Talvitie ottaa kirjassa kriittisen näkö-kulman psykologiseen mittaamiseen ja psykiatriseen luokitteluun. Mitä psykometriset testit mittaavat, ja mihin psykologian konstruktit viit-taavat? Psykologian tutkimuskoh-teiden alkuperä on usein arkipsykolo-giassa, kun taas konstruktit ovat tutki-muksessa tuotettuja olioita. Kriittinen tarkastelu on perusteltua: esimerkiksi älykkyys, ahdistuneisuus, narsismi ja ADHD ovat käsitteitä, jotka juur-tuvat ajatteluun ja yhteiskunnallisiin instituutioihin, ja niiden yhteiskun-nallinen ja yksilöidentiteettiin vai-kuttava voima voi olla suuri.
Toisinaan Talvitie kuitenkin ajautuu lähelle antirealismia. Asen-netta ilmentää esimerkkinä käytetty leikkimielinen GAS-syndrooma (guitar/gear acquisition syndrome), tarve hankkia harrastusvälineitä.
Talvitien mukaan GAS on yhtä todellinen mielen piirre kuin
tie-teellisen psykologian konstruk-titkin. Hienovaraisemmin ai-hetta on käsitellyt vaikkapa Ian Hacking: Toki käsitteet ja ope-rationalisoinnit ovat aina konst-ruoituja objekteja, joiden genea- logiaa tieteen käytännöissä voidaan jäljittää (myös luonnontieteissä). Sen sijaan tutkitut ilmiöt, joihin käsit-teillä pyritään viittaamaan, voivat olla objektiivisia ja toisistaan riip-pumattomilla tutkimus- ja mittaus-menetelmillä havaittavia kohteita.
Mielen sairauksien todellisuuden kyseenalaistava antirealismi voi olla vapauden instrumentti, mutta se voi johtaa myös vastuuttomaan viisas-teluun ja potilaiden ongelmien vä-hättelyyn.
Aivokuvantamista käsittelevä luku on havainnollinen ja summaa oivaltavasti viimeaikaista tutki-muskirjallisuutta. Kuvantaminen perustuu usein vahvoille mutta edelleen kiistanalaisille empiirisille oletuksille aivojen toiminnasta, ja kuvia on helppo tulkita väärin. Ai-vokuvien kritiikissä tieteenfilosofin asiantuntemus – päätelmien arvioin-ti – on nähdäkseni erityisen hyö-dyllistä. Ei liene epäilystä, etteikö aivokuvantaminen tuottaisi mielen tutkimusta edistävää informaatiota, mutta kuten Talvitie osoittaa, on eri asia, mitä voidaan päätellä monivä-rikuvista, joihin kuvantamisen tu-lokset julkaisuissa puristetaan.
Lopuksi tarkastelu kääntyy psy-kologiatieteen kehitysdynamiikkaan ja sen tieteensosiologiseen kon-tekstiin. Viimeisissä luvuissa pu-reudutaan käsitteellisiin siirtymiin, joita laboratoriopsykologian syntyyn liittyi, sekä pohditaan syitä psyko-logian kenties väistämättömälle opil-liselle hajanaisuudelle. Kaiken kaik-kiaan reiluun kahteensataan sivuun on sisällytetty laaja kirjo aiheita, joista monet olisi itsessään voinut laajentaa kirjan mittaiseksi. Kirjan lähestymistapa ankkuroituu pyrki-mykseen ymmärtää psykologiaa ja sen käytäntöjä, joten psykologisen tutkimuksen ja ammattikäytäntöjen tarkastelu ei typisty vain sarjaksi it-searvoisen filosofisen pohdinnan lomaan sommiteltuja tapausesi-merkkejä.
134 niin & näin 3/2016
kirjat
L
ukiessani Marja-Leena Mik-kolan käännöskokoelmaa Jermakovin esseistä mieleeni tuli eräs kollegani, joka on syntynyt venäläisessä provinssikaupungissa ja toimii kulttuurintutkimuksen pro-fessorina brittiläisessä yliopistossa.Vierailessaan hiljattain Helsingissä hän piti teoreettisesti sofistikoi-tuneen esitelmän, jossa hän analysoi erilaisia kulttuurin käytäntöjä Venä-jällä, muun muassa Pietarissa yleistä ilmiötä mainostaa ”ei-perinteisiin su-kupuolisuhteisiin” liittyviä kylpylöitä jalkakäytävään maalatuilla puhelin-numeroilla. Esitelmän jälkeen puhe kääntyi venäläiseen mentaliteettiin, mikä sai hänet tuhahtamaan: ”Se sana pitäisi kieltää.”
Jermakovin esseitä lukiessa voi hyvin ymmärtää kollegani turhau-tumisen. Esseissä toistuu käsitys kaikkia venäläisiä yhdistävästä men-taliteetista, myötäsyntyisestä mie-lenmaisemasta, jota venäläiseksi syntynyt ei pääse pakoon. Sitä pitää koossa venäjän kieli, tuo ”kansallisen mentaliteetin mittana” pidetty ”kal-lisarvoinen varasto”, kuten Jermakov kuvailee. Tämä mentaliteetti ei tun-nista identiteettien hybridisyyttä eikä subjektin mahdollisuutta itsensä uu-delleen luomiseen uudella kielellä ja uudessa ympäristössä. Sosiokulttuu-rinen konstruktivismi on sille meta-fysiikan puutetta.
Jermakovin esseet kierrättävät Venäjän ideaa ja Venäjän kansaa, Tolstoita ja Dostojevskia,
vallan-kumouksen dys/utopiaa, keskiajan Rusia ja nyky-Venäjän konsurismia (sic!) sekä Venäjän ja Euroopan eroja.
Skol’ko mozhno saattaisi venäläinen lukija parahtaa eli ”ei tätä enää”.
Ahdistusta kokoelmassa on paljon, toivoa vähän. Uutta on esimerkiksi nationalistinen uuseuraasianismi (Lev Gumiljov) ja riippumaton ny-kysosiologia (Juri Levada), kaikki suloisessa sekasotkussa vinegretin eli rosollin tapaan.
Jermakov on paikoin ironinen kierrättäessään kuluneita käsi-tyksiä kansanluonteesta, mutta sa-malla yllättävän kritiikitön. ’Venä-läinen mentaliteetti’ eli venäläisyys on kiveen hakattu muuttumaton
arvo, jota ilmentävät yhtenäiskult-tuurin selkärankana toimivat kir-jallisuuden klassikot. Niissä ”kan-sallinen itsetajunta[mme] ilmaisi itsensä ja saavutti maailmanlaajuisen arvostuksen”. 1900-luvun klassi-koista, joista useat ovat suomalaisille Venäjä-faneille tuttuja, Jermakovin
”venäläisen kulttuurin pantheoniin”
pääsevät Andrei Platonov, Bulat Okudžava, Sergei Dovlatov, Vla-dimir Vysotski, Strugatskin veljekset, Josif Brodski ja Olga Sedakova. Jer-makovin maalaamia kirjailijakuvia voisi käyttää kirjallisuudenopetuk-sessa havainnollistamaan kriittisen biografian ja hagiografian eli pyhi-myselämäkerran eroa.
Epäilys siitä, että kirjallisuudella ei enää ole venäläisyyttä koossapi-tävää voimaa, saattaa Jermakovin näkemään nyky-Venäjän kriisin. Ve-näläinen kirjallisuus on ”kadottanut metafysiikan”, kuten on venäläinen elämä yleensä. Metafysiikan on ka-dottanut myös venäläinen ihminen.
Taipumus ja kyky metafysiikkaan taas on venäläisen mentaliteetin tunnusmerkki, ja se erottaa venäläi-syyden länsimaalaisesta mentalitee-tista. Onhan venäläinen kulttuuri Jermakovin mukaan ”merkityksen kulttuuria”, kun taas läntinen ”lop-putuloksen ja yhteenvedon kult-tuuria”. Venäläisyys on siis kykyä syvällisyyteen, ja länsimaalaisuus taas liittyy pragmaattiseen päämäärän-tavoitteluun, eräänlaiseen pinnalli-suuteen.
Sanna Turoma
Metafyysinen mentaliteetti? Esseitä venäläisyydestä
Vladimir Jermakov, Tolstoin varjo. Ahdistuksen ja toivon esseet.
Suom. Marja-Leena Mikkola. Idiootti, Hamina 2015.
kirjat
1800-luvun intelligentsijan kes-kusteluista periytyvä näkemys venä-läisyydestä syvällisenä, filosofisena ja henkisenä suhteessa länsimaa-laisuuden yltiöyksilöllisyyteen, jär-kiuskoon ja pinnallisuuteen oli tun-nustettu ajattelutapa myös neuvosto-valtavirrassa. Tulkittuna kapitalismin sekä kollektiivisuutta painottavan sosialismin välisenä dikotomiana se kantoi hyvin kylmän sodan yli ja tuntuu kantavan vieläkin. Stereo-typian mukaan venäläisillä on luon-nostaan enemmän henkistä pääomaa eli sitä kuuluisaa sielukkuutta kuin länsimaalaisilla populaarikulttuurin kuluttajilla.
Itä–länsi-akselilla klisee toistaa vanhaa ajatusrakennelmaa: länsi on rationaalinen, itä henkinen. Edward Saidin mukaan tämä ajattelu- ja pu-hetapa tuotti sen diskursiivisen valta-rakennelman, joka vuosisatojen ajan tuki kolonialistista maailmanjärjes-tystä ja talouspolitiikkaa. Venäläi-sessä itsensä orientalisoinnissa Saidin rakennelman arvotukset kääntyvät kuitenkin päälaelleen ja henkisyy-destä tulee positiivinen arvo siinä missä rationaalisuus on kielteinen ominaisuus. Dostojevskin satiirisen moraalisaarnan aiheesta voi lukea hänen Euroopan-matkakuvauk-sestaan Talvisia merkintöjä kesän vai-kutelmista (2009).
Hieman penseä arvioni Jerma-kovin esseistä ei kuitenkaan kohdistu niinkään venäläiseen kirjailijaan kuin siihen suomalaiseen yleisöön, joka
on vankkumatonta venäläisen men-taliteetin ihailijakuntaa. Venäläisen sielun mystifioimisellakin kun on kääntöpuolensa.
Venäläisten naulitseminen läisyyden metafysiikkaan pitää venä-läiset mielikuvien tasolla turvallisesti hallittavissa olevana kokonaisuutena.
Se palvelee sekä ihannointia että vi-holliskuvaa. Samalla se eristää venä-läiset muusta maailmasta. Venäläisiä ei tarvitse nähdä osana globaalia maailmaa eikä sen intersektionaalisia identiteettejä vaan heidät voi get-touttaa omaan karsinaansa. Sääli on tietysti se, että venäläisten joukossa on niitä, jotka itse haluavat rakentaa tämän geton itselleen.
Siitä Jermakovia ja hänen kääntä-jäänsä Marja-Leena Mikkolaa täytyy kuitenkin kiittää, että he saavat malaisen lukijan ajattelemaan suo-malaista kansallismielisyyttä Venäjän idean etsinnän näkökulmasta. Kan-sallinen idea ”nousee mentaliteetin syvyyksistä”, minkä kaikki popu-listiset demagogit tietävät Putinin puheenkirjoittajista Timo Soinin taustavoimiin. Molemmat puhutte-levat samanlaista äänestäjäkuntaa ja tukevat samanlaista identiteettipoli-tiikkaa molemmin puolin Suomen itärajaa.
Akateemisessa tutkimuksessa kansalliset identiteetit on pitkään ymmärretty kulttuurisesti rakentu-neina, muuttuvina ja moninaisina, mutta yleisissä mielikuvissa ne elävät ylhäältä annettuina,
muuttumat-tomina ja yhdenmukaisina. Ajatus suomalaisten identiteettien moninai-suudesta, suomalaisuuksista suoma-laisuuden sijaan, ei ole yleisesti val-lalla oleva ajattelutapa. Suomalainen identiteetti, jonka valtavirtakulttuuri yleensä esittää yksikössä, on tota-lisoiva monoliitti, joka sulkee pois erityisesti ne, jotka ovat sattuneet saapumaan maahan hieman myö-hemmin.
Jermakovia ja Mikkolaa haluaa myös kiittää esseitten aforistisista helmistä: ”kaikkein herkintä ja vas-tuullisinta työtä – työtä peruskä-sitteiden parissa – tekee filosofinen yhteisö” (50). Tämän kaltaisia vii-sauksia tarvitaan humanistista osaa-mista vähättelevässä nykysuomalai-sessa ilmapiirissä.
Lopuksi: Pidän Jermakovin ideasta ehdottaa Tolstoin tekstien kokoelmaa ”matriisiksi”, joka tarjoaa nykyihmiselle etiikan ja ekologian uudelle vuosituhannelle. Mutta eh-dotus ei olisi tarvinnut raamikseen kansakunnan, mentaliteetin ja ve-näläisyyden retoriikkaa. Ilman sitä Tolstoin sanoma on yleismaailmal-linen ja aina ajankohtainen, jollai-seksi sen itse ymmärrän.
Parasta kokoelmassa on siis Tolstoi. Ei kuitenkaan hänen var-jonsa vaan hänen valonsa. Tämän valon soisi esseissä loistavan kirk-kaammin kansallisesta essentialis-mista vapaan ylirajaisen maailman yllä.
”Venäläisten naulitseminen
ve-näläisyyden metafysiikkaan pitää
venäläiset mielikuvien tasolla
turvallisesti hallittavissa olevana
kokonaisuutena.”
136 niin & näin 3/2016