Ovidiuksen tarinassa Medeia ei kuole. Vaikka hän kokee voimakkaita tunteita – intohimoa, tuskaa ja raivoa – nämä pyörteet vievät hänet loppujen lopuksi lähemmäksi omaa ydintä. Ne saavat hänet astumaan ulos toisten var-joista, eikä hän enää elä muiden mukaan. Ovidiuksen Medeian metamorfoosi näyttäytyy esimerkkinä ihmisen odysseiasta, mutkikkaasta matkasta omaksi itsekseen.
Spinozalainen hilpeys tarjoaa uudenlaisen tavan suhtautua passioihin. Kun olemme tasapainossa, kes-kittyneitä omaan sisäiseen voimaamme, kohtaamme paremmin ulkoisia voimia ja passioita, sillä olemme niille vähemmän alttiita. Emme pyri saamaan toisia val-taamme, koska tiedämme oman voimamme toteuttami-sesta seuraavan suurinta tyytyväisyyttä53. Hilpeys lähes-tyykin Spinozan käsitystä hyvästä itserakkaudesta, koska ilon kohteena on itse. Tämä on Spinozan mukaan mää-ritelmällisesti rakkautta. Itsensä rakastaminen on järjen mukaista, sillä ”järki ei vaadi mitään luonnon vastaista”54. Tämä ei kuitenkaan ole minkään itseen liittyvän mieli-kuvan rakastamista, vaan nimenomaan rakkautta omaa olemista ylläpitävään voimaan55.
Spinoza ohjaa ihmistä tuntemaan oman yksilöl-lisen voimansa ja elämään rohkeasti sen mukaan. Vas-toinkäymiset koulivat tähän. Hän korostaa, että viha tulee voittaa rakkaudella tai jalomielisyydellä, pelko karkottaa rohkeudella.56 Meidän on jopa käytävä läpi mielessämme kerta toisensa jälkeen tilanteita, joissa meitä viimeiseen asti riivataan, loukataan tai uhataan, jotta olisimme positiivisesti varautuneet taas seuraavaan kertaan. Rakkaus omaan yksilölliseen voimaan ja siihen liittyvä iloisuus – hilaritas – ovat siis olennainen osa spinozalaista etiikkaa.
Viitteet
1 Ovidius 1997, 233. Muodonmuutosten suomenkielisenä lähteenä on Alpo Röntyn käännös vuodelta 1997. Lisäksi olen käyttänyt Loeb Classical Libraryn kaksikielistä laitosta Metamorphoses Books I–VIII (1916).
2 EIVP17Huom. Lyhenne E viittaa Spi-nozan Etiikkaan, room. nrot. viittaavat Etiikan osiin, joita on viisi, ja arab. nrot.
teoksen propositioihin. Suorissa lainauk-sissa seuraan Vesa Oittisen suomennosta vuodelta 1994.
3 EIVEsipuhe.
4 ”[I]hminen on aina passioiden alainen, ja [...] seuraa luonnon yleistä järjestystä, noudattaa sitä ja sopeutuu siihen sikäli kuin asioiden luonto niin vaatii.”
EIVP4Kor. Spinoza ei väitä, etteivät järki ja ymmärrys voisi mitään tunteille, mutta tätä hän käsittelee vasta Etiikan V osassa.
5 Saarn. 1:18.
6 Ks. Newlands 1997, 178, joka huomaut-taa, kuinka yksityiskohtaisesti Ovidius kuvailee Medeiaa, kun tämä käyttää maagikon kykyjään.
7 Ks. Hekatesta esim. Castrén & Pietilä-Castrén 2000, 203; Henrikson 2001, 343. Hekatea pidetään mm. noitien valtiattarena mutta myös tienristeysten jumalattarena, koska hän ohjaa ihmistä läpi muutosten, myös elämän ja kuole-man välillä.
8 Tarina tuo niin ikään esille sen, että auringonjumala Helios on Medeian isoisä, ks. Ovidius 1997, 226. Castrén &
Pietilä-Castrén 2000, 61, mainitsevat niin Kirken kuin Medeiankin Hekaten suku-laisena. Tämä saa tukea Diodorokselta, joka sanoo Hekaten olleen Aieteksen vaimo ja Medeian, Kirken sekä Aigialeuk-sen heidän lapsiaan, ks. Ogden 2002, 78.
9 Argonauttien matkasta, sen taustasta ja kultaisen taljan alkuperästä tarjoaa valaisevan esityksen Henrikson 2001, 367–73.
10 Ovidius 1997, 220.
11 Sama.
12 Sama.
13 Pindaros tosin kertoo, että Iasonin apuna oli Afroditen magia, jotta hän saisi Medeian puolelleen, ks. Ogden 2002, 240.
14 Ovidius kertoo, että Medeian onnis-tunut uroteko nuorentaa Aison herätti jopa Bacchuksen huomion taivaassa, ks.
Ovidius 1997, 229. Medeia tarttuu sen jälkeen vastaavaa keinoon kostaakseen Peliaalle tämän petoksen, mutta hän käyttääkin voimattomia yrttejä ja vie tältä hengen. Siivekkäiden käärmeiden turvin Medeia pakenee Korinttiin, jossa hän sitten toteuttaa kostonsa Iasonille.
Lohikäärmeet pelastavat hänet edelleen, ja niin Medeia saapuu Ateenaan, jossa kuningas Aigeus ottaa hänet vaimok-seen. Medeia kuitenkin yrittää myrkyt-tää Aigeuksen sankaripojan Theseuksen Kerberos-koiran kuolalla, kun tämä viimein saapuu kotiin, mutta paljastuu.
Ovidius 1997, 229–233.
15 Newlands 1997, 189, ajattelee Medeian tulleen puolijumalaksi.
16 EIIIAffMäärIII.
17 Kohdassa EIIIPXIHuom Spinoza kut-suukin niitä affekteiksi, jotka liittyvät samanaikaisesti mieleen ja ruumiiseen.
Jaquet 2004, 131, on tarkentanut näke-mystä Spinozan affekteista erittelemällä niitä sen mukaan, liittyvätkö ne mieleen
artikkeli
94 niin & näin 3/2013 ja ruumiiseen yhtä aikaa, lähinnä vain
ruumiiseen tai pelkästään mieleen.
18 EIVP43Tod.
19 EIIP13.
20 EIVP41. On huomattava, että hän jatkaa sanoen surun sen sijaan olevan suoranaisesti pahaa.
21 Sama, tod.
22 Ks. Spinoza 2007, 72. Alkuperäiseltä nimeltään Tractatus theologico-politicus on Spinozan kirjoitus uskonnosta, vapaudesta ja suvaitsevuudesta. Se jul-kaistiin ensimmäisen kerran 1670 salai-sesti. Spinoza oli alun perin tarkoittanut sen Etiikan puolustukseksi, mutta kirja nostatti suuren myrskyn ja se kiellettiin 1674.
23 EIV5.
24 EIVP43Tod.
25 EIVP44Huom.
26 Tractatus politicus on Spinozan viimei-seksi ja keskeneräiviimei-seksi jäänyt kirjoitus, joka julkaistiin yhdessä tiettyjen muiden kirjoitusten kanssa hänen kuolemansa jälkeen 1677.
27 Ks. Spinoza 2000, luku 10, sivut 130–.
28 Ks. esim. Sihvola 2004, 17 29 Ks. Knuuttila 2004, 59.
30 Nussbaum 1997, 219–249.
31 EIIP49Tod.
32 Matheron 2011, 310.
33 Ovidius 1997, 222.
34 EIVP42Tod.
35 EIIP13AIIMäär.
36 EIVP42Tod.
37 EIIIP7,8.
38 EIV39Huom.
39 Sama.
40 EIVP42.
41 Ks. esim. Lebuffe 2009, 188–222. Toiset tulkitsijat näkevät käsitteen eettisen arvon, ks. esim. Bove 2004. Kuten Bove huomauttaa, myös Negri painottaa hilpeyden tärkeää asemaa Etiikassa, ks.
Negri 2000, 163–80.
42 CW I, 156. Lyhenne CW viittaa Edwin Curleyn toimittamaan ja kääntämään Spinozan koottujen teosten englannin-kieliseen laitokseen The Collected Works of Spinoza.
43 Käsitys tunteista affekteina, toiminta-voiman muutoksina ilmestyy vasta Etii-kassa. Tämä osaltaan selittää hilpeyden poissaoloa Lyhyessä tutkielmassa, jossa Spinoza selittää tunteita suhteessa tie-toon, ks. CW I, 99.
44 EIVP44S.
45 Corneille käyttää tässä termiä l’allégresse, joka on hilpeyden ranskankielinen vas-tine. Ks. esim. Bernard Pautratin Etiikan ranskannos vuodelta 1988; sitä käyttää myös Jaquet 2004. Eino Leino on tehnyt näytelmästä vuonna 1917
suomennok-sen, joka jatkuu seuraavasti: ”sekoittuu aina meidän menestyksihimme karvautta mielen, jota juuri karkoitimme. Keskellä onnen tuntuu tuuli viluinen; ilossa uin, ja silti pelkään, vapisen”. Corneille 1917, 64.
46 EVIP45Huom.
47 Spinozan viehtymyksestä erityisesti teat-teriin kirjoittaa esim. Meinsma 1983, 188.
48 EVIP45Huom.
49 Tästä kertoo yksi Spinozan varhaisim-mista elämäkerran kirjoittajista, Jean Maximilian Lucas. Ks. esim. Nadler 1999, 154.
50 CW I, 376.
51 EVP39Huom.
52 Si possem, sanior essem. Ovidius 1916, 342.
53 Spinozan mukaan ihmiset yrittävät saada toisiaan elämään oman mielenlaatunsa mukaan, koska tämä vahvistaa omia passioita ja mielikuvaa itsestä, ks. esim.
EIIIP31. Sellainen ihminen, joka taas on kiinni omassa voimassaan, suhtautuu muihin ystävällisesti, hyväntahtoisesti ja tasapainoisesti, ks. EIV37S1.
54 EIVP18Huom.
55 Bove 2004, 218, korostaa tällaista eroa. Hänen mukaansa spinozalainen itserakkaus on tasapainoista rakkautta omaan olemiseen tai täydellisyyteen eikä rakkautta mielikuvaan itsestä, mikä vält-tämättä on epätasapainoista.
56 EVP10Huom.
Kirjallisuus
Bove, Laurent, Hilaritas and Acquiescentia in se ipso. Teoksessa Spinoza on Reason and
“Free man”. Toim. Yirmiyahu Yovel &
Gideon Segal. Little Room Press, New York 2004.
Castrén, Paavo & Pietilä-Castrén, Leena, Antiikin käsikirja. Otava, Helsinki 2000.
Corneille, Pierre, Cid. 5-näytöksinen näytelmä (Le Cid, 1636). Suom. Eino Leino.
WSOY, Porvoo 1917.
Henrikson, Alf, Antiikin tarinoita 1–2.
WSOY, Helsinki 2001.
Jaquet, Chantal, L’Unité du corps et de l’esprit.
Affects, actions et passions chez Spinoza.
PUF, Paris 2004.
Knuuttila, Simo, Ensimmäinen liike. Teok-sessa Stoalaisuus. Tiedon, tunteiden ja hyvän elämän filosofia 2004, 57–67.
Lebuffe, Michael, The Anatomy of the Pas-sions. Teoksessa The Cambridge Com-panion to Spinoza’s Ethics. Toim. Olli Koistinen. Cambridge University Press, Cambridge 2009, 188–222.
Matheron, Alexandre, Spinoza et la sexualité.
Teoksessa Etudes sur Spinoza et les philo-sophies de l’âge classique. Toim. Alexandre Matheron & Pierre-François Moreau.
ENS editions, Lyon 2011, 305–324.
Medea. Essays on Medea in Myth, Literature, Philosophy and Art. Toim. James J.
Clauss & Sarah I. Johnston. Princeton University Press, Princeton 1997.
Meinsma, Konraad Oege, Spinoza et son cercle (Spinoza en zijn kring, 1896). Käänt. S.
Roosenburg. Vrin, Paris 1983.
Nadler, Steven, Spinoza. A Life. Cambridge University Press, Cambridge 1999.
Negri, Toni, Necessité et liberté chez Spinoza:
quelques alternatives. Multitudes 2/2000, 163–180.
Newlands, Carole E., The Metamorphosis of Ovid’s Medea. Teoksessa Medea. Essays on Medea in Myth, Literature, Philosophy and Art 1997, 178–208.
Nussbaum, Martha, Serpents in the Soul. A Reading of Seneca’s Medea. Teoksessa Medea. Essays on Medea in Myth, Litera-ture, Philosophy and Art 1997, 219–249.
Ogden, Daniel, Magic, Witchcraft, and Ghosts in the Greek and Roman Worlds.
A Sourcebook. Oxford University Press, Oxford 2002.
Ovidius, Publius Naso, Metamorphoses Books I–VIII. Ovid III, LCL 42. Toim. Jeffrey Henderson. Käänt. Frank Justus Miller.
Harvard University Press, Cambridge 1916.
Ovidius, Publius Naso, Muodonmuutoksia (Metamorphoseon libri I–XV). Suom.
Alpo Rönty. WSOY, Helsinki 1997.
Sihvola, Juha, Stoalainen koulu ja sen kehitys.
Teoksessa Stoalaisuus. Tiedon, tunteiden ja hyvän elämän filosofia 2004, 11–24.
Spinoza, Benedictus de, The Collected Works of Spinoza Vol. I. Toim. & Käänt. Edwin Curley. Princeton University Press, Princeton 1985.
Spinoza, Benedictus de, Éthique (Ethica, 1677). Käänt. Bernard Pautrat. Éditions du Seuil, Paris 1988.
Spinoza, Benedictus de, Etiikka (Ethica, 1677). Suom. Vesa Oittinen. Gaudea-mus, Helsinki 1994.
Spinoza, Benedictus de, Political Treatise (Tractatus politicus, 1677). Käänt.
Samuel Shirley. Hackett, Indianapolis 2000.
Spinoza, Benedictus de, Theological-Political Treatise (Tractatus theologico-politicus, 1670). Toim. Jonathan Israel. Käänt.
Michael Silverthorne & Jonathan Israel.
Cambridge University Press, Cambridge 2007.
Stoalaisuus. Tiedon, tunteiden ja hyvän elämän filosofia. Toim. Teija Kaarakainen & Jari Kaukua. Gaudeamus, Helsinki 2004.
artikkeli
Sandra Kantanen, Beach1 (2007), pigmenttivedos paperille, 130 x 153 cm, Editio 5+2 A.P
3/2013 niin & näin 97
Sandra Kantanen, Untitled (Mountain 4) (2009), pigmenttivedos paperille, 82 x 70 cm, Editio 5+2 A.P
artikkeli
K
riittisen ajattelun tavoite löytyy nykyisin lähes kaikista kasvatus- ja opetusideolo-gioista1. Samalla termi on saanut lu-kuisia toisistaan poikkeavia merkityksiä:kriittisellä ajattelulla voidaan yhtäällä viitata valmiuksiin, joita tulevaisuuden kansalainen tar-vitsee menestyäkseen muuttuvassa työelämässä ja joista kansakunta siten hyötyy taloudellisen kilpailukyvyn muodossa. Toisaalla sillä voidaan tarkoittaa kykyä havaita ja muuttaa sortavia valtarakenteita. Esimerkiksi nämä kriittisyyden tavoitteekseen ilmaisevat kasvatusideo-logiat voidaan perustellusti tulkita sitoumuksiltaan ja tavoitteiltaan jopa toisilleen vastakkaisiksi. Taustalla on kuitenkin yhteinen ajatus kriittisyyden hyödyllisyydestä ja sen perusteltavuudesta kasvatuksessa. Tämän ajatte-lutavan synty ajoittuu viimeistään länsimaisen demo-kratian varhaisvaiheisiin, sillä esimerkiksi Platonin dia-logien keskeinen elementti, sokraattinen pedagogiikka, ilmentää kyseistä länsimaiseen sivistys- ja kulttuurikäsi-tykseen juurtunutta näkemystä. Artikkelini jakaa saman lähtökohdan: kriittinen ajattelu on demokraattisen yh-teiskunnan kannalta keskeinen kasvatuspäämäärä. Tul-kintani kriittisestä ajattelusta on saanut vaikutteita erityi-sesti John Deweyn, Israel Schefflerin ja Harvey Siegelin ajatusten jatkumosta2.
Demokratian, moniarvoisuuden ja kasvatuksen kes-kinäisiä suhteita koskevaa ajatustenvaihtoa on viime aikoina käyty Suomessa vilkkaasti muun muassa kat-somusainekeskustelun yhteydessä3. Tälle keskustelulle on ollut tyypillistä jännite oman uskonnon ja yhteisen etiikan opettamisen välillä, ja keskustelu on kytkeytynyt melko suoraan peruskoulun opetussuunnitelmaan ja tuntijakoon. Pidän kuitenkin tärkeänä, että filosofista keskustelua moniarvoisen demokratian kannalta kes-keisistä kasvatustavoitteista myös hieman etäännytetään katsomusainekeskustelun toisinaan lukkiutuneistakin asetelmista. Etäännyttämisen toivon tuottavan uutta ymmärrystä siitä, millaisia ajattelun taitoja ja moraalisia valmiuksia tulevaisuuden kansalaiset tarvitsevat ja miten näitä voitaisiin kasvatuksella edistää.
Kriittinen ajattelu on kasvatustavoite, jota on kautta historian pidetty demokraattisen yhteiskunnan
edelly-tyksenä. Mutta miten kriittinen ajattelu tulisi määritellä, jotta se voisi olla perusteltu kasvatuspäämäärä? Kysymys kytkeytyy moniin perustaviin filosofisiin kysymyksiin:
Millaisia tietoteoreettisia käsityksiä löytyy kriittisen ajat-telun taustalta? Millaisia arvo- tai moraalifilosofisia kyt-köksiä kriittisellä ajattelulla on? Millaista ihmiskäsitystä kriittinen ajattelu edellyttää? Tarkasteltaessa kriittisen ajattelun kasvatuspäämäärää filosofisesti on olennaista tehdä erottelu kahden erilaisen tulkinnan välillä: kriit-tinen ajattelu voidaan nähdä yksinomaan taitoina, mutta toisaalta voidaan myös pitää tiettyjä ajattelun dispositioita kriittiseen ajatteluun kuuluvina. Dispositioilla tarkoitan niitä suuntautumiseen, motivaatioon, luonteeseen ja per-soonaan liittyviä tekijöitä, jotka kytkevät kriittisen ajat-telun taidot moraaliseen toimintaan. Pelkästään taitoihin perustuva tulkinta osoittautuu paitsi demokraattisen yh-teiskunnan kasvatuspäämääränä kestämättömäksi myös käsitteellisesti ongelmalliseksi4.
