• Ei tuloksia

Slangin määrittely on verrattain hankalaa, sillä yhteneväisyyksistä huolimatta slangien välillä on suuria eroja. Toisin sanoen kaikkia slangeja koskevia määritelmiä ei voida tehdä. Niille kai-killa ominaista on kuitenkin, että ne ilmaisevat yhteenkuuluvuutta ja affektiivisuutta. (Saani-lahti & Nahkola 2000: 111.) Määritelmää hankaloittaa, että joskus on vaikea erottaa, onko kyse slangisanasta vai esimerkiksi arki- tai puhekielisyydestä (Karttunen 1989: 7–8.)

Slangi on sosiaalinen varieteetti, joka yhdistää ikä-, ammatti-, harraste- ja sosiaaliryhmien jäseniä, mutta erottaa niitä muista sosiaalisista ryhmistä (Karttunen 1989: 148–149; Lappalai-nen 2004: 133). Jokaisella ryhmällä on oma slanginsa, jolla he ilmaisevat yhteenkuuluvutta.

Yhden ryhmän muodostavat esimerkiksi vankilassa työskentelevät vartijat (Lämsä & Mikko-nen 2015). Niin ikään rap-musiikin esittäjät eli räppärit muodostavat oman sosiaalisen ryh-mänsä.

Slangilla tarkoitetaan siis jonkin puhujaryhmän käyttämää kielimuotoa, joka poikkeaa sa-nastoltaan mutta myös äännerakenteeltaan yleisesti käytetystä kielestä. Se ilmenee kielellisesti, lähinnä yleiskielestä poikkeavin slangisanoin. Slangiksi lasketaankin siis jonkin puhujaryhmän sanat ja sanonnat, jotka eivät lukeudu esimerkiksi yleiskieleen (Saanilahti & Nahkola 2000: 87–

88). Sanat ovat tyypillisesti uusia ja nopeasti vaihtuvia, sillä kyse on affektiivisesta ja ekspres-siivisestä ilmiöstä. (Karttunen 1989: 148–149, 151; Saanilahti & Nahkola 2000: 87.)

Slangissa ei ole kyse erillisestä kielestä tai kielimuodosta, sillä kukaan ei käytä puhees-saan pelkästään slangisanoja, vaan niitä pikemminkin hyödynnetään arkipuheessa (Karttunen 1989: 149). Slangisanojen käyttö on yksilökohtaista – toisen puhe voi olla niin sanotusti slan-gimaisempaa kuin jonkun toisen. Slangisanoja voidaan sirotella arkipuheeseen tehokeinon tyy-liin, välillä enemmän, välillä vähemmän (mp.). Tämä näkyy myös tutkimusaineistossani, sillä

8

joissakin kappaleissa slangisanoja käytetään verrattain tiheään, joissakin vain hiukan tai ei ol-lenkaan.

Slangi on sosiaalisen ilmiön lisäksi tyylillinen keino, mutta ainoastaan tyyli-ilmiöistä ei ole kyse (Karttunen 1989: 149; Saanilahti & Nahkola 2000: 87). Slangisanojen tyyli muuttuu verrattain nopeasti. Siinä missä aiemmin katupoikien keskuudessa käytetty slangisana saatettiin luokitella alatyyliseksi, on se myöhemmin voinut olla osa jokapäiväistä slangia. Slangia on viime aikoina alettu arvostaa enemmän, mikä näkyy esimerkiksi tyyliarvon nousemisena. Tyy-liarvon nouseminen onkin edesauttanut slangisanojen ja -idiomien leviämistä myös muualle Suomeen. (Saanilahti & Nahkola 2000: 88.) Tärkeämpi merkitys yksittäisten slangisanojen le-viämiseen on ollut kaupungistumisella ja joukkoviestimillä (Paunonen 2000a: 36).

Vaikka slangia puhutaan myös muiden kuin nuorten ja lasten keskuudessa (Saanilahti &

Nahkola 2000: 88), on tärkeää muistaa, että nuorisokulttuurilla on ollut vaikutusta sen levittä-miseen. Lisäksi joukkoviestimet ja kirjallisuus levittävät slangisanastoa muualle Suomeen (Karttunen 1989: 150). Näin ollen on olemassa slangisanoja, jotka ovat tuttuja melkein kaikille suomea puhuville. Nykysosiolingvistiikassa slangi ei täten rajoitu ainoastaan pääkaupunkiseu-dun ilmiöksi. Lappalainen (2004: 133) ja Niemi (2015: 297) puhuvatkin yleisslangista, jota puhutaan tai jonka sanasto vähintäänkin tunnetaan koko Suomessa ja jonka sanastoa ovat monet vanhastaan slangiin kuuluneet ilmaukset. Tutkijat eivät ole kuitenkaan yksimielisiä siitä, onko tällainen yleisslangi olemassa vai onko kyse kuitenkin arkikieleen tulleista ja sittemmin yleis-kielistyneistä sanoista (Saanilahti & Nahkola 2000: 88).

Koska jotkin alun perin slangiin kuuluneet sanat ovat tulleet osaksi arkikieltä ja yleiskieltä (Suojanen 1982b: 158), on haastavaa määritellä, mikä sana on slangia ja mikä ei (vrt. Lappa-lainen 2004: 135). Sanat ale ’alennusmyynti’ ja jätski ’jäätelö’, jotka ovat levinneet slangista yleiskieleen, ovat hyvä esimerkki slangisanojen määritelmän hankaluudesta (Saanilahti & Nah-kola 2000: 95).

Myös Saanilahti ja Nahkola (2000: 96) viittaavat tähän määritelmälliseen ongelmaan ja kysyvätkin, lakkaako yleinen sana olemasta slangia vai voiko slangisana olla edelleen slangia, mikäli sitä käytetään arkikielessä. On tosiasia, että sanat ja ilmaukset ovat alkuperältään slangia, vaikka ne olisivatkin tulleet osaksi yleiskieltä.

9 2.2 Slangin erityispiirteet

2.2.1 Slangijohdosten muodostaminen

Tärkeimpiä keinoja, joilla uusia sanoja muodostetaan, ovat johtaminen ja yhdistäminen. Johta-misella tarkoitetaan uuden sanan muodostamista johtimen avulla. (Koivisto 2013: 211, 256.) Johtaminen on tyypillisin slangisanojen muodostamiskeino (Karttunen 1989: 150).

Kun yleiskielen sanasta muodostetaan slangijohdos, se katkaistaan. Katkaistavaa sanaa kutsutaan kantasanaksi. Katkaisualue on ensi tavun vokaaliaineksen ja toisen tavun vokaaliai-neksen välissä. Katkaisun jälkeen kantasanasta jää jäljelle kanta, johon slangijohdin voidaan lisätä. Ennen slangijohtimen valintaa kannanloppuista konsonanttiainesta voidaan muokata äänteellisesti ja siihen voidaan lisätä konsonanttiainesta. Fonologinen muokkaus on olennainen osa slangijohtamista. Kanta voidaan myös jättää muokkaamatta, mitä kutsutaan nollamuok-kaukseksi. (Nahkola 1999a: 196–197; VISK § 214.)

Joitakin nykyslangin slangisanoja ja yleiskielen sanoja yhdistää yhteinen alkuosa ja erot-taa erilainen loppuosa. Tällaisissa slangisanoissa yleiskielen loppuosaa on muutettu katkaise-malla ja liittämällä siihen slangijohdin (Nahkola 1999a: 195). Tällaisia sanoja ovat esimerkiksi vahtimestari ja vaksi. Vahtimestari-sana on katkaistu kohdasta va-, ja siihen on lisätty slangi-johdin -ksi.

Slangijohdin tarkoittaa epäitsenäistä ainesta, morfeemia, joka lisätään katkaistuun sa-naan. Slangimuodosteita Nahkola (1999a: 195) kutsuu slangijohdoksiksi, ja käytän tutkimuk-sessani samaa termiä slangijohtimen avulla muodostetuista slangimuodosteista. Slangisanojen johtaminen poikkeaa tavallisesta johtamisesta siinä, ettei sanan merkitys muutu johtamispro-sessin yhteydessä, sillä slangijohtimilla ei ole merkitysfunktiota toisin kuin johtimilla yleensä (ks. Brown, Lepäsmaa & Silfverberg 1996: 20). Sen sijaan slangijohtimista on tullut slangin-osoittimia (Paunonen 2006b: 339). Slangijohdoksen kohdalla sanan muoto ja tyyli muuttuvat, mutta merkitys pysyy samana (Karttunen 1989: 150; Nahkola 1999a: 195). Slangisananmuo-dostus poikkeaa tavanomaisesta sananmuodostuksesta myös siinä, että se on lyhentävää. Toisin sanoen lähtösana lyhenee, kun slangisana muodostetaan esimerkiksi -ari-johtimella (Koivisto 2013: 254–255; VISK § 214.)

Tärkeimmät slangijohtimet ovat -Ari, -is, -kkU ja -(k)kA (VISK § 214). Helsingin slangille tavallisimpia slangijohtimia on puolestaan paljon enemmän, kuten -ge, -ska, -ski ja -tsa (ks.

Paunonen 2006a: 339). Käsittelen aineistossani esiintyviä slangijohdoksia ja -johtimia luvussa 5.1.

10

Vaikka slangi on luonteeltaan luovaa, noudattaa slangisanojen johtaminen johtamista koskevia sääntöjä. Sääntöjä rikkovia muodosteita esiintyy Nahkolan (1999a: 218) mukaan hä-nen aineistossaan, mutta slangijohdosten muodostusta säätelevät samanaikaisesti useat säännöt.

Johtamissäännöt koskevat sitä, mikä johdin voi liittyä määrätynlaisiin kantasanoihin, millaisia ehtoja siihen liittyy ja millaisia fonologisia muutoksia se aiheuttaa (Koivisto 2013: 222). Toi-saalta jos samasta sanasta muodostetaan useita slangijohdoksia, on sääntöjen vastainen muo-dostustapa oletuksenmukainen, sillä kaikki johdokset eivät voi noudattaa samoja muodostus-sääntöjä (Nahkola 1999a: 218). En käsittele sananmuodostukseen liittyviä muodostus-sääntöjä tarkemmin, sillä tarkastelen aineistoni slangijohdoksia vain yleisesti.

Sananmuodostus on luonteeltaan rekursiivista eli johdoksista voidaan johtaa uusia sanoja.

Johdos toimii näin ollen kantasananan uudelle johdokselle. Samaan kantasanaan perustuvia sa-noja eli lekseemejä kutsutaan pesyeeksi. (Koivisto 2013: 223, 313.) Tällaisia johdoksia kutsu-taan edelleenjohdoksiksi (Brown, Lepäsmaa & Silfverberg 1996: 15).

2.2.2 Muita slangipiirteitä

Käsittelen tässä luvussa aluksi muita slangisananmuodostustapoja (slangijohdosten muodosta-mista käsittelin luvussa 2.2.1) sekä muita slangisanastolle ominaisia piirteitä. Slangi on pääasi-assa sanastoon liittyvä ilmiö, mikä näkyy slangi-ilmauksissa ja niiden merkityksissä. Slangisa-naston tyypillisiä piirteitä ovat slangijohdosten ohessa synonyymisyys, metaforisuus, humoris-tisuus, luovuus, analogisuus ja affektiivisuus. Lisäksi sanat ovat usein lyhytikäisiä ja semantti-sesti attraktiokeskuksiin keskittyneitä. (Karttunen 1989: 159–160; Paunonen 2006b: 360.)

Slangisanat ovat tyypillisesti lyhyitä, ja slangisanoja muodostetaankin johtamisen lisäksi esimerkiksi typistämällä (Karttunen 1989: 150; Saanilahti & Nahkola 2000: 90). Koivisto (2013: 254) kutsuu tätä sananmuodostustapaa lyhentämiseksi. Lyhentämisessä sanan lopusta poistetaan jokin aines. Uusi sana voidaan muodostaa poistamisen lisäksi myös sanojen osista tai alkukirjaimista. (Mp.) Lyhentäminen koskee siis vain sanan pituutta, sen muussa muodossa ei tapahdu muutoksia. Myöskään sanan merkitys ei muutu, mutta sanasta tulee helppokäyttöi-sempi (Brown, Lepäsmaa & Silfverberg 1996: 19). Lyhentämisen myötä kantasana on alkupe-räistä lyhyempi. Lyhyet sanat ovatkin tyypillisiä slangille. Esimerkiksi slangisana ope on typis-tetty sanasta opettaja, ale puolestaan sanasta alennus.

Typistämisen lisäksi analogiat ja sanojen muodostaminen mallien mukaan ovat tärkeitä sananmuodostuskeinoja. Analogisuuden myötä sanasto yhdenmukaistuu ja samankaltaistuu.

Analogia tarkoittaa, että uudet sanat perustuvat jo olemassa oleviin malleihin. Tällöin sana

11

ikään kuin sovitetaan johonkin muottiin tai rakennemalliin. Näin ollen johtamisessa ei olekaan kyse vain eri elementtien yhdistämisestä toisiinsa, vaan rakennemallin noudattamisesta. (Koi-visto 2013: 212, 224–225.) Analogioiden ja mallien mukainen sananmuodostus näkyy myös minun aineistossani. Käsittelen niitä luvussa 5.1.

Analogisuus koskee myös yhdyssanaketjuja, joissa yhdyssanat ovat muodostuneet joko samasta määriteosasta tai edusosasta. Uusia yhdyssanoja muodostetaan siis analogisesti siten, että jokin osa pysyy samana. (Malmivaara 2004: 347.) Analogisuutta ilmentävät aineistossani takatukkaa tarkoittavat sanat takaflyygeli, takajeejee, takamatto, takafleimi ja takareuhka.

Edellä mainitut synonyymiset yhdyssanat muodostavat analogisen mallin, jossa määriteosa taka- toistuu, mutta edusosa vaihtuu.

Slangisanastolle on tyypillistä metaforisten ilmausten runsas määrä. Metafora tarkoittaa epäsuoraa ja monimerkityksistä kuvailmaisua, jossa merkitys siirtyy tavanomaisesta merkityk-sestä uuteen (Tieteen termipankki 2019a). Metaforinen ilmaus on siis vertauskuvallinen eli tar-koittaa jotakin muuta kuin se sananmukaisesti tarkoittaisi. Asian nimitys voi siis viitata tuttuun tarkoitteeseen, mutta sen kontekstuaalinen merkitys onkin toinen tai abstrakti (Haapala 2003:

55). Metaforien käyttö perustuu Kosken (1992: 15) mukaan attraktiokeskusten välisiin vaiku-tusyhteyksiin eli siihen, kuinka jotkut käsitekentät koetaan osittain toistensa kaltaisina.

Kun puhutaan metaforasta, on paikallaan puhua myös metonymiasta. Metonymiassa on kyse kokonaisuuden ymmärtämisestä sen osan kautta (Varis 1998: 113). Joidenkin käsitysten mukaan metafora ja metonymia tulee erottaa toisistaan. Ne ovat kuitenkin toisinaan vaikeasti erotettavissa, sillä ne voivat kietoutua tiiviisti yhteen. En käsittele siksi metonymiaa erikseen.

Metaforisuus ja metonyymisuus ovat slangille paitsi keinoja ilmaista luovuutta ja huumo-ria sekä tapoja uusiutua ja rakentaa uusia ilmauksia (Saanilahti & Nahkola 2000: 92; Varis 1998: 113). Slangin metaforisissa ilmauksissa on tavallisimmin kyse yhdyssanoista, ja ne ovat usein kuvailevia, nokkelia ja humoristisia (Paunonen 2006b: 344; Saanilahti & Nahkola 2000:

91). Aineistossani esiintyykin useita metaforisia yhdyssanoja.

Metaforiset ilmaukset ovat usein monisanaisia. Monisanaiset ilmaukset ovat niin ikään tyypillisiä slangipiirteitä. Idiomeja muokataan esimerkiksi yksittäisiä sanoja yhdistelemällä, kuten oksentamista tarkoittavat idiomit heittää laatat, heittää ykät ja lennättää laatat osoittavat.

Tyypillisimmin idiomit korvaavat verbejä, mikä saattaa johtua siitä, että esimerkiksi johtamalla muodostetut slangisanat ovat nomineja (Saanilahti & Nahkola 2000: 91).

Slangille on ominaista runsas lainasanojen käyttö. Yleisimmät sanastolähteet ovat suomi, ruotsi ja englanti. Lainattuja sanoja mukautetaan suomen kieleen, mutta niissä halutaan silti säilyttää jonkinlainen vieraus. Vierautta ilmentävät suomen kielelle vieraat konsonantit ja

sa-12

nanalkuiset konsonanttiyhtymät koetaan slangimaisiksi piirteiksi. Samasta lainasanasta muo-dostetaan usein useampi samamerkityksinen slangisana, joten sanasta on käytössä yleensä rin-nakkaisia variantteja (Saanilahti & Nahkola 2000: 89–90, 109.) Rinnakkaisten varianttien joh-dosta slangissa esiintyy paljon synonyymeja eli samamerkityksisiä sanoja.

Karttusen (1989: 151) mukaan johtamista luovempaa sananmuodostusta edustavat yleis-kielen sanat, joille on annettu uusi merkitys, mikä tekee näin sanasta osan slangisanastoa. Tähän kategoriaan Karttunen (mp.) laskee eufenismit ja dysfemistiset kuvailmaukset. Slangisanaston tyypillisiä piirteitä ovat lyhytikäisyyden, affektiivisyyden ja ekspressiivisyyden lisäksi vaihtu-vuus (mp.). Slangiin lainataan sanoja muista kielistä, kuten ruotsista, venäjästä ja englannista, mutta myös suomen kielen murteista ja yleiskielestä (ks. Karttunen 1989: 151). Vaikka lyhyt-ikäisyys leimaa slangisanastoa, on slangissa paljon sanoja, jotka ovat edelleen käytössä ja py-syneet osana sen ydinsanastoa. Tällaisia sanoja ovat esimerkiksi mutsi, hima, stadi ja skulata.

(Mts. 156.) Mainitut sanat esiintyvät myös omassa aineistossani.

Niin ikään supistumaverbien runsas määrä on slangille tyypillinen piirre. Slangissa esiin-tyy useita supistumaverbejä (brennaa, dallaa), jotka voivat olla peräisin joko vieraasta kielestä tai suomen kielestä. AA-vartaloisen supistumaverbien lisäksi sanavartalon lyhentäminen ja klu-siilin tai s:n lisääminen ovat slangiverbeille tyypillisiä piirteitä. (VISK § 330.)

2.3 Rajanveto slangi-ilmausten ja puhekielisen ilmauksen välillä

Rajanveto slangi-ilmauksen ja puhekielisen ilmauksen välillä ei ole yksinkertaista (Karttunen 1989: 149). Se johtuu alun perin slangiin kuuluneiden sanojen tyylimuutoksista ja leviämisestä arkikielen kautta yleispuhekieleen. Koska erityisesti uudempi Helsingin slangi sisältää suomen yleiskielestä ja murteista peräisin olevia sanoja (Saanilahti & Nahkola 2000: 93–94), ja moni alun perin slangiin kuuluneista sanoista on muuttunut arkikieliseksi, on tärkeää tarkastella ai-neistoni sanoja tarkasti ja kriittisesti.

Kuten sanottu moni alun perin slangiksi määritellyistä sanoista kuuluu nykyään tavalli-seen puhekieleen (Kotsinas 2004: 58–59). Tästä syystä Lappalainen (2004: 135) onkin jättänyt tutkimuksensa ulkopuolelle Paunosen (2000b) slangisanakirjassa esiintyviä slangisanoja, jotka ovat levinneet nykypuhekieleen eli muuttuneet yleispuhekielisiksi tai arkikielisiksi. Kotimais-ten kielKotimais-ten keskuksen Kielitoimiston sanakirja määrittelee esimerkiksi sanan diili arkikieliseksi, mutta sana on Paunosen mukaan alun perin slangia. Tästä huolimatta olen Lappalaisen (2004:

136) kanssa samaa mieltä siitä, ettei tällaisia sanoja voi enää mieltää slangiksi, vaan kyse on pikemminkin yleispuhekielistä sanoista.

13

Lisäksi tulee pohtia sitä, voidaanko suomen murteista peräisin oleva sana määritellä slan-gisanaksi, jos se on omaksuttu helsinkiläiseen puhekieleen. Joissakin tapauksissa ei voi olla varma, millä tavoin sanat ovat nykyslangiin kulkeutuneet. Olen tutkielmassani määritellyt täl-laiset sanat niin ikään osaksi slangia.

Heikkinen ja Mantila (2011: 158) huomauttavat, että murteet, puhekieli ja slangi näkyvät julkisessa viestinnässä aiempaa enemmän. Osittain tämän vuoksi onkin kiinnostavaa tutkia, missä määrin slangi näkyy suositun rap-yhtyeen sanoituksissa. Musiikkikappaleita soitetaan esimerkiksi television mainoksissa ja ohjelmissa, joten sanoituksissa olevat sanat ja idiomit le-viävät helposti muualle Suomeen.

2.4 Slangi ja rap-sanoitukset

On mielenkiintoista, että suomenkielisissä rap-sanoituksissa käytetään runsaasti Helsingin (nuoriso)slangin ilmauksia (Kalliokoski 2006: 299). Koska aineistoni koostuu rap-sanoituk-sista, tulee minun huomioida analyysissani sekä rap-sanoituksille että kappaleiden sanoituksille tyypillisten ominaisuuksien vaikutukset sanavalintoihin. Sanavalinnat ovat nimittäin yhtey-dessä riimittelyyn, kuten säkeiden loppusoinnutukseen. Käytän tutkimuksessani riimin sijaan termiä loppusointu, mutta viittaan sanojen sointuisuuteen pyrkimykseen sanalla riimittely.

Rap-sanoituksien kirjoittamisessa tulee huomioida tekstin sujuvuus ja esitettävyys eli niin kutsuttu flow (Kalliokoski 2006: 310). Sisällön lisäksi riimittelyssä tärkeintä ovat sanojen äänteet, ja riimin avulla sanoitusten laatija voi kiinnittää kuulijan huomion määrättyihin sanoi-hin, jotka puolestaan voivat avata uusia merkityksiä (Rantakallio 2018: 363). Toisin sanoen slangisanojen valintaan vaikuttavat sen sisällöllisen soveltuvuuden lisäksi sen äänteet ja ra-kenne.

Lisäksi on huomioitava, että rap-artistit pyrkivät kirjoittamaan kekseliäitä ja monimerki-tyksisiä sanoituksia sekä nokkelia riimipareja, ja usein riimittelyssä hyödynnetään sanaleikkejä ja metaforia (mt. 362, 364). Rap on Androutsopoulosin (2003: 116–117) mukaan erittäin meta-forinen kieli, ja metaforien lisäksi metonyymit ovat rapille ominaisia retorisia piirteitä.

Artisti rakentaa oman rytmisyyden tyylinsä esimerkiksi slangin ja juuri metaforien avulla (Rantakallio 2018: 362). Metaforisuus ja runsas kielikuvien käyttö voivat vaikeuttaa sanoitus-ten ja yksittäissanoitus-ten sanojen tulkintaa, varsinkin jos käsiteltävä aihepiiri on tulkitsijalle tuntema-ton. Tämän vuoksi pyrin perustelemaan tulkintani ja tarjoamaan vaihtoehtoisia selityksiä esi-merkiksi metaforien takana vaikuttaviin tekijöihin.

14

On muistettava, että kappaleiden sanoituksilla on poeettinen funktio, mikä vaikuttaa sa-navalintoihin ja valittujen sanojen muotoihin. Kappaleiden säkeet koostuvat riimipareista ja rii-meistä, jotka pyritään luomaan yhteensopiviksi esimerkiksi loppusoinnutuksen ja rytmisyyden avulla. Rap-kappaleiden rytmisyydestä on tehty muun muassa pro gradu -tutkielmia (ks. esim.

Palonen 2008; Willman 2015). Toisin sanoen sanoituksissa voi esiintyä muotoja, joita ei muu-ten puheessa esiintyisi.

15

3 HELSINGIN PUHEKIELI

3.1 Helsinkiläispuhekieli

Käsittelen tässä luvussa lyhyesti helsinkiläispuhekielen syntyä ja sen piirteitä aineistoni poh-jalta. Mustanoja (2009: 71) kutsuu Helsingissä puhuttavaa puhekieltä helsinkiläispuhekieleksi.

Käytän termiä samassa merkityksessä. Koska tutkimukseni ei käsittele varsinaisesti Helsingin puhekieltä vaan slangia, on puhekielen piirteiden käsittely pintapuolinen.

Helsingin puhekieli syntyi samoista lähtökohdista kuin Stadin slangikin. Sen kehitykseen vaikuttivat paitsi Helsingin pitkäaikainen kaksikielisyys myös muualta Suomesta pääkaupun-kiin suunnannut voimakas muuttoliike. Helsingissä eli rinnakkain kaksi erilaista puhekieltä:

suomenkielinen sivistyneistö puhui kirjakielen normeja noudattavaa puhekieltä, kun taas työ-läisten keskuudessa puhuttiin runsaasti eri murteita. (Lappalainen 2004: 58; Paunonen 1992:

131, 140; 2006b: 36.) On mielenkiintoista nähdä, esiintyykö aineistossani piirteitä kummasta-kin puhekielestä. Koska aineistoni koostuu kappaleiden sanoituksista, vaikuttavat sanoituksille ominaiset piirteet, kuten loppusoinnut, aineistossa esiintyviin kielen piirteisiin. Lisäksi olen tar-kastellut ainoastaan kirjoitettuja sanoituksia, joten niiden piirteet voivat poiketa lauletuista sa-noituksista.

Helsingin kaupunkikieli on ottanut Helsinkiin suuntautuneiden muuttojen myötä vaikut-teita suomen murteista (Paunonen 2006b: 36–37), joten on tärkeää kiinnittää huomiota alkupe-räisiin helsinkiläisiin puhekielen piirteisiin. Käyn aluksi läpi helsinkiläispuhekielen kirjakieli-siä piirteitä, sillä kirjakielinen puhekieli oli yksi Helsingin puhekielen rakennusosa (Paunonen 1993: 25).

Sanoituksissa esiintyy seuraavia helsinkiläisen kirjakielispohjaisen puhekielen ominais-piirteitä (esim. Paunonen 1982: 148; 1993: 28).

Asetelma 1. Helsinkiläisen kirjakielispohjaisen puhekielen piirteitä.

yleiskielen d Beibi skitsoo ja unohdan syödä (Nelisilmä. MK) Hei pidä sun kaverit, unohda palaverit (Vainois, VY) yleiskielen ts Kun mä metsästän hittii itku silmässä (KMDOD, VY) Ja juostii metsien kaut iha täböö himaa (Kasarin lapsi, MK)

loppuheitottomuus Mä en tiiä miten ne löytää enää ulos tästä biksistä (Pit-kät päällä, PK)

16

Sanoituksissa esiintyy yleiskielen d:llisiä ja ts:llisiä muotoja sekä loppuheitottomuutta, jotka ovat kirjakielen piirteitä. Riimittelyllä on varmasti suuri vaikutus loppuheiton esiintymiseen, ja sanoituksissa esiintyy myös loppuheitollisia muotoja.

Helsinkiläispuhekielen toinen tärkeä rakennusosa ovat kansanmurteet. Helsingin puhe-kielessä on piirteitä suomen eri murteista, mutta yleisilme on ollut selvästi läntinen (Paunonen 1995a: 13). Helsinkiläispuhekielen läntisiä piirteitä ovat esimerkiksi kirjakielen ts:ää vastaava tt, kuten sanassa ittestäni. Yhtymän heikon asteen edustus, t-variantti, on puolestaan helsinki-läinen piirre (Paunonen 1992: 185). Helsinkiläispuhekielen yksi tyypillisimmistä piirteistä on lisäksi omistusliitteettömyys, jota esiintyy yleisesti sekä puhutussa että jopa kirjoitetussa suo-messa. Omistusliitteettömyys voi olla peruja kansanmurteista, joilla on Helsingin tavoin yh-teyksiä ruotsin kieleen. Omistusliitteettömyyden lisäksi omistusmuotojen käyttö on osoittanut jo 1970-luvulla merkkiä harvinaistumisesta. (Paunonen 1995b: 502, 506–507, 523–524.) Ai-neistossani esiintyy sekä omistusliitteellisiä että -liitteettömiä muotoja (esimerkit 1 ja 2).

(1) Lunta tupaan, jos sun bluffis ei futaa (Venäläist rulettii, VY) (2) Hei pidä sun kaverit, unohda palaverit (Vainois, VY)

Jotkut helsinkiläispuhekielessä esiintyvät piirteet ovat yleistyviä puhekielisyyksiä, joiden le-vikki on laaja (ks. Mantila 1997: 16). Aineistossani esiintyy lukuisia laajalele-vikkisiä murteista peräisin olevia, sittemmin erityisesti helsinkiläispuhekielelle ja yleisesti puhekielelle omi-naiseksi muuttuneita piirteitä (ks. esim Paunonen 1992: 142; 1995a: 151. Tällaisia yleissuoma-laisiksi kutsuttuja piirteitä (Mantila 1997: 16–19; Mielikäinen 1982: 286; Paunonen 1992: 142;

1993: 25; 2006b: 42) on lueteltu asetelmassa 2.

17

Asetelma 2. Helsinkiläispuhekielen yleissuomalaisia piirteitä.

ea, eä, oa, öä -vokaaliyhtymien oikenemi-nen

Daami mun vieres, pienis nahois mieli mun rahois re-pii kengät mun jaloist, on meijän kamois kai eroo (Fäi-jönii, VY)

Kädet kattoo, dallataan punast mattoo (Iha finaalis, MK)

Aamul taas ihan hirvee hedari (Häissä, MK) diftongin i:n kato -inen-nomineissa ja

im-perfektin yksikön 3. persoonan muodoissa

Mun nykynen homie ei oo ainakaan Hynysen Jouni (Etenee, VY)

Faija paino suoraa duunist jengi talkoihi (Faija, MK) olla, tulla, mennä ja panna- verbien ja tämä,

nämä -pronominien pikapuhemuodot

Oon hailaitis, yös eli naitis (Voitolla yöhön, VY) Mut tuun beesii jos tarviit jeesii (Voitolla yöhön, VY)

Ei nää porttilat oo täst muuttumas fressimmäks (KMDOD, VY)

Se sanoo, et tää geimi teki siitä lesken (Nelisilmä, MK)

aktiivin 2. partisiipin t:tön muoto Vaikkei tuntenu ämmää entuudestaa (Kasarin lapsi, MK)

mä, sä -pronominit En tullu tikkaa mä tulin liukuu (Kruunu tikittää, PK) Ämmä, sä oot pintaliitäjä (Edustusvaimo, MK) monikon 3. persoonan inkongruenssi4 Bensalenkkarit potkii palloo (Sun stiflat, JF)

Josta luupäät lähti keikkaa bensiksii (Mist sä tuut?, VY)

Kaikki haluu pokaalii, urheilijat on pahimpii dokaajii (Epoo, MK)

monikon 1. persoonan passiivimuoto5 Me ollaa kovempii, me ollaa komeempii (Iha finaa-lis, MK)

Mitä välii käviks pulla, me ansaittiin kullat (Karjala takaisin, JF)

Niin sanotusti yleissuomalaisiksi piirteiksi kutsutut piirteet ovat hyvin yleisiä paitsi Helsingin puhekielessä myös muun Suomen puhekielessä (Mielikäinen 1982: 281–28; Paunonen 2006b:

43). Piirteet eivät ole olleet leimallisia yhdelle tietylle murteelle, vaan eri murrealueilta kotoisin

4 ks. esim Kielinen 1997: 33, 37

5 Helsinkiläispuhekielessä esiintyvä passiivimuotoinen monikon ensimmäinen persoona on perua savolaisesta murteesta (Heikkinen & Mantila 2011: 130).

18

olevat ovat voineet omaksua ne puheeseensa ilman vierastusta. Tällä tavalla piirteet ovat Pau-nosen (mp.) sanoin juurtua Helsingin puhekieleen.

Helsinkiläispuhekielessä esiintyy myös eteläsuomalaiselle puhekielelle ominainen a:n ja ä:n loppuheitto:

(3) Auton takapenkil räpättii biisei aina samal jengil (Hombre, PK) (4) Terkut boksist vihakirjeit notskist tulin vaa chillaa (Nihee, PK)

Lisäksi aineistossa esiintyy d:n katoedustus h:n jälkeisessä asemassa(ks. Paunonen 2006b: 40) (esimerkit 5 ja 6). 2000-luvulle tultaessa alun perin itämurteinen katoedustus on tullut yleiseksi piirteeksi sekä nuorten että keski-ikäisten puhujien keskuudessa (Paunonen 2005: 34, 40).

(5) Stygei jotka ei oo lähös radiost kai kulumallakaa (Kuluu mut ei lopu, VY) (6) Yheksäkytviis prossaa lasis, se on viiskytä jääl (Hyvä häviäjä, MK)

Aineistossani esiintyy näin ollen sekä d:ttömiä että d:llisiä muotoja, joista jälkimmäinen on alkuperäinen kirjakielispohjaisen helsinkiläispuhekielen piirre (Paunonen 1982: 136; 2005:

34). Helsingin puhekielelle tyypillinen piirre on niin ikään laaja-alaisten puhekielisyyksien suo-siminen (Lappalainen 2004: 58). Tällaisia laajalti levinneitä, Helsingin puhekielelle ominaisia puhekielisyyksiä ovat esimerkiksi suomen murteillekin tyypillinen se- ja ne-pronominien käyttö hän- ja he-pronominien asemesta sekä pronominien tilanteinen vaihtelu (Lappalainen 2010) (esimerkit 7 ja 8) sekä monikon 1. ja 3. persoonan inkongruentit muodot (ks. esimerkki 8), kuten me mennään ja ea-yhtymän ee-variantti (Lappalainen 2004: 33–34), joista jälkimmäi-sistä annoin esimerkit asetelmassa 2.

(7) Mitä tulee mamiin, se on se kolmas pyörä (Nelisilmä, MK) (8) Super staraks ne sanoo super staraks (3raitaa, 247365)

Aineistoni ia, iä, ua ja yä -vokaaliyhtymät oikenevat pitkiksi vokaaleiksi ea, eä, oa, öä -vokaa-liyhtymien oikenemisen ohella, kuten Helsingin puhekielessä on tapana (Heikkinen & Mantila 2011: 143; Paunonen 2006b: 37) (esimerkit 9–11). Pitkävokaalisuus voi olla myös yhteydessä riimittelytarpeeseen, sillä niiden avulla säkeiden yhteensopivuus on helpompaa kuin konteks-tiin sopivien sanojen löytäminen, joissa vokaaliyhtymät olisivat keskenään samanlaisia.

(9) Tekis mieli mennä ton mimmin äässii riskillä hieroo (Mauton jasso, 247365) (10) Ilma waiffii kaviaarin sijast riisii (Hyvä häviäjä, MK)

19

(11) Ilman douppii päällä, ei oo tsäänsei täällä (Epoo, MK)

Aineistossani esiintyy yksiköllinen predikaatti monikon 3. persoonassa (esimerkit 12 ja 13), joka on helsinkiläisperäinen puhekielen piirre (Paunonen 1982: 147). Piirre kuuluu yleissuo-malaisiin puhekielen piirteisiin (Paunonen 1993: 25).

(12) Kaikki puhuu huudeist ja Hollywoodeist (Kuohkeet vaahtoo, JF) (13) Josta luupäät lähti keikkaa bensiksii (Mist sä tuut?, VY)

Helsingin slangin supistumaverbien taivutus poikkeaa suomen yleiskielen supistumaverbien taivutuksesta. Supistumaverbejä ovat verbit, joiden perusmuoto loppuu ta, tä -ainekseen. Sen sijaan slangissa supistumaverbien perusmuoto ei lopu ta, tä -ainekseen vaan pitkään vokaaliin, kuten verbit duunaa ja brennaa. (Paunonen 2000a: 22–23.) Supistumaverbien pitkävokaalinen muoto on syntynyt ruotsinkielisten ja suomenkielisten puhujien yhteiselon seurauksena (Itko-nen 1964: 187–191). Käytän Paunosen tavoin slangisanastossani verbien hakusanamuotona slangiverbimuotoa eli pitkään vokaaliin loppuvaa muotoa.

3.2 Vanha Helsingin slangi

Kun puhutaan Helsingin slangista, tarkoitetaan kahta eriaikaista ja eriluonteista kielimuotoa.

Sillä voidaan tarkoittaa vanhempaa suomalais-ruotsalaista sekakieltä (vanha Stadin slangi) ja toisaalta uudempaa nuorisokieltä (uudempi Helsingin slangi), joka täyttää perinteisen slangin määritelmän ensiksi mainittua paremmin. Slangimääritelmä sisältää nimittäin kielellisiä, tyylil-lisiä ja sosiaalisia kriteerejä, joita sekakieli ei täytä. Stadin slangi on muuttunut paljon runsaan sadan vuoden aikana, jona slangia on Helsingissä puhuttu. (Paunonen 2000a: 7, 14.)

Vanhaa, alkuperäistä Helsingin slangia kutsutaan siis Stadin slangiksi. Vanhimmat tiedot Stadin slangista ovat 1890-luvun alusta (Paunonen 1993: 30). Slangin synty liitetäänkin 1800-luvun loppuun ja erityisesti sen ajan suuriin muutoksiin, joihin kuuluvat Helsingin nopea

Vanhaa, alkuperäistä Helsingin slangia kutsutaan siis Stadin slangiksi. Vanhimmat tiedot Stadin slangista ovat 1890-luvun alusta (Paunonen 1993: 30). Slangin synty liitetäänkin 1800-luvun loppuun ja erityisesti sen ajan suuriin muutoksiin, joihin kuuluvat Helsingin nopea