Pauli Pylkkö
Suomen kieli on
ajoittan kätkettyä ulkoi-suutta, ja koko ongelma on näennäinen.
M
utta yrittäkäämme mennä ongelman al-kuun. Onko se siinä, että tah-domme tarkastella kokemus-tamme sisäisen (privaatin) ja ulkoisen (julkisen) vasta-kohdan avulla? Pääsemme tuskin eroon tästä vasta-kohdasta vain ikäänkuin ulkoistamalla, objektivi-soimalla tai julkistamalla sisäistä, kunnes näyttää siltä, että sisäinen on tyhjennet-ty ulkoiseen. Tämä tie joh-taa näennäisratkaisuun, kos-ka kokemus osoittaa, että heti kun yksityisen ja julkisen rajaa on siirretty piirun ver-ran sisäiseen päin, löydämme yhä uutta yksityisyyttä, joka odottaa valloittamista. Heti kun olemme olettaneet ulkoi-sen ja julkiulkoi-sen, jokin koke-muksen alue tuntuu vaati-van sisäisyyden ja yksityi-syyden asemaa. Ja päinvas-toin. Ja mitä tiukemmin jo-kin määrätään ulkoiseksi, sitä redusoimattomammalta sisäi-syys vaikuttaa. Ehkä ongel-maa ei pitäisikään yrittää ratkaista, vaan meidän olisi astuttava sen ulkopuolelle kiis-tämällä sisäisen ja ulkoisen rajan ja vastakohdan ehdot-tomuus ja etsittävä jotakin, mikä edeltää itse jakoa. Ehkä kyse onkin vain sovinnaises-ta, opitusta ja kulttuurisesti ylläpidetystä tavasta, joka kaiken lisäksi tulkitaan eri-laisissa kulttuuriyhteyksissä hyvin eri tavoin. Sitkeästä sellaisesta toki, mutta kuiten-kin vain tavasta, kokemista-vasta ja ajatustakokemista-vasta, joka palvelee erilaisia kulttuurisia, sosiaalisia ja poliittisia tavoit-teita. Miten siis voidaan as-tua kokemistavan ja ajatus-tavan ulkopuolelle?A
jattelu ei ehkä ole vain käsitteellisten vastakoh-tien hyväksymistä, uusien keksimistä, tai vanhojen tar-kentamista ja hiomista. Ajat-teleminen voi vaatia myös niiden tuhoamista, unohtamis-ta, häivyttämistä, hävittämistä ja liuentamista. Dualismista ei pääse eroon monismilla(esimerkiksi materialismilla), koska dualismi synnytti mate-rialismin tarpeen, ja materia-lismi edellyttää siis duamateria-lismin siinä mielessä, että materia-lismi on kuitenkin vain yri-tys paikata dualismin para-dokseja – ei itsessään mikään vakuuttava näkemys ihmisen kokemuksen luonteesta. Ehkä se, mikä tapahtuu mielessäm-me silloin, kun tunnemmielessäm-me kokevamme jotain kommuni-koimatonta, ei itse asiassa ole lainkaan sisäistä tai yksityistä.
Ehkä se onkin vain ainutker-taista. Ainutkertainen ei ole sisäistä tai yksityistä vaan jo-tain, mikä ei kertaudu, palau-du, toistu, pysähdy tai jähmety.
Se ei kuitenkaan ehkä sulkeudu vaikutuksilta, mutta siihen kohdistuvat ja siitä erkanevat vaikutukset eivät ole kokonaan lainomaisia, säännönmukaisia tai sääntöihin alistuvia. Ne ovat jossakin mielessä peruuttamat-tomasti ja korjaamatperuuttamat-tomasti satunnaisia, epämääräisiä ja ennustamattomia. Satunnai-nen, epämääräinen ja ennus-tamaton ei voi ylläpitää mi-tään rajapintaa, eikä siis eri-tyisesti myöskään sisäisen-ulkoisen rajaa. Siksi ainutker-taista ei voida kuvata
myös-kään millään tavanomaisel-la loogiseltavanomaisel-la tai matemaatti-sella tavalla.
E
simerkiksi sanojen väliset yhteydet eivät ole säännöl-lisiä, kokonaan lakien ja kiel-tojen muovaamia tai rajaamia.Ne ovat tottelemattomia, oi-kukkaita, kiusallisia, itsepäisiä, joskus holtittomiakin. Ne ei-vät tottele järkeä eiei-vätkä tun-netta, eikä pelkkä järki tai tunne voi paljastaa kaikkia niiden vaikutustapoja. Jos ajat-telemme, että mieltämme jä-sentää jonkinlainen subjekti, joka suo kokemuksellemme jäsentyneen, kausaalisen, käsittelllisen ja ennustettavan muodon, niin sanojen väliset yhteydet eivät ole aina sub-jektin keinoin tavoitettavissa.
Puhumattakaan siitä, että ne olisivat subjektin keinoin jo-tenkin hallittavissa tai kontrol-loitavissa. Ajatelkaamme jon-kin sellaisen sanan kuin lumi tai järvi merkitystä ihmisel-le, joka on viettänyt lapsuut-taan suomalaisella maaseudul-la. Voiko sellaista ymmärtää joku joka asuu Euroopan tai Amerikan suurissa kaupun-geissa? Hän voi toki vedota erilaisiin käsitteellistymiin,
esi-merkiksi sellaiseen, joka sanoo, että lumi ja jär-vi ovat lopultakin vain H2O:ta, ja sellainen ke-miallinen yhdiste takaa kaikkien maailman lu-mi- ja järvi-sanojen yh-teisen merkityksen. Tai ehkä hän vetoaa johon-kin järven represen-taatioon, joka ajaa sa-man asian. Mutta kun me puhumme lumesta ja järvestä, meillä on ehkä mielessä lapsuu-den talviyön lumituisku tai nuoruuden kesäaa-mun auringinnousu jär-vellä, ja sellaiset koke-mukset ovat ainutker-taisia. En tarkoita mi-tään subjektiivista. Ne ovat ainutkertaisia, kos-ka ne tapahtuvat ainut-kertaisessa kielikoke-muksessa koskaan sel-laisinaan toistumatta.
Kun puhun ainutkertai-sesta merkityksestä, niin oletan, ettei sitä voida jakaa osiin siten, että merkitys-kokonaisuus määräytyisi osien merkityksestä. Mitään kovin subjektiivista sellaisissa merki-tyksissä ei ole. Subjektissa ei ole juuri mitään ainutkertaista, koska subjekti on käsitesuo-datin, joka rakentaa kommuni-kaatioyhteyksiä muihin subjek-teihin. Tai ainakaan subjektien erot eivät ole suuria, ja erot ovat suurimmillaan siinä sub-jektin osassa, joka kasvaa esiin esisubjektiivisesta ja esikäsit-teellisestä kokemuksesta. Juuri subjekti tarvitsee kommuni-kaatiota, representaatiota ja ilmaisua, koska esikäsitteelli-sen kokemukesikäsitteelli-sen meri erottaa sen toisista subjekteista.
M
ikään looginen analyysi ei esimerkiksi voi paljas-taa sitä yhteisyyksien, lähei-syyksien ja keskinäisen veto-voiman vyyhtiä, joka vallitsee sanojen demokratia ja tekno-logia välillä; tai sitä sidoksi-suutta, joka vallitsee järkevän itsekkyyden ja moraalin välillä.Näiden vyyhtien selvittämi-sessä looginen analyysi on avuton, koska yhteydet eivät vallitse vain demokratian ja teknologian käsitteiden välillä.
Yhtä avuton on empiirinen tai
Piirros: "Pylkkö I", Kristian Simolin
kokeellinen tutkimus. Tutkiva järki on yksinkertaisesti ra-joittunut ja puolueellinen tuo-mari näissä kysymyksissä.
Demokratia saattaa olla joten-kin kokemuksellisesti teknolo-gisoitu toimimis- ja ajattelemis-tapa, ja järki saattaa olla jo luonteeltaan itsekästä, tarkoi-tan siis korjaamattomasti it-sekästä. Ja yleisemmin: voi-ko mikään looginen tai empii-rinen analyysi paljastaa yk-sityisen ja julkisen suhdetta, luonnetta ja alkuperää koke-muksessamme? Analyysihän on subjektin käsitteellistä aktiviteettia, eikä ole lainkaan selvää, että subjekti, joka itse on vain eräänlainen histori-allisesti varioiva käsitesuo-datin, pystyisi tarkastelemaan puolueettomasti sitä kokemus-ta, josta subjekti nousee ja jonne se aina häviää. Järki on aina ulkoisen-sisäisen puolella sitä kokemuksen aluetta vastaan, josta ulkoinen-sisäinen-artiku-laatio nousee. Näin ollen tutki-valta järjeltä jää huomaamatta, ettei demokratia voi kyseen-alaistaa teknologiaa, ja ettei moraali voi tavoittaa aitoa
hy-vyyttä (koska se on järjetön-tä).
T
aide on moniselitteisyyksien aluetta. Tämä moniselittei-syys sallii senkin, että suurin osa taidetta on silkkaa temp-puilua ja teknologioita mui-den joukossa. Tämä ei ole mi-tenkään tuomittavaa heikkout-ta: taiteesta tulee temppuilua, silloin kun kommunikaation tarve on suurimmillaan, kun subjektien rajat leikkautuvat viiltävimmin ja kuroutuvat kireimmilleen. Toisaalta itse modernin länsimaalaisen tek-nologian ytimestä, tieteellisen luonnontutkimuksen kokeel-lisesti eniten tutkitulta alu-eelta, on löytynyt jotakin, missä luonto paljastaa kesyttömän luonteensa. Kvantti-ilmiöiden luonne on aidosti holistinen, eikä mikrofysikaalisten omi-naisuuksien superpositionaa-lisuutta voida palauttaa mi-hinkään mekanistiseen, esi-neellistyvään tai varmasti ennustettavaan. Näyttäisi siltä, että teknologian ydin olisikin hauras, ellei suorastaan ont-to. Jokin siellä antaa odottaaitseään. Moderni luonnon-tutkimus näyttää löytäneen jotakin, mihin taide vain vaivoin kurkoittautuu tai vaivautuu edes yrittämään kurkoittautu-mista. Kvanttiteoria – aina-kin parhaimmillaan – kyseen-alaistaa oman teknologisen ja rationaalisen alkuperänsä.
Eräässä mielessä se myöntää, ettei se edes ole teoria, ja et-tei luonnonilmiöitä voida tyh-jentävästi käsitteellistää. Pys-tyykö taide siihen?
E
i juuri koskaan, ei varsin-kaan niin kauan kuin se yrittää olla taidetta. Jos länsi-maalainen taiteilija yrittää ky-seenalaistaa länsimaalaisen metafysiikan keskeisiä alueita, hän näyttää saman tien ajau-tuvan taiteen ulkopuolle. Kuun-nelkaamme Gunnar Björlingiä, jota aina pidetään niin käsittä-mättömänä. Sitä hän tieten-kin on. Mutta ongelma on siinä, ettei häntä pitäisi liikaa kä-sittää eikä käsitteellistää.Björling ei antanut kokemuk-sensa kokonaan käsitteellistyä.
Ajatelkaamme häntä pikem-minkin miehenä, joka yritti
siinä, mitä olemme tottuneet kutsumaan kieleksi, näyttää, miten voimme osallistua tois-temme kokemuksiin. Hän yritti kuulua muihin sieluihin ja elää niissä. Tehtävä on tietenkin vaikea. Itse asiassa se on mahdoton länsimaalaisen me-tafysiikan kehikon sisällä, jossa mieli jaetaan sisäiseen ja ul-koiseen, ja kielestä tehdään kommunikaatiota, represen-taatiota ja ilmaisua, jota mielen ulkoista heijastavan aspekti, siis subjekti, harrastaa ja toi-mittaa muiden subjektien kans-sa. Tietenkin Björling oli hullu.
Hän yritti jotain, mikä on mah-dotonta subjektille. Mutta hä-nen hulluutensa on siinä mie-lessä ymmärrettävää, että hän kieltäytyi olemasta ainoastaan subjekti. Samalla hän kieltäytyi pitämästä kieltä vain subjektin käsitteellisenä työvälineenä, jonka tehtävä on palvella jär-keviä ihmisiä järkevässä maail-massa. Björlingin kirjoitus ei ole siis subjektin ilmaisua.
Kuunnellaan ja kuul(l)os-tellaan Björlingin toiseksi viimeistä tekstiä:
Vad är mitt älskade vad är
min dag är dag är mitt älskade min dag dag - är du
J
os Björlingin kirjoitusharjoitus olikin elämänmittaista pon-nistelua ja taistelua ruotsin kielen pakkometafysiikkaa vastaan, niin tuntuu siltä, että tässä tekstissä taistelu on rahoittumassa tai laantumassa.Voittoonko? Ehkä, jossakin mielessä. Kun oleminen muut-tuu päiväksi, joka muutmuut-tuu rakastetuksi, joka muuttuu päiväksi, joka muuttuu olemi-seksi, niin Björlingin teksti lähestyy kokemuksellisuuden tilaa, jossa minän ja sinän raja poimuuntuu, rajaseudut kie-toutuvat vähitellen toisiinsä ja alkaa persoonaton oleminen.
Se on Är, jossa jopa pilkut, joilla minun on leikattava kieltäni, ovat liian silpovia. Myös
jono-Piirros: "Pylkkö II", Kristian Simolin
maisen ajan metafysiikka on vaarassa, sillä onhan dag myös ajan mittamisen yksikkö.
M
utta tietenkään sotaa me-tafysiikkaa vastaan ei oi-keastaan voi koskaan voittaa.Jo taistelu on alistumista me-tafysiikan ehtoihin. Mutta tais-telusta ei silti ole luovuttava.
Siltä vain ei ole odotettava sitä, mitä se ei voi antaa. Sota meta-fysiikkaa vastaan on saman-laista kuin mikä tahansa pe-laaminen siinä mielessä, että tappio on lähes aina kokemuk-sellisesti voimakkaampi kuin voitto. Ja vain tappiosta nousee tietoa, siis vakuuttavaa tietoa eli kokemuksellista tietoa. Tap-piosta, nöyryytyksestä, häviä-misestä, katoamisesta, nauret-tavuudesta, kärsimyksestä, tuhoutumisen läheisyydestä.
Tuttuja teemoja jokaiselle suomalaiselle, sille mehän elämme häviämässä olevassa kielessä, jossa tuhoutumisen lämpö hehkuu jokaisessa sa-nassa. Suomen kieli on hävi-ämässä pelinsä, koska me emme enää kuule sen merki-tyksiä, jotka ovat peittymässä vieraiden, siis läntisten ja tekno-logisoitujen, merkitysten hälyyn. Meidän tilanteemme on kuitenkin siinä mielessä kiinnostava, että meillä on ongelma, siis häviämässä ole-vien merkityksien kuulumi-sen ongelma. Eurooppalaisilla ja amerikkalaisilla ei ole edes ongelmaa. Heidän maailmansa on valmis. Ainoa reikä siellä näyttäisi olevan kvanttiteorian holismi. Loppu on triviaalia.
M
ihin Björlingin kirjoitus-harjoitukset etsiytyvät?Siihen, että kieli ei ole koko-naan käsitteiden, ideoiden tai muun sellaisen kommunikaa-tiota, representaatiota tai tunteen ilmaisua, siis tavaran luotettavaa siirtämistä paikas-ta toiseen, vaan ainutkerpaikas-taispaikas-ta vaikutusta, harhailua, oloa ja oleilua. Samalla se on tietenkin hyödyn, järjen ja tunteen kan-nalta mitä epäluotettavinta vai-kutusta. Mutta vaikutusta ja oleilua yhtä kaikki. Jopa erit-täin suoraa tai välitöntä vai-kutusta. Niin suoraa, ettei monikaan tahdo olla sen kanssa tekemisissä. Se on sellaista
vaikutusta, jossa subjektin valta tunnustetaan rajalliseksi, ja jossa subjektin hallitsema mielen piiri representaatioineen ei pysty valvomaan kieltä, joka kirjoittamisessa vapautuu metafysiikasta. Kieli vaikut-taa ja virvaikut-taa subjektin valvon-nan ja hillinnän ulkopuolel-la tai aulkopuolel-lapuolelulkopuolel-la, vain vaivoin kommunikaatiota muistuttaen.
Kirjoittaja ja lukija voivat ehkä valua subjektiivisesta ajatte-lemisesta ja tekemisestä tur-hanaikaiseen oleiluun, oloon, jonne ei subjektin valvova katse ja tunteen imu ulotu, ja jos-sa subjektien rajat ovat epä-määräisiä.
O
nko tämä taidetta? Tus-kin. Se ehkä lähtee liik-keelle kielen taiteesta (runo-udesta) hieman samalla tavalla kuin kvanttiteoria lähtee liik-keelle mittaamisesta, laske-misesta ja päättelemisestä vain päätyäkseen siihen, että aalto-funktion romahduksella ei lopultakaan ole mitää rationaa-lista selitystä. Se sattuu, kun/jos on sattuakseen. Mutta Björling alittaa taiteen, jättää sen usein taakseen aloittaak-seen jokapäiväisen rukouk-sensa, loitsunsa ruotsin kie-len metafysiikkaa vastaan, eri-tyisesti sen henkilöimispakko-miellettä vastaan. Björling ei ollut suomalainen, mutta ei hän ollut oikein ruotsalainen-kaan. Ruotsalainen hän ei ollut, koska hän kieltäytyi asettu-masta pysähtyneeseen ja val-miiksirakennettuun maail-maan. Hän asui ruotsin kie-len reunalla, siis sillä reunalla, joka rajoittuu suomen kieleen.
Vain muutamalla askeleella hän olisi voinut siirtyä suomen kielen metafyysisesti ja onto-logisesti nihilistiseen kokemus-virtaan. Mutta sellaista ei voi tehdä, koska juuri runoilijan on synnyttävä kieleensä ja elet-tävä siinä jo lapsena. Tai pa-remmin: kielen on synnyttä-vä runoilijassa jo lapsena. Kieli ei koskaan muuta aikuisen ihmisen mieleen, vaikka me teeskentelemmekin osaavam-me vieraita kieliä. Mutta vie-rasta kieltä ei voi osata. Me vain fuskaamme fiksusti. Joku fiksummin kuin joku toinen.
S
uomessa henkilönä-teke-misen ja henkilöksi-tekey-tymisen historia on sen ver-ran lyhyt, ettei meidän ole mahdotonta tulkita Björlingin elämänkirjoitusyritystä tai elämänyrityskirjoitusta. Olem-mehan me jo alunperin pal-jon vähemmän henkilöitä kuin ruotsalaiset. Meidän on vain päästävä kuulolle, kun Björ-ling aloittaa ruotsin kielen henkilöitymismetafysiikan murentamisloitsunsa. Ja ruotsi murentuu. Mutta ei taiteen takia vaan taiteesta huolimatta:(...) min dag dag - är du
P
äivä ensinnäkin on, tosin henkäisyviivan olemises-ta erotolemises-tamana. Björling haluaa meidän hengähtävän ulospäin ennen olemiseen laskeutu-mistamme. Tämä teksti on ehkä vähemmän ehdoton kuin Björlingin viimeinen teksti, joka päättyy uloshengitettyyn är-sanaan.(...) huds stofts ljus Att - är
T
ässä ihmisestä on muistut-tamassa enää vain iho, ihon tomu, joka on kokemisen vii-meisen valon värittämä. Jos viimeinen teksti päättyykin olemiselle antautumiseen, jossa henkilöityminen oli alunperin-kin melkein olematonta, toi-seksi viimeisessä tekstissä henkilöitymismetafysiikka murentuu minän ja sinän yhteensulautumisessa, kun päivä, jossa minä asuu, osoit-tautuukin sinäksi.N
o myönnettäköön, ehkä tai-teeseen kätkeytyy jonkin-lainen metafysiikanvastai-suuden siemen, esimerkiksi subjektin kaipaus rajojensa yli.Siis eräänlainen oireellinen nos-talgia. Subjekti on käsitesuo-datin, jonka kautta maailma esineineen, kausaatioineen ja identiteetteineen ilmaantuu kokemukseemme. Subjekti
nousee sosiaalisen pelaamisen avulla esikäsitteellisestä ko-kemuksesta ja jää aina osit-tain kiinni alhaiseen alku-peräänsä. Pelaaminen ei kui-tenkaan tavallisissa tapauk-sissa ole mikään haaste sub-jektille, joka voi selvitä vastus-tajistaan riittävän hyvän pelire-pertuaarin ja taidon avulla.
Subjekti voi kuitenkin joutua itseään suuremman haasta-jan eteen. Yleensä se ilmenee jonkinasteisena yllätyksenä, joka vähitellen muuttuu eri-laisten vaiheiden jälkeen kau-huksi, subjektin tuhoutumi-sen kauhuksi. Joskus riemuk-sikin.
S
uomen kieli on erityisen herkkä henkilöimismeta-fysiikan vivahteille ja asteille, erityisesti henkilöimisen hei-kentymisille ja rationaliteetin vähentymiselle. Ehkä tämä johtuu siitä, että suomen var-haisissa vaiheissa henkilönä oleminen oli itse asiassa ih-misenä olemisen erikoistapaus, ei sellainen suvaitsematon ole-misen pakkopaita, jollainen se nykyisin länsimaalaisessa elämänpiirissä on. Mutta en ole erityisen kiinnostunut his-toriasta, koska koko histori-an idea on luonteeltahistori-an tekno-looginen. Historian idea perus-tuu ajan esineellistämiselle, ajanhetkien jonouttamiseen ja aikakokemuksen mekanisoin-tiin. Oikeastaan en usko, että menneisyys on ajanhetkien päässä takanamme. Suomen-kielen henkilöimättömät ja esiesineelliset merkitysmahdol-lisuudet ovat minulle ja eräille muille nytoloa. Mutta en tie-tenkään tarkoita sanalla nyt erästä esinettä aikaesineiden, siis hetkiesineiden, kurin-alaisessa jonossa, jonka häntä-pää on sanokaamme 5000:n vuoden takana. Tarkoitan:menneisyys ei ole yksinomaan empiirinen tai käsitteellinen kysymys. Se on myös kokemuk-sellinen ongelma. Se mitä kieltäydymme kuulemasta tai mikä kieltäytyy meille kuulu-masta, ei paljasta itseään missään käsiteanalyysissä tai koetilanteessa. Käsiteanalyysi käsitteellistää kokemuksemme ja samalla marginalisoi esi-käsitteellisen meissä.
Koe-tilanne tekno-logisoi kokemi-semme, joilloin meille kuulu-minen häiriintyy, kunnes koeti-lanne lopulta kuurouttaa mei-dät. Mikään tieteellinen koe ei voi selvittää sitä, mitä ha-luamme kuulla tai kieltäy-dymme kuulemasta.
E
sinöimätön historia tarkoit-taa sitä, että suomen kie-len ennenkuulumattomat mah-dollisuudet elävät meissä nyt.Voimme esittää vertauksen.
Vanhempamme elävät meis-sä niinsanotun kuolemansa jälkeen ja tekevät sen joskus intensiivisemmin kuin eläes-sään. He voivat myös muut-tua mielessämme sellaisiksi, jollaisiksi heillä ei ollut aikaa muuttua, silloin, kun heidän aikansa oli. Vastaavasti: ehkä muinaisten suomalaisten kieli oli hyvin esineellistymisen ja henkilöitymisen metafysi-soimaa. Ehkä he eivät edes osanneet kuunnella ollaan-sanan syvän antihumanistista sointia. Ainakaan he eivät kuulleet siinä kaikuja meta-fyysisestä nihilismistä, koska heillä ei ollut vielä ymmärrystä metafyysisestä vihollisesta, siis Läntisestä Maailmasta. Mutta yhtä kaikki, kieli pysyi heis-sä hengisheis-sä ja siirtyi heidän kauttaan asumaan meihin. Ja nyt tilanne on toinen. Nyt me kuuntelemme suomenkielen tuhoutumisen ääniä oleellisen nihilistisessä tilanteessa, jossa kieli on häviämässä maailmas-ta. Kieli on siis jättämässä ihmisen. Me emme enää kuule suomen niinsanotun passiivin esiesineellistä ja henkilöimä-töntä merkitystä tai -stu-sty-tu-ty-utu-yty-johtimien subjek-tin rationaliteettia heikentävää merkitystä. Korkeintaan kuu-lemme niissä ontologisen nihi-lismin kaikuja. Ja tässä tai-teilijat eivät ole viattomia. Eivät edes runoilijat.
E
i edes Lönnrot ollut viaton.Itse asiassa hän oli hyvin kompleksinen tyyppi, ei viat-tomasti sellainen, vaan tietoi-nen suomalaisuudestaan ja sen sovittamattomuudesta ruotsa-laisuuteen ja eurooppalaisuu-teen. Väitöskirjassan hän toki puolusti suomalaista maagista kansanlääkintää ja asetti sen
empiirisen koululääketieteen rinnalle. Mutta eikö hän tar-vinnut tähän Schellingin apua.
Ja vielä enemmän: eikö hän niinsanotusti muka pelastaes-saan suomalaisen kansanru-nouden jälkimaailmalle, itse asiassa tullut tuhonneeksi sen.
Ja hän pystyi tähän ainoas-taan, koska oli alunperin suo-malainen kansanihminen, joka oli oppinut lukemaan Schel-lingiä, ja omaksunut saksa-laisten ja ruotsasaksa-laisten muoti-aatteet. Lönnrot oli eräänlainen kaksoisagentti, kahden maa-ilman välillä sukkuloiva huijari, joka osasi käyttää hyväkseen kansanomaisuuttaan voittaak-seen arkojen ja ylpeiden lau-lajien luottamuksen, mutta osasi samalla mielistellä ruot-salaisia yliopistomiehiä saa-dakseen sievistetyt kansanru-nomukaelmansa ruotsalaiseen julkisuuteen. Sillä julkisuus 1800-luvun Länsi-Venäjällä oli ruotsalaista. No, ruotsalaiset taas keksivät suomalaiset, joita ei sitä ennen varsinaisesti ollut tarvittu ja huomattu, koska eivät olisi yksinään, ilman suo-malaisten keksimistä, pysty-neet säilyttämään ruotsalai-suuttaan venäläismiehittäjien kulttuuripaineen alla. Suoma-laisten keksiminen oli myös venäläisille edullista. Muutoin he eivät olisi sitä sallinneet.
Suomi oli siis keksittävä. Ja se keksittiin.
S
uomi säilyi. Siis suomen kieli. Suomi säilyi kieles-sä tai oikeastaan kielenä. Tar-koitan: suomi on vain kieli, eikä juuri mitään muuta. Tai: kaikki muu täällä on vielä ontompaa lainaa: tekniikka, tiede, uskon-to, kauppa, taide, ties mikä.Suomi on siis kielessä, ja vain siinä. Nyt se on siis lopulli-sesti jättämässä meidät. Ei pulaan, vaan rauhaan. Ikui-seen sellaiIkui-seen, ikuiIkui-seen eu-rooppalaiseen rauhaan, demo-kratiaan ja hyvinvointiin. Siinä rauhassa elää subjekti, joka tahtoo kommunikoida ja ilmais-ta itseään. Pakenevan kielen tilalle työntyy globaalinen interkulturaalinen kommuni-kaatio, ja sen mukana oppi siitä, että ihmiset ja kulttuurit voivat ymmärtää toisiaan jossakin universaalissa koodissa tai
logiikassa. Mutta suomi ja monet muut paikalliskulttuurit vetäytyvät syrjään interkultu-raalisen kommunikaation alta.
Taitelijat ovat mukana sitä syrjään ajamassa. Eurooppa-laistumassa muka. Mutta suomi ei ole eurooppalainen.
Suomessa suomalaisuutta on juuri se, mikä ei ole eurooppa-laistettavissa ja kommunikoita-vissa. Nyt se vain muuttaa pois.
Suomi on sanassa ollaan, sen esiyksilöllisessä olomoodissa.
Se kuuluu myös -stu-sty-tu-ty-utu-yty-johdinten subjektin autonomiaa ja rationalisuutta heikentävissä merkityksissä.
Tietääkseni me olemme näissä ja oikeastaan melkein vain näissä sanoissa tai merkit-yksissä, juuri samassa mielessä kuin Helsinki on Björlingin kielessä. Jos Björlingin teks-tit häviävät, niin Helsinki lakkaa olemasta. Tai ainakin Helsingfors. Nuo suomen mer-kitykset ovat vielä meissä juuri sen verran, että voimme juu-ri ja juujuu-ri niitä kuunnella. Us-kon, että voimme ehkä kokea toistemme kokemuksia suomen niinsanotussa passiiviraken-teessa (joka ei tietenkään ole sen paremmin passiivi kuin rakennekaan). Antamalla sen kuulua meille. Se kuuluu mei-hin heikosti, kuin järven se-län yli, kuten erottuu tuvan valo lumituiskun läpi, tai niin-kuin pakenevat siiveniskut etääntyvät selän takana.
S
uomalaisuus on siis siinä, että suomen kieli meissä antaa meidän olla vähemmän henkilöitä kuin mitä sanokaam-me ruotsin kieli antaa ruot-salaisen olla. Mutta tietenkin henkilöityminen on vain eräs aspekti kokemuksen esineel-listämisessä ja käsitteellis-tämisessä. Henkilö tarvitsee muita esineitä, ihmisesineitä, aikaesineitä, sanaesineitä, ja sen sellaista. Subjekti ja objekti ilmaantuvat kokemukseen aina paralleelisti ja jättävät sen myös rinnakkain toisiaan edellyt-täen ja tukien. Kun subjekti-objekti-jako artikuloituu, siis kuroutuu esiin kokemukses-ta, jossa sitä ei vielä ole, il-maantuvat objektit maailmaan, ja subjekti toteaa niitä heijas-tavansa. Samallaesiinkurou-tuva subjekti jää aina myös kaipaamaan takaisin alku-peräänsä. Kokemus ennen tätä artikuloitumista on asubjektii-vinen ja akonseptuaalinen.
Asubjektiivisessa kokemukses-sa ei siis ole vielä läsnä subjek-tien rajoja. Se ei siis ole yh-den yksilöityneen ihmisen kokemusta. Myönnän tieten-kin, että taiteilijat tuntevat tämän nostalgian takaisin henkilöimättömään kokemus-jatkumoon. Muutoin he tus-kin olisivat valikoituneet tai-teilijoiksi. Mutta antaako eurooppalainen taide mahdol-lisuuden suomalaiselle mielelle purkaa subjektin hierarkioita ja perspektiivejä? Kuunnella kokemusta, johon suomalai-nen voisi vielä kuulua? Salliiko se meidän päästä sellaiseen kokemukseen, jota ei ole esi-neellistetty ja henkilöity?
Voimmeko kokea toisen ihmi-sen kokemukihmi-sen taiteessa?
T
aiteessa me voimme vielä ehkä kokea subjektin nos-talgian takaisin henkilöimät-tömään. Voimme aistia sub-jektin kaipuun yli rajojensa.Mutta voimmeko kokea esiesi-neellisen ja henkilöimättömän kokemuksen meren ympäril-lämme, sen kauhun että rie-mun kaikessa intensiteetis-sään? Tai edes sen ahdistuk-sen ja pakokauhun, joka syntyy, kun pohjimmiltaan meille kult-tuurisesti vieras subjekti valvoo kokemustamme, ja jonka voi aavistaa keskiolutkapakoissa, jonne suomalaisuus pakenee ja marginalisoituu. Taiteessa?
Tuskin. Taide, joka yrittää olla eurooppalaista, on kuitenkin vain henkilö- ja esinöimis-tekniikan pikkuovela ja pikku-oleva juoksupoika, eikä sellai-sena yhtään sen viattomampi kuin tiedekään. Joskus minusta tuntuu, että voimme ehkä kokea akonseptuaalisen koke-muksen henkäisyn enää vain viinalla siivitetyn suomen kielen yhteydessä, sen vetäy-tymisen kaiuissa, mutta se ta-pahtuu pikemminkin taiteesta huolimatta. Kun kirjoittajan työn intensiteetti nousee kor-keaksi, kuten Björlingillä ja Ernst Jüngerillä, hän tuntuu samalla etääntyvän taiteesta kohti jotain tyylitöntä, hieman
