Osallisuus voidaan nähdä lasten tuottaman toiminnan arvioinnin lähtökohtana, sillä ilman osallisuutta lasten tuottamaa toiminnan arviointia ei voi tapahtua.
Osallisuus lähtee ajatuksesta nähdä lapsi aktiivisena toimijana yhteisössään (Turja, 2020, s. 39–41). Vasussa (Opetushallitus, 2018, s. 26–27) todetaan, että demokraattisen ja kestävän tulevaisuuden perusta on vastuullinen ja aktiivinen osallistuminen ja vaikuttaminen, joka edellyttää yksilön halua ja taitoa osallistua yhteisön toimintaan sekä luottamusta omiin vaikuttamisen mahdollisuuksiin.
Näitä demokratian toteutumisen merkittäviä periaatteita kunnioitetaan varhaiskasvatuksessa, jonka tehtävä on kannustaa lapsia oma-aloitteisuuteen ja tukea heidän kehittyviä osallistumisen ja vaikuttamisen taitoja. Lapsen käsitys itsestä kehittyy, itseluottamus kasvaa ja yhteisössä tarvittavat sosiaaliset taidot kehittyvät juuri osallistumisen ja vaikuttamisen kautta. Osallistumisen ja vaikuttamisen taidot vahvistuvat lasten aloitteisiin vastattaessa, heidän arvostavassa kohtaamisessa ja heidän ajatuksiaan kuunneltaessa. Lapset oppivat yhteisten sääntöjen, sopimusten ja luottamuksen merkitystä sekä vuorovaikutustaitoja suunnitellessaan, toteuttaessaan ja arvioidessaan toimintaa yhdessä henkilöstön kanssa. Kasvattajien tehtävä on huolehtia siitä, että jokaisen lapsen oikeus osallistua ja vaikuttaa toteutuu.
Ahonen ja Roos (2019, s. 52) toteavat, että nykypäivänä arvioinnin merkitys korostuu entisestään, koska erityisesti osallisuuden periaatteiden sekä uuden vasun mukaisesti toimintaa suunniteltaessa ja toteutettaessa tulee jättää tilaa lasten ideoille ja aloitteille. Osallisuus ei tarkoita, etteikö toimintaa saisi suunnitella etukäteen, vaan päinvastoin tavoitteellisuus ja suunnitelmallisuus ovat toiminnan pohja. Suunnitelmat eivät estä osallisuutta, sillä merkityksellistä on, mitä toiminnan aikana tapahtuu; edetäänkö aikuisen suunnitelman mukaan kohti lukittua päämäärää vai onko tilanteessa aidosti ja oikeasti tilaa lasten aloitteille ja ideoille, joiden myötä edetään yhdessä päätettävään päämäärään.
Osallisuudella tarkoitetaan, ei vain osallistumista toimintaan, vaan yksilöiden (tässä yhteydessä lapsien) kuulluksi tulemista ja sitä että he voivat myös vaikuttaa osallistumaansa toimintaan. Turja (2011) jakaa artikkelissaan osallisuuden kahteen eri ulottuvuuteen, jotka ovat valtasuhde-ulottuvuus ja yksityisyys-yhteisöllisyys -ulottuvuus. Lasten osallisuutta on totuttu
tarkastelemaan lasten ja aikuisten välisinä valtasuhteina. Hartin (1992, teoksessa Turja, 2011, s. 26) laatimassa lasten osallisuuden mallissa, osallisuuden taso määrittyy sen mukaan, kuinka paljon lapset saavat tietoa toiminnasta, kuten tietoa siitä, ketkä ovat olleet päättämässä asioita, kuka on suunnitellut toiminnan ja kenen aloitteesta toiminta on alkanut. Mitä vähemmän lapsille annetaan tietoa toiminnan taustoista, sitä vähemmän he voivat määritellä toimintaa sekä omaa osuuttansa siinä ja sitä matalammalla tasolla osallisuus toteutuu.
Turjan (2011, s. 28) mukaan osallisuutta voidaan tarkastella myös yksityisyys-yhteisöllisyys -akselilla. Lapsi voi siis olla mukana suunnittelemassa ja päättämässä asioistaan henkilökohtaisella sekä laajemmalla yhteisön tasolla.
Henkilökohtaisen tason asioita voivat olla esimerkiksi pukeutuminen, leikki ja harrastukset. Yhteisöllisen tason asioita lapsen elämässä voivat olla esimerkiksi yhteisten leikkipaikkojen, leikkien tai muiden lasten keskinäisen vuorovaikutuksen kannalta olennaisten tilanteiden suunnittelu ja organisointi.
Muun muassa Clark (2005) sekä Riihimäki ja Styhr (2010) ovat toteuttaneet projekteja, joissa varhaiskasvatusikäiset lapset, 3–4-vuotiaat ovat osallistuneet päiväkodin pihapiirin suunnitteluun. Lisäksi yhteisten sääntöjen sopiminen, ympäristön parantaminen sekä yhteisten projektien suunnittelu voivat olla asioita, joihin lapset voivat osallistua (Turja, 2011, s. 28).
Venninen kollegoineen (2010) esittelee kasvatus- ja ohjaushenkilöstön ajatuksen, jonka mukaan lasten osallisuus näkyy voimakkaimmin leikissä, sillä lasten aloitteet ja päätöksentekomahdollisuudet tulevat esiin lähinnä leikkien osalta. Lasten päätöksentekomahdollisuudet ovat myös vahvasti kytkeytyneet lapsen ikään, joten eniten mahdollisuuksia varhaiskasvatusympäristössä on esiopetusikäisillä lapsilla. Tutkimuksessa huomattiin perushoidon (ruokailu, lepohetki, pukeutumiset ja riisuutumiset, wc-käynnit sekä erilaiset siirtymätilanteet) osalta, ettei lasten mielipiteitä oteta juurikaan huomioon.
Lapsille ei myöskään anneta mahdollisuutta osallistua perustoimintoihin liittyvään päätöksentekoon. Lapsia osallistavina päätöksentekomenetelminä pidettiin puolestaan yhteisiä keskusteluja ja äänestämistä ja yhdeksi lasten merkittävimmäksi vaikutuskanavaksi osoittautui aikuisen aktiivinen kyseleminen sekä lasten mielipiteiden kuuleminen.
Vennisen ja kollegoiden (2010, s. 62) tutkimuksessa huomattiin, että päiväkodin kaikissa toiminnoissa esiin tulee lasten osallisuus tai sen puute.
Lasten osallisuuden toteutumiseksi kasvattajien tulee luoda päiväkodissa myönteinen ilmapiiri ja olosuhteet. Aikuisilla täytyy olla tarpeeksi ammattitaitoa saadakseen lapsesta tietoa ja ymmärtääkseen lapsen maailmaa sekä taito hyödyntää kerättyä tietoa yhteisen toiminnan pohjaksi. Aikuisilla tulisi olla myös kykyä kehittää toimintatapoja, jotka tukevat lasten osallisuutta.
Roos (2015) selvitti tutkimuksessaan, miten lapset kertovat ja millaisena päiväkotiarki jäsentyy heidän kerronnassaan. Tutkimusaineisto kerätiin haastattelemalla 4–6-vuotiaita lapsia (n=37) ja aineistoa täydennettiin heidän tekemillään piirroksilla (n=34). Haastatteluissa korostui vuorovaikutuksellisuus ja lasten kertomuksissa suurimmat maininnat saivat ystävät, leikki ja aikuiset.
Tutkimustulokset kuitenkin näyttivät, kuinka päiväkodissa vallitsevat toiminnan rakenteet luovat raamit lasten yhteistoiminnalle ja lapset kokivat osallisuutensa varsin vähäiseksi suhteessa näihin rakenteisiin. Virkin (2015) tutkimuksessa tutkittiin lasten ja kasvattajien kokemuksia lasten toimijuudesta ja osallisuudesta päiväkodin toiminnassa. Tulosten mukaan päiväkodin kasvattajat kokivat arjen toiminnan ja pedagogiikan suunnittelun olevan helpompaa ilman, että lapset osallistuvat ja vaikuttavat vapaasti päivän rakenteeseen. Kankaan (2016) tutkimuksessa puolestaan tarkasteltiin varhaiskasvatuksen työntekijöiden käsityksiä lasten osallisuuden toteutumisesta pääkaupunkiseudulla.
Tutkimuksesta selvisi, että kasvattajat pitävät lasten kuulemista tärkeänä. Lisäksi lasten oikeuksien ja lasten kehittyvien vaikuttamisen taitojen vuoksi kasvattajat korostivat lasten mahdollisuutta tehdä aloitteita sekä lasten omien mielipiteiden ilmaisemista. Institutionaalisten ja rakenteellisten esteiden sekä ammatillisen osaamisen puutteen takia käytännössä lasten mahdollisuudet osallistua oman oppimisensa suunnitteluun ja ohjaamiseen, päätöksentekoon sekä pedagogisiin prosesseihin olivat kuitenkin vähäiset. Velvoittavien asiakirjojen (Opetushallitus, 2018) myötä muutos on kuitenkin välttämätön ja varhaiskasvatuksen arjessa tulisikin löytää erilaisia tapoja ja työkaluja osallisuuden lisäämiseksi.
Lasten osallisuuden vahvistaminen keskusteluissa on tärkeää, jotta lasten ääni saadaan oikeasti kuuluviin. Turja (2004, s. 29) antaa erilaisia vinkkejä, joiden avulla lasten osallisuutta juuri keskusteluissa pystytään lisäämään. Tärkeintä on käydä keskusteluja riittävän usein ja järjestää niille riittävästi aikaa joka viikko. On myös hyvä pohtia ryhmäkokoa, sillä kahdenkeskisessä keskustelussa jokainen lapsi saa varmasti puheenvuoron, mutta toisaalta lapset rikastavat toistensa
ajattelua ja näin ryhmäkeskustelu saattaa lisätä lasten ajattelua. Lasten vireystaso ja mahdolliset keskustelun häiriötekijät on hyvä huomioida.
Keskusteluissa voi hyödyntää visuaalista kontekstia ottamalla mukaan videoita tai kuvia. Aikuisen on hyvä pohtia omia asenteitaan ja toimintatapojaan ja olisi tärkeää luoda ilmapiiri, jossa lapsen ei tarvitsisi miellyttää aikuista vaan kertoa oikeasti omista ajatuksistaan. Mikä tärkeintä, lapset oppivat vähitellen ilmaisemaan ja arvostamaan omia mielipiteitään ja heidän myönteinen minäkuvansa vahvistuu.