Mikko Lahtinen, Snellmanin Suomi. Vastapaino, Tampere 2006. 312 s.
Kirjoituksia Väinö Linnasta, toimittaneet Antti Arnkil ja Olli Sinivaara. Teos, Helsinki 2006. 510 s.
Elämänpolitiikka on hauska laji.
Se tuottaa tekoja, jotka pyrkivät hahmottamaan keitä me olemme, mistä me tulemme, mihin olemme jumiutuneet ja minne suuntaan ha-luaisimme kenties jäiden lähdettyä koittaa koikkelehtia. Yksi elämänpo-litiikan avainsanoista ja -suunnista on menneisyys. Ei tietenkään mikä tahansa menneisyys, vaan rakennettu tulkinta jostakin käsin ja jotakin päämäärää varten.
Sekä artikkelikokoelma Kirjoi-tuksia Väinö Linnasta että Mikko Lahtisen Snellmanin Suomi tarkaste-levat tietyn tarkasti valitun henkilön kirjallisen tuotannon kautta min-kälaisesta Suomesta käsin he tekivät työtään, mitä he sanoivat ja miksi, ja myös mitä Linna ja Snellman kenties kertovat meille uusavuttomille piz-zerian nurkkaan juuttuneille suoma-laisille kanssarikollisille.
Jos katson Linna-kokoelmaa, joka lukee ja katsoo kriittisellä ot-teella mestarin materiaaleja, päällim-mäisin reaktioni on syvä ihmettely:
miten näin moni näinkin virkeä tapaus jaksaa näinkin tosissaan pe-lehtiä Väinö Linnan teosten parissa?
Täytyyhän ihmisellä, joka harrastaa elämänpolitiikkaa olla harrastuksia, mutta se intohimo, jonka esseissään esimerkiksi Antti Arnkil ja Jarkko S. Tuusvuori saavat kohdennettua Linnan sanomisiin on hämmen-tävän komeaa. Se on komeaa, mutta henkilökohtaisesti ei vain käsittämä-töntä. Se on kovin vierasta.
Ei vierasta siksi, ettenkö ym-märtäisi teoksen perusviritystä. On vaivatonta osata arvostaa
tämän-tyyppistä tuoretta suomalaisen kir-jallisuuden kaanonin uudelleen lukemista. Tommi Uschanovin kir-joitus ”Toisen tasavallan moralisti”
on loistava. Ei koska se hakeutuu ponnahduslaudalle nimeltä Linna, vaan koska Uschanov liikkuu lähtö-kohdista umpikujan sijasta jonnekin muualle. Ja kyllä, se jokin muu on hieno analyysi suomalaisen yhteis-kunnan elämänpoliittisista raameista sen toisen ja niin totisen tasavallan aikana – kuten myös sen jälkeen tu-levien tulkinnasta tästä ajasta.
Vierasta sen sijaan on se, että kriittisyyttä ja uudelleenluentaa koko ajan korostaen tarraudutaan tämäntyyppiseen keskusteluun, jossa väitetään, että ”suomalainen mies tunnistaa Linnan ideaali-hahmoista ajasta aikaan itsensä ja toverinsa”.
Ja höpö höpö. Ja höpö höpö siinä mielessä, että kuka käskee tai kuka maksaa ottamaan tosissaan Linnan tekemät roolitukset ja henkilö-hahmot? Kuka viitsii surkastuttaa oman itsensä elämänpoliittisen peli-kentän niin kapeaksi ja niin vahvasti muiden etukäteen paaluttamaksi?
Joku raja sentään masokismissakin.
Mutta eivätkö Linnan huikean hienot romaanit ole kiistaton osa suomalaisten henkistä dna-ketjua?
Kyllä, varmasti. Mutta se ei ole koko Suomi, ei edes koko Toinen tasavalta.
Linna tarjoaa yhden version, johon kenenkään ei ole pakko pysähtyä tai homehtua. Se sopii ottaa tai jättää, leikkeleenä tai talopakettina. Itse jätän sen, tai pikemminkin ohitan sen vilkkaasti vilkuttaen, koska aina kun minulle tarjotaan jotakin
val-mista ideaalia, kysyn kenen ehdoilla, arvoilla ja itkun tuherruksilla tämä ideaali on hahmotettu.
Henkilökohtaisesti ja kokemuk-sellisesti koen erittäin vieraaksi tä-mäntyyppisen halun osallistua ja pelata elämänpolitiikkaa muiden luomilla säännöillä ja sääntöjen tul-kinnoilla. Ideaali-malleilla oikeu-tuksen hakeminen on kusetusta. Se ei muutu kusetuksesta muuksi kuin uudelleen lämmitetyksi kusetuk-seksi, vaikka sitä kuinka vatvotaan ja vaikka kuinka vastakarvaan lukien siitä pannulapusta virkataan lapasia.
Tuotteet ja tuottajat
Yksi Kirjoituksia Väinö Linnasta -kokoelman yhdistävistä teemoista on halu tuottaa Linnasta tulkintoja, jotka ovat sekä edes hieman uskolli-sempia hänen inhimilliselle huma-nismilleen että tarjoavat vastakohdan nykyisin teoksen kirjoittajien mukaan vallalla oleville Linnaa tör-keästi instrumentalisoivien vedä-tysten viereen.
Edellisen motiivin näen ja koen helpostikin mielekkääksi. Inhimil-listä humanismia on syytä puolustaa.
Nyt ja ylihuomenna. Mutta miksi teoksen kirjoittajat ovat niin tuoh-tuneita siitä, että konsultit ja yri-tysvalmentajat käyttävät hyväkseen esimerkiksi Tuntematonta Sotilasta oppimateriaalina? Pitäisikö kirjan kanteen laittaa tarra: kielletty tur-huuksien höpöttäjiltä ja muilta markkinavoimien marakateilta?
Onhan se hyvinkin ironista, että kaanonin nimissä Linnan teksti
/ niin & näin • 95
ja henkilöhahmot taipuvat oikeut-tamaan asioita, joita hän ei sietänyt.
Mutta entäs sitten? On vaikeaa olla kuvittelematta tämän sievän sivis-tyshengen takana kantapäillään kei-nuvaa kansankynttilää, joka kyllä tietää mikä on oikea ja mikä väärä tulkinta. Se on ihan täysin ja to-taalisen absoluuttisesti oma vika, jos kuka tahansa meistä uskoo, että meidän on tehtävä sitä taikka tätä, koska on olemassa jokin myyttinen
”talvisodan henki” tai koska miehen ideaali edellyttää sitä taikka jotakin muuta.
Mahdollisimman lakonisesti ilmaisten. Sota on loppu. Nyt ää-nestetään tai ollaan äänestämättä parasta satusuomalaista tai parasta Mannerheimin-ristin ritaria. Jos Linna on kerran niin uskomattoman tärkeä, mielenkiintoinen ja ohitta-maton, tehdään kirjasta tai vaikka niistä elokuvista sitä mitä kansa to-della tahtoo. Vedetään kuvio yli ja ympäri, tehdään jotakin todella rajua ja irvokasta. Tehdään niistä karaoke-versioita, joita myydään kalliilla joka niemeen notkoon ja nurkkabaariin.
Lypsetyillä rahoilla vedetään rupla-nykäset ja leikitään karpaaseja valtio-varainministeriöltä lainatussa alppi-majassa. Se on elämänpolitiikkaa se.
Jos ette tykkää Linnan tuotteistami-sesta, niin olkaa hyvät ihmiset osta-matta – tai tuotteistakaa itse.
Vähän käytetty Snellman Entä Snellman? Ostaisinko vähän käytetyn Snellmanin? Noh, riippuu hinnasta, mutta tapa, jolla Mikko
Lahtinen käsittelee Snellmania asioihin tarttuvana ajattelijana on hyvin tehokas ja toimiva. Lahtisen asenteissa ei vilahda kantapäillä kot-kottavaa kaikkitietävää tuhnua, vaan Lahtinen kertoo tyylikkäästi tarinaa tapauksesta, jonka me kaikki var-masti tunnemme ja tunnistamme, mutta jonka taustoja, motiiveja ja tekemisten skaalaa emme aina välttämättä tunnekaan niin syvälli-sesti. Lahtisen käsittelyssä Snellman asettuu historialliseen kontekstiin elegantisti ja terävästi, joskin ve-detty viiva ja viitoitus Snellmanista Gramsciin jää hieman ohuenlaiseksi.
On hienoa esimerkiksi lukea, että Snellman todellakin uskoi, että kapitalistinen yhteiskuntajärjestelmä aika vääjäämättömästi luonteensa mukaisesti tekisi todellisuudesta hu-maanimman. Snellmanin elämänpo-liittiselta painimatoilta nykyhetken punnertajien semi-toivottomaan tu-hinaan siirryttäessä osaamme tämän uskomuksen avulla kenties hieman paremmin mieltää ne ulottuvuudet, jotka vapaaksi päästetyllä turbo-kapi-talismilla arjessamme on. Ehkä jopa voisimme löytää tien sinne, missä ka-pitalismi itsessään ei olisikaan luon-nevikainen ja vesikauhuinen lauma rottia, vaan jotakin muuta. Jotakin, joka osaa ja ymmärtää jättää tuot-teistamatta ihan kaikkea mitä elä-mänpolitiikan ratiritirallaa raameihin kuuluu.
Kuten muistamme, tai ainakin osaamme sujuvasti näytellä muista-vamme, Snellman määritteli historian käsitystään ja historian kulkuaan tavalla, jossa ”vapaus on
välttämät-tömyyden tunnistamista ja tunnus-tamista.” Lahtinen argumentoi tyy-likkäästi peruskattaukseen sisäänra-kennetun ajatusmaailman ongelman.
Snellmanin käsitys on tarkoituksella kokonaisvaltainen, ja juuri siksi tar-koitukseltaan liian mustavalkoinen.
Väite, että meidän olisi valittava
”välttämättömän järjestyksen” tai
”mielivallan” ja ”sattuman” välillä on yhtä vähän uskottava ja kiinnostava kuin se, että ”vanha suomalainen henki” olisi se jenkkaletka, jonka avulla Suomi ja suomalaiset myös tulevaisuudessa menestyisivät ja tu-lisivat silleen kivan kiltisti toimeen keskenään.
Toiset menestyy, toiset ei. Jotkut myy, ja jotkut ostaa. Ja naapuri tietää aina kaiken kaikkein par-haiten, mutta kun se piru ei kerro.
Mitä tahansa tapahtuukin, Lahtinen huomauttaa, teoillamme on mer-kitystä. Se on merkitysten tuotta-mista yhdessä, ei yksin. Se on sitä tavalla, jossa mustavalkoisen väliin, sivuun, viereen ja ylle ilmestyy sävyjä harmaasta punaiseen, keltai-sesta violettiin. Se on yhtäaikaista ja loputonta paikantamista ja pai-kantumista, koska elämänpolitiikka ilman vastuuta omista valinnoista on epäuskottavaa leijumista, mutta elä-mänpolitiikka strategiana, jossa sinä yksilönä olet vain yksin vastuussa it-sestäsi, on kamala ja katala rasti.
/ niin & näin • 97
Me kaikki olemme persoonia. Enkä tarkoita tällä vain itseäni ja tämän tekstin lukijoita, vaan todellakin kaikkia meitä. Ymmärrettynä laajimmalla mahdollisella tavalla ”me”-sanan merkityksen voidaan näet tulkita kattavan yksinkertaisesti kaikki persoonat. Tai toisin sanoen kaikki ne olennot, joihin on mielekästä viitata persoonapronomineilla ylipäänsä. Persooniin kuuluvat siis minä, sinä ja jokainen hän, kaikki me, kaikki te ja vieläpä kaikki he. Kaikki persoonat kattavassa merkityk-sessä meidän ulkopuolellemme ette rajaudu te eivätkä myöskään he, vaan pikemminkin ne – mitä kaikkea niihin kuuluukaan.
Mutta mitä me persoonat oikein olemme persoonina, ja mitkä kaikki olennot kuuluvat meihin eli persoonien yhteisöön? Eräs tapa yrittää vastata tähän kysymykseen on sanoa, että meihin persooniin eli niihin, joihin on mielekästä viitata persoonapronomineilla, kuuluvat kaikki ne, joiden kanssa on mahdollista kommunikoida.
Ajatusta voidaan valaista Paul Gricen merkitysteorian avulla. Vapaasti muotoillen Gricen mukaan yritys kom-munikoida on (a) yritys synnyttää vastaanottajassa tietty responssi (b) siten, että vastaanottaja ajattelee kyseen olevan yrityksestä synnyttää hänessä tämä responssi ja (c) siten, että tämä responssi syntyy juuri sen kautta, että vastaanottaja ajattelee kyseessä olevan yrityksen synnyttää hänessä tämä responssi.1
Tekniset yksityiskohdat sivuuttaen Gricen teoria ’ei-luonnollisen merkityksen’ kommunikoimisesta sisältää ajatuksen, jonka mukaan kommunikoiminen tai yritys kommunikoida implikoi, että kommunikoija ikään kuin katsoo kommunikoidessaan itseään kommunikaatio-kumppaninsa silmin. Kun tahdon sanoa sinulle jotakin, tahdon että sinä ymmärrät minun haluavan sanoa sinulle
sen. Jotta onnistuisin sanomaan sinulle jotakin, minun täytyy siis kyetä kokemaan tai kuvittelemaan kommuni-kaatioyritykseni sinun näkökulmastasi. Minun on käsi-tettävä sinut olennoksi, jolla on ymmärtävä näkökulma minuun, ja kuviteltava itseni tästä sinun näkökulmastasi.
Toisin sanoen minun on käsitettävä sinut omasta nä-kökulmastasi ensimmäiseksi persoonaksi (eli minäksi/mi-nuksi) ja itseni sinun näkökulmastasi toiseksi persoonaksi (eli sinäksi/sinuksi). Voidaankin sanoa, että kaikkein yleisimmässä merkityksessä ’me’, eli persoonien yhteisö, syntyy juuri siten, että me käsitämme sekä itsemme että toisemme sekä ensimmäisessä että toisessa persoonassa.
Tai käyttäen Dwight van de Vaten ilmausta persoonien yhteisö syntyy siten, että me personifioimme toisemme ja samalla itsemme toistemme näkökulmista.2
Personifioiminen sisältyy aina jo kaikkeen kommu-nikaatioon, eikä se itse ole tahdonalainen akti. Mikäli kommunikoin tai yritän kommunikoida kanssasi, olen jo personifioinut sinut ja samalla itseni sinun kauttasi.
Voin tietenkin päättää kommunikoida tai olla kommu-nikoimatta sinun kanssasi. Sitä en voi sen sijaan päättää, koenko sinut potentiaalisena kommunikaatiokump-panina.3 Sama koskee tietenkin sinua.
Se, kokeeko olento jonkin toisen olennon potenti-aalisena kommunikaatiokumppanina, riippuu monista seikoista, muun muassa kokijan psykologisista kapasitee-teista. On olemassa olentoja, joilla on näkökulma maa-ilmaan ja toisiin näkökulmallisiin olentoihin, mutta joilta puuttuu kyky käsittää toisensa ja itsensä näkökulmallisina olentoina, ainakin Gricen merkitysteorian edellyttämässä suhteellisen monimutkaisessa mielessä. Meitä selkeästi alkeellisemmat eläimet eivät kykene personifioimaan toi-siaan eivätkä itseään toistensa näkökulmista, eivätkä ne
