Pronssikauden keihäänkärkiä on Satakunnasta löydetty vain kolme, koko maasta kahdeksan:1 pronssiteräinen keihäs näyttää siis olleen harvinainen, varmasti harvinai-sempi kuin keihäs sinänsä. Sillä miten keihäs, suurriistanpyyntiin sekä taisteluun hy-vin soveltuva lähiase, olisi voitu melkeinpä hylätä, kun se oli käytännössä jo kivikau-della ja vielä rautakaudella aseista yleisin? Ilmeisesti keihäät pronssikaudellakin va-rustettiin useimmiten luukärjellä, kuten laajoilla alueilla oli tehty jo kivikauden aika-na ja kuten tehtiin Baltian maissa ja Skandinaviassa pronssikaudella ja varhaisella rautakaudella.2 Toisaalta keihäitä ei Skandinaviassa pantu kovinkaan usein
hautoi-hin, varsinkaan pronssikauden alussa,3 ei myöskään Satakunnassa.
Satakunnan keihäänkärjistä vanhin löydettiin 1880- tai 1890-luvulla Nakkilan Loisti-lästä, silloisen Santalan torpan perunamaasta, kuva 105:2 12,5 cm:n mittainen mitä-tön esine, oikeastaan vain kartiomainen putki, joka jatkuuonttona nirkkoon ja johon liittyy "lehti”, kaksi kapeaa, kärkiosasta koveraa siivekettä.4 Mutta aikoinaan var-masti ihastuksen ja ihmettelyn aihe uuden materiaalinsa, hienon pintansa, kivi- ja luukärkiin verrattuna monimutkaisen muotonsa, kestävyytensä sekä teknistä
paran-4. Ks. ed. viitettä.
5. Meinander 1954 b 15.Edgren 1969 a.
1. Meinander 1954 b 15. Lisäksi Kalannin Taipaleen keihäänkärki. Salo 1974, sekä Lappajärveltä löydetty kei-häänkärki KM 17 032, Siiriäinen 1978.
2. Esim. Okulicz 1973 k. 114d; Graudonis 1967t. XIV:12; Vassar 1955 k. 36:1; Salo 1962b k. 27-28.
3. Jacob-Friesen 1967 135.
4. KM 5922. Hackman 1914 65 k. 11; Meinander 1954 b 15-16,t. 6a; Salo 1970 62.
nusta merkitsevän putkensa vuoksi. Kiviterät oli aina sidottu varren halkeimeen,
mutta tässä varsi työnnettiin terän sisään aivan kuten hauraammissa luukärjissä.
Löytö on tuottanut tutkimukselle päänvaivaa; yksittäinen esine loivastarinteestä, pe-ruskartan mukaan n. 27—28 m:n tasolta, jollaranta näyttää sijanneen kiukaiskult-tuurin ja pronssikauden taitteessa. Tuskin siis hautaan pantu, vaan ehkä veteen uh-rattu tai hukattu. Toinen kysymys koskee ajoitusta: I vai II periodilta? Lehteen ver-rattuna voimakas putki ja harja voitaneen tulkita vanhaksi piirteeksi se esiintyy
mm. Fatjanovon kulttuurin piirissä Keski-Venäjällä jo 2. vuosituhannen puolivälissä.5 Esine on kuitenkin skandinaavinen. Itä-Göötanmaan Vististä on löydetty jokseenkin identtinen keihäänkärki;6 samankokoinen, samoin osaksi teräväharjainen, mutta put-kesta koristettu; kyseessä lienevät saman valimon tuotteet. Kumpikin kärki kuuluu
skandinaaviseen Valsömaglen/Smörumövren tyyppiin, jonka varhaismuoto, Val-sömaglen tyyppi, ajoittuu I periodille, samoin siitä kehittyneet Smörumövren tyypin vanhimmat kappaleet; pääasiassa Smörumövren tyyppi on kuitenkin vasta II peri-odilta.7 Santalan kärki kuuluu viimeksi mainittuun tyyppiin. Sen harjan osittainen te-rävyys on varhainen piirre ja viittaa kaiketi I periodin lopulle tai todennäköisemmin
II periodin alkuvaiheeseen. Sellaisena Santalan keihäänkärki on Suomen pronssikei-häänkärjistä vanhin, vieläpä vanhin tai ainakin vanhimpia kaikista läntisistä prons-seistamme. Se on siis Satakunnassa jonkinlainenpronssikauden alkusignaali, jo Kiu-kaisten kulttuurin ajalta.
Santalan kärki ei ole tyyppinsä ainoa edustaja Suomessa: Kalannin Taipaleen kyläs-tä on löydetty samantyyppinen mutta kauttaaltaan pyöreäharjaisena nuorempi kei-häänkärki.8 Sen koristelu muistuttaa eräiden Keski-Ruotsista löydettyjen keihäänkär-kien koristelua. Viimeksi mainittua on saksalainen tutkija Jacob-Friesen pitänyt Mä-larin alueelle ominaisena piirteenä ja samalla todisteena tällä alueella jo II periodilla harjoitetusta pronssinvalannasta.9 Kun samanlaista koristelua tunnetaan kuitenkin myös Etelä-Skandinaviasta, ei perustelu päde, minkä vuoksi tyypin keihäitä lienee meillä pidettävä mieluiten eteläskandinaavisina.
Keihäänkärki kuva 105:3 löydettiin v. 1889 Panehan Ellan talon maalta suuresta hii-denkiukaasta, joka purettiin tietä tasoitettaessa:10 kaiketi siis hauta-anti. Kolmas
kei-5. Vrt. esim.Krainov 1972 k. 52.
6. Norden 1925 t. 11:12. Oldeberg 1974n:o 2312. Jacob-Friesen 1967 305, n:o 246.
7. Jacob-Friesen 1967 117—42. Kartta 2.
8. Salo 1974. Taipaleenkeihäänkärjen kaariviivakoristeetpäättyvät pisteviivoihin, joita Jacob-Friesenarvelee up-lantilaiseksi piirteeksi, koska se esiintyy joissakin varhaispronssikauden uplantilaisissa keihäänkärjissä, ks. mt.
132. J-F. huomauttaa, ettei tällaistakoristelua esiintyisi muualla, muttaon kuitenkin itse kuvannut tällaisen kei-häänkärjen Fyniltä, ks. mt. t. 35:4. Kyseinen koristelu ei siis liene yksinomaan uplantilaista.
9. KM 3036:1. Hackman 1897 384. Tallgren 1916 155—56, k. 5. Meinander 1954 b, löytö 41, t. 6:b.
10. KM 4519. Tallgren 190645—46. Tallgren 1916 157—60. Meinander 1954 b, löytö 57, t. 6:e. Tallgrenin tarkas-tuskertomus vuodelta 1906, MA.
242
häänkärki, kuva 105:4, on peräisin Kokemäen Peipohjan Ojalasta, kuten luvussa
”Kätköt” on esitetty. Kummassakin kärjessä lehti ohenee tasaisesti reunoihin, joi-den ääriviiva on kauttaaltaan kaareva, jakummassakin on putken jatkeena nirkkoon suippeneva pyöreä harja. Muodoltaan kärjet ovat siis jokseenkin yhtäläiset, mutta Ojalan kärki on nirkosta katkenneenakin 30,2 cm pitkä komea esine, kun taas Ellan kärki, sekin katkennut, on alunperinkin jäänyt pituudeltaan alle 20 cm:n. Keihään-kärjet kuuluvat tyyppiin, jotaruotsalainen arkeologi E. Baudou on nimittänyt kääre-valehtiseksi, saksalainen Jacob-Friesentaas länsibalttilaiseksi.11 Jälkimmäinen nimitys viittaa tyypin levintään, sen aluetta ovat Jyllanti, Tanskan saaret, Itämeren eteläran-nikko Oderin itäpuolelle asti, Etelä-Ruotsi, Öölanti ja Gotlanti; hajakappaleita tunne-taan Uplannista asti. Valmistuskeskuksetovat sijainneet Etelä-Skandinaviassa ja Poh-jois-Saksassa, ja sieltä, luultavimmin Tanskasta, lienevät Ellan ja Ojalan keihäänkär-jet peräisin. Ne ovat kulkeutuneet Suomeen ehkä Öölannin tai Gotlannin kautta, sillä kummassakin saaressa tyyppi esiintyy runsaana; mainittakoon, että niitinreiällisiä ja sellaisina Ellan keihäänkärkeen verrattavia tyypin kärkiä tunnetaan erityisesti Öölan-nista ja Fyenistä. Useimmat länsibalttilaiset keihäänkärjet, mm. Ojalan, on vartettu ilman niittejä, ehkä kiilan 1. suuteen avulla, mistä kenties johtuuputken suussa usein todettava laajennus.
Kolmas Suomesta löydetty länsibalttilainen keihäänkärki on Uskelasta: kaunis,
put-ken suusta poikittaisin uurreparein koristettu esine.12 Tällainen koristelu on tyypin keihäänkärjissä yleistä ja omaksuttu Reinin yläjuoksulta, missä sitä esiintyy mm.
Sveitsin paalukylien alueella.13 Länsibalttilainentyyppi ajoittuu V periodille, mutta on kenties ollut käytännössä vielä VLllakin.14 Se tunnetaan pääasiassa kätköistä tai uh-reista kuten Ojalan kärki, mutta hautoihin sitä ei ole juuripantu, missä suhteessa El-lan keihäänkärki näyttää olevan kiintoisa poikkeus.
Kirveet
Vaikka aseet kuvastavat erinomaisesti pronssikulttuurin muotoilua ja ornamentiikkaa, vaikka ne olivat kantajiensa voiman ja arvon osoittimia, olivat aseita tärkeämpiä työkalut, nimenomaan metallikirveet. Ne olivat miesten käsissä korvaamattomia:
niil-11. Baudou 1960 14, kartta 6. Jacob-Friesen 1967 250—61,kartta 16. Huomattakoon, että Jacob-Friesenin tyyppi käsittää myös ja etenkin koristeelliset keihäänkärjet, jotka Baudou onluokitelluterilliseksi paalukylätyypik-si.
12. Meinander 1954 b, löytö 26, t. 6:d.
13. Baudou on erottanut koristeelliset keihäänkärjet koristeettomista ja nimittänyt niitä paalukylätyypiksi, ks. Bau-dou 1960 14,kartta 6. Jacob-Friesenkin käsittelee länsibalttilaisessa tyypissään pääasiassakoristettuja keihään-kärkiä.
14. Jacob-Friesen 1967 255.
Kuva 106. Lapin Lahdenrannan olkakir-ves lappeilta ja kyljiltäkuvattuna. N. 7/2.
KM 10 750. Vasemmalla oleva tanskalai-nen löytö osoittaa, miten olkakirveet var-tettiin; kuva J. Bröndstedin mukaan. Lah-denrannan kirveen kuva Museoviraston kokoelmista.
lä veistettiin rakennusaineiksi seipäitä, paaluja ja pylväitä, niillä valmistettiin reenja-laksia ja veneenosia, niillä karsittiin jakaadettiin puita jaraivattiin metsää. Kirveiden merkitystä osoittaa jo löytöjen luku, sillä metallisia kirveenteriä on Suomesta löydet-ty 54, ts. enemmän kuin mitään muita esineitä.1 Samoin Satakunnassakin: pronssi-kirveitä tunnetaan yksitoista, neljännes maakunnan pronssikautisista metalliesineistä.
Sisämaan kulttuurien piirissä kirveet olivat melkein ainoita metallimuotoja, niin kes-keisiä, että niitä valmistettiin omasta takaa.
Nykykirveistä pronssikautiset erosivat ennen muuta siinä, että niiden varsi päättyi te-räväkulmaiseen polvekkeeseen, kuten mm. Tanskan suolöydöt osoittavat, ks. kuva
106.2 Terä voitiin tähän polvekkeeseen kiinnittää kahdella tavalla. Vanhemman
vart-1. Meinander 1954 b 210—30. Kivikoski 1961 301. Edgren 1975. Purhonen 1973 33. Lukuun eivät sisälly asekir
veet. Edgren 1981.
2. Bröndsted 1939k. 47a.
244
tamisperinteen mukaan polvekkeen pää halkaistiin jaterän ohut kanta työnnettiin ja sidottiin halkeimeen. Työssä kanta tahtoi kuitenkin työntyä yhä syvemmälle, minkä vuoksi varsi lopulta halkesi. Asiaa keksittiin tosin auttaa sillä, että kirveen lappeille valettiin ulkonevat olat, joihin varrenhalkeimen päät tukeutuivat, mutta tämäkään ei johtanut hyvään tulokseen, siitä päätellen, että halkeinvarttamisen syrjäytti toinen varttumistapa, putkivarttaminen, pronssikauden tuoma uutuus.3
Ilmeisesti keihään varttamisideaa soveltamalla keksittiin näet jatkaakirvestä putkella tai, kuten tavallista, valaa koko kirves kannasta avoimen, terästä umpinaisen putken muotoiseksi, ontoksi 1. onsikirveeksi. Tällöin polvivarren kiilamainen pää työnnettiin putkeen ja sidottiin kirveen kylkeen valetusta silmukasta varteen. Milloin silmukka puuttui, terä lienee kiinnitetty suutimalla eli kiilan avulla. Eräiden tutkijoiden mukaan putkivarttamisen ideaa olisi kirveisiin sovellettu ensimmäisenä itävenäläisen Seiman kulttuurin piirissä, toisen vuosituhannen puolivälissä.4 Miten lieneekin, teknisten kek-sintöjen tapaan putkivarttamisen idea levisi niin nopeasti, että alkuperäkulttuurin ni-meäminen on kyseenalaista. Skandinaavisenkin pronssikulttuurin piirissä sitä aletaan kokeilla jo I periodilla, vaikka halkeinvarttaminen oli vielä seuraavallakin vallitseva-na.5 Sittemmin, IV periodilla putkivarttaminen muodostui Skandinaviassa yksinomai-seksi, samoin Suomessa.
Näiden lisäksi tunnettiin myös nykyisten kirveiden kaltainen silmä- tai
reikävarttami-nen, ilmeisesti kivikauden vasarakirveiden jareiällisten nuijien perintönä.6 Metallikir-veissä se kuitenkin huolimattakäytännöllisyydestään oli perin harvinainen. Selitykse-nä lienee, että näin vartetut kirveet, jokokiviset tai pronssiset, olivat aseita tai kult-tiesineitä, joihin liittyi omat käyttötraditionsa. Työtä oli totuttu tekemään toisenlaisil-la terillä, ja toisenlaiset terät puolestaan vartettiin perinteisten varttamistapojen mu-kaan. Tradition osuus on kulttuurissa arvaamattoman suuri.