Museokatu 9
Perhe asui tässä talossa kun minä synnyin Eiran sairaa-lassa. Paraatioven vieressä oli ja on vieläkin Joutsenen peili-kauppa. Varmaan leikin joskus omistajan lasten kanssa. Ulko-ovi oli niin raskas, että minun oli pyydettävä ohikulkevan tädin apua sen avaamiseksi, vaikken olisi millään kehdan-nut. Vanhemmat broidit kävivät Forsbergin valmistavaa nurkan takana Vänrikki Stoolinkadulla, mutta niin kauas en us-kaltautunut yksin. Kun tultiin maalta syyskuun ensimmäisenä, porraskäytävä kaikui ja haisi vieraalta. Kodista en muista mitään. Sen jälkeen kun koulu oli muuttanut Yrjönkadulta uuteen hienoon taloon Cygnaeuksenkadun mäen päällä, käytiin välitunnilla röökillä kahvilassa samassa talossa lähempä-nä stadia. Joskus luontsan ope Nalle yllätti meidät, mutta ymmärsi ja katsoi muualle, koska oli itse kova tupakkamies.
Mutta silloin perhe asui jo Pietarinkadulla.
Talo siirtyi tajunnan takarajalle. Katse suuntautui eteenpäin.
Vuosien ponnistelujen jälkeen olin omaksunut täydellises-ti arkkitehdin maailmankuvan, funktäydellises-tionalistäydellises-tisen, moder-nistisen ja ylimielisen. Oli tärkeää asua aina viimeksi ra-kennetulla alueella: ensin kerrostalossa Mannerheimintien päässä, sitten Munkkivuoressa ja lopulta unelmien täyt-tymyksessä eli rivitalossa Tapiolassa. Museokatu oli van-hojen ruotsinkielisten tätien seutua. Yksi heistä oli tant Erna, joka asui samassa rapussa kuin me aikanamme. Joskus kävin häntä katsomassa, enemmän äitini kehotuksesta kuin omasta halusta. Suuri asunto, yllättävän valoisa, vanhanaikainen sekä pohjaratkaisultaan että kalustukseltaan, varmaan samanlainen kuin meillä aikanaan. Kahvilaa en huoman-nut.
Nyt asun saman kadun varrella, ei samassa talossa mut-ta samaan aikaan eli 20-luvun alussa rakennetussa. Tant Erna on kuollut aikoja sitten. Oma asuntomme muistuttaa hänen asuntoaan, vaikkei kalustus olekaan biedermeieriä
Mistä kaupunki vaikenee,
Eläväinen koulu on muutettu kuolleeksi museovirastoksi ja vanha juhlasali pilattu. Kalliopainanteet on rakennettu puistoiksi. Suunnittelija ei ole suunnitellut vain käytäviä ja kenttiä, vaan myös sen miten niitä saa käyttää. Vapaat leikit eivät enää ole mahdollisia. Lapsilla ja koirilla on omat karsinansa, joihin minulla ei ole pääsyä, eikä edes puiston-penkille, koska sen ovat puliukot vallanneet. Onneksi Kan-sallismuseo on
ennal-laan eikä puistoa ole jaettu osastoihin.
Pömpeli on vaihtunut ranskalaiseen auto-maattivessaan, jota minä en uskaltaisi käyttää vaikka tarvet-ta olisi. Kuvittelen kuinka järjestelmä huuhtelee myös mi-nut, ovi juuttuu kiinni ja siellä minä makaan märkänä kunnes aa-mun ensimmäinen kulkija pyytää apua, jos viitsii. Eukalyptus-puut ovat hajun Eukalyptus- puut-teessa näivettyneet tavallisen värisiksi.
Kioskeja on kaksi, snagari ja R.
Huma-lainen mies ajoi autollaan nakkijonoon, kimpaantuneena siitä ettei hänen annettu etuilla. Roskien määrä lisääntyy viikon-loppua kohden, sillä teknisen viraston sinihaalarimiehet siivoaa käytäviä ja korjaa vessaa varmaan vain maanantaisin.
Ostrobotnian talon arkkitehtuuri paranee, eikä ainoastaan siksi että minusta tulee Mattilan Vuokon parturiliikkeen vakioasiakas ja kulmaan ilmestyy Storyvillen jazzravintola.
Eduskuntatalon tienoo
Valtava talo kallion päällä, valtavan sorakentän takana, puuttomassa ympäristössä, olisi näkynyt hyvin Simonka-dun mäelle, jota laskimme Lassen kanssa kelkalla alas Heikin-kadulle ja sen yli. Mutta koska emme vilkuilleet sivuille, siitä jäi vain hämärä kuva verkkokalvon reunalle. Joskus käytiin hakemassa pakettia makasiinirakennuksesta. Tumman tiiliseinän vaalealle raidalle oli kirjoitettu Saapunut Tava-ra. Varo junaa, se voi tulla tuolta tunnelista milloin tahan-sa. Sekin pelotti minua, että ratapiha oli niin paljon oikean kaupungin alapuolella. Kuvittelin että ehkä helvetissä on jotenkin tällaista ja huokasin helpotuksesta kun noustiin takaisin maan pinnalle. Mainoksia ryssän kasarmin lank-kuaidassa tavailin aikani kuluksi, kunnes Mamma huusi että tule nyt jo, meillä on kiire, täytyy ehtiä vielä Stockmannille.
Mennäänkö katsomaan myös leikkikaluja, minä marisin, mutta en saanut vastausta.
Kummallista että noin vanhanaikaista ja suorastaan fa-sistista arkkitehtuuria on voitu tehdä niin myöhään kuin vuonna 32, samana vuonna kuin Paimion parantola. Olisi-ko minusta tullut erilainen arkkitehti, jos kilpailu proffan virasta olisi päättynyt Aallon eikä Sirénin voitoksi? Presi-denttien näköispatsaat saivat minut huutamaan kauhusta.
Olin täysiverinen modernisti, abstrakti taide oli ainoa mah-dollisuus. Sorakenttä Eduskuntatalon edessä nurmetettiin.
Ensimmäisenä yönä sen yli ajoi kuorma-auto ja työ oli uu-sittava. Odotin malttamattomana, että Aallon kokonaisvaltaista
keskustasuunnitelmaa alettaisiin toteuttaa – itsenäisen Suomen juhla-aukio autonomian ajan Senaatintorin vastinpariksi, mikä mahtava historiallinen näkemys! – ja päästäisiin vih-doinkin eroon valtakunnan tärkeimmän paikan arvoa alen-tavasta ratapihasta ja ryssänaikaisista röttelöistä.
Eduskunnan lisärakennus, joka aikanaan tuntui ihan kel-volliselta modernismilta, vaikka ikkunakulmat olikin pyö-ristetty kuin linja-autos-sa, hävisi laatutaistelun lopullisesti kun pääraken-nuksen julkisivut pestiin ja graniitti alkoi hohtaa sinipunervaa, hieman salaperäistä alkuperäis-väriään. Miksi uuden talon materiaaliksi valit-tiin likaisenharmaa, tape-tuntuntuinen kivi, joka ei pesemällä parane? Yli-tän Aurorankadun, tun-nen lievän viemärinhajun ja astun puistikon var-joon. M.A. Nummisen ja hänen naisensa haamut istuvat tyhjällä penkillä.
Vastenmielisyys käsittä-mättömän suurta ja köm-pelöä Kyösti Kalliota koh-taan taitaa olla viimei-nen yhtymäkohtani modernistiseen taidekäsitykseen. Nuoret rullalautailijat pysäyttävät vauhtinsa patsaan jalustaa vasten ja minä tunnen itseni vanhaksi. Edustan nurmikko loistaa vihreänä. Reuna on tuettu graniittimuurilla ja koristeltu istutuksilla. Kiasman pohjoinen pää kaartuu veltosti, mut-ta ei sillä ole väliä, koska mut-talo kohenmut-taa ympäristöään, ra-jaa kivikaupunkia ja muodostaa urbaania taustaa urbaanille Mannerheimille. Nyt puisto tuntuu itsestään selvältä vaih-toehdolta. Säilyttäkää makasiinit, sillä ne ovat korvaama-ton jälki kaupungin teollisesta historiasta. Siirtäkää suun-nitteilla oleva konserttitalo radan varteen, älkää tuhotko meidän vanhaa kävelyreittiämme museolta asemalle lopullisesti, sillä oikoteissä on ruutukaupungin inhimillisyys. 80 vuo-den provinsiaalisen uinahduksen jälkeen Helsingistä on jälleen tulossa eurooppalainen metropoli.
Ekskursio päättyy.
*
Huomiot vaikuttavat sekavilta ja sattumanvaraisilta. Mitä muuta ne voisivatkaan olla, sillä ne ovat muodostuneet autenttisista, kokemushetkellä spontaanisti syntyneistä muistikuvista. Mutta johtuen siitä, että olen itse käärinyt niistä yhdeksän siistiä ja suurin piirtein saman kokoista pakettia, mukana on myös annos sitä yleistä tietoa ja ym-märrystä, jota minulla tässä ja nyt on aiheesta hallussani.
Tätä kautta sinänsä täysin subjektiivisiin teksteihin si-sältyy analyysin ja yleistämisen mahdollisuus. Tiettyihin ikäkausiin ja paikkoihin sitoutuneesta tarkastelusta olen poiminut joukon erilaisia käsityksiä siitä, mitä kaupunki ihmisten mielestä on ja pitäisi olla.
Kaupunki on luonnollinen ympäristö
Lapsi ja nuori suhtautuu fyysiseen ympäristöön vanhempi-en käsityksiä heijastavasti ja tiedostamattomasti, kuin peili Joutsenen näyteikkunassa. Kaupungin merkitykset ovat
piilossa. Monilla ihmisillä suhde jatkuu samankaltaisena, vaikka vivahteikkaampana, läpi koko elämän. Vanhojen auktoriteettien tilalle tunkee uusia.
Eduskuntatalon symboliarvo on säilynyt puhtaana, sekä abstraktisti että nyt myös konkreettisesti. Gallupkyselyissä kansalaiset ovat pitäneet sitä maan kauneimpana raken-nuksena.
Finlandiatalon arkkitehtuurin pitäisi olla onnistunutta, koska sen on luonut maan nimekkäin arkkitehti. Raken-nuksen kuuluisi olla kaunis myös siksi, että se on korkeim-man tason
kansainvälis-ten konferenssien, kult-tuuritilaisuuksien ja kon-serttien tyyssija. Mutta huo-no akustiikka ja laattojen käyristyminen ovat synnyt-täneet ratkaisemattoman ristiriidan. Merkitysten hierarkia on häiriintynyt, ihmiset eivät tiedä mitä aja-tella ja turhautuvat.
Syyt voivat olla myös henkilökohtaisia. Miellyt-tävät muistot, onnistunut asuin- tai työpaikka, ys-tävällistä palvelua tarjon-nut virasto, korkeatasoi-nen kauppaliike tai viih-tyisä kahvila nostavat
ra-kennuksen arvoa. Vastaavasti epämiellyttävät kokemukset tekevät siitä ruman. Yhden ihmisen elinaikana sama talo tai ympäristö saattaa vaihtaa merkitystään monta kertaa, myös silloin kun fyysinen asu on pysynyt ennallaan.
Kaupunki on suunnittelun kohde
Joskus 60-luvun taitteessa olisin pitänyt reittikuvauksiani täysin hyödyttöminä. Kaupunkia suunniteltaessa niistä ei olisi ollut mitään hyötyä. Ajatus siitä, että olisin silloin ryhtynyt tekemään moista tekstiä on absurdi myös siksi, ettei käte-ni ollut harjaantunut kirjoittamaan vaan piirtämään.
Olin oman alani asiantuntija ja ylpeä roolistani. Sitä en huomannut että niitäkin oli olemassa, joilla (osa)tiedon li-säksi oli myös (kokonais)ymmärrystä ja jotka vieroksuivat asiantuntijan titteliä. Tai jos huomasin, pidin heitä toivot-toman vanhanaikaisina.
Yli kolmekymmentä vuotta jatkuneen prosessin tulokse-na ajattelen nyt toisin. Mutta suomalaisessa yhteiskuntulokse-nassa asiantuntijoiden asema, arvostus ja kunnioitus on entistä-kin vahvempi.
Keitä ovat nämä suunnittelun asiantuntijat, tai parem-minkin, mikä on se asia, jonka he väittävät tuntevansa?
Kaupunki on, itse kunkin koulutuksesta ja sektorista riippuen, taloja, katuja, toreja ja puistoja, kauniita ja rumia ympä-ristöjä, lakeja, sääntöjä, rakennusoikeutta, rahaa, liikenne-ruuhkia ja -merkkejä, ratkaistuja ja ratkaisemattomia on-gelmia, byrokratiaa, poliittisia pelinappuloita, vallan ja arvovallan symboleja.
Luettelo vaikuttaa täydelliseltä, mutta ei ole sitä. Yksi, ja tärkein kaikista, puuttuu joukosta: kaupunkilainen itse.
Tämä on määritelmällistä, sillä kaupunkilainen on aina maallikko, siis asiantuntijan antiteesi.
Kuinka niin, älähtää närkästynyt ekspertti, juuri hän on meidän toimintamme ylin ohjenuora.
Älkää uskoko häntä. Väite on pelkkää propagandaa.
To-dellisia kriteerejä, siis niitä joista halutaan vaieta, ovat oman ammattialan perinteiden ja käytäntöjen noudattaminen, hen-kilökohtaisen maineen tavoittelu ja uran edistäminen, kol-legojen arvonanto, esimiesten mielistely, alaisten komentelu, kuntien keskinäinen kilpailu.
Kaupunkiasiantuntijat saattavat tietää omista erikois-aiheistaan yhtä ja toista. Mutta heidän ymmärryksensä jää puolitiehen, jos yltää edes sinne, sillä he eivät pysty tarkas-telemaan kaupunkia kokonaisuutena, johon tavalliset ih-miset voisivat ja haluaisivat samastua.
Kukin heistä uskoo omaan totuuteensa, joka on pragmaattinen (filoso-fisia kannanottoja vähek-syvä), modernistinen (tek-nologinen ja epähistorial-linen), jatkuvaan taloudel-liseen kasvuun nojautuva (näennäisprogressiivinen) sekä kontrolloiva (normei-hin nojautuva).
Asiantuntijarooli ja posi-tivistinen kaupunkikäsitys eivät tietenkään aina kulje käsi kädessä, mutta kyl-lä peittävyys on laajaa, mo-lempiin suuntiin.
Kaupunki on harmoninen kokonaisuus
Kuten moni muukin korporaatio, on myös arkkitehtikunta jakautunut kahtia. Harvalukuinen eliitti määrää siitä mitä arkkitehtuurista ja arkkitehdeista tulee ajatella. Runsas-lukuinen riviarkkitehtien joukko seuraa perässä. Ja molemmat tekevät työtä eli suunnittelevat parhaan kykynsä mukaan.
Minä kuuluin jälkimmäiseen ryhmään. Asetelma oli skitsofreeninen. Toisaalta työ oli arkista aherrusta, käytän-nöllisten ongelmien ratkomista, yhteistoimintaa rakennut-tajan ja insinöörien kanssa. Mutta samanaikaisesti tajun-nan taka-alalla nakersi tietoisuus siitä, ettei tämä riitä. On oltava myös taiteilija, intuitiivinen ja luova yksilö.
Suunnittelutapahtuma on kuitenkin useimmiten kaikkea muuta kuin ainutkertainen. Todellisia kriteerejä, siis niitä joista halutaan vaieta, ovat ajankohtaisten muotivirtausten seuraaminen ja kansainvälisten tähtiarkkitehtien töiden valikoiva matkiminen.
Tänään voin sivusta katsoen todeta, että tilanne jatkuu jokseenkin ennallaan. Arkkitehdit näkevät tehtäväkseen huolehtia kaupungin taiteellisesta kokonaislaadusta, kos-ka arvelevat etteivät muut suunnittelun ammattiryhmät siihen pysty. Tämä ei kuitenkaan merkitse sitä, etteivätkö myös he olisi modernisteja.
Ihanteena nähdään edelleen tabula rasa, alunpitäen tyh-jä tai purkamalla tyhjennetty alue, koska silloin esteitä luovan kyvyn toteuttamiselle on mahdollisimman vähän. Säännöllisin väliajoin eturivin arkkitehdit korottavat äänensä ja vaati-vat, että ratapihan alueesta on laadittava kaupunkitaiteelliset vaatimukset täyttävä kokonaissuunnitelma ennen kuin tehdään uusia, suunnittelijoiden käsiä sitovia ennakkopäätöksiä.
Makasiinien säilyttämistä ei vastusteta vain rapistuneisuuden ja epäajankohtaisen arkkitehtuurin takia. Motiivina on myös se, ettei niiden korjaaminen käyttökelpoisiksi ole yhtä vaa-tiva suunnitteluhaaste kuin paikalle kaavailtu uusi konserttitalo.
Taiteilija-arkkitehdille palasittain suunnittelu on totaa-lisesti väärää politiikkaa. Hän ei halua oppia historiasta,
vaikka se tarjoaa esimerkkejä siitä kuinka hidas, sukupol-via ylittävä rakentamisen tahti tuottaa verrattomasti pa-rempia kokonaisympäristöjä kuin lyhyen aikavälin kerta-suunnittelu.
Kaupunki on historiaa ja ristiriitoja
Oma käsitykseni on tarkentunut vasta viime vuosien aika-na, sen jälkeen kun olen siirtynyt arkkitehdin ammatista eläkkeelle ja ryhtynyt kirjoittamaan. Nyt tarkastelen ark-kitehtuuria ja arkkitehteja ulkopuolelta, vähän samaan tapaan kuin aloin tarkastella Suomea ulkopuolelta työskenneltyäni viitisen vuotta Afrikassa.
Lyhyesti (ja hieman mahtipontisesti) voisin sanoa, että nykyään näen kaupungin historiallisena jatkumona – history and continuity, kuten oppiaine brittiläisissä opetusohjelmissa edelleenkin ilmaistaan. Kaupunki muuttuu koko ajan, mutta sittenkin melko pienin askelin, hitaasti, ikään kuin raskaasti hengittäen.
Suomalaisten arkkitehtien ajatustavalle ominainen täy-delliseksi mielletty katkos vanhan ja uuden arkkitehtuu-rin välillä tuntuu nyt liioittelulta. Modernismi alkaa näyt-täytyä vain yhtenä vaiheena rakentamisen ja arkkitehtuu-rin pitkässä saatossa.
Tämä ei ole mikään uusi oivallus. Vanhoissa kulttuuri-maissa Modern Movement on koko ajan mielletty vain yh-deksi vaihtoehdoksi, jonka rinnalla perinteinen arkkiteh-tuuri elää ja voi hyvin. Asian voi ilmaista myös niin, että Suomen rakennuskanta on nuorempi, homogeenisempi ja modernistisempi kuin melkeinpä missä tahansa muussa maa-ilman maassa.
Samanaikaisesti olen alkanut nähdä kaupungin erilais-ten intressien moniarvoisena kenttänä. Harmonia osoittautuu mielettömäksi tavoitteeksi, sekä käytännössä että intellek-tuellisti, sillä sen edellytyksenä on yhden osapuolen abso-luuttinen ylivalta. Joskus näin on ollut. Arkkitehtonisesti loistavimmat ja monumentaalisimmat kaupunkiympäristöt eivät turhaan ole peräisin juuri niiltä ajoilta.
Kansalaisyhteiskunnan on löydettävä omat yhteistyöhön perustuvat menettelytapansa. Tulokset eivät ehkä täytä ark-kitehtien ja muiden kaupunkiesteetikkojen vaatimuksia. Mutta tilalle saadaan kaupunkiympäristöjä, jotka eivät pyri pii-lottamaan fyysisen ilmiasun takana vaikuttavia ristiriitoja vaan heijastamaan niitä. Moniarvoisuus ja -muotoisuus ovat itse asiassa aina olleet kaupunkien ominaisuuksia. Yhte-näisyys on laajimmillaankin ollut vain katkelmallista.
Tältä pohjalta, ja edelleen sivusta katsoen, olen sitä mieltä, että myös arkkitehtien opetus tulisi rakentaa toisenlaiselle pohjalle. Pääaineeksi voitaisiin nostaa historia. Tällä en tarkoita nykyisen kaltaisen opetuksen lisäämistä, vaan näkökulman ja asenteiden muutosta.
Rakennuksia ei tulisi tarkastella itsenäisinä kappaleina kuten nyt usein tehdään, vaan osana mennyttä, olemassa-olevaa ja tulevaa kaupunkia. Uuden suunnitteluun uhrattua opetusenergiaa voitaisiin siirtää tutkimukseen. Uskoakse-ni vain sieltä löytyy sitä ymmärrystä, jota kompleksinen kaupunkisuunnittelu vaatii.
Viattomuuteni rakentamisen, arkkitehtuurin ja arkkitehtien suhteen olen menettänyt moneen kertaan. Luotan tietoisuuteen, tietoon, kritiikkiin ja harkintaan. Minulle rakennetut ym-päristöt eivät ole itsestään selviä eivätkä luonnollisia.
Tavalliset ihmiset, asukkaat, kansalaiset, kaupunkilai-set tai maallikot, millä nimellä heitä itsekukin haluaa kut-sua, pitävät uusia taloja pääsääntöisesti rumina. He muo-dostavat mielipiteensä vaistonvaraisesti, nopeasti ja ohimennen.
Minun metodini on täsmälleen päinvastainen. Silti huomaan yhä useammin olevani samaa mieltä heidän kanssaan.
Ympyrä on sulkeutunut.
Yksilöitä on kuinka paljon tahansa. Heidän kokemustensa variaatio on rajaton. Kaupungin merkitykset voivat olla minkälaisia tahansa, sillä ne piiloutuvat ihmisten yksityisiksi ajatuksiksi ja asioiksi. Kun oma kokemus ja käsitys yleistetään, muuttuu kaupunkikäsitys itse asiassa universaaliseksi.
Kaikkien ihmisten oletetaan suhtautuvan ympäristöön ja kaupunkiin samalla tavalla, ei ainoastaan meillä ja länsi-maissa, vaan missä tahansa kulttuurissa.
Tällaisten tulkintojen takana vaikuttaa fenomenologinen kuva maailmasta, mikä ainakin meillä näyttää olevan val-litseva arkkitehtuurin ja taiteen selittämisen filosofinen pe-rusmalli.
Fenomenologiasta on tullut taikasana, jonka avulla mel-kein minkä tahansa taiteen- tai tieteenalan ongelmat rat-keavat. Sen nimeen vannovat niin ammattimaiset suunnit-telijat kuin tutkijat, sitä pitävät itsestään selvästi oikeana sekä journalistit että muut harrastelijat. Vain ajan ja valis-tuksen kysymyksenä pidetään sitä milloin epäilijät liitty-vät ruotuun.
Yhdessä sukupolvessa heiluri on heilahtanut äärimmäisestä poliittisuudesta äärimmäiseen yksilökeskeisyyteen. Mutta se mikä ei ole muuttunut on yksiarvoisuus, vaihtoehtojen ja kritiikin lähes täydellinen puuttuminen. Mielestäni ke-rääntyminen yhden ainoan konvention ympärille on jo si-nänsä huolestuttavaa.
Fenomenologiseen käsitykseen, ainakin sellaisena kuin se suunnittelijoiden keskuudessa monasti tänään näyttää ilmenevän, sisältyy suvaitsemattomuuden siemen.
Itse luen omaa tekstiäni toisella tavalla. Missään ikävai-heessa en ole ollut ensisijaisesti yksilö vaan aina jonkun ryhmän jäsen, yhden tai useamman. Tulkinta on yhteisöllinen ja kulttuurinen.
Yhteiskuntaluokaltaan, taustaltaan ja historialtaan sa-mankaltaisia lapsia ja nuoria oli paljon. Perheittemme ar-vot, tavoitteet, harrastukset, ihanteet ja pelot olivat yhtei-siä, me nauroimme samoille asioille ja itkimme samoista syistä. Ja me käytimme kaupunkiamme, siis omaa osaam-me siitä, samalla tavalla. Aikuisena omaksuin arkkitehtien maailmankuvan yhtä totaalisesti. Eikä nykyinen käsityk-seni ole sekään ainutkertainen. Suomessa samoin ajatteli-joita ei ehkä oli kovin paljon, mutta muualla Euroopassa sitäkin enemmän.
Meillä oli ja on siis omat osakulttuurimme ja muilla omansa.
Mutta erilaisten kaupunkikäsitysten lukumäärä ei ole ra-jaton. Ne sitoutuvat aikaan, paikkaan ja historiaan. Kyse ei ole kaupungista tai kaupunkilaisista sinällään, vaan näiden urbaanien peruselementtien täydellisestä keskinäisestä integraatiosta.
Tämä on välttämätöntä, sillä ilman kaupunkia ei ole kau-punkilaista eikä ilman kaukau-punkilaista ole kaupunkia. Kan-nanotto sekä filosofinen että käytännöllinen. Asiantuntijoiden mielestä se saattaa olla triviaali ja maallikkomainen, mut-ta minun mielestäni juuri tästä syystä hedelmällinen.
Pysyvät merkitykset eivät synny monumenttien äärellä koettujen ahaa-elämysten pohjalta. Ne eivät avaudu turis-min vaan asukkaiden arkielämän ja pitkäaikaisen käytön kautta. Eivätkä silloinkaan ilman kiinnostusta, ponniste-luja, tietoa ja ymmärrystä.
Kulttuuriseen käsitykseen sisältyy suvaitsevuuden sie-men.
Pauli Pylkkö