Päällimmäisenä kysymyksenä mielessäni on, että pääsinkö tutkimuksellani vaikutusten ja vaikuttavuuden lähteelle ja mitä vastaisin kysymykseen, oliko avohuollon sijoitus vaikuttava tukitoimenpide? Kun avohuollon sijoitusta arvioidaan sitä tarkoitusta vasten, että se on viime sijainen keino ehkäistä huostaanotto, ei avohuollon sijoitus tämän tutkimuksen valossa vaikuta kovin tehokkaalta keinolta, sillä yli puolet koko aineiston nuorista otettiin lopulta huostaan. Toisaalta avohuollon sijoituksen tarkoituksena on myös arvioida lapsen tuen tarve (L 2007/417 37§), ja joskus sijoituksen aikana päädytäänkin arvioon, että huostaanotto voi olla nuoren rajun oireilun tai
perheolosuhteiden kaoottisuuden, tai monesti molempien, vuoksi lopulta ainoa vaihtoehto.
Ei voida sanoa, että nimenomaan avohuollon sijoitus oli se mekanismi, joka hyvinvoinnin muutoksia sai tai ei saanut aikaan. Sen sijaan on oikeampaa sanoa, että hyvinvoinnissa tapahtui muutoksia avohuollon sijoituksen aikana, ja positiivisiin muutoksiin auttoivat sekä käytetyt työskentelymenetelmät, kuten koko perheen kanssa työskentely perhekeskustelun keinoin, että varmasti myös muut sijoituksen aikaiset tukimuodot. On kuitenkin oltava kriittinen ja muistettava, että muutoksiin saattoi vaikuttaa myös muut – palveluiden ulkopuoliset – yhtä aikaiset elämäntapahtumat ja olosuhteet.
Joidenkin nuorten kohdalla voidaan tietyin varauksin tulkita sijoituksella vaikutetun positiivisesti syrjäytymiskehityksen katkaisemiseen, sillä riski nuorten yhteiskunnalliselle osallisuudelle on koulutuksesta ja muusta toiminnasta ulos jäämisen lisäksi myös syrjäytyminen ystävyys- ja muista ihmissuhteista (ks. esim. Heino 2007;
Vornanen 2006; Törrönen & Vornanen 2002). Esimerkiksi kotiin palaavien nuorten ryhmässä oli nuoria, joiden voimakkaaseen vetäytymiseen ja kodin ulkopuolisiin sosiaalisiin suhteisiin ja haluttomuuteen ottaa vastaan tukea ja palveluita pystyttiin vaikuttamaan positiivisesti ainakin jossain määrin. Näiden nuorten kohdalla avohuollon sijoituksen nuoren sosiaalisuuteen ja avoimuuteen tähtäävien tavoitteiden toteutumisen voidaan tulkita näkyneen myös myöhemmässä asiakkuuden vaiheessa.
Suuressa riskissä sen sijaan olivat etenkin ne nuoret, jotka eivät olleet kiinnittyneet työhön eivätkä koulutukseen, päihteiden käyttöä oli usein ja runsaasti ja myös muita hyvinvoinnin vajeita oli enemmän (ks. esim. Myrskylä 2011; Raunio 2006). Sekä sosiaalityöntekijöiden että laitoksen työntekijöiden yhtenä tärkeänä tehtävänä onkin arvioida ja tunnistaa, mikä nuorten rajattomuudessa on riskikäyttäytymistä ja mikä normaalia nuoruusiän kipuilua ja kokeilua (ks. esim. Bergman & Scott 2001; Lehtovirta 1997).
Tarvetta olisikin sosiaalityön erikoisosaamiselle nuorten kanssa tehtävässä työssä, josta käytetään käsitettä nuorisososiaalityö. Nuorisososiaalityössä huomio kiinnittyy nuoren kasvuolosuhteisiin ja ihmissuhteisiin (Hämäläinen ym. 2008, 166), jotka myös tämän
tutkimuksen valossa näyttäytyivät merkittävänä nuorten hyvinvoinnille.
Nuorisososiaalityön erityisosaamiselle olisi tarvetta myös nuorten ongelmien rakenteellisten ratkaisujen etsimisessä, sillä tarvittaisiin osaamista siihen, millaisia tukitoimia nuorille tulisi suunnata, jotta nuorten huono-osaisuutta ja syrjäytymiskehitystä voitaisiin estää tehokkaammin. (Hämäläinen ym. 2008, 166.) Esimerkiksi avohuollon sijoituksen paikkaa ja tehtävää pitäisikin siirtää tuen tarpeen varhaisempaan vaiheeseen ennen syvempien ongelmien syntyä, jolloin se ainakin tämän tutkimuksen perusteella oli toimiva interventio nuorten ja perheiden ongelmallisessa tilanteessa.
Tämän tutkimuksen perusteella sijoitusten syykoodeista ei näytä voivan päätellä paljoakaan nuorten elämäntilanteista ja varsinaisista pulmista. Vaikka sijoituksen syyt viittasivat enemmässä määrin nuoreen yksilönä, oli syiden taustalta löydettävissä kasvuympäristön ja perheolosuhteiden vaikutus nuoren oireiluun ja riskikäyttäytymiseen. Nuorten tuen tarvetta perustellaan usein yhdellä ongelmalla, mutta sen taustalta löytyy moniongelmaisuutta ja kodin kasvatusvaikeuksia, jotka liittyvät mielenterveyden häiriöihin, päihteiden käyttöön, kouluvaikeuksiin ja muuhun oireisuuteen. (Ks. myös esim. Aaltonen & Heikkinen 2013, 169.) Siksi onkin jokseenkin epäreilua kohdistaa syyluokituksella huomio yksin nuoreen, jonka oireilu kertoo todennäköisesti enemmän vaikeasta perhetilanteesta kuin nuoren henkilökohtaisista ominaisuuksista. Toisaalta varsinkin vakavasti riskikäyttäytyvän nuoren oireilu ja käytös voivat olla selkeä peruste puuttua nopeasti haitalliseen tilanteeseen ja päästä sitä kautta selvittämään myös perheen tilannetta.
Mutta mitä avohuollon sijoituksen aikana voitaisiin tehdä, jotta avohuollon sijoitettujen nuorten hyvin todennäköisesti edessä oleva huostaanotto voitaisiin välttää? Ollakseen vaikuttava interventio, millaisia olisivat ne toimenpiteet, tukimuodot ja hyvät käytännöt, jotka edistäisivät erilaisissa tilanteissa olevien avohuollon sijoitettavien nuorten hyvinvointia? Tarvittaisiin ainakin enemmän nuorille itselleen suunnattuja tukitoimia, jotka lähtisivät nuorten tarpeista ja jotka nuoret kokisivat itselleen mielekkäiksi ja hyödyllisiksi niin, että he tukeen olisivat motivoituneita sitoutumaan.
Myös nuoren kotiolosuhteissa tulisi tapahtua pysyviä muutoksia, mikäli sijoituksen tarve on lähtöisin kodin olosuhteista eikä suoranaisesti nuoresta itsestään. Nuorta
voidaan suojella ja kuntouttaa sijaishuollossa, mutta mikäli ongelmat ovat edelleen olemassa kotona nuoren sinne palattua, ei yksin nuoren tukeminen auta. Perheiden kanssa työskentely ainakin tämän tutkimuksen aineistona käytettyjen asiakirjojen mukaan jää ohueksi, joskus jopa olemattomaksi. Tutkimukseni tulosten perusteella perheiden kanssa työskentely tuotti hyviä tuloksia varsinkin itsenäistyvien nuorten kanssa, joilla tarvetta oli lukkiutuneiden perhesuhteiden selvittämiseen, sekä niissä perheissä, joissa myös vanhemmat tarvitsivat tukea ja ohjausta nuoren ikätasoisen kasvun ja kehittymisen mahdollistamiseen. Perheiden kanssa työskentely lastensuojelunuorten asioissa tulisikin nostaa entistä tärkeämpään asemaan ja mahdollistaa se kohdentamalla siihen myös resursseja.
Sekä sosiaalityöntekijöiden että laitoksen työntekijöiden kirjaukset olivat pääsääntöisesti erittäin informatiivisia ja niistä näkyi, että niissä pyrittiin tuomaan esiin olennaiset nuorta koskevat asiat. Joskus kirjauksissa oli kuitenkin epäloogisuutta, eikä välttämättä saanut selvää, mihin siinä hetkessä ilmeisen tärkeään asiaan tai tapahtumaan työntekijä viittasi, vaan lopulta tapahtumaselostus viitatusta asiasta saattoi löytyä toisen työntekijän jopa kuukausien takaisista kirjauksista. Asiakirjat toimivat myös tiedonsiirron välineinä ja sen vuoksi olisi tärkeää tehdä tieto helposti löydettäväksi esimerkiksi viittauksiin ja lyhyellä selostuksella.
Mitä kuitenkin eniten jäin asiakirjoissa kaipaamaan, olivat sosiaalityöntekijöiden tarkemmat ja kattavammat kuvaukset perhetilanteista ja kodin olosuhteista. Voi olla, että sosiaalityöntekijöillä oli asiakirjoista syntynyttä vaikutelmaa parempi käsitys perheen dynamiikasta, mutta asiakirjoista perheen kokonaistilanne ei välittynyt jopa ollenkaan, tai ymmärrys siitä jäi hyvin ohueksi. Kuvaus perheen kokonaistilanteesta ja vuorovaikutussuhteista loisi syvemmän ymmärryksen siitä, mitä nuoren ongelmien taustalla on ja sitä myötä myös siitä, miten niihin voitaisiin vaikuttaa.