mättä olevan tulkinnallisen toimintatilan takia. Mitään oikeaa tapaa soveltaa lakia yksittäisessä tapauksessa ei ole olemassa-kaan, on vain kasa enemmän tai vähem-män perusteltuja vaihtoehtoja. Ensin pää-tetään oikeusjutun lopputulos, sitten etsi-tään sopivat lainkohdat jo tehtyä ratkai-sua tukemaan.
Ergo, filosofin pohdinnat tiedosta, totuudesta ja oikeudenmukaisuudesta ovat sittenkin osa juristin arjen aherrus-ta, vaikkei hän sitä itse myöntäisi. Mitkä faktat nostetaan tapauksesta relevanteik-si ja mistä vaietaan? Mitkä ovat lopulli-set perusteet valita erilaisista mahdollisis-ta ratkaisuismahdollisis-ta yksi ja hylätä muut?
F
ilosofiaa harrastavat juristit jakau-tuvat pääsääntöisesti kahteen ryh-mään niin Suomessa kuin muu-alla. Yhdellä puolella ovat konservatii-vit. He puolustavat systeemiä, vallitsevaa ideologista rakennelmaa oikeusjärjestel-män rakenteesta ja toiminnasta. He us-kovat vankkumattomasti järkeen ja rati-onaaliseen argumentaatioon. Konserva-tiivit esiintyvät mieluusti vanhoina viisai-na miehinä ja valistavat muita lakimiehiä filosofian salaisuuksista. Mutta lopulta-kin he toimivat ennen kaikkea sen eteen, että systeemi pysyisi koossa ja ideologial-la turrutetut kansaideologial-laiset hiljaisina ideologial- lakius-kossaan.Konservatiiviset oikeusteoreetikot jy-rähtelevät painavia lausuntoja siitä, et-tä muodollinen tasa-arvo lain edessä riit-tää. Heille ei ole merkitystä sillä, että muodollinen tasa-arvo on nimenomaan
vain muodollista ja käytännössä syrjii nii-tä, jotka eivät ole vauraita ja valkoihoi-sia keski-ikäisiä miehiä. Miksi he muuta väittäisivätkään? Vallitsevan järjestelmän ylläpitäminen on konservatiivien edun mukaista.
Kun vähän pintaa raaputtaa, jokai-nen konservatiivijokai-nen oikeusteoreetikko on lopultakin vain legalisti, normifriik-ki, jolle tapauskohtainen kohtuusharkin-ta on vastenmielistä, poikkeukset inhot-tavia tahroja systeemin loogisessa puhtau-dessa. Tärkeintä heille on oikeusvarmuus, se että maailma pysyy (heidän) järjellään ennustettavana. Tätä on konservatiivin oikeudenmukaisuus.
Mutta toisinaan, kaikkein pimeimpi-nä talviöipimeimpi-nä konservatiivinen oikeusteo-reetikko voi herätä kylmään hikeen. Hä-neen on ryöminyt epäily, heiveröinen, mutta epäily silti. Jostain tajunnan peril-tä on noussut esiin inhottava ajatus siiperil-tä, että rationaalisuus, von Wrightin normi-teoria ja Wittgenstein eivät ehkä sitten-kään selitä kaikkea ja että jokaisen kon-servatiivin kohtalona on hävitä. Sisim-mässään konservatiivinen oikeusteoree-tikko aavistaa, että legalistinen normife-tisismi ja oikeusvarmuus ovat vastakohtia oikeudenmukaisuudelle sanan jokaisessa mielekkäässä merkityksessä. Samalla kon-servatiivinen oikeusteoreetikko ymmärtää kauhukseen, ettei muutosta voi pysäyttää, vaikka hän on tämän eteen työskennellyt koko elämänsä. Aika tekee konservatii-veista selvää, kuten on aina tehnyt.
Radikaalit oikeusteoreetikot Suomes-sa ja maailmalla olivat muinoin vimmaisia Äkkiseltään katsoen juridiikka ja filosofia ovat niin kaukana
toisistaan kuin vain mahdollista. Siinä missä filosofia kysyy yleistä ja välttämätöntä, lakimiehet ja –naiset puuhaavat konkretian kimpussa. Filosofia kiinnostavat kysymykset olemisen mielestä, totuudesta ja oikeudenmukaisuudesta.
Juristi keskittyy voimassaolevaan lainsäädäntöön ja sulkeistaa kaikki sen ylittävät pohdinnat.
erityistieteilijöille, filosofia on oikeusteo-reetikoille vain väline, jolla ajetaan jo en-nalta päätettyjä päämääriä. He noukkivat käsityksiinsä sopivan filosofisen suuntauk-sen ja sivuuttavat siitä itsestään käydyn keskustelun. Oikeusfilosofit uhkaavat pudota tyhjyyteen. Filosofisesti heidän kirjoituksensa ovat harrastelijamaisia ja käytännön juristien kannalta ne ovat kä-sittämätöntä teoriahelkytystä.
Mutta näin ei välttämättä pidä olla.
Ehkä on löydettävissä kolmas tie konser-vatiivien ja radikaalien välillä. Jotain sel-laista, joka ei ole oikealla eikä vasemmal-la vaan edellä. Ajattelua ja toimintaa, joka ottaa vakavasti oikeudellisen maailman käytännöt, mutta myös filosofian filoso-fiana eikä jotain muuta tarkoitusta var-ten sovellettavana resurssina. Olkaa hyvä, niin & näin tarjoaa teeman Oikeus ja fi-losofia.
Jarkko Tontti (OTT, VTM, D.E.A.) on koulutukseltaan sekä juristi että filosofi. Tontti väitteli oikeustieteen tohtoriksi vuonna 2002 man-nermaisen hermeneutiikan ja oikeuden suhdetta luotaavalla tutkimuksella Right and Prejudice (Ashgate 2004).
Hän on toimittanut teoksia Filosofien oikeus I & II (2001) ja Tulkinnasta toiseen (2005) sekä teemanumeroita eri aiheista niin & näin –lehteen.
Tutkimustyön lisäksi Tontti on hikoillut viran miehenä, istunut käräjillä itsensä varatuomariksi ja kirjoittanut esseitä, käännök-siä ja kirjallisuuskritiikkiä milloin mistäkin aiheesta milloin mil-lekin forumille. Hän on niin & näinin toimituksen jäsen ja runo-maanikko.
Nykyään Tontti huolehtii työkseen poliksen asioista eli toimii Vihreän eduskuntaryhmän oikeudellisena neuvonantajana.
Jarkko Tontti
yhteiskuntakriitikkoja. Nykyään, marxi-laisuudesta parantumisensa jälkeen heitä eivät kiinnosta yhteiskunnalliset asiat sa-massa määrin. Oikeusjärjestelmän kritii-kin sijaan radikaalit siteeraavat Derridaa ja Lacania, joiden ajatuksiin he ovat pe-rehtyneet englanninkielisten käännösten ja helppolukuisten kommentaarien avul-la. Toki yhä vieläkin Foucault’n kaltaiset yksinkertaiset valtateoreetikot innostavat joitakuita barrikadeille, ainakin turvalli-silla akateemiturvalli-silla taistelutantereilla.
Radikaalit viihtyvät huonosti juris-tiudessaan ja haluaisivat olla jotain ihan muuta. He järjestävät seminaareja kirjal-lisuuden ja oikeuden suhteista ja harras-tavat eksegeettisiä palvontamenoja esotee-risten tekstien äärellä. He riitelevät myös keskenään, jotkut radikaalit ovat piinko-via empiristejä, jotka haluaisivat sovit-taa juridiikan luonnontieteellisen
realis-min pakkopaitaan. Kaiken kaikkiaan, ra-dikaaleja on vähän eikä heillä ole valtaa, konservatiivit runttaavat heidät toistuvas-ti. Ei vähiten siksi, että radikaalien maail-man perusta, vanhavasemmistolainen so-siaalidemokratia, on ajautunut umpiku-jaan kaikkialla maailmassa ja muuttunut yhdeksi konservatiivisuuden muodoksi.
Parhaimmillaan radikaaleja siedetään, he ovat herttaisia eksentrikkoja, jotka tuovat piristystä juridiikan tylsyyteen.
Yhteistä sekä radikaaleille että kon-servatiiveille on käytännön oikeuselämän heikko tuntemus. He ovat nojatuoliteo-reetikkoja, jotka mieluusti pitävät maail-man etäällä. Mutta valitettavasti he ovat myös filosofeina harrastelijoita. Vaik-ka monien juristien kiinnostus filosofi-aan on suurta, opintoja heillä filosofista ei ole, ja lukeneisuus on hajanaista ja tar-koitushakuista. Kuten monille muillekin
Aapo Rapi
P
ystyäkseni käsittelemään aihettani tahdon asettautua oikeudenkäynnin muodostavan todistelujen ja peruste-lujen vaihdon loppupisteeseen. Onhan arvostelemisen aktin aika aina punninnan tai päätännän päätteeksi. Esitän keskusteltavaksi yhdenlaista tämän teon fenomenologiaa.Erotan toisistaan lyhyen ja pitkän arvostelemisen. Lyhyt merkitsee ratkaisemista, jolla katkaistaan epävarmuus. Sitä vastoin pitkässä, epäilyksettä hankalammin havaittavassa ar-vostelemisessa arvostelma avustaa yhteiskuntarauhaa. Koetan saada kuljetuksi lyhyestä pitkään.
Arvosteleminen, sanokaamme heti alkuun, on ratkai-semista, katkaisemista tai päättämistä1. Juridisessa mielessä
”arvostella” on yhtä kuin ”tuomita” eli panna lakia täy-täntöön tuomarina2. Sen merkitys sallii kuitenkin arvoste-lemisen aktin laajentua ei-tekniseen, ei-juridiseen suuntaan tavalla, jonka osatekijöistä ja ehdoista muistutan heti seu-raavaksi.
Tavanomainen teonsana ”arvostella” virittää kokonaisen asteikollisen päämerkityksiä, jotka luokittelen tässä sen mukaan, mitä nimitän kernaimmin kasvavaksi tiheydeksi.
Ensinnäkin heikossa mielessä arvosteleminen tarkoittaa mie-lipiteen muodostamista ja esittämistä3. Arvostelemalla yksin-kertaisesti ilmaistaan näkemys jostakin.
Vähän vahvemmassa mielessä arvosteleminen merkitsee arvioimista. Mukaan tulee näin hierarkkinen aines, joka il-Paul Ricœur