Tapani Kilpeläinen & Jouni Avelin
Käyn ahon laitaa
F
ilosofien väitetään joskus harhautuvan niin syvälle tuumiinsa, että käytännön elämä katoaa heiltä näkyvistä. Erin McKenna, Sarah Curtis ja Jon Stout pöllyttivät ennakkoluuloa Contem-porary Pragmatism -lehden ykkös-numerossa viime vuonna, sillä he olivat lähteneet käytännön kentille selvittämään, millaiset metafyysiset näkemykset kalan- ja karjankasvat-tajien toimintaa ohjaavat. Heidän artikkelinsa ”Philosophical Farming”osoitti, että niin ruuan tuotanto kuin kuluttaminenkin on filosofista toimintaa – jos ei tietoisesti niin ai-nakin tiedostamatta.
Alun perin kirjoittajakolmikon tarkoituksena oli tehdä haastat-teluja kahdellakymmenelläviidellä farmilla, mutta ilmeisesti f-sanan iskuvoima sai aikaan sen, että aino-astaan kuusi maatilaa suostui yh-teistyöhön. Kaksi kieltäytyi ja loput vastasivat hiljaisuudella. Ajattelun terävyyttä arvostava lukija saattaisi ehdottaa, että leikkiin suostumat-tomat maatilat arvasivat toimin-tansa käsitteelliset perusteet hötöksi.
Oli miten oli, myös kirjoittajatrion tapa käsitellä aineistoaan jättää toi-vomisen varaa. He nimittäin sovit-tavat materiaalinsa varsin karkeisiin kehikoihin, jotka he ovat erilaisista
filosofisista näkemyksistä väsänneet.
Näin he yhdistävät lohenkasvat-tamon virheellisesti välineelliseksi opiksi käsitettyyn pragmatismiin, joka tekee eläimistä ja ympäristöstä pelkkää ihmishalujen tyydytysai-nesta. He huomauttavat kuitenkin aivan oikein, että koska filosofiana pragmatismi myöntää kokeellisuu-tensa ja erehtyväisyytensä, ihmisen pyrkimysten ottaminen kyseen-alaistamattomaksi lähtökohdaksi on juuri erehtyväisyyden kiistämistä.
Sitä paitsi pragmatismi ei kehota ketään ahnehtimaan.
Yhden naisen naudanlihafarmin kirjoittajat taas liittävät ekofemi-nismiin ja sen tapaan antaa arvoa tunteille ja vältellä hierarkioita.
Vaikka Joann Sutton panee nau-tojaan lihoiksi, hänellä on tunne-suhde eläimiinsä. Kirjoittajakol-mikko kuitenkin sortuu miehisen järjen ja naisellisen tunteen vastak-kainasetteluun huomaamatta, että metafyysisiksi kategorioiksi koho-tetuilla miehellä ja naisella on yhtä paljon selitysvoimaa kuin yleistyk-sillä yleensä eli ei ollenkaan. Siksi he pääsevät varsinaiseen asiaan vasta sitten, kun heidän on aika kertoa, mitä virkaa lihantuottajien metafyy-sisten katsomusten perkaamisella on.
Kertoessaan sen he tulevat paljasta-neeksi, miksi tarpeettomuudestaan parjattu filosofia on hengenviljelyn aloista tarpeellisin.
Ihmiset eivät muuta tapojaan, elleivät he pysähdy pohtimaan elä-määnsä ohjaavia metafyysisiä olet-tamuksia. Jos ruuantuotanto ja ruuankulutus halutaan saada synk-roniin, itse kunkin on tuottajana tai kuluttajana pysähdyttävä miet-timään, mihin hän pyrkii ja mitä haluaa, millaiselle ruuantuotannolle antaa tukensa ja millaiselle ei. Lihan tuottajalle panoksena on oma toi-meentulo: eläinten hyvinvoinnilla ja ekologisuudella ei pötkitä pitkälle, elleivät ihmiset äänestä sen puolesta lompakollaan.
Mies kylmästä
K
un Suomessa vietettiin itse-näisyyspäivää, Le Monden kirjallisuusliitteen lukijat saivat tavattavakseen Roger-Pol Droit’n pienen artikkelin siitä, että Henri Saint-Simonin kootuista teok-sista on julkaistu yli kolmituhatsi-vuinen kriittinen laitos. Kronolo-gisesti järjestetyn toimitteen takana on raskaansarjan ranskalaisfilosofeja Juliette Grangen ja Pierre Musson johdolla, ja ennen Droit’n huo-miota neliosainen kirjasarja oli jo käynyt muiden muassa La Tribune de Genèven Romaric Godinin ja L’Humanitén Dany Stiven kehut-tavana.otteita ajasta
Saint-Simon sijoitetaan aatehis-toriassa yleensä utopistisosialistien lokeroon, mutta poliittisena ja yh-teiskunnallisena ajattelijana hän on hautautunut 1800-luvun ma-nifestien ja yhteiskuntahankkeiden sekaan. Auguste Comten tai Karl Marxin saamat vaikutteet on tun-nustettu, mutta vaikuttaja on jäänyt vaikutettujen varjoon. Koottujen teosten ansiosta Saint-Simonia ei käy enää palauttaminen pariin lai-naukseen tai iskulauseeseen. Droit’n mukaan hän oivalsi tekniikan mer-kityksen ennen ketään muuta: tek-nologia tulisi muuttamaan maa-ilman perin pohjin, mutta ennen kaikkea se tulisi muuttamaan ih-misen.
Saint-Simonista ei kuitenkaan kannata muovailla tekniikan filo-sofia hänen pelastamisekseen uto-pistisosialismeilta, sillä poliittisessa filosofiassa hänen annettavansa on ylitsevuotavaisimmillaan. Nyky-Euroopassa oppineista, taiteilijoista, käsityöläisistä ja patruunoista muo-dostettu hallitus ei tuntuisi lainkaan älyvapaalta idealta. Ja pahinta nyky-menon kannalta on se, että Saint-Simon laukoo ajankohtaisuuksia, vaikka on kohta ollut kuolleena jo kaksisataa vuotta. Tässä kaukonäköi-syysnäyte historian hämärästä: ”Jäin pohtimaan, mikseivät mitkään po-liitikkojen ponnistukset mahtaneet mitään Euroopan vaikeuksille, ja
oivalsin, että ainoastaan yleinen uu-delleenorganisoituminen voi tuoda pelastuksen.”
Tarinoita savusillistä
P
ornokaan ei ole niin kuin ennen. Juri Nummelin ky-selee Kritiikin uutisissa (4/12), miten pornografiaa oikein pitäisi arvioida. Saman tien kir-joitus kuitenkin muuttuu huoleksi pornon katoamisesta. Perinteisen pornografian puolustajaksi hän nostaa esseisti Timo Hännikäisen, joka varoittelee, että kaikkialle tunkeva poliittinen korrektius tur-melee ja vie meiltä nyt pornonkin.Ja samaa laihaa sotkua Nummelin jäljittää myös ”kohukirjasta” 50 Shades of Gray, joka on todellisdessa hieman toisella tapaa uu-vuttava ja pitkäpiimäinen tekele.
Nummelinkin joutuu selaamaan sitä ihan tosissaan löytääkseen jo-takin hieman suolaisempaa.
Eipä taida olla pornoa laisin, pikemminkin ja paremminkin har-lekiinisoppaa, jossa on joitakin sattumia ja mykyjä. Edes vähän seksiin päin kallellaan olevaa Num-melin löytää vasta sivulta 116. Sen sijaan löytyy viljalti muuta ja tuttua:
kauhean komea miljonääri, joka osaa soittaa pianoa, sekä taajaan kaatuileva ja tärisevä arkisenoloinen 21-vuotias neitsyt, jolle porho ostaa brändikivaa laidasta laitaan. Ei siis puhuta seksistä tai pornosta vaan ra-hasta.
Siten Nummelinin kysymys pornon arvioimisesta on turha ai-nakin 50 Shadesin tapauksessa. Se on romanttiseksi oletettua viihdettä epä-romanttisesta aiheesta, (hyvin) vähän jotakin muuta ja (hyvin) paljon il-miöpuhetta. Eikä se ole vähän, vaan kaikki. Nummelin nimittäin siteeraa teoksen julkaisseen Otavan mark-kinointipäällikköä Emma Alftania, joka toteaa: ”Pointti on se, kiihot-taako tarina, ei se, ovatko nämä hyviä kirjoja.”
Pihvi on sama kuin klassisessa salapoliisitarinassa, jossa kaikki et-sivät esinettä, joka on sijoitettu näkyvimmälle paikalle. Esillä on se itse, raha, jota sitten peitellään satunnaisella seksillä ja ehkä por-nonkin viikunanlehdellä. Ja tätä on siis häveliäisyys.
Väärässäpä ovat siis kaikki tyynni. Jos näin on, 50 Shades of Gray ei ole poliittisesti korrekti vaan härski kuin seteli.
otteita ajasta
I
nternet-aktivisti Aaron Swartzin itsemurha tammikuun alkupuo-lella on esimerkki tapauksesta, jossa skandaaliuutiseen kiteytyy koko-nainen vyyhti johtolankoja. Ne pur-kautuvat pienestä kosketuksesta.Vasta 26-vuotias Swartz oli le-genda jo eläessään. Hän oli osallis-tunut useiden tärkeiden innovaa-tioiden kehittämiseen niin ohjel-moinnissa (RSS, Markdown) kuin nettiä ohjaavassa sääntelyssä (Creative Commons -lisenssit, työ W3C-kon-sortiossa). Swartz oli myös perustanut useita yrityksiä, joista yhden (Reddit) myynti takasi hänelle taloudellisen riippumattomuuden. Aktivistina Swartz nousi merkittävään rooliin kaadettaessa SOPA-lainsäädäntöhan-ketta, joka olisi käytännössä antanut vapaat kädet netin sensurointiin.
Kaiken ohessa hän tuki monia tiedon vapauden kampanjoita kuten Wiki-Leaksiä ja Wikipediaa.
Swartz toteutti monia käytän-nöllisiä tempauksia tiedon vapaut-tamiseksi. Yhdysvalloissa oikeuskäy-täntö nojaa usein ennakkotapauksiin, joiden kuvaukset ovat arkistosta saatavissa 8 sentin hintaan. Ennak-kotapausten arkisto annettiin ilmai-seksi eräiden kirjastojen käyttöön, ja tällaisen kirjaston avulla Swartz ehti ladata ja lahjoittaa ilmaiseen julkiseen käyttöön noin 20 prosenttia arkiston sisällöstä. Myöhemmin kävi ilmi, että FBI oli tutkinut tapausta saadakseen Swartzin syytteeseen. Samankaltainen oli Swartzin kampanja tieteellisten artikkelien vapauttamiseksi JSTOR-arkistosta. Swartz sijoitti langatto-massa yhteydessä olevan sylimikron MIT-yliopistolle komeroon. Läppäri latasi JSTORista artikkeleita, jotka Swartzin oli tarkoitus laittaa vapaasti jakoon. JSTOR kuitenkin huomasi artikkelivirran ja katkaisi MIT:ltä yh-teyden tietokantaansa.
Sen paremmin JSTOR kuin MIT ei kuitenkaan halunnut syyttää Swartzia rikoksesta. Yksi syy on kenties se, että mitään rikosta ei ehkä tapah-tunut. MIT:n verkosta saa vapaasti
ladata JSTORin artikkeleja, ja pyy-dettäessä Swartz palautti lataamansa dokumentit. Valistuksen esitaistelijoina esiintyvien JSTORin ja MIT:n mai-neelle ei myöskään olisi tehnyt hyvää tulla tunnetuiksi tiedon vapauttajan sortajana. Kuten Swartz Guerilla Open Access -manifestissa toteaa:
”Pakottaa tutkijat maksamaan kolle-goidensa töiden lukemisesta? Skan-nata kokonaiset kirjastot mutta antaa lukuoikeus vain Googlelle? Tarjota tieteellisiä artikkeleita ensimmäisen maailman yliopistoille, mutta ei glo-baalin etelän lapsille? Järkyttävää ja mahdotonta hyväksyä [...] Epäoikeu-denmukaisten lakien noudattaminen ei tuo oikeutta. On aika astua esiin ja kansalaistottelemattomuuden suuren-moisen perinteen mukaisesti julistaa vastustavamme julkisen omaisuuden yksityistämistä.”!
Erikoinen yksityiskohta on, että asian-omistajat JSTOR ja MIT olivat val-miita luopumaan kanteesta, samoin osavaltio, mutta asiaan tarttui kun-nianhimoinen liittovaltion syyttäjä.
Koska JSTORista ladattujen lukemat-tomien dokumenttien laskennallinen arvo oli valtaisa, uhkasi Swartzia jopa kymmenien vuosien vankilatuomio, mikä lähipiirin mukaan oli yksi syy itsemurhaan. Swartzin jahtaamisen taustalla oli kenties suurempikin ta-voite: hänestä piti tehdä varoittava esimerkki muille hakkereille. Swartzin teot eivät ehkä olleet Bradley Man-ningin mittaluokassa, mutta esi-kuvana hän kasvoi päivä päivältä.
Miksi sitten Yhdysvaltain liitto-valtio haluaa Swartzin kaltaiset tiedon vapauden aktivistit kuriin? Kuka tietää. Näissä salaliittoteorioiden sa-mentamissa vesissä ei pohjimmaista totuutta ehkä olekaan. Joka tapauk-sessa yksi syy rajoittaa tiedon vapaata liikkumista on valtioiden halu kas-vattaa omaa ”osaamistaan” ja kilpai-lukykyään muiden kustannuksella.
Toinen syy lienee se, että useiden valtioiden etuja määrittelevät
käy-tännössä suuryritykset, joiden talou-delliset kyvyt ja edut ajavat muiden etujen ja kykyjen ohi. Suurpankkien ja finanssilaitosten yhteistyö liit-tovaltion poliisin kanssa Occupy-liikkeen väkivaltaisessa nujertamisessa on jo tunnettu ja dokumentoitu to-siasia2. Kolmas mahdollinen syy on turvallisuus, esimerkiksi terrorismin vastainen sota tai lapsipornon vastus-taminen. Kaikki kolme mahdollista syytä on mainittu myös Swartzin ta-pauksessa.
Tilanteesta tekee kohtuuttoman se, että valtiovalta kohdistaa resurssinsa yksittäiseen aktivistiin, jonka ei pahalla tahdollakaan voi väittää uhanneen ke-nenkään henkeä tai terveyttä. Toinen cyber-ritari Julian Assange kuvaa tuo-reessa keskustelukirjassa Cypherpunks3 havainnollisesti valtioiden ja kansa-laisten välille repeytyvää digitaalista kuilua. Runsaalla kymmenellä mil-joonalla dollarilla voi kaupan hyllyltä ostaa järjestelmän, joka kaappaa ja tallentaa keskikokoisen maan kaiken tietoliikenteen, pysyvästi. Kiusaus on yksinkertaisesti liian suuri ja hinta riittävän halpa, joten todennäköisesti kaikki kynnelle kykenevät valtiot val-vovat – varmuuden vuoksi – kaikkea liikennettä: nettiä, matkapuhelimia ja mielellään vielä luottokorttitietojakin.
Assange kysyy:
”Kun katsoo tätä vallan tasapainoa, jossa toisella puolella sisäpiiriläiset tietävät jokaisen luottokorttiostok-sen koko maailmassa, ja toisella puo-lella ihmisillä on käytössään Googlen haku, jolla blogeista ja muualta voi hakea kommentteja, miltä näyttää?”
Tere Vadén
Viitteet & Kirjallisuus
1 Ks. http://pastebin.com/cefxMVAy.
2 Ks. esim. http://www.guardian.co.uk/
commentisfree/2012/dec/29/fbi-coor-dinated-crackdown-occupy
3 Julian Assange, Cypherpunks. OR Books, London 2012.
Goljat 0 – David 0
Ruoanlaitto, puutarhanhoito, käsityöt ja remontointi ovat koko kansan hu-via, mutta nyt Matthew B. Crawfordin menestysteos Elämän korjaajat pe-räänkuuluttaa kätten työn syvempää merkitystä elämälle ja koko kulttuu-rille. Kirjailija on filosofian tohto-ri, joka palasi aiempaan ammattiinsa moottoripyöräkorjaajana, kun hän tus-kastui toimistotyöhön niin yliopistois-sa kuin yritysmaailmasyliopistois-sakin. Kirja on nostattanut maailmalla vilkkaan kes-kustelun hyvästä elämästä, arvoista ja yhteisöllisyydestä.
Elämän korjaajat on oivaltava kerto-mus siitä, miten ihmisten kokemukset oman työnsä ja arkensa mielekkyy-destä liittyvät aikamme suurimpiin yhteiskunnallisiin ja taloudellisiin haasteisiin. Samalla Crawford suun-taa terävän kritiikin kulutuskulttuu-ria, työelämää ja globaalia talout- ta kohtaan. Kirja palauttaa arvon kä-dentaidoille ja käytännön ammat-tityölle – ja kasvaa itse korjatun elämän ylistyslauluksi.
www.netn.fi/kauppa 040 721 4891
MATTHEW B. CRAWFORD Elämän korjaajat. Kädentaitojen ja käytännöllisen ammattityön ylistys (Shop Class as Soulcraft. An Inquiry Into the Value of Work, 2009)
Suom. Johan L. Pii & Tuukka Tomperi niin & näin -kirjat 2012, 238 sivua ISBN 978-952-5503-67-8
MATTHEW B. CRAWFORD Elämän korjaajat. Kädentaitojen
ja käytännöllisen ammattityön ylistys (Shop Class as Soulcraft. An Inquiry Into
the Value of Work, 2009)
Suom. Johan L. Pii & Tuukka Tomperi niin & näin -kirjat 2012, 238 sivua
ISBN 978-952-5503-67-8 Hinta 35 €
(kestotilaajille 31 €)
