-teella saadaan aikaan erilaisia tutkimustuloksia. Billig (1999: 573–574) kritisoi keskustelunanalyysia siitä, että se pyrkii sulkemaan tutkijoiden ennakkokäsi-tykset analysoinnin ulkopuolelle. Billigin mukaan tutkijoiden omat presupposi-tiot vaikuttavat analyysiin ja ovat analyysitilanteessa läsnä ja jopa tarpeellisia.

4.1.2 Konteksti

Keskustelunanalyyttinen tutkimus tarkastelee toimintoja sekventiaalisessa kontekstissaan. Tämä tarkoittaa sitä, että kaikki, mitä sekvenssissä eli toimin-tojen jaksossa (Heritage 1984: 241–242) sanotaan, on seurausta edellisestä tai edellisistä vuoroista. Osallistujat neuvottelevat jatkuvasti vuorojensa merkitys-sisällöistä. Tämän lisäksi kaikki, mitä osallistujat sanovat, vaikuttavat tuleviin vuoroihin ja luovat näin uutta kontekstia. Keskustelunanalyyttisessä tutkimuk-sessa ei näin ollen voida analysoida vuoroja ja niihin sisältyviä lausumia ja näi-den muodostamia merkityksiä yksittäisinä irrallisina kielellisinä yksikköinä, vaan vuorot on aina suhteutettava meneillä olevaan kontekstiin. Analyysin läh-tökohtana on se, miten keskustelun osanottajat tulkitsevat edellisen puhujan vuoron ja minkälaisella vuorolla tällaiseen edellisen puhujan vuoroon vasta-taan.

Keskustelunanalyysissa korostetaan, että kommunikatiivinen toiminta on merkitykseltään kaksinkertaisesti kontekstuaalista. Tämä tarkoittaa ensinnä-kin sitä, että puhuja muotoilee kommunikatiivisen toimintonsa ja ymmärtää sen sellaiseksi, että se ottaa huomioon kulloinkin meneillään olevan konteks-tin. Toiseksi tämä tarkoittaa sitä, että puhujan tällä tavalla muotoilema kom-munikatiivinen toiminto luo perustan seuraavalle vuorolle ja toimii puolestaan tälle vuorolle kontekstuaalisena perustana. Näin ollen konteksti syntyy itse pu-hetilanteessa ja sen kautta. (Heritage 1984: 242–245.)

Kontekstin käsitettä on viime aikoina ryhdytty tarkastelemaan keskuste-lunanalyyttisissä tutkimuksissa laajemmin. Esimerkiksi McHoul, Rapley ja Antaki (2008) kritisoivat sitä, että metodisten vaatimusten mukaisesti ympä-röivää sosiaalista kontekstia ei yleisesti oteta huomioon. Heidän mukaansa tutkijat voivat ymmärtää episodien merkityksen kokonaisuudessaan vain silloin, kun analyysissa otetaan huomioon myös osallistujien yhteisesti jakama tietämys. McHoul ym. tähdentävätkin, että mikäli laajempi konteksti on tutki-joiden saatavilla, sitä pitäisi silloin myös hyödyntää. Myös de Kok (2008: 899–

900) lähtee siitä, että ainakin interkulttuurisissa haastattelutilanteissa kulttuu-rinen konteksti on otettava huomioon, koska sen avulla erikoisiltakin vaikutta-vat käytännöt on mahdollista ymmärtää järkeenkäyviksi ja normaaleiksi niiden kulttuurisessa kontekstissaan. Dupret ja Ferrié (2008: 976) väittävät, että tutkija tarvitsee taustatietoa analyysin kohteena olevasta vuorovaikutustilan-teesta ymmärtääkseen sitä, miten osallistujat orientoituvat meneillään olevaan kontekstiin, miten kyseisessä tilanteessa tavanomaisesti toimitaan ja

minkälai-sia diskursiiviminkälai-sia konventioita kyseiseen tilanteeseen liittyy. Samra-Fredericks, joka toistaiseksi on ollut harvoja keskustelunanalyysia soveltavia strategiakäy-täntöjen tutkijoita, on ottanut tuotannossaan ympäröivän kontekstin huomi-oon yhdistämällä keskustelunanalyysia muun muassa etnografiseen havain-nointiin.