Lasten ja nuorten hyvinvointi

Lasten ja nuorten hyvinvointi on tasapainoisen kasvun ja sosiaalisesti kestävän kehityksen tärkein ulottuvuus, sillä se linkittyy sekä nykyisyyteen että tulevaan. (Lämsä 2009, 23). YK edistää lasten hyvinvoinnin toteutumista muun muassa yhteisellä lasten oikeuksien sopimuksella, jossa lasten oikeudet kiteytetään kolmeen P:hen. Lapsilla on oikeus suojeluun (protection), osallistumiseen (participation) sekä näiden oikeuksien toteuttamiseen yhteiskunnassa mahdollisimman täysimääräisesti (provision).

Sopimuksen mukaan perhe, oli sen rakenne yhteiskunnasta riippuen mikä tahansa, on ensisijaisessa vastuussa lapsen kasvatuksesta ja hyvinvoinnista. Perheen ja yhteiskunnan tulee kuitenkin huolehtia lapsistaan vastavuoroisessa suhteessa toisiinsa. (Bardy 2013, 35, 32.)

Poiketen perinteisistä hyvinvoinnin mittaamisen tavoista, kuten bruttokansantuotteesta, Osbornin ja Bromfieldin (2007) mukaan nuorten hyvinvointia ei voida analysoida hallinnollisista tiedoista, kuten asumisesta, työllisyydestä, tuloista tai koulutuksesta, vaan nuorten hyvinvointia tulee tarkastella ennen kaikkea subjektiivisena kokemuksena.

Omissa hyvinvointiarvioissaan nuoret antavat suuren merkityksen kavereille ja vapaa-ajalle (Myllyniemi 2008, 19). Myös Vornanen (2001, 24) toteaa, että objektiiviset ja sosioekonomiset hyvinvoinnin luokittelut ovat liian yksinkertaisia kuvaamaan lasten hyvinvointia, ellei huomioon oteta myös lasta hyvinvoinnin subjektiivisena kokijana.

Lapset itse eivät esimerkiksi kuvaa syrjäytymistä yhteiskunnalliseksi huono-osaisuudeksi, vaan nuorille syrjäytyminen merkitsee joutumista syrjään toverisuhteista ja kouluyhteisöstä, toiseutta ja ulkopuolisuutta. (Törrönen & Vornanen 2002, 37–38).

Huolimatta siitä, että nuorten hyvinvoinnin subjektiivinen merkitys tunnistetaan, sitä tarkastellaan kuitenkin edelleen hyvin instituutiokeskeisesti. Nuorten elämänlaadun ja elinolojen indikaattoreina käytetään tyypillisesti koulua, työtä, perheasemaa, terveyttä jne. (Myllyniemi 2008, 19.) Esimerkiksi THL:n vuosittain tekemän Kouluterveyskyselyn tarkoituksena on tuottaa tietoa lasten ja nuorten hyvinvoinnin edistämiseksi tehtävän työn tueksi kouluissa ja kunnissa. Kysely toteutetaan kouluympäristössä ja siinä painotetaan terveystottumuksia ja kouluoloja. Vapaa-ajan harrastuksissa painotetaan liikunnan terveellisyyttä ja sen vähäisyyttä nuorten keskuudessa, netissä vietetyssä ajassa puolestaan korostetaan haitallisuutta sen sijaan, että tuotaisiin esille esimerkiksi sosiaalisessa mediassa olevien suhteiden merkityksellisyyttä nuorelle. (Kouluterveyskysely 2013.) Kansainvälisessä tutkimuksessa nuorten verkossa olevien sosiaalisten suhteiden on osoitettu olevan ainakin välillisesti yhteydessä nuorten hyvinvointiin (Valkenburg, Peter & Schouten 2006).

Bergman ja Scott (2001) huomattavatkin, että siinä missä sosioekonomiset indikaattorit saattavat osoittaa riskejä nuorten hyvinvoinnille, niillä kuitenkin on lopulta pieni yhteys

siihen, miten nuoret subjektiivisesti hyvinvointinsa kokevat. Subjektiivinen hyvinvointi muodostuu minäkäsityksestä, itsetunnosta ja minäpystyvyydestä. Tutkimuksissa on saatu viitteitä siitä, ettei esimerkiksi nuorten subjektiivinen hyvinvointi välttämättä korreloi sosioekonomisen aseman tai perhetaustan kanssa, vaikka niillä toisaalta taas on suuri merkitys sekä lasten että aikuisten terveyteen. Nuorten hyvinvoinnin riskitekijöinä pidetään esimerkiksi tupakointia, alkoholin käyttöä sekä rikkeitä. Edellä mainitun kaltaista riskikäyttäytymistä ilmenee suurella osalla nuorista satunnaisesti, ja riskinottoa jossain määrin voidaan pitää jopa nuoruusiän sivutuotteena. Esimerkiksi tupakointi varhaisnuorilla linkittyy ennen kaikkea saatavuuteen ja ikätovereiden normeihin ja tapoihin. Lopulta kuitenkin vain murto-osa riskikäyttäytyvistä nuorista on asosiaalisia ja päätyy esimerkiksi rikolliselle uralle. On kuitenkin aina otettava huomioon niin riskin luonne kuin nuoren motiivi ja suhtautuminen käyttäytymiseensä. (Bergman & Scott 2001, 184–185, 194.)

Bardy (2013) tuo esille Järventien (2001, 2007) sovelluksen lasten hyvinvoinnista Allardtin jaottelun mukaisesti. Sen mukaan having-ulottuvuus tarkoittaa lasten arviota itsestään (identiteetti), loving kotona saatavaa perushoivaa, nukkumista ja puhtautta, ja being/doing-ulottuvuus lasten integroitumista sosiaalisissa suhteissaan. Sosiaalisten ongelmien katsotaan olevan hyvinvoinnin vajeita tai pahoinvoinnin lähteitä. Perheen ja kotiolojen lisäksi lasten hyvin- tai pahoinvointiin vaikuttavat myös päiväkoti- ja kouluolosuhteet niiden ollessa iso ja olennaisen osa lasten arkea. (Bardy 2013, 37–38 ref. Järventie 2001 /2007.)

Vornasen (2001/2006) mukaan turvallisuuden kokemus voidaan arvioida osana lasten subjektiivista hyvinvointia. Se liittyy ennen kaikkea ihmisten välisiin suhteisiin, ja Allardtin hyvinvoinnin kolmijaottelussa turvallisuus asettuu Vornasen mukaan loving- eli yhteisyyssuhteiden ulottuvuuteen. Turvallisuuden tunne liittyy sosiaalisiin instituutioihin joihin yksilö pääsee osalliseksi, kuten perheeseen ja ystävyyssuhteisiin sekä sosiaalisiin siteisiin yhteiskunnassa. Luottamus on näitä yhteyksiä ylläpitävä voima. (Vornanen 2001, 26; Vornanen 2006.)

Toimivassa hyvinvointiyhteiskunnassa, jossa julkisen sektorin ohella hyvinvointipalveluita tuottavat myös muut verkostot ja instituutiot, ihmiset voivat hyvin ja kokevat olonsa turvalliseksi. Nuorten mielenterveysongelmat, kuten ahdistuneisuus ja

masentuneisuus ovat kuitenkin vakava turvallisuuden tunteen uhka nuorten keskuudessa. Nuorten turvallisuuden tunnetta puolestaan selittävät nuoren luottamus itseen, perheen kiinteys, johon sisältyivät avun saanti vanhemmilta, keskustelu vanhempien kanssa sekä kiinteä kuuluvuus perheeseen, vanhempien sallivuus sekä perhe- ja kouluvaikeuksien vähäisyys. (Vornanen 2006, 205, 214.) Perhevaikeuksia ovat esimerkiksi ristiriidat perheessä, pitkäaikaiset taloudelliset vaikeudet, läheisen päihteiden käyttö sekä heikentynyt huolenpito lapsesta. Kouluvaikeuksia ovat esimerkiksi suoriutumiseen liittyviä, voimien ja kykyjen riittämättömyys, yksinäisyys koulussa sekä opiskeluun liittyvät taloudelliset vaikeudet. (Heino 2007.)

Keskeisinä riskitekijöinä lasten ja nuorten hyvinvoinnin kannalta pidetään perushoivan ja psykososiaalisen hyvinvoinnin puutteita. Niiden katsotaan olevan olennaisia tekijöitä lasten kasvussa aikuisiksi ja yhteiskunnallisiksi toimijoiksi. Kun lapsi jää paitsi hoivasta ja psykososiaalisesta hyvinvoinnista, se vaikuttaa kielteisesti lapsen identiteetin kehittymiseen ja minäkäsitykseen ja ilmenee ongelmina sosiaalisessa vuorovaikutuksessa. Psykososiaalisesta hyvinvoinnin ja perushoivan puutteesta ei kuitenkaan voida vetää suoraa yhtäläisyysmerkkiä syrjäytymiskehitykseen. Sen sijaan niiden on todettu vaikuttavan koulumenestykseen, joka puolestaan ennustaa myöhempää syrjäytymiskehitystä. (Raunio 2006, 106–109.) Ei myöskään nuoren arveluttava toiminta tai huonovointisuus ole aina seurausta perhetilanteesta (Vornanen 2006, 220), vaan kuten edellä on esitetty, vaikuttavat nuoren hyvinvointiin myös monet muut perheen ulkopuoliset tekijät.

Kaiken kaikkiaan kasvuolosuhteilla on suuri merkitys lapsen koko myöhemmälle kehitykselle ja terveydelle, ja sekä hyvässä että huonossa sosiaalisessa kehityksessä voidaan puhua periytyvyydestä ja ylisukupolvisuudesta. Lasten ja nuorten hyvinvoinnin edistämiseksi tulee ennen kaikkea kaventaa sosioekonomia terveyseroja ja katkaista haitallinen kehitys varhain. Hyvät elinolot eivät kuitenkaan automaattisesti tarkoita hyvinvointia, tai päinvastoin. (Pölkki 2011; Myllyniemi 2008, 19.) Nuorten elämänkulku voi muuttua haitalliseen suuntaan yksittäisestä suunnan muutoksen aiheuttavasta tapahtumasta, mutta ongelmat eivät kuitenkaan synny tyhjästä, vaan hyvinvoinnin vajeiden kasaantuminen on yleensä nähtävissä jo nuoruutta edeltävinä vuosina (Pölkki 2008, 163).