lähtökohdan eri kielillä tehtyihin Kleist-tutkimuksiin. Suomalaisista tutkimuk-sista ks. Niemi 1977.
4 Olen itse kääntänyt de Man -sitaatit konsultoiden Vesa Pynttärin suomen-nosta samasta esseestä (Esteettisen formalisointi: Kleistin ”Marionettiteat-terista”. Nuori Voima 5–6/03, 50–60).
Päätökseni kääntää Kleistin esseen nimi
”Nukketeatteriksi” puolestaan perustuu sanan ”nukke” yleispätevyyteen Kleistin alkuperäistekstissään käyttämien sanojen Marionette, Puppe ja Gliedermann suo-mennoksena.
5 http://www.kleist.org/briefe/037.htm 6 Allan 1996, 34.
7 Phillips 2007, 13.
8 Allan 1996, 35.
9 http://www.kleist.org/briefe/041.htm 10 Helbling 1975, 49.
11 http://gutenberg.spiegel.
de/?id=5&xid=1478&kapitel=1#gb_
found
12 http://www.zeno.org/Literatur/M/
Kleist,+Heinrich+von/Ästhetische,+phil osophische+und+politische+Schriften 13 Helbling 1975, 56.
14 Ks. esim. Wells 1985; Cox 1986; Cobley 2003.
15 Helbling 1975, 63.
16 De Man 1984, 268.
17 Kohdat 40–44.
18 http://penelope.uchicago.edu/Thayer/E/
Roman/Texts/Quintilian/Institutio_
Oratoria/9B*.html#2 19 Phillips 2007, 12.
20 Sama.
21 Helbling 1975, 56, 220.
22 Kant 1790, § 59.
23 Sama.
24 Käyttämäni esimerkki perustuu
kolman-nen Kritiikin pykälään 58, jossa Kant puhuu luonnon ja taiteen tarkoituksen-mukaisuudesta (Zweckmässigkeit).
25 Gasché 2003, 210, 216.
26 De Man 1984, 278.
27 Ruprecht 2006, 41
28 http://www.zeno.org/Literatur/M/
Kleist,+Heinrich+von/Ästhetische,+p hilosophische+und+politische+Schrif ten Esseessä Kleist kertoo jutun Honoré Gabriel Riquetista, Ranskan vallanku-mouksen aikaisesta Mirabeaun kreivistä ja kuuluisasta oraattorista. Tarinan mukaan Mirabeau alkoi puhua état généraux’n kokouksessa 23.6.1789 tietä-mättä etukäteen, mitä aikoi sanoa. Hän kohdisti sanansa vanhan vallan edusta-jalle, joka oli tuonut mukanaan kunin-kaan käskyn hajoittaa kokous, mutta Mirabeau haastoi käskyn laillisuuden mahdollistaen uuden valtiojärjestyksen luomisen.
29 Ruprecht 2006, 45.
30 Theisen 2006, 529.
31 De Man 1984, 283.
32 Sama, 285.
Kirjallisuus
Allan, Seán, The Plays of Heinrich von Kleist:
Ideals and Illusions. Cambridge Univer-sity Press, Cambridge 1996.
Cobley, Evelyn, Ambivalence and Dialectics:
Mann’s Doktor Faustus and Kleist’s
”Über das Marionettentheater”. Semi-nar: A Journal of Germanic Studies. Vol.
39, No. 1, 2003, 15–32.
Cox, Jeffrey, The Parasite and the Puppet:
Diderot’s Neveu and Kleist’s ”Marionet-tentheater”. Comparative Literature. Vol.
38, No. 3, 1986, 256–69.
de Man, Paul, Aesthetic Formalization:
Kleist’s Über das Marionettentheater.
Teoksessa The Rhetoric of Romanticism.
Columbia University Press, New York 1984, 263–290.
Gasché, Rodolphe, The Idea of Form: Rethink-ing Kant’s Aesthetics. Stanford University Press, Stanford 2003.
Helbling, Robert E., The Major Works of Heinrich von Kleist. New Directions, New York 1975.
Kant, Immanuel, Kritik der Urteilskraft. 1790.
http://gutenberg.spiegel.
de/?id=5&xid=1370&kapitel=1#gb_
found (Tarkistettu 12.1.2011).
Kleist, Heinrich von, Selected Writings. Toim.
ja käänt. David Constantine. Hackett Publishing Company Inc., Indianapolis
& Cambridge 2004.
Kleist, Heinrich von, Sämtliche Briefe.
1793–1811. Kleist-Archiv Sembdner, Heilbronn.
http://www.kleist.org/briefe/index.htm (Tar-kistettu 12.1.2011).
Kleist, Heinrich von, Über das Marionetten-theater. 1810.
http://gutenberg.spiegel.
de/?id=5&xid=1476&kapitel=1#gb_
found (Tarkistettu 12.1.2011).
Kleist, Heinrich von, Ästhetische, philo-sophische und politische Schriften.
1799–1811.
http://www.zeno.org/Literatur/M/
Kleist,+Heinrich+von/Ästhetische,+ph ilosophische+und+politische+Schriften (Tarkistettu 12.1.2011).
Niemi, Irmeli, Heinrich von Kleistin ”Rikottu ruukku” – kansannäytelmän analyysia ja tulkintaa. Turun yliopisto, Turku 1977.
Phillips, James, The Equivocation of Reason:
Kleist Reading Kant. Stanford University Press, Stanford 2007.
Quintilianus, Institutio oratoria.
http://penelope.uchicago.edu/Thayer/E/
Roman/Texts/Quintilian/Institutio_
Oratoria (Tarkistettu 12.1.2011).
Ruprecht, Lucia, Dances of the Self in Heinrich von Kleist, E. T. A. Hoffmann and Hein-rich Heine. Ashgate, Aldershot 2006.
Theisen, Bianca, Dancing with Words. Kleist’s
”Marionette Theatre”. Modern Language Notes. Vol. 121, No. 3, 2006, 522–529.
Wells, G. A., The Limitations of Knowledge:
Kleist’s ”Über das Marionettentheater”.
The Modern Language Review. Vol. 80, No. 1, 1985, 90–96.
V
iettäessäni vuoden 1801 talvea M:ssä ta-pasin eräänä iltana julkisessa puutarhassa herra C:n. Hänet oli äskettäin palkattu ensitanssijaksi kaupungin oopperaan ja hän oli saavuttanut poikkeuksellisen suuren suosion rahvaan keskuudessa.Kerroin olleeni yllättynyt, kun olin nähnyt hänet useasti torille pystytetyssä nukketeatterissa, joka viihdytti väkijoukkoa pienillä, laulusta ja tanssista koostuvilla näy-telmäkappaleilla.
Hän vakuutti saavansa paljon iloa marionettien eleh-dinnästä ja antoi minun selvästi ymmärtää, että kehitys-haluinen tanssija voisi oppia niiltä yhtä ja toista.
Koska tapa, jolla hän ilmaisi tämän näkemyksen, ei vaikuttanut pelkältä päähänpistolta, istahdin hänen vie-reensä saadakseni tarkemmin kuulla syyt, joihin tuo mer-killiseltä vaikuttava väittämä perustui.
Hän kysyi, enkö todella ollut pitänyt tanssivien mario-nettien liikkeitä, erityisesti niitä pieniä, hyvin viehkeinä.
Tuota seikkaa en voinut kieltää. Itse Teniers1 ei olisi osannut maalata sievemmin nopeaa rondoa tanssivaa neljän talonpojan ryhmää.
Tiedustelin näiden nukkejen toimintaperiaatetta:
kuinka on mahdollista hallita niiden yksittäisiä jäseniä ja kohtia pitämättä sormissa lukemattomia lankoja, mutta kuitenkin saada aikaan liikkeiden rytmi tai tanssi?
Hän vastasi, ettei minun pidä kuvitella koneenkäyt-täjän asettelevan ja liikuttavan tanssin eri vaiheissa jo-kaista jäsentä erikseen.
Jokaisella liikkeellä on painopisteensä, hän sanoi.
Riittää, että ohjailee hahmon sisällä olevaa pistettä; jä-senet, jotka ovat vain heilureita, seuraavat itsestään me-kaanisesti ilman omaa myötävaikutustaan.
Hän lisäsi kyseisen liikkeen olevan hyvin yksinker-tainen. Joka kerta, kun painopistettä liikutetaan suoravii-vaisesti, jäsenet piirtävät saman tien kaaria; ja usein, kun hahmoa tönäistään täysin sattumanvaraisesti, koko liike muodostuu eräänlaiseksi rytmiseksi, tanssia muistutta-vaksi liikkeeksi.
Huomautus tuntui ensi alkuun valaisevan hieman tyydytystä, jota hän oli väittänyt saavansa
nukketeatte-rista. Tässä vaiheessa minulla ei ollut vielä aavistustakaan niistä johtopäätöksistä, joita hän tekisi siitä.
Kysyin, uskoiko hän, että nukkeja ohjailevan koneen-käyttäjän tulisi olla tanssija tai ainakin ymmärtää, mikä on kaunista tanssissa.
Hän vastasi, että vaikka tehtävä on mekaanisesti helppo suorittaa, siitä ei seuraa, että sen voisi täyttää ko-konaan vailla tunteita.
Painopisteen piirtämä viiva on tosin hyvin yksin-kertainen ja hänen uskomuksensa mukaan useimmissa tapauksissa suora. Tapauksissa, joissa viiva on kaareva, kaareutumisen laki tuntui olevan ainakin ensimmäistä, korkeintaan toista astetta. Jälkimmäisessäkin tapauksessa viiva on ainoastaan elliptinen, mikä on yleisesti ottaen ihmisruumiin ääripisteiden luonnollinen muoto (sen ni-velten tähden), joten sen kuvaaminen ei vaadi koneen-käyttäjältä suurtakaan taitoa.
Toisaalta tässä viivassa on kuitenkin jotain hyvin sala-peräistä. Se ei nimittäin ole mitään muuta kuin tie tans-sijan sydämeen. Herra C epäilikin, voisiko koneenkäyttäjä löytää sitä millään toisella tavalla kuin asettumalla itse marionetin painopisteeseen, toisin sanoen tanssimalla.
Vastasin, että koneenkäyttäjän tehtävä oli esitetty minulle melko hengettömänä, suunnilleen samanlaisena kuin posetiivin kammen vääntäminen.
”Ei suinkaan”, hän vastasi, ”pikemminkin koneen-käyttäjän sormet ovat melko monimutkaisessa suhteessa niihin kiinnitettyjen nukkejen liikkeisiin, ehkä samoin kuin luvut niitten logaritmeihin tai asymptootti hyper-beliin.”
Sen sijaan hän sanoi uskovansa, että tuo hänen mainitsemansa viimeinen hengen hitunenkin voidaan poistaa marioneteista, jolloin niiden tanssi siirtyy täysin mekaanisten voimien valtakuntaan ja voidaan saada aikaan kammella, aivan kuten olin ajatellut.
Ilmaisin ihmetykseni huomatessani, kuinka korkeasti hän arvosti tätä taiteen muunnosta, joka oli suunniteltu vain suuria massoja ajatellen. Hän ei ainoastaan uskonut sen mahdollisuuteen kehittyä yhä korkeammalle, vaan tuntui itsekin askartelevan sen parissa.
Hän hymyili ja sanoi rohkenevansa väittää, että jos
Heinrich von Kleist
Nukketeatterista
Anni Leppälä,Girl, 2009, 47 x 64cm, kromogeeninen värivedos
joku mekaanikko suostuisi rakentamaan hänen mietti-miensä vaatimusten mukaisen marionetin, hän esittäisi sen avulla tanssin, jonka kaltaiseen hän tai ainoakaan ky-vykkäämpi aikamme tanssija, itse Vestris mukaan lukien, ei kykenisi.
Kun vaikenin ja loin katseeni maahan, hän kysyi:
”Oletteko koskaan kuullut mekaanisista jaloista, joita englantilaiset taiteilijat valmistavat onnettomuudessa raa-jansa menettäneille?”
”En”, vastasin. ”Mitään sen kaltaista ei ole ikinä osunut silmiini.”
”Sepä harmillista”, hän vastasi. ”Sillä jos kerron näiden onnettomien tanssivan niillä, niin pelkään pahoin, ettette usko minua. – Mitä sanonkaan, tans-sivat? Heidän liikkeittensä kaari on tosin rajoitetumpi, mutta juuri näillä samoilla, heille rajoituksia asettavilla raajoilla he tanssivat niin rauhallisesti, kevyesti ja sulok-kaasti, että jokaisen ajattelevan mieli hämmästyy.”
Totesin leikilläni, että sittenhän hän olisi löytänyt etsimänsä miehen. Taiteilija, joka pystyi rakentamaan tuollaisen ihmeraajan, osaisi nimittäin epäilyksettä koota täydelleen hänen vaatimuksiensa mukaisen marionetin.
Kun hän nyt puolestaan loi silmänsä maahan hieman hämmentyneenä, kysyin, millaisia vaatimuksia hän aset-taisi tehtävään pystyvän taiteilijan aikaansaannokselle.
”Ei mitään, mitä ei nukeista jo löytyisi”, hän vastasi.
”Tasapainoisuutta, liikkuvuutta, keveyttä – kaikkea vain yhä suuremmassa määrässä; mutta erityisesti painopis-teitten luonnonmukaisempaa järjestystä.”
”Entä mikä olisi tuollaisen marionetin etu eläviin tanssijoihin nähden?”
”Etu? Aivan ensimmäisenä eräs puute, kallis ystäväni.
Marionetti ei nimittäin koskaan emmi. – Sillä kuten tie-dätte, empiminen ilmaantuu silloin, kun sielu (vis motorix) on jossain toisaalla kuin liikkeen painopisteessä. Koneen-käyttäjällä ei langan tai rautalangan avulla ole yksinkertai-sesti käytettävänään muuta kuin marionetin painopisteet:
näin ollen kaikki sen muut jäsenet ovat, mitä ne sitten ovatkin, pelkkiä elottomia heilureita, jotka seuraavat vain painovoiman lakia. Tätä erinomaista ominaisuutta saa hakea turhaan useimmilta tanssijoiltamme.”
”Katsokaa nyt P:tä”, hän jatkoi. ”Kun hän tanssii Daphnen osaa ja kääntyy katsomaan häntä takaa ajavaa Apolloa, hänen sielunsa on selkärangan nikamissa. Hän taipuu aivan kuin olisi katkeamaisillaan, kuten joku Berninin2 koulukunnan najadi. Katsokaa nuorta F:ää, kun hän on Paris ja seisoo kolmen jumalattaren luona ojentaen omenaa Venukselle; hänen sielunsa – kauheaa katsoa! – on kyynärtaipeessa.
Hän keskeytti puheensa ja lisäsi: ”Emme ole voineet välttyä näiltä kommelluksilta sen hetken jälkeen, kun söimme hyvän ja pahan tiedon puusta. Mutta paratiisi on meiltä suljettu ja kerubi seisoo takanamme. Meidän on matkattava maailman ympäri nähdäksemme, olisiko paratiisi jossain toisella puolella taas auennut.”
Nauroin. Ajattelin, ettei henki todellakaan voinut har-hailla siellä, missä sitä ei ollut. Huomasin kuitenkin, että hä-nellä oli vielä jotain sydämellään, ja pyysin häntä jatkamaan.
”Tämän lisäksi marioneteilla on se etu”, hän jatkoi,
”että ne ovat painovoimasta riippumattomia. Niillä ei ole aavistustakaan aineen velttoudesta, tuosta eniten tanssia vastustavasta ominaisuudesta: voima, joka nostaa ne ilmaan, on nimittäin suurempi kuin se, joka pitää niitä maassa. Mitäpä meidän kelpo G:mme ei antaisi ol-lakseen kuusikymmentä paunaa kevyempi, tai jos tämän suurusluokan vastapaino tulisi hänen avukseen entrechat-hypyissä tai pirueteissa? Marionetit, niin kuin keijutkin, tarvitsevat lattiaa vain hipaistakseen sitä ja elävöittääkseen jäsentensä lennon uudelleen hetkellisen pidättymisen jälkeen. Me tarvitsemme lattiaa levätäksemme sillä ja toi-puaksemme tanssin rasituksesta. Tuo on hetki, joka aivan ilmeisesti ei kuulu tanssiin ja jonka tarkoituksena on saattaa alkuun vain nopea katoamisensa.
Väitin, että esittipä hän paradoksinsa kuinka taita-vasti tahansa, hän ei saisi minua uskomaan, että mekaa-nisista jäsenistä koostuva hahmo olisi sulokkaampi kuin ihmisruumiin rakenne.
Hän vastasi, ettei ihminen lähes millään muotoa edes vetäisi vertoja marionetille tässä asiassa. Vain jumala pys-tyisi tällä rintamalla mittelemään aineen kanssa. Ja tässä olisi kohta, jossa kehämäisen maailman ääret kohtaisivat toisensa.
