Sosiaalisen identiteetin lähestymistapa

Sosiaalinen identiteetti viittaa ajatukseen minuudesta interpersoonallisten ja ryhmäprosessien tuotteena. Yksilön minuus on tästä näkökulmasta merkityksellinen ainoastaan suhteessa toisiin ihmisiin ja sosiaalisiin ryhmiin. Minäkäsitys on sosiaalinen tuote, jonka sosiaalinen konteksti rakenteistaa, rajoittaa ja sallii. (Oyserman 2004, 11–13.) Sosiaalisen identiteetin lähestymistapa koostuu kahdesta toisiinsa linkittyvästä teoriasta, Henri Tajfelin yhdessä John Turnerin kanssa kehittämästä sosiaalisen identiteetin teoriasta sekä Turnerin itsekategorisointiteoriasta, joka jatkaa ja kehittää edelleen sosiaalisen identiteetin teorian ajatuksia (Tajfel & Turner 2010; Turner 2010).

Sosiaalisen identiteetin teorian muotoiluun vaikutti ratkaisevasti minimaalisten ryhmien paradigmana tunnettu kokeellinen ryhmäasetelma. Tavoitteena oli tarkastella ryhmäjäsenyyden vaikutusta päätöksiin jakaa resursseja ryhmien kesken mahdollisimman minimaalisessa ryhmätilanteessa. Ryhmillä ei ollut aiempaa historiaa eikä merkitystä.

Toisilleen tunnistamattomat yksilöt jaettiin eri ryhmiin satunnaisesti eikä koehenkilöt voineet resurssienjakopäätöksillä suosia itseään. Hämmästyttävä löydös tehtiin, kun havaittiin, että jo pelkkä mielivaltainen kategorisaatio saa aikaan sisäryhmän suosintaa ulkoryhmän kustannuksella. Pelkkä tietoisuus siitä, että yksilö kuuluu tiettyyn ryhmään mutta ei toiseen, oli riittävä ehto yksilölle suosia sisäryhmää, eli ryhmää, johon hän kuului täysin satunnaisin perustein. (Otten & Mummendey 2000, 34.)

Sosiaalisen identiteetin teoria kehitettiin selittämään ryhmien ja ryhmienvälisten suhteiden ilmiöitä. Itsekategorisointiteoria puolestaan käsittelee yleisemmällä tasolla yksilöpsykologian ja sosiaalisen ryhmän yhteyttä (Turner 2010, 243). Molemmat teoriat jakavat lähtökohtanaan oletuksen yksilön minäkäsityksen kiinnittymisestä sosiaaliseen rakenteeseen ja tarkastelevat minäkäsityksen sosiaalista perustaa ja normatiivisen käyttäytymisen luonnetta (Hogg, Terry &

White 1995). Teoriat tarjoavat viitekehyksen ymmärtää sosiaalisen kontekstin ja ryhmien merkitystä yksilölle.

Lähestymistavan perustavanlaatuinen oivallus on se, että joskus käyttäydymme ainutlaatuisina yksilöinä, joskus taas näemme itsemme sellaisena ryhmän jäsenenä, joka on pikemminkin vaihdannainen muihin jäseniin verrattuna kuin uniikki (Turner 2010). Tällä yksinkertaisella

15

jaolla on merkittäviä seurauksia yksilön ja ryhmän kannalta. Sosiaalisen identiteetin lähestymistapa tarjoaa kognitiivisen perspektiivin ennakkoluuloisuuden, ryhmienvälisten konfliktien ja yksilön ja ryhmän suhteen tarkasteluun. Vastoin erilaisia ihmisen sisäsyntyistä aggressiivisuutta korostavia näkökulmia oletuksena on rationaalinen yksilö, joka yrittää navigoida monimutkaisessa, yksilöä edeltävässä sosiaalisessa todellisuudessa rajoitteisen tiedonkäsittelynsä tarjoamin välinein ja luoda tähän ympäristöön johdonmukaisuutta ja koherenssia (ks. Tajfel 1969).

Sosiaalisen identiteetin teoria jakaa käyttäytymisemme yksilöidenväliseen ja ryhmienväliseen käyttäytymiseen. Erottelun perustana on se, määrittelemmekö itsemme tietyssä tilanteessa yksilöiksi vai tietyn ryhmän jäseneksi. Itsemäärittelymme voi korostaa ainutlaatuisia, yksilöllisiä piirteitämme, jotka erottavat meidät muista. Tällöin sosiaalinen vuorovaikutus perustuu yksilöidenvälisiin suhteisiin ja yksilöllisiin piirteisiimme. Suhtaudumme toisiin ihmisiin ainutlaatuisina yksilöinä, ja vuorovaikutus pohjautuu henkilökohtaisiin, yksilöllisiin suhteisiimme. Toista teoreettista ääripäätä kuvaa sellainen sosiaalinen vuorovaikutus, jota ohjaa sosiaaliset kategoriat, eli ryhmäjäsenyydet. Ryhmienvälinen käyttäytyminen ei perustu yksilöllisiin piirteisiin ja suhteisiin, vaan ryhmäjäsenyyksiin ja niihin piirteisiin, jotka määrittävät sosiaalisia kategorioita. (Tajfel & Turner 2010.) Minäkäsityksemme ja käyttäytymisemme perustuu kummallekin tavalle määritellä itsemme. Kuitenkin sosiaalisen identiteetin teorian huomion kohteena on minuutemme sosiaalinen puoli. Sosiaalinen identiteetti viittaa siihen osaan yksilön minäkäsityksestä, joka juontuu hänen jäsenyydestään erilaisissa sosiaalisissa ryhmissä yhdessä sen arvon ja emotionaalisen merkityksen kanssa, jonka yksilö ryhmäjäsenyyteen liittää (Tajfel 2010b).

Kun yksilön itsemäärittelyssä aktivoituu tietty sosiaalinen identiteetti, se alkaa ohjata hänen käyttäytymistään ja ajatteluaan. Sosiaalisten kategorioiden keskeinen tehtävä on luoda suuntaviivat ja ohjeet tilanteeseen soveltuvalle toiminnalle (Tajfel 2010b, 119). Sosiaalisen identiteetin teorian mukaan yksilön itsemäärittelyn siirtyessä ryhmäperustaiseksi hänen käyttäytymisensä muuttuu yhdenmukaisemmaksi ulkoryhmän jäseniä kohtaan ja samalla hän kohtelee ulkoryhmän jäseniä osana tiettyä sosiaalista kategoriaa vailla uniikkia yksilöllisyyttä.

Kun tilanne tulkitaan ryhmienväliseksi tilanteeksi, sosiaalisiin ryhmiin liitetyt ominaisuudet ja käyttäytymisnormit alkavat ohjata käyttäytymistä ja tilanteen tulkintaa. (Tajfel 2010a.) Käyttäytyminen muuttuu yksilökäyttäytymisestä laadullisesti erilaiseksi ryhmäkäyttäytymiseksi (Abrams & Hogg 1999, 23).

16

Sosiaalinen identiteetti perustuu sosiaalisiin kategorioihin eli sosiaalisiin ryhmiin.

Kategorisointi on tiedonkäsittelyn ja ryhmäkäyttäytymisen perusprosessi, jonka avulla voimme luokitella ja luoda rakennetta sosiaaliseen maailmaamme. Tämän lisäksi ne tarjoavat yksilölle keinon paikantaa itsensä sosiaaliseen maailmaan. Ne tarjoavat viitepisteen, jonka avulla voimme ymmärtää itseämme ja muita. Ryhmät tarjoavat jäsenilleen keinon identifikaatioon:

ryhmät ovat olemassa siten, kuin niihin identifioidutaan ja yksilöt määrittelevät ja heidät määritellään tiettyihin ryhmiin kuuluviksi. (Tajfel & Turner 2010.) Sosiaalisten kategorioiden ja kategorisoinnin vaikutukset edellyttävät niiden psykologista relevanssia (Hogg, Abrams, Otten & Hinkle 2004, 254) ja tähän relevanssiin identifikaatio viittaa. Tärkeää on, että ryhmät tulee voida psykologisesti erotella toisistaan (Tajfel 2010c).

Yksilöillä on tarve arvioida myönteisesti niitä ryhmiä, joihin hän kuuluu. Tämä perustuu myönteisen itsetunnon tarpeelle, joka voidaan tyydyttää, mikäli sisäryhmää voidaan arvioida myönteisesti verrattuna ulkoryhmiin eli ryhmiin, joihin yksilö ei kuulu. Myönteinen erottautuminen relevanteista ulkoryhmistä on keino yksilöille ylläpitää tai saavuttaa myönteinen minäkäsitys. Myönteisen identiteetin tarve motivoi sisäryhmävinoumaan, oman ryhmän myönteiseen vertailuun ja suosimiseen ulkoryhmän kustannuksella. (Tajfel & Turner 2010.) Itsetunnolla on todettu olevan adaptiivinen, sosiaalista yhteenkuuluvuutta säätelevä tehtävä (Leary, Tambor, Terdal & Downs 1995) mutta sen rooli ryhmienvälisen syrjinnän ja käyttäytymisen aiheuttajana ei ole yksiselitteinen. Aitojen ja usein monimutkaisten ryhmienvälisten suhteiden kontekstissa itsetunto saattaa olla vain yksi ryhmienvälistä syrjintää aiheuttavista motiiveista. Jo pelkkä merkityksellisyyden rakentaminen ryhmän kautta saattaa itsessään olla merkittävä tavoite. (Abrams & Hogg 2004, 164–167.)

Haslam (2004) huomauttaa, että sosiaalisen identiteetin teoria ei väitä, että sisäryhmävinouma olisi universaali kognitiivinen vinouma, joka ilmenisi kontekstista riippumatta tai että sisäryhmän suosinta ja ennakkoluuloisuus ulkoryhmää kohtaan olisi automaattinen reaktio.

Hän toteaa, että sosiaalisen identiteetin teoria tunnistaa kolme muuttujaa, jotka vaikuttavat sisäryhmäsuosinnan esiintymiseen. Näitä ovat sisäryhmäidentifikaation voimakkuus ja ryhmäjäsenyyden sisäistäminen osaksi minäkäsitystä, vallitsevan kontekstin tarjoamat mahdollisuudet ryhmienväliselle vertailulle sekä vertailun lopputuloksen merkityksellisyys, joka puolestaan on riippuvainen sisäryhmän statuksesta. Sisäryhmän tulee siis olla yksilölle tärkeä ja ryhmienvälisen vertailun on oltava merkityksellinen. (Em. 21).

17

Sosiaalisten kategorioiden ja niihin liitettävien piirteiden myönteisyys tai kielteisyys on relationaalista ja perustuu vertailuihin. Ryhmät sijaitsevat jollakin arvioinnin ulottuvuudella ainoastaan suhteessa toisiinsa. Toisin sanoen mahdollisuudet myönteisen minäkäsityksen saavuttamiselle ja sosiaalisten kategorioiden hyödyntämiselle käyttäytymisen ja ajattelun perustana luodaan sosiaalisessa vuorovaikutuksessa. Kategoriat ja niihin liitettävät ominaisuudet eivät synny tyhjiössä irrallaan sosiaalisen vertailun prosesseista. Status on seurausta ryhmienvälisestä vertailusta. Jotkin ryhmät ovat korkeammalla tietyllä vertailun ulottuvuudella kuin toiset ryhmät, mikä luo statushierarkioita ja esteitä myönteiselle vertailulle, sillä alhainen status ei kykene myötävaikuttamaan sosiaaliseen identiteettiin yhtä tehokkaasti kuin korkea status. Ryhmienvälinen käyttäytyminen on tulosta paitsi motivaatiosta myönteiseen sosiaaliseen identiteettiin myös ryhmäidentifikaation voimakkuudesta ja sosiaalisesta rakenteesta, jossa ryhmät sijaitsevat. Se, millaisen muodon käyttäytyminen saa, riippuu rakenteen havaitusta legitiimiydestä, vakaudesta ja ryhmärajojen läpäistävyydestä.

(Tajfel & Turner 2010; Yzerbyt & Demoulin 2010, 1029.)

Statuksesta ja sosiaalisesta rakenteesta riippuen yksilöt ja ryhmät voivat turvautua negatiivisen tai uhatun sosiaalisen identiteetin tilanteissa yksilölliseen liikkuvuuteen, eli jättämään ryhmän ja liittymään sosiaalisen identiteetin kannalta tyydyttävämpään ryhmään, mikäli se on mahdollista. Toisaalta jos ryhmärajat eivät ole läpäistävissä, vertailun ulottuvuuksia ja niihin liitettyjä arvostuksia voidaan määrittää uudelleen. Ryhmän jäsenet voivat myös suoraan haastaa ulkoryhmän ja pyrkiä muuttamaan vertailuasetelmaa itselle edulliseksi kilpailun kautta.

Kun statussuhteet ovat epävarmat, siihen reagoidaan myönteisellä erottautumisella sekä alemman että ylemmän statuksen ryhmissä. Mikäli positiivisen erottautumisen tarve ei täyty, seurauksena voi olla ryhmienvälistä vihamielisyyttä. Toisaalta vihamielisyys ja kilpailu eivät ole välttämättömiä, kuten esimerkiksi sosiaalisen luovuuden tapauksessa, jossa vertailun ulottuuksia uudelleenmääritellään ilman ulkoryhmän suoraa haastamista. (Tajfel & Turner 2010.)

Myönteisen sosiaalisen identiteetin saavuttamisen tai ylläpidon ja havaitun sosiaalisen rakenteen suhde on Haslamin (2004) mukaan riippuvainen sosiaalisen liikkuvuuden ja sosiaalisen muutoksen uskomuksista, eli ryhmärajojen läpäistävyydestä, sekä ryhmän statuksesta. Jos ryhmärajat havaitaan läpäisemättömiksi, ryhmienvälisen käyttäytymisen ulottuvuus määrittää yksilöiden strategioita ja ryhmien jäsenten on kohdattava ryhmäsuhteiden todellisuus. Hän kuitenkin täsmentää, että ryhmienvälisten suhteiden vakaus sekä epävakaus voivat kummatkin aiheuttaa ulkoryhmän heikomman aseman vahvistamista korkean statuksen

18

ryhmien taholta. Vakaat suhteet voivat tuottaa piilevää, hyväntahtoista syrjintää ja epävakaat suhteet puolestaan joko sosiaalisen luovuuden kautta tapahtuvaa ylivallan ideologioiden kannatusta tai suoran sosiaalisen konfliktin kautta ilmenevää vihamielisyyttä ja antagonismia.

Sosiaalinen kilpailu ja konflikti ovat todennäköisiä epävakaiden suhteiden seurauksia. (Em.

24–26.) Sosiaalista luovuutta myönteisen erottautumisen strategiana voidaan toisin sanoen käyttää avoimen konfliktin pohjustamiseen (Douglas, McGarty, Bliuc & Lala 2005).

Turnerin (2010, 254) itsekategorisointiteoria korostaa kategoriointia ja sosiaalisia ryhmiä

“adaptiivisina psykologisina prosesseina tai mekanismina, joka tekee sosiaalisesta koheesiosta, yhteistyöstä ja vaikuttamisesta mahdollista”. Teoria ennen kaikkea suuntaa katseen sosiaalisen identiteetin teorian ryhmienvälisistä prosesseista ryhmiensisäisiin ilmiöihin.

Itsekategorisointiteorian mukaan minäkäsitys on minuuden kognitiivinen komponentti ja tämä minäkäsitys koostuu useasta kognitiivisesta representaatiota. Minuuden kognitiivinen representaatio perustuu itsekategorisointiin, kognitiiviseen havaitsijan itsensä ja tiettyjen ärsykkeiden luokitteluun samanlaisiksi verrattuna johonkin muuhun ärsykeryhmään. Kuten kategorisaatio yleensä, minäkäsitys perustuu havaintoihin ärsykeluokan sisäisestä samankaltaisuudesta ja ärsykeluokkien välisestä erilaisuudesta. Minäkäsitykset ovat järjestyneet hierarkkisesti. Ylimpänä on abstraktein luokka ihmisyydestä, joka sulkee sisäänsä alemman tason spesifimpiä erotteluja, itsekategorisoinnin tasoja, jotka jakavat ihmisiä ja muuta sosiaalista maailmaa eksklusiivisempiin ja konkreettisempiin luokkiin. Meillä on siis monta minäkäsitystä, joista mikään ei edusta todellista minää, vaan ovat psykologisesti yhtä todellisia.

(Turner 2010.)

Se, mikä minäkäsitys on aktivoituneena, riippuu tilanteen ja havaitsijan piirteiden vuorovaikutuksesta. Yleisesti kategorisaatio noudattaa metakontrastin periaatetta. Ärsykkeet luokitellaan todennäköisemmin samaan kategoriaan, mikäli erot niiden välillä havaitaan pienemmiksi kuin erot kyseisen luokan ja muiden kategorioiden väliset erot. Sisäryhmä-ulkoryhmäkategorisaatioon vaikuttaa tietyssä tilanteessa kategorian saatavuus havaitsijalle sekä ärsykkeen ja kategorian vastaavuus. Saatavuus viittaa havaitsijan valmiuteen käyttää tiettyä kategoriaa ärsyketiedon tulkinnassa. Saatavuuteen vaikuttaa havaitsijan tarpeet ja tavoitteet sekä aiempi oppiminen. Vastaavuus viittaa siihen, missä määrin kategorian piirteet ja havaittu todellisuus vastaavat toisiaan. (Turner 2010.)

Kategorioiden saatavuus vaihtelee tilanteen ja yksilön mukaan. Siihen, kuinka helposti tietty kategoria aktivoituu, vaikuttaa esimerkiksi ympäristön vihjeiden aikaansaama pohjustus

19

(priming). (Fiske & Taylor 2017, 79.) Jatkuvat erot kategorioiden aktivoitumisessa saattavat johtaa yksilöidenvälisiin eroihin kategorioiden saatavuudessa. Kategorioiden ja arvioinnin ulottuvuuksien jatkuva käyttäminen voi kroonistua, jolloin kroonisesti saatavat kategoriat käsittelevät sosiaalista informaatio tehokkaasti, ei-intentionaalisesti ja jopa kontrolloimattomasti. Esimerkiksi sukupuolen krooninen saatavuus voi johtaa korostuneeseen sukupuolistereotypioiden aktivoitumiseen. (Fiske & Taylor 2017, 84–85.) Kategorioiden hyödyntämisessä on samaan aikaan sekä joustavuutta että yksilöidenvälistä ja -sisäistä vakautta ja jatkuvuutta. Subjektiivinen minän vakaus todennäköisimmin perustuu sosiaalisten vertailujen ja viitekehysten sekä sosiaalisten suhteiden ja yhteisöjen vakauteen (Abrams &

Hogg 2004, 158).

Psykologisen ryhmänmuodostuksen ja ryhmäkäyttäytymisen perustana on depersonalisaatio, joka perustuu itsekategorisoinnin jaotteluun henkilökohtaiseen ja sosiaaliseen itsekategorisointiin. Henkilökohtainen ja sosiaalinen itsekategorisointi noudattelee samaa ajatusta kuin aiemmin esitetty jako ryhmienväliseen ja yksilöidenväliseen käyttäytymiseen.

Erona kuitenkin on se, että yksilö- ja ryhmäperustainen käyttäytyminen ei ole jatkumo vaan ne ovat funktionaalisesti antagonistisia toisiinsa nähden. Itsemäärittelyn ja kategorisoinnin depersonalisoiduttua sisäryhmä ja minä ovat yksi ja sama. Kyse ei ole jatkumosta vaan siirtymistä eri tasojen välillä. Yksilön kategorisoidessaan itsensä uniikiksi yksilöksi erot hänen ja sisäryhmän jäsenten välillä korostuvat, kun taas hänen kategorisoidessaan itsensä sisäryhmän jäseneksi samankaltaisuus suhteessa sisäryhmään ja erilaisuus suhteessa ulkoryhmään korostuvat. (Turner 2010.) Yleinen kategorisoinnin vaikutus on, että havaittu ryhmien sisäinen vaihtelu vähenee samalla kun ryhmienväliset erot kasvavat (Yzerbyt, Demoulin 2010, 1035). Kategorisointi samaan aikaan sekä häivyttää että korostaa eroja.

Depersonalisaatio toimii mekanismina henkilökohtaisen ja sosiaalisen itsekategorisoinnin välisissä siirtymissä. Sisäryhmä-ulkoryhmäkategorisaation korostuessa yksilön havainto itsestään depersonalisoituu, eli hän näkee itsensä sosiaalisen kategorian tyypillisenä edustajana eikä niinkään uniikkina yksilönä. Tällöin havainnoit, tunteet ja käyttäytyminen stereotypioituvat ja mukautuvat normatiivisesti ryhmän prototyyppiin, joka ilmentää tietyn kategorian jäsenen tyypillisiä ominaisuuksia ja toimintatapoja. (Turner 2010.) Itsen määritteleminen sosiaalisen ryhmän perspektiivistä tuottaa ryhmän normeihin mukautuvaa käyttäytymistä ja ajattelua (Hogg, Abrams, Otten & Hinkle 2004, 254). Depersonalisaatio ja kategorisaation kognitiiviset mekanismit keskeisellä tavalla täydentävät sosiaalisen identiteetin

20

teoriaa, sillä niiden avulla on mahdollista tarkastella, mitä identiteetin korostuneisuus (salience) tarkoittaa.

Sosiaalinen identiteetti on “dynaaminen konstruktio, joka välittää sosiaalisen rakenteen tai yhteiskunnan ja yksilön sosiaalisen käyttäytymisen suhdetta” (Hogg, Terry & White 1995, 262). Kuitenkin sosiaalisen rakenteen ja ryhmienvälisten suhteiden piirteet vaikuttavat käyttäytymiseen vain silloin, kun ne vaikuttavat yksilöiden havaintoihin tietystä tilanteesta (Yzerbyt & Demoulin 2010, 1025). Sosiaalinen vertailu on usein hyvin juurtunut kulttuuriin ja sosiaaliseen rakenteeseen (ks. esim. Axt, Ebersole & Nosek 2014). Tilanteiset ja kontekstista riippuvat sosiaalisen identiteetin ilmiöt, kuten tilanteen tulkitseminen ryhmätilanteeksi, eivät kuitenkaan rajoitu vain eksplisiittisiin, tietoisiin arvioihin, vaan myös implisiittiset arviot voivat nopeasti ja tiedostamattomasti muuttua sosiaalisen identiteetin vihjeiden seurauksena ryhmäjäsenyyden mukaisiksi (Xiao & Van Bavel 2019).

Yhteiskunta koostuu sosiaalisista kategorioista, jotka ovat erilaisissa statussuhteissa toisiinsa nähden. Näitä sosiaalisia kategorioita yksilön tiedonkäsittely järjestää ja yksinkertaistaa (Abrams & Hogg 1998, 13-17). Yksilöt eriyttävät ryhmiä toisistaan vertailun keinon myönteisen identiteetin toivossa. Tämä eriyttäminen suosii sisäryhmää, joskus ulkoryhmää halventamalla. (Brown & Capozza 2016, 3–4.) Jo pelkkä kategorisointi on riittävä edellytys ennakkoluuloisuudelle ja ryhmienväliselle konfliktille mutta ei välttämättä sen riittävä ehto (ks.

Billig 2002). Brown (2020) huomauttaa, että sosiaalisen identiteetin lähestymistapa jää lopultakin melko viitekehysmäiseksi, vaikkakin erittäin hedelmälliseksi sellaiseksi, yrittäessään selittää ennakkoluuloisuutta. Sosiaalisen identiteetin kognitiivispainotteista otetta täydennetään seuraavaksi ensin Internetympäristön erityispiirteillä ja sen jälkeen poliittisten ideologioiden kysymyksillä sekä ryhmävinoumaa motivoilla ilmiöillä.