Kysymys tarinoiden roolista ihmisten välisessä vuorovaiku-tuksessa on askarruttanut mielenfilosofia erityisesti, mutta Hutto on myös varovainen liian suureellisen tarinapuheen suhteen.
”Tarinat tekevät meistä pitkälti sellaisia kuin olemme – ne erottavat meidät toisista. En kuitenkaan halua sanoa, että olemme vain tarinoita. Monet ovat korostaneet tarinoiden roolia turhan paljon määritellessään ihmisen ’tarinoita ker-tovaksi eläimeksi’ (homo narrans). Ajattelen itse kuitenkin, että suuri osa siitä, mitä pidetään ihmisenä olemiselle tun-nusomaisena, liittyy kertomuksiin – jopa suurempi kuin mitä yleensä ajatellaan.”
Esimerkkinä tarinoiden inhimillisestä merkityksestä voisi toimia vaikkapa Hutton ’mielen teoriaan’ (theory of mind) kohdistama kritiikki1. Hän arvostelee ajatusta, että ihmi-selle erityinen ja ihmisen muista eläimistä erottava kyky ymmärtää toisia mieliä muodostuisi teoretisoimalla näitä.
”En usko, että meillä on mitään ’mielenteorioimiskykyä’.
Sen sijaan meillä on narratiivisia kykyjä, joita on virheellisesti pidetty ’mielen teoria’ -kykyinä. Jos meidät muista olioista erottava tekijä onkin kerronnallinen taitomme eikä esi-isiltä peritty mielen teoria, voidaan todella sanoa, että tarinat ovat keskeinen osa ihmisluontoa.”
Hutto on kehitellyt ’narratiivisten käytäntöjen hypoteesia’
(narrative practice hypothesis) selittämään, miten ymmär-ryksemme toisten ihmisten psykologiasta kehittyy2.
”Hypoteesin mukaan kykymme ymmärtää toisten miel-ten psykologiaa yleisellä tasolla syntyy useimmin siitä, että ymmärrämme toisten psykologian yksityiskohtia. Suh-teemme kanssaihmisiin ei ole kolmannen persoonan tarkkai-lijan näkökulma, jossa käytetään teoriaa samaan tapaan kuin tarkastellessa ulkomaailman objekteja, vaan pikemminkin yksilöiden välinen, toisen persoonan osallistuva käytäntö.
Nämä käytännöt puolestaan perustuvat yksittäisiin tarinoi-hin. Eli opimme kertomukset toisten kautta ja toisilta, ja kehitämme näitä käytäntöjä toimimalla toisten kanssa, emme spekuloimalla heistä teorian tasolla.”
Toisten ymmärtämisen lisäksi taito hallita kerronnallisia käytäntöjä kytkeytyy Hutton mukaan omaelämäkerral-liseen muistiin ja kykyyn hahmottaa itseä ajassa.
”Kokemus itsestä ajallisesti jatkuvana minuutena voi hyvin-kin riippua kerronnallisista kyvyistämme. Tarinat ovat siis hyvin olennaisia minuudelle. En väitä, että ilman narratiivisia taitoja ihminen lakkaisi olemasta, mutta elämä olisi hyvin eri-laista, jos en muistaisi omaa menneisyyttäni ja pystyisi yhdis-tämään sitä johonkin minuuteen.”
Tapaukset, joissa tarinoiden kertomisen ja niiden hah-mottamisen kyvyt heikkenevät, paljastavatkin Hutton mukaan niiden merkityksen ihmiselämälle. Minuus kyllä
jatkuu, jos kyky tarinoihin heikentyy esimerkiksi muisti-sairaudessa, mutta kyky hallita omaa elämää on tällöin heikompi ja kommunikointi toisten kanssa hyvin erilaista:
”Minä on yhä täällä jossakin mielessä – ja tässä juuri on sen traagisuus.”
Suurimmat väärinkäsitykset koskevatkin sitä, että mi-nuuden narratiivisuus yhdistetään voimakkaaseen meta-fyysiseen väitteeseen, jonka mukaan minuus perustuu pel-kästään tarinoihin.
”Vaikka korostankin tarinoiden merkitystä, monet filosofit ovat jättäneet kertomusten ja niiden yhteyksien tutkimi-sen puolitiehen. Olen jopa tarinoiden rooliin äärimmäitutkimi-sen skeptisesti suhtautuvan Galen Strawsonin kanssa samaa mieltä, että vaarana on ajautua imperialismiin, jossa minuus on täysin sidottu kykyyn kertoa tarinoita. Olisi vaarallista ja väärin ajatella, että yksilö lakkaa olemasta persoona, jos hänellä ei ole narratiivisia kykyjä.
Tämä ei kuitenkaan muuta sitä, että suurin osa meistä saa käsityksen omasta itsestään tarinoiden avulla. Moni filo-sofi tuntuu ajattelevan, että minuus joko perustuu kokonaan narratiiveihin tai ei perustu niihin lainkaan. Tämä on kui-tenkin vääränlainen lähestymistapa. Tarvitaankin hienova-raisempi käsitys tarinoiden roolista itseymmärryksellemme:
sellainen, joka ei oleta, että meidät olisi tehty narratiiveista tai että narratiivit rakentaisivat kokonaan persoonan. Tämä on nähdäkseni liian jyrkkä väite.”
Hutton ajattelussa yhdistyykin kaksi erilaista näkökulmaa minuuteen ja ihmismieleen: työ narratiivisten käytäntöjen kanssa pureutuu korkeamman tason inhimilliseen toi-mintaan, vuorovaikutukseen. Toisaalta häntä kiinnostaa erityisesti ihmismielen rakentuminen vuorovaikutuksessa biologisen organismin ja ympäristön välillä3.
”Nykyään ajatellaan yhä enemmän, että minuudella on monia eri ulottuvuuksia. Yksilö selviää kyllä ilman kerron-nallisia kykyjä, mutta tällöin minuudesta häviää yksi ulottu-vuus. Narratiivisen kerroksen alla on biologinen taso, joka on samalla perustavampi minän ja maailman välisen vuorovaiku-tuksen taso. Suuri osa työstäni käsitteleekin eroa niin sanotun perustason mielen (basic mind) ja sisällöllisen, kerronnallisen mielen (content-involving mind) välillä. Hyvä uutinen on, että ihminen ei menetä kaikkea menettäessään kerronnalli-set kyvyt, vaan hän palautuu mielen perustasolle. Tätä voisi kuvata vaikka sillä, että jos juo liikaa, laskeutuu liskoaivojen tasolle, mutta minuus ei katoa: olemme vain enemmän eläi-miä. Myös nyt kun harjoitan kertovaa toimintaa, olen vuoro-vaikutuksessa monella eri tasolla. Teemme aina monia asioita yhtä aikaa: olemme siis monikykyisiä olentoja.”
Viitteet & Kirjallisuus
1 Daniel D. Hutto, Folk Psychological Narratives. MIT, Cambridge (Mass.) 2008.
2 Sama.
3 Esim. Daniel D. Hutto & Eric Myin, Radicalizing Enactivism.
MIT, Cambridge (Mass.) 2013.
2
010-luvulla omaelämäkerrallinen teksti näyttää jäsentyvän taas tarinaksi, ehyeksi ker-tomukseksi. Useimmiten se on autofiktio, faktalla ja fiktiolla leikittelevä kertomus, oi-keastaan omaelämäkerrallisen romaanin (au-tobiographical novel) myöhäismoderni muoto, jossa vaa-litaan postmodernia ymmärrystä minuuden fiktiivisestä luonteesta. Autofiktiossa tekijä-kertoja-päähenkilön iden-titeetti ja elämäntilanne muodostavatkin kysymyksen tai ongelman, jota kertomisen ajan pyöritellään.1 Sen ohella on kuitenkin nykyisin mahdollista tukeutua myös mo-derniin omaelämäkertaan, autobiografiaan, tuohon post-modernien kammoksumaan lajiin. Omaelämäkerrassa tekijä-kertoja-päähenkilön elämää ja persoonallisuuden kasvua koskeva kertomus on viritetty totuuden hengessä.Siinä itseä ja elämäntotuutta koskeva kysymys myös rat-kaistaan – tosin kokemuksellisen totuuden, kertomuksen ja myytin alueella. Ero autofiktioon ja omaelämäkerral-liseen romaaniin on siis tekijän (tekstissään ilmaisemassa) intentiossa.2
Lajiteoreettisiin pohdintoihin mieleni viritti kaksi äskettäin lukemaani omaelämäkerrallista teosta: Oliver Sacksin On the Move. A Life (2015) ja Karl Ove Knaus-gårdin Taisteluni. Kuudes kirja (2016; Min kamp. Sjette bok, 2011), toinen vaikuttava omaelämäkerta, toinen vaikuttava autofiktio3. Miksi nämä ihmismielen ja muis-tamisen saloihin perehtyneet kirjailijat halusivat kertoa itsestään modernin omaelämäkerran perinteessä? Miksi Oliver Sacks (1933–2015), aivojen ja muistin toimintaa tutkinut lääkäri ja kirjallisesti sivistynyt ajattelija, halusi tukeutua itsestään kertoessaan omaelämäkertaan, 1700-luvun lopusta perittyyn lajiin? Miksei hän kirjoittanut muistelmafragmentteja, valinnut sanottavalleen muotoa, jonka voisi ajatella tavoittavan adekvaatimmin mi-nuuden jatkuvassa muutoksessa olevan prosessimaisen
rakenteen4? Ja miksi ihmeessä Karl Ove Knausgård (s.
1959), kirjallisuuden ja filosofian traditiot tunteva jailija, tukeutuu autofiktioon, omaelämäkerrallisen kir-jallisuuden muotoon, pohjoismaisen myöhäismodernin kirjailijan elämästään kertoessaan? Miksi hän ei kirjoita fiktiota, romaania – muotoa, jossa jo lähtökohtaisesti sa-noudutaan irti modernin minuuden myyteistä: suoran omaelämäkerrallisuuden mahdollisuudesta tavoittaa au-tenttinen minuus, totuuden kertomisesta, oikein muista-misesta, referentiaalisuudesta ja yksilöllisestä ainutlaatui-suudesta?
Oliver Sacks kuvaa kirjassaan oman kasvu- ja kehi-tystarinansa modernin omaelämäkerran muodossa: tule-misensa neurologiksi ja itsekseen, omine ainutlaatuisine kokemuksineen ja tunteineen. Koulutuksensa pohjalta Sacks tunsi modernin luonnontieteen perinteiset ha-vaintomenetelmät samoin kuin uudet ihmisläheisemmät menetelmät, ja hän valjasti myös itsensä, havaintonsa ja kokemuksensa tutkivalle mielelleen (experimentum sui-tatis). Tutkimustuloksia hän kirjasi tieteellisen proosan ohella kirjeisiin, päiväkirjoihin sekä yleistajuisiin tieto-kirjoihin, joista hänet tunnetaan5. Sacksin tapauskerto-mukset ovat luonteeltaan selviytymistarinoita ja toisinaan kukoistamistarinoitakin: ajatuksena on kertoa neurologi-sista vajavaisuukneurologi-sista ja harvinaislaatuineurologi-sista aivo- ja muis-titoiminnan heikkouksista kärsivistä yksilöistä ja osoittaa näiden ilmiöiden vaikutus heidän elämäänsä. Omaelä-mäkerrassaan On the Move hän esittää oman tapausker-tomuksensa.6
Karl Ove Knausgård on puolestaan tutkinut ihmisen mieltä ja muistia enemmänkin perinteisen humanistin menetelmin: introspektiota ja itsereflektiota harjoitta-malla, toisin sanoen lukeharjoitta-malla, tekemällä muistiinpanoja, pitämällä päiväkirjaa, kirjoittamalla, mietiskelemällä.
Meditatiivinen lukeminen ja kirjoittaminen ovat
erot-Camilla Vuorenmaa,Polttopiste (2016), maalaus ja kaiverrus puulle, 129 x 103 cm.
Päivi Kosonen
Moderni omaelämäkerrallisuus
& itsen kertomisen muodot
Sirpalemaisuutta ja epäjatkuvaa ilmaisua korostavan postmodernin
omaelämäkerrallisuu-den kulta-aika vaikuttaa päättyneen. Opin tuntemaan tämän 1970–1980-luvun
muodos-taman vaiheen kohtuullisen hyvin, sillä aikoinaan väitöskirjani käsitteli juuri Auschwitzin
jälkeistä myöhäismodernia omaelämäkertaa. Postmoderni kritiikki kohdistui moderniin
omaelämäkertaan, sen pakottavana ja valheellisena pidettyyn kertomusmuotoon.
Frag-mentaarisen esitystavan ajateltiin vastaavan paremmin elämää ja todellisuutta: haurasta,
arvaamatonta, katkonaista. Kaikessa naiivissa vilpittömyydessään, autenttisen itseyden ja
totuuden etsinnässään, modernin omaelämäkerran piti olla loppu, kuollut, finito, tuomittu
ja kuopattu. Mutta nyt ajat ovat toiset. Vai ovatko?
44 niin & näin 3/2016
tamaton osa länsimaista kulttuuriperintöämme,7 ja filo-sofian ja kirjallisuuden opintojensa pohjalta Knausgård tuntee sisäisyyden tradition, länsimaisen kirjallisuuden ja musiikin perinteen. Omaelämäkerrallisessa romaanisar-jassaan hän tutkii itseään – norjalaissyntyistä miestä, joka tuntee kutsumuksen ryhtyä kirjailijaksi – ja tarkastelee mielenliikkeitään kuin myöhäis-Rousseau konsanaan sielun barometreineen, varoen huolellisesti esittämästä minkäänlaista yksiselitteistä tutkimustulosta eli omaa elämäntotuuttaan. Knausgård ei ole siis valinnut oma-elämäkerran tietä eikä fiktion tietä, vaan niiden väliin si-joittuvan kaksimielisen esitystavan: omaelämäkerrallisen romaanin tai sen nykyvastineen, autofiktion, eli lajin, jossa lopullinen totuus jätetään avoimeksi, lukijan raken-nettavaksi8.
Pyrin seuraavassa luomaan eräänlaista panoraamaa modernin omaelämäkerrallisesta maisemasta katsauksella omaelämäkerrallisuuden lajihistoriaan. Hahmottelen ensin postmodernia ”omaelämäkerrallisten raapaisujen”
maisemaa. Sen jälkeen tarkastelen postmodernin oma-elämäkerrallisuuden juuria, modernin romaanin kylkeen 1700–1800-luvulla muotoutunutta kahta sisarlajia:
omaelämäkertaa ja omaelämäkerrallista romaania. Artik-kelin jälkipuoliskolla palaan Oliver Sacksiin ja Karl Ove Knausgårdiin ja moderniin omaelämäkerrallisuuteen – ajatukseeni yksilöllisen ainutlaatuisuuden tavoittamisen mahdottomuudesta ja samalla sen tavoittelemisen vas-taansanomattomasta voimasta.
