• Ei tuloksia

Vaikuttavuus käsitteenä ymmärretään eri tavoin ja se voi viitata muutoksiin niin yhteiskunnan kuin yksilönkin tasolla, kuin myös palvelujärjestelmän tai organisaation työn vaikutuksiin. Sillä voidaan tarkoittaa tuottavuutta siinä missä ihmisten subjektiivisia kokemuksia tai tyytyväisyyttä. Puhuttaessa organisaatioiden työn vaikuttavuudesta tarkoitetaan yleensä laatua, toimivuutta, hyödyllisyyttä ja hyviä käytäntöjä. Taloudellinen vaikuttavuus puolestaan merkitsee tehokkuutta ja taloudellisten voimavarojen oikeaa kohdentamista, kun taas yksilötason

vaikuttavuudessa puhutaan yksilön hyvästä, hyödyllisistä seurauksista ja tyytyväisyydestä. Vaikuttavuutta tarkoitetaan usein myös silloin kun käytetään käsitteitä vaikutus ja muutos. (Pohjola 2012, 10–11.)

Vaikuttavuus on parina viime vuosikymmenenä myös sosiaalityöhön noussut hallinnan ja ohjauksen tapa. Sosiaalityön vaikuttavuudesta puhutaan usein myös näyttöperusteisena (evidence based practise), joka tarkoittaa että sosiaalityön käytäntöjen tulee perustua empiirisesti todennettuihin näyttöihin toiminnan vaikuttavuudesta. (Satka 2011, 4; Raunio 2010, 387.) Sosiaalityön käytäntöjen vaikutusten tutkimisen taustalla ovat laajemmat sosiaaliset ja poliittiset kehityskulut, jotka tähtäävät (julkisten) palveluiden taloudellisuuteen ja tehokkuuteen. (Tilbury 2004, 228–229.)

Vaikuttavuus käsitteenä alkoi esiintyä lastensuojelun tutkimuksessa 1980–1990-lukujen vaihteessa USAssa ja Iso-Britanniassa, jolloin valtiot alkoivat vaatia näyttöä rahoittamansa toiminnan hyödyllisyydestä. Toisaalta myös tutkimuskentällä oltiin huolissaan joidenkin interventioiden haitallisuudesta lapsille ja perheille. Myös Australiassa palveluiden asiakasvaikutusten, laadun ja kohdistamisen vapaaehtoisen raportoinnin tavoitteena oli palveluiden parantaminen. (Tilbury 2004, 229–230, Magura ja Moses 1986, 1–2.) Niin ikään Ruotsissa on nykyään hallitustasolla sitouduttu arvioimaan sosiaalityön tietoperustaa, edistämään näyttöön perustuvaa tutkimusta sekä levittämään vaikuttavuusajattelua sosiaalityön kentälle (Haverinen 2012, 66–67). Siten Suomessakin nykyään myös politiikan linjauksissa korostettu näyttöön perustuva päätöksenteko ja -käytäntö ovat osa parikymmentä vuotta sitten alkanutta kansainvälistä vaikuttavuustrendiä.

Rousu (2008) erottaa ”vaikutuksen” ja ”vaikuttavuuden” toisistaan siten, että vaikutuksilla kuvataan toiminnasta syntyneitä seurauksia, jotka voivat olla myös negatiivisia. Vaikutuksia voidaan arvioida välittömästi toiminnan päättymisen jälkeen tai pitempiaikaisia vaikutuksia vasta tietyn aikavälin päästä. Vaikutukset voivat olla suoria tai välillisiä. Vaikuttavuus puolestaan kuvaa yleisemmin tavoitteiden saavuttamisen astetta jolloin vaikuttavia ovat tavoitteiden mukaiset asiat. Vaikuttavuus on esimerkiksi palveluprosessin kykyä saada aikaan haluttuja ja tavoiteltuja vaikutuksia, jolloin tiedetään mitä vaikutuksia on syntynyt ja millaisia menetelmillä ne on saatu

aikaiseksi. Kustannusvaikuttavuuden arvioimiseksi on pystyttävä yksilöimään vaikutusten aikaansaamiseksi syntyneet kustannukset. (Rousu 2008, 2.) Myös laadulliset menetelmät sopivat sosiaalityön vaikuttavuuden arviointiin, sillä sosiaalityö tapahtuu laadullisissa prosesseissa ja tavoitteena on muutos laadullisesti parempaan asiakkaan elämässä. Vaikuttavuus tarkoittaa vaikutuksia myös yhteiskunnan tasolla, sillä toiminnalla tähdätään laajempiin kokonaisvaikutuksiin ja rakenteellisiin muutoksiin. (Satka 2011, 6; Pohjola 2012, 23.)

Sosiaalityön vaikuttavuuden vaadetta on kritisoinut muun muassa Satka (2011), joka kehottaa kiinnittämään huomiota vaikuttavuusvaateen taustalla oleviin tekijöihin.

Satkan mukaan vaikuttavuuden ajattelu ja vaatimus perustuvat markkinataloudelliseen ajatteluun toiminnan hyödyllisyydestä ja voitollisuudesta pääoman sijoittajalle, ja istuu siksi huonosti sosiaalityön moraaliin ja etiikkaan. Toisaalta taas sosiaalityön arvot ja etiikka ovat vieraita markkinoille. Kun sosiaalityössä tavoitellaan todellista laadullista muutosta asiakkaan elämässä, perätään markkinoiden arvoissa toiminnan taloudellista edullisuutta. Taloudellisen tehokkuuden ja hyödyllisyyden asettaminen sosiaalisektorille on kaukana yhteisvastuun toteuttamisesta, sillä toiminnan ensiarvoiseksi tehtäväksi on tullut laadukkaan työvoiman varmistaminen kustannustehokkaalla palveluntuotannolla.

Tällöin päämääränä on palvella elinkeinoelämää ja maksimoida pääomasijoitukset, ei välttämättä sosiaalisen oikeudenmukaisuuden toteutuminen itsessään. (Satka 2011, 4–5;

ks. myös Vornanen ym. 2011, 16; Tilbury 2004, 230.)

Rousu (2007, 20) ja Töttö (2005, 108) puolestaan muistuttavat myös sosiaalityön asiakaslasten ja -perheiden oikeudesta saada ainutkertaisen kohtelunsa lisäksi apua ja tukea joka perustuu parhaaseen tietoon, ja jonka vaikutuksista elämän kohentajana muissa samankaltaisissa tilanteissa on olemassa empiiristä näyttöä (ks. myös Tilbury 2004, 226.) Tötön mukaan sosiaalityön vaikutusten tutkimus palvelee lopulta kaikkein parhaiten niin asiakkaita, työntekijöitä kuin veronmaksajiakin. (Töttö 2005, 108).

Sosiaalialan vaikuttavuuden todentamiseksi tärkeää on jatkuva tiedon tuottaminen työn kohteena olevien ihmisten hyvinvoinnista ja sen muutoksesta (Suhonen 2008, 4). On myös sosiaalityön legitimiteetin säilymisen kannalta tärkeää, sosiaalityössä pystytään osoittamaan työn vaikuttavuutta. (Pohjola 2012, 9, Tilbury 2004, 228). Vaikuttavuutta olisi tärkeää arvioida myös eettisyyden vuoksi aloilla, jossa ollaan tekemisissä ihmisten

kanssa ja tehdään merkittäviä interventioita yksilöiden ja perheiden yksityiselämään.

(Suhonen, 2008, 4.) Ongelmana kuitenkin on, miten vaikuttavuus saadaan näkyviin ja mitä vaikuttavuudella ylipäänsä ymmärretään. Esimerkiksi lastensuojelun avohuollosta ovat jostain syystä jääneet vaikuttavuuden mittarit puuttumaan. (Pohjola 2012, 9;

Suhonen 2008, 4.) Myös Rousu (2008) huomauttaa, että lastensuojelussa arviointi liittyy hyvin usein siihen, miten esimerkiksi vanhemmat ovat onnistuneet huolehtimaan lapsista, kun arvioinnin tulisi kohdistua lastensuojelutyötä tekevien organisaatioiden työn vaikutuksiin ja onnistumisiin. (Rousu 2008, 175.)

Hyvässä vaikuttavuuden arvioinnissa tulisi kyetä tapahtuneen muutoksen lisäksi osoittamaan, että muutos on tapahtunut nimenomaan arvioitavasta palvelun/intervention seurauksena eikä muista syistä. Palvelun vaikuttavuutta voidaan arvioida yleensä vasta sitten, kun palvelu on päättynyt ja vaikutus on ilmennyt jonkinlaisena muutoksena ihmisen elämässä (Suhonen 2008, 4–5). Sosiaalityön vaikuttavuutta tutkiessa on kuitenkaan vaikeaa erottaa yksi selkeä tekijä, joka on aikaansaanut vaikutuksen tai muutoksen, vaan sosiaalityössä ovat aina mukana prosessit, olosuhteet, toimintaympäristöt ja rakenteet, eikä niitä voida eritellä toisistaan erillisiksi vaikuttavuuden panoksiksi. Samoin yksilön kohdalla päätöksiä ja toimenpiteitä tehtäessä työ on jatkuvaa käytännön prosessia, ja yksilön elämään vaikuttavat lukuisat eri tekijät. Siten yksilön kohdalla vaikuttavuutta analysoitaessa tulee yksittäisten vaikutustekijöiden sijasta analysoida kokonaistilanne ja tilannevaikuttavuus pitäen mielessä, että ihminen on aina osa ympäristönsä kokonaisuutta. (Pohjola 2012, 12–13.) Sosiaalityön vaikuttavuuden arvioimiseksi tarvitaan Satkan (2011) mukaan sosiaalityöntekijöiden entistä vankempaa arviointiosaamista, jossa työntekijä on kykeneväinen tuottamaan tietoa myös ruohonjuuritasolta että palvelujärjestelmän työn onnistumisesta. Tällainen itsesäätelynä toimiva laadunarviointi vaatii työntekijöiltä vahvaa kriittis-reflektiivistä osaamista. Sosiaalityöntekijöiden tulee tietää, miten hänen tekemänsä päätökset vaikuttavat asiakkaan elämään. Näyttöperustaiset käytännöt voisivat auttaa sietämään päätökseen liittyvää epävarmuutta ja auttaa välttämään väärien ja haitallisten päätösten ja toimenpiteiden täytäntöönpanoa (Vornanen ym. 2011, 17.)