otteita ajasta
E
lävän rockin asiaa ajava Club Friction järjes-tettiin maaliskuussa Helsingin Kalliossa.Ravintola Kuudes Linja
muuttui samana iltana niin & näin -lehden 15-vuotisjuhlien ja popille omistetun 60. numeron juhlapai-kaksi. (Kannessa seisovasta virheel-lisestä lukemasta ”58” kantautui
oitis aiheellis-lempeitä kuittauksia, mutta joka sielun päähuomio koh-distui lavalle.) Korotetun esiintymis-tilan valtasi klubi-isäntä, dj Markku
”Feggy” Roinilan tervetuliaissanojen jälkeen Heikki Kovalainen & Die-selkitara. Kielisoitin sopi Emerson-tutkijan syliin, mikrofoni Teemu Kettusen kouraan. Settiin kuului Ilkka Niiniluodolle omistettu biisi, josta Niiniluoto kävi antamassa kättä duolle muiden läiskiessä omiaan yhteen. Sitten pääsivät irti ilo ja har-monisen kesän airut Witherspoon eli Jason Levine, Elia Lennes, Lauri Kero ja Antti Arnkil. ”Poolside Schlegel”
sai seuraa uudemmasta kappaleesta
”Spiderman”. Tunnelman lämmettyä n & n -toimituksen oli helppo lausua kiitoksia lehdentekijöille ja -lukijoille. Soitteita jatkoi Leibniz-tohtori-kitaristi Roinilan ja kump-panien ärhäkänviileä Lockman. Lau-laja-kitaristi Hermo Portaankorvan kappaleet toimivat viimekätisenä lukkosulana basisti Tomi Nuotion ja rumpali Taito Palvasen jytistessä kuin newjerseyllinen autotalleja.
Seuraavaksi lauteille kiipesi dosentti Jukka Kortin luotsaama The Protes-tants. Kortin, Marian, Anan ja Karen huhkiessa usko puhdistui lujem-maksi raita raidalta, niin indien kuin elämänkin huomiseen. Sitten löi räp-päri-quinelogi SP eli Antti Keskinen jakoon erän jyrkkiä riimejä pannen liikkeelle väestön keskeisimmät ruu-miinosat.
Maritta Kuula esiintyi niin kuin legendan sopii. Miika Paatelaisen ele-gantin baritonikitaran tuella edennyt osuus vakuutti kaikki tiistai-illan is-tuvuudesta sävel- ja sanataiteen nau-tintaan. Kun Vuk aloitti settinsä jo keskiviikkoaamun puolella, riemuissa marinoitu, sydäntäsärkevän sankka klubi- ja synttärikansa tavoitti vii-meistään porottavimmin fokuksensa.
Trion musisointia ja Vukin huimaa inkantaatiota olisi kuunnellut vielä laulun tai kuusi pitempäänkin.
Rippi-ikäinen niin & näin taitaa jatkaa. Club Friction jatkaa myös.
Yhteinen ilta pirskui.
Kitkaklubilla
SP, Kalevan poika. Valokuva: Sami Syrjämäki
otteita ajasta
P
äivälehden museollaavattiin maaliskuussa näyttely ”Kuvassa Koi-järvi”. Valokuvaaja Seppo Pessisen omin ja muin Forssan Lehti -arkistofotoin rakentuu tarina mediaspektaakkeliksi paisu-neesta tapahtumasta eräällä hämäläi-sellä lintukosteikolla 30 vuotta sitten.
Vasemmiston ja oikeiston
korsuor-kesterit joutuivat tapailemaan uusia melodioita, kun nuorten luonnon-suojelijoiden kansalaisaktivismi alkoi siirtää politiikan painopisteitä toi-saalle. Dokumentarismi puree: näyt-telyssä vangitsevimpia, upottavimpia otoksia ovat epädramaattisimmat, ne, joissa juuri mitään ei tapahdu.
Nykyään osin Natura-vyöhykkeeksi muutetusta Koijärvestä kiisteltiin
aikoinaan lähtien siitä, oliko se järvi vai vesijättöalue. Varsin asiallisen selon koko jupakasta ja sen kiistat-toman mullistavasta merkityksestä tekee Marja-Leena Salon tuore kirja Koijärvi kahleissa (Edita 2009).
Toisenlaista otetta haki näyttelyn avannut Osmo Soininvaara. Poli-tiikkaan omien sanojensa mukaan kyllästynyt ex-kansanedustaja osoitti
Koijärvi-näyttelyssä
”
Iltapäivälehdet ja Ohot ja Seiskat ja Katsot ja kaikki on joka päivä täynnä Aus-vitsii.”Kalavale (2005) on nostettu lavalle. Arto Salmisen Kan-salliseepos-alaotsikkoa kantavasta romaanista työstyi näyttämösovitus KOM-teatteriin. Suhteellisen nopea-tempoisen reilun parituntisen esi-tyksen ovat dramatisoineet Pekka ja Aleksi Milonoff. Pekka Milonoffin ohjattavina ovat Juho Milonoff sekä Pekka Valkeejärvi, Laura Malmi-vaara, Marja Packalén, Niko Saarela, Vilma Melasniemi ja Eeva Soivio.
”70-luvulla viinaa piti varata enemmän kuin palavista nesteistä annetut määräykset sallivat.”
Nykyajan kämäis-läyhäistä laa-tupiirrettä eritelleen Salmisen esi-koisromaani Turvapaikka (1995) sai jatkokseen Varaston (1998). Sitten ilmestyi läpimurtoromaani Paska-teoria (2001), jota seurasivat Ei-kuori (2003), Lahti (2004) ja viimeiseksi jäänyt Kalavale. Salminen kuoli yl-lättäen 46-vuotiaana marraskuussa 2005. Hänen eepoksensa kertoo siitä,
miten realiteetit vaihtoehtoisten esit-tämisten aineksena vaihtuivat parissa vuosikymmenessä realityyn ainoana esitysmuotona. Eräiden eduksi, enemmistön tappioksi. Salminen ehti muokata Varastonsa teatterikap-paleeksi Kansalliseen, joten ajatus parrasvalaistusta Kalavaleesta ei töki puristisimpiakaan salmiaaneja.
”Edes Saunakukka ei olisi noussut näkyväksi hahmoksi, jos sillä ei olisi Herlevin brutaalia olemusta viitekehyksenä.”
Näytelmä vain ei ole järin hyvä.
”Koskaan ei Fisu-Hanski Oy ollut tuottanut niin hyvin kuin Kas-perin aikana, ei varsinkaan rahaa.”
Yhtäältä se väittää aina yli sen, minkä Salminen alisteittasi. Totea-vuuden korvaa toitotus. Toisaalta näytelmä simuloi hätää ja ahneutta yltämättä kummassakaan kunnon tehoihin. Hieman samaan tapaan kuin tv-tuotanto Studio Julmahuvi oli huonoimmillaan yrittäessään tele-vision viihteellistymisen itsekritiikkiä (ja parhaimmillaan itse studion ul-kopuolisissa sketseissä), Kalavalekin menettää nopeasti kaikkien teriensä
purennan, kun se haluaa olla tositee-veetäkin tositeeveempi. Lavanumero kompastuu yritykseensä olla yhtaikaa parodia ja moraliteetti. Parodiaksi se ei yksinkertaisesti ole kyllin kekse-liästä, vaikka olisikin niin, että ontto aerobic se parhaiten onttoa aerobicia kuvaa. Mutta mikä pahempaa, näy-telmä käy kireäksi, koska se alistuu moraliteettiudelleen. Saarnana tai messuna Kalavale kadottaa niin nau-runsa kuin tarkkuutensa. Johonkin Jokelan Mobile Horroriin verrattuna se ei saa mitään otetta ajastaan tai aiheestaan, vaan surkastuu muis-tuttamaan katsojille, että suhtkoht hullussa maailmassa eleltäneen. Ete-läisissä kaupunginosissa kun ollaan, mielipuolisuudeksi riittää mainita pohjoisia lähiöitä.
”Sen katse oli laittomissa toimissa mehustunut.”
Kaikkea Salmisen tekstin vääntöä hyvin näyttelevät komilaisetkaan eivät onneksi pysty lauhduttamaan.
”Kesä makasi nurmikolla vih-reänä.”
KOM-teatterissa
otteita ajasta
T
ekijä on kuollut,mutta perikunta alkaa vasta päästä vauhtiin.
Moni varmaan
muistaa skandalöösin tapauksen, kun Jacques Derrida 90-luvun alussa menestyksekkäästi vaati haastattelunsa ”Philosophers’ Hell”
poistamista Richard Wolinin toimit-tamasta kirjasta The Heidegger Cont-roversy: A Critical Reader (Columbia University Press, 1992). Wolin ja Thomas Sheehan väittivät Derridan asianajajansa välityksellä koettaneen estää jopa koko kirjan ilmesty-misen; Derrida korosti halunneensa vain oman tekstinsä pois, kun se oli huonosti käännettykin (New York Review of Books, Vol. 40, numerot 5 ja 6). Kiistakapulana oli alun perin
Le Nouvel Observateurissä julkaistun tekstin tekijänoikeus ja kontekstina Wolinin kirjan nenäkäs Heideggerin natsismin tonkiminen.
Nyt tapahtuu Argentiinassa, jossa Buenos Airesissa sijaitsevan Univer-sidad Nacional de Lanus-yliopiston filosofian professori Horacio Potel on ylläpitänyt erittäin suosittuja es-panjankielisiä webbisivustoja muiden muassa Nietzschen, Heideggerin ja Derridan (www.jacquesderrida.com.
ar) ajattelusta ja tuotannosta. Potel on käyttänyt vuosikausia sivustojen kokoamiseen, hankkimalla ja muok-kaamalla vaikeasti saatavia espanjan-kielisiä käännöksiä, linkittämällä niitä alkuteksteihin, kommentaareihin ja bibliografioihin. Esillä on kokonaisia kirjoja ja artikkeleita. Potel perustelee
toimintaansa sanomalla, että Argen-tiinassa ei yksinkertaisesti ole saa-tavilla esimerkiksi Derridan teoksia sen paremmin kirjastoissa kuin kir-jakaupoissakaan. Joulukuussa 2008 pariisilainen Minuit-kustantamo esitti vaateen Potelin asettamisesta syytteeseen tekijänoikeusrikoksesta, minkä Argentiinan kustannusalan liitto nopeasti tekikin. Potel on poistanut sivustonsa netistä (mutta kopio niistä löytyy archive.org’ista) ja syyttäjä vaatii hänelle vankeus-rangaistusta. Toimitus suosittelee tausta-aineistoksi erityisesti Pohjois-Amerikan Derridan kirjaa Limited Inc. (Northwestern University Press, 1988).
Ei-Derrida Argentiinassa
poliitikkoutensa säilyneen. Valtio(n) viisaan rooliinsa mielistynyt kun-niavihreä näytti kykynsä päästellä suustaan niin punnittuuksia kuin sammakoitakin (vrt. Voima 2/09:n muuten sangen terävässä haastatte-lussa lausutut ”ajatukset” vähä- ja heikkolahjaisista).
Soininvaaralta ehkä odotettiin hauskoja ojanpiennaranekdootteja.
Ja kertoihan hän, miten risuparrat lahjoittivat vanhaan säädäntään juut-tuneelle ja liiallisilla seuraamuksilla pelotelleelle nimismiehelle uuden painoksen Suomen lakia. Mainitsihan hän, miten syyttäjä oli ensimmäisessä oikeudenkäynnissä verrannut kumi-saapasturistien sekasortoista leireilyä
”hyvin organisoituun armeijan ope-raatioon”. Mutta avajaisilta ei ollut lupsakkuuden, se oli itseäänonnitte-levuuden ilta.
Soininvaara vertasi ensitöikseen Koijärven kamppailuja jatkosotaan.
Kelpasi vertailla paksuimmin, koska lähdettiin parin viikon kampanjaan ja jouduttiin parin vuoden taisteluun.
Sotaisuuden välttäminen oli kui-tenkin kaiken ytimessä. Soininvaara väitti, että kaivinkoneet kesyttänyt ja
lintutornin pystyttänyt porukka oli
”erittäin hyvin tutustunut” gandhi-laiseen suoraan toimintaan. Niinpä poliiseja, ”alipalkattuja valtion virka-miehiä”, ei syyllistetty, vaan pyrittiin vihaamisen sijasta ymmärtämään myös kaikkia vastapuolen edustajia.
Jos vertailu taaksepäin (rintama-jermuihin) jäi epäselväksi, vertailu eteenpäin (luontoaktivismin uuteen aaltoon) sujui alleviivaten: 90-luvun eläinaktivistit pyrkivät Soininvaaran mukaan epäonnisesti pakottamaan yhteiskunnan puolelleen. Siksi nämä eivät koijärveläisten tapaan saaneet valtavan enemmistön tukea taakseen, vaan ”pilasivat koko asiansa”. Rin-nastukseksi sopi Soininvaaran mie-lestä italialaisen vastarinnan tie iloi-sesta radikalismista Aldo Moron murhaan. Nyt tiedetään sitten sekin, että 90-luvun Pohjanmaan yössä lii-kuttiin turkistarhalta toiselle kuin konsanaan marxismi-leninismistä Punaisen prikaatin terrorismiin.
”Voi että poliisit pelkäs”, Soinin-vaara siirtyi huokaamaan. Hänen mukaansa Koijärven sankarit päät-tivät viileästi, että he eivät käytä yli-voimaansa virkavallan nujertamiseen.
Ja juuri siksi ”gandhilaisen osaamisen osaajat pelastivat liikkeen”.
Ilmankin tätä koijärveläisten ja tolstoilaisten saavutusten imel-lytystä olisi pärjätty. Soininvaaran sentimentaalinen omanhännännosto huipentui ajatukseen siitä, että tais-tolaisilla ehkä oli oma sukupolvi-kokemuksensa, josta hänellä ei ole mitään tietoa, ja 90-lukulaisilla, saati 00-lukulaisilla ei puolestaan yhtään mitään. Siinä välissä ”ihmiset tapa-sivat Koijärvellä”: loppu on kunnal-lispolitiikkaa, jos vähän valtakun-nankin-.
Niinhän se. Keskustapuolueen luonnonvoimaista alasajoa yhä urba-nisoituvassa maassa odottavat tahot vartovat uuteen jakoon ennen pitkää lurahtavaa vallanlisää. Vihreät ja de-marit ovat kilvoitelleet Helsingissä pitkään siitä, kummat olisivat ki-vempia kokoomuslaisten silmissä. In-hopragmaattiseksihan se tekee, jopa siihen määrään, että pitää kääntää omahyväisesti kidnapatut väkivallat-toman vastarinnan kunniakkaat opit ja käytännöt uuden polven luon-toajattelua ja -toimintaa vastaan.
Käyttää Gandhia lyömäaseena.
otteita ajasta
V
alamon luostarissa jär-jestettiin maaliskuussa Taivaan ja avaruuden estetiikka -konferenssi.Tapahtuma kokosi yhteen ympäristöestetiikan ja lähi- alojen kansainvälistä kärkeä. Avaus-puheeksi luettiin joulukuussa me-nehtyneen Edinburghin emerituksen R. W. Hepburnin esitys. Esteettiseen taivaskokemukseemme yhdistyvät väistämättä toiveemme, pelkomme ja tietoisuutemme ihmisen mitasta.
Hepburnin sanoin emme voi ottaa avaruuteen perinteistä esteettistä etäisyyttä, sillä emme voi astua sen ulkopuolelle tarkastelemaan sitä.
Kantilaista ”ylevyyden” kokemusta, joka muodostuu yhtäältä hämmen-nyksestä luonnon suuruuden edessä ja toisaalta uniikin
rationaalis-mo-raalisen ihmisluonnon tunteesta, voidaan yhä soveltaa. Myyttien ja uskonnollisten rajojen hämärtymisen myötä nykyihmisellä on huikea vapaus esteettisessä taivas- ja ava-ruussuhteessaan.
Uskontotieteen täysinpalvellut professori Juha Pentikäinen siirsi huomion shamaanikulttuureihin, joissa kosmos on perinteisesti jaettu kolmeen osaan: aliseen, keskiseen ja yliseen maailmaan. Kun ihminen elää välimaailmassa alisen maailman päällä, yllä tuikkivat tähdet ovat ylisen maailman valoja, jotka taivas reiällisyyttään paljastaa.
Tallinnan yliopiston tutkija ja Viron Taideakatemian apulaispro-fessori Kaia Lehari jatkoi myto-poetiikasta kiinnittäen huomion taivaan ja maan yhteyteen
muinai-sissa uskonnoissa. Monistinen kos-moskuva heräsi henkiin 1900-luvun filosofiassa. Martin Heideggerin mukaan maa, taivas, jumaluudet ja kuolevaiset kuuluvat yhteen. Elämä on riippuvainen taivaan lahjoista:
vedestä, valosta, lämmöstä ja ilmasta.
Toisaalta maanpäälliset tapahtumat vaikuttavat taivaamme, ilmake-hämme hyvinvointiin. Suhde on Le-harin mukaan kokonaisvaltainen ja molemminpuolinen.
Joensuun yliopiston systemaat-tisen teologian ja patristiikan pro-fessori, munkki Serafim Seppälä joh-datti kuulijat Araratin jyrkänteille.
Kansanmurhien tutkijana hän kuvasi vuoren merkitystä Armenian kansan historiassa maallisen ja taivaallisen yhdistäjänä.
Taideosuudesssa konferenssiväki
Taivaskonferenssissa
Taivas Valamon yllä. Valokuva: Tarja Laukkanen
otteita ajasta
ryhmittyi lumiselle pellolle, jossa päästiin mukaan taiteilija Reijo Kelan ja Heikki Laitisen perfor-manssiin. Laitisen laulaessa Kelan tanssi hankeen tekstin ”ISÄ”. Tai-teilija Cherie Sampson taas esitti teoksensa Her Blue Sea Fire jäisellä Heinävedellä auringon laskiessa.
Nähtiin osia Kalevalan luomismyy-tistä, jossa Ilmatar loi taivaat ja maat.
