Venäjän aate
Antti Karppisen haastattelu
Suurlähettiläs Antti Karppinen on pitkän diplomaattiuransa aikana seurannut Venäjän tapahtumia ja poliittista keskustelua. Hän on julkaissut kolmen kirjan sarjan: Venäjän aatetta jäljittämässä, Minne troikka rientää? ja Sirppi, vasara ja tähti (WSOY 1999, 2002 & 2006).
esiin jo neuvostovaltiota perustettaessa. Lähtökohtana oli Leninin väite, että tsaarin valta oli kansojen vankila. Ja koska pääkansa oli venäläisiä, muut kansat kokivat keisari-vallan ajavan venäläisten asiaa muiden ollessa sivukansoja, alistettuja, imperiumin siirtomaakansoja. Erityisesti Stalin halusi päästä eroon tästä mielikuvasta. Kaikkiin neuvos-totasavaltoihin perustettiin kommunistinen puolue, joka huolehti siitä, että etäistenkin ja kulttuurisesti vieraiden reuna-alueiden edustajat nousisivat yhtenäiselle neuvos-toliittolaiselle ja neuvostoihmisen tasolle – kuitenkin niin, että Venäjä ei siitä saisi hyötyä. Päinvastoin: se ei saisi he-rättää ”kehitettävissä” kansoissa liikaa ärtymystä. Niinpä päätettiin, että kaikkiin muihin neuvostotasavaltoihin perustettaisiin kommunistiset puolueet, mutta Venäjän kommunistinen puolue jäi perustamatta.
Nyt sanotaan, että jos Venäjä olisi voinut kehittyä samaa tahtia kuin muut tasavallat, joiden kansojen hen-kistä ja kulttuuritasoa parannettiin, puhumattakaan so-siaalisesta ja terveydenhoidollisesta tasosta, se olisi ollut paremmin varustautunut tuleviin muutoksiin. Ollaan siis palaamassa vanhan ongelman äärelle. Pääkansa ovat edelleen venäläiset – ja toisaalla ovat sitten muut. Pu-hutaan ”meikäläisistä” erkanevista ”heikäläisistä” eli muista Venäjän Federaation kansoista. Puhe ”vierashei-moisista” ja ”-uskoisista” vie tavallaan lokakuun vallanku-mousta edeltäneeseen jakoon.
Tämä vaikea ongelma kuvastuu tavassa, jolla pu-hutaan Venäjän aatteesta. Pitäisikö kehittää Venäjän ideaa merkityksessä russkaja ideja, jolloin painotetaan, että ”me” olemme venäläisiä, russkije, ja ”muut” ovat muita. toisia, vieraita drugije, tshuzhije? Vai tulisiko käyttää muotoa rossiiskaja ideja, ”Venäjänmaan idea”, jolloin viitataan kaikkiin federaation kansoihin? Silloin siihen täytyisi sisällyttää venäläisen perinteen lisäksi mui-denkin kansojen uskonnollisia ja kansallisia perinteitä.
Ikään kuin välivaiheena on keksitty, että valtioideologian pitäisi olla ideja dlja Rossii siis ”aate Venäjää varten”.
Tällöin jokainen valitsee aatteesta sen spektrin osan, joka häntä itseään parhaiten palvelee. Jälleen käy niin, ettei saada aikaiseksi kansallisvaltiota vaan Venäjästä tulee mo-nikansallinen ja moni-uskonnollinen kahden mantereen imperiumi.
Mikä olisi tämän hahmottelemasi spektrin suhde Eu-rooppaan? Onko Venäjä taas etsimässä omaa tietään?
Tämä on erittäin keskeinen kysymys. Selvittä-essään maansa asemaa maailmassa presidentti Putinin lähtökohtana on se tosiseikka, että Venäjä on yhä soti-laallisesti supersuurvalta, ydinasevalta ja niin edelleen.
Toinen näkökohta on geopoliittinen. Venäjän Federaatio
katsoo sekä itään että länteen. Putin ei voi painottaa yhtä suuntaa toista enempää, joskin hän samalla korostaa, että ”tietenkin me venäläiset olemme osa Eurooppaa”.
Venäjän sivilisaatiokehitys, valtiohistoria ja moderni-saatio ovat kaikki yhteydessä Eurooppaan. Tätä taustaa vasten ymmärrämme, kun Putin sanoo, että Venäjä edel-leenkin kuuluu Eurooppaan, mutta – tässä tulee se tärkeä
”mutta” – Venäjä kulkee omaa tietään.
Tarkkailijat täydentävät Putinin määritelmää sano-malla, ettei Venäjällä ole koskaan ollut sellaista kansa-laisyhteiskuntaa ja oikeuslaitosta kuin lännessä oli ole-massa jo keskiajalla. Kirkon ja valtion suhde on sekin järjestetty eri pohjalta kuin Euroopassa. Kaikkea tätä täy-tyisi nyt kehitellä uudella tavalla. Samalla on muistettava, että äskettäisen suuren murroksen jälkeen on kasvanut sukupolvi, joka elää vapaammassa valtiossa kuin koskaan aikaisemmin. Periaatteessa venäläiset voivat nykyisin kir-joittaa ja puhua vapaasti mistä asiasta tahansa. He voivat olla oppositiossa ja arvostella yhtä hyvin valtion huipulla olevia kuin paikallisen tasonkin vallanpitäjiä; he voivat matkustella, kunhan ovat saaneet siihen riittävästi varoja koolle. Tämä uusi polvi toteaa, että globalisaatio tuo Ve-näjän takaisin ympäristöön, jossa se voi kehittää perin-teisiä suuria arvojaan.
Venäjän nykyisen aseman ja sen mahdollisuuksien uudelleen arviointi, jota viranomaiset eivät mitenkään valvo tai sanele, on meille erittäin tärkeätä. Edessämme on useita mahdollisia teitä, joita Venäjä voi kulkea. Yhtä niistä sen on pakko kulkea siksi, että maa pysyy super-valtana, joka on vastuussa paitsi itsestään myös maailman tapahtumista. Väylän täytyy olla sen verran avara, että Venäjän aate pystyy olemaan positiivinen ja hyväksyvä.
Vastapainoksi asettuu poliittinen välttämättömyys: jos kerran halutaan olla suurvalta, niin täytyy pitää valtaa koossa sallimatta sitä, että toisuskoiset, terroristit ja toi-sinajattelijat pääsevät liian innokkaasti paloittelemaan tätä vasta kasvamassa olevaa valtakuntaa. Vaarana on, että askel askeleelta, ehkä vain väliaikaisesti, kavennetaan tai yritetään ohjailla ylhäältäpäin suhteita muuhun maa-ilmaan ja länteen. Silloin voidaan puhua eräänlaisesta sensuurin palauttamisesta – jota toisaalta puolustellaan sillä, että valtion etu vaatii koheesion turvaamista.
Länsimaalaisesta vaikuttaa kummalliselta, että venäläiset aina vain jaksavat keskustella itsestään.
Venäjän aate näyttää olevan keskustelussa esillä yh-teiskuntajärjestelmästä riippumatta. Neuvostoaikana se oli näennäisesti piilossa, mutta puhuttiin neuvos-topatriotismista. Mikä on tämän aihepiirin jatkuvan esilläolon syynä?
Ehkä yhtenä lähtökohtana on se, että tietty määrä älymystöä jo tsaarinvallan aikana yritti löytää Venäjälle oma identiteetin. Venäjällä kansallinen herääminen ta-pahtui aikana jolloin jopa Puškin, puhumattakaan muista kirjailijoista, otti huomioon sensuurin olemassaolon. Ve-näjän idean piti saada sensuurin hyväksyntä mutta kui-tenkin kyetä innostamaan ihmisiä. Itseyden etsiminen oli vaikeata, koska kaikkia argumentteja, joita olisi haluttu
”
Valtiollisen eheyden takia joudutaan painottamaan venäläisyyttä imperiumia koossa pitävänä voimana.”esittää, ei ole voitu käyttää – poikkeuksena tietenkin Herzenin kaltaiset emigrantit. Diasporassa elävien ajat-telijoiden vaikutus jatkui Neuvostoliiton aikana. Pitää silti erottaa järjestelmä ja kansa toisistaan. Kun Herzen ja muut vallankumoukselliset puhuivat Venäjästä, eivät he useimmiten suinkaan kääntyneet kansan puoleen, vaan kohdistivat kritiikkinsä järjestelmää ja keisariutta vastaan.
Heille Venäjä oli esimerkki taantumuksellisesta sorrosta.
Sen sijaan slavofiilit yrittivät siirtää tämän arvostelun kansan keskuuteen. He halusivat, että tavallisille kansa-laisille annettaisiin heille kuuluva arvo. Arvon ainesosat vain piti ensin määritellä.
Tällä hetkellä tuntuu siltä, että dissidenttejä ei tarvita.
Mutta vallanpitäjät eivät voi vieläkään ratkaista kysy-mystä Venäjän kansan tulevasta asemasta.
Tähän liittyy kysymys, johon oikeastaan vastaatkin viimeisen kirjasi lopussa. Lainaat Putinia, joka viime vuoden tammikuussa järjestetyssä lehdistötilaisuu-dessa vastasi Venäjän ideaa koskevaan kysymykseen toteamalla, että sillä tarkoitetaan patriotismia – isänmaan rakkautta. Presidentti lisäsi, että Venäjän ideassa on myös kyse yksilön ja yhteiskunnan tehok-kuudesta. Nouseeko tämän vaatimuksen myötä esille kysymys yksilön vastuusta?
Putin tähtää siihen, että yksityistä yritteliäisyyttä
tuntemattoman neuvostojärjestelmän vaikutus häipyisi vähitellen. Että ihmiset uskaltaisivat ottaa henkilö-kohtaisia riskejä. Näiden riskien ottaminen merkitsee omaisuuden hankkimista. Ihminen, joka omistaa oman talon, suhtautuu siihen varoen eikä niin kuin sosialismin aikana: millään ei ollut mitään väliä, koska kaikki oli yhteistä omaisuutta. Tässä Putin ottaa valtavan askeleen eteenpäin. Vaatimus tehokkuudesta on suunnattu sekä kehotukseksi kansalaisille että varoitukseksi byrokra-tialle, josta on tullut reformien suurin este. Byrokratia piiloutuu asioiden taakse. Kaikkein yksinkertaisim-matkin tehtävät siirtyvät seuraavalle ja korkeammalle päällikölle ratkaistavaksi, jolloin kukaan ei loppujen lopuksi kanna vastuuta mistään, mikä koskee tavallista kansalaista.
Byrokratia ja korruptio ovat eniten haitanneet Pu-tinia muuten menestyksellisessä valtion rakentamisessa.
Voi vain kysyä, missä määrin lahjusten ottaminen ja kor-ruptio syövyttävät myös Venäjän aatetta. Ihminen tietää tekevänsä väärin, mutta hänen on joko pakko toimia näin, koska muuten hänen vaatimaton asiansa ei edisty, tai hän on tottunut ottamaan vastaan, koska se on virka-mieskunnan tapa elää. Tämä perisynti elää edelleenkin.
Voidaan tilastollisestikin laskea, kuinka monta miljardia on suoraan rosvottuna tai säädeltynä korruptiona poissa ihmisten varsinaisesta hyvinvoinnista.
Valokuva: Anna Byckling
Yhteiskunnallinen moraali on tunnetusti tiukempaa protestanttisissa maissa. Pitäisikö venäläisistä tulla protestantteja, ennen kuin meno siellä muuttuu?
Tähän teemaan venäläiset keskustelijat ovat kiin-nittäneet paljon huomiota. Jo tsaarinvallan viimeisinä aikoina varsinainen uskonnollisuus oli kenties muualla kuin varsinaisessa kirkollisessa järjestelmässä. Synodi oli virasto ja papit olivat velvollisia ilmoittamaan, jos ne ripissä kuulivat jotain epäedullista esivallasta. Van-hauskoiset, jotka uskonsa vuoksi pakenivat pohjoiseen Vienan merelle tai Siperiaan, säilyttivät oikean uskonsa.
He ovat myös venäläisiä, samoin kuin kasakat ja Sipe-riassa asuvat eriuskoiset. Protestanttisuudesta käydyssä keskustelussa usein unohtuu, että protestanttisuus edel-lyttää uskovaisen ihmisen käyvän dialogia jumalan kanssa ja tutkivan itse Raamattua. Sen sijaan venäläisessä perin-teessä korostetaan venäläisen elämänpiirin, ja siten myös uskonnon, yhteisöllisyyttä. Politiikka on olemukseltaan liturgista ennemmin kuin keskustelevaa. Vaikeutena on, että usein esityksen sisältö jää hämäräksi.
Sanotaan, että Venäjällä reformit ovat ikään kuin liturgista puhetta joka ei johda mihinkään. Mitä on tapahtunut Venäjän aatteelle – onko siitä tullut iskusana, jota käytetään poliittisessa keskustelussa
tavan mukaan? Mikä on käsitteen sisältö tänä päivänä verrattuna tsaarinaikaan?
Tsaarinvallan aikaan Venäjän idea oli eräänlainen ko-titarpeiksi kehitelty ajattelumalli, jonka avulla yritettiin järjestää tavallisen kansan ja esivallan välisiä suhteita. Ha-luttiin sanoa, että kansalla on tärkeä merkitys koko Ve-näjän kehitykselle: vallanpitäjiä vaadittiin herkistymään kansan henkiselle olemukselle. Sitten tilalle tuli valtion harjoittama ideologia. Nykyiset vallanpitäjät tietävät, että suurin osa ihmisistä suhtautuu kielteisesti kaikenlaisiin ylhäältä annettuihin rakennelmiin. Niinpä he eivät yri-täkään luoda uutta valtioideologiaa. He odottavat, että älymystö vähitellen tuottaisi sellaisen synteesin, joka pal-velisi tätä uutta yhteiskuntaa.
Ketkä tuon synteesin loisivat? Mukana varmaan tulee olemaan sellaisia henkilöitä kuin politiikan tutkija Alek-sandr Tsipko, joka on kokenut kommunistisen ideologian valtakauden ja sen romahduksen. Hän pohtii, miksi näin on käynyt, ja tarjoaa vaihtoehtoja tästä eteenpäin. Toden-näköisesti nämä vaihtoehdot tulevat pohdittaviksi kor-keintaan Moskovassa ja Pietarissa.
Se osa intelligentsijaa, joka harrasti venäläistä filo-sofiaa, kirjallisuutta ja runoutta, on aina ollut sidok-sissa Venäjän aatteeseen, koska se tarjoaa vastauksen ky-symykseen ”Keitä me olemme”? Tämä kysymys on aina ollut jokaisen identifikaatiovaiheen kynnyksen edessä. Se
Valokuva: Anna Byckling
on aina jouduttu määrittelemään uudelleen. Nykyinen Venäjän valtio on hyvin monikasvoinen. Eliitti haluaa pelastaa tsaarinajan parhaan perinnön ja vaalia siitä, mikä oli parasta Neuvostoliiton aikana.
Jos keisarillinen Venäjä oli iso ja Neuvostoliitto mahtava, nyky-Venäjä tuntuu tynkävaltiolta. Neuvosto-aikana muutama kansallissankari edusti uutta edistyksellis-sosialistista neuvostokulttuuria. Nyt pitäisi tunnustaa, että tataareilla ja baškireilla on aivan yhtä suuri oikeus lisätä omia sävyjään Venäjän aatteeseen. Mitä siitä jää jäljelle?
Aate nousee antiteesiksi, imperialistiseksi asenteeksi.
Mikä on ollut perimmäisin tavoitteesi kirjoittaessasi teemasta?
Olen tahtonut suomalaisille kertoa, mitä minä suo-malaisena pidän olennaisena. Hieman karusti muo-toillen: nouseeko Venäjällä jälleen esille isovenäläinen vai suurvenäläinen ihminen. Nämä ovat kaksi täysin eri asiaa. ’Isovenäläinen’ on kansallisuusnimitys, etninen käsite yhtä lailla kuin ’ukrainalainen’ ja ’valkovenäläinen’.
Jos naapurimme palaa 1990-luvun mullistusten jälkeen isovenäläisyyteen, ei siinä ole mitään pahaa. Isovenäläiset ovat suuri, kiinnostava, etevä, ahkera ja idearikas kansa, jonka nuori polvi on osoittanut, että teknisen varuste-tason uupuessakin he pystyvät teoriallaan aivan samaan
kuin muualla maailmassa, mahdollisesti pidemmällekin.
Heihin meidän pitää ottaa yhteyttä.
Toisaalta valtiollisen eheyden takia joudutaan il-meisesti painottamaan venäläisyyttä imperiumia koos-sapitävänä voimana. Viime aikoina on keskusteluun sukeltautunut uusi termi: russkij mir, joka tarkoittaa
”venäläistä maailmaa”. Sillä viitataan venäjänkielisen kulttuurin piiriin. Voidaan pohdiskella, onko kyseessä
”venäläinen maailma” vai ”Venäjän tuoma rauha”; sana mir merkitsee myös ”rauhaa. Joka tapauksessa Russkij mir kattaa hyväntahtoisesti tulkiten kaikki ne ihmiset, jotka pitävät venäjän kieltä omana kielenään tai samaistuvat venäläiseen kulttuuriin. Kysymys Venäjän aatteesta pa-lautuu siis kysymykseen lojaliteetista. Joko tunnustetaan Venäjän aatteen olemassaolo lukeutumalla venäläisiin tai Venäjän kansalaisiin ja suhtautumalla myönteisessä mie-lessä lojaalisti Venäjään ja venäläiseen kulttuuriin. Tai sitten torjutaan Venäjän aate yrityksenä herättää Neuvos-toliitto henkiin. Russkij mir on kuitenkin aivan uusi aihe-piiri, johon on syytä tutustua tarkemmin.
Viite
1. Ks. myös Aleksanteri-instituutin Kikimora-sarjassa ilmestynyt kooste The Hammer, Sickle, and the Star: Following the Idea of Russia (2006).
Valokuva: Anna Byckling
